KOLMASKOLMATTA LUKU
Little Smith-kadun emäntä
Garrowellin toimisto oli toisessa kerroksessa St. Martinin kujan varrella. Portaat olivat pimeät ja likaiset, eikä niitä ylöspäin kiipeävistä neljästä miehestä yksikään pannut merkille, että juoksupojalla, joka kursailematta juoksi heidän ohitseen portaita alas, oli kädessään pieni käärö; poika riensi ulos ovesta ja lähti kiitämään pitkin katua. Miehet ajattelivat yksinomaan Garrowellia — ja viiden minuutin kuluttua he olivat hänen yksityishuoneessaan. Seuraavien viiden minuutin aikana Matherfield selitti, miten asiat olivat, silminnähtävästi hämmästyneelle ja ällistelevälle kuuntelijalle.
"Niin on asianlaita", päätti Matherfield puheensa. "Te ilmeisesti osaatte sen selittää, herra Garrowell. Nyt —"
"Mutta minähän olen ihmeissäni!" keskeytti asianajaja. "Olen avustanut madame Listorellea kahdessa tai kolmessa asiassa — olen ennenkin kerran tahi pari noutanut hänen puolestaan esineitä hänen lokerostaan. Eikä siinä kirjeessä, jonka sain häneltä tänä aamuna, näyttänyt olevan mitään tavatonta. Tässä se on. Katsokaa itse! Hänen tavallista kirjoituspaperiaan — varmasti hänen käsialaansa — ei kukaan luullakseni osaisi jäljitellä sitä onnistuneesti. Näette, mitä hän kirjoittaa — minun oli annettava mukaan liitetty valtakirja holvilokerojen virkailijoille, otettava hänen lokerostaan pieni, neliskulmainen, ruskealla nahalla päällystetty lipas, laitettava se kääröön ja lähetettävä se heti herra C. Basingille Southamptonin postikonttoriin, kiireellisesti toimitettavaksi. Mielestäni ei siinä ole mitään tavatonta. Luonnollisestikin noudatin hänen määräyksiään. Mutta silmäilkäähän kirjettä!"
Kaikki neljä lukivat sen. Se oli Garrowellin sanojen mukainen. Ja jos kohta se lieneekin ollut pakosta kirjoitettu, niin käsiala oli rohkeata ja lujaa. Matherfield otti kuoren; vilkaistuaan siihen hän osoitti postimerkkiä.
"Katsokaahan!" hän huudahti. "Pantu postiin S. W. piirissä myöhään eilenillalla. Jos madame olisi ollut kotonaan Paddingtonissa, niin leima olisi ollut toisenlainen. No niin — entä lipas, Garrowell? Se on tietysti teillä. Tiedättekö, että se sisältää jalokiviä, joiden arvo —"
"Lipas?" äänsi Garrowell. "Minullako? Ei tietystikään! Se on jo matkalla. Poika meni viemään sitä postikonttoriin vähää ennen teidän tuloanne."
"Hyvä Jumala!" mutisi loordi Morradale. "No niin — postitoimistoon, heti, Matherfield!"
Mutta Matherfield purskahti äkkiä nauramaan, kohottaen molempia käsiään, ikäänkuin olisi saanut äkillisen mielijohteen.
"Ei, mylord, ei!" hän sanoi. "Ei! Lipas on tuiki hyvässä tallessa postissa. Se on matkalla herra C. Basingille Southamptonin postitoimistoon. Ja kun herra Basing menee sitä noutamaan — tapaa hän minut!"
Matherfieldin äänestä soinnahti voitonriemuista varmuutta; välitöntä toimintatarmoa kuvasti hänen liikkeensä, kun hän tempasi taskustaan turistin ja alkoi selailla sitä. Mutta Hetherwick ja loordi Morradale katsahtivat toisiinsa. Kumpikin näki, että toinen epäili.
"Niin", alkoi loordi Morradale hitaasti puhua. "Hm — epäilemättä, Matherfield. Mutta, kuten olen maininnut, noiden jalokivien arvo on rajaton, tiedättehän! Ne ovat kenties kylläkin hyvässä tallessa nyt, kun ne ovat postilaitoksen hallussa, mutta erehdyksiä voi sattua, ymmärrättehän, ja —"
"Voittehan uskoa asian postiviranomaisille", ehdotti Hetherwick.
"Nämä ihmiset ovat perehtyneet kaikkiin konnankujeisiin —"
Matherfield naurahti rauhallisesti. Se oli sellaisen miehen naurua, joka tuntee tehtävänsä perinpohjin ja jota syrjäisten arvostelu hieman tuskastuttaa.
"Tiedän, mitä aion tehdä, hyvät herrat", hän vastasi. "Jättäkää minun huolekseni, miten menettelen postilaitoksen viranomaisiin nähden. Voimme pitää varmana, että näpsäytän käsiraudat Baseverien tai Ambrosen ranteisiin — kenties molempien! Luullakseni käy kaikki seuraavaan tapaan", hän jatkoi, vilkaisten vielä viimeisen kerran aikatauluun. "Madame Listorelle ja nuori naiskirjuri ovat näiden miesten vallassa jossakin varmassa paikassa Lontoossa. He pakottivat madamen viime yönä kirjoittamaan herra Garrowellille kirjeen, jonka sisällön tunnemme. Herra Garrowell nouti pienen lippaan, jossa jalokivet olivat, ja lähetti sen Southamptoniin kiireellisesti toimitettavaksi. Se on perillä aikaisin tänä iltana ja toinen noista miehistä — tai molemmat — on siellä ottamassa sitä vastaan. Jos Baseverie käy sitä tiedustamassa, niin Ambrose on nurkan takana. Jos Ambrose menee sitä hakemaan, niin Baseverie on lähettyvillä. Otaksuttavasti he ovat Southamptonissa jo nyt — he kai matkustivat sinne tänä aamuna ollakseen saapuvilla ajoissa. Heti saatuaan lippaan käsiinsä he lähtevät — he lähtevät — todennäköisesti mannermaalle Southamptonin ja Havren kautta. He eivät uskaltaudu Atlantille — viiden päivän matka olisi liian vaarallinen. He yrittävät Ranskaan. Mutta he eivät pääse sinne — he ovat lukkojen ja telkien takana Southamptonissa ennen maatapanoaikaa! Saatte nähdä, että niin käy, hyvät herrat, niin totta kuin nimeni on Matherfield. Te, Quigman, tulette mukaani. Ehdimme parhaiksi yhden ja kolmenkymmenen junalle, laittaudumme kosketuksiin Southamptonin poliisien kanssa ja teemme suunnitelmamme ja ryhdymme valmistaviin toimenpiteisiin. Tänä iltana, hyvät herrat, kuulette meistä johonkin aikaan!"
Sitten Matherfield riensi pois Quigmanin seurassa, ja jälelle jääneet kolme miestä silmäilivät toisiaan. Garrowell oli silminnähtävästi hyvin huolestunut, ja hänen kätensä — kapeat ja hermostuneet — vapisivat, kun hän alkoi järjestää kirjoituspöydällään olevia papereita.
"Perin harmillinen juttu, hyvät herrat", pahoitteli hän. "Minusta on kovin tuskallista ajatella, että minut on saatu välikappaleeksi tällaiseen rikokseen, niin syytön kuin olenkin! Mutta mistä olisin voinut aavistaa, että tämä kirje oli kiristetty madame Listorellelta? Päältä nähden —"
"Niin, teitä ei voida millään tavoin moittia, herra Garrowell!" keskeytti loordi Morradale. "Näöstä päättäen ei kirjeestä voi mitään epäillä. Mutta haluaisin kysyä teiltä muuatta seikkaa: Kuinka paljon tiedätte madame Listorellesta? Tarkoitan, kuinka usein hän on turvautunut teidän apuunne?"
"Kaksi tai kolme kertaa ainoastaan", vastasi Garrowell. "Ensimmäisen kerran hän saapui luokseni erään sopimuksen johdosta, joka minun oli ollut lähetettävä hänelle erään toisen asiakkaani puolesta. Hän tuntui hyvin herttaiselta ja ystävällisyydessään selitti minulle, että hän, kun hänelle ensi kerran sattuisi joku lakiasia, muistaisi minua, koska hänellä ei ollut vakituista asianajajaa. Luultavasti", hän lisäsi, hymyillen anteeksipyytävästi, "madame huomasi, että olin aloittelija ja ettei minulla ollut paljon työtä".
"Kyllä käsitän", sanoi loordi Morradale, vilkaisten toimiston hiukan vaatimattomaan kalustoon. "Ja te olette käynyt Imperialin kassaholveissa hänen puolestaan — kuinka usein?"
"Kahdesti. Kummallakin kerralla madame Listorelle kirjoitti minulle ohjeet ulkomailta. Toisella kertaa hän oli Pariisissa, toisella Nizzassa. Molemmissa tapauksissa sain samanlaiset ohjeet: minun oli mentävä kassaholveihin, otettava määrätty käärö tai kappale ja lähetettävä se hänen ilmoittamaansa paikkaan. Ensimmäisellä kerralla lähetin pienen käärön Amsterdamiin — minulla on tarkka osoite ja nimi — toisella kerralla New Yorkiin. Kun nyt tänä aamuna sain madamen kirjeen, ei siinä minusta niin ollen ollut lainkaan tavatonta."
"Aivan niin", myönsi loordi Morradale. "Luonnollisestikaan ei. Niinpä niin, toivottavasti Matherfieldin onnistuu napsauttaa rautoihin ne miehet, jotka pakottivat madamen kirjoittamaan sen! Vai mitä, Hetherwick?"
"Sitä toivon kaikesta sydämestäni", yhtyi Hetherwick. "Mutta minäkin puolestani haluaisin esittää herra Garrowellille kysymyksen. Kuinka kauan olette ollut täällä St. Martinin kujan varrella?"
"Kolme tai neljä vuotta", vastasi Garrowell.
"Sitten te tietystikin tunnette tämän piirin varsin hyvin. Oletteko milloinkaan sattunut huomaamaan miestä, jota nyt koetan kuvailla teille?" Sitten hän esitti tarkan, vaikkakin lyhyen kuvauksen Baseveriesta. "Sen miehen", hän päätti, "on joskus nähty liikkuvan näillä tienoin".
Garrowell nyökkäsi.
