Hän meni omaan asuntoonsa, sulloi matkalaukun ja ajoi King's Crossille pohjoiseen päin lähtevälle, aikaiselle iltapäivä-junalle. Puoli kahdeksan samana iltana hän oli Sellithwaitessa, tuulten ja sateiden pieksämien, rosoisten kukkuloiden keskellä sijaitsevassa kaupungissa, jossa väestö — jos rautatien palveluskunnasta saattoi päätellä — puhui Hetherwickin eteläenglantilaisesta korvasta joltakin raakalaiskieleltä kuulostavaa murretta. Mutta "Valkoinen Karhu", johon hän pian majoittui, tarjosi kaikki ensimmäisen luokan hotellin ylelliset mukavuudet: ruokasali, johon Hetherwick meni heti tilattuaan itselleen huoneen, näytti olevan tungokseen asti täynnä yleismaailmallisiin piireihin kuuluvia henkilöitä; hän kuuli puhuttavan Euroopan useimpia pääkieliä — myöhemmin hän huomasi, että hänen vierastoverinsa olivat etupäässä mannermaan liikemiehiä, ostajia, jotka aikoivat täydentää tyhjentyneitä varastojaan Sellithwaiten suurista tavarataloista ja tehtaista. Kaikki se oli mielenkiintoista, eikä hänen tarvinnut viettää loppuiltaa tarkkailemalla ympäristöään yksinäisestä nurkasta, sillä tuskin hän oli ehtinyt syödä päivällistään, kun muuan eteisvartija tuli ilmoittamaan hänelle, että herra Hollis oli kysymässä herra Hetherwickiä.
Hetherwick kiiruhti seurustelusaliin ja tapasi siellä noin nelikymmenvuotiaan, hienokasvoisen miehen, jolla oli ystävälliset silmät ja joka tuli käsi ojossa häntä vastaan.
"Kenthwaite sähkötti minulle tänään iltapäivällä, että te olitte tulossa kaupunkiimme, ja kehoitti minua tulemaan tänne teitä tapaamaan", sanoi vieras. "Olisin pyytänyt teitä syömään päivällistä kanssani, mutta en päässyt pois toimistostani ennen kuin vasta nyt ja asunkin monen kilometrin päässä kaupungin ulkopuolella. Mutta huomenillalla —"
"Olette kovin ystävällinen", vastasi Hetherwick. "En aavistanutkaan Kenthwaiten sähköttäneen. Hän antoi minulle teille osoitetun suosituskirjeen, mutta sitten hän kai arveli, ettei minun pitäisi menettää vähääkään aikaa hukkaan. Enkä menetäkään, sillä olenpa varma, että te osaatte kertoa minulle jotakin siitä asiasta, jonka tähden tulin tänne. Etsitään sopiva nurkkaus ja pannaan tupakaksi."
Heidän sijoituttuaan avaran tupakkasalin komeroon luki Hollis
Kenthwaiten kirjeen.
"Mistä asiasta haluaisitte tietoja?" hän kysyi. "Kenthwaite mainitsee, että minä tunnen Sellithwaiten paremmin kuin hän — kuten luonnollisesti tunnenkin, olenhan monta vuotta vanhempi."
"No niin", vastasi Hetherwick. "Koetan puhua lyhyesti. Tietystikin tunnette, mitä entiselle poliisimestarillenne Lontoossa tapahtui — hänen äkillisen kuolemansa?"
"Kyllähän toki — olen ainakin lukenut kaikki sanomalehdet", myönsi Hollis. "Te olette sama mies, joka oli silloin saapuvilla maanalaisella rautatiellä, eikö niin?"
"Kyllä olen. Ja siinä yksi syy, miksi niin kiihkeästi haluan saada tämän salaisuuden selvitetyksi. Ei ole vähääkään epäilystä siitä, että Hannaford myrkytettiin — että se oli harkittu murha. Ja jutussa on yksi piirre, jolle poliisit eivät tunnu antavan mitään merkitystä. Mutta minä pidän sitä hyvin tärkeänä. Se koskee sitä naista, johon Hannaford viittasi puhuessaan — minun kuulteni — niin salaperäisesti kadonneelle miehelle. Hannaford mainitsi tämän naisen käyneen hänen käsiensä välitse kymmenen vuotta sitten. Se oli siis kai joku tässä kaupungissa sattunut tapaus. Tiedättekö siitä mitään? Herättääkö se mielessänne mitään muistoja?"
Hollis, joka poltti sikaaria, karisti miettivänä sen pitkän tuhan kahvikuppinsa lautasen reunalle. Äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat.
"Se on otaksuttavasti Whittinghamin juttu", hän virkkoi. "Se sattui noin kymmenen vuotta sitten."
"Mikä juttu se oli?" kysyi Hetherwick. "Oliko siinä nainen mukana?"
"Oli — ilmeisesti seikkailijatar, joka saapui Sellithwaiteen noin kymmenen vuotta takaperin ja viipyi täällä vähän aikaa, asuen tässä samassa hotellissa", selitti Hollis. "Onpa omituista, etten nähnyt häntä kertaakaan! Mutta hänestä puhuttiin kylläkin paljon — joskus. Hän tuli tänne 'Valkeaan Karhuun' yksin mukanaan runsaasti matkatavaraa ja ilmeisesti hyvissä rahavaroissa. Hän kuuluu olleen hyvin kaunis, kahdeksankolmatta tai kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen, ja häntä pidettiin jonkun verran huomattavaan asemaan kuuluvana; hän täisikin itse esittäytyä aatelisena rouvana. Hän suoritti hotellilaskunsa ehdottoman täsmällisesti joka lauantaiaamu. Hän kulutti hyvän joukon rahaa, tehden ostoksia kaupunkimme parhailta kauppiailta, ja maksoi aina käteisellä. Lyhyesti sanoen hän hankki itselleen varsin hyvän luoton. Eikä kukaan luottanut häneen enemmän kuin etevin täkäläinen jalokivikauppias Malladales. Hän osti tältä paljon jalokiviä, mutta ne hän aina suoritti maksuosoituksilla. Ja lopuksi hän joutui selkkauksiin erään Malladalen kanssa tekemänsä kaupan johdosta."
"Ja Hannafordin käsiin!" tokaisi Hetherwick.
"Hannafordin käsiin, joutui kuin joutuikin", vahvisti Hollis. "Se kävi tähän tapaan. Hän oli, kuten äsken mainitsin, tehnyt koko joukon ostoksia Malladalelta, jolla, sen voin vakuuttaa, on ensiluokkainen liike tämän seudun rikkaiden kauppasuuruuksien joukossa. Heidän kauppansa eivät kuitenkaan aluksi koskaan nousseet suuremmiksi kuin sataan tai pariin sataan puntaan. Maksuosoitukset kelpoitettiin pankeissa kylläkin. Hänen tapanaan oli suorittaa erään manchesterilaisen pankin kaavakkeille kirjoitetuilla maksuosoituksilla — Manchester, kuten tiedätte, on vain viidenkymmenenviiden kilometrin päässä täältä. Kun hänen ensimmäiset maksuosoituksensa aina suoritettiin, ei Malladale välittänyt ottaa selkoa hänen vakavaraisuudestaan; häneen kuten kaikkiin muihinkin oli nainen tehnyt perin edullisen vaikutuksen. No niin, lopuksi nainen teki Malladalen kanssa suuren kaupan. Malladalella oli varastossaan hyvin kaunis timanttinen kaulaketju. He hieroivat kauppaa kauan; Malladalen mukaan he tinkivät hinnasta kelpo tavalla. Vihdoin he sopivat siitä — hän luovutti sen naiselle kolmestatuhannestayhdeksästäsadasta punnasta. Nainen antoi hänelle maksuosoituksen mainitulle rahamäärälle ja poistui, vieden kaulaketjun mukanaan."
"Ohoo!" huudahti Hetherwick.
"Juuri niin!" myönsi Hollis. "Mutta niin se kävi. Jostakin syystä Malladale kuitenkin toimitti sen maksuosoituksen erityisen kiireellisesti perille. Nainen antoi sen hänelle erään maanantain iltapäivällä; seuraavan keskiviikon aamuna Malladale ensi töikseen huomasi saaneensa sen takaisin, ja siihen oli kirjoitettu kohtalokas huomautus sen antajan tilin ehtymisestä! Luonnollisestikin hän riensi juoksujalkaa Valkoiseen Karhuun. Mutta arvoisa rouva Whittingham oli kadonnut. Hän oli maksanut laskunsa, ottanut tavaransa ja poistunut sekä hotellista että koko kaupungista myöhään maanantai-iltana. Asemalla saatiin selville vain se, että hän oli matkustanut viimeisessä junassa Leedsiin, josta kuten tunnettua vie useita suuria pääratoja Englannin kaikkiin osiin. Eikä hän ollut ilmoittanut mitään osoitetta; hän oli täällä sanonut palaavansa ennen pitkää ja käskenyt säilyttää kirjeensä, jos niitä saapuisi, hänen palaamiseensa saakka. Niin ollen turvautui Malladale sitten poliisiin, ja Hannaford kävi käsiksi asiaan."
"Hän kai pääsi naisen jäljille?" virkkoi Hetherwick.
Hollis naurahti pilkallisesti.
"Hannaford pääsi hänen jäljilleen — ja sai hänet kiinni", hän vastasi. "Mutta hän sai täydellä syyllä käyttää äsken mainitsemaanne sanontatapaa. Nainen meni hänen käsiensä välitse — aivan kuten erikoisen liukas ankerias olisi luiskahtanut — ja pujahti tiehensä."
