KAHDEKSAS LUKU
Fligwood's Rents
Kesken syömisen Hetherwick pistäytyi vielä toisen kerran hotellin puhelimessa, ja sen johdosta oli Matherfield Victoria-aseman sillalla kahden-kahdenkymmenenneljän junan porhaltaessa sinne. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastelevan nähdessään Hetherwickin ja Rhonan yhdessä; oli silminnähtävää, että hän halusi saada Hetherwickin mukaansa pois asemalta. Ja sen huomatessaan Hetherwick sanoi jäähyväiset Rhonalle, kuiskaten samalla käyvänsä Malterin hotellissa ennen iltaa. Muutamien minuuttien kuluttua hän ja Matherfield kiitivät autossa pitkin Buckingham-palatsin tietä.
"No?" tiedusti Hetherwick. "Ollaanko miehestä selvillä?"
"Minusta on aivan varmaa, että hän on sama mies, jonka te näitte Hannafordin seurassa", vastasi Matherfield. "Joka tapauksessa sopii kuvauksenne häneen. Mutta kerronpa teille, miten pääsimme hänen jäljilleen. Eilenillalla saapui luokseni muuan Appleyard-niminen mies — hänellä on rohdoskauppa Horseferry-tien varrella Westminsterin kaupunginosassa; hän on keski-ikäinen, tyyni henkilö ja selitti aluksi ehtivänsä lukea sanomalehtiä vain hyvin harvoin; muutoin hän muka olisi tullut jo aikaisemmin. Mutta eilen hän oli sattunut silmäilemään erästä viimesunnuntaista lehteä ja lukenut siitä selostuksen Hannafordin jutusta. Silloin hän muisti erään seikan, joka tuntui hänestä mahdollisesti olevan sen yhteydessä. Vähän aikaa takaperin hän oli ilmoittanut haluavansa apulaista, kykenevää apulaista. Hän sai kahdet tai kolmet hakupaperit, jotka eivät olleet täysin tyydyttäviä. Eräänä iltana sitten — hän ei osannut mainita päivää täsmälleen, mutta hänen mainitsemiensa erinäisten seikkojen nojalla laskin, että sen täytyi olla juuri sama ilta, jolloin Hannaford sai surmansa — saapui hänen luokseen muuan mies suullisesti tarjoutumaan toimeen. Appleyardin kuvauksen mukaan mies oli keskikokoinen, hintelä ja kellertäväihoinen; kasvot laihat ja parrakkaat; silmät suuret ja tummat; hän teki hyvin älykkään vaikutuksen, käyttäytyi erinomaisesti, oli köyhästi puettu ja ilmeisesti ahtaissa oloissa —"
"Se on sama mies; siitä lyön vaikka vetoa!" huudahti Hetherwick.
"Mainitsiko hän rohdoskauppiaalle nimensä?"
"Kyllä — sekä nimensä että osoitteensa", vastasi Matherfield. "Hän ilmoitti nimekseen James Granett, ja osoite oli Fligwood's Rents 8, Gray's Innin tie, Holbornin puolisessa päässä. Hän selitti Appleyardille olevansa kykenevä kemisti ja esitti todistuksensa sekä joitakuita suosituksia. Myöskin hän sanoi, että vaikka hänellä ei ollut milloinkaan ollut omaa liikettä, hän oli, kuten todistuksetkin osoittivat, ollut joitakuita aikoja muutamien hyvien maaseutuliikkeiden palveluksessa. Viimeksi hän oli työskennellyt eräässä kemikaliotehtaassa East Hamissa; jostakin syystä oli liikkeen tuotteiden menekki huonontunut, sen oli ollut pakko vähentää henkilökuntaansa, hän oli joutunut työttömäksi ja saanut muun kovan onnen lisäksi kestää ankaran taudin. Se oli muka tyhjentänyt hänen vähäiset varansa, ja hän halusi perin hartaasti uutta toimipaikkaa — niin hartaasti, että hän nähtävästi suostui tulemaan Appleyardin palvelukseen hyvin pienestä palkasta. Appleyard oli sanonut hänelle tiedustavansa hänestä suosittajilta ja kirjoittavansa hänelle päivän tai parin kuluttua. Hän tekikin niin, suositukset olivat tyydyttävät, ja hän kirjoitti Granettille, ottaen hänet toimeen. Mutta Granettia ei näkynyt, eikä Appleyard kuullut hänestä mitään, ennenkuin luki mainittua sunnuntaista lehteä. Silloin hän arveli, että Granett varmastikin oli etsimämme mies, ja tuli puheilleni."
"Minusta tuntuu, ettei siitä ole epäilystäkään", huomautti
Hetherwick. "Mutta yksi kysymys, ennen kuin jatkamme. Mainitsiko
Appleyard, mihin aikaan mies sinä iltana tuli hänen luokseen?"
"Kyllä. Se tapahtui, kun hän oli sulkemaisillaan myymälänsä — kello yhdeksän. Granett viipyi puhelemassa hänen luonaan noin puoli tuntia. Kertoipa Appleyard vieläkin enemmän. Keskustelun päätyttyä Appleyard, jonka asunto ei ole myymälän yhteydessä, sulki sen ja pyysi sitten Granettia lähtemään ennen kotiin menoa ryypylle kadun toisella puolen olevaan kapakkaan. He joivat lasin ja pakinoivat jonkun aikaa; Appleyardin arvelun mukaan lienee kello ollut lähes kymmenen, kun Granett erosi hänestä. Ja hän muisti Granettin poistuttuaan kääntyneen Victoriakadulle, epäilemättä aikovan maanalaisen rautatien asemalle."
"Ja Victoria-kadulla hän — samoin epäilemättä — kohtasi
Hannafordin", jupisi Hetherwick. "No niin, entä sitten?"
"Niin, heti kun sain tietää kaiken tämän, päätin tietystikin itse lähteä Fligwood's Rentsiin", vastasi Matherfield. "Menin sinne ensi töikseni tänä aamuna. Fligwood's Rents on ryysyköyhälistön asuinpaikkoja — vain perin vaikeassa asemassa oleva mies on valmis vuokraamaan sieltä itselleen huoneen. Se on jonkunlainen kuja tai piha Gray's Innin tien oikealla puolella — sen kahden puolen on puolisentusinaa kurjia vuokrataloja. Numero kahdeksan oli erikoisen kehno — huolimattomia, siivottomia naisenretaleita ja parkuvia kakaroita oven seuduilla; kaikki paikat likaiset ja rappeutuneet. Saapuvilla olevista naisista ei yksikään tuntenut Granettin nimeä, mutta kun kuvailin heille etsimääni henkilöä, niin he päättelivät, että varmaankin tarkoitin yläkerrassa pihan puolella asuvaa herrasmiestä, ja lisäsivät, etteivät he olleet nähneet häntä muutamiin päiviin. Menin siivottomia portaita myöten heidän neuvomansa huoneen ovelle; se oli lukossa, enkä saanut vastausta, vaikka koputin useita kertoja. Lähdin niin ollen hakemaan isäntää ja vihdoin sain käsiini olutpöhnässä olevan miehen lähellä olevassa huonossa kapakassa. Häneltä urkin, että hänellä oli Granett-niminen vuokralainen, joka maksoi pihan puolisesta yläkerrankamaristaan kuusi shillingiä viikossa, ja äkkiä hän muisti, ettei Granett ollut suorittanut viime viikon vuokraansa. Se tehosi häneen paremmin kuin mitkään sanani, ja hän lähti mukaani taloon. Ja ollakseni lyhytpuheinen: mursimme oven auki ja löysimme miehen kuolleena vuoteessaan!"
"Kuolleena!" huudahti Hetherwick. "Kuolleena?"
"Niin, kuolleena, ja hän oli kuollut monta päivää sitten, selittivät lääkärit", virkkoi Matherfield jurosti. "Ihan hengetön! Huone oli huonosti sisustettu, mutta siisti; monista pikkuseikoista saattoi nähdä, että mies oli tottunut parempiin oloihin. Mitä häneen itseensä tulee — hän oli ilmeisesti paneutunut nukkumaan tavalliseen tapaansa. Hänen kaikki vaatteensa oli huolellisesti taitettu laskoksiin ja pantu hyvään järjestykseen, ja vuoteen vieressä olevalla tuolilla oli puoleen väliin palanut kynttilä ja iltalehti."
"Se osoitti päivämäärän", huomautti Hetherwick.
"Niin tietystikin — päivä oli sama, jona Hannaford kuoli", vastasi Matherfield. "Panin sen tarkoin merkille! Kaikesta päättäen oli mies käynyt makuulle kuten tavallisestikin, lukenut lehteä jonkun aikaa, sammuttanut tulen, vaipunut uneen ja kuollut nukkuessaan."
"Niin! Entä kuoleman syy?" huudahti Hetherwick.
"Sama ajatus välähti minunkin mieleeni, kun tiesin, miten Hannafordille oli käynyt", sanoi Matherfield. "Mutta lääkäreiltä saamme siitä tarkat tiedot. Jatkaakseni kertomustani — mukanani oli yksi miehistäni; jätin hänet vahdiksi ja lähdin hankkimaan lisää apua ja kutsumaan Appleyardia. Hän tunsi heti vainajan samaksi henkilöksi, joka oli käynyt hänen luonaan. Ja sitäpaitsi löysimme oven avattuamme Appleyardin kirjeen, jossa hän pestasi miehen palvelukseensa, lattialta parin muun kirjeen vierestä. Siinä onkin jotakuinkin kaikki, mitä minulla on kerrottavaa. Nyt haluaisin vain tietää, tunnetteko varmasti vainajan samaksi mieheksi, jonka näitte Hannafordin seurassa. Myöskin aion aukaista huoneesta löydetyn lukitun lippaan; se saattaa sisältää jotakin sellaista, mikä meidän on hyvä tietää. Sanalla sanoen, olemme päässeet askeleen eteenpäin."
"Niin", myönsi Hetherwick. "Onhan se jotakin. Mutta vielä on jälellä etsintätyötä, Matherfield. Mielestäni on varmaa, että Granett kohtasi Hannafordin erottuaan Appleyardista, ja se osoittaa, että Granett ja Hannaford olivat vanhastaan tuttuja. Mutta jos he tapasivat toisensa kello kymmenen tai kohta sen jälkeen, niin minne he menivät, missä he viettivät aikansa mainitusta kellonlyönnistä siihen saakka, kunnes he astuivat vaununosastooni St. Jamesin puiston pysäkillä?"