"Tunnen hänet", hän virkkoi. "Onhan hän ollut juuri tässä huoneessakin minua tapaamassa. Mutta en tiedä hänen nimeään enkä paljoa muutakaan hänestä. Hänet toi tänne eräs toinen mies, ja hän viipyi vain muutamia minuutteja."
"Mitä kaikkea tiedätte hänestä — niin vähäistä kuin se onkin?" tiedusti Hetherwick.
"Tietoni ovat tässä. Kuten tiedätte, kääntyvät keksintöjen tekijät asianajajien puoleen saadakseen neuvoja lakiasioissa ja joskus ohjausta siitä, miten he parhaiten voisivat käyttää keksintöjään hyväkseen. No niin, noin yhdeksän kuukautta takaperin saapui luokseni mies, joka väitti keksineensä tiputuspullon — sellaisen pullon, josta voi tiputtaa vain yhden pisaran kerrallaan. Hän selitti, että sellaista pulloa kaivattiin kipeästi ja että siitä voisi ansaita paljon rahaa. Hän halusi tietää, miten sen parhaiten voisi lähettää markkinoille. Sitä en tietänyt, mutta puhuin asiasta yhdelle tai kahdelle henkilölle, ja muuan mies, jonka tunnen — tai oikeammin tunsin siihen aikaan, sillä kovaksi onneksi hän on kuollut — selitti tuntevansa erään keksintöjä välittävän asiamiehen, joka ryhtyisi ajamaan tuottavaa asiaa, ymmärrättehän, ja toimittaisi tavaran markkinoille — ja lupasi tutustuttaa minut tähän henkilöön. Hän toi miehen luokseni, ja se oli epäilemättä kuvaamanne henkilö. Hänen nimeään ei mainittu, mutta olen varma siitä, että hän oli juuri sama mies. En tiedä, mikä mies tarkoittamanne henkilö on, mutta minusta tuntui, että se mies, josta puhun, oli tahi oli ollut lääkäri."
"Ahaa!" äänsi Hetherwick. "Mikä sai teidät siihen luuloon?"
"Hänen puhelunsa — ne huomautukset, joita hän lausui pullosta. Hän ei puuttunut asiaan, vaan selitti, että asiakkaani keksintö oli tullut liian myöhään ja että asiakkaallani oli huonot tiedot: sellainen pullo, vieläpä parempikin, oli jo kaupassa. Sitten hän poistui; ja kuten sanoin, en kuullut hänen nimeään enkä ole senjälkeen häntä nähnyt."
"Sama mies, jota me tavoittelemme!" päätteli Hetherwick. "Kunpa vain Matherfield pääsisi häneen käsiksi. Mutta tiedämme enemmän keskiyöllä."
Kadulla hän kääntyi loordi Morradalen puoleen ja pudisti päätään.
"Emme ole saaneet vähääkään parempaa selkoa siitä, missä naiset ovat!" hän pahoitteli.
"Sitä ei voi sanoa!" epäsi loordi Morradale. "Minun mielestäni me olemme. Nähkääs! Jos Matherfield saa napatuksi toisen noista vekkuleista tai heidät molemmat, niin hän tai he oivaltavat pelin menetetyksi ja mukaantuvat ilmaisemaan, missä heidän vankinsa ovat. On kummallista, Hetherwick, että ihmisiä voidaan ryöstää ja teljetä vangeiksi Lontoossa keskellä kirkasta päivää!"
"Minusta ei mikään ole mahdotonta eikä kummallista — Lontoossa", huomautti Hetherwick kuivasti. "Jos meillä vain olisi pienintäkään aavistusta, mihin kaupunginosaan se auto ohjattiin, niin voisimme tehdä jotakin!"
"Jokaisessa korttelissa on paljon alaosastoja ja jokaisessa alaosastossa useampia pikku jaoksia", vastasi loordi Morradale yhtä kuivasti. "Tämän kaupungin nuuskiminen vaatii jonkun aikaa. Niin! Minun luullakseni meidän on pantava luottamuksemme Matherfieldiin. Meillä ei ole mitään muuta, mihin voimme turvata."
Hetherwickin mieleen johtui äkkiä Mapperley. Hän alkoi aprikoida, mitä konttoristi puuhasi, mitä hän oli suunnitellut. Sitten hän muisti, että Mapperley oli kehoittanut häntä odottamaan tietoja juuri niihin aikoihin. Hän pyysi loordi Morradalelta anteeksi poistumistaan, hyppäsi omnibusvaunuun ja ajoi Templeen. Kirjelaatikostaan hän löysi sähkösanoman:
"Tulkaa tapaamaan minua Victoria-asemalle kello kolme. Mapperley."
Hetherwick lähti heti paikalla. Mutta kello oli vasta neljännestä yli kaksi, kun hän saapui perille, ja kun hän ei ollut syönyt puolista, pistäytyi hän ravintolaan. Ennen kuin hän oli ennättänyt nauttia kyljyksensä puoliväliin, löysi Mapperley hänet ja sujahti hänen huomaamattaan lähellä olevalle tuolille.
"Arvelin tapaavani teidät täältä, sir", sanoi Mapperley. He olivat kahden kesken hiljaisessa nurkkauksessa, mutta konttoristi hiljensi äänensä kuiskaukseksi. "No niin", hän jatkoi, kumartuen pöydän ylitse, "olen saanut aikaan jotakin".
"Mitä sitten?" tiedusti Hetherwick.
Mapperley otti povitaskustaan joitakuita papereja, valiten niiden joukosta kirjekuoren — sinertävän kuoren, jonka hän oli siepannut St. Maryn rakennusryhmän isännöitsijän illallispöydältä.
"Muistatteko tätä?" hän kysyi, hymyillen ovelasti. "Tiedätte, mistä sen sain. Tämä on sen kirjeen kuori, jonka Baseverie toi isännöitsijälle ja jossa oli määräys, että hänet oli päästettävä madame Listorellen asuntoon. Kuten tiedätte, nappasin sen eilenillalla ihan miehen nenän editse. Mutta ette aavistanut, miksi sen tein. Naurahdin vain, kun te kysyitte sitä minulta."
"No niin, minkä tähden sitten?" tiedusti Hetherwick.
"Me kumpikin huomasimme, että se arkki, jolle madame oli kirjoittanut määräyksensä, oli typistetty — epäilemättä siitä oli leikattu pois painettu otsake ja lisäksi jokseenkin karkeasti. Me, huomautan vielä kerran, panimme sen kumpikin merkille. Mutta luullakseni te ette havainnut erästä seikkaa, joka on paljoa tärkeämpi, monin kerroin tärkeämpi — meille."
"En huomannut", myönsi Hetherwick. "En. Mikä se siis oli?"
"Se oli tämä", vastasi Mapperley, kääntäen näkyviin kuoren rikotun puolen. "Ette pannut merkille, että kuoreen on painettu paperikauppiaan nimi ja osoite, mistä se on ostettu! Kas tässä: W. H. Calkin, Broadway 85, Westminster! Sitä ette nähnyt, herra Hetherwick. Mutta minä näin!"
Hetherwick alkoi oivaltaa ja hymyili kiitollisena.
"Sepä oli näppärää, Mapperley!" hän huudahti. "Käsitän! Oletteko ollut siellä?"
"Olen", vastasi Mapperley. "Mielestäni sillä tavoin oli mahdollista päästä noiden ihmisten jäljille. Onnistuin löytämään Calkinin vasta lähes puolenpäivän aikana ja sittenkin jouduin kuin tulipaloon. Nähkääs!" hän jatkoi. "Ensinnäkin sen paperin väri on harvinainen. Toiseksi se on erinomaisen hyvää, vaikka hyvin ohutta — se on aiottu etupäässä ulkomaista kirjeenvaihtoa varten. Kolmanneksi se on kallista. No niin, minusta tuntui varmalta, että sitä käytettiin vain rajoitetussa määrin, ja halusin tiedustaa kirjakauppiaalta, kelle hän oli myynyt sitä. Se kävi helposti. Hän tunsi paperin ja kuoren heti. Arkissa olevasta käsialasta — madamen käsialasta, kuten tiedätte — hän ei voinut sanoa mitään. Mutta heti hän vakuutti myyneensä sellaista paperia ja sellaisia kuoria vain kolmelle henkilölle, joita kutakin varten hän oli valmistuttanut kuvalaatan nimien ja otsakkeiden painamista varten. Painatus oli suoritettu hänen myymälässään, ja hän näytti minulle kappaleen kustakin. Yksi niistä oli leskimarkiisitar Markentreelle, Grosvenor-tarha 120. Se ei sopinut. Toinen oli neiti Chelandrylle, Ebury-katu 87. Ei sekään tullut kysymykseen. Mutta kolmas oli mieleiseni. Siinä oli osoite Little Smith-katu 56, S. W. 1. Heti sen nähtyäni tiesin olevani oikeilla jäljillä."
"Jatkakaa!" kehoitti Hetherwick.
"Paperikauppias, Calkin, ei tuntenut sen miehen nimeä, joka oli ostanut tätä paperia ja ilmoittanut mainitun osoitteen", jatkoi Mapperley. "Mutta hän muisti hänen ulkonäkönsä varsin hyvin ja kuvaili häntä. Baseverie! Siitä ei ole epäilystäkään. Calkin kertoi, että Baseverie oli viime kuukausien aikana ostanut häneltä runsaasti tavaroita — muistilehtiöitä, jäljennöspaperia, toimistopaperia ja niin edelleen. Hän ei tiennyt miehen nimeä, mutta kun tämä aina itse vei mukanaan ostoksensa ja maksoi ne heti käteisellä, ei sillä ollutkaan väliä. Calkin oli myynyt hänelle kymmenen kirjaa tätä paperia ja vastaavan määrän kuoria pari kuukautta takaperin. Kas siinä! Ja niin olin saanut selville, että Baseverien salaperäinen piilopaikka sijaitsi Little Smith-kadun viidessäkymmenessäkuudessa!"
"Oivallista!" kehui Hetherwick. "Entä sitten?"
"No niin, arvelin, että meillä pitäisi olla hiukan apua", vastasi
Mapperley hymyillen. "Poistuin senvuoksi Calkinin luota tietystikin
ensin otettuani häneltä vaitiolo-lupauksen — ja soitin Issy
Goldmarkille. Issy on juuri sopiva poika tämänkaltaisiin puuhiin.
Issy tuli — ja yhdessä teimme pienen kierroksen. Tunnetteko Little
Smith-katua?"