VIIDES LUKU
Poliisilaitoksen luettelo
Hetherwickille alkoi nyt selvitä eräs seikka, joka oli kummastuttanut häntä aina siitä saakka, kun hän oli kuullut Hannafordin tovereineen keskustelevan junassa. Hän oli silloin pannut merkille, että mitä Hannaford kertoikin, hän esitti sitä kuten ihminen esittää itselleen epäedullista kertomusta; hänen käyttäytymisestään oli kuvastunut huvia, harmia ja hämminkiä. Nyt Hetherwick tiesi, mistä se johtui.
"Ahaa!" hän huudahti. "Nainen oli hänelle ylivoimainen. Entä sitten?"
"Kerrassaan liian ylivoimainen!" vakuutti Hollis nauraen. "Hän puijasi Hannafordin perinpohjin. Viimemainittu ponnisteli ankarasti löytääkseen hänet ja suoritti itse suuren osan suoranaisestakin etsintätyöstä. Ja vihdoin hän tavoitti naisen — eräässä hienossa hotellissa Lontoossa. Hänellä oli mukanaan mies Scotland Yardilta, Lontoon etsivältä osastolta, ja eräs meidän omaan poliisikuntaamme kuuluva etsivä, muuan Gandham-niminen mies, joka on vieläkin palveluksessa — esitän teidät hänelle huomenna. Saatuaan selville, että rouva Whittinghamilla oli huoneusto mainitussa hotellissa, suuressa West Endin kaupunginosan asuntopalatsissa, jätti Hannaford molemmat miehensä portaiden alapäähän tai ulkopuolelle ja meni yksin tapaamaan häntä. Hannafordin oman selostuksen mukaan nainen harmistui suuresti siitä, että häntä oli lainkaan epäilty, ja vieläkin enemmän, kiivastuen äärimmilleen hyveellisestä loukkautumisesta, kun poliisimestari selitti, että hänellä oli vangitsemismääräys ja että rouva Whittinghamin oli lähdettävä hänen mukaansa. Heidän välillään sukeutuneen lyhyen sanavaihdon aikana nainen väitti, että jos hänen manchesterilainen pankkiirinsa oli palauttanut hänen maksuosoituksensa suorittamattomana, niin syynä oli täytynyt olla yksinomaan sen, ettei pankkiiri ollut myynyt eräitä hänen lähettämiään arvokkaita vakuuksia, ja että jos Malladale olisi esittänyt maksuosoituksensa muutamia päiviä myöhemmin, niin se kyllä olisi lunastettu. No, se oli kaikki pötyä! — Hannaford oli tietystikin ollut keskusteluissa pankin kanssa. Siellä ei tiedetty naisesta mitään muuta kuin se, että hän oli avannut tilin pankissa asuessaan eräässä hotellissa Manchesterissa ja antanut maksuosoituksia melkein koko sijoittamansa summan edestä, jättäen vain muutamia puntia samana päivänä, jona hän sai kaulaketjun Malladalelta ja pakeni Sellithwaitesta, vieden sen mukanaan. Hannaford ei luonnollisestikaan maininnut hänelle mitään siitä — toisti vain vaatimuksensa, että rouvan oli lähdettävä hänen mukaansa. Rouva suostui äkkiä, pyytäen vain, ettei nostettaisi hälyä — hän poistuisi hotellista Hannafordin seurassa, ja tämä voisi seuralaisineen palata tarkastamaan hänen tavaroitaan, milloin haluaisi. Silloin Hannaford — joka meidän kesken sanoen, Hetherwick, ihaili kauniita naisia — teki erehdyksensä. Rouvan sänkykamariin vei ovi vastaanottohuoneesta, jossa he olivat keskustelleet keskenään. Hannaford oli kyllin typerä salliakseen naisen mennä sinne yksin suorittamaan lähtövalmistuksiaan. Rouva meni — ja sen jälkeen ei Hannaford nähnyt hänestä vilahdustakaan!"
"Livisti kuin salama?" huomautti Hetherwick.
"Hänen oli täytynyt poistua heti", vakuutti Hollis. "Makuuhuoneesta avautui ovi käytävään — hän oli varmaankin ottanut hattunsa ja vaippansa ja astellut suoraa päätä tiehensä, jättäen jälkeensä kaikki, mitä hänellä oli siellä. Joka tapauksessa, kun Hannaford kyllästyneenä odotukseen koputti ovelle ja aukaisi sen, oli hänen lintunsa lentänyt pois. Sitten luonnollisestikin nousi hälinä, ja tapahtui yllättävä paljastus. Mutta nainen oli päässyt pujahtamaan, otaksuttavasti jostakin sivuovesta tai muusta käytävästä, ja vaikka Hannaford oman selostuksensa mukaan nuuski Lontoon jokaisen sopen etsiessään häntä, ei häntä löydetty. Hän oli kadonnut!"
"Entä kaulaketju?" tiedusti Hetherwick.
"Se oli myöskin kadonnut", vastasi Hollis. "Hänen matkalaukkunsa ja muut tavaransa pengottiin, mutta ei löydetty muuta kuin vaatteita. Kaikki rahat ja arvoesineet, mitä hänellä lienee ollut, hän oli vienyt mennessään. Ja niin sai Hannaford palata kotiin melkoisen nurpeana ja kestää paljon ivaa. Jos hän nyt näki tämän naisen kuvan jossakin tuoreessa lehdessä, niin eipä ihmekään, että hän leikkasi sen irti! Luulisinpa, että hän aikoi mennä Scotland Yardiin opastaakseen etsivät rouvan jäljille, sillä eiväthän rikosasiat vanhene!"
"Hänen leikkaamansa kuva on tässä", virkkoi Hetherwick, ottaen sen esille muistikirjansa välistä. "Mutta sanoittehan, ettette nähnyt naista kertaakaan?"
"Niin, en nähnyt häntä", myönsi Hollis, silmäillen kuvaa tarkkaavan uteliaasti. "En niin ollen tietystikään voi tuntea tätä. Kaunis nainen! Mutta tulkaa luokseni toimistooni — se on tässä lähellä — kello kymmenen huomenaamulla! Vien teidät sitten poliisilaitokseemme. Gandham hänet kyllä tuntee!"
Gandham, vanhanpuoleinen mies, jolla oli sfinksimäiset kasvoi ja valppaat silmät, naurahti ivallisesti, kun Hollis selitti hänelle Hetherwickin asian. Hetherwickin näytettyä hänelle muotokuvan hän nauroi taaskin.
"Totisesti, sama rouva!" hän huudahti. "Eikä hän olekaan paljoa muuttunut! Olipa hän todellakin sukkela nainen, herra Hollis! Minua naurattaa usein, kun muistan, miten hän veti Hannafordia nenästä! Mutta, kuten tiedätte, Hannaford oli ventosydäminen mies. Tällaisissa pikku jutuissa hän aina tahtoi säästää ihmisten tunteita. Hyvähän se on — mutta hän sai itse kärsiä koettaessaan säästää tuon naisen tunteita! Niin, hän se on! Meillä on täällä valokuva hänestä, kuten tiedätte."
"Niinkö?" huudahti Hetherwick. "Haluaisin nähdä sen."
"Näytän sen teille mielihyvin, sir", vastasi etsivä, "ja katselkaa sitä niin kauan kuin tahdotte!" Hän otti läheiseltä pöydältä paksun albumin; se oli täynnä valokuvia, joiden alle oli kirjoitettu selostuksia. "Tämä ei, täsmällisesti puhuen, ole poliisilaitoksen valokuva", hän jatkoi. "Se ei ole meidän oma ottamamme, ymmärrättehän — emme saaneet tilaisuutta! Ei! Mutta asuessaan Valkoisessa Karhussa mylady kävi valokuvauttamassa itsensä Silver-kadun varrella olevassa Wintringin liikkeessä, ja Wintring oli niin mieltynyt kuvaan, että pani sen näyte-ikkunaansa. Kun sitten mylady livisti mukanaan Malladalen kaulaketju, me tietystikin hankimme Wintringilta hänen valokuvansa ja lisäsimme sillä pikku kokoelmaamme. Tässä se on! Ettekä huomaa paljoakaan eroa sen ja teillä olevan kuvan välillä, sir."
Molemmat muotokuvat erosivat toisistaan hyvin vähän, ja Hetherwick sanoikin sen. Pian hän poistui poliisilaitoksesta, entistäkin enemmän aprikoiden, kuka oli se nainen, jonka aikaisempia seikkailuja hän oli ryhtynyt kaivelemaan.
"Kun kerran olette asiassa kiinni, voittehan yhtä hyvin suorittaa sen perinpohjin", huomautti Hollis heidän saavuttuaan kadulle; "tulkaa tapaamaan Malladalea — hänen myymälänsä on tuolla kadunkulman takana. Eipä silti, että hän voisi kertoa teille paljoakaan enempää kuin minä olen jo teille puhunut."
Mutta Malladale osoittautuikin kykenevänsä kertomaan koko joukon enemmän. Hän oli vakava, vanhahko mies; Lontoon ulkopuolella sijaitsevana hänen liikkeensä hämmästytti Hetherwickia, joka ei ollut tottunut maaseudun tehdaskaupunkien äveriääseen ylellisyyteen. Isäntä opasti vieraansa yksityiseen huoneeseen ja kuunteli siellä, kun he selittivät käyntinsä syyn. Silmäiltyään tarkoin ja huolellisesti Hetherwickin hänen eteensä työntämää kuvaa hän ojensi sen takaisin, nyökäten varmasti.
"Mielestäni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että tämä on painojäljennös sen naisen valokuvasta, jonka tunsin rouva Whittinghamina", hän virkkoi. "Ja jos se on äskettäin otettu, niin hän on muuttunut tuiki vähän niinä kymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun hän oli täällä kaupungissamme."
"Olisitteko iloinen nähdessänne hänet jälleen, herra Malladale — elävänä?" kysyi Hollis nauraen.
Jalokivi-kauppias pudisti päätään.
"En luullakseni", hän vastasi. "Niin, luultavasti en, herra Hollis. Sen tapauksen olin tyyten haihduttanut mielestäni — kunnes te muistutitte siitä minulle."
"Entä — kärsimänne tappio?" sanoi Hollis. "Sehän oli lähes neljätuhatta puntaa, eikö ollutkin?"
Malladale hiveli valkealla kädellään harmaata partaansa ja yskäisi. Siitä rykäisystä tuulahti vaiteliaisuutta, luottamusta, salaperäisyyttä. Hän hymyili partansa takaa, ja hänen silmälasien peittämät silmänsä näyttivät tuikahtavan.
"Taidanpa rohjeta olla hieman avosuinen — kahden lakiasioissa taitavan herrasmiehen seurassa", hän alkoi. "Asianajajalle, jonka tunnen hyvin, ja lakimiehelle, jonka hän on minulle esitellyt, saattanen paljastaa pienen salaisuuden — näin meidän kesken — pelkäämättä, että se leviää. Asianlaita on siten, hyvät herrat, etten kärsinyt lainkaan vahinkoa!"
"Mitä?" huudahti Hollis. "Ette — lainkaan vahinkoa?"
"Lopulta en", vastasi jalokivikauppias. "Lopulta en! Oikein totta puhuakseni sain omani ja — hm, jonkun verran enemmänkin."
Hollis näytti ällistyneeltä.
"Tarkoitatteko, että — lopulta — teille suoritettiin?" hän tiedusti.
"Juuri niin! Lopulta — melkoisen väliajan jälkeen - sain suorituksen", selitti Malladale. "Kerron teille, miten se tapahtui. Luullakseni on yleisesti tunnettua, että möin timanttisen kaulaketjun rouva Whittinghamille kolmestatuhannesta yhdeksästäsadasta punnasta, ettei hänen minulle antamaansa maksuosoitusta pankissa lunastettu, että hän katosi, vieden ketjun mennessään ja ettei hänestä kuultu mitään sen jälkeen, kun hän pääsi karkuun Hannafordilta. Mutta kaksi vuotta sitten, siis kahdeksan vuotta hänen katoamisensa jälkeen, sain eräänä päivänä New Yorkin leimalla varustetun kirjeen. Se sisälsi postipaperi-arkin, johon oli kirjoitettu joitakuita sanoja ja muutamia numeroita. Se on minulla tallella vieläkin, ja näytän sen teille." Jalokivikauppias meni vierashuoneensa nurkassa olevalle kassakaapille ja jonkun aikaa haeskeltuaan otti sieltä esiin paperin ja laski sen pöydälle vieraittensa eteen. Hetherwick tarkasti sitä uteliaana. Siinä ei ollut nimeä, ei osoitetta, ei päiväystä; ei näkynyt muuta kuin, kuten Malladale oli maininnut, joitakuita koneella kirjoitettuja sanoja ja numeroita: —
Pääoma ………………….. 3,900 p.
8 vuoden korko 5 % mukaan …. 3,560 p.
Yhteensä 5,460 p.
Mukana seuraa postilähetysvekseli 5,460 punnalle, ilmoittanette
hyväntahtoisesti vastaanotosta Lontoon Timesissä. —
"Kirjeessä oli, kuten siinä on sanottu, erään lontoolaisen pankin maksettavaksi asetettu vekseli mainitulle summalle", jatkoi Malladale. "5,460 puntaa! Teidän lienee helppo uskoa, etten aluksi oikein kyennyt sitä käsittämään: en tuntenut ketään New Yorkissa asuvaa henkilöä, joka olisi ollut minulle velkaa. Mutta ensimmäiset numerot — 3,900 puntaa — loivat asiaan valoa, ja äkkiä muistin rouva Whittinghamin ja menettämäni kaulaketjun. Sitten oivalsin koko jutun — ilmeisesti oli rouva Whittinghamia luonnistanut, hänestä oli tullut varakas, ja hän oli kyllin rehellinen korvatakseen vahinkoni; siinähän oli alkuperäinen saatavani ja sille kahdeksan vuoden korko. Mutta minua hieman epäilytti ottaa rahoja vastaan — en oikein tiennyt, enkö siten turvaisi konnankujeen tekijää. Te, hyvät herrat, tietystikin ymmärrätte pulmallisen asemani."
"Hm!" äänsi Hollis myöntämättä tai inttämättä vastaan. "Mielenkiintoisempaa on, mitä teitte. Vaikka sen kai jo arvaamme", lisäsi hän hymyillen.
"No niin, menin tapaamaan Hannafordia ja kerroin hänelle, mitä olin saanut", vastasi jalokivikauppias. "Ja Hannaford puhui juuri niin kuin olin arvannutkin hänen puhuvan. Hän kehoitti: 'Pistäkää rahat taskuunne, Malladale, älkääkä hiiskuko mitään kenellekään!' Ja niin tein!"
"Kumpikin teistä oli tietenkin varma, ettei rouva Whittingham todennäköisesti enää näyttäisi kasvojaan Sellithwaitessa!" huomautti Hollis. "Perin mielenkiintoista, herra Malladale. Mutta minua kummastuttaa se, että rouva Whittingham, tai mikä hänen nimensä nykyisin lieneekin, on Englannissa, tulkoonpa hän enää Sellithwaiteen tai olkoon tulematta."
"Luuletteko niin?" kysyi jalokivikauppias.
"Hänen muotokuvansa on joka tapauksessa äskettäin ollut eräässä englantilaisessa sanomalehdessä", sanoi Hollis.
"Mutta kuuluisien amerikkalaisten naisten kuvia julkaistaan Englannin lehdissä", väitti Malladale vastaan. "Muistan useita sellaisia. Minä arvelen, että rouva Whittingham, joka oli hyvin kaunis ja hyvin viehättävä nainen, on lopulta matkustanut Atlantin tuolle puolen ja mennyt naimisiin jonkun amerikkalaisen miljoonamiehen kansa! Niin minä kuvittelin käyneen. Ja usein olen mielessäni tuuminut, mikä hänen nimensä nyt lienee."
"Juuri sen tahdon minäkin saada selville", virkkoi Hetherwick. "Yksi asia on varma — Hannaford tiesi sen! Jos hän olisi elossa, niin hän voisi ilmoittaa sen meille. Sillä olipa tuo muotokuva missä lehdessä hyvänsä, sen ohessa oli myöskin jonkun verran tekstiä, jossa mainittiin nimi ja julkaisemisen syy."
"Siitä voitte ottaa selkoa", huomautti Hollis.
"Juuri niin", myönsi Hetherwick, "ja siksi on minun parasta palata Lontooseen ja käydä heti työhön käsiksi. Mutta minä olen samaa mieltä kuin herra Hollis", hän jatkoi kääntyen jalokivikauppiaan puoleen. "Uskon, että tämä nainen on nyt Englannissa, ja mahdollisesti Hannaford tunsi hänen olinpaikkansa. Enkä pidä mahdottomana sitäkään, että hän leikattuaan tämän kuvan ennen äkillistä kuolemaansa oli kosketuksissa naisen kanssa."
"Onko teistä otaksuttavaa, että rouva Whittinghamilla oli jonkunlainen osuus hänen murhaansa — jos se oli murha?" kysyi Malladale.
"Minusta se on mahdollista", selitti Hetherwick. "Tämä juttu on monessa suhteessa omituinen. Yksi sen omituisimpia piirteitä on seuraava. Hannaford leikkasi kuvan omia tarkoituksiaan varten ilmeisestikään aikomatta näyttää sitä kenellekään muulle; miksi hän jätti pois nimen ja tekstin, jotka varmastikin ovat olleet kuvan ylä- ja alapuolella?"
"Kummallista todellakin!" vahvisti Hollis. "Mutta pianhan voitte saada selon nimestä. Teidän on vain hankittava toinen kappale samaa sanomalehteä."
"Kovaksi onneksi Hannafordin pojantytär ei tiedä, mikä sanomalehti se oli", pahoitteli Hetherwick. "Hän muistaa vain sen, että Hannaford sai lehden postitse samana aamuna, jolloin he matkustivat Lontooseen."
"Sittenkin se voidaan saada selville", intti Hollis. "Se oli jossakin sanomalehdessä, ja siitä täytyy olla muitakin kappaleita."
Pian hän ja Hetherwick poistuivat jalokivikauppiaan myymälästä. Hollis opasti kumppaninsa kadun poikki ja kääntyi sitten kapeaan kujaan.
"Näytän teille miehen, joka muistaa rouva Whittinghamin paremmin kuin kukaan muu koko Sellithwaitessa", hän selitti nauraen. "Paremmin kuin Malladalekaan. Mainitsinhan teille, että hän ollessaan täällä asui 'Valkoisessa Karhussa'? Senjälkeen on tämän mainion hotellin koko henkilökunta muuttunut johtajasta kengänkiilloittajaan saakka — en usko, että siellä on ainoatakaan sellaista miestä tai naista, joka oli siellä kymmenen vuotta takaperin. Mutta tämän kujan toisessa päässä on mies, joka aikoinaan oli 'Valkoisen Karhun' eteisvahtina — Amblet Hudson on hänen nimensä — ja jolla nykyisin on täällä perin kodikas pikku ravintola; pistäydymme hänen luonaan. Hän on hieman omalaatuinen mies, ja jos hänet saadaan puhelemaan niin tavallisesti häntä kannattaa kuunnella."
KUUDES LUKU
Mustenäytteitä
Hollis käveli edelleen korkeiden mustuneiden, ikkunattomien seinien reunustamaa kujaa pitkin, poikkesi sitten äkkiä pienelle pihalle ja pysähtyi vanhan, puolittain vuoratun talon seinään upotetun oven edustalle.
"Tämä on omituinen, vanha paikka", hän huomautti olkansa ylitse.
"Mutta sen isännältä saatte lasin yhtä hyvää portviiniä tai sherryä
kuin mistä hyvänsä muualta Englannista — hän tuntee vieraansa!
Tulkaa sisään!"
Hän meni edellä tarjoiluhuoneeseen, jollaista Hetherwick ei ollut ennen nähnyt — siisti, kodikas sali, jonka seinälaudoitus ja katto olivat vanhaa tammea; avoimessa takassa paloi leiskuva tuli, jonka liekkien hohde karkeloi muinaisilla, kuparisilla ja tinaisilla seinäkoristuksilla. Huoneen yhdellä seinustalla oli pieni tarjoilupöytä; ja sen takana paitahihasillaan seisoi teräväsilmäinen mies, jonka sileiksi ajeltujen, rattoisien huulien toisessa pielessä törrötti sikaari ja joka uutterasti kiilloitti viinilaseja.
"Hyvää huomenta, hyvät herrat!" hän tervehti sydämellisesti. "Kaunis aamu, herra Hollis, vuodenaikaan nähden. Miten voin palvella teitä ja ystäväänne, sir?"
Hollis vilkaisi ympäri huonetta — se oli tyhjä lukuun ottamatta heitä. Hän siirsi tuolin tarjoilupöydän ääreen, ja kehoitti Hetherwickia tekemään samoin.
"Me kai maistamme perin mainiota kuivaa sherryänne, Hudson", hän vastasi, "jos se vain on yhtä hyvää kuin viime kerralla".
"Aina täysikelpoista, herra Hollis, aina täysikelpoista, sir", vakuutti ravintoloitsija. "Tässä talossa ei milloinkaan ole huonoja lajeja, ei lisäkkeitä, eikä myös tarjoilla mitään entisen maineen nojalla, hyvät herrat! Täällä saa lasin yhtä hyvää kuivaa sherryä kuin sieltäkin, mistä sherryviiniä tuodaan, sir, ja sitä ei luullakseni voi väittää useimmista paikoista Englannissa. Täällä on kaikki parasta lajia, herra Hollis — kuten tiedätte!"
Hollis vastasi pienellä, keveällä leikkipuheella, kumartuen sitten äkkiä tarjoilupöydän ylitse.
"Hudson!" hän virkkoi tutunomaisesti. "Tällä ystävälläni on jotakin teille näytettävää." Kun Hetherwick hänen sanojensa johdosta oli ottanut muotokuvan esille, jatkoi hän: "Tunnetteko tuon naisen?"
Isäntä pani silmälasit nenälleen, käänsi kuvan valoon päin ja silmäili sitä tarkoin. Hänen huulensa tiukkenivat, laueten sitten pilkalliseen hymyyn.
"Kas vain!" hän äänsi miltei välinpitämättömästi. "Sama nainen, joka peijasi Malladale-vanhukselta timanttisen kaulaketjun. Niin, varmasti — rouva Whittingham!"
"Tuntisitteko hänet, jos kohtaisitte hänet — nyt?" tiedusti Hollis.
Ravintoloitsija tarttui erääseen lasiin ja alkoi kiilloittaa sitä tarmokkaasti.
"Kyllä!" hän vastasi yksikantaan. "Ja tuntisin hänet muustakin kuin kasvoista!"
Samassa astui sisään kaksi uutta vierasta, ja Hudson keskeytti puhelun tarjoillakseen heille. Pian he veivät lasinsa hauskaan nurkkaukseen lähelle tulta, ja isäntä kääntyi jälleen Hollisin ja Hetherwickin puoleen.
"Niin!" hän sanoi tutunomaiseen tapaan. "Jos tarvittaisiin, niin voisin tuntea sen olennon muustakin kuin hänen kasvoistaan, vaikka ne ovatkin kännin! Usein mainitsin Hannafordille, kun tämä innokkaasti etsi häntä, että jos varmistautuminen kävisi jollakin tavoin vaikeaksi, niin minä kyllä voisin todistaa hänen henkilöllisyytensä, jollei kukaan muu siihen kykenisi! Minä nähkääs olin paljon tekemisissä hänen kanssaan hänen asuessaan 'Valkoisessa Karhussa', ja sain tietää sellaista, mitä kukaan muu ei tiennyt."
"Mitä niin?" kysyi Hetherwick.
Hudson kumartui syvempään tarjoilupöydän ylitse ja hiljensi ääntään.
"Hän oli kookas, komea nainen, se rouva Whittingham", hän jatkoi. "Hyvin silmäänpistävä, upeasti vaatetettu nainen, joka piti hienoista puvuista, jalokivistä ja muusta sellaisesta, sellainen nainen, ymmärrättehän, joka herättää huomiota missä hyvänsä. Ja ilmeisesti hän oli myöskin tottunut siihen, että häntä palveltiin hyvin ja nopeasti — 'Valkoisessa Karhussa' asuessaan hän vaati, jos maksoikin, vakuutan teille! Tein hänelle koko joukon palveluksia, kaikenlaisia, ja se on sanottava hänen puolestaan, että hän käsitteli rahaa kitsastelematta. Jos hän sattui tahtomaan, että joku asia suoritettiin, niin hän piti miestä liikkeessä, kunnes kaikki oli valmista, mutta hän syytikin ympärilleen viiden shillingin kolikoita ja puolikruunusia, ikäänkuin ne olisivat olleet neljännespennyn lantteja. Hän saattoi lähettää jonkun viemään kuuden pennyn sähkösanomaa ja antaa siitä palkkioksi pari shillingiä. Niinpä niin, kuten äsken sanoin, jouduin palvelemaan häntä monella tavoin; milloin hankin hänelle vaunut, milloin kannoin tavaroita hänen huoneeseensa, milloin tein mitäkin. Ja mennessäni muutamana päivänä äkkiä hänen luokseen, vieden juuri saapuneen sähkösanoman, havaitsin hänestä erään seikan, jonka nojalla, kuten jo mainitsin, olisin voinut tuntea hänet, vaikka hän olisikin muuttanut kasvonsa toisenlaisiksi ja pannut päähänsä tekotukan!"
"Vai niin — ja mikä se oli?" kysyi Hollis.
"Niin", vastasi Hudson tietävän näköisenä. "Kenties on minulla huomiokykyä — joka tapauksessa olin pannut rouva Whittinghamista merkille erään piirteen. Missä hyvänsä hän oli ja miten hyvänsä hän oli puettu, olipa hän kävelypuvussa tai hienossa päivällisasussaan, aina oli hänellä musta samettinauha oikean kyynärvartensa ympärillä, juuri ranteen yläpuolella, siinä kohdassa, jossa naiset käyttävät rannerenkaitaan. Oikeastaan se olikin jonkunlainen rannerengas, musta samettikaistale, kuten sanoin, noin viiden sentimetrin levyinen; etupuolella siinä oli komea koristus, kooltaan shillingin kolikon laajuinen, valmistettu jostakin valkeasta kivilajista, ja siihen oli kaiverrettu joku pakanallinen kuva. Myöskin monet muut hotellissa huomasivat sen mustan samettinauhan — kuten jo mainitsin, hän ei koskaan näyttäytynyt ilman sitä; kamarineidot kertoivat, että se oli hänellä nukkuessaankin. Mutta siinä tilaisuudessa, josta puhun ja jolloin menin viemään hänelle sähkösanomaa, tapasin hänet ilman sitä. Hän avasi ovensa katsoakseen, kuka koputti — hän oli yöpuvussa, luullakseni juuri vaihtamassa vaatteusta päivällistä varten, ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan, mitä hänelle toin. Musta samettinauha ei ollut käsivarressa, ja sekunnin ajan näin, mitä siinä oli!"
"No mitä!?" virkahti Hollis. "Jotakin merkillistäkö?"
"Hienolle naiselle — niin!" vastasi Hudson, naurahtaen jurosti. "Hänen käsivartensa oli tatuoitu! Siinä kohdassa, jossa hän aina piti mustaa samettinauhaansa, kiersi hänen käsivarttaan käärmeen kuva, jossa oli punaista, vihreätä, keltaista, ja sinistä ja jonka häntä oli käännetty suuhun! Ihailtavan taidokkaasti se olikin tehty; se ei ollut aloittelijan työtä, sen vakuutan! Ehdin tietysti vain parhaiksi nähdä sen, mutta lähellä paloi voimakas sähkölamppu, ja erotin sen hyvin selvästi. Eikä se nainen, ken hän lieneekin ja minne hän joutuneekin, saa ikinä hierotuksi eikä lääkityksi sitä merkkiä näkymättömäksi! Se pysyy hänen käsivarressaan hänen kuolinpäiväänsä saakka."
Molemmat kuulijat katsahtivat toisiinsa.
"Se on omituista!" äänsi Hollis.
Hetherwick kääntyi ravintoloitsijan puoleen kysyen:
"Huomasiko hän teidän nähneen, että hänen käsivartensa oli tatuoitu?"
"Ei; en usko hänen huomanneen sitä", vastasi Hudson. "Kaikkihan oli luonnollisesti ohi sekunnissa. En pienimmälläkään merkillä ilmaissut havainneeni mitään erikoista, eikä hän virkkanut mitään. Mutta — minä näin!"
Juuri sillä hetkellä tuli sisälle lisää vieraita, ja ravintoloitsija poistui huolehtimaan heidän tarpeistaan. Hollis ja Hetherwick siirtyivät tarjoilupöydän vierestä huoneen toisessa päässä olevaan hauskaan ja mukavaan soppeen.
"Kuka tämä nainen lieneekin ja missä hän lieneekin — kuten Hudson äsken sanoi", puhkesi Hollis puhumaan, "ei häntä pitäisi olla vaikea löytää, jos hän todella on jollakin tavoin sekaantunut Hannafordin salaperäiseen kuolemaan. Sellaisesta naisesta, jolla on sentapainen lähtemätön merkki käsivarressaan ja jonka muotokuva on äskettäin ollut sanomalehdessä, pitäisi olla helppo saada selko."
"Uskon pääseväni hänen jäljilleen kuvan avulla", arveli Hetherwick. "Sanomalehdessä julkaistun kuvan levy on nähtävästi valmistettu valokuvasta, joka selvyydestä ja huolitellusta työstä päättäen on jonkun ensiluokkaisen lontoolaisen liikkeen ottama. Kierrän kaikissa sellaisissa liikkeissä, heti kun ehdin takaisin Lontooseen. Saattaahan luonnollisesti olla niinkin, ettei hänellä ole ollut mitään tekemistä Hannafordin murhassa, mutta sittenkin on sitä jälkeä seurattava loppuun asti, kun sille kerran on lähdetty. No niin! Tehtäväni täällä näyttää olevan päättynyt — häneen nähden. Mutta on vielä eräs toinen asia — kerroin teille, että Hannafordilla Lontooseen saapuessaan oli sinetöity kuori, joka sisälsi selostuksen jostakin keksinnöstä ja joka on kadonnut jollakin selittämättömän kummallisella tavalla. Hänen pojantyttärensä kertoman mukaan hän teki keksintönsä — mikä se sitten lieneekin — puutarhassaan olevassa laboratoriossa. Ennen lähtöäni haluaisin nähdä sen laboratorion. Koska hän poistui sieltä vasta vähän aikaa sitten, on kaikki oletettavasti vielä jotakuinkin samassa kunnossa kuin silloin, kun hän luopui entisestä asunnostaan. Missä hän asui?"
"Hän asui kaupungin laidalla", vastasi Hollis, "vanhassa talossa, jonka hän osti muutamia vuosia sitten. Tunnen sen ulkoapäin varsin hyvin, vaikka en olekaan koskaan käynyt siellä sisällä. En luule, että sitä vielä on vuokrattu, vaikka kyllä tiedän, että siitä on ilmoitettu täkäläisissä sanomalehdissä. Lähdetään ensin murkinalle 'Valkoiseen Karhuun' ja ajetaan sitten sinne katsomaan, mitä saamme aikaan. Haluaisitte kai saada jonkunmoisen aavistuksen Hannafordin keksinnön laadusta?"
"Juuri niin", myönsi Hetherwick. "Jos salaisuus oli niin arvokas kuin hän sanoi pojantyttärelleen, niin silloin hänet on voinut murhata joku, joka tahtoi saada sen yksinomaan omaksi omaisuudekseen. Joka tapauksessa se on toinen jälki, jota on noudatettava."
"En ole milloinkaan kuullut puhuttavan, että Hannaford oli keksijä tai kokeilija", huomautti Hollis. "Mutta minähän tunsinkin häntä hyvin vähän muutoin paitsi virka-asioissa: hän, hänen pojantyttärensä ja vanhahko nainen, joka heillä oli taloudenhoitajattarena, olivat hiljaista väkeä. Tiedän, että hän kasvatti pojantyttärensä lapsesta saakka ja antoi hänelle koko lailla hyvän kasvatuksen tyttöopistossa, mutta muutoin supistuvat tietoni heidän yksityisistä asioistaan hyvin vähiin. Otaksuttavasti hän työskenteli mainitsemassanne laboratoriossa huvikseen joutohetkinään."
"Hän harrasteli kemiaa, mikäli minä olen saanut selville", selitti Hetherwick. "Ja jollei laboratoriota ole repostettu, niin kenties löydämme sieltä jotakin, mikä antaa meille vihjauksen."
Hollis näytti miettivän minuutin tai pari.
"Sain mielijohteen!" hän sanoi äkkiä. "'Valkoisessa Karhussa' syö joka päivä puolista muuan Collison-niminen mies, erään täkäläisen suuren värjäysliikkeen analyyttinen kemisti. Silloin tällöin näin hänen keskustelevan Hannafordin kanssa. Ehkäpä hän tietäisi kertoa meille jotakin tästä asiasta. Lähdetään sinne! Nyt on juuri hänen ruokailuaikansa."
Muutamia minuutteja myöhemmin vei Hollis Hetherwickin hotellin kahvilahuoneessa parrakkaan miehen luokse, jolla oli silmälasit nenällään ja joka juuri oli aloittanut puolisensa, esitteli hänet ja selitti lyhyesti, mitä varten hän oli tullut Sellithwaiteen. Collison nyökkäsi hymyillen.
"Kyllä ymmärrän", hän virkkoi toisten istuutuessa hänen pöytäänsä. "Hannaford teki hiukan kemiallisia kokeita — pelkästään harrastelijan tavoin. Mutta että hän olisi keksinyt jotakin niin arvokasta — jopa nyt!"
"Hän oli kuitenkin älykäs mies harrastelijaksi, ja kenties hän on keksinyt jotakin, millä on melkoinen arvo."
"Eikö teillä ole aavistustakaan, mihin hän pyrki?" tiedusti
Hetherwick.
"Viime aikoina, ei! Mutta joku aika takaperin hän oli suunnattoman innostunut aniliiniväreihin", vastasi Collison. "Hän puheli usein kanssani niistä. Se on tällä alalla rajattoman suurimerkityksinen haara. Saksalaisethan, kuten kai tiedätte, ovat aniliiniväreihin nähden olleet tavattoman paljon edellä meistä, ja me olemme saaneet Saksasta niitä suurimman osan tarvitsemastamme määrästä, jollemme kaikkea. Hannaford harmitteli usein, miksi emme voi itse valmistaa aniliinivärejämme, ja luullakseni hän kokeili niillä. Mutta katsoen hänen mahdollisuuksiinsa — hän kun oli vain harrastelija — se oli tietystikin toivotonta."
"Näin hänen joskus keskustelevan teidän kanssanne", huomautti Hollis.
"Eikö teillä ole vihiäkään siitä, mihin hän tähtäsi viime aikoina?"
"Ei. Hänellä oli tapana kysellä minulta teknillisiä neuvoja", vastasi Collison. "Minä nähkääs pidin häntä vain miehenä, jolla oli luontainen kokeiluhalu. Se oli ilmeisesti hänen mielihaaveensa. Laskin siitä usein hänelle leikkiä. Mutta hän oli mies, joka tiesi, mihin pyrki, ja lukemalla ja kokeilemalla hän oli kerännyt itselleen koko joukon tietoja."
"Ja on kai mahdollisuuden rajoissa, että hän on keksinyt jotakin, millä on käytännöllistä arvoa?" lausui Hetherwick.
"Niin, varsin hyvin! Ja ehkä hän on keksinytkin", myönsi Collison. "Olen tuntenut paljoa kehittymättömämpiä harrastelijoita, jotka ovat äkkiä keksineet jotakin. Sitten on kysymys siitä, onko heillä kylliksi tietoja sovelluttaakseen keksintönsä mihinkään käytännölliseen tarkoitukseen ja hyötyäkseen siitä."
"Siitä päättäen, mitä Hannaford puhui pojantyttärelleen, hän ilmeisesti luuli tietävänsä kylliksi sitä varten", huomautti Hetherwick. "Aion pistäytyä hänen entisessä laboratoriossaan saadakseni selville juuri sen, mitä hän on keksinyt."
"Mutta koska ette ole kemisti, ette edes harrastelija", sanoi Hollis nauraen, "se ei ole suinkaan helppoa! Olisi parasta, jos te lähtisitte puolisen jälkeen mukaamme, Collison."
"Voin luovuttaa teille pari tuntia", myöntyi Collison. "Olen jo utelias ja tulen mielelläni — erittäinkin jos joku havainto, jonka siellä mahdollisesti teemme, on omiaan luomaan valoa Hannafordin salaperäiseen kuolemaan. Ikävä, etteivät poliisit ole saaneet pidätetyksi miestä, joka oli hänen seurassaan", lisäsi hän, katsahtaen Hetherwickiin. "Te kai tuntisitte hänet?"
"Kyllä, jollei hän ole kerrassaan erinomainen taituri naamioimaan itseään — varmasti!" vakuutti Hetherwick. "Hän oli huomiota herättävä mies."
Tuntia myöhemmin pysäyttivät nämä kolme miestä ajoneuvonsa vähän matkan päässä kaupungista olevan talon edustalle, lännessä kohoavan, pitkän kukkulajonon juurelle ulottuvan nummen reunaan. Talo, vanhanaikainen, yksinäinen rakennus, oli tyhjänä paitsi vahtia, joka oli majoitettu sen pihanpuolisiin huoneisiin tuulettamaan taloa ja näyttämään sitä mahdollisille vuokraajille. Laboratoriota, joka oli kiviseinäinen, puukattoinen hökkeli puutarhan perällä, ei oltu aukaistu kertaakaan, senjälkeen kun Hannaford oli poistuessaan lukinnut sen. Mutta avain löytyi pian, ja vieraat astuivat sisälle ja silmäilivät ympärilleen, kukin arvostellen näkemäänsä eri tavalla.
Koko huone oli täynnä kaikenlaista rojua ja roskaa. Kaikki Hannafordin laboratoriokoneet ja -tarvekalut oli viety pois, eikä siellä nyt ollut nähtävänä juuri muuta kuin romua — laseja, sekä eheitä että särkyneitä, paperia, kelvottomia rasioita ja lippaita, yleensä kaikenlaista hylkytavaraa. Mutta analyyttinen kemisti katseli ympärilleen tuntijan silmällä, tutki pulloja ja lippaita, nosti esineen sieltä, toisen täältä, ja ennen pitkää hän kääntyi toisten puoleen, nauraen ja osoittaen samalla sormellaan nurkassa seisovaa pöytää, jolla oli maljakoita ja pölyttyneitä kupposia.
"On perin helppo nähdä, mitä Hannaford tavoitteli!" hän sanoi. "Hän on koettanut kehittää uutta mustetta!"
"Mustetta!" huudahti Hollis epäillen. "Eikö nyt jo ole kaupassa yllin kyllin mustelajeja?"
"Loputtomasti!" myönsi Collison naurahtaen taaskin ja osoittaen uudelleen pöytää. "Tässä on näytteitä kaikista parhaiten tunnetuista — mutta paraskaan tähän asti keksitty muste ei ole täydellinen. Harrastelijana Hannaford ehkä ajatteli kykenevänsä valmistamaan parempaa kuin paras nykyisin tunnettu on. Mustetta! Juuri sitä hän on tavoitellut. Ehdottomasti hyvä, täysin juokseva, läpitunkeva, kestävä, syövyttämätön kirjoitusmuste — se on ollut hänen haaveensa! Siitä lyön vetoa tuhannen yhtä vastaan. Täällä on jälkiä monista hänen käyttämistään aineista."
Hän näytti heille useita aineita, selittäen niiden ominaisuuksia ja esittäen muutamia huomautuksia mustelajien valmistamisen historiasta viimeisten sadan vuoden aikana.
"Lyhyesti sanoen", lopetti hän puheensa, "ei tehtailijoiden ilmoituksista ja kehuskeluista huolimatta ole olemassa ehdottomasti täysikelpoista kirjoitusmustetta kaupassa — siitä olen joka tapauksessa varma. Jos Hannaford luuli osaavansa valmistaa sellaista ja jos se hänelle onnistui, niin olisin hyvilläni, jos saisin hänen ohjeensa! Se olisi rahaa!"
"Olisiko se sadantuhannen punnan arvoinen?" kysäisi Hetherwick, joka muisti Rhonan sanat. "Niinkö paljon?"
"No, no!" äänsi Collison nauraen. "On muistettava, että keksijät ovat aina kovin herkkiä, aina taipuvaisia näkemään kaikki ruusuisten silmälasien lävitse ja liioittelemaan keksintöjensä ansioita. Mutta jos Hannaford kokeilemalla on todellakin keksinyt sellaisen musteen valmistustavan, joka kaikissa tarpeellisissa suhteissa on parempaa kuin sen kilpailijat — niin se kyllä on melkoisen rahasumman arvoinen. Siitä ei ole epäilystäkään!"
"Hänen olisi kai ollut hankittava patentti keksinnölleen?" arveli
Hetherwick.
"Ihan varmasti! Yhtenä syynä hänen Lontoon-matkaansa luulisin olleen juuri sen — hän tahtoi huolehtia siitä", vakuutti Collison. Hän katsahti taaskin ympärilleen ja purskahti jälleen nauramaan. "Niin", hän sanoi, "nyt sen tiedätte, nyt voitte sen nojalla, mitä olen täällä nähnyt, olla varmat siitä, mihin Hannaford tähtäsi! Musteeseen — juuri musteeseen!"
Hetherwick piti Collisonin päätelmää oikeana, ja lähdettyään myöhemmin iltapäivällä Sellithwaitesta paluumatkalle Lontooseen hän arvioi matkansa tuloksia. Hän oli saavuttanut kaksi seikkaa. Ensinnäkin hän oli saanut selville, että se nainen, josta Hannaford oli puhunut junassa, oli kymmenen vuotta takaperin tunnettu rouva Whittinghamina, näytti olevan jonkunlainen seikkailijatar ja voitiin hänet, vaikka hän olikin korvannut pettämänsä jalokivikauppiaan vahingon, vieläkin vangita, tuomita ja rangaista, jos hänet tavattaisiin. Toiseksi hän oli saanut tietää, että keksintö, josta Hannaford oli puhunut pojantyttärelleen niin luottavan riemuisesti ja jonka selostus oli niin salaperäisesti kadonnut, koski sellaisen uuden kirjoitusmusteen valmistamista, josta saattaisi kehkeytyä varsin arvokas kauppatavara. Hyvä jo näinkin; asiat alkoivat hänelle selvetä. Syödessään päivällistä ravintolavaunussa hän suunnitteli vastaisia toimenpiteitään. Mutta niistä päättäminen vaati vain vähän miettimistä. Hänen oli hankittava tarkat tiedot naisesta, jonka kuva oli hänen muistikirjansa välissä — mikä hänen nykyinen nimensä oli, missä hän asusti, miksi hänen kuvansa oli julkaistu sanomalehdessä, ja viimeksi, mutta ei suinkaan vähäisimpänä seikkana, oliko Hannaford nähtyään hänen muotokuvansa ollut kosketuksissa hänen kanssaan tai antanut hänestä tietoja. Seurassaan olleelle miehelle Hannaford oli junassa sanonut, ettei hän ollut maininnut kellekään mitään naisesta ennen kuin sinä iltana — niin, mutta eikö hän ollut puhunut kellekään muulle kuin sille miehelle? Se siitä — ja sitten hänen oli koetettava jollakin tavoin ottaa selkoa, miten oli käynyt sinetöidylle kuorelle, joka epäilemättä oli Hannafordin taskussa hänen poistuessaan Malterin hotellista kuoliniltanaan.
SEITSEMÄS LUKU
Musta samettinauha
Seuraavana aamuna Hetherwick lähti kiertämään Lontoon West Endin muodikkaissa valokuvausliikkeissä käymättä sitä ennen Kenthwaiten tai Rhona Hannafordin luona. Niitä ei ollutkaan kovin monta, ei ainakaan parhaassa maineessa olevia. Hän alkoi työskennellä suunnitelmallisesti. Hänen ensimmäiset tiedustelunsa menivät hukkaan, mutta vähää ennen puoltapäivää, juuri kun hän arveli poiketa puolisille, hän osui oikeaan paikkaan. Se henkilö, jolle hän näytti kuvaa eräässä palatsimaisessa liikkeessä Bond-kadun varrella, hymyili heti tuntevasti.
"Haluatte tietää, kuka on se henkilö, jota tämä esittää?" hän virkkoi. "No niin. Hän on lady Riversreade, Riversreade courtista, läheltä Dorkingia."
Hetherwick ei ollut lainkaan hyvin tutustunut Debretten eikä Burken sukukalentereihin eikä myöskään tavallisten opastuskirjojen sisältämiin aatelisluetteloihin, ja lady Riversreaden nimi oli hänelle tyyten outo — hän ei ollut koskaan kuullut sitä mainittavan. Mutta mies, jolle hän oli näyttänyt kuvan ja joka nyt piti sitä kädessään, tuntui ajattelevan, että lady Riversreade oli tai että hänen olisi pitänyt olla kaikille yhtä tuttu kuin hän ilmeisesti oli puhujalle.
"Tämä kuva on jäljennetty meillä otetusta lady Riversreaden valokuvasta", hän sanoi, meni erään sivupöydän luokse vastaanottohuoneessa, jossa he olivat, ja otti siltä puitteisiin pannun muotokuvan. "Se on juuri tästä."
"Siinä tapauksessa te otaksuttavasti tiedätte missä sanomalehdessä kuva julkaistiin", huomautti Hetherwick. "Oikeastaan haluankin tietää juuri sen."
"Niin, se julkaistiin useissa lehdissä", vastasi valokuvaaja. "Äskettäin. Se tapahtui samaan aikaan, jolloin lady Riversreade avasi jonkun hoitolan tai laitoksen — en muista mikä se oli. Siitä oli selostus sanomalehdissä, ja luonnollisesti julkaistiin myöskin hänen valokuvansa."
Hetherwick esitti etukäteen keksimänsä, todennäköiseltä tuntuvan selityksen uteliaisuudelleen ja poistui. Lady Riversreade! Ilmeisestikin korkea-arvoinen, varakas tahi hyvässä asemassa oleva nainen. Mutta oliko hän sama henkilö, joka kymmenen vuotta sitten käytti nimeä rouva Whittingham ja joka Sellithwaitessa peijasi jalokivikauppiaalta lähes neljäntuhannen punnan arvoisen kaulaketjun ja vältti ovelasti vangitsemisen, pujahtaen Hannafordin käsistä? Ja siinä tapauksessa…
Mutta se vei rajattomiin mietteisiin; nykyhetkellä oli pääasia saada mahdollisimman tarkat tiedot lady Riversreadesta, Riversreade courtista läheltä Dorkingia. Hetherwick olisi epäilemättä voinut saada melkoisen paljon tietoja muodissa olevalta valokuvaajalta, mutta hän oli visusti karttanut näyttämästä liian kyselyhaluiselta. Sitäpaitsi hän tunsi erään miehen, muutaman Boxleyn, joka oli saman kerhon jäsen kuin hän, oli aina perin hyvästi selvillä kaikista hienoston ja ylimystön piirissä sattuneista tapahtumista ja voi, jos tahtoi, kertoa hänelle kaikki tarvittavat seikat lady Riversreadesta — jos hänestä nimittäin oli mitään kertomista. Boxley oli yksi noita vanhojapoikia, jotka liikkuivat kaupungissa kaikkialla, tunsivat kaikki ja pysyttelivät aina asioiden tasalla; hän söi puolista säännöllisesti Junior Megatherium-nimisessä kerhossa, ja sinne Hetherwick pian suuntasi askeleensa tavatakseen hänet.
Hänellä oli onni mukanaan, ja hän kohtasi Boxleyn melkein heti astuttuaan tuosta vain valioväelle avautuvasta pyhästä ovesta sisälle. Boxley oli aterioimassa, eikä hänen pöydässään ollut ketään muuta. Hetherwick meni hänen seuraansa ja aloitti tavanmukaisen pikku pakinansa ylimalkaisista aiheista. Mutta pian hän kävi käsiksi asiaansa.
"Kuulehan!" hän sanoi keskustelun sopivasti keskeytyessä. "Minulla olisi hieman kysymistä sinulta. Sinä tunnet kaikki ja tiedät kaikki. Kuka on lady Riversreade, joka äskettäin on perustanut jonkunlaisen hoitolan, laitoksen, parantolan tai jotakin sentapaista?"
"Yksi Englannin rikkaimpia naisia", vastasi Boxley empimättä.
"Hänellä on parin miljoonan paikkeilla. Se hänen nykyisyydestään —
hänen entisyyttään en tunne. Enkä luule kenenkään muun sitä tuntevan.
Ei ainakaan tässä maassa."
"Mitä? Onko hän sitten ulkolainen?" tiedusti Hetherwick. "Näin hänen kuvansa sanomalehdissä — siksi kysyin sinulta, kuka hän on. Mielestäni hän ei näytä ulkolaiselta."
"Voin kertoa sinulle kaikki, mitä hänestä tiedetään", virkkoi Boxley, "mutta se ei ole paljon. Hän on leski; hänen miehensä oli sir John Riversreade, kuuluisa urakoitsija, joka ansaitsi sievoisen omaisuuden rakentamalla rautateitä, patoja isojen jokien poikki ja muuta sellaista, saaden siitä hyvästä aatelisarvon. Hän rakennutti itselleen myöskin suurenmoisen maahovin lähelle Dorkingia ja antoi sille nimen Riversreade court — juuri sellaisen kartanon, jollaisia nykyaikaiset miljoonamiehet tavallisesti rakennuttavat. Vanha sir John oli ollut poikamiehenä koko elämänsä ajan aina yli kuudenteenkymmenenteen ikävuoteensa — hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin urakkoihinsa, ymmärräthän. Mutta noin viidenseitsemättä vanhana, kuusi tahi seitsemän vuotta sitten, hän matkusti Yhdysvaltoihin ja viipyi siellä pitkähkön ajan. Ja palatessaan hän toi mukanaan puolison — saman ladyn, josta tiedustelet."
"Hän on siis amerikkalainen?" huomautti Hetherwick.
"Niin, siellä sir John kylläkin meni avioliittoon hänen kanssaan", sanoi Boxley. "Mutta tekisi mieleni väittää, ettei hän ole amerikkalainen."
"Oletko tavannut hänet — henkilökohtaisesti?"
"Kyllä. Olen kohdannut hänet kerran tai pari eräiden asioiden tähden, ja minut on esitelty hänelle aivan sattumalta. Niin, en usko, että hän on amerikkalainen. Jos tahtoisin määritellä hänen kansallisuutensa, niin sanoisin häntä yleismaailmalliseksi."
"Suuren maailman nainen, vai mitä?"
"Ihan varmasti. Kaunis — maltillinen — varma — terävä, taitava.
Luullakseni hän osaa hoitaa puolisonsa hänelle jättämiä varoja."
"Jättikö sir John hänelle kaikki?"
"Joka-ikisen pennyn! Lukuun ottamatta muutamia vähäisiä lahjoituksia hyväntekeväisyyslaitoksille. Siihen aikaan — vanhuksen kuolemasta on kulunut kaksi vuotta — puhuttiin, että lady Riversreade sai yli kaksi miljoonaa."
"Entä tämä laitos vai mikä se on?"
"Niin, se! Siitä oli sanomalehdissä vähän aikaa takaperin."
"En ole varsin uuttera sanomalehtien lukija. Mikä se on?"
"Niin, hän perusti Riversreade courtin lähelle hoitolan haavoittuneita upseereja varten. Siellä likeisyydessä oli joku iso maalaisrakennus tyhjänä — sitä ei saatu vuokratuksi eikä myydyksi. Hän osti sen, korjautti ja kalusti sen, palkkasi sinne sairaanhoitajattaria sekä palvelusväkeä ja sai sille sotaministeriön siunauksen. Se on luullakseni soma, hauska paikka, ja hän maksaa kulungit."
"Hän harrastaa siis hyväntekeväisyyttä?"
"Siltä näyttää. Ja helppoa se onkin, kun on käytettävissä pari miljoonaa. Mutta hyödyllistä se on joka tapauksessa."
Boxley poistui kohta senjälkeen, ja ihmeissään kuulemastaan ja nyt kiihkeästi haluten tietää, olivatko lady Riversreade ja rouva Whittingham sama henkilö, meni Hetherwick tupakkahuoneeseen ja otti käsiinsä Times-lehden numeron enemmän tottumuksesta kuin varsinaisesta lukemishalusta. Hänen katseensa osui melkein heti siihen nimeen, joka juuri silloin askarrutti hänen ajatuksiaan — se oli kapiteleilla painettuna ilmoituksen otsikossa:
"Lady Riversreaden haavoittuneiden upseerien hoitolaan, Surreyssa, halutaan heti paikalla-asuva naiskirjuri, joka on täydelleen perehtynyt kirjanpitoon sekä kirjeenvaihtoon ja on hyvin harjaantunut pika- sekä konekirjoittajatar. Ranskan- ja saksankielen taitoiselle annetaan etusija. Tiedustaa sopii suullisesti joka päivä tämän viikon aikana kymmenestä kahteentoista ja kolmesta viiteen lady Riversreadelta Riversreade courtissa, Dorkingissa."
Hetherwick viskasi lehden syrjään, poistui kerhosta ja osti ensimmäiseltä kohtaamaltaan sanomalehti-myyjältä toisen numeron samaa lehteä. Se kädessään hän hyppäsi vuokra-autoon ja ajoi Surrey-kadulle, pohtien mielessään, vieläkö hän tapaisi Rhona Hannafordin Malterin hotellissa. Häntä onnisti — tyttö ei ollut vielä poistunut — ja seuraavien minuuttien aikana hän esitti Rhonalle lavean ja tarkan selostuksen kaikesta siitä, mitä oli puuhannut sen jälkeen, kun he olivat viimeksi olleet puheissa keskenään. Tyttö kuunteli hänen kertomustaan Sellithwaitesta ja hänen senaamuisista huomioistaan hiukan kummastuneen näköisenä.
"Miksi näette näin paljon vaivaa?" hän kysyi äkkiä ja suoraan. "Te teette enemmän, syvennytte tähän asiaan enemmän kuin poliisit. Matherfield kävi täällä tänä aamuna kertomassa, kuten hän sanoi, kuinka he edistyvät. He eivät edisty lainkaan! He eivät ole saaneet selville mitään; he eivät ole kuulleet, eivät saaneet vähääkään selkoa junassa näkemistänne eivätkä Victoria-asemalla olleesta miehestä — he ovat aivan samalla kohdalla kuin alussakin. Mutta te — te olette saanut selville koko joukon. Miksi työskentelette tässä jutussa niin tarmokkaasti?"
"Se lienee pantava ammattiuteliaisuuden laskuun", vastasi Hetherwick hymyillen. "Juttu kiinnittää mieltäni. Hirveästi! Minähän olin myöskin junassa samoin kuin se mies, jota ei ole löydetty. Niin, ja nyt — kun olen päässyt näin pitkälle, tahtoisin teitä mukaan."
"Minua! Millä tavoin?" huudahti Rhona. Hetherwick veti esille Timesin ja osoitti ilmoitusta. "Toivoisin teidän huomenaamulla menevän Dorkingiin henkilökohtaisesti keskustelemaan lady Riversreaden kanssa tämän johdosta", hän selitti. "Teillä on kaikki ilmoituksessa mainitut ominaisuudet, joten voitte esittää erinomaisen syyn käyntiinne. Se, tahdotteko ottaa toimen vastaan, on toinen kysymys — haluaisin vain teidän näkevän hänet sellaisissa oloissa, että voitte silmäillä häntä tarkoin."
"Miksi?" kysyi Rhona.
"Haluaisin teidän katsovan, onko hänellä käsivarressaan sellainen nauha, josta Hudson puhui Hollisille ja minulle", vastasi Hetherwick. "Teidän kaltaisenne teräväsilmäinen ihminen näkee sen pian. Ja jos hänellä se on, niin silloin hän on rouva Whittingham! Siinä tapauksessa olisi minun pyydettävä teitä tekemään enemmän — vielä enemmän."
"Mitä esimerkiksi?" tiedusti tyttö.
"Panemaan parhaanne saadaksenne sen toimen", sanoi Hetherwick.
"Taitojenne nojalla luulisin teidän voivan sen saada."
"Mitä varten sitä tahtoisitte?" kysyi Rhona.
"Lady Riversreaden silmälläpitoa varten", vastasi Hetherwick kursailematta. "Jos se henkilö, joka kymmenen vuotta sitten asui Sellithwaitessa rouva Whittinghamina, on sama henkilö kuin nykyinen lady Riversreade Riversreade courtista, niin isoisänne murhan tähden tahtoisin tietää hänestä koko joukon enemmän! Jos te olisitte siellä, olisi siitä minulle apua tavattomasti."
"Minun on siis oltava jonkunlaisena urkkijana, vai kuinka?" kysäisi
Rhona.
"Etsivänä, niin kyllä", myönsi Hetherwick. "Miksi ette voisi olla?"
"Ette ota huomioon erästä seikkaa", huomautti tyttö. "Jos tämä lady Riversreade on sama henkilö kuin rouva Whittingham kymmenen vuotta sitten, niin hän muistaa nimeni — Hannaford! Hän ei todennäköisesti ole unohtanut Sellithwaiten poliisimestari Hannafordia!"
"Juuri niin, mutta olen ajatellut tätä pikku asiaa", vastasi
Hetherwick. "Käyttäkää jotakuta muuta, esimerkiksi äitinne nimeä!"
"Se oli Featherstone", virkkoi Rhona.
"Siinähän on teille nimi! Menkää neiti Featherstonena! Osoitteeksenne taas ilmoittakaa tätinne asunto Tootingissa! Kaikki käy perin helposti, oivallattehan", puheli Hetherwick nauraen, "kunhan vain aloitatte sopivalla tavalla".
"Mutta on vielä yksi asia", vastusteli tyttö, "suositukset! Hän varmastikin vaatii niitä."
"Se järjestyy yhtä mukavasti", vakuutti Hetherwick. "Ilmoittakaa minut yhdeksi ja Kenthwaite toiseksi suosittajaksenne! Puhun hänelle siitä. Kaksi Middle Templen lakimiestä! Erinomaista! Kas niin! Teidän on vain suunniteltava hyvin ja toimittava varmasti; mahdotonta on etukäteen arvata, mitä kaikkea kenties saamme selville."
Rhona mietti asiaa hetkisen, katsellen Hetherwickia vakavasti.
"Luuletteko, että tämä nainen on ehkä jollakin tavoin sekaantunut isoisäni salaperäiseen murhaan?" hän kysyi äkkiä.
"Mielestäni se on varsin mahdollista", selitti toinen.
"No niin", sanoi tyttö jyrkästi. "Minä menen. Huomenaamulla kai?"
"Mitä aikaisemmin, sen parempi", arveli Hetherwick. "Ja kuulkaahan, minä tulen mukaanne. Lähdemme Victoria-asemalta kymmenen ja kymmenen junalla, ajamme määräpaikkaamme, ja minä odotan ulkosalla teidän käydessänne puhumassa lady Riversreaden kanssa. Senjälkeen syömme puolista Dorkingissa, jolloin te voitte kertoa uutisenne."
Seuraavana aamuna Hetherwick asteli Victoria-aseman junasillalla odottamassa matkakumppaniaan. Rhona saapui vähää ennen junan lähtöä, ja Hetherwick pani heti merkille, että tyttö oli luopunut surupuvustaan, joka oli ollut hänen yllään edellisenä iltana; nyt hän oli puettu somaan päällystakkiin ja hameeseen ja näytti juuri sellaiselta kuin Hetherwick toivoi hänen näyttävän — kykenevältä ja itsevarmalta liikealalla toimivalta naiselta.
"Hyvä!" hän kehaisi, kun he menivät vaunuun. "Ei mikään vedä vertoja sopivalle pukeutumiselle. Teillä on kai kaikki selvillä? Tarkoitan, että olette kai suunnitellut valmiiksi, mitä puhutte ja teette."
"Olkaa huoletta!" vastasi Rhona nauraen. "En unohda varsinaista tehtävääni missään nimessä. Mutta olen aprikoinut — jos nimittäin johdumme siihen päätelmään, että tämä lady Riversreade on sama henkilö kuin rouva Whittingham kymmenen vuotta sitten — miten aiotte siinä tapauksessa menetellä."
"Siinä suhteessa ovat ajatukseni sekavat vielä tällä hetkellä", tunnusti Hetherwick. "Ennen kaikkea on meidän kuitenkin päästävä varmuuteen siitä, onko hän rouva Whittingham. Muistakaa, että päätarkoituksena Riversreade courtissa käydessänne on nähdä tarkoin lady Riversreaden oikea ranne ja mitä siinä on!"
Riversreade court oli jonkun matkan päässä Dorkingista Leith Hillin piirikunnassa. Hetherwick otti vuokra-auton ja antoi heidän ajaessaan kumppanilleen viimeiset ohjeet. Puolen tunnin kuluttua he olivat talon luona; se oli iso, uhkea, Elisabethin aikuista tyyliä jäljittelevä rakennus, joka sijaitsi vuoren rinteellä kuusi- ja mäntymetsikön keskellä; sen pergermäisen puutarhan ja maantien välillä oli kaunis puisto. Hetherwick pysähdytti auton pääportin edustalle ja laskeutui tielle.
"Odotan teitä täällä", hän sanoi Rhonalle. "Ajakaa te rakennukselle, toimittakaa asianne ja tulkaa takaisin! Tarkatkaa valppaasti — kaikkea!"
Rhona nyökkäsi vakuuttavasti ja lähti. Hetherwick sytytti piippunsa ja alkoi kävellä ympäristössä, ihaillen maisemaa. Mutta hänen ajatuksensa olivat Rhonan mukana; hän koetti arvailla, millaisia seikkailuja tyttö saisi kokea tuolla upeassa kartanossa, jonka urakoitsija-vainaja oli rakennuttanut metsän keskelle. Ja Rhona antoi hänen odottaa jonkun aikaa; kului tunti, ennen kuin auto palasi. Käsi auton ovessa Hetherwick antoi ohjaajalle määräyksen:
"Ajakaa 'Valkoiseen Hevoseen'! Syömme siellä puolisen, ja sitten saatatte meidät asemalle. No?" hän jatkoi noustuaan autoon ja istuuduttuaan Rhonan viereen. "Kuinka onnisti?"
"Hyvin, tekisi mieleni sanoa", vastasi Rhona. "Hänellä on leveä, musta samettinauha oikeassa ranteessaan, ja sen ulkopuolella on pieni kamea. Eikö pidä paikkaansa?"
"Täsmälleen!" huudahti Hetherwick. "Aivan niin kuin Sellithwaiten ravintoloitsija kuvaili. Pitääkö hän sitä avoimesti — koettamattakaan piilottaa sitä hihallaan?"
"Ihan peittelemättä", vakuutti Rhona. "Hänellä oli sievä, muodikas, lyhythihainen puku. Toisessa ranteessaan hänellä oli hyvin kaunis timanttinen rannerengas."
"Entä hän itse?" tiedusti Hetherwick. "Minkälainen nainen hän on?"
"Isoisäni sanomalehdestä leikkaama muotokuva on oikein hyvin onnistunut", selitti Rhona. "Oikein hyvin todellakin. Tunsin hänet heti. Hän on pitkä, komea, hyvin säilynyt nainen, kenties nelikymmenvuotias tahi nuorempi. Käyttäytyy keveästi ja tottuneesti; luulisin häntä todelliseksi suurmaailman naiseksi. On perin valmis keskustelemaan itsestään ja asioistaan — hän kertoi minulle koko perustamansa hoitolan historian ja vei minut sitä katsomaan — se on hieno, vanha talo, paljoa miellyttävämpi kuin itse kartano, vähän matkan päässä siitä vuoren rinteellä. Hän sanoi sen olevan hänen lempituumansa ja uhraavansa sille kaiken aikansa. Luulisin hänen vilpittömästi harrastavan sen menestystä — vilpittömästi!"
"Tekikö hän teihin hyvän vaikutuksen?" kysyi Hetherwick.
"Näkemästäni ja kuulemastani sain sen vaikutelman, että hän on hyvänluontoinen, otaksuttavasti lämminsydäminen nainen. Joka tapauksessa hän puhui hyvin tuntehikkaasti hoitolassaan olevista potilaista."
"Entä paikka — kirjurintoimi?"
"Saan sen, jos haluan — tietystikin sanoin hänelle haluavani sitä. Hän kuulusteli tarkoin, mihin kykenen — hän itse puhuu saksaa ja ranskaa kuin olisi syntynyt ja kasvanut niissä maissa — ja minä ilmoitin teidät ja Kenthwaiten suosittajikseni. Hän aikoo kirjoittaa teille kummallekin tänään. Teidän on siis päätettävä."
"Oikeastaan on päätöksen tekeminen kai teidän asianne!"
"Ei! Mielelläni, kiihkeästi haluan tehdä mitä hyvänsä, mikä vain on omiaan luomaan valoa isoisäni salaperäiseen murhaan. Mutta en usko, että tämä nainen on millään tavoin sekautunut siihen. Minun mielestäni — ja luullakseni minulla on jonkun verran naisellista vaistoa — hän on perin rehellinen ja suoramielinen."
"Mutta kuitenkin näyttää siltä, että hän on sama rouva Whittingham, joka petkutti sellithwaitelaista jalokivikauppiasta neljäntuhannen punnan arvosta!" huomautti Hetherwick nauraen. "Se ei ollut varsin rehellistä eikä suoramielistä!"
"Olen ajatellut sitä", virkkoi Rhona. "Ehkä hän sittenkin luuli, että maksuosoitus suoritetaan, ja lähettihän hän joka tapauksessa miehelle maksun, vaikkakin pitkän ajan kuluttua. Ja sitten vielä — mikä onkin tärkeä seikka — lady Riversreade ei ehkä olekaan rouva Whittingham. Onhan samettisia rannenauhoja useammillakin kuin yhdellä naisella."
"Mutta valokuva!" huudahti Hetherwick. "Onhan se varma todistuskappale!"
"Niin", myönsi Rhona. "Olenkin valmis menemään sinne koettaakseni saada selville enemmän. Mutta suoraan sanoen luulen, ettei lady Riversreadessa ole mitään vikaa. Ensimmäinen vaikutelma, onhan se jotakin!"
Auto pysähtyi 'Valkoisen Hevosen' edustalle, ja Hetherwick vei Rhonan kahvilahuoneeseen. Mutta he olivat tuskin ehtineet istuutua, kun hotellin johtaja saapui heidän luokseen.
"Onko nimenne ehkä Hetherwick, sir?" hän kysyi, "juuri niin — kiitos? Eräs herra Mapperley on viimeisen tunnin kuluessa soittanut tänne kahdesti tiedustaen teitä — hän on puhelimessa taaskin, jos haluatte puhua hänen kanssaan."
"Tulen heti", sanoi Hetherwick. "Siellä on konttoristini", jupisi hän Rhonalle noustessaan pöydästä. "Käskin hänen soittaa tänne kahdentoista ja kolmen välillä, jos se käy tarpeelliseksi. Tulen takaisin minuutin kuluttua."
Mutta hän viipyi poissa useita minuutteja, ja palatessaan tytön luokse hän oli vakavan näköinen. "Jutussa on tapahtunut uusi käänne", hän kuiskasi, kumartuen pöydän ylitse. "Poliisit ovat löytäneet sen miehen, joka oli isoisänne seurassa! Matherfield haluaa minua tuntemaan häntä. Ja siitä arvaatte, että hänet on tavattu kuolleena! Meidän on aterioitava nopeasti ja jouduttava kahden ja kahdenkymmenen neljän junalle."