"Mihin saakka siis?" kysyi Matherfield.
"Oli hyvinkin yli keskiyön — olin viimeisessä itään päin menevässä junassa", vastasi Hetherwick. "Ennätin siihen hädin tuskin Sloane-aukiolla. Ajasta saamme kuitenkin kyllä tarkan tiedon, minuutilleen. Mutta noiden kahden on kohdattuaan toisensa sattumalta, kuten oletan, täytynyt olla yhdessä kaksi tahi kolme tuntia. Missä? Siihen aikaan yöstä? Varmastikin voidaan se jollakin tavoin saada selville! Jonkun on jossakin täytynyt nähdä yhdessä nämä kaksi miestä, jotka kumpikin olivat varsin silmäänpistäviä! Tuntuu mahdottomalta, ettei heitä olisi nähty."
"Niin, mutta kokemukseni ovat osoittaneet, herra Hetherwick, että juuri mahdotonta tapahtuu", väitti Matherfield vastaan. "Tämänkaltaisessa mehiläispesässä, jossa kaikki kiihkeästi huolehtivat omista asioistaan, ei yhdeksänkymmentä yhdeksän ihmistä sadasta koskaan huomaa mitään, jollei sitä suoraan työnnetä ihan heidän silmiensä eteen. Jos saisimme tietää, olivatko Hannaford ja Granett sinä iltana yhdessä, missä he siinä tapauksessa olivat ja mihin Granett meni luikittuaan tiehensä Charing Crossilta, niin se luonnollisesti tekisi asian äärettömän paljon yksinkertaisemmaksi. Mutta miten voimme saada kaikesta siitä selkoa? Tästä jutusta on sanomalehdissä kirjoitettu tavattomasti, kuten tiedätte, herra Hetherwick — on julkaistu Hannafordin muotokuvia, yksityiskohtaisia selostuksia koko asiasta ja niin edelleen, mutta kuitenkin olemme saaneet hämmästyttävän vähän apua ja vielä niukemmin tietoja. Sanon teille, missä vika on, sir — meidän olisi saatava käsiimme se kookas miekkonen, joka kasvot kaulaliinan peitossa kohtasi Hannafordin Victoria-asemalla. Mutta kuka hän on?"
"Kuka tosiaankin?" kertasi Hetherwick. "Hän on kadonnut jäljettömiin."
"Niinpä kylläkin", virkkoi Matherfield reippaasti. "Mutta mahdotonta on aavistaa, milloin pääsee jäljille. Nythän kuitenkin jo olemme innoittavalla Fligwood's Rentsillä."
Auto pysähtyi synkän, korkeaseinämäisen, kivetyn kujan päähän; tällä hetkellä kuja, samoin kuin sen kummallakin puolella olevat ikkunat, näkyi olevan täynnä naisia ja lapsia. Koko paikka oli pimeä ja pahanhajuinen; Hetherwickia säälitti se onneton mies, jonka nurja onni oli pakottanut sijoittumaan tänne.
"Murha, itsemurha ja äkillinen kuolema ovat näistä ihmisistä taivaallisia tuulahduksia!" sanoi Matherfield heidän tunkeutuessaan rääsyihin puetun, likaisen tungoksen läpi. "Ne ovat elähdyttäviä tapahtumia yksitoikkoisessa elämässä. Nyt olemme perillä", hän lisäsi, kun he saapuivat ovelle, jonka edessä oli poliisi vahdissa. "Ja tässä ovat portaat. Varokaa lipeämistä, sillä astuimet ovat rikkinäiset ja käsipuut liukkaat liasta!"
Hetherwick seurasi varovasti opastaan talon yläkerrokseen. Siellä seisoi eräällä toisella ovella toinen poliisi, joka heidän saapuessaan katseli ulos porraskäytävän lianpimittämästä ikkunasta. Hänen ikävystyneet kasvonsa kirkastuivat, kun hän näki Matherfieldin. Astahtaen taaksepäin hän avasi tyynesti vieressään olevan oven. Molemmat tulokkaat menivät varpaillaan huoneeseen virkkamatta mitään; heitä odottava tehtävä piti heitä äänettöminä.
Huone oli, kuten Matherfield oli huomauttanut, köyhästi sisustettu, mutta puhdas ja hyvässä järjestyksessä, ja sen asukas oli ilmeisesti koettanut tehdä sen niin kodikkaaksi ja mukavaksi kuin hänen varansa suinkin myönsivät. Pöydällä oli pari hyvää painokuvaa, vanhan lipaston päällä viisi, kuusi kirjaa, uuninreunustalle sijoitetussa särkyneessä maljakossa joitakuita lakastuneita ja kuihtuneita kukkia. Hetherwick näki kaiken sen yhdellä silmäyksellä; sitten hän kääntyi Matherfieldiin päin, joka äänettömänä veti syrjään lakanan vuoteessa viruvan jäykän olennon kasvoilta ja olkapäiltä, katsoen samalla kysyvästi seuralaiseensa. Hetherwick silmäili vainajan kasvoja huolellisesti ja nyökkäsi.
"Niin!" hän äänsi. "Sama mies!"
"Aivan varmastiko?" tiedusti Matherfield.
"Ehdottoman varmasti", vakuutti Hetherwick. "Hän on sama mies, joka oli Hannafordin seurassa junassa. Tunsin hänet heti."
Matherfield levitti lakanan paikoilleen ja meni ikkunan ääressä olevan pienen pöydän luokse. Sillä oli lipas, nelikulmainen, vanhanaikainen kapine, jonka nurkissa oli metalliset vahvikkeet.
"Tämä on hänen tavaroistaan ainoa, jota voisi nimittää salaisen yksityiseksi", hän huomautti. "Se on lukittu, mutta minulla on tässä työase, joka avaa sen. Haluan tietää, mitä sen sisällä on — siellä saattaa olla jotakin sellaista, mistä saamme vihjauksen."
Hetherwick seisoi vieressä katsellen, kun Matherfield mursi lukon auki taskustaan ottamallansa vehkeellä ja alkoi tutkia lippaan sisältöä. Aluksi tuli sieltä esiin vain vähä sellaista, mikä näytti olevan omiaan selventämään asiaa. Siellä oli täydellinen puku ja siisti liinavaatteus; Granett oli nähtävästi huolellisesti säilyttänyt niitä parempien päivien varalle. Siellä oli lisää kirjoja, kaikki teknillisiä, kemian alalta; myös pieni rasia, joka sisälsi kemiallisia kojeita, ja toinen, jossa oli vaaka; kolmannesta löytyi mikroskooppi.
"Hänen varansa eivät olleet vielä tyyten ehtyneet, muutoin hän olisi pantannut nämä esineet", jupisi Matherfield. "Ne näyttävät kaikki olevan hyvää laatua, erittäinkin mikroskooppi. Mutta tässä on lisää etsimääni — kirjeitä!"
Hän veti esille kaksi nippua kirjeitä, jotka oli sirosti järjestetty ja sidottu yhteen kapealla nauhalla. Aukaistuaan solmut ja levitettyään kuoret kiireisesti pöydälle hän äkkiä osoitti sormella muuatta osoitetta.
"Kas niin, herra Hetherwick!" hän huudahti. "Juuri tuon selville saamista odotinkin — vaikka en uskonutkaan, että se tapahtuisi niin nopeasti. Tämä mies on aikanaan asunut Sellithwaitessa. Katsokaapa — tuossa on hänen osoitteensa — Herra James Granett, Victoria-pengermä 7, Sellithwaite, Yorkshire. Tietystikin. Juuri senvuoksi hän tunsi Hannafordin ja joutui hänen seuraansa. He olivat vanhoja tuttavuuksia. Nähkääs, kirjeitä on useampia."
Hetherwick otti pari, kolme kuorta käteensä ja silmäili niitä tarkasti. Hän havaitsi heti erään seikan, jota Matherfield ei ollut huomannut.
"Niin kyllä!" hän virkkoi. "Mutta paljoa tärkeämpi on päivämäärä.
Katsokaahan tätä! Näettekö? Se osoittaa, että Granett asui
Sellithwaitessa kymmenen vuotta sitten — juuri niistä ajoista puhui
Hannaford hänelle junassa."
"Jotakinhan aina selviää!" riemuitsi Matherfield. "Nyt panemme kaikki tavarat takaisin; vien lippaan mukanani ja tarkastan sen perinpohjin joutaessani." Hän sijoitti tavarat entisille paikoilleen, kiersi lippaan ympäri nuoran, solmi sen ja alkoi tutkia vainajan vaatteita, jotka olivat vuoteen lähellä olevalla tuolilla huolellisesti laskoksiin käännettyinä. "En ole vielä edes vilkaissut tuon puvun taskuihin", hän jatkoi. "Katsahdanpa sinne — ei koskaan voi tietää."
Hetherwick tarkkaili taaskin äänettömänä. Vaatteista ei löytynyt paljoakaan mielenkiintoista, ennen kuin Matherfield veti liivintaskusta äkkiä esille kokoon taitetun paperipalasen. Aukaistuaan sen levälleen hän päästi kiihkeän huudahduksen.
"Jopa nyt!" hän sanoi. "Katsokaahan! Uuden uutukainen viiden punnan seteli! Olisinpa valmis lyömään vetoa, ettei se ole ollut hänellä kauan! Epäilemättä hän sai sen juuri sinä yönä. Mutta — keltä?"
"Minä luulisin Hannafordin antaneen sen hänelle", virkkoi Hetherwick.
Mutta Matherfield pudisti päätään ja pisti setelin omaan taskuunsa.
"Tämä selvittää kaikki!" hän kehaisi pontevasti. "Saan kyllä selville, mistä se on lähtöisin!"
YHDEKSÄS LUKU
Lääkepullo
Kun Hetherwick poistui Fligwood's Rentsin löyhkäävästä ilmastosta, pani tämä uusi käänne hänet entistä enemmän aprikoimaan; hän oli mietteissään koko iltapäivän ja suurimman osan seuraavaakin päivää. Se seikka, että Granett oli kuollut äkkiä heti Hannafordin kuoleman jälkeen, tuntui hänestä varmasti todistavan, että tässä salaperäisessä jutussa piili enemmän kuin kukaan oli siihen saakka aavistanut. Omasta kohdastaan hän ei lainkaan epäillyt, että Granettin oli myrkyttänyt sama henkilö kuin Hannafordin, kuka hän sitten lieneekin ollut. Eikä häntä vähääkään kummastuttanut, kun Dorkingissa käynnin jälkeisenä päivänä Matherfield astui illansuussa hänen asuntoonsa ja tulijan kasvonilmeet ilmaisivat, että hänellä oli uutisia.
"Arvaan, mitä aiotte kertoa, Matherfield", virkkoi Hetherwick, viitaten vierastaan istuutumaan nojatuoliin. "Lääkärit ovat ruumiintarkastuksessa huomanneet, että Granett on myrkytetty."
Matherfieldin kasvot kävivät pitkiksi; häneltä oli riistetty tilaisuus ilmaista uutisensa näytelmällisen vaikuttavasti.
"Niin, juuri sen aioin ilmoittaa teille", hän myönsi. "Juuri niin lääkärit väittävät, samat lääkärit, jotka tutkivat Hannafordia. Eikö se kummastuta teitä?"
"Ei vähääkään", vastasi Hetherwick. "Odotin sitä. Ovatko he siitä varmat?"
"Aivan kerrassaan! Mutta samoin kuin Hannafordin kuolemaan nähden eivät he nytkään ole päässeet perille siitä, mitä myrkkyä on käytetty. He ovat kuitenkin — myöskin samoin kuin edellisessä tapauksessa — jättäneet koko tutkimuksen kahden sen alan suurmiehen huostaan; toinen heistä on sama lääkäri, johon sisäministeri aina turvautuu tällaisissa asioissa, ja toinen on St. Marthan sairaalan mainio erikoistuntija — en muista hänen nimeään. He käyvät käsiksi työhön; he ovat jo aloittaneet Hannafordin kuolemansyyn tutkimisen. Se taitaa olla vaikea tehtävä — on käytetty jotakin tuiki hienoa myrkkyä, joka otaksuttavasti on vähän tunnettu. Mutta minä uskon, että olemme saaneet siitä vihjauksen."
"Vihjauksen — myrkystäkö?" huudahti Hetherwick. "Minkä sitten?"
"No niin", vastasi Matherfield. "Teidän eilen iltapäivällä poistuttuanne Fligwood's Rentsistä tarkastin huoneen vielä kerran huolellisesti tehdessäni valmistuksia mies-paran ruumiin siirtämiseksi muualle. No, jos tarkkailitte sen verran, niin lienette huomannut, että Granettin vuode oli osittain jonkunlaisessa alkoovissa — pääpuoli nimittäin. Tämän alkoovin eli syvennyksen nurkasta löysin pullon ja lasipikarin, parhaiksi niin etäällä vuoteesta, että hän oli ylettänyt laskea ne sinne pitkältään ojentamalla kättään. Pullo oli tavallinen lääkepullo — eikä kovin iso. Sen suulla oli korkki, ja siinä oli parin, kolmen senttimetrin korkeudelta nestettä; avattuani korkin tunsin sen wiskyksi ja hajusta päättäen sanoisin sitä oikein hyvälajiseksi. Mutta panin myöskin merkille, että pullon pohjalla oli sakkaa, vaikkakin perin vähän. Samanlaista sakkaa oli nimeksi myöskin pikarin pohjalla. No, luonnollisestikin panin nämä esineet visusti talteen, sinetöitsin käärön ja annoin sen lääkäreille. Sillä minusta oli aivan ilmeistä — menneitten tapahtumien mielikuvituksellista sommittelua, ymmärrättehän — että Granett oli vuoteeseen mennessään ottanut tuosta pullosta ryypyn, unentuojan, jos niin haluatte, laskien sitten pullon ja lasin nurkkaan lähelle sänkynsä pääpuolta. Ja samoin kuin aion ottaa selvän siitä, mistä se viiden punnan seteli on lähtenyt, aion myöskin hankkia tietooni pullon lähtöpaikan!"
"Miten?" kysäisi Hetherwick innokkaasti. "Mistä tai keneltä se on saattanut tulla?"
"Joltakulta rohdoskauppiaalta", selitti Matherfield. "Se on peräisin jostakin rohdoskaupasta, ja minä otan selon, mistä!"
"Lontoossa on rohdoskauppoja sadoittain", huomautti Hetherwick. "Se on visainen urakka."
"Se suoritetaan joka tapauksessa", intti Matherfield. "Eikä se taidakaan olla ihan niin visainen kuin ensi silmäyksellä näyttää. Nähkääs! Pullossa oli kaksi nimilippua, jotka kumpikin, totta kyllä, olivat muodottomiksi revittyjä; mutta niistä oli kumminkin jäänyt jälelle siksi paljon, että tiedustelupiiri supistuu melkoisesti. Olen valokuvauttanut pullon etupinnan — tässä on jäljennös kuvasta."
Herra C. A
Samanlainen sek … us kuin ennenkin.
N:o A. 1152.
Huom! Tämän lääkkeen on valmistanut täysin pätevä,
lääkkeiden valmistukseen perehtynyt … ja taataan,
että lääke on … mukainen ja …
P.S.J.
… varrella, W.C.
Hän otti esille karkeatekoisen, pahvilapulle kiinnitetyn valokuva-jäljennöksen, ojentaen sen Hetherwickille, joka siirtyi lähemmäksi tulta ja tarkasti sitä tutkivasti. Siinä oli lääkepullon etupinta, jonka yläosassa oli lippu ja alaosassa toinen. Kumpaakin oli revitty, ikäänkuin olisi tahdottu hävittää nimet ja osoite jäljettömiin, mutta kirjaimista oli melkoinen osa jäänyt jälelle.
"Tuo alempi lippu on pääasia, herra Hetherwick", huomautti Matherfield. "Kun saan tuon aukkopaikan täytetyksi rohdoskauppiaan nimellä ja osoitteella, niin pian myöskin tiedän, kuka herra C.A. on! Rohdoskauppiaan liike on West Centralin piirissä; hän on Pharmaceutisen seuran jäsen; hänen kirjoihinsa on merkitty joku henkilö, jonka alkukirjaimet ovat C.A.; hän voi ottaa selon reseptistä numero A 1152. Asiasta saadaan ehdottomasti selvä; ja vaikka West Centralin piirissä on, kuten epäilemättä onkin, kymmenittäin rohdoskauppoja, niin minä löydän sen, jota haen!"
Hetherwick antoi kuvan takaisin ja alkoi astella huoneessa edestakaisin. Äkkiä hän pyörähti vieraaseensa päin päättäneenä kertoa tälle, mitä hän itse oli puuhannut.
"Matherfied", hän sanoi, istuutuen jälleen tuolilleen ja puhuen luottavaan sävyyn, "mitä arvelette tästä? Tarkoitan — mikä on teidän teorianne? Onko mielipiteenne se, että näiden kahden miehen kuolemat ovat — niin sanoakseni — samanlaatuiset?"
"Se on mielipiteeni!" vastasi Matherfield, nyökäten vakuuttavasti. "En epäile sitä sen enempää kuin sitäkään, että näen teidät, herra Hetherwick. Samanlaatuiset, ihan varmasti! Sama mies, joka myrkytti Hannafordin, myrkytti myöskin Granettin, kuka hän sitten lieneekin. Kerronpa teille, miten olen kuvitellut kaiken tapahtuneen, sitten kun lääkärit vasta pari tuntia sitten ilmoittivat minulle arvelunsa Granettiin nähden: Hannaford ja Granett tunsivat toisensa Sellithwaitessa kymmenen vuotta takaperin. Sinä iltana, jolloin Granett erosi Appleyardista Horseferrytiellä ja kääntyi Victoria-kadulle, hän kohtasi Hannafordin — sattumalta."
"Miksi sattumalta?" kysäisi Hetherwick.
"Niin luulen", virkkoi Matherfield. "Olen kuvitellut niin. Luonnollisesti se olisi voinut tapahtua sopimuksestakin. Mutta joka tapauksessa he tapasivat toisensa — sen tiedämme. No, missä he viettivät aikansa siitä alkaen siihen saakka, kunnes astuivat vaunuunne St. Jamesin puiston kohdalla? Sitä emme tiedä. Mutta tässä sekautuu juttuun tuntematon tekijä — mitä arvelette Victoria-asemalla nähdystä oudosta miehestä, joka oli kiertänyt kaulaliinan kasvoilleen silmiä myöten? Minusta voi tulla kysymykseen kaksi vaihtoehtoa, herra Hetherwick. Veikö Hannaford Granettin sen miehen luokse vai kohtasivatko Hannaford ja Granett toisensa hänen luonaan? Sillä luullakseni se mies, ken hän lieneekin, on kaiken alku."
"Miksi he olisivat tavanneet toisensa sen miehen luona?" tiedusti
Hetherwick.
"Niin", selitti Matherfield, "luulen, että Hannafordin salaisuus on jossakin yhteydessä sen seikan kanssa. Hänellä oli sinetöity kuori muassaan poistuessaan Malterin hotellista; se oli kadonnut, kun tarkastimme hänen pukimiaan hänen kuolemansa jälkeen. Hänen pojantyttärensä väittää sen käsitelleen kemikalioita. Entäpä jos Hannaford halusi saada pitkältä, kaulaliinaan kiedotulta mieheltä lausunnon keksinnöstään ja he kohtasivat toisensa Victoria-asemalla, mennen sitten miehen asuntoon, joka sijaitsi niillä tienoin? Entäpä jos Granett — toinen kemisti — meni sinne ja tunsi molemmat? Entäpä jos kaulaliinaan kiedottu mies myrkytti heidät kummankin säilyttääkseen salaisuuden yksinomaan itseään varten? Käsitättekö, mihin tähtään? No niin. Siinäpä se. Se mies on löydettävä, kuka hyvänsä hän lieneekin. Kunpa tietäisin, mitä Hannafordin salaisuus koski — minkäluontoinen se oli."
"Matherfield", virkkoi Hetherwick, "minä ilmoitan sen teille! Olette ollut varsin avoin minulle; minä tahdon olla samoin teille, sillä ehdolla, että työskentelemme tästä lähtien yhdessä. Minäkin olen puuhaillut. Tämä juttu kiinnittää mieltäni äärettömästi. Aina siitä asti, kun näin Hannafordin kuolevan junassa niin kaamean salaperäisellä tavalla, on se kiehtonut minua ja minä aion ottaa siitä selkoa perinpohjin. Kerron teille kaikki, mitä olen tehnyt ja mistä olen päässyt selville. Kuunnelkaa tarkkaavasta!"
Hän selosti vieraallensa yksityiskohtaisesti käyntinsä Sellithwaitessa, sikäläisten tiedustelujensa tulokset ja Rhonan hommat ja huomiot Riversreade courtissa. Matherfield kuunteli miettivänä ja ääneti.
"Aikooko neiti Hannaford sitten ryhtyä tuohon kirjurintoimeen?" hän kysyi äkkiä Hetherwickin lopetettua kertomuksensa. "Onko se päätetty asia?"
"On oikeastaan", vastasi Hetherwick. "Lady Riversreadelta saapui tänään kirje sekä minulle että Kenthwaitelle. Suosittelimme neiti Hannafordia — jonka lady Riversreade tuntee nimellä Featherstone — hyvin lämpimästi mainittuun toimeen, ja niin pian kun lady Riversreade saa kirjeemme, hän otaksuttavasti soittaa neiti Hannafordille, pyytäen häntä tulemaan heti. Ja sitten — hän lähtee."
"Toimimaan — urkkijana?" huomautti Matherfield.
"Jos haluatte käyttää sitä sanaa, niin olkoon menneeksi", myönsi Hetherwick. "Mutta eilisen näkemänsä nojalla neiti Hannaford sai perin suotuisan käsityksen lady Riversreadesta. Olen kuitenkin ehdottoman varma siitä, että hän on tavalla tai toisella, ehkä ilman omaa syytänsä, sekaantunut tähän juttuun, emmekä me saa jättää ainoatakaan mahdollisuutta käyttämättä."
"Ja ilmoittaako neiti Hannaford teille kaikesta, mitä pitää tärkeänä?" kysyi Matherfield.
"Juuri niin. Neiti Hannafordin ei tarvitse olla työssä sunnuntaisin; sunnuntaina hän aina saapuu Lontooseen, ja jos hänellä on jotakin kertomista, niin hän kertoo sen — minulle. Hän on näppärä ja sukkela tyttö, Matherfield, ja pitää silmänsä auki."
Matherfield nyökkäsi ja istui sitten jonkun aikaa äänettömänä ilmeisesti vaipuneena omiin ajatuksiinsa.
"Niin, hän on sukkela tyttö, on kuin onkin!" hän sanoi äkkiä. "Hm!
Kukahan tämä lady Riversreade oikeastaan lienee?"
"Tämä lady Riversreade!" kertasi Hetherwick nauraen.
"Miljoonien omistajatar!"
"Niinpä niin; mutta kuka hän oli ennen avioliittoansa? Jos hän on sama nainen, joka tunnettiin rouva Whittinghamina —"
"Voiko sitä enää epäillä kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut selville?"
"Sitä on mahdoton sanoa, herra Hetherwick! Puhutaanhan, Jumala nähköön, perin paljon harhaannuttavista yhteensattumista. Minunkin aikanani on tapahtunut sellaisia seikkoja, etten pidä hämmästyttävimpiäkään yhteensattumia ihmeellisinä! Mutta jos lady Riversreade oli aikoinaan rouva Whittingham, silloin tahtoisin hankkia rouva Whittinghamista perinpohjaiset tiedot siltä ajalta, jolloin hän ei vielä ollut lady Riversreade, samoin kuin tiedon siitä, kuka hän oli, ennen kuin hänestä tuli rouva Whittingham, jos hän on lainkaan ollut rouva Whittingham!"
"Se on vaikea tehtävä, Matherfield", väitti Hetherwick. "Mielestäni on meillä tarpeeksi työtä pitäessämme silmällä lady Riversreadea."
"Odotatteko jotakin tapahtuvan sillä taholla?" tiedusti Matherfield.
"Pidän sitä mahdollisena", vastasi Hetherwick.
Matherfield nousi pystyyn.
"No niin", hän virkkoi. "Ilmoittakaa minulle kaikki, mitä saatte selville! Minä puolestani ilmoitan teille kaikki havaintoni. Nyt meillä on jotakin pohjaa — vain Jumala tietää, mitä saamme aikaan."
"Te kai panette parhaanne etsiessänne kookasta miestä?" kysyi
Hetherwick.
"Parhaamme!" kivahti Matherfield harmistuneen näköisenä. "Olemme panneet parhaamme ja enemmänkin kuin parhaamme! Olen antanut miehieni erikoisesti nuuskia koko Victorian piirin; luullakseni on jokainen kookas mies koko sillä alueella tutkittu. Ja Ledbitter lienee saanut sen asian päähänsä niin, että hän kuluttaa kaikki joutohetkensä kuljeksien aseman läheisyydessä ja käyden ravintoloissa sekä kapakoissa etsimässä näkemäänsä miestä — mutta tietystikin tuloksetta!"
"Siitä huolimatta", intti Hetherwick, "on se mies — jossakin paikassa!"
Matherfield poistui eikä Hetherwick nähnyt häntä moneen päivään paitsi Granettin kuoleman johdosta pidetyssä kuulustelussa, jossa ei ilmennyt mitään, mikä ei olisi ollut ennestään tunnettua. Sillä välin eivät Hetherwickinkään tiedustelut olleet edistyneet yhtään pitemmälle. Rhona Hannaford lähti Riversreade courtiin sen omistajattaren sihteeriksi, eikä Hetherwick kuullut hänestäkään mitään ennen kuin hänen lähtönsä jälkeisenä sunnuntaina. Sunnuntaiaamuna hän sitten tuli Lontooseen, ja aikaisemmin tehdyn sopimuksen mukaan Hetherwick oli häntä vastassa Victoria-asemalla sekä vei hänet puoliselle läheiseen hotelliin.
"Onko teillä mitään kerrottavaa?" hän tiedusti, kun he olivat istuutuneet liemilautastensa ääreen. "Onko mitään tapahtunut?"
"Ei mitään!" vastasi Rhona. "Kaikki käy erinomaisen asianmukaisesti, liike-elämän tapaisesti ja hyvässä järjestyksessä. Ja lady Riversreade näyttää minusta suorastaan malli-ihmiseltä — hänen hoitolaa ja sen asukkaita kohtaan osoittamansa antaumus on tavaton! En usko, että tapahtuu mitään tai että minulla on koskaan mitään ilmoitettavaa."
"No niin, onhan sillä hyvätkin puolensa", sanoi Hetherwick. "Jäähän sitäkin enemmän aikaa meille itsellemme, eikö niin?"
Hän loi tyttöön katseen, johon Rhona vastasi kainosti, mutta selvästi; hän tiesi yhtä hyvin kuin Hetherwick, että he alkoivat pitää toistensa seurasta. He tapasivat edelleenkin toisensa sunnuntaisin, ja kului kolme, neljä viikkoa tytön voimatta kertoa mitään, mikä olisi selvittänyt Hannafordin ja Granettin salaperäisiä murhia.
Vieri kolme viikkoa, ennen kuin Matherfieldillakaan oli mitään ilmoitettavaa. Sitten hän eräänä aamuna saapui Hetherwickin asuntoon kasvoillaan ilme, joka osoitti hänellä olevan uutisia.
"Olen saanut sen selville!" hän virkkoi. "Tiesinhän sen saavani! Sen uudenuutukaisen viiden punnan setelin lähtökohdan. Sen suorittaminen oli tietystikin vain ajan kysymys."
"No?" kysäisi Hetherwick.
"Se oli yksi kahdestakymmenestä, jotka Lontoon ja Maakunnan pankin Piccadillyn konttorin rahastonhoitaja oli maksanut Vivianin sihteerille", jatkoi Matherfield, "päivää ennen Hannafordin kuolemaa. Vivian, lienee minun mainittava, on suurellinen yökerho. Mutta miten se seteli joutui Granettin käsiin? Se on visainen pulma."
"Niin visainen, että minun on pyydettävä saada olla siitä erossa", vahvisti Hetherwick leikkisästi. "Minun on jatkettava omaa latuani, kun saan tilaisuuden."
Tilaisuus tuli seuraavana sunnuntaina, kun hän, noudattaen viime aikoina vakiintunutta tapaansa, kohtasi Rhonan. Heti astuttuaan junasta tyttö katsahti häneen merkitsevästi.
"Uutisia — vihdoinkin!" hän huudahti, kun he astelivat asemasillalla. "On tapahtunut jotakin, mutta en tiedä, mitä se merkitsee."
KYMMENES LUKU
Salaperäinen vieras
Siinä ravintolassa, johon Hetherwick ja Rhona poikkesivat joka sunnuntai heti tytön saavuttua, tunsi hovimestari nyt jo heidät molemmat ulkonäöltä; hän oli muodostanut heistä omat johtopäätelmänsä ja varasi heille aina rauhallisen, eristetyn nurkkauksen. Sinne he nytkin menivät, ja tuskin he olivat ennättäneet istuutua tavallisille paikoilleen, kuin Rhona jo ehätti aloittamaan kertomustaan. "Otaksuttavasti haluatte kiihkeästi tietää, mistä on kysymys, enkä senvuoksi tahdo pitää teitä jännityksessä", hän sanoi. "Se tapahtui perjantaina — perjantaiaamuna, ja olin vähällä kirjoittaa teille siitä samana iltana. Mutta sitten ajattelin, että minun olisi parasta kertoa se teille suullisesti tänään — sitäpaitsi minun olisi ollut kirjoitettava kauhean pitkä kirje. On selitettävä eräitä seikkoja; teen sen ensiksi. Esimerkiksi se, miten meillä Riversreadessa on järjestetty. Päiväjärjestys on seuraava. Lady Riversreade ja minä syömme aamiaisen aina samassa pöydässä kartanossa noin kello yhdeksän. Kello kymmenen menemme tilusten poikki hoitolaan. Siellä meillä on jonkunlainen virallinen toimisto — joista toiseen vie ensimmäinen ovi eteissalista — siinä olen minä — ja toiseen päästään edellisestä — se on lady Riversreaden yksityinen pyhättö. Eteisvartijana meillä on entinen sotilas — hänen nimensä on Mitchell — valvomassa ovea ynnä muuta semmoista. Koko aamupäiväksi on meillä puuhaa kirjeenvaihdossa, tileissä, hoito- ja palveluskunnan selostuksissa ja muissa senlaatuisissa. Puolisen nautimme hoitolassa ja yleensä työskentelemme neljään tai viiteen saakka. Käsitättekö kaiken sen?"
"Joka hivenen!" vakuutti Hetherwick. "Oikein selvästi."
"No niin", jatkoi Rhona. "Mutta vielä muuan yksityiskohta. Meillä käy varsin paljon ihmisiä, pääasiallisesti lääkäreitä ja muita hoitoloihin ja parantoloihin innostuneita henkilöitä, katsomassa laitosta — joka näin sulkumerkkien välissä mainiten maksaa lady Riversreadelle sievoisia rahamääriä — ja tutustumassa siihen. Mitchell on saanut ohjeet, joiden mukaan hänen on tuotava kaikkien vieraiden käyntikortit minulle; minä puhuttelen heitä ensiksi; jos voin selviytyä heistä, niin teen sen; jos mielestäni on välttämätöntä tai suotavaa, niin vien heidät lady Riversreaden puheille. Meidän on pakko lajitella heitä — jotkut, siitä olen varma, saapuvat pelkästä uteliaisuudesta; oikeastaan emme toivo sinne muita vieraita kuin lääkäreitä, jotka tuntevat vilpitöntä mielenkiintoa laitostamme kohtaan ja voivat tehdä jotakin sen hyväksi, ja siellä olevien potilaiden läheisiä henkilöitä. No niin, kun viime perjantaina noin neljännestä yli kymmenen hoitelin kirjeenvaihtoa, kuulin auton ajavan hoitolaan tuovalla tiellä, ja pian astui Mitchell huoneeseeni, tuoden käyntikortin, jossa oli nimi Tri Cyprian Baseverie. Kortti ei ollut kaivertamalla valmistettu, kuten sen olisi tunnustettujen tapojen mukaan pitänyt olla, vaan painettu — sen panin merkille ensimmäiseksi."
"Havaintokykynne", kehui Hetherwick ihaillen, "on mainio, ja siitä pitäisi olla paljon hyötyä".
"Kiitos kohteliaisuudesta! Mutta eihän se vaatinut sanottavasti havaintokykyä", vastasi Rhona nauraen. "Sehän oli silmäänpistävää. Kysyin kuitenkin Mitchelliltä, mitä tohtori Baseverie halusi; Mitchell vastasi hänen pyrkivän lady Riversreaden puheille. No, kuten jo äsken sanoin, meillä ei koskaan kieltäydytä ottamasta vastaan lääkärejä, ja niin ollen käskin Mitchellin tuoda tohtori Baseverien luokseni. Hetkisen kuluttua astui tohtori sisään. Tahdon kuvata häntä yksityiskohtaisesti, ja teidän on kuunneltava hyvin tarkkaavasti. Kuvitelkaa siis mielessänne keskimittaista miestä, joka ei ole lihava eikä laiha, mutta sopivassa voinnissa, nähtävästi noin viidenviidettä vanha, yllään moitteeton ja muodikas aamupäivätakki ja liivit, tummaviiruiset housut, tahraton paita ja kaulus; lisäksi hänellä oli uusi silkkihattu, helmenharmaat sormikkaat ja tiukasti kääritty, kultanuppinen sateenvarjo. Vielä hänellä oli ohuet, kultaiset kellonperät, valkeat kengänsuojustimet ja hyvin kiilloitetut kengät. Onko kaikki selvää?"
"Näen hänet — hänen pukunsa ja muut vehkeensä, tarkoitan", vakuutti
Hetherwick. "Muodikas lääkäri, ilmeisesti! Entä — hän itse?"
"No, sitten hänen kasvonsa!" jatkoi Rhona. "Kuvitelkaa miestä, jolla on melkein tyyten verettömät kasvot — vanhan norsunluun väriset — niitä valaisemassa omituisen läpitunkevat silmät, tummat kuin tuomenmarja, ja kasvojen kalpeutta korostamassa jotakuinkin tuuheat, mustat viikset ja samoin musta, hiukan kihartava, korvallisilla kylläkin vankka, mutta päälaella harva ja ohut tukka. Kuvitelkaa hänelle lisäksi täyteläiset, punaiset huulet, pyöreä, mutta päättäväisen näköinen leuka ja voimakkaasti kaartunut nenä, niin edessänne on se mies, jota kuvailen."
"Hm!" äänsi Hetherwick miettivästi. "Kuvauksestanne päättäen luultavasti juutalainen."
"Niin arvelin minäkin", yhtyi Rhona. "Ajattelin heti: 'Mikä ja kuka lienetkin, hyvä herra, joka tapauksessa olet juutalainen!' Mutta miehen käytös ja puhetapa olivat kylläkin englantilaisia — perin englantilaisia. Hän teki joka suhteessa samanlaisen vaikutuksen kuin ammattiaan harjoittava lääkäri, jossa samalla on jonkun verran maailmanmiestä, ja oivalsin heti, että jokainen, joka yrittäisi solmita häntä sanoilla, joutuisi useimmiten leikissä alakynteen. Hän esitti tuloonsa järkevän ja tavallisen syyn: hänen mieltään kiinnittivät voimakkaasti sellaiset potilaat, joita oli hoitolassamme, ja hän halusi tutustua hoitotapoihimme, järjestelyymme ja niin edelleen. Hän käytti eräitä teknillisiä nimityksiä ja lauseparsia, joiden ymmärtämiseen minun vähäinen tietovarastoni ei riittänyt, ja minä vein hänen käyntikorttinsa lady Riversreadelle. Lady Riversreade ottaa aina vastaan kaikki hänen puheilleen pyrkivät lääkärit, ja parin minuutin kuluttua oli tohtori Baseverie hänen luonaan."
"Siihen kai päättyy ensimmäinen luku", virkkoi Hetherwick.
"Mielenkiintoista — hyvin mielenkiintoista! Hyvä alku! Entä sitten?"
"Toisen luvun tapahtumien näyttämönä", vastasi Rhona, "oli lady Riversreaden huone, eikä minulla ole aavistustakaan siitä, minkälaatuisia ne olivat. En voi kertoa muuta kuin minkä tiedän. Mutta sitäkin on aika paljon. Alkaakseni ilmoitan, että vaikka tohtori Baseverie oli sanonut minulle haluavansa katsella hoitolaa — jolloin tavallisissa oloissa luonnollisesti joko lady Riversreade tai hoitolassa asuva lääkärimme olisi lähtenyt näyttämään hänelle laitosta — ei sitä kuitenkaan tehty. Hän ei kertaakaan poistunut lady Riversreaden huoneesta ennen kuin pois lähtiessään. Ja hän viipyi siellä kokonaisen tunnin!"
"Lady Riversreaden seurassa?"
"Lady Riversreaden seurassa. Ei hänkään käynyt ulkona kertaakaan. Enkä minä puolestani käynyt siellä sisällä; hän harmistuu, jos minä menen sinne, kun joku on hänen luonaan. Niin, he olivat siellä kahdenkesken kymmenen minuuttia yli yhdestätoista aina viisi minuuttia yli yhteen. Ja kuitenkin oli mies sanonut haluavansa katsella hoitolaa!"
"Olisivatko he voineet poistua huoneesta mitään muuta kautta?" tiedusti Hetherwick. "Eikö sieltä vie joku toinen ovi käytävään tahi ulko-ilmaan?"
"Ei. Minun huoneeseeni tuova ovi on ainoa tie, jonka kautta päästään lady Riversreaden huoneeseen ja sieltä pois. Niin, he olivat siellä koko ajan."
"Kuulitteko mitään?"
"En mitään! Rakennus, johon lady Riversreade sijoitti hoitolansa, on vanha, vankkaseinäinen ja hyvästi rakennettu — se ei ole nykyistä pintapuolista tekoa! Se on paljoa parempi talo kuin kartano, niin upea kuin viimemainittu lieneekin. Kaikki ovet ja ikkunat sulkeutuvat tarkoin — en kuullut huoneesta hiiskahdustakaan."
"No", kysyi Hetherwick mietittyään kotvasen aikaa. "Mitä tapahtui tunnin kuluttua?"
"Tunnin kuluttua ovi äkkiä avautui, ja tohtori Baseverie ilmestyi aukkoon hattu, sormikkaat ja sateenvarjo kädessään. Hän kääntyi sivuttain ja lausui lady Riversreadelle muutamia sanoja. Kuulin ne. Hän sanoi: 'Ensi perjantaina siis samaan aikaan?' Sitten hän nyökkäsi, astui huoneeseeni, sulki oven jälkeensä, kumarsi minulle hyvin kohteliaasti, hymyillen mennessään kirjoituspöytäni ohitse, ja poistui. Hetkistä myöhemmin hän ajoi pois autossaan — se oli odottanut ovella koko ajan."
"Siihen otaksuttavasti loppuu toinen luku", virkkoi Hetherwick. "Onko vielä muuta?"
"Jonkun verran", vastasi Rhona. "Koko sen tunnin, jonka tohtori Baseverie oli ollut lady Riversreaden seurassa, olin minä uutterasti kirjoittanut kirjeitä koneella. Miehen poistuttua vein kirjeet lady Riversreaden huoneeseen allekirjoitettaviksi. Luullakseni olin hiukan utelias äskeisen johdosta ja lienen ollut tavallista tarkkaavampi — joka tapauksessa tuntui minusta varmalta, että tämän miehen käynti, kuka hän sitten lieneekin, oli saattanut lady Riversreaden aika lailla kiihdyksiin. Hän oli sen näköinen."
"Kuinka niin?" kysäisi Hetherwick.
"Niin, en osaa sitä oikein selittää. Ehkä mies ei olisi sitä huomannutkaan. Mutta naisena minä panin sen merkille. Hän oli hämmingin vallassa — hän oli kiusaantunut, harmistunut, tyrmistynyt tai jotakin sinnepäin. Havaitsin merkkejä, joista nainen ei voi erehtyä. Miehen käynti oli ollut vastenmielinen — huolestuttava. Siitä olen yhtä varma kuin siitäkin, että tämä on käristettyä lampaanlihaa."
"Virkkoiko hän mitään?"
"Ei mitään. Hän oli harvinaisen vaitelias — oikeastaan äänetön. Niin, hän ei hiiskunut sanaakaan minun ollessani hänen huoneessaan. Vein kirjeet takaisin ja aloin sulkea niitä kuoriinsa. Pian senjälkeen lady Riversreade meni huoneeni lävitse ja näin hänen astelevan kartanoon. Hän ei palannut hoitolaan murkinoimaan kuten tavallisesti, enkä nähnyt häntä koko sinä iltapäivänä. En tavannut häntä enää koko sinä päivänä, sillä kun kello viisi menin kartanoon, ilmoitti lady Riversreaden kamarineito minulle, että hänen emäntänsä oli lähtenyt Lontooseen ja palaisi vasta iltamyöhällä. Minä paneuduin levolle ennen hänen saapumistaan."
"Entä seuraavana aamuna?" tiedusti Hetherwick.
"Seuraavana aamuna hän oli aivan ennallaan ja kaikki kävi tavallista latuaan."
"Onko hän koskaan maininnut teille mitään tästä miehestä tai hänen vierailustaan?" kysyi Hetherwick.
"Ei — ei sanaakaan. Mutta perjantaina iltapäivällä sain itse selville jotakin miehestä."
"Mitä? Onko se kenties tärkeää?"
"Saattaa olla tärkeätä — jossakin suhteessa. Ajattelin häntä — ja hänen painettua käyntikorttiaan. Minusta tuntui omituiselta, että niin aistikkaasti puettu ja muutoin sellainen lääkäri käytti sellaisia käyntikortteja — jotka eivät olleet edes hyvin painettuja, vaan halpaa tavaraa! Lisäksi ei kortissa ollut osoitetta. Aprikoin — ehkä se oli pelkkää uteliaisuutta — mistä miekkonen oli peräisin. No, meillä on hoitolassa aimo kasa tavallisia osoitekalentereja — ja niiden joukossa on ensiluokkainen, äskettäin ilmestynyt lääkäriluettelo. Etsin siitä tohtori Cyprian Baseverien nimeä. Kuten sanoin, etsin, mutta en löytänyt — sillä sitä ei siellä ollut! Hän ei ole englantilainen, ei skotlantilainen eikä irlantilainen lääkäri."
"Siis ulkomaalainen", sanoi Hetherwick. "Ehkäpä ranskalainen — tahi amerikkalainen."
"Kenties egyptiläinen tai persialainen taikka eurasialainen, sikäli kuin minä tiedän", tokaisi Rhona. "Se vain on varma, ettei hänen nimeään ollut siinä luettelossa, vaikka hänen puhetavastaan ja käyttäytymisestään olisi saattanut luulla hänen harjoittaneen lääkärinammattia West Endissä koko elämänsä ajan! Ja siinä koko juttu onkin. Onko sillä mitään merkitystä?"
Hetherwick tarttui punaviini-lasinsa jalkaan ja katseli miettivästi pikarissa helmeilevän nesteen lävitse.
"Tärkeätä on, missä määrin ja millä tavoin lady Riversreade oli kiusaantunut, harmistunut tai hämmentynyt miehen käynnin johdosta. Jos hän todella oli hyvin kiihtynyt —"
"Jos haluatte kuulla minun vilpittömästi lausuvan mielipiteeni silminnäkijänä ja naisena", keskeytti Rhona, "niin sanon, että lady Riversreade oli hyvin kiihtynyt. Hän teki minuun sen vaikutuksen, että hän oli juur'ikään kuullut hyvin huonoja, tyrmistyttäviä, epämieluisia uutisia. Katseltuani ja tarkkailtuani häntä, kun hän merkitsi nimensä kirjeisiin, ei minulla ollut epäilyksen hiventäkään siitä, että mies oli tahallisesti valehdellut minulle ilmoittaessaan haluavansa nähdä hoitolaa ja työskentelyä siellä. Todellisuudessa hän tahtoi päästä lady Riversreaden puheille."
"Kuulkaapa!" huudahti Hetherwick äkkiä. "Olitteko saapuvilla, kun mies meni lady Riversreaden huoneeseen?"
"Saapuvillako? Tietysti olin! Minähän hänet sinne vein."
"Näittekö, kun he kohtasivat toisensa?"
"Varmasti!"
"No sitten tiedätte sen, olivatko he outoja toisilleen. Tunsiko lady Riversreade tohtori Baseverien? Näkyikö hänestä minkäänlaisia tuntemisen merkkejä, kun hänen katseensa osui mieheen?"
"Ei, ei vähääkään! Olen aivan varma siitä, ettei hän ollut tavannut miestä kertaakaan sitä ennen! Huomasin perin hyvin, että tulija oli hänelle ihan outo."
"Entä lady Riversreade miehelle?"
"Sitä en tiedä! Mies on saattanut nähdä hänet tuhansia kertoja. Mutta siitä olen varma, ettei hän ollut nähnyt miestä koskaan."
Hetherwick laski veitsensä ja haarukkansa lautaselleen, tehden päättävän eleen.
"Siitä miekkosesta on minun otettava selko", hän sanoi. "Täytyy!"
"Luuletteko, että hänen käyntinsä saattaa olla jossakin yhteydessä jutun kanssa?" tiedusti Rhona.
"Saattaapa kyllä. Missään tapauksessa en anna ainoankaan mahdollisuuden solua käsistäni. Se, mitä kerroitte miehestä, tuntuu siksi salaperäiseltä, että häntä kannattaa seurata. Se on tehtävä."
"Miten aiotte menetellä?"
"Mainitsittehan, että hän sanoi tulevansa sinne jälleen ensi perjantaina samaan aikaan? No niin, silloin on meidän pidettävä häntä silmällä ja seurattava häntä, kun hän taaskin poistuu."
"Pelkäänpä, ettei minusta ole lainkaan apua siinä puuhassa! Hän tuntisi minut."
"Eikä minustakaan! Olen liian silmäänpistävä!" yhtyi Hetherwick nauraen. "Jos olisin päätäni ja olkapäitäni lyhempi, niin kenties kelpaisin. Mutta minulla on tiedossani sopiva mies, konttoristini Mapperley. Hän on juuri sellainen mies, joka kykenee seuraamaan ja vainuamaan ketä hyvänsä silti itse näyttäytymättä. Mapperleyn nähdessänne varmasti myönnätte, että hän on tavallisin, vähimmän huomiota herättävä olento, mitä ikinä olette tavannut — häntä ei lainkaan huomaa kaupunkilaisyleisön seassa. Mutta hän on niin sukkelapäinen kuin ihminen suinkin saattaa olla ja verhoaa harvinaisen älykkyytensä ja neuvokkuutensa erittäin ilmeettömien kasvojensa taakse. Annan Mapperleylle täydellisen ja yksityiskohtaisen kuvauksen tohtori Cyprian Baseveriesta; painoin mieleeni teidän kuvauksenne; Mapperley painaa mieleensä minun antamani. Baseverie, kuka hän lieneekin, matkustaa täältä Dorkingiin otaksuttavasti kymmenen ja kymmenen junalla; niin myöskin Mapperley. Ja kun Mapperley on kerran kiinnittänyt katseensa mieheen, ei hän enää päästä häntä näkyvistään."
"Mitä hän sitten tekee?" kysyi Rhona.
"Seuraa häntä Dorkingiin — pitää häntä silmällä — seuraa häntä takaisin Lontooseen — ottaa selville, mihin hän palattuaan menee — toimittaa hänet verkkoon, sanalla sanoen. Sitten hän selostaa tulokset minulle, ja me tiedämme enemmän kuin nyt ja osaamme suunnitella vastaista toimintaamme."
"Mihinkähän tämä kaikki vie?" ihmetteli Rhona. "Se on niin kovin sekavaa, eikö olekin?"
"Kyllä se on", myönsi Hetherwick. "Mutta jos vain saamme jostakin langasta lujan otteen —"
"Entä jos lanka katkeaa?" huomautti tyttö nauraen.
"Niinpä niin, lanka ei saa katketa", vastasi Hetherwick.
"Nyt on käsissämme jo useita irrallisia pätkiä. Matherfieldkin on saanut käsiinsä pari sellaista."
Seuraavana aamuna meni Hetherwick tapaamaan Matherfieldia ja kertoi tälle, mitä oli kuullut Rhonalta. Matherfield vaipui mietteisiin.
"Niin, herra Hetherwick", hän alkoi puhua oltuaan ääneti jonkun aikaa, "asia on niin kuten jo aikaisemmin sanoin. Jos tämä lady Riversreade on sekaantunut juttuun, niin meidän on tutkittava entisyyttä ja hankittava hänen menneisyydestään mahdollisimman tarkat tiedot. Meidän on käytävä käsiksi siihen työhön, mutta — ensin odotamme, mitä konttoristinne saa selville tuosta miehestä. Se saattaa olla jotakin — siihen mennessä on minulla runsaasti työtä omien lankojeni selvittelyssä."
"Onko onnistanut?" tiedusti Hetherwick.
"Eipä juuri. Mutta, kuten sanoin, olemme työssä. Viiden punnan seteli on kova pähkinä. Se on kyllä annettu rahaa vaihdettaessa Vivianin yökerhossa — mutta siellä ilmoitettiin, että he varsin usein vaihtavat kymmenen, kahdenkymmenen, jopa viidenkymmenen punnan setelejä vierailleen — sinne keräytyy aina isoista joukkoa — eivätkä luonnollisesti lainkaan muista sitä seteliä eivätkä sitä yötä. Mutta tosiasia on, että se seteli lähti Vivianista, ja joltakulta sen kerhon vieraalta se joutui Granettille, ja minulla on toiveita."
"Entä lääkepullo?" kysyi Hetherwick.
"Siihen nähden ovat mahdollisuudet paremmat", vastasi Matherfield silmät kirkastuen. "Se on vain ajan kysymys! Panin miehen kiertämään kaikissa rohdoskaupoissa West Centralin piirissä — se on raskas urakka, sillä niitä on enemmän kuin luulinkaan. Mutta vihdoin hän varmasti osuu oikeaan paikkaan. Ja sitten — niin, sitten saamme hyvän vihjauksemme, jollemme sitovaa todistusta siitä, miten Granett sai käsiinsä sen aineen, joka hänet tappoi."
"On kai aivan varma, että pullossa oli myrkkyä?" kysyi Hetherwick.
"Erikoistuntijoiden väittämän mukaan se on ehdottoman varmaa", vastasi Matherfield. "Ja lasissa myöskin. Minkälaista myrkkyä se oli, sitä en tiedä — onhan teille tuttua, millaisia miehiä nuo asiantuntijat ovat — niin kovin salaperäisiä tiedoistaan! Mutta sen he ilmoittavat, että Granettin nauttima aine oli samaa, josta Hannaford kuoli. Se on varmaa."
"Sitten se otaksuttavasti oli peräisin samasta lähteestä", virkkoi
Hetherwick.
"Niin, mielipiteeni on, että se henkilö tai ne henkilöt, jotka myrkyttivät toisen, myrkyttivät toisenkin", huudahti Matherfield. "Ja samalla kertaa. Ainakin Granett luullakseni sai annoksensa yhtaikaisesti — luultavasti vei sen mukaansa taskussaan ja joi sen saavuttuaan kotiinsa. Mutta — me kyllä otamme selon siitä, mistä se pullo on lähtöisin! Ilmoittakaa minulle, mitä saatte selville tuosta Baseveriesta, herra Hetherwick — vähäisestäkin on apua."
Hetherwick antoi Mapperleylle asianmukaiset ohjeet siitä osasta, jota tämän oli esitettävä, ja Mapperley meni seuraavana perjantaiaamuna laiskasti Victoria-asemalle rahaa taskussaan ja piippu suupielessään. Hänen esimiehensä ei kuullut eikä nähnyt hänestä mitään koko sinä päivänä.
YHDESTOISTA LUKU
Lady Riversreade
Hetherwickin syödessä seuraavana aamuna aamiaista astui hänen huoneeseensa Mapperley ulkoisesti jokapäiväisenä ja tyynenä kuten tavallisesti.
"Lyhykäinen hahmoittelu ensin, Mapperley", komensi Hetherwick, joka vaistomaisesti aavisti saavansa uutisia. "Yksityiskohdat myöhemmin. No?"
"Huomasin hänet Victoria-asemalla heti", alkoi Mapperley. "Seurasin häntä perille. Hän viipyi Riversreadessa tunnin, palasi sitten Dorkingiin ja murkinoi 'Punaisessa Leijonassa'. Oli siellä kello neljään sakka, kuluttaen murkinan jälkeen aikaansa joutilaana. Palasi Lontooseen neljän ja kahdenkymmenenyhdeksän junassa, saapuen tänne kuusi ja viisi. Seurasin häntä sitten Cafe de Parisiin. Hän söi siellä päivällistä ja vetelehti siellä yli kymmeneen. Ja sitten hän meni Vivianin yökerhoon."
Hetherwick herkisti korviaan. Vivianin yökerhoon! Siinä joka tapauksessa tuntui olevan rengas siihen ketjuun, jota Matherfield luuli pitävänsä ainakin toisesta päästä. Granettin taskusta löytyneen viiden punnan setelin oli todettu lähteneen Vivianin yökerhosta; ja nyt oli Mapperley nähnyt lady Riversreaden salaperäisen vieraan menevän samaan paikkaan.
"Vivianin yökerhoon? Niinkö, Mapperley?" äänsi hän. "Mutta missä se on?"
"Sisäänkäytävä Candlestick-solasta, johon poiketaan St. Martinin kujalta", vastasi Mapperley empimättä. "Kerho sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa — kovin hieno huoneisto onkin!"
"Oletteko ollut siellä?" kysyi Hetherwick.
"Kahdesti! En kuitenkaan viime yönä. Ette käskenyt minua muuta kuin katsomaan, mihin hän kaupunkiin palattuaan lopullisesti meni. Vainuttuani häntä Vivianille saakka lähdin niinollen kotiin. Arvelin, että jos häntä vielä tarvittaisiin, tiedettäisiin hänestä kerhossa."
"Se on oikein, Mapperley. Mutta sitä ennen? Seurasitteko häntä
Riversreade courtiin?"
Mapperley virnisti leveästi.
"En! Tein paremmin. Olin siellä ennen häntä — paljoa parempi on olla edellä kuin jälessä. Löysin hänet hyvin pian Victoria-asemalla ja varmistauduin siitä, että hän astui kymmenen ja kymmenen junaan. Sitten menin minäkin siihen. Heti Dorkingiin saavuttuamme hyppäsin vaunusta, otin vuokra-auton ja ajoin Riversreade courtille. Käskin ohjaajan piilottaa auton kauemmaksi tielle; itse paneuduin pitkäkseni pääportin kohdalla kasvavaan pensaikkoon. Pian saapui myöskin mylord ja pysäytti autonsa talon kohdalle. Oltuaan siellä lähes tunnin hän ajoi takaisin Dorkingiin päin. Seurasin häntä hyvän matkan päässä, mutta pysytin yhtäkaikki hänet näkyvissäni. Hän nousi ajoneuvoistaan High-kadulla; niin minäkin. Hän poikkesi 'Punaiseen Leijonaan'; niin minäkin. Hän söi puolista siellä; niin minäkin. Senjälkeen hän kulutti aikaansa tupakkahuoneessa; minä pidin häntä silmällä."
"Hän ei kai kohdannut siellä ketään?"
"Ei ketään!"
"No niin. Entä Cafe de Parisissa? Tapasiko hän siellä ketään?"
"Hän tervehti joitakuita miehiä — ja naisia — joita tuli ja meni, vaihtaen heidän kanssaan muutaman sanan. Mutta uskallan väittää, että ennakolta sovittua kohtausta ei ollut. Ja sanoisin myöskin, että Cafe de Parisissa hänet tunnettiin hyvin."
"Näyttikö hän varakkaalta henkilöltä? Käsitättehän, mitä tarkoitan?"
"Hän esiintyi aika komeasti murkinalla ja päivällisellä", selitti
Mapperley, myhäillen taaskin. "Pullo punaviiniä Dorkingissa ja
puolikas samppanjaa Cafe de Parisissa — pitkiä sikaareja myöskin.
Hän on senlaatuinen mies, kuten ymmärrätte."
Hetherwick mietti asioita hetkisen.
"Miten pääsette Vivianin yökerhoon?" hän tiedusti äkkiä.
"Maksamalla!" vastasi Mapperley lakoonisesti. "Ovella. Siellä jaaritellaan muka jäsenien esittämisestä, mutta se on vain silmänlumeeksi! Sinne menee kaksi miestä — sanokaamme Brown ja Smith. Brown esittää Smithin ja Smith esittää Brownin. Joutavaa lorua! Kuka hyvänsä pääsee sisälle — rahalla."
"Entä mitä siellä tehdään?"
"Tanssitaan! Juodaan! Pelataan! Mutta aivan kunniallisesti", selitti
Mapperley. "Ainakaan ei ole nostettu oikeusjuttuja — tähän mennessä."
"Mihin aikaan se avataan?"
"Kello yhdeksän", vastasi Mapperley, naurahtaen merkitsevästi. "Aikaisemmin se avattiin vasta teatterinäytäntöjen päätyttyä. Mutta nyt — aikaisemmin."
"Oikeastaan se ei siis olekaan yökerho — sanan vanhassa merkityksessä", huomautti Hetherwick, "vaan iltakerho".
"Melkeinpä niin", myönsi Mapperley. "Mutta se on Vivian."
Toisen kerran tämän jutun selvittelyn aikana Hetherwickin mieleen johtui Boxley. Halu läheisesti tutustua Lontoon elämän kaikkiin puoliin oli epäilemättä saattanut Boxleyn pistäytymään Vivianille. Hetherwick aikoi kysellä häneltä lisätietoja. Hän tapasi Boxleyn kerhossaan.
Boxley tunsi Vivianin varsin hyvin — viaton, vaaraton paikka nyt, selitti Boxley, näiden uusien määräysten ja muiden semmoisten johdosta: totisesti rappeutunut — tai parantunut, miltä kannalta kukin sitä katsoo — illalliskerhoksi tai sen tapaiseksi. Tanssitaanko? Kyllähän toki; kyllä siellä tanssitaan ja tehdään muuta sen tapaista, mutta muuttunut siellä on elämä — muuttunut.
"No, mitä siihen tulee, en minä halua sinne tanssimaan enkä muutoinkaan, jollei minun ole pakko", virkkoi Hetherwick. "Tahtoisin vain tietoja eräästä miehestä, joka luullakseni usein käy siellä — jotakuinkin silmäänpistävästä miehestä."
"Kuvailkaa häntä!" kehoitti Boxley.
Hetherwick toisti Rhonan kuvauksen Baseveriesta; Boxley nyökkäsi.
"Tunnen sen miehen ulkomuodolta", hän vakuutti. "Olen nähnyt hänet siellä. Luullakseni hän on kerhon omistajia; sen omistaa pieni yhtymä. Mutta en tiedä hänen nimeään. Olen kohdannut hänet myöskin ulkosalla — Leicesteraukion seuduilla ja sen lähimmässä ympäristössä."
Hetherwick lähti Boxleyn luota tapaamaan Matherfieldia ja kertoi tälle Mapperleyn työskentelyn tulokset.
"Tunnen tietystikin Vivianin kerhon", sanoi Matherfield. "Olen äskettäin käynyt siellä pari, kolme kertaa viiden punnan setelin tähden. Mutta en muista nähneeni tätä miestä. Mutta konttoristinne kertomuksen johdosta haluaisin nähdä hänet. Tulkaa mukaan! Mennään sinne tänä iltana!"
"Eikö sopisi maanantaina?" ehdotti Hetherwick. "Huomenna, sunnuntaina, kohtaan jälleen neiti Hannafordin, ja ennen kuin käymme Vivianilla, tahtoisin tietää, onko tytöllä jotakin kerrottavaa Baseverien viimeisestä käynnistä Riversreade courtissa — siitä käynnistä, jota Mapperley eilen tarkkaili. Kenties saamme joitakin tietoja."
"Maanantai-iltana siis", myönsi Matherfield. "Minulla ei ole aavistustakaan, mitä voimme odottaa, mutta tahtoisin todellakin tietää, kuka tämä mies on ja miksi hän on käynyt lady Riversreaden luona."
"Hyvä hänen tarkoituksensa ei ainakaan ole; siitä saatte olla varma!" huudahti Hetherwick. "Mutta me kyllä nuuskimme sen selville."
"Kummallista, että langat näkyvät vievän Vivianille!" jupisi Matherfield. "Viisipuntanen — ja nyt tämä. No niin — maanantai-iltana siis! Ehkäpä neiti Hannafordilla on lisää uutisia huomenna."
Kun Hetherwick seuraavana päivänä kohtasi Rhonan Victoria-asemalla, tarttui tämä hänen käsivarteensa ja pyöräytti hänet ympäri.
"Jos teitä huvittaa nähdä lady Riversreade omin silmin, niin hän on tuolla!" kuiskasi Rhona. "Hän tuli samassa junassa — tuolla, kävelemässä kirjamyymälää kohti, kookas mies rinnallaan!"
Samassa lady Riversreade kääntyi puhuttelemaan kantajaa, joka toi hänen keveitä matkatavaroitaan; Hetherwick näki hänen kasvonsa ja vartalonsa täydelleen ja selvästi. Hieno, komea, kyvykkään näköinen nainen, hän ajatteli mielessään, eikä häntä hevillä unohda kerran hänet nähtyään.
"Kuka tuo mies on?" hän tiedusti, siirtäen katseensa lady Riversreadesta tämän seuralaiseen, pitkään, ruskettuneeseen mieheen, joka teki sotilaallisen vaikutuksen ja oli nähtävästi suunnilleen saman ikäinen kuin lady Riversreade.
"Majuri Penteney", vastasi Rhona kerkeästi. "Hän on lady Riversreaden ystävä ja kovin innostunut hoitolaan — hän toimiikin sen edustajana täällä Lontoossa. Hän vierailee usein kartanossa — luullakseni hän on rakastunut lady Riversreadeen."
"Sopiva pari", huomautti Hetherwick heidän tarkastettavinaan olevien henkilöiden poistuessa aseman ovelle. "Entä mitä varten lady Riversreade tuli kaupunkiin?"
"Sitä en tiedä", vastasi Rhona. "Hän ei koskaan puhu minulle yksityisistä asioistaan. Hän mainitsi lähtevänsä Lontooseen tänä aamuna ja palaavansa vasta tiistaina; siinä kaikki tietoni."
"Kävikö Baseverie jälleen perjantaina?" tiedusti Hetherwick. "Mutta tiedänhän, että hän kävi — Mapperley piti häntä silmällä. Tapahtuiko mitään erikoista?"
"Ei mitään. Lady Riversreade vain sanoi minulle, että jos tohtori Baseverie saapuisi, oli hänet heti vietävä sisälle. Hän tuli samaan aikaan kuin edelliselläkin kerralla ja viipyi tunnin ajan."
"Näyttikö lady Riversreade vieläkin kiihtyneeltä?" kysyi Hetherwick.
"Ei. Aivan päinvastoin — hän oli hyvin tyyni ja hillitty miehen poistuttua", sanoi Rhona. "Hän ei tietysti viitannutkaan äskeisen vieraansa käyntiin."
"Eikö hän ole koskaan maininnut teille mitään tohtori Baseveriesta?"
"Ei kertaakaan! Siitä huolimatta, että hän esitti tulonsa syyksi halun tutustua hoitolaan ja sen potilaisiin, hän ei ole ollut katsomassa niitä."
"Mikä osoittaa, että se oli pelkkä veruke, jolla hän pääsi lady Riversreaden puheille!" mutisi Hetherwick. "Niinpä niin — me saamme kyllä selon siitä, mikä mies tämä tohtori Baseverie on! Matherfield ja minä aiomme huomenillalla päästä kosketuksiin hänen kanssaan."
Mutta seuraavana iltana teki odottamaton tapaus tyhjiksi Hetherwickin suunnitelmat, eivätkä hän ja Matherfield astuneetkaan Candlestick-solan varrella sijaitsevan yökerhon kynnyksen ylitse. He lähtivät sinne kello kymmenen; se, selitti Matherfield, oli sopiva aika: siitä lähtien aina puoleen kahteentoista saakka kerho oli täynnä tavallisia vieraitaan. Heidän tarkoituksensa oli herättämättä huomiota sekaantua sikäläiseen seurakuntaan ja sekä silmät että korvat valppaina tarkkailla mahdollisia tapahtumia.
Candlestick-sola, jota Hetherwick ei ollut tuntenut ennen sitä iltaa, osoittautui olevan yksi noita lukuisia, ahtaita uomia, jotka aukeavat St. Martinin kujalle teatterien läheisyydessä. Se teki varsin jokapäiväisen, ettemme sanoisi kuluneen vaikutuksen, eikä siinä ollut lainkaan seikkailun eikä romanttisuuden tuntua. Mitään viekoittelevaa ei myöskään ollut Vivianin sisäänkäytävässä; se oli tavallinen, leveä, kaksinkertainen ovi; kahden puolen sitä koristi alati viheriöitsevät, ammeeseen istutetut pensaat, joiden välitse näkyivät oven puoliskot ja mattojen peittämät portaat. Mutta Hetherwick ja Matherfield eivät ehtineet ovelle eivätkä portaille; heidän lähestyessään sisäänkäytävää astui siitä esiin kookas nainen, joka vilkaisemattakaan sivuilleen kääntyi astelemaan solaa myöten kadulle päin. Hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota miehiin mennessään nopeasti heidän ohitseen — mutta Hetherwick tarttui hiljaa kumppaninsa käsivarteen.
"Ihme ja kumma! Lady Riversreade!" hän kuiskasi kiihkeästi. "Tuo nainen!"
Matherfield pyörähti ympäri katsomaan etenevän olennon jälkeen.
"Tuoko", virkkoi hän epäilevästi, "joka tuli täältä? Oletteko varma?"
"Ehdottoman varma", vakuutti Hetherwick. "Tunsin hänet heti — näin hänet eilen erikoisen hyvin. Se on hän!"
"Mitä tekemistä hänellä on Vivianissa?" jupisi Matherfield. "Tämä on kummallista!"
"Mutta hän lähti sieltä", virkkoi Hetherwick. "Tulkaa! Katsotaan, mihin hän menee! Tänne voimme varsin hyvin tulla takaisin. Mutta miksi emme ensiksi seuraisi häntä?"
"Juuri niin!" myönsi Matherfield. "Eteenpäin! Meidän ei ole vaikeata pysyttää hänet näkyvissä."
Samassa lady Riversreade saapui solan päähän ja kääntyi vasemmalle. Kun miehet ehtivät kadulle, oli hän jo useiden metrien päässä, kävellen St. Martinin kirkkoa kohti. Hänen pituutensa tähden oli seuraaminen helppoa; Matherfield pidätti Hetherwickia; ei lainkaan hyödytä, hän selitti, tunkeutua liian lähelle saalistansa.
"Kun sekä hän että me olemme kookkaita", hän kuiskutti heidän astuessaan esille katukiveykselle ahtautuneesta väkijoukosta, "voimme nähdä hänet parinkymmenen metrin päästä. Nyt varovasti! Hän aikoo autojonolle."
He näkivät lady Riversreaden puhuvan eräälle ohjaajalle ja astuvan autoon, joka lähti seuraavalla hetkellä liikkeelle. Mutta tuskin se oli hievahtanut paikaltaan, kun Matherfield oli seuraavan auton ovella.
"Näittekö tuon auton, jossa oli kookas nainen?" hän sanoi ohjaajalle. "Tuolla! Kääntyy juuri kadunkulmasta. Tunnetteko sen ohjaajan? Hyvä! Seuratkaa sitä valppaasti. Pankaa merkille, jos se pysähtyy ja nainen tulee ulos! Ajakaa siinä tapauksessa hitaasti sen ohitse ja seisauttakaa vähän matkan päähän! Silmät auki nyt! Tämä on —" Hän kumartui miehen puoleen ja kuiskasi pari sanaa. Sekuntia myöhemmin hän ja Hetherwick kiitivät autossa pitkin Trafalgar-aukion yläreunaa.
"Tämä alkaa olla jo merkillistä, herra Hetherwick", huomautti Matherfield. "Konttoristinne näkee vainuamansa miehen menevän Vivianille perjantai-iltana; me äkkäämme lady Riversreaden tulevan Vivianilta maanantai-iltana. Minusta tuntuu, ettei lady Riversreaden, josta puhutaan etupäässä hyväntekijänä, juuri pitäisi olla Vivianin naisvieraita!"
"Mutta joka tapauksessa hän tuli Vivianista!" vastasi Hetherwick.
"Sitten hän tietysti oli ollut siellä!" päätteli Matherfield, "Mutta mitä varten? Minä sanoisin — kohdatakseen Baseverien tai jonkun tämän edustajan, yleensä sen asian johdosta, jonka tähden Baseverie kävi Riversreade courtissa. Minkälainen asia se on? Onko se missään yhteydessä meidän juttumme kanssa? Mutta lady Riversreade istuu tuolla edellämme kulkevassa autossa, ja me seuraamme häntä nähdäksemme, mihin hän menee — epäilemättä hän on matkalla johonkin West Endin upeaan hotelliin. Ja se tieto saattaa olla hyödyllinen, sillä ehkä pistäydyn huomenaamulla häntä tapaamassa kysyäkseni häneltä paria seikkaa."
"Eiköhän se ole hieman ennenaikaista?" esteli Hetherwick. "Tiedämmekö jo kylliksi paljon?"
"Riippuu siitä, mitä pidetään riittävänä", vastasi Matherfield kuivasti. "Minulla on seuraavat tiedot: Granett myrkytettiin. Hänellä oli taskussaan uudenuutukainen viidenpunnan seteli. Sen setelin jäljet veivät Vivianiin, missä se aivan varmasti rahaa vaihdettaessa annettiin jollekulle vieraalle Granettin ja Hannafordin murhien edellisenä päivänä. Vivianin kerho on niin ollen mielenkiintoinen paikka. Sitten olen kuullut lady Riversreaden luona käyneestä salaperäisestä miehestä, jota vainutaan Vivianiin saakka; minä itse näen lady Riversreaden tulevan Vivianista. Mielestäni minun on tiedusteltava lady Riversreadelta, mitä hän tietää Vivianin kerhosta ja eräästä tohtori Baseveriesta, sekä ehkä myöskin, onko hän koskaan kuullut mainittavan Sellithwaite-nimistä paikkaa ja poliisimestari Hannafordia. Kas siinä! Mutta mehän poistumme hienojen hotellien alueelta."
Hetherwick katsahti ulos ikkunasta; katu näytti hänestä oudolta.
"Ajamme pitkin Edgware-tietä", virkkoi Matherfield. Hän nojautui ulos autosta ja antoi ohjaajalle lisämääräyksiä. "En halua herättää epäluuloja", hän selitti, laskeutuen jälleen istumaan. "Todennäköisesti hän aikoo johonkin yksityiseen asuntoon, ja soisin, ettei hän aavistaisi meidän seuraavan häntä. Kas! Nyt käännymme Harrow-tielle."