"En!" vastasi Hetherwick. "En koskaan ole kuullut sitä mainittavan."
"Niinpä niin, mutta katu se on sittenkin", vakuutti Mapperley. "Se sijaitsee Great Smith-kadun ja Tuftonkadun välissä Church Housen takana — jokseenkin lähellä Abbeyta. Sen seudun rakennuskorttelit ovat hiukan huonossa maineessa — mutta se piiri on varmasti nähnyt parempiakin päiviä. Siellä on joitakuita hyvästi ja lujasti rakennettuja taloja — numero viisikymmentäkuusi on niistä yksi. Ulkoapäin se näytti sellaiselta, johon ei voi päästä sisälle — se on synkkä, hiljainen, ikkunat raskaiden uutimien verhossa — paikka on sellainen, jossa saattaisi murhata kenet tahansa huomiota herättämättä. Etusivun ovi on hyvin jykevä, vihreäksi maalattu ja varustettu vanhanaikaisella pronssisella kolkuttimella. Tarkastimme sen tyystin."
"Näittekö mitään?" tiedusti Hetherwick.
"Emme mitään muuta paitsi mitä jo mainitsin — se on eloton rakennus", vastasi Mapperley. "Mutta kun kerran olin sen löytänyt, en tahtonut enää jättää sitä vahtimatta; sijoitin senvuoksi Issyn sopivaan paikkaan erään kapakan ikkunaan ja lähdin itse sähköttämään teille. Ja siellä Issy nyt on joko kapakassa tai vetelehtimässä niillä seuduin. Meidän olisi lähdettävä sinne ottamaan selkoa, onko hänellä mitään ilmoitettavaa. Ja jos hänellä on — entä sitten?"
"Siinäpä se! Entä sitten?" kertasi Hetherwick. "Mutta ennen kuin ryhdymme mihinkään muuhun, lienee minun parasta selostaa teille, mitä muualla on tänä aamuna tapahtunut. Käsitätte siis", hän jatkoi lopetettuaan kertomuksensa, "että jos Matherfieldin teoria pitää paikkansa ja jos Baseverie Ambrosen seuraamana on jo lähtenyt Southamptoniin ottaakseen jalokivet vastaan heti niiden saavuttua, niin emme tapaa Baseverieta hankkimanne osoitteen mukaan. Mutta voimmehan ottaa selvää, tunnetaanko hänet siellä."
Mapperley harkitsi hetkisen. Sitten näytti hänen mieleensä välähtävän jotakin.
"Maksakaa laskunne, sir", hän kehoitti. "Mennään jonnekin, missä saamme käsiimme postiosoitekalenterin. Siitä näemme sen henkilön nimen, joka asuu Little Smith-kadun viidessäkymmenessäkuudessa."
Kymmenen minuutin kuluttua he silmäilivät kalenterin pitkiä nimirivejä; äkkiä Mapperley osoitti heidän etsimäänsä kohtaa.
"Kas tuossa se on! Rouva Hannah Mallett — majatalon omistajatar." —
"Lähdetään liikkeelle", ehdotti Hetherwick. "Käydään tapaamassa rouva
Mallettia."
Heidän saavuttuaan Little Smith-kadulle Mapperley ensiksi haki katseillaan ystäväänsä Goldmarkia. Tämä ilmestyi äkkiä — toisten huomaamatta, mistä hän tuli — ja hymyili.
"Hyvää päivää, herra!" hän toivotti kohteliaasti Hetherwickille.
"Herttainen ilma, eikö olekin? En ole nähnyt mitään,
Mapperley-veikko. Tuohon taloon ei ole mennyt eikä sieltä tullut
ainoatakaan sielua sinun lähdettyäsi. Se näyttää lukitulta."
"Siitä otamme selkoa", huomautti Hetherwick. "Tulkaa mukaan, Mapperley! Jääkää te, Goldmark, tänne ja pitäkää silmänne yhtä valppaasti auki kuin tähänkin asti!"
Konttoristi kintereillään hän astui rohkeasti numero viidenkymmenenkuuden ovelle ja kolkutti lujasti vankkaan laudoitukseen, soittaen lisäksi kelloa. Hän toisti samat temput kahdesti — mutta tuloksetta.
"Joku tulee!" supatti Mapperley äkkiä. "Ovi on teljetty — sisäpuolelta — lukon lisävakuudeksi!"
Hetherwick erotti selvästi, että jykevä telki vedettiin syrjään ja avainta sitten kierrettiin. Ovea raotettiin — vain vähän, mutta kuitenkin siksi paljon, että he näkivät tavattoman ison, sotaisen näköisen naisen kasvot ja vartalon; avaajan silmissä ja suun ympärillä oli tyly ilme ja hän tähyili vieraita epäluuloisesti. Nähtyään, että heitä oli kaksi, hän heti veti vielä kapeammaksi raon, josta hän tarkasteli miehiä. Mutta Hetherwick tarttui kädellään oveen ja työnsi jalkansa kynnyksen ylitse.
"Rouva Mallettko?" hän kysyi tahallisen äänekkäästi, "Sepä hyvä! Onko tohtori Baseverie kotosalla?"
Molemmat miehet silmäilivät naista tarkoin ja huomasivat hänen tahtomattaan hiukan säpsähtävän. Mutta empimättä hän pudisti kieltävästi päätään.
"Täällä ei asu ketään sennimistä", hän vastasi.
Nainen olisi sulkenut oven, jollei Hetherwick olisi estänyt jalallaan, työntäen sitä vielä edemmäksi ja luoden rouva Mallettiin terävän, tutkivan katseen.
"Ehkä tunnette tohtori Baseverien toisella nimellä?" hän virkkoi.
"Onko herra Basing kotona?"
Mutta taaskin pudisti nainen arvelematta päätään, ja kovien silmien ilme muuttui entistä kovemmaksi ja epäluuloisemmaksi.
"Täällä ei ole ketään senkään nimistä!" hän väitti. "En tunne ainoatakaan henkilöä, jolla olisi jompikumpi niistä nimistä."
"Minun luullakseni tunnette", intti Hetherwick jyrkästi. Hän kääntyi
Mapperleyn puoleen. "Meidän on noudettava poliisi —"
"Varokaa, sir!" huudahti Mapperley, tempaisten Hetherwickia käsivarresta. "Sormenne!"
Nainen oli äkkiä pamauttanut oven kiinni, melkein jättäen väliin Hetherwickin käden, joka oli tarttunut oven reunaan. Sekuntia myöhemmin kuului telki kolahtavan paikalleen ja avain kiertyvän. Nopeasti kuin salaman valossa Hetherwick oivalsi, kuinka asiat olivat, ja pyörähti äkkiä konttoristiinsa päin.
"Mapperley!" hän huudahti. "Totisesti! Naiset ovat tuolla! Vankina!"
"Se ei minua ihmetyttäisi", myönsi Mapperley. "Ja kuten sanoitte — poliisi —"
"Mennään takaisin Goldmarkin luokse", komensi Hetherwick.
Asteltuaan katua vähän matkan päähän ja vetäydyttyään piiloon erääseen porttikäytävään he pitivät kolmisin hätäisen neuvottelun, jonka äkkiä keskeytti taloa yhäti tähyilevän juutalaisen äännähdys.
"Totisesti! Nainenhan poistuu talosta! Katsokaas! Näettekö? Paneepa ovenkin lukkoon! Ja lähtee kiiruhtamaan pois!"
Hetherwick katsoi sinnepäin ja näki. Hän työnsi Goldmarkin ulos porttikäytävästä.
"Seuratkaa naista!" hän käski. "Ja Jumalan tähden, älkää päästäkö häntä näkyvistänne!"
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Piharakennus
Äänettömänä ja valppaana lähti juutalainen kävelemään poispäin rientävän naisen jälessä. Pian katosivat vainuttu ja vaanija kadunkulmauksen taakse.
"Sen aiheutti käyntimme, Mapperley!" sanoi Hetherwick. "Hän on mennyt ilmoittamaan siitä jollekulle!"
"Todennäköisesti!" myönsi Mapperley. "Mutta menköönpä hän minne hyvänsä, Issy Goldmark ei häivy hänen jäljiltään. Sillä pojalla on ilveksen silmät."
"Mutta antoihan hän tuonnottain Baseverien pujahtaa näkyvistään", huomautti Hetherwick.
"Niin, mutta siihen olikin omat syynsä", vastasi Mapperley. "Ensiksikin hänen oli käsketty vain ottaa selkoa, mihin Baseverie menisi, ja lopettamaan siihen, mitä olisi saanut selville. Tätä naista hän ei päästä käsistään. Naista onkin helppo seurata — hän kun on niin kookas."
"Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla talossa on!" virkkoi Hetherwick. "Se meidän on hankittava tietoomme jollakin tavoin."
"Se on poliisien asia", arveli Mapperley. "Ihmisten asuntoihin ei saa tunkeutua ilman määräystä. Ja mainitsittehan Matherfieldin olevan toisilla jäljillä. Luulisin tuon naisen kuitenkin menneen tapaamaan jotakuta, jota asia lähinnä koskee — hän näytti minusta pelästyneeltä huomatessaan minut."
"Hän on jollakin tapaa jutussa mukana", mutisi Hetherwick. "Tuo talo
näyttää siksi salaperäiseltä, että siellä voi olla mitä hyvänsä.
Joka tapauksessa pidämme sitä tarkoin silmällä siihen saakka, kunnes
Goldmark palaa, vaikka siihen kuluisi kuinka pitkä aika."
Mutta juutalainen palasikin kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Samoin nainen. Tämä ilmestyi ensiksi, rientäen vielä hätäisemmin kuin poistuessaan. Sikäli kuin tähyilijät erottivat piilopaikastaan, lähes kahdenkymmenen metrin päästä talon ovesta, näytti nainen hämmentyneeltä, levottomalta ja kiihtyneeltä. Hänen perässään saapui Issy Goldmark, kävellen kadun toisella käytävällä kädet taskussa.
Nainen meni takaisin taloon; ovi pamahti kiinni. Hetkistä myöhemmin juutalainen poikkesi porttikäytävään, jossa Hetherwick ja Mapperley seisoivat melkein näkymättöminä kadulta päin. Goldmarkin huulilla väikkyi tutkimaton hymy.
"Huomasitte kai hänen palaavan taloon?" hän kysyi. "No niin, seurasin häntä ja näin missä hän kävi."
"Missä sitten?" tiedusti Hetherwick maltittomasti.
Goldmark keikautti päätään siihen suuntaan, josta oli tullut.
"Tuon nurkan takana", hän selitti, "alkaa oikea roskaväen asuma-alue. Pieniä katuja, kujia, solia ja niin edelleen. Erään sellaisen kapean kujan varrella, lähellä eräänlaista kauppatoria, on korkean puoleinen, sileä muuri, jossa on raudoitettu ovi. Nainen meni sisälle siitä ovesta, avaten sen taskustaan ottamallaan avaimella. Hänen kadottuaan sisälle, tarkastin ovea lähemmin. Se on lujitettu rauta- tahi teräskiskoilla, kuten sanoin, ja hyvin vankka. Siinä ei ole nimeä eikä avaimenreikää, josta olisi voinut tirkistää. Muuri on lähes kolme metriä korkea, ja sen harja on peitetty lasisirpaleilla. Sen taakse ei ole helppo päästä, ei totisesti olekaan!"
"No?" sanoi Hetherwick. "Nainen meni sisälle?"
"Niin, kuten mainitsin, herra, ja sulki oven jälkeensä. Silmäiltyäni ovea pujahdin kadulla sijaitsevan kojun taakse väijymään. Hän tuli jälleen ulos noin kymmenen minuutin kuluttua, ja minusta näytti, ettei hänellä ollut kovinkaan hauskaa sisällä. Kiihtynyt! Ja hän oikaisi tänne takaisin vinhempää vauhtia kuin oli mennyt. Nyt hän on taaskin talossa — kuten epäilemättä näitte. Siinä kaikki. Mutta teidän sijassanne, herra", päätti Issy puheensa, "ottaisin selkoa, mitä tuon oven takana piilee — sen tekisin!"
"Se on poliisien asia", huomautti Mapperley toistamiseen.
"Jos vain Matherfield olisi muassamme, niin voisimme —" Hetherwick pysähtyi miettimään. "Kuulkaahan, Mapperley!" hän jatkoi sitten, saaden äkillisen mielijohteen. "Tiedänpä, mitä teemme! Ottakaa ajuri niin pian kuin saatte ja ajakaa poliisiasemalle, jossa tavallisesti kohtaan Matherfieldin! Siellä on toinenkin mies, jonka tunnen ja joka on varsin hyvin perehtynyt tähän juttuun. Hän on etsiväkersantti Robmore. Kysykää häntä! Kertokaa hänelle, mitä olemme saaneet selville, ja pyytäkää häntä tulemaan tänne kanssanne ja tuomaan muassaan toisen miehen, jos pitää sitä tarpeellisena! Ja nyt, Goldmark, selittäkää Mapperleylle tarkoin, missä nainen kävi!"
Juutalainen osoitti lähintä kadunkulmausta.
"Tuon nurkan ympäri; sitten ensimmäistä katua oikealle; senjälkeen ensimmäistä vasemmalle ja taaskin ensimmäistä oikealle; sitten ollaan perillä. Siellä on joukko pieniä kojuja, paljon väkeä ja hyörinää."
"Etkö katsonut kadun nimeä?" kysäisi Mapperley puolittain moittivasti.
"Tietysti katsoin!" vastasi Goldmark virnistäen. "Pencove-katu. Mutta on parempi kuvata sitä kuin mainita sen nimi. Älkääkä käskekö autonohjaajan viedä teitä sinne! Siellä ei ole tilaa kylliksi!"
Mapperley ei virkkanut mitään tämän neuvon johdosta, vaan kiiruhti pois Victoria-kadulle päin, ja Hetherwick kääntyi juutalaisen puoleen.
"Mennään tarkastamaan sitä paikkaa toistamiseen", hän sanoi. "Mutta kävelemme kumpikin erikseen — ainakin niin kauan kun olemme tällä kadulla. Menkää tuon nurkan taakse! Siellä yhdyn teihin."
Juutalaisen lähdettyä hän meni kadun poikki ja silmäili vielä kerran taloa, johon kookas nainen oli kadonnut. Se oli yhäti lujasti teljetty, ikkunat tiiviisti verhottuina, todella salaperäinen paikka. Hetkisen Hetherwick oli kahdella päällä, pitäisikö hänen jättää se silmällä pitämättä. Mutta Pencove-kadun varrella olevan muurin ja oven kuvaus oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan, ja hän asteli edelleen, kääntyi kadunkulmasta ja liittyi Goldmarkiin. Tämä lähti heti edelle, opastaen hänet sokkeloisille, harvinaisen likaisille ja vilkasliikkeisille kaduille, ja vihdoin muutamalle, muita kapeammalle kujalle, jonka kahden puolen sijoitetuissa teltantapaisissa kojuissa käheä-ääniset myyjät tarjosivat kaupaksi kaikenlaista huokeata rihkamaa. Hän oivalsi heti saapuneensa yhdelle noista taivasalle järjestetyistä myyntipaikoista, joita on niin runsaasti Lontoon vähävaraisessa ympäristössä ja joista saa ostaa kuuden pennyn paistinpannun sekä paperissa kärjistetyn kalan tai räikeävärisen kaulahuivin ja pilaantuneen appelsiinin samasta kojusta.
Pujottelehtien Issyn perässä katukiveystä reunustavien, tiheään ahdettujen kojujen sekä surkeiden kauppahökkelien välitse Hetherwick pian saapui sileälle muurille, josta juutalainen oli puhunut. Läheisyydessä olevat talot ja myymälät olivat vanhoja ja ravistuneita, mutta muuri oli joko uusi tahi sitten äsken korjattu ja vahvistettu. Se oli kahden rakennuksen välillä, joista toisessa oli sekatavara-, toisessa rautakauppa. Se oli lähes kymmenen metriä pitkä ja noin kolme metriä korkea; sen harja, kuten Goldmark oli maininnut, oli siroiteltu täyteen lasisirpaleita. Ovi, joka oli upotettu muurauksen pinnan tasalle, oli jykevätekoinen, vahvistettu metallikiskoilla ja äsken maalattu; lukko oli ilmeisesti patenttilukko. Hetherwickin silmään pisti heti muuan huomattava seikka — ovessa ei näkynyt merkkiäkään soittokellosta eikä kolkuttimesta.
"Nainen siis avasi oven ja meni tänne", virkkoi Hetherwick, kun hän ja Issy pysähtyivät.
"Niin, herra Hetherwick", vastasi Issy. "Hän itse avasi oven. Näin hänen ottavan avaimen taskustaan."
Hetherwick katsahti muurin harjalle.
"Mitähän tuon takana lienee?" hän jupisi. "Luonnollisestikin jonkinlainen rakennus." Hän puhutteli miestä, jonka koju oli juuri salaperäisen oven kohdalla ja jolla sillä hetkellä ei ollut ostajia. "Tiedättekö tästä paikasta mitään?" hän kysyi. "Mitä on tuon muurin takana? Minkälainen rakennus siellä on?"
Kojun omistaja silmäili Hetherwickia tarkoin äänettömänä. Päätellen, että kysyjä oli vaaraton henkilö eikä siviilipuvussa oleva poliisimies, hän irroitti kielensä kantimet.
"En, hyvä herra!" hän vastasi. "Minulla ei ole siitä vähintäkään aavistusta! Olen ollut täällä tai näillä seuduin kolme vuotta, mutta en ole kertaakaan nähnyt tuon muurin taakse enkä tuosta ovesta sisälle, en olekaan!"
"Mutta olette kai nähnyt ihmisiä menevän sisälle ja tulevan ulos tuosta ovesta?" huomautti Hetherwick. "Varmaankinhan sitä johonkin käytetään!"
"Luultavasti, herra, mutta en muista kenenkään siellä käyneen; mutta todellakin, vähän aikaa takaperin näin sieltä tulevan naisen — hän oli kookas, vankkaleukainen nainen. Mutta niin kummalliselta kuin se kuulostaneekin, en muistaakseni ole nähnyt kenenkään muun käyvän siellä. Nähkääs, herra! Tulen tänne noin kello kymmenen aamuisin ja sullon tavarani kokoon ja laputan tieheni kello viisi — jos tuonne tulee ja menee ihmisiä, niin sen täytyy tapahtua varhain aamulla ja myöhään illalla, joten minä en ole näkemässä. Mutta minun luullakseni tuo muuri ja tuo ovi ovat jonkun talon takapuoli — sen julkipuoli on toisella kadulla."
"Se on hyvä ajatus", sanoi Hetherwick, vilkaisten Goldmarkiin.
"Kierretäänpä sinne!"
Mutta kiertäminen oli mahdotonta. Vaikka he tutkivatkin monia kujia, solia ja katuja, joiden olisi pitänyt olla Pencove-kadun suuntaisia, eivät he löytäneet ainoatakaan rakennusta, joka olisi voinut olla salaperäisen muurin ja sen tiiviisti suljetun oven julkisivuna. Mutta juutalaisen valpas havaintokyky tuli heidän avukseen.
"Voimme nähdä, mitä on tuon muurin takana, herra, varsin helposti, jos vain saamme käsiimme noista kadun toisella puolen olevista myymälänomistajista jonkun sellaisen, joka päästää meidät talonsa toiseen kerrokseen", selitti hän. "Katsokaahan suoraan kadun poikki, tarkastakaa kojuja ja mitä muuta siellä lieneekään. Koettakaapa tuota!" hän jatkoi, osoittaen vihannesmyymälää, joka oli tuota lujasti suljettua ovea vastapäätä. "Sanokaa hänelle, että haluamme hieman tarkastella seutua — mikä onkin totta!"
Hetherwick esitti pyynnön — vihanneskauppiaan emäntä ohjasi hänet ja Goldmarkin yläkerrassa olevaan kaari-ikkunaiseen vierashuoneeseen, kolkkoon paikkaan, jota käytettiin vain sunnuntaisin ikävän päivän ikävyyden lisäämiseksi. Emäntä huomautti, että sieltä oli hauska näköala pitkin katua kummallekin päin, mutta Hetherwick rajoitti tarkastelunsa julkisivulle. Nyt hän näki muurin ylitse esteettömästi. Nähtävää ei ollut paljoa. Muurin takana oli piha, joka vasemmalla ja oikealla puolella rajoittui viereisten talojen seiniin ja jonka taustana olevaa korkeata, ikkunatonta seinää vasten nojasi matala, punaisista tiilistä kyhätty rakennus. Ulkonäöstä oli mahdoton päättää, mihin tarkoitukseen tätä pientä, tasakattoista rakennusta käytettiin. Sen ovi — suljettu — oli näkyvissä, samoin kahden puolen sitä olevat ikkunat. Mutta helposti erotti, että niiden alaosat oli tehty himmeiksi jollakin tummalla värillä. Talossa ei ollut ilmoituskilpeä, ei mitään ulkonaista merkkiä, joka olisi osoittanut, mihin sitä käytettiin. Mutta pihalla oli koppia, laatikoita ja isoja, juuripunouksella päällystettyjä pulloja; omituisen muotoinen savupiippu, joka pisti esiin katosta, antoi aihetta arvella, että sisällä oli sulatusuuni. Ja jonkun aikaa katseltuaan Hetherwick ei lainkaan epäillyt katselevansa sitä paikkaa, jossa Hannaford oli kuoliniltanaan käynyt ja jossa hänet oli taitavasti myrkytetty.
Äkkiä Goldmark nykäisi häntä hihasta ja nyökkäsi vilkasliikkeiselle kadulle päin.
"Mapperley!" hän kuiskasi. "Ja hänen seurassaan kaksi miestä!"
Katsahdettuaan osoitettuun suuntaan Hetherwick näki Robmoren ja erään toisen miehen — molemmat siviilipuvussa — pujottelevan kadulla kojujen ja myymälöiden välissä. Heidän muassaan oli virkapukuinen konstaapeli, joka keskusteli vilkkaasti heidän kanssaan. Hetherwick kääntyi poistuakseen huoneesta, mutta taaskin Goldmark tarttui hänen kyynärvarteensa.
"Ennen kuin lähdemme, herra, vilkaiskaa vielä kerran tuolla vastapäätä olevaan pihaan ja sen ympäristöön. Oivalsin juuri, miten voimme päästä sinne. Katsokaahan, herra Hetherwick, tuon pihan ja sen viereisen — oikeanpuolisen — talon välistä muuria — sen tuo pää on jokseenkin matala. Jos tuon talon isäntä sallii meidän mennä hänen takapihansa lävitse, niin — käsitättekö?"
"Kyllä", myönsi Hetherwick. "Koetamme sitä. Mutta ensin Robmoren puheille — tulkaa!"
Hän pisti vihanneskauppiaan emännän käteen joitakuita hopeakolikkoja ja laskeutui kadulle. Pari lyhyttä selitystä täydensi ne tiedot, jotka Mapperley jo oli kertonut etsiville, ja sitten Robmore nyökkäsi konstaapeliin päin, joka seisoi likellä kiihkeän innokkaana.
"Olemme haastattaneet häntä, herra Hetherwick", hän sanoi. "Joskus hän on täällä toimessa päivällä, joskus yöllä. Hän mainitsi tuon paikan kummastuttaneen häntä, ja perin omituista on, että vaikka hän on ollut tässä piirissä yli vuoden ajan, hän ei ole kertaakaan nähnyt ainoankaan ihmisen menevän eikä tulevan tuosta ovesta; eikä hänellä ole vähintäkään aavistusta, minkälainen liike siellä on, jos siellä ylimalkaan on joku liike."
"En ole milloinkaan nähnyt siellä mitään enkä ketään", vahvisti konstaapeli. "En mihinkään aikaan — en päivällä enkä yöllä. Kun jouduin tälle vartiopaikalle noin viisitoista kuukautta takaperin, oli ovi äskettäin laitettu ja maalattu ja lasisirpaleet juuri pantu muurin harjalle. Mutta totta on, etten ole kertaakaan nähnyt kenenkään käyvän siellä."
"Eiköhän mennä sisälle?" ehdotti Hetherwick. "Mielestäni on meillä yllin kyllin syytä siihen, tiedämmehän siksi paljon. Etsimämme naiset saattavat olla siellä. Olin äsken tuolla vastapäätä silmäilemässä pihalle, jonne voimme päästä helposti menemällä tuon oikealla puolen olevan rihkamakauppiaan myymälän lävitse ja kiipeämällä muurin yli hänen takapihaltaan. Mitä arvelette, Robmore?"
"Olen samaa mieltä!" vakuutti tämä. "Kun nyt olemme puuhassa, niin suoritamme sen loppuun asti. Parasta lienee minun puhutella kauppiasta, herra Hetherwick — minä pistäydyn ensiksi hänen luokseen ja kutsun teidät sitten sisälle."
Toiset jäivät odottamaan, kun taas Robmore astui myymälään sen isännän puheille. He näkivät heidän keskustelevan muutamia minuutteja; sitten tuli Robmore ovelle ja viittasi toisia lähemmäksi.
"Asia on selvä. Saamme mennä hänen pihansa lävitse ja hän lainaa meille portaat, joilla pääsemme muurin ylitse", ilmoitti hän syrjässä Hetherwickille. "Sain häneltä myöskin lisätietoja — hän tuntee ne kaksi miestä, joiden hallussa viereisellä pihalla oleva rakennus on; hänen kuvauksestaan päättäen ne epäilemättä ovat Ambrose ja Baseverie. Paikka on muka ollut heillä lähes puolitoista vuotta, ja hän luulee heidän käyttävän sitä laboratoriona — kemiallisena tai jonakin sentapaisena. Mutta he kuuluvat näyttäytyvän harvoin — joskus hän ei ole nähnyt heitä moniin päiviin, jopa viikkokausiin yhteen menoon. Tavallisesti he ovat siellä öisin — hän on nähnyt siellä valoa joka aikaan yöstä. No niin — eteenpäin!"
Tarkastusmatkalla oleva joukkue asteli yksimielisenä jonona pienen, pimeän myymälän läpi takapihalle portaita kantavan juoksupojan johtamana. Portaat pystytettiin välimuuria vasten sen matalammalle kohdalle. Virkapukuinen konstaapeli ensimmäisenä kiipesivät kaikki kuusi miestä yksi kerrallaan harjalle ja hyppäsivät toiselle puolelle. Paikka näytti autiolta ja elottomalta. Kuten Hetherwick oli huomannut vihanneskauppiaan vierashuoneesta katsellessaan, olivat ikkunat paksun värikerroksen peitossa. Siitä huolimatta lähestyi niitä kaksi tahi kolme miestä, etsien sellaisia kohtia, joista väri olisi raappiutunut pois, ja koettaen tirkistää sisälle. Mutta rohkeampana ja valmiimpana toimimaan konstaapeli marssi suoraan ovelle.
"Ovi on auki!" hän kummasteli. "Sitä ei ole edes painettu kiinni!" Kiskaistuaan oven selälleen hän astui rakennukseen muiden tunkeutuessa hänen jälkeensä. "Halloo!" hän luikkasi. "Halloo!"
Vastausta ei kuulunut. Konstaapeli meni eteisen poikki, jossa he kaikki seisoivat, ja aukaisi sisemmän oven. Hetherwick oivalsi heti, että kauppiaan olettamus rakennuksen käyttämisestä oli oikea — hän oli saapunut kemialliseen laboratorioon, joka lisäksi oli hyvin varustettu uudenaikaisilla välineillä. Mutta ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään.
"Nähtävästi täällä ei ole ketään", jupisi yksi miehistä.
"Livistäneet!"
Robmore eteni toiselle ovelle ja avasi sen; se vei konttoriksi sisustettuun huoneeseen. Siellä oli amerikkalainen kirjoituspöytä, jolla virui papereja ja asiakirjoja. Robmore ja Hetherwick alkoivat hypistellä ja tarkastella niitä. Ja äkkiä osui Hetherwickin silmiin jotakin, mikä oli yhdistävänä renkaana tämän salaperäisen paikan ja sen talon välillä, jossa hän oli käynyt aikaisemmin samana iltapäivänä. Pöydällä hänen edessään oli samaa kirjoituspaperia, jonka myyntipaikasta Mapperley oli ottanut selkoa. Arkeissa oli painettu osoite, josta paperikauppias oli maininnut.
"Epäilemättä olemme vihdoinkin osuneet oikeaan paikkaan, Robmore", hän riemuitsi. "Kunpa Matherfield olisi täällä! Mutta —"
Hän ei ennättänyt jatkaa, sillä äkkiä kajahti kiljaisu. Huutaja oli Goldmark, joka toisten tutkiessa alakertaa oli rohkeasti yksin mennyt matalia portaita myöten yläkerrokseen.
"Herra!" hän huusi. "Herra Hetherwick! Tulkaa tänne! Tulkaa tänne kaikki! Täällä on mies istumassa tuolilla — hyvä Jumala! — minusta hän näyttää olevan kankea — kuollut!"
VIIDESKOLMATTA LUKU
Kuollut!
Kuultuaan säikähtyneen juutalaisen huudahduksen, syöksyivät muut etsivät yläkertaan ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta. Ensimmäisinä saapuivat Robmore ja Hetherwick hänen luokseen; hän seisoi puolittain avatulla ovella, tuijottaen sen takana olevaan huoneeseen katse kiihkeänä. He työntyivät hänen ohitseen ja astuivat sisälle.
Yhdellä vilkaisulla Hetherwick otti selvää huoneen yleisestä asusta ja sisustuksesta. Erinäisten pikku merkkien nojalla hän päätteli, että se oli äskettäin kalustettu makuu- ja arkihuoneeksi. Yhdessä nurkassa oli telttasänky; lisäksi oli siellä pesuteline, pukeutumispöytä, lipasto, pari, kolme taulua, kirjahylly, pieni, neliskulmainen matto keskellä lattiaa, jonka ulkoreunat oli äskettäin huonosti maalattu. Vuoteella oli avonainen käsilaukku, johon oli sullottu pito- ja liinavaatteita; sen viereen oli heitetty päällystakki, hattu, käsineet ja sateenvarjo; ilmeisesti oli laukun omistaja saanut suoritetuksi matkavalmistelunsa loppuun; enää hänen olisi tarvinnut vain sulkea laukku ja panna se lukkoon, panna takki ylleen ja hattu päähänsä, ottaa tavarat kainaloonsa ja lähteä.
Entä mies itse? Vuoteen vierellä oli iso, vanhanaikainen nojatuoli — tilava, mukava tekele. Siinä oli mies pikemminkin pitkänään kuin istuallaan; asennosta päättäen hän näytti lysähtäneen siihen äkillisen väsymyksen valtaamana, nojanneen päänsä pehmeätä selkämystä vasten ja — vaipuneen uneen. Mutta kaikki huoneeseen tunkeutuneet oivalsivat heti, etteivät he olleet tulleet häiritsemään nukkujaa, vaan että heidän edessään oli — vainaja. Mies oli, kuten juutalainen oli huutanut, kuollut!
Hetherwick tarkasti häntä yhtä nopeasti kuin huoneen sisustustakin. Miehen pää oli rauhallisessa asennossa tuolin pehmeän selkämyksen varassa hieman kallistuneena vasemmalle puolelle. Kasvot olivat täydelleen näkyvissä. Hetherwick ei tuntenut niitä. Hän ja Matherfield eivät olleet tiedustellessaan saaneet niistä kuvausta. Hän uskoi kuitenkin varmasti, että vainaja oli se mies, jonka he kuulemansa nojalla tunsivat nimellä Ambrose. Hän oli tietystikin muuttanut ulkomuotoaan — ajanut pois tumman parran ja viikset, joista heille oli kerrottu, ja Hetherwick huomasi heti, että niiden poistaminen oli tehnyt miehen tuntuvasti toisen näköiseksi. Mutta mikään ei voinut salata hänen pituuttaan ja yleistä rakennettaan. Tämä oli epäilemättä sama mies, jota hän ja Matherfield olivat vaanineet, joka oli kohdannut Hannafordin Victoria-asemalla, joka oli kadonnut asunnostaan Adelphissa, joka oli Baseverien rikostoveri ja joka —
"Kuollut kuin kivi!" mutisi Robmore, joka oli kumartunut liikkumattoman ruumiin puoleen. "Ja hän onkin ollut hengetönnä jo hyvän aikaa — ainakin joitakuita tunteja! Jäykkä! Tunnetteko hänet, herra Hetherwick?"
Hetherwick kertoi, mitä luuli. Robmore osoitti vuoteella olevia esineitä.
"Hän näyttää saaneen halvauksen ollessaan juuri aikeissa lähteä matkalle", hän huomautti. "No niin, jos tämä on etsimänne tohtori Ambrose — mutta katsotaanpa, onko hänen taskuissaan mitään, joka ilmaisisi, kuka hän on!"
Toisten katsellessa vierellä hän työnsi kätensä vainajan povitaskuun — kuolleella oli muodikas, ihan uusi, harmaa puku — jälkeenpäin Hetherwick muisti, että se oli pistänyt silmään huoneen räikeänä vastakohtana — ja veti esille lompakon. Nykäisten Hetherwickia hihasta hän viittasi tätä mukaansa ja siirtyi ikkunan ääreen, jättäen toiset yhäti ihmeissään tuijottamaan vainajaan.
"Kummallinen juttu, herra Hetherwick", hän supatti heidän vetäytyessään syrjään. "Te siis luulette häntä tohtori Ambroseksi, jota olemme tavoitelleet?"
"Niin varmasti!" vastasi Hetherwick. "Hän on ajanut pois partansa ja viiksensä, ja se on epäilemättä suuresti muuttanut hänen ulkonäköään, mutta saatte uskoa, että hän on sama mies. Mutta mikä on hänen äkillisen kuolemansa syy?"
Sitten hänen mieleensä välähti voimakas, elävä muisto ja hän pyörähti äkkiä silmäilemään taempana olevaa jäykkää olentoa.
"Mitä nyt!" kysyi Robmore uteliaana. "Pistikö jotakin päähänne?"
Hetherwick osoitti vainajan asentoa.
"Tuollaiselta — juuri tuollaiselta näytti myöskin Hannaford kuollessaan rautatievaunussa?" hän kuiskasi. "Ensimmäisten merkkien jälkeen — ymmärrättehän — hän heittäytyi taaksepäin ja — kuoli. Juuri tuolla tavoin, ikäänkuin olisi rauhallisesti vaipunut uneen — saattaako, saattaako tämäkin —"
"Käsitän ajatuksenne", jupisi Robmore. "Myrkytetty! Entä — niin — että toinen mies?"
"Baseverie!" pamautti Hetherwick.
"Niin, miksi ei? Päästäkseen eroon rikostoveristaan! Mutta — tämä lompakko! Tarkastetaanpa, mitä se sisältää! Ohuudesta päättäen ei siinä ole kovinkaan paljoa."
Lompakon yhdestä lokerosta hän otti esille nipun huolellisesti taivutettuja seteleitä ja selaili niitä hätäisesti.
"Sataviisikymmentä puntaa", hän ilmoitti. "Entäs tämä paperi? Erään newyorkilaisen pankin maksettavaksi asetettu kahdensadan punnan suuruinen osoitus. New Yorkiin, kas vain! Sinne hän siis aikoi! Entä tämä?" Hän käänsi toista paperia. "Katsokaas, herra Hetherwick! Hän on tilannut matkustajapaikan Maraticista, joka lähtee tänä iltana. Hm! Ja Matherfield on Southamptonissa väijymässä Baseverieta! Taidanpa alkaa vähän käsittää juonta."
"Mitä arvelette?" tiedusti Hetherwick.
"No niin, minusta näyttää, että Baseverie on mennyt edeltäkäsin ottamaan vastaan jalokivilipasta ja että Ambrosen piti seurata häntä, kun Baseverie oli saanut saaliin haltuunsa, yhtyä häneen siellä, minkä jälkeen he livistäisivät voittoineen. Mutta nähkääs, mille nimelle hän oli tilannut matkalipun! Ei Ambroselle, vaan herra Charles Andrewsille! Ja Baseverie on Basing. Basing ja Andrews. Lienevätköhän ne harjoittaneet täällä liikettä sen nimisinä?"
"Se on vähäarvoinen syrjäseikka", virkkoi Hetherwick. "Tärkeätä on, niin totisesti — juuri se, miten tämä mies on kuollut."
"Mutta minusta se ei tunnu kovin tärkeältä juuri nyt", vastasi Robmore. "Joka tapauksessa hän on kuollut, ja se kysymys, kuoliko hän äkilliseen halvaukseen vai myrkyttikö Baseverie hänet ovelasti ennen poistumistaan, voidaan ratkaista myöhemmin. Mutta sanonpa teille, herra Hetherwick! Olen valmis panemaan vetoon mitä tahansa siitä, ettei hän itse myrkyttänyt itseään. Silmäilkäähän ympärillenne! Ei ole mitään sellaista astiaa, josta hän mahdollisesti olisi juonut. Ei, sir — toinen sen on tehnyt. Ja jos Matherfieldin onnistuu siepata hänet tänä iltana — ah! Mutta mitäs konttoristinne Mapperley kertoikaan meille tänne tullessamme? Little Smith-kadun emäntä kävi muka täällä nyt iltapäivällä."
"Niin, Goldmark seurasi häntä tänne", vastasi Hetherwick. "Goldmark näki hänen avaavan oven taskustaan ottamallaan avaimella. Hän viipyi sisällä muutamia minuutteja, tuli ulos hyvin kiihtyneenä ja kiiruhti takaisin omaan taloonsa."
"Ja nyt me, te ja minä, riennämme hänen jälkeensä", sanoi Robmore. "Onhan hän joka tapauksessa elävä ihminen ja me kyllä saamme hänet kirvoittamaan kielensä. Hän tietystikin tuli tänne, otaksuen tapaavansa tämän miehen ja ilmoittaakseen hänelle, että joku oli väijymässä. Mutta hän tapasikin miehen kuolleena! Pistäydytään sinne, herra Hetherwick, heti paikalla!"
Hän kääntyi toisen etsivän ja konstaapelin puoleen. Kuiskattuaan heille muutamia ohjeita hän poistui huoneesta, ja sanottuaan jotakin Mapperleylle Hetherwick seurasi häntä. Mutta he eivät olleet ennättäneet ulko-ovelle, ennenkuin pihalta kuului askelia, ja oviaukkoon ilmestyi äkkiä kaksi miestä.
Jos Hetherwick kumppaneineen katseli kummastuneena miehiä, niin nämäkin puolestaan silmäilivät kysyvästi Robmorea ja Hetherwickia. He olivat nuorenpuoleisia miehiä — Hetherwick arveli heitä juhlapuvussa oleviksi käsityöläisiksi. Ilmeisestikin he olivat ällistyneitä nähdessään ihmisiä vastassaan ovella, jonka luona he kaikki neljä nyt seisoivat. He olivat jopa niin ihmeissään, että pysähtyivät äkkiä, jääden äänettöminä töllistelemään. Mutta Robmore puhkesi puhumaan. "Ketä etsitte?" hän kysyi terävästi.
Tulijat vilkaisivat toisiinsa, ja vanhemman näköinen vastasi:
"Emme ketään tietääksemme. Mutta saammeko kysyä, ketä te haette? Ja miten olette päässyt tänne? Sillä tämä talo sattuu olemaan meidän!"
"Teidän?" kummasteli Robmore. "Teidän omaisuuttanneko?"
"Niin juuri, jos ostaminen, maksaminen ja kuitin sekä muiden paperien saaminen riittää sen vakuudeksi!" selitti mies. "Ostimme sen tänä aamuna, ja koko asia on järjestetty."
Robmore otti esille poliisikortin ja näytti sitä miehille. Heidän kasvonsa venyivät pitkiksi. Vanhempi vilkaisi Robmoreen.
"Toivoakseni ei mitään ole viassa", hän virkkoi huolestuneena. "Etsiviä, niinkö? Sijoitimme tähän tuntuvasti rahaa — säästöjämme — ja —"
"En luule, että siihen nähden on mitään heikkoa", vastasi Robmore rauhoittavasti. "Mutta muutoin ovat asiat tavattoman huonosti. Kuulkaahan, mitkä ovat nimenne ja keltä ostitte tämän talon?"
"Minun nimeni on Marshall, hänen Wilkinson", ilmoitti mies. "Aiomme juuri perustaa sähköteknillisen liikkeen. Ilmoitimme sanomalehdessä haluavamme näiltä seuduin sopivan huoneiston, ja herra Andrews kävi senjohdosta luonamme. Hän selitti, että hän ja hänen liikekumppaninsa herra Basing olivat matkalle lähdössä ja tahtoivat myydä sen kaikkineen. Tulimme katsomaan sitä, ja kun se on perin sopiva paikka suunnittelemallemme yritykselle, sovimme sen ostamisesta. He kertoivat sen olevan heidän omaisuuttaan, ja säästääksemme kuluja järjestimme kaupan keskenämme. Maksuhinnan suoritimme tänä aamuna, samalla saimme paperit ja avaimen."
"Mihin aikaan se tapahtui?" tiedusti Robmore.
"Kello kymmenen paikkeilla", vastasi Marshall. "Sopimuksen mukaisesti täällä."
"Tapasitteko molemmat, sekä Basingin että Andrewsin?"
"Kyllä. Oikeanpuoleisessa pienessä huoneessa. Päätimme kaupan, maksoimme käteisellä ja järjestimme kaikki. Se oli pian tehty. Sitten he tarjosivat meille ryypyn ja sikaarin, minkä jälkeen poistuimme."
"Tarjosivat teille ryypyn, niinkö?" virkkoi Robmore äkkiä. "Missä?"
"Täällä! Basing otti esille ison samppanjapullon ja sikaarilaatikon, kehoittaen meitä maistamaan kaupantekiäisiä. Joimme lasin kumpikin, Wilkinson ja minä; sitten jätimme heidät tyhjentämään pulloa: meillä oli kiire. Mutta — onko jotakin sekaisin?"
"Se mies, jonka tunsitte Andrews-nimellä, on kuolleena yläkerrassa!" ilmoitti Robmore. "Hyvin todennäköisesti on hänen kumppaninsa myrkyttänyt hänet. Mutta, kuten jo äsken mainitsin, ei tekemässänne kaupassa ole mitään vikaa, jos nimittäin voitte todistaa sen. Sanoittehan saaneenne tarpeelliset paperit?"
Marshall taputti takkinsa taskua.
"Ne ovat kaikki täällä", hän vakuutti. "Mutta — väitittekö, että Andrews on kuollut — myrkytetty? Hänhän oli yhtä terve ja eloisa kuin minäkin, kun jätimme heidät kahden kesken. He aikoivat tyhjentää pullon loppuun —"
"Kuulkaahan!" keskeytti Robmore. "Odottakaa hetkinen! Tulemme pian takaisin — meillä on vähän tärkeätä toimitettavaa täällä läheisyydessä. Yläkerrassa on seuralaisiamme. Sanokaa heille, että teidän pitäisi odottaa vähän aikaa. Ja nyt liikkeelle, herra Hetherwick!"
Ehdittyään pihalta vilkasliikkeiselle kadulle Robmore katsahti kumppaniinsa, naurahtaen purevasti.
"Samppanjaa — kaupantekiäisiksi!" hän ivasi. "He jäivät sitä lopettamaan! Epäilemättä se aine, joka lopetti Ambrosen elämän, oli juuri siinä samppanjassa. Sen sujautti Baseverie lasiin toisen ollessa selin häneen päin. Onpa se vintiö totisesti perinpohjainen — hän ei jätä kesken alkamaansa puuhaa. Toivon vain, ettei hän ole liian liukas Matherfieldin pideltäväksi Southamptonissa. En saa rauhaa, ennen kuin kuulen siitä."
"Onko hänen mahdollista pujahtaa Matherfieldin kynsistä?" huudahti Hetherwick. "Miten hän voisi? Minusta hänen voidaan katsoa jo olevan telkien takana! Hänen on käytävä postitoimistossa noutamassa lipas."
"Niinkö luulette?" pisti toinen väliin, naurahtaen taaskin epäilevästi. "Minä puolestani en ole siitä niin kovin varma, herra Hetherwick. Baseverie on ilmeisesti harjaantunut roisto ja neuvokas keksimään kaikenlaisia konnankoukkuja. Joutuneekohan se käärö koskaan Southamptonin postitoimistoon, josta se olisi noudettava?"
"Mitä ihmettä tarkoitatte?" kysyi Hetherwick. "Sehän on postissa! Se vietiin tänä aamuna."
"Epäilemättä", myönsi Robmore kuivakiskoisesti. "Toimitettavaksi kiireellisesti perille. Ja kun se saapuu Southamptoniin, on se vietävä pääkonttoriin, eikö niin?"
"Entä sitten?" tiedusti Hetherwick.
"Monta mutkaa matkassa, sanoo vanha sananlasku", vastasi Robmore. "Käärö voi jäädä johonkin mutkaan. Mutta eikö tämä ole konttoristinne mainitsema numero?"
Rouva Mallettin talon ovi näytti, jos mahdollista, entistäkin lujemmin teljetyltä. Eikä kuulunut vastausta, vaikka pyrkijät kuinka kolkuttivat ja soittivat kelloa. Mutta kun Robmore äkkiä tunnusteli kädensijaa, painui ovi auki.
"Halloo!" hän huudahti. "Auki! Hm! Sepä omituista. No niin, mennään sisälle!"
Toisen kerran samana iltapäivänä Hetherwick astui tyyten asumattomalta näyttävään taloon.
KUUDESKOLMATTA LUKU
Waterloo-asemalla
Kävellen hieman kumppaninsa edellä etsivä meni eteisen pöydän ääreen ja naputti kovaa sen kiilloitettuun pintaan. Vastausta ei kuulunut. Hän astui edemmäksi ilmeisesti kellarikerroksessa olevaan keittiöön vievien, käsipuilla varustettujen portaiden yläpäähän ja koputti vieläkin kovemmin seinälaudoitukseen. Ei nytkään tullut vastausta. Senjälkeen hän palasi eteisen poikki ja aukaisi kadun puolisen huoneen oven; hän ja Hetherwick katsoivat sisään. Huone tuoksahti ummehtuneelta ja sen ikkunat olivat tiiviisti verhotut; se oli jonkinlainen juhlatilaisuuksia varten varattu seurustelusali, harvoin käytetty, muodollisen kylmä ja epämukava. Mutta sen takana olevassa kamarissa, johon Robmore sitten astui, oli merkkejä asukkaista ja elämästä. Takassa oli tuli, ja sen ääreen oli vedetty nojatuoli; läheisellä pöydällä oli naisten käsityövehkeitä — kappale liinakangasta, jossa oli neula ja rihmaa, ompelukoppa, sakset, sormustin. Yksi silmäys riitti osoittamaan, että näiden viattomien kapineiden omistajatar oli laskenut ne äkkiä kädestään, kun hänen puuhansa oli keskeytetty.
"Siinäpä se, herra Hetherwick." sanoi Robmore jyrkästi. "Tämä talo on tyhjä! Ihmisiä ei täällä ainakaan ole…"
"Hiljaista täällä todellakin on", myönsi Hetherwick. "Nainen —"
"Pelästyi käyntinne johdosta", keskeytti Robmore. "Sitten hän käväisi Pencove-kadulla. Ja siellä hän tapasi Ambrosen kuolleena! Hän on jollakin tavoin sekaantunut tämän ja Baseverien hommiin, koskapa hänellä on avain, jolla hän pääsi sinne pihalle, ja löydettyään Ambrosen kuolleena, hän palasi tänne, otti tavaransa ja livisti. Tässä talossa ei ole sieluakaan! Siitä lyön vetoa vaikka kuinka paljon!"
"Mieleeni välähti, että naiset kenties ovat vankeina täällä", huomautti Hetherwick.
"Sen saamme pian selville", selitti Robmore. "Lähdetään yläkertaan ja tarkastetaan talo ylisiltä kellariin saakka. Mutta malttakaahan! Kellari ensin!"
Hän juoksi portaita alas kellarikeittiöön Hetherwick kintereillään.
Ovella hän purskahti nauramaan, osoittaen sisälle.
"Katsokaas!" hän huudahti. "Sanoinhan, että olitte sotkeneet asiat. Näettekö? Tarjottimella on kaikki valmiina kahta henkilöä varten — kupit ja lautaset, teekannu, leipää, voita ja keksiä. Ja toinen tarjotin yhdelle henkilölle. Ja kattila laulaa iloisesti kuin leivonen. Mitä tämä merkitsee? Nainen aikoi viedä jonnekin teetä kahdelle henkilölle; toinen tarjotin oli häntä itseään varten. No niin, te tukahdutitte sen aikeen alkuunsa; hänen on nautittava teensä muualla. Entä toiset? Nyt yläkertaan!"
Palattuaan eteiseen hän meni edellä pääportaille. Pohjakerroksen lisäksi oli talossa kaksi kerrosta. Ensimmäisen kerroksen huoneissa, joiden ovet olivat auki tai helposti avautuivat, ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Näitä huoneita oli kolme, joihin kaikkiin päästiin portailta. Mutta ylimmässä kerroksessa oli vain kaksi huonetta; toinen oli kalustamaton; toisen huoneen ovelle, joka oli muutamia sentimetrejä raollaan, etsivä heti pysähtyi.
"Katsokaahan, herra Hetherwick!" hän kehoitti, osoittaen ympärilleen. "Täällä on tuoreita jälkiä! Näettekö, että tuo vankka salpa, joka pikemminkin muistuttaa telkeämiskankea, on äskettäin sovitettu oven ulkopuolelle ja oveen on kiinnitetty uusi patenttilukko avaimenreikä ulospäin? Ja, hyvä Jumala, ketjutkin! Luulisi olevansa vankilassa! Mutta mitä on sisällä?"
Hän sysäsi oven auki. Näkyviin tuli avara huone, jossa oli kaksi pientä vuodetta, nojatuoleja, pöytä, jolla oli kirjoja sekä aikakaus- ja sanomalehtiä. Pöydällä oli myöskin koruompelu-tarpeita, jotka ilmeisesti oli viskattu yhtä hätäisesti syrjään kuin alakerrassakin olevat ompeluvehkeet. Hetherwick kumartui silmäilemään niitä, mutta Robmore riensi ikkunan luokse.
"Sanoinko vankilassa?" hän huudahti. "Tämähän on vankila! Katsokaahan, herra Hetherwick! Ikkunan ulkopuolella on rautaristikko. Vaikka tänne suljetut ihmiset olisivatkin saaneet ikkunan auki ja vaikka ristikkoa ei olisikaan ollut, eivät sittenkään olisi voineet mitään, sillä ikkunan kohdalla on vain sileä seinä — nähtävästi jonkun tehtaan takaosa. Mutta mikäs tämä on?" hän jatkoi, avaten nurkassa olevan oven. "Hm! Pieni kylpyhuone. Entäs tämä?" Hän siirtyi portaiden puolisessa seinässä olevalle pienelle luukulle. "Kas vain! Kylliksi laaja aukko, että siitä voi ojentaa kaikenlaista kuten pieniä tarjottimia, mutta ei niin leveä, että täysikasvuinen ihminen voisi ahtautua sen lävitse. Niin, en ihmettelisi, jos olisitte oikeassa, herra Hetherwick. Juuri tänne naiset otaksuttavasti oli teljetty. Mutta — he ovat poissa!"
Hetherwick silmäili ympärilleen. Äkkiä hänen katseensa osui tuttuun esineeseen. Hän astahti eteenpäin ja otti toisen vuoteen vieressä olevalta tuolilta vihreästä silkistä tehdyn käsipussin. Hän tunsi sen oikein hyvin.
"Tässä on varma todistuskappale!" hän huudahti. "He ovat olleet täällä. Tämä on neiti Han— tarkoitan neiti Featherstonen pussi — olen usein nähnyt sen hänellä. Siinä on hänen tavaroitaan — kukkaro, käyntikortti-kotelo ja niin edelleen. Se on jäänyt häneltä tänne."
"Niin, juuri niin!" myönteli Robmore. "Kuten jo huomautin, ovat he kaikki lähteneet kiireisesti. Luulen kaiken käyneen seuraavaan suuntaan. Kun nainen, joka tietystikin toimi noiden nais-parkojen vartijana, oli nähnyt, miten asiat Pencove-kadulla olivat, palasi hän tänne, pukeutui matka-asuunsa ja puikki tiehensä. Mutta ennen lähtöään hän oli siksi kiltti, että pistäytyi täällä, irroitti ketjun, nosti teljen pois ja avasi lukon. Sitten hän epäilemättä lähti laputtamaan minkä käpälistä pääsi, jättäen naiset tekemään mitä halusivat. Ja kun heillä oli hitunen tavallista järkeä, niin he, herra Hetherwick, tekivät kuten heidän pitikin — livistivät niin nopeasti kuin kykenivät. Niin on asia, sir."
Hetherwick pisti Rhonan käsilaukun taskuunsa ja siirtyi ovelle päin.
"Sitten minä lähden, Robmore", hän virkkoi. "Minun on koetettava saada selville, mihin he ovat menneet. Minusta tuntuu siltä, että he ovat rientäneet Penteneyn toimistoon. Menen sinne. Entä te?"
"Niin, minä palaan Pencove-kadulle", vastasi Robmore. "Siellä on yllin kyllin työtä. Mutta lähtekää te vain etsimään naisia, herra Hetherwick, teillä ei nyt ole täällä mitään tekemistä. Pidän konttoristianne ja juutalaisnuorukaista luonani jonkun aikaa — heistä saattaa olla hyötyä. Luullakseni saamme huomisiin lehtiin komeita uutisia, erittäinkin, jos Matherfieldia onnistaa, kuten hän uskoo."
"Miten aiotte menetellä tähän taloon nähden?" kysyi Hetherwick heidän laskeutuessaan portaita. "Luuletteko naisen palaavan?"
"Sitä hän ei kuolemakseenkaan tee!" vastasi Robmore. "Ei totisesti! Luulisin hänen kohta olevan Lontoon laidoilla — pohjoisessa, etelässä, idässä tahi lännessä. Mitenkö menettelen? Kah, panen oven lukkoon ja avaimen taskuuni. Meidän on tutkittava tätä taloa tarkoin."
Hetherwick sanoi hänelle jäähyväiset toistaiseksi ja riensi Victoria-kadulle, hypähti ensimmäiseen tapaamaansa vapaaseen autoon ja käski ohjaajan ajaa mahdollisimman vinhaa vauhtia Lincoln's Inn Fieldsille. Hän oli huolissaan Rhonan tähden, ja kuitenkin hän tiesi, että tyttö oli turvassa. Lisäksi hän oli utelias; hän tahtoi kuulla Rhonan kertomuksen, saada selville, mitä kulissien takana oli tapahtunut. Hän uskoi varmasti tapaavansa Rhonan Penteneyn toimistossa; tyttö ja madame Listorelle menisivät vankilastansa päästyään luonnollisestikin sinne.
Mutta konttoristi, jonka hän kohtasi heti syöksyttyään ulompaan toimistohuoneeseen, jäähdytti hänen intoaan pudistamalla päätään.
"Herra Penteney ei ole täällä, sir", hän vastasi. "Hän oli kyllä toimistossa vielä aivan äsken, mutta hänelle soitettiin, ja hän poistui heti senjälkeen. Ei; en tiedä, kuka hänelle soitti tai minne hän meni; hän näytti lähtiessään olevan hiukan kiihtynyt ja oli hyvin kiireissään."
Hetherwick päätteli, että Penteneytä oli kutsunut madame Listorelle ja että hän oli mennyt tapaamaan tätä ja Rhonaa. Hän poistui hieman ymmällä siitä, mitä tekisi, mutta muisti sitten, että Matherfield oli luvannut sähköttää Southamptonista, ja kääntyi asuntoonsa päin. Portaiden juurella hän kohtasi isännöitsijänsä.
"Täällä on käynyt eräs nuori nainen kysymässä teitä, herra Hetherwick", ilmoitti mies. "Hän on pistäytynyt kahdesti. Sanoin hänelle, etten tiennyt, milloin tulisitte kotiin, saatoitte saapua millä hetkellä hyvänsä tai viipyä hyvinkin kauan. Hän ajatteli — mutta tuollahan hän onkin itse, sir — tulossa takaisin!"
Hetherwick pyörähti ympäri ja näki Rhonan lähestyvän aukion poikki. Hän kiiruhti tyttöä vastaan ja välittämättä mahdollisista katselijoista tarttui Rhonan molempiin käsiin sellaisella tavalla, että puna lehahti tytön poskille.
"Olettehan terve ja vahingoittumaton?" hän tiedusti hätäisesti.
"Niinhän?"
"Olen oikein hyvässä kunnossa, kiitos!" vastasi Rhona. "Olen — olen käynyt täällä jo kahdesti, mutta te olitte ulkosalla molemmilla kerroilla. Tulin lainaamaan vähän rahaa. Minulta jäi käsilaukku ja kukkaro siihen huoneeseen, jossa olimme vankeina, ja —"
Hetherwick otti käsilaukun esille ja ojensi sen mitään virkkamatta
Rhonalle. Tämä tuijotti häneen ihmeissään.
"Oletteko ollut siellä?" hän huudahti. "Mistä —"
"Olin siellä tänään, tunti takaperin", selitti Hetherwick. "Mutta mennään asuntooni! Emmehän voi seistä täällä keskustelemassa. Madame Listorelle — missä hän on?"
"Erosin hänestä Victoria-asemalla; hän jäi soittamaan majuri Penteneylle", kertoi Rhona. "Ei hänelläkään ollut rahaa. Hän pyysi minua odottamaan, kunnes majuri Penteney saapuisi, mutta minä en suostunut. Kävelin tänne. Arvelin, että — että te haluaisitte tietää meidän päässeen vapauteen — vihdoinkin."
Hetherwick ei virkkanut mitään, ennen kuin he olivat hänen seurusteluhuoneessaan. Sitten hän tuijotti Rhonaan äänettömänä, laski kätensä tytön olkapäille ja katsottuaan häntä pitkään kumartui äkkiä ja suuteli häntä.
"Totisesti!" hän sanoi hiljaa. "En itsekään tiennyt, kuinka huolissani olin tähtesi, ennen kuin näin sinut äsken! Mutta — nyt tiedän!"
Yhtä äkkiä hän sitten kääntyi toisaalle ja perin asiallisen näköisenä sytytti tulen takkaan, pani tulelle vesikattilan ja alkoi puuhailla niin, että selvästi huomasi hänen aikovan valmistaa teetä. Rhona tarkkaili häntä nojatuolista, johon hänet oli kursailematta istutettu.
"Vapaus!" hän äänsi äkkiä. "Olemme kumpikin oppineet jotakin. Kun on ollut jonkun aikaa lukon takana yötä päivää —"
"Miten kaikki kävi?" kysyi Hetherwick, pyörähtäen häneen päin. "Tietystikin tunnemme koko ryöstöhomman — mutta kaikki muu, tähän saakka? Baseverie kai?"
"Baseverie ja eräs toinen mies", vastasi tyttö. "Pitkä, sileäleukainen mies, jonka nimeä emme kertaakaan kuulleet mainittavan. Mutta Baseverie oli pääroisto. He odottivat meitä maantieleikkauksella Riversreadessa, pakottivat revolvereillaan uhkaamalla meidät nousemaan autoon ja toivat meidät Lontooseen — Westminsteriin — siihen taloon, jossa kävitte. Siellä —"
"Hetkinen!" pyysi Hetherwick, joka haki kuppeja ja teevateja. "Auton ohjaaja? Hänen täytyi olla rikostoveri."
"Epäilemättä; mutta häntä emme enää sen koommin nähneet. Emme nähneet muita kuin ne kaksi miestä ja naisen, joka toimi vanginvartijana ja toi meille ruokaa. Saimme syödäksemme kunnollisesti, ja meille tuotiin kirjoja ja sanomalehtiä, hankittiinpa meille käsityötäkin. Mutta he olivat heltymättömiä vaatiessaan madamen jalokiviä. Varmaankin he tunsivat asiat hyvin, koskapa he hankkivat madamen omaa kirjepaperia —"
"Tiedän sen kaiken", keskeytti Hetherwick. "Kerron sinulle, mitä me puolestamme olemme puuhanneet, kun ensin olet saanut vähän teetä. He kai pakottivat hänet kirjoittamaan kirjeet?"
"Aivan samalla tavoin kuin meidät astumaan autoon", myönsi Rhona, "revolvereillaan! Ja — heillä oli tosi mielessä! Otaksuttavasti he ovat jo saaneet jalokivet."
"Sen saamme nähdä", vastasi Hetherwick. "Sattuiko madame Listorelle mainitsemaan sinulle jalokivien arvon?"
"Ei hän paljoa muusta puhunutkaan. Kahdeksankymmenen- ja yhdeksänkymmenentuhannen punnan välillä. Hän on kauheasti tuskissaan niiden tähden. Mutta kirjaimellisesti hänen oli valittava joko henkensä taikka jalokivet. En tiedä, mitä he olisivat tehneet minulle. Mutta nyt on minulla kaikki hyvin!"