»Norman of Torn uskaltaa ratsastaa, mihin hän itse haluaa, koko Englannissa», kerskasi punatukkainen jättiläinen. »Haluatteko tavata häntä rauhallisesti, mylord?»
»Tulkoon hän sisälle!» myöntyi de Montfort. »Mutta ei minkäänlaisia koirankureja! Meitä on täällä tuhat miestä, hyvin aseistettuja ja taistelukuntoisia.»
Shandy palasi isäntänsä luokse ja vei sen vastauksen, minkä jälkeen
Norman of Torn ja Bertrade de Montfort yhdessä ratsastivat nostosillan
ylitse ja porttiholvin alitse Leicesterin kreivin, Englannin kuninkaan
Henrik kolmannen langon, linnaan.
Tyttö oli yhäti kiedottuna suojelijansa laajaan viittaan, sillä oli satanut, joten hän ratsasti isänsä väen silmien editse kenenkään häntä tuntematta. Linnan pihalla heitä vastassa olivat Simon de Montfort ja hänen poikansa Henry ja Simon.
Tyttö heittäytyi kiihkeästi ratsailta, viskasi henkipaton vaipan syrjään ja syöksyi hämmästynyttä isäänsä kohti.
»Mitä tämä merkitsee?» huudahti de Montfort. »Onko tuo vintiö kohdellut sinua loukkaavasti tai arvottomasti?»
»Sinä pelkurimainen valehtelija!» kiljaisi Henry de Montfort. »Vasta eilen vannoit kunniasanallasi, ettei sisareni ole vankinasi, ja minä hupsu, uskoin.» Ja sen sanottuaan nuori mies karkasi miekka paljaana Norman of Tornin kimppuun.
Umpikypäräisen soturin miekka lennähti tupostaan niin nopeasti, että silmä ei sitä erottanut, ja yhdellä ainoalla salamamaisella liikkeellä sinkautti nuoren de Montfortin säilän pihan kiveykselle. Ja ennenkuin sitten kumpikaan ehti astua askeltakaan, oli Bertrade de Montfort juossut heidän väliinsä, laski kätensä henkipaton rintalevylle ja ojensi toisen kätensä kämmenen ulospäin sukulaisensa päin ikäänkuin suojellakseen Norman of Tornia enemmältä ahdistelulta.
»Olkoonpa hän henkipatto tai paholainen», huusi hän, »hän on uljas ja kohtelias ritari ja ansaitsee de Montforteilta parasta vieraanvaraisuutta, mitä he voivat tarjota, eikä kylmää terästä ja loukkauksia». Sitten hän lyhyesti selosti kummastuneelle isälleen ja veljilleen muutamien viime päivien tapahtumat.
Ominaiseen, hienon ritarilliseen tapaansa oli Henry de Montfort ensimmäinen astumaan esille käsi ojossa kiittääkseen Norman of Tornia ja pyytääkseen anteeksi karkeita sanojaan ja vihamielistä tekoaan.
Henkipatto vain kohotti avointa kämmentään, sanoen:
»De Montfortien on paras ajatella tarkoin, ennenkuin he tarttuvat Norman of Tornin käteen. Minä en purista kättä muutoin kuin ystävyydessä enkä ohimenevää hetkeä, vaan koko elämää varten. Annan kyllä arvon nykyisille kiitollisuuden tunteillenne, mutta älkää salliko niiden pimittää teiltä sitä, että olen edelleenkin Norman of Torn ja että olette nähneet merkkini vainajienne otsassa. Ilomielin ottaisin vastaan ystävyytenne, mutta haluaisin, että sen saisi mies, Norman of Torn, kaikkine niine vikoineen ja hyveineen, joita kenties arvelette hänellä olevan.»
»Olette oikeassa, sir», virkkoi kreivi. »Olemme teille kiitollisia ja kiitämme teitä siitä palveluksesta, jonka olette tehnyt Montfortin suvulle, ja niin kauan kuin elämme olemme valmiit tekemään teille vastapalveluksia. Ihailen uljuuttanne ja rehellistä suoruuttanne, mutta niin kauan kuin pysytte Tornin henkipattona, ei teidän sovi murtaa leipää de Montfortin pöydässä, mihin ystävällä olisi oikeus.»
»Sananne ovat viisaan ja varovaisen miehen puhetta», lausui Norman of Torn rauhallisesti. »Minä poistun, mutta muistakaa, että tästä päivästä alkaen minulla ei ole kaunaa Simon de Montfortin sukua vastaan ja että, jos tarvitsette aseellista apuani, on tuhatmiehinen joukkoni valmis palvelukseenne. Hyvästi!» Mutta kun hän kääntyi lähtemään, oli Bertrade de Montfort käsi ojossa hänen edessään.
»Teidän täytyy puristaa minun kättäni ystävyydessä», käski hän, »sillä kuolinpäivääni saakka minun tulee aina siunata Norman of Tornin nimeä, koska hän pelasti minut kauheasta kohtalosta».
Henkipatto otti hänen hennon sormensa rautakintaiseen käteensä, laskeutui toiselle polvelleen ja vei ne huulilleen.
»Norman of Torn ei ole taivuttanut polveaan kenenkään muun edessä — ei naisen, miehen, kuninkaan, Jumalan eikä paholaisen. Jos milloinkaan tarvitsette häntä, mylady Bertrade, niin muistakaa, että hän on valmis palvelemaan teitä, kun vain pyydätte!»
Sitten hän kääntyi, keikahti satulaan ja ratsasti hiljaisuuden vallitessa Leicesterin linnan pihalta. Vilkaisemattakaan taaksepäin Norman of Torn katosi viidensadan sotilaansa etunenässä maantien käänteen taakse.
»Omituinen mies», virkkoi Simon de Montfort, »sekä hyvä että paha, mutta tästä päivästä alkaen uskon hänestä aina enemmän hyvää kuin pahaa. Toivoisin, että hän olisi toisenlainen, sillä hänen käsivartensa heiluttaisi raskasta miekkaa Englannin vihollisia vastaan, jos hänet saataisiin taivutetuksi puolellemme.»
»Kukapa tietää», huomautti Henry de Montfort, »eikö ystävyyden tarjous olisi saattanut taivuttaa häntä parempaan elämään. Hänen puheessaan tuntui olevan kaihoisa sointu. Toivoisin, isä, että olisimme puristaneet hänen kättänsä.»
YHDESTOISTA LUKU
Useita päiviä sen jälkeen, kun Norman of Torn oli käynyt Leicesterin linnassa, ilmestyi kreivin portin edustalle nuori ritari, joka pyrki sisälle ja Simon de Montfortin puheille. Kreivi otti hänet vastaan, ja kun nuori mies astui hänen luoksensa, ponnahti Simon de Montfort kummastuneena pystyyn.
»Mylord prinssi!» huudahti hän. »Miten olette täällä ja yksin?»
Nuori mies hymyili.
»Minä en ole prinssi, mylord», vastasi hän, »vaikka jotkut ovat väittäneet minua kuninkaan pojan näköiseksi. Olen Roger de Condé, josta armollinen tyttärenne lienee suvainnut mainita. Olen tullut osoittamaan kunnioitustani Bertrade de Montfortille.»
»Ahaa!» äänsi de Montfort, nousten tervehtimään nuorta ritaria sydämellisesti. »Jos olette se Roger de Condé, joka pelasti tyttäreni Peter of Colfaxin käskyläisten kynsistä, on de Montfortien syli teille avoinna.
»Nimenne on ollut Bertrade de Montfortin kielellä useita kertoja hänen paluunsa jälkeen. Hän on tosiaankin iloinen nähdessään teidät, kuten hänen isänsäkin on. Hän on kertonut, kuinka miehuullisesti häntä puolustitte, ja hänen veljensä ja äitinsä odottavat tilaisuutta kiittääkseen teitä, Roger de Condé.
»Hän kertoi myöskin, kuinka kummallisen paljon muistutatte prinssi
Edwardia, mutta ennenkuin teidät näin, en saattanut uskoa, että kaksi
miestä, joilla on eri äidit, voisivat olla niin samannäköiset. Tulkaa!
Lähdetään etsimään tytärtäni ja hänen äitiään.»
De Montfort opasti nuoren miehen pieneen huoneeseen, jossa heitä tervehtivät hänen puolisonsa kreivitär Eleanor ja Bertrade de Montfort. Tyttö oli vilpittömästi hyvillään nähdessään hänet jälleen ja nauraen kiusoitteli häntä, koska hän oli sallinut toisen vallata hänen etuoikeutensa ja pelastaa hänet Peter of Colfaxin käsistä.
»Ja ajatella», huudahti hän, »että juuri Norman of Tornin piti täyttää teidän tehtävänne puolestanne! Mutta hän ei saanut sir Peterin päätä, joten se on vielä jäljellä ja te voitte tuoda sen minulle kultaisella vadilla.»
»En ole sitä unohtanut, lady Bertrade», vakuutti Roger de Condé. »Peter of Colfax palaa.»
Tyttö vilkaisi häneen nopeasti.
»Ihan Tornin henkipaton sanat», huomautti hän. »Kuinka monta miestä teissä on, Roger de Condé? Kypärinsilmikko avattuna voisitte kuninkaan hovissa käydä kuninkaan pojasta; ja esiintymisenne, vartalonne ja miekkailutaitonne puolesta voisitte kypärinsilmikko suljettuna helposti joutua hirteen Norman of Tornina.»
»Entä kumman haluaisitte mieluummin minun olevan?» kysyi toinen nauraen.
»En kummankaan», vastasi tyttö. »Olen tyytyväinen ystävääni Roger de
Condéhen.»
»Ettekö siis pidä Tornin paholaisesta?» tiedusti Roger.
»Hän teki minulle suuren palveluksen, ja minä olen suunnattomassa kiitollisuuden velassa hänelle, mutta hän on siitä huolimatta Tornin henkipatto, ja minä olen kreivin tytär ja kuninkaan sisarentytär.»
»Totisesti ylipääsemätön kuilu», virkkoi Roger de Condé kuivasti. »Ei edes kiitollisuus voisi taivuttaa kuninkaan sisarentytärtä pitämään Norman of Tornia vertaisenaan.»
»Hänellä on jo ystävyyteni», torjui tyttö, »mutta epäilen, onko Norman of Torn sellainen mies, joka panee siihen arvoa.»
»On mahdoton arvata», huomautti Roger de Condé, »millainen hupakko mies saattaa olla. Kun miehen mielessä väikkyvät kauniit kasvot, mitäpä sijaa olisi järjellä?»
»Olet pian hovimies, jos kauan tällä tavoin latelet siroja kohteliaisuuksia», tokaisi tyttö kylmästi, »enkä minä pidä hovimiehistä enkä heidän tyhjästä, ulkokultaisesta lavertelustaan».
Mies nauroi.
»Jos lausuin kohteliaisuuden, tein sen tietämättäni», puolustihe hän. »Puhun, mitä ajattelen. Sanani saattavat olla tai olla olematta hovimiehen tapaisia. En tiedä hoveista mitään ja välitän niistä vielä vähemmän, mutta puhunpa miehelle tai naiselle, sanon, mitä mielessäni liikkuu, tai en hiisku mitään. En kehunut teitä kauniiksi, mutta siitä huolimatta se on ajatukseni, eikä teidän sovi pahastua silmä-poloisiini, jos ne pettävät minut luulemaan, ettei Englannin ilmaa hengitä ainoakaan teitä ihanampi nainen. Eikä teidän sovi nuhdella syntisiä aivojani siitä, että ne ilomielin uskovat, mitä silmäni niille kertovat. Niin; teidän ei sovi olla vihainen, niin kauan kuin en ilmaise teille kaikkea tätä.»
Bertrade de Montfort ei osannut vastata mitään niin naurettavaan viisasteluun; ja totta puhuaksemme hänestä oli mieluista kuulla Roger de Condén huulilta tällaista, vaikka se ikävystytti häntä muiden miesten kieleltä lähteneenä.
De Condé oli Leicesterin kreivin vieraana useita päiviä, ja ennen vierailunsa päättymistä oli tämä nuori mies voittanut perheen jäsenten suosion siinä määrin, että he olivat pahoillaan hänen lähdöstään.
Vaikka hänen ei ollut eläissään suotu nauttia tällaisten ihmisten seurasta, tuntui hän kuitenkin sopeutuvan heidän tapoihinsa yhtä luonnollisesti kuin olisi aina ollut heidän parissaan. Hänen kaipaava sielunsa hapuili tyhjän entisyyden pimennossa, ikävöi ystävyyden suomia juhlia ja valoa ja kehoitti häntä kääntämään selkänsä vanhalle elämälle sekä jäämään iäksi näiden ihmisten seuraan, sillä Simon de Montfort oli tarjonnut nuorelle miehelle kunniakasta luottamuspaikkaa seurueessaan.
»Minkä tähen ette ottanut vastaan isäni tarjousta?» sanoi Bertrade hänelle hänen tultuaan jättämään jäähyväisiä. »Simon de Montfort on Englannissa yhtä mahtava mies kuin itse kuningas, ja tulevaisuutenne olisi varma, jos liittyisitte häneen. Mutta mitäpä puhun? Jollei Roger de Condé olisi halunnut muualle, olisi hän sen hyväksynyt, ja koska hän ei sitä hyväksynyt, on se sitova todistus siitä, ettei hän halua oleskella de Montfortin joukossa.»
»Olisin valmis antamaan sieluni paholaiselle», vakuutti Norman of
Torn, »jos sillä saisin lunastetuksi oikeuden aina olla Bertrade de
Montfortin jalkojen juuressa».
Hän nosti tytön käden huulilleen alkaessaan puhua, mutta jokin — oliko se neidon hentojen sormien melkein huomaamaton puserrus vai hänen hengityksensä vilkastuminen vaiko hänen vartalonsa kallistuminen häneen, Rogeriin, päin? — sai nuoren miehen pysähtymään ja kohottamaan katseensa tytön silmiin.
Hetkisen he seisoivat siten miehen katseen upotessa syvälle neidon silmiin, ja sitten viimemainitun silmät sulkeutuivat, häneltä pääsi pieni huokaisu, puolittain ähkäisy, hän horjahti mieheen päin, ja Tornin paholainen sulki kuninkaan sisarentyttären voimakkaaseen syleilyynsä, ja hänen huulensa painoivat suuren rakkauden sinetin häntä kohti kohotetuille huulille.
Noiden puhtaiden huulien kosketus palautti miehen järkiinsä.
»Oi, Bertrade, oma Bertradeni», valitti hän, »mitä olenkaan tehnyt! Suo anteeksi ja salli sinua kohtaan tuntemani rakkauden voimakkuuden ja puhtauden olla tekoni lievennyksenä!»
Tyttö katsahti hänen kasvoihinsa hämmästyneenä, laski sitten voimakkaat, valkeat kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:
»Katso, Roger, minä en ole vihainen. Eihän ole väärin, että rakastamme toisiamme; sano ettei ole, Roger!»
»Et saa sanoa rakastavasi minua. Bertrade. Olen raukka, arkamainen raukka; mutta, hyvä Jumala, kuinka sinua rakastankaan!»
»Mutta», intti tyttö, »minähän rakastan —»
»Seis!» esti mies. »Ei vielä, ei vielä. Älä sano sitä, ennenkuin tulen takaisin! Et tiedä minusta mitään, et edes sitä, kuka ja mikä olen, mutta lupaan, että kun tulen ensi kerran, saat tietää minusta yhtä paljon kuin itsekin tiedän, ja sitten Bertrade, rakas Bertradeni, jos sitten voit sanoa: 'Rakastan sinua', ei mikään voima maan päällä eikä ylhäällä taivaassa eikä alhaalla helvetissä voi estää sinua olemasta minun!»
»Minä odotan, Roger, sillä uskon sinua ja luotan sinuun. En ymmärrä, mutta tiedän, että sinulla täytyy olla joku hyvä syy, vaikka tämä kaikki tuntuu minusta kovin omituiselta. Jos minä, de Montfort, olen valmis tunnustamaan rakastavani jotakuta miestä, ei voi olla mitään syytä, jonka tähden minun ei pitäisi tehdä niin, jollei» — häntä hätkähdytti tämä äkkiä herännyt ajatus — »jollei ole olemassa toista naista — vaimoa».
»Ei ole olemassa toista naista, Bertrade», rauhoitti häntä Norman of Torn. »Minulla ei ole vaimoa; eivätkä huuleni, mikäli muistan, ole ennen koskettaneet kenenkään muun huulia, sillä en muista edes äitiänikään.»
Tytöltä pääsi iloinen, pieni huojennuksen huokaus, ja kevyesti naurahtaen hän virkkoi:
»Sinä olet kiskonut mielikuvituksesi pimeistä sopukoista vanhojen mummojen pöpöjä, joilla peloittelet itseäsi. Minä en pelkää, sillä olen varma, että sinun täytyy olla läpikotaisin hyvä. Kasvoissasi ei ole ainoatakaan paheen eikä kavaluuden piirrettä, ja sinä olet hyvin urhea. Niin uljaalla ja jalolla miehellä, Roger, on sydän puhdasta kultaa.»
»Älä puhu sellaista!» kielsi toinen katkerasti. »En jaksa sitä kestää. Odota, kunnes tulen jälleen, ja jos sitten, oi, sinä Englannin kukka, sydämesi käskee sinua puhumaan, kuten puhut nyt, on onneni aurinko ylimmillään. Sitten, mutta vasta sitten puhun kreiville, isällesi. Hyvästi, Bertrade, muutamien päivien kuluttua palaan.»
»Jos mielitte puhua kreiville sellaisesta asiasta, te hävytön, nuori nulikka, voitte säästää vaivojanne», jyrähti suuttunut ääni, ja Simon de Montfort astui otsa rypyssä huoneeseen.
Tyttö kalpeni, mutta ei isänsä herättämästä pelosta, sillä de Montfortien taisteluveri virtasi yhtä voimakkaana hänen kuin hänen isänsäkin suonissa. Hän seisoi tulijan edessä yhtä rohkean ja päättäväisen näköisenä kuin nuori mies, joka kääntyi hitaasti ja suuntasi de Montfortiin levollisen katseen.
»Kävellessäni tästä ohitse käytävässä», jatkoi viimemainittu, »kuulin kyllin paljon sanojanne helposti arvatakseni, mitä aikaisemmin oli puhuttu. Tätäkö varten te siis olette luikerrellut kotiini? Ja arvelitteko Simon de Montfortin viskaavan tyttärensä kenen tahansa ohimenevän veijarin syliin? Kuka te olette? Pelkkä nimetön vintiö. Mikäli me tiedämme, voitte olla halpasyntyinen lakeija. Laittautukaa tiehenne ja olkaa hyvillänne siitä, etten auta teitä saappaani kärjellä, vaikka se tekisikin perin hyvää!»
»Seis!» kivahti tyttö. »Seis, isä! Oletko unohtanut, että ilman Roger de Condéta olisit tähän mennessä saattanut nähdä tyttäresi ruumiina tai, mikä olisi vieläkin pahempaa, tahrattuna ja häväistynä?»
»En ole sitä unohtanut», vastasi kreivi, »ja juuri sentähden, että sen muistan, pysyy miekkani tupessaan. De Montfortin ystävyys on ollut tälle miekkoselle runsas palkkio, mutta tämä vilpillinen teko on kuitannut velkamme. Jos haluatte poistua rauhassa, herraseni, menkää nopeasti, ennenkuin menetän malttini!»
»Teidän puolellanne on hiukan väärinkäsitystä, mylord», puhkesi Norman of Torn vihdoin puhumaan ilman näkyvää suuttumusta tai kiihtymystä. »Tyttärenne ei ole sanonut minulle rakastavansa minua, enkä minä aikonut pyytää teiltä hänen kättänsä. Kun tulen seuraavan kerran, kohtaan ensin hänet, ja jos hän tahtoo ottaa minut, tulen teidän luoksenne, mylord, ilmoittamaan meneväni avioliittoon hänen kanssansa. Norm — Roger de Condé ei kysy keneltäkään ihmiseltä lupaa saada tehdä, mitä hän haluaa tehdä.»
Simon de Montfortin raivo oli purkautumaisillaan valloilleen, mutta hänen onnistui hillitä itseään lausuakseen:
»Tyttäreni menee avioliittoon minun valitsemani puolison kanssa, ja juuri nyt olen melkein päättänyt neuvottelut hänen ja prinssi Filipin, Ranskan kuninkaan Ludvigin veljenpojan, kihlauksesta. Ja mitä teihin tulee, sir, näkisin hänet yhtä mielelläni Tornin henkipaton vaimona. Hänellä on ainakin varoja ja valtaa ja nimi, joka tunnetaan hänen oman sotisopansa ulkopuolella. Mutta tämä riittäköön; laittautukaa tiehenne älkääkä enää näyttäkö minulle kasvojanne Leicesterin linnan muurien sisäpuolella!»
»Olette oikeassa, mylord; meidän olisi narrimaista ja hyödytöntä riidellä sanoilla», virkkoi henkipatto. »Hyvästi, mylady! Palaan, kuten lapasin, ja teidän sananne on laki.» Ja kumarrettuaan de Montfortille syvään Norman of Torn poistui huoneesta ja ratsasti muutamien minuuttien kuluttua linnan pihalla pääporttia kohti.
Hänen sivuuttaessaan erään linnan muurissa olevan ikkunan huusi hänelle ääni ylhäältä, ja hän seisautti ratsunsa ja katsoi Bertrade de Montfortin silmiin.
»Ota tämä, Roger de Condé», kuiskutti tyttö, pudottaen hänelle vähäisen käärön, »ja pidä sitä aina minun tähteni! Kenties emme enää kohtaa toisiamme, sillä kreivi, isäni, on mahtava mies, jota ei ole helppo saada peruuttamaan päätöksiään; sentähden sanon sinulle, Roger de Condé, sen, mitä kielsit minua sanomasta: minä rakastan sinua, ja olepa prinssi tai keittiöpalvelija, saat minut omaksesi, jos keksit keinon ottaaksesi minut.»
»Odota, valtiattareni, kunnes palaan! Sitten ratkaiset, ja jos olet samaa mieltä kuin nyt, niin usko pelkäämättä, että otan sinut. Vielä kerran: voi hyvin!» Ja kasvoillaan rohkea hymy, jonka takana piili surullinen sydän, Norman of Torn poistui linnan pihalta.
Avattuaan Bertraden hänelle viskaaman käärön hän näki sen sisältävän kaunistekoisen sormuksen, johon oli upotettu yksi ainoa opaali.
Tornin henkipatto vei pienen renkaan huulilleen ja pujotti sen sitten vasemman kätensä nimettömään sormeen.
KAHDESTOISTA LUKU
Norman of Torn ei palannut Leicesterin linnaan »muutamien päivien kuluttua» eikä moniin kuukausiinkaan, sillä hän sai tietää, että Bertrade de Montfort oli lähetetty Ranskaan äitinsä valvonnan alaisena.
Tästä alkaen Tornin sotavoimia käytettiin uudistettuihin hyökkäyksiin kuningasmielisiä parooneja vastaan, ja retkeilyt ulotettiin yhä kauemmaksi etelään, kunnes jopa myöskin Berkshire, Surrey ja Sussex tunsivat henkipaton rautaisen käden painon.
Oli kulunut lähes vuosi siitä päivästä, jolloin hän oli pitänyt kaunista Bertrade de Montfortia syleilyssään, eikä hän koko sinä aikana ollut saanut neidolta mitään tietoja.
Hän olisi seurannut Bertradea Ranskaan, jollei hän, sitten kun he olivat eronneet toisistaan ja hänen aivonsa tytön läheisyyden aiheuttaman huumauksen haihduttua selvisivät pystyäkseen ajattelemaan järkevästi, olisi oivaltanut, kuinka turhat hänen toiveensa olivat, ja käsittänyt, että hänen kosintansa jatkaminen saattaisi merkitä ainoastaan kärsimyksiä ja nöyryytystä sille naiselle, jota hän rakasti.
Asiaa paremmin harkittuaan hän päätteli, että kun tyttö vapautuisi rakastetun läheisyyden ja ensimmäisen rakkauden uutuuden synnyttämästä voimakkaasta lumouksesta, hän puolestaan epäilemättä olisi hyvillään saadessaan unohtaa jumalallisen intohimon kiihkossa lausutut sanat. Siispä Norman of Torn odottaisi, kunnes kohtalo heittäisi heidät yhteen, ja jos se vielä tapahtuisi neidon ollessa vapaana, ilmoittaisi hän Bertradelle, että Roger de Condé ja Tornin henkipatto olivat sama henkilö.
Jos hän sitten tahtoo minut omakseen, tuumi hän — mutta hän ei tahdo, se on mahdotonta. Hänen on parempi mennä avioliittoon ranskalaisen prinssinsä kanssa kuin elää tavallisen rosvon kunniattomana vaimona, sillä vaikka hän aluksi rakastaisikin puolisoaan, muuttaisi hänen elämänsä katkeruus ja yksinäisyys hänen rakkautensa vihaksi.
Henkipaton eräänä päivänä istuessa isä Clauden pienessä huvilassa kajosi pappi taaskin asiaan, josta he usein ennenkin olivat keskustelleet, valtakunnan epävakaisiin poliittisiin oloihin ja siihen, minkä kannan Norman of Torn omaksuisi, kun julistettaisiin avoin sotatila kuninkaan ja läänitysylimysten välillä.
»Tuntuu melkein siltä», haasteli pappi, »että Henrik yhtämittaisesti rikkomalla Oxfordin sääntöjen sekä henkeä että kirjainta vastaan ihan pakottaa paroonit turvautumaan aseisiin; ja se seikka, että hän viime syksynä suorastaan pakotti prinssi Edwardin ryhtymään taisteluun Humphrey de Bohunia vastaan ja ulottamaan sodan tuhon kaikkiin Walesin rajamaakuntiin, saa minut uskomaan, että hän nyt on hyvin varustautunut vastustamaan de Montfortia ja tämän liittolaisia».
»Jos asianlaita on siten», virkkoi Norman of Torn, »saamme sotaa ja taistelua oikein todenteolla, ennenkuin monta kuukautta on kulunut».
»Ja minkä lipun alla ajattelee mylord Norman taistella?» tiedusti isä
Claude.
»Mustan haukansiiven alla», vastasi tornilainen nauraen.
»Oletpa totisesti varovasanainen mies, poikani», huomautti pappi hymyillen. »Se ominaisuus auttaa ihmistä kehittymään suureksi valtiomieheksi. Kun sinulla lisäksi on sotilaskykysi, rakas poika, on sinulla suuri tulevaisuus rehellisten ihmisten keskuudessa. Muistatko menneitä puheitamme?»
»Kyllä, isä, hyvin; ja usein olen ajatellut sitä. Minun on suoritettava vielä yksi tehtävä täällä Englannissa, ja sitten ehkä noudatan ehdotustasi, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.»
»Mikä se on, poikani?»
»Se, että minne tahansa menen, sinne sinunkin täytyy lähteä. Sinä olet paras ystäväni, oikeastaan isäni; muuta isää en ole milloinkaan tuntenut, sillä vaikkakin olisin Tornin pienen vanhuksen lihallinen poika, mitä pahasti epäilen, ei hän ole mikään isä minulle.»
Pappi istui useita minuutteja, silmäillen nuorta miestä, ennenkuin puhkesi puhumaan.
Huvilan ulkopuolella piileksi tumma hahmo ikkunan alla, kuunnellen korviinsa kantautuvia keskustelun sirpaleita. Se oli Spizo, espanjalainen. Hän kyyrötti täydelleen tuuhean syreenipensaan peitossa, joka useita kertoja aikaisemminkin oli kätkenyt hänen petollisen olemuksensa.
Vihdoin pappi puhui.
»Norman of Torn», alkoi hän, »niin kauan kuin olet Englannissa, taistellen suurine sotajoukkoinesi kuningasta ja hänen valtakuntansa aatelisia ja läänitysylimyksiä vastaan, toimit sinä vain toisen välikappaleena. Olet itse satoja kertoja maininnut, ettet tiedä, minkä tähden heitä vihaat. Olet liian voimakas mies tuhlataksesi elämäsi hyödyttömästi toisen ihmisen kiukun tyydyttämiseen.
»On asia, josta en vielä uskalla sinulle puhua, ja siitä, mitä ajattelen, voin ainoastaan arvailla ja haaveilla, enkä tiedä, kumpaa toivon enemmän, sitäkö, että se olisi totta, vai sitäkö, ettei se olisi, mutta nyt jos koskaan, on tullut aika, jolloin se kysymys täytyy ratkaista. Sinä et ole hiiskunut minulle siitä mitään, mutta olen vanha mies ja perehtynyt lukemaan rivien välistä, joten tiedän, että rakastat Bertrade de Montfortia. Niin; älä väitäkään vastaan! Ja nyt haluaisin sanoa sinulle seuraavaa. Koko Englannissa ei ole kunnianarvoisempaa miestä kuin Simon de Montfort on eikä ketään, joka pystyisi paremmin ratkaisemaan kysymyksen tulevaisuudestasi ja entisyydestäsi. Et käsittäne, mihin vihjaan, mutta tiedät voivasi luottaa minuun, Norman of Torn.»
»Kyllä, uskon sinun haltuusi vaikka henkeni ja kunniani, isä», vastasi henkipatto.
»Lupaa siis minulle, että kun pyydän sinua, tulet tänne kahden kesken Tornin vanhuksen kanssa kohtaamaan Simon de Montfortia ja noudatat hänen ratkaisuaan, jos sinua koskevat olettamukseni ovat paikkansapitävät. Hän on tässä asiassa paras tuomari Englannissa paitsi kahta, jotka täytyy nyt jättää nimeämättä.»
»Kyllä tulen, isä, mutta sen täytyy tapahtua pian, sillä neljäntenä päivänä lähdemme ratsastamaan etelään.»
»Se tapahtuu kolmantena päivänä tai ei ensinkään», vastasi isä Claude, ja noustessaan poistumaan Norman of Torn kummasteli sitä, että ikkunan kohdalla kasvavan syreenipensaan lehvät liikkuivat, vaikka ulkona oli aivan tyyni.
Espanjalais-Spizo saapui Torniin useita minuutteja ennemmin kuin henkipattoinen päällikkö ja oli silloin jo valanut tarinansa pienen, tuikean, harmaapäisen vanhuksen korviin.
Kuullessaan yksityiskohtaisen selostuksen papin sanoista, kalpeni
Tornin vanhus kiukusta.
»Se pappi-hupsu tuhoaa koko työn, johon olen uhrannut lähes kaksikymmentä vuotta», mutisi hän, »jollen keksi keinoa vaimentaakseni hänen höperöä kieltänsä. Pappi ja hienohelma ovat nyt murskaamaisillaan sen. No niin, sitä pikemmin täytyy minun siis toimia, ja mikäli tiedän, on aika nyt yhtä sopiva kuin milloinkaan. Jos tällä etelään päin tehtävällä retkellä joudumme kyllin likelle kuninkaan väkeä, saa hirsipuu omansa, ja plantagenetilainen koira saa maistaa oman hirmuvaltansa hedelmiä.» Sitten vanhus katsahti eteensä, oivalsi Espanjalais-Spizon kuunnelleen ja kiljaisi otsa rypyssä:
»Mitä sanoin, herraseni? Mitä kuulit?»
»En mitään, mylord; jupisit vain katkonaisesti», valehteli espanjalainen.
Vanhus tähysti häntä tutkivasti.
»Ja jos puhuin selvästi, Spizo, et sinä kuullut muuta kuin mutinaa, muista se!»
»Kyllä, mylord.»
Tunnin kuluttua Tornin vanhus laskeutui ratsailta isä Clauden asunnon edustalla ja astui sisälle.
»Mikä suo minulle tämän kunnian», virkkoi pappi, nousten seisomaan.
»Pappi», huusi vanhus, käyden käsiksi asiaan. »Norman of Torn kertoi minulle sinun haluavan hänen, minun ja Leicesterin kohtaavan toisemme täällä. En tiedä, mikä on tarkoituksesi, mutta pojan tähden älä vielä toteuta aiettasi. En voi ilmaista sinulle vaikuttimiani, mutta parasta on, että tämä kohtaus tapahtuu vasta meidän palattuamme etelästä.»
Vanhus ei ollut kertaakaan ennen puhunut isä Claudelle niin suoraan, ja niinpä viimemainittu pettyi täydelleen ja lupasi jättää asian silleen toistaiseksi.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin, kesällä vuonna 1263, Norman of Torn lähti ratsastamaan henkipattoarmeijansa etunenässä Essexin kreivikunnan halki Lontoon kaupunkia kohti. Hänen joukossaan oli tuhat sotilasta ynnä lisäksi aseenkantajia ja muita palvelijoita sekä viisisataa kuorma juhtaa kuljettamassa heidän telttojaan ja muuta kuormastoa ja viemässä kotiin saalista.
Vain pieni joukko sairaita sotilaita ja palvelijoita oli jätetty vahtimaan Tornin linnaa Erakko-Peterin pätevän komennuksen alaisina.
Jonon etunenässä ratsastivat Norman of Torn ja pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus; heidän jäljessään tuli yhdeksän komppaniaa sotureita sekä heittokoneosasto; sitten tulivat kuormajuhdat. Tanskalais-Horsan komppanioineen oli jälkijoukkona. Kolmesataa metriä jonon edellä ratsasti kymmenen miestä suojelemassa joukkoa yllätyksiltä ja väijytyksiltä.
Viirit, liput, torvet, miekkojen, keihäiden ja varuksien kalina sekä rautakenkäisten kavioiden kapse toivat sekä silmän että korvan kautta mieleen sen varman tiedon, ettei tämä suuri joukko rautapukuisia ratsastajia liikkunut rauhallisissa tehtävissä.
Tänään olivat kaikki Norman of Tornin alapäälliköt mukana. Ennestään jo tuntemiemme lisäksi olivat siellä espanjalainen don Piedro Castro y Pensilo, saksalainen parooni Cobarth ja englantilainen sir John Mandecote. Kuten heidän johtajansa oli myöskin kaikkien näiden huimien soturien päästä luvattu suuri palkkio, ja jokaisen elämäntarina riittäisi aineistoksi paksuun kirjaan, jossa kerrottaisiin romanttisista seikkailuista, sodasta, vehkeistä, kavalluksista, uljuudesta ja kuolemasta.
Eräänä päivänä keskipäivällä he kohtasivat keskellä kaunista laaksoa Essexissä nuorta naista saattavan kymmenhenkisen soturiseurueen. Kohtaus sattui tien käänteessä, joten seurueet olivat vastakkain, ennenkuin nuo kymmenen soturia saivat tilaisuuden lähteä pakoon kauniille suojatteineen.
»Mitä lempoa tämä on?» huudahti eräs sotureista, kun henkipattoarmeijan pääjoukko tuli näkyviin. »Kuninkaan armeija vaiko joku hänen ulkomaalainen legionansa?»
»Se on Norman of Torn sotureineen», vastasi henkipatto.
Ritarien kasvot kalpenivat, sillä heitä oli vain kymmenen tuhatta vastaan, ja heidän seurassaan oli kaksi naista.
»Olen Richard de Tany Essexistä», virkkoi vanhin ritari, joka oli äskenkin puhunut, »ja tässä ovat tyttäreni ja hänen ystävättärensä Mary de Stutevill. Olemme matkalla Lontoosta linnaani. Mitä meiltä vaaditte? Mainitkaa hintanne? Jos se voidaan maksaa kunniallisesti, niin se maksetaan, kunhan vain sallitte meidän mennä rauhassa. Emme voi toivoakaan jaksavamme vastustaa Tornin paholaista, sillä meitä on ainoastaan kymmenen miestä. Jos teidän täytyy saada verta, sallikaa ainakin naisten poistua häiritsemättä!»
»Mylady Mary on vanha tuttava», sanoi henkipatto. »Kävin hänen isänsä talossa vain vähän toista vuotta sitten. Olemme naapuruksia, ja hän voi kertoa teille, että naiset ovat Norman of Tornin käsissä paremmassa turvassa kuin he olisivat kuninkaan palatsissa.»
»Hän on oikeassa», puhkesi lady Mary puhumaan. »Norman of Torn osoitti äidilleni, sisarelleni ja minulle äärimmäistä kunnioitusta, vaikka samaa en voi sanoa hänen puoleltaan isäni osaksi tulleesta kohtelusta», lisäsi hän, puolittain hymyillen.
»Minulla ei ole mitään vihan syytä teitä vastaan, Richard de Tany», lausui Norman of Torn. »Ratsastakaa edelleen!»
Seuraavana päivänä luikkasi Richard de Tanyn linnan muurilla seisovalle vahdille nuori mies, joka käski hänen viedä Joan de Tanylle sanan, että portin edustalla oli Roger de Condé, hänen vieraansa lady Mary de Stutevillin ystävä.
Muutamien minuuttien kuluttua painui vankka nostosilta hitaasti paikoilleen, ja Norman of Torn ratsasti linnan pihalle.
Hänet ohjattiin huoneeseen, jossa Mary de Stutevill ja Joan de Tany olivat häntä odottamassa. Mary de Stutevill tervehti häntä vanhana ystävänä, ja yhtä sydämellisesti de Tanyn tytär lausui ystävättärensä ystävän tervetulleeksi nauttimaan hänen isänsä linnan vieraanvaraisuutta.
»Ovatko kaikki vanhat ystäväsi ja naapurisi tulleet perässäsi
Essexiin?» huudahti Joan de Tany naurusuin Marylle. »Tänään Roger de
Condé, eilen Tornin henkipatto. Minusta tuntuu, että Derby jää pian
asumattomaksi, jollet sinä vikkelästi palaa kotiisi.»
»Minä pikemminkin luulen meidän saavan kiittää tästä Roger de Condén vierailusta sitä, että hän ikävöi tietoja eräästä toisesta», virkkoi Mary hymyillen. »Olen nimittäin kuullut puheita ja näen tämän herrasmiehen sormessa komean sormuksen, jonka olen nähnyt ennenkin.»
Norman of Torn ei yrittänytkään salata käyntinsä syytä, vaan tiedusti suoraan, oliko neito kuullut mitään Bertrade de Montfortista.
»Kolmasti olen vuoden kuluessa saanut häneltä sanomia», vastasi Mary. »Kahdessa ensimmäisessä kirjeessään hän puhui ainoastaan Roger de Condésta, ihmetellen, minkä tähden viimemainittu ei tullut hänen jäljessään Ranskaan; mutta viimeisessä kirjeessään hän ei maininnut Roger de Condén nimeä, vaan puhui hänen ja prinssi Filipin lähestyvästä avioliitosta.»
Molemmat tytöt katselivat Roger de Condén piirteitä tarkasti, mutta hänen kasvoistaan ei näkynyt merkkiäkään siitä surusta, joka täytti hänen sydämensä.
»Niin kai on parempi», sanoi hän rauhallisesti. »De Montfortin tytär voisi tuskin olla onnellinen nimettömän seikkailijan kanssa», lisäsi hän hieman katkerasti.
»Te teette hänelle vääryyttä», puolusti Mary de Stutevill. »Hän rakasti teitä, ja jollen erehdy uskoessani tuntevani lapsuudenystäväni yhtä hyvin kuin itseni, rakastaa hän teitä vieläkin. Mutta Bertrade de Montfort on ylpeä nainen, ja mitä voitte odottaa, kun hän ei kokonaiseen vuoteen saa teiltä minkäänlaista tietoa. Oletteko arvellut, että hän etsisi teidät käsiinsä ja rukoilisi teitä pelastamaan hänet siitä liitosta, jonka hänen isänsä on solminut hänen puolestaan?»
»Te ette tiedä», vastasi Roger, »enkä minä saa teille puhua. Mutta pyydän teitä uskomaan minua, kun sanon, että juuri hänen mielenrauhansa ja onnensa vuoksi en seurannut häntä Ranskaan. Mutta keskustellaan muista asioista. Suru on minun, enkä tahdo tyrkyttää sitä muille. Halusin vain tietää, että hän voi hyvin ja toivoakseni on onnellinen. Minun ei ole koskaan suotu tehdä onnelliseksi häntä tai ketään muutakaan naista. Toivoisin, etten olisi lainkaan sotkeutunut hänen elämäänsä, mutta en tiennyt, mitä tein. Ja hänen kauneutensa ja hyvyytensä himousvoima kiehtoi minua voimakkaasti, joten olin heikko enkä jaksanut vastustaa sitä tunnetta, jota en ollut koskaan ennen eläissäni tuntenut — rakkautta.»
»Teitä ei hevin sovi moittia», myönsi Joan de Tany hyväntahtoisesti. »Bertrade de Montfort on sellainen kuin mainitsitte, vieläpä enemmänkin; jo se, että on hänet tuntenut, on siunaus.»
Hänen puhuessaan Norman of Torn ensi kerran katsoi häntä arvostelevasti ja näki, että Joan de Tany oli kaunis ja että hänen puhuessaan hänen kasvoillaan välähteli satoja pieniä älykkyyden ja hyvän luonteen vaihtuvia ilmeitä, jotka tekivät hänet perin kiehtovaksi. Niin, Joan de Tanya oli hauska katsella, ja Norman of Tornilla oli rinnassaan haavoittunut sydän, joka kaipasi kärsimysten lievitystä — parantavaa balsamia vammoilleen ja mustelmilleen.
Ja niinpä kävi, että Tornin henkipatto oli kauan aikaa jokapäiväinen vieras Richard de Tanyn linnassa ja että miehen ja molempien naisten tuttavuus kehittyi syväksi ystävyydeksi, uhaten heistä yhteen nähden muuttua vieläkin enemmäksi.
Kun Norman of Torn ei tuntenut naisten tapoja, näki hän Joan de Tanyn pienissä teoissa ainoastaan ystävyyttä.. Hänen elämänsä oli ollut kova ja yksinäinen. Ainoa siihen milloinkaan tunkeutunut kirkas ja lämmittävä päivänsäde oli ollut hänen ja Bertrade de Montfortin välinen keskinäinen rakkaus.
Ajatuksissaan hän oli ehdottoman uskollinen sille naiselle, joka, kuten hän tiesi, ei ollut häntä varten, mutta hän ikävöi kaltaistensa seuraa, ja niinpä sellaisten kuin Joan de Tanyn ja tämän kauniin vieraan ystävyys oli hänestä tervetullut. Hän ei uneksinutkaan kummankaan tuntevan häntä kohtaan mitään lämpimämpää tunnetta kuin herttaista ystävyyttä, joka oli hänestä yhtä uutta kuin rakkaus — miten hän olisi osannut erottaa rajan tai aavistaa tietämättömyytensä hirveitä seurauksia!
Mary de Stutevill näki ja piti miestä vain huikentelevana ja kevyenä sydämen asioissa — sellaisia, sen hän tiesi, oli paljon. Hän olisi saattanut varoittaa Rogeria, jos olisi tiennyt, miten asianlaita oikein oli, mutta nyt hän sensijaan salli kaiken mennä omaa menoaan, vain yhden ainoan kerran lausuttuaan varoittavan viittauksen Joan de Tanylle.
»Pidä vaari sydämestäsi, Joan», kehoitti hän, »jotta se ei luisu sinulta sellaisen miehen haltuun, joka näyttää olevan yhtä kerkeä rakastumaan kuin unohtamaankin!»
De Tanyn tytär punehtui.
»Osaan täysin hyvin suojella omaa sydäntäni, Mary de Stutevill», vakuutti hän lämpimästi. »Jos sinä itse haluat tätä miestä omaksesi, niin sano toki — älä sen nojalla, että sinun sydämesi hehkuu hänen läheisyydessään, luule minun sydäntäni yhtä herkäksi!»
Nyt oli Maryn vuoro punastua, ja hänen kielellään pyöri pureva vastaus, mutta äkkiä hän oivalsi, kuinka naurettava sellainen hyödytön sanakiista olisi. Sensijaan hän kietoi käsivartensa Joanin ympärille ja suuteli häntä.
»Minä en häntä rakasta», virkkoi hän, »ja olen hyvilläni siitä, ettet sinäkään rakasta, sillä tiedän Bertraden rakastavan häntä ja hänen vain lyhyt vuosi sitten vannoneen kuolematonta rakkautta Bertradelle. Unohdetaan, että olemme kajonneet tähän asiaan.»
Juuri näihin aikoihin kuninkaan sotilaat hävittelivät kapinallisten ylimyksien maa-alueita ja kiskoivat raskaita veroja aikaisemmin samana vuonna Rochesterin luona kärsimänsä kirvelevän tappionsa kostoksi, joten pienten seurueiden oli tuskin turvallista uskaltautua maanteille, jolleivät ne mielineet joutua Henrik kolmannen palkkasoturien käsiin.
Eivät edes läänitysaatelisten vaimot ja tyttäret saaneet rauhaa kuninkaan puoluelaisten hyökkäyksiltä; eikä ollut lainkaan tavatonta, että he joutuivat kärsimään vankeutta ja joskus pahempaakin kuninkaan kannattajani puolelta.
Ja näin levottomana aikana pisti Joan de Tanyn oikulliseen päähän lähteä ratsastamaan Lontooseen käymään kauppamiesten myymälöissä.
Vaikka itse Lontoo olikin vankasti paroonien puolella kuningasta vastaan, väijyi Richard de Tanyn linnan ja Lontoon välisellä tiellä paljon vaaroja.
»Mutta», huudahti tytön äiti tuskaisesti, »rosvojen, kuningasmielisten ja Tornin henkipaton joukkojen keskellä et olisi turvassa, jos sinua saattamassa olisi armeija».
»Mutta koska minulla ei ole armeijaa», tokaisi tyttö nauraen, »olen siis sinun oman järkeilysi mukaan ihan varmassa turvassa».
Ja kun Roger de Condé koetti suostutella häntä luopumaan päätöksestään, pilkkasi hän ritaria, väittäen hänen pelkäävän kohtaavansa Tornin paholaisen, ja kehoitti häntä jäämään kotiin ja sulkeutumaan turvaan hänen äitinsä ruokasäiliöön.
Koska Joan de Tany oli hemmoteltu lapsi, lähtivät he niin ollen taivaltamaan Lontooseen, molemmat tytöt ja kymmenkunta palvelijaa ja soturia; Roger de Condé oli mukana seurueessa.
Samaan aikaan lähetti tuikea, harmaapäinen vanhus sanansaattajan henkipaton leiristä, tummaihoisen, papiksi naamioidun miehen, jonka oli määrä mennä Lontooseen ja nähtyään Joan de Tanyn ja Roger de Condén seurueen ratsastavan kaupunkiin luovuttaa viemänsä kirje portin vahtipäällikölle.
Kirjeessä oli seuraava lyhyt tiedonanto:
»Kookas, harmaa-asuinen ritari, jolla on suljettu kypäri, on Norman of
Torn.» Eikä siinä ollut allekirjoitusta.
Kaikki sujui hyvin, ja Joan nauroi hilpeästi niiden henkilöiden pelolle, jotka olivat estelleet häntä, kun he erään poikkitien kohdalla näkivät kaksi joukkoa aseistettuja miehiä lähestyvän heitä vastakkaisilta suunnilta. Lähemmän joukon johtaja kannusti ratsuaan, ehättäen katkaisemaan pienen seurueen tien, pysähtyi heidän eteensä ja huusi töykeästi:
»Keitä olette?»
»Olemme rauhallisissa aikeissa matkalla Lontoon myymälöihin», vastasi
Norman of Torn.
»En tiedustanut asiaanne», kiljui mies, »vaan sitä, keitä olette.
Vastatkaa ja vastatkaakin nopeasti!»
»Olen Roger de Condé, ranskalainen herrasmies, ja nämä ovat sisareni ja palvelijoitani», valehteli henkipatto, »ja jollei seurassani olisi naisia, saisitte vastauksen teräksessä, kuten tomppelimaisen hävyttömyytenne tähden ansaitsisitte».
»Siihen on yllin kyllin tilaa ja aikaa nytkin, pelkurimainen, ranskalainen koira», kivahti upseeri, laskien puhuessaan keihäänsä tanaan.
Joan de Tany istui ratsunsa selässä niin, että hän erotti Roger de Condén kasvot, ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja rohkeudesta, kun hän näki ja ymmärsi sen tyydytyksen hymyn häiveen, joka levisi Rogerin huulille hänen kuullessaan miehen taisteluhaasteen ja laskiessaan oman keihäänsä tanaan.
Pyöräytettyään ratsunsa toisiinsa päin hyökkäsivät noin kolmenkymmenen metrin päässä toisistaan olleet taistelijat täyttä laukkaa vastakkain. Heidän törmätessään yhteen oli täräys niin ankara, että molemmat hevoset olivat vähällä kellahtaa kumoon ja molemmat vankat sotakeihäät pirstoutuivat sadoiksi sirpaleiksi osuttuaan kumpikin suoraan keskelle vastustajan kilpeä. Käännettyään sitten ratsunsa ympäri ja viskattuaan syrjään nyt hyödyttömät keihääntyngät de Condé ja upseeri kävivät ahdistamaan toisiaan miekoilla.
Mies hyökkäsi toistamiseen perin rajusti de Condéta vastaan, yrittäen hurjalla sysäyksellä ratsastaa hänet kumoon, mutta hänen pistonsa luiskahti vahinkoa tekemättä henkipaton säilästä, ja kun upseeri pyörsi ympäri uudistamaan kamppailua, aloittivat he tuiman ottelun hevostensa kääntelehtiessä ja pyörähdellessä lapa lapaa vasten.
Tytöt istuivat jäykkinä satulassa, katsellen ottelua, ja Joan de Tanyn silmissä hehkui taistelun tuli hänen tarkkaillessaan Roger de Condén ihmeteltävän miekkailun jokaista liikettä.
Henkipatto ei ollut välittänyt olla edes kyllin varovainen sulkeakseen kypärinsilmikkoaan, ja hänen huulillaan väikkyvä tuikea ja ylpeä hymy ilmaisi selvemmin kuin sanat, kuinka perinpohjaisesti hän halveksi vastustajansa säilää. Ja katsellessaan Joan de Tany näki hymyn äkkiä tiukkenevan kylmäksi, kovaksi juovaksi ja miehen silmien soukkenevan pelkiksi raoiksi, ja hänen naisellinen vaistonsa aavisti kuninkaan upseerin kuolemantuomion, ennenkuin henkipaton miekka upposi hänen sydämeensä.
Molempien kuningasmielisten soturijoukkioiden muut jäsenet olivat istuneet kuin lumottuina katsellessaan kamppailua, mutta kun heidän johtajansa ruumis nyt retkahti pois satulasta, syöksyivät he vimmaisesti de Condén ja hänen pienen seurueensa kimppuun.
Paroonin palvelijat taistelivat uljaasti, mutta ylivoima oli rusentava, ja vaikka Norman of Tornin jäntevä käsi oli heidän puolellaan, oli lopputulos alunperin selvä.
Henkipaton ympärillä välkkyi viisi miekkaa, mutta hänen säilänsä oli tehtävänsä tasalla, ja yksi toisensa jälkeen herpaantuivat hänen vastustajansa satulassaan, kun hänen sujahtelevan aseensa kärki painui heidän sisälmyksiinsä.
Melkein kaikki paroonin miehet olivat kaatuneet, kun eräs heistä, vanha palvelija, kannusti ratsunsa Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin luokse.
»Tulkaa, hyvät naiset», huusi hän, »nopeasti! Pääsette ehkä pakoon.
Heillä on niin paljon puuhaa taistelussa, etteivät he huomaa.»
»Vie lady Mary, John!» käski Joan. »Minä saatoin Roger de Condén tähän pinteeseeen vastoin kaikkia neuvoja ja minä jään hänen luoksensa loppuun saakka.»
»Mutta, mylady —» alkoi John.
»Mutta ei mitään, herraseni!» keskeytti tyttö terävästi. »Tee niinkuin käsketään! Seuraa mylady Marya ja pidä huolta siitä, että hän saapuu kommelluksitta isäni linnaan!» Ja kohottaen ratsuraippaansa hän sivalsi Maryn hevosta lautasille, niin että eläin oli vähällä heittää kauniin kannettavansa selästään ponnahtaessaan rajusti sivulle, lähtien sitten huimaa vauhtia nelistämään takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet.
»Perässä, John!» komensi Joan tiukasti. »Äläkä palaa, ennenkuin hän on turvassa linnan muurien sisällä! Sitten voit tuoda apua.»
Vanhus oli tottunut tottelemaan käskevää pientä lady Joania tämän varhaisimmasta lapsuudesta saakka, ja se tottumus oli juurtunut häneen niin voimakkaasti, että hän pyöräytti hevosensa ympäri ja lähti täyttä laukkaa ratsastamaan lady Mary de Stutevillin kiitävän ratsun jälkeen.
Kun Joan de Tany uudelleen kääntyi katselemaan taistelua, ympäröi Roger de Condéta hyvinkin kaksikymmentä miestä, ja vaikka hän pitelikin pahoin edessään olevia, ei hän voinut torjua takaapäin ahdistavia hyökkääjiä. Katseleva tyttö näki sotakirveen tärähtävän hänen kypäriinsä ja miekan heittävän hänen hervottomista sormistaan, samalla kun hänen eloton ruumiinsa vierähti sir Mortimerin selästä taistelun temmellyksessä poljetulle maantielle.
Tyttö liukui vikkelästi ratsunsa selästä ja juoksi pelkäämättä maahan sortuneen soturin luokse välittämättä ympärillään sekavana rykelmänä korskuvista ja hyppivistä, terässuojuksisista hevosista ja sinne tänne liikkuvista sotureista. Ja Norman of Tornille oli onneksi, että tämä rohkea tyttö oli silloin saapuvilla, sillä juuri kun hän saapui, kaatuneen vierelle, oli eräs sotilaista tähdännyt miekkansa kärjen hänen kurkkuunsa survaistakseen loppupiston.
Parahtaen Joan de Tany heittäytyi henkipaton ruumiin päälle parhaansa mukaan suojellakseen häntä uhkaavalta miekalta.
Äänekkäästi kiroten sotilas tarttui kovakouraisesti hänen käsivarteensa kiskoakseen hänet pois uhrinsa luota, mutta samassa ratsasti paikalle upea-asuinen ritari, joka seisahtui seurueen vierelle.
Tulija oli viisiviidettä- tai viisikymmenvuotias, kookas, komea, mustaviiksinen ja ylpeän röyhkeä, kuten hyvin usein ovat sellaiset henkilöt, jotka ansaitsematon suosio on korottanut mahtavaan ja vaikutusvaltaiseen asemaan.
Hän oli John de Fulm, Buckinghamin herttua, syntyperältään ulkomaalainen; hän oli vuosikausia kuulunut kuninkaan suosikkeihin ja oli de Montfortin ja paroonien katkerimpia vihollisia.
»Mitä nyt?» tiuskasi hän. »Mitä täällä on tekeillä?»
Sotilaat perääntyivät, ja eräs heistä vastasi:
»Joukko kuninkaan vihollisia karkasi kimppuumme, herra kreivi, mutta me ajoimme heidät pakoon ja otimme nämä kaksi vankia.»
»Kuka olette?» kysyi kreivi, kääntyen de Condén vierellä polvillaan olevan Joanin puoleen, ja kun tyttö käänsi kasvonsa ylöspäin, huudahti hän: »Jumaliste! De Tanyn tytär! Kelpo saalis totisesti, sotilaat. Entä kuka ritari on?»
»Katsokaa itse, herra kreivi!» kehoitti tyttö, ottaen kaatuneen päästä kypärin, jonka siteitä hän oli irroittanut.
»Edward!» äänsi mies. »Mutta ei, se on mahdotonta, sillä vasta eilen erosin Edwardista Doverissa.»
»En tiedä hänestä muuta kuin sen», vastasi Joan de Tany, »että hän on ihmeteltävin miekankäyttäjä ja uljain mies, mitä minun on milloinkaan suotu nähdä. Hän nimitti itseään Roger de Condéksi, mutta en tiedä hänestä mitään paitsi sitä, että — hän näyttää prinssiltä ja taistelee kuin paholainen. Luultavasti hän on ihan puolueeton, mylord, ja koska te varmastikaan ette käy sotaa naisia vastaan, sallinette meidän niin ollen jatkaa rauhassa matkaamme, jonka sotilaanne aiheettomalla hyökkäyksellään keskeyttivät.»
»De Tanyn suvun jäsen, madam, olisi tärkeä ja arvokas vanki näinä levottomina aikoina», lausui kreivi, »ja se yksin riittäisi pakottamaan minut pidättämään teidät; mutta kaunis de Tany on vieläkin arvokkaampi, ja senvuoksi suon teille ainakin yhden suosionosoituksen: en vie teitä kuninkaan luokse, vaan saatte olla vankina minun linnassani, sillä olen yksin ja kaipaan kauniin ja rakastavan naisen ilahduttavaa seuraa.»
Tytön pää keikahti pystyyn, samalla kun hän katsoi kreiviä suoraan silmiin.
»Arveletteko, John de Fulm, Buckinghamin kreivi, haastelevanne jollekulle sievälle keittiöpalvelijattarelle? Unohdatteko, että sukuni on vanha ja kunnioitettu Englannissa, vaikka se ei olekaan kuninkaan suosiossa kuten jotkut ulkomaalaiset, ja että te olette velvollinen osoittamaan kunnioitusta de Tanyn tyttärelle?»
»Kaikki on sodassa oikeutettua, hyvä kaunotar», vastasi kreivi. »Totisesti», jatkoi hän, »taitaisipa helvetissäkin olla hyvä, jos siellä kaikki olisivat teidän näköisiänne. En ole nähnyt teitä joihinkuihin vuosiin enkä tiennyt sen vanhan ketun, Richard de Tanyn, säilyttävän sellaista aarretta likaisessa, iänikuisessa linnassaan.»
»Ettekö siis suostu päästämään meitä vapaiksi?» tiedusti Joan de Tany.
»Ei käytetä niin tylyjä sanoja», väitteli kreivi. »Sanokaamme mieluummin, että päivä on kulunut niin pitkälle ja tiellä vilisee niin paljon vaaroja, ettei Buckinghamin kreivi voi suostua jättämään vanhan ystävänsä kaunista tytärtä maantien vaaroille alttiiksi, vaan —»
»Lopetetaan moiset typerät jaaritukset!» kivahti tyttö. »Minun ei olisi sopinutkaan odottaa parempaa sinun kaltaiseltasi vaippaansa kääntäneeltä, ulkomaalaiselta vintiöltä, joka kerran istui mukana de Montfortin neuvottelupöydässä, mutta sitten kavalsi ystävänsä suikertautuakseen kuninkaan suosioon.»
Kreivi kalpeni kiukusta ja kallistui eteenpäin ikäänkuin lyödäkseen tyttöä, mutta malttoi mielensä ja kääntyi erään sotilaan puoleen, käskien:
»Tuokaa vanki muassanne! Jos mies on hengissä, tuokaa hänetkin! Haluaisin tarkempia tietoja tästä miekkosesta, jolla on naamionaan kruununprinssin kasvot.»
Ja käännettyään ratsunsa ympäri hän poistui läheisyydessä olevaa, kapinallisille kuulunutta linnaa kohti, jonka kuningasmieliset olivat valloittaneet ja jota de Fulm nyt käytti päämajanaan.
KOLMASTOISTA LUKU
Kun Norman of Torn tuli jälleen tajuihinsa, huomasi hän olevansa pienessä tornihuoneessa oudossa linnassa. Hänen päätänsä särki kauheasti, ja hänen ruumiinsa oli kipeä ja hellä; mutta hän kömpi pois vuoteelta, jolla hän virui, ja pääsi ovelle, tukien huojuvaa ruumistaan seinää vasten painetuilla käsillään. Pettymyksekseen hän havaitsi, että se oli lukittu ulkoapäin, eikä hän, heikko kun oli, yrittänytkään avata sitä voimakeinoilla.
Hänen yllään oli täydet pukimet ja rauta-asu samoin kuin silloin, kun hänet oli isketty maahan, mutta hänen kypärinsä oli poissa, ja myöskin hänen miekkansa ja tikarinsa olivat kadonneet.
Päivä oli päättymäisillään, ja kun tuli hämärä ja huone pimeni, kävi hän yhä kärsimättömämmäksi. Vaikka hän useita kertoja jyskytti ovea, ei hän saanut vastausta, ja vihdoin hän lakkasi siitä epätoivoissaan. Mentyään ikkunan ääreen hän näki huoneensa olevan noin kymmenen metrin korkeudella kivillä lasketusta pihasta. Siitä näkyi vinoittain vanhan linnan muita ikkunoita, joista alkoi näkyä valoa. Niiden takana liikkui sotilaita, ja kerran hän luuli erottaneensa naisen hahmon, mutta ei ollut siitä varma.
Hän aprikoi, miten Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin oli käynyt. Hän toivoi heidän päässeen pakoon, ja kuitenkin — niin, Joan varmasti ei ollut päässyt, sillä nyt hän selvästi muisti katseensa hetkiseksi osuneen tytön silmiin vähäistä ennen kuin isku osui häneen, ja hän ajatteli, kuinka varmaa luottamusta hän oli siitä nopeasta katseesta lukenut. Sellainen katse rohkaisisi shakaalin karkaamaan leijonalauman kimppuun, mietti henkipatto. Kuinka kaunis olento Joan olikaan! Ja hän oli jäänyt hänen, Normanin, luokse taistelun ajaksi! Nyt hän muisti: Mary de Stutevill ei ollut Joanin seurassa silloin, kun heidän katseensa osuivat vastakkain; niin, Joan oli ihan yksin. Niin! Se oli todellakin ystävyyttä!
Mikä muu muisto koetti tunkeutua hänen järkkyneen ja pettävän muistinsa kynnyksen ylitse? Sanojako? Rakkauden sanoja? Ja hänen huulilleen painetut huulet? Ei; sen kaiken täytyi olla vain hänen vahingoittuneiden aivojensa kuvittelua.
Mikä kilahti hänen rintasuojustaan vasten? Hän tunnusteli ja löysi metallisen korun, jota silkinhieno hius piti kiinni hänen teräksisen sotisopansa renkaissa. Hän vei pikku vehkeen ikkunan ääreen ja näki himmenevässä valossa, että se oli kultainen, jalokiviupotuksilla somistettu tukkakoru, mutta ei erottanut, oliko pieni, silkinhieno hiuskihara musta vaiko ruskea. Varovasti hän irroitti helyn, kietoi ohuen hiuksen sen ympärille ja pisti sen ihokkaansa povelle. Se vaivasi häntä epämääräisesti, mutta minkä tähden, sitä hän tuskin olisi osannut itselleen selittää.
Käännyttyään jälleen ikkunaan hän tähyili näkyvissään oleviin huoneisiin, ja pian hän näki ritarin tulevan läheisen huoneen suppean ikkuna-aukon kohdalle.
Asustaan päättäen ritari oli korkeassa asemassa oleva mies ja ilmeisesti keskusteli kiivaasti jonkun henkilön kanssa, jota Norman of Torn ei nähnyt. Mies, kookas, lihava, mustatukkainen ja mustaviiksinen ylimys, takoi nyrkillään pöytään antaakseen pontta sanoilleen ja äkkiä hän kavahti pystyyn ikäänkuin syöksyäkseen sitä henkilöä kohti, jolle hän puhui. Hän katosi tuokioksi tähyilijän näkyvistä, ja sitten Norman of Torn näki hänet uudelleen huoneen toisessa päässä parhaillaan karkeasti käymässä käsiksi naiseen, joka ilmeisesti koetti päästä karkuun hänen otteestaan. Kun nainen kääntyi kiusaajaansa päin, kohosi koko Tornin paholaisessa piilevä paholaisen sisu hänen kipeään päähänsä, sillä hänen näkemänsä kasvot olivat Joan de Tanyn.
Jupisten kirouksen vanki kääntyi heittäytyäkseen teljettyä ovea vasten, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt harpata ainoatakaan askelta, sai ulkoa kuuluva raskaiden askelten ääni hänet pysähtymään; ja kun avainnippu kilisi avainta sovitettaessa oven lukkoon, hiipi hän hiljaa oviaukon viereen seinustalle, jossa sisäänpäin kääntyvä ovi piilottaisi hänet.
Kun ovi työnnettiin auki, valaisi lepattava soihtu huonetta, mutta vain himmeästi, joten tulija näki sängyn olevan tyhjän vasta edettyään keskelle huonetta.
Hän oli sotilas, ja hänen kupeellaan riippui miekka. Siinä oli kylliksi Tornin paholaiselle — juuri miekkaa hän eniten kaipasi; ja ennenkuin mies sai hitaan järkensä tajuamaan, että vuode oli tyhjä, puristuivat teräksenlujat sormet hänen kurkkuunsa, ja hän nujertui lattialle henkipaton jättiläisruhon alle.
Heidän taistellessaan ei kuulunut muuta ääntä kuin heidän ruumiittensa hankautuminen lattiaa vasten ja heidän varuksiensa kalahtelu; toinen pyrki tempaamaan tikarin vyöltään, toinen iäksi sulkemaan vastustajansa henkitorven.
Pian sotilas tapasi hapuilemansa aseen ja nyittyään sitä yhä heikentyvillä voimillaan hän tunsi tikarin liukuvan tupestaan. Hitaasti ja voimattomasti hän kohotti sen korkealle päällänsä olevan miehen selän kohdalle; vielä viimeisen kerran ponnistaen voimiaan äärimmilleen hän painoi kärkeä alaspäin, mutta ennenkuin se ehti maaliinsa, kuului terävä naksahdus, ikäänkuin luu olisi taittunut, tikari kirposi vahinkoa tekemättä hänen kuolleesta kädestään ja hänen päänsä retkahti taaksepäin hänen katkenneen kaulansa varaan.
Siepattuaan kuolleelta vastustajaltaan miekan Norman of Torn riensi ulos tornihuoneesta.
* * * * *
Kun John de Fulm, Buckinghamin kreivi, tarttui raakalaiskäsillä Joan de Tanyyn, kävi tämä hänen kimppuunsa kiukkuisesti kuin naarastiikeri. Hän löi lyömistään miehen päätä ja kasvoja, kunnes kreivi häpeän ja raivon vallassa iski häntä suoraan vasten suuta nyrkillään; mutta sekään ei masentanut neitoa, joka voimiensa uupuessa kuitenkin yhä löi ahdistajaansa. Ja silloin mahtava, kuningasmielinen kreivi, kuninkaan valioystävä, kouraisi vankoilla sormillaan tytön kurkkua, ja himokas rakkaus muuttui verenhimoksi, sillä hän olisi ollut valmis tappamaan Joanin vimmassaan.
Näky oli tällainen, kun Tornin henkipatto syöksähti huoneeseen paljas miekka kädessään. He olivat huoneen toisessa päässä, ja näyn hänen huuliltaan puristama, raivokas kiljaisu sai kreivin hellittämään uhrinsa ja kääntymään miekka kädessä häntä vastaan.
Ei virketty mitään, sillä sanoja ei tässä kaivattu. Miehet olivat toistensa kimpussa, taistellen elämästä ja kuolemasta, ennenkuin tyttö oli päässyt jälleen pystyyn. John de Fulmin elämänlanka olisi äkkiä katkennut, jollei hänen avukseen olisi rientänyt joitakuita hänen sotilaitaan, jotka olivat kuulleet ottelun hälyn.
Heitä oli neljä, ja he syöksyivät suinpäin huoneeseen ja suoraa päätä Norman of Tornin kimppuun innokkaasti pyrkiessään survaisemaan miekkansa häneen; mutta heti henkipaton mestarillisen käden kohdattuaan he alkoivat hyökkäillä hitaammin, eikä kaksi heistä tuokion kuluttua enää lainkaan hyökkäillyt, kun taas jäljelläolevat ja kreivi vain varovasti kaartelivat hänen ympärilleen, väijyen sopivaa tilaisuutta, jota he eivät koskaan saaneet.
Norman of Torn seisoi selkä pöytää vasten huoneen nurkassa, ja Joan de
Tany oli hänen takanaan.
»Siirtykää vasemmalle!» supatti tyttö. »Minä tunnen tämän vanhan rakennuksen. Päästyänne lamppua kannattavan pöydän luokse on suoraan lakananne pieni ovi. Iskekää miekallanne lamppu sammuksiin, kun tunnette käteni vasemmassa kädessänne! Sitten minä opastan teidät siitä ovesta, joka teidän pitää sulkea ja teljetä jälkeemme. Ymmärrättekö?»
Norman nyökkäsi.
Verkkaisesti hän taistellen siirtyi pöytää kohti sotilaiden sillä välin pitäessä hornamaista melua, huutaen apua. Kreivi pysyi huolellisesti poissa de Condén miekan kärjen ulottuvilta, ja sotilaat olivat sangen taipuvaiset noudattamaan isäntänsä esimerkkiä.
Hänen parhaiksi ehdittyään päämääräänsä syöksyi huoneeseen vielä kymmenkunta miestä, ja tämän avun rohkaisemana tuli toinen de Condéta ahdistava sotilas liian likelle häntä. Nykäistessään säilänsä irti miehen kurkusta Norman of Torn tunsi lujan, lämpimän käden sujahtavan omaan käteensä takaapäin, ja hänen miekkansa sivalsi kajahtavan iskun lamppuun.
Huoneen jäätyä pimeäksi Joan de Tany ohjasi hänet ulos pikku ovesta, jonka hän heti sulki ja telkesi, kuten tyttö oli käskenyt.
»Tännepäin!» kuiskasi neito, taaskin tarttuen hänen käteensä, ja hiljaisuuden vallitessa talutti häntä useiden hämärien huoneiden lävitse, seisahtuen vihdoin sileän seinän kohdalle avarassa tammilaudoituksella sievistetyssä huoneessa.
Siellä tyttö nopein sormin tunnusteli laudoituksen reunaa ja liikkui yhä vikkelämmin, kun linnassa alkoi kajahdella kiiruhtavien askelten ääniä.
»Mikä on viassa?» kysyi Norman of Torn, huomattuaan hänen yhä pahenevan hämminkinsä.
»Mon Dieu!» tuskaili Joan. »Olenko voinut erehtyä? Varmasti tämä on sama huone. Voi, hyvä ystävä, että minun oikullani ja turhamaisuudellani pitikin saattaa teidät kaikkeen tähän! Ja nyt, kun ehkä voisin pelastaa teidät, hämmentyy pääni, enkä muista tietä.»
»Älkää olko huolissanne minun tähteni!» lohdutti Tornin paholainen nauraen. »Minusta tuntui, että juuri minä koetin pelastaa teitä, ja suokoon taivas minulle muussa tapauksessa anteeksi, sillä totisesti ainoastaan se voi puolustaa sitä tekoani, että pakenin kourallista miekkamiehiä. En voinut panna mitään alttiiksi, kun sinä olit kysymyksessä, Joan», lisäsi hän vakavammin.
Takaa-ajon hälinä kuului nyt ihan likeltä, ja lepattavien soihtujen kajastusta jo näkyikin läheisestä huoneista.
Vihdoin tyttö huudahti hiljaa: »Tomppeli!» tarttui de Condén käteen ja kiidätti hänet huoneen vastaiseen päähän.
»Täällä se on», kuiskutti hän riemuisesti, »täällä se on ollut koko ajan». Hypisteltyään sormillaan pitkin laudoituksen reunaa, kunnes löysi pienen, kätketyn pontimen, hän painoi sitä, ja osa laudoituksesta kääntyi hitaasti sisäänpäin, jättäen näkyviin sen takana avautuvan pimeän onkalon ammottavan suun.
Tyttö astui kerkeästi aukosta sisälle, vetäen de Condén perässään, ja kun laudoitus oli hiljaa kiertynyt paikoilleen, astui Buckinghamin kreivi huoneeseen muassaan toistakymmentä sotilasta.
»Piru heidät vieköön!» kiukkuili de Fulm. »Mihin he ovat saattaneet mennä? Varmastihan olimme heidän jäljillään.»
»Tämä tuntuu kummalliselta, mylord», vastasi eräs sotilaista. »Tarkastetaan yläkertaa ja torneja, sillä varmasti he eivät ole tulleet tänne.» Ja seurue palasi samaa tietä, jättäen huoneen tyhjäksi.
Laudoituksen takana tyttö seisoi painautuneena kiinni de Condéseen käsi vielä miehen kädessä.
»Mihin nyt?» tiedusti Roger. »Vai pysymmekö täällä piilossa pelästyneiden kanojen tavoin, kunnes sota päättyy ja parooni palaa päästämään meidät tästä ummehtuneesta onkalosta?»
»Maltahan», pyysi tyttö, »kunnes hermoni hiukan rauhoittuvat. Olen ihan voimaton.» Henkipatto tunsi tytön vartalon vapisevan painautuessaan häntä vasten.
Norman of Tornissa oli suojelemisvaisto voimakas. Ja ihmekö sitten, että hänen kätensä kiertyi Joanin hartioiden ympärille ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: »Älä pelkää! Minä olen rohkea ja voimakas. Mikään ei pysty tekemään sinulle pahaa, niin kauan kuin minä olen tässä.»
Äkkiä tyttö kohotti kätensä Rogerin kasvoille uskaltaen tehdä sen pimeyden suojassa.
»Roger», kuiskasi hän kielensä takertuessa tuttuun nimeen. »Luulin heidän tappaneen sinut — ja vain minun tähteni, typerän itsepäisyyteni tähden! Voitko antaa minulle anteeksi?»
»Antaa anteeksi?» kertasi mies hymyillen itsekseen. »Antaa anteeksi, että olen saanut tilaisuuden taistella? Ei ole mitään anteeksi annettavaa, Joan, jollei minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että olen puolustanut sinua niin kehnosti.»
»Älä puhu sellaista!» kielsi tyttö. »Ei milloinkaan ennen ole koko maailmassa nähty sellaista uljuutta ja sellaista miekankäyttelyä eikä sellaista miestä.»
Norman ei vastannut. Hänen mielessään myllersi sekavia, ristiriitaisia ajatuksia. Tytön käsien kosketus, kun ne hetkisen olivat olleet hänen poskillaan, epävarmasti hyväillen, ja häntä vastaan nojaavan vartalon tuntu panivat veren kuumasti kiertämään hänen suonissaan. Hän oli ymmällä, sillä hän ei ollut uneksinutkaan, että ystävyys oli niin suloista. Sen, ettei tyttö vetäytynyt irti ympärilleen kietoutuneesta käsivarresta, olisi pitänyt ilmaista hänelle paljon, mutta Norman of Torn oli hidas oivaltamaan, että nainen saattoi katsoa häneen rakastavan silmillä. Eikä hän itse tuntenut Joania kohtaan mitään muuta kuin ystävän ja suojelijan tunteita.
Ja sitten hän mielessään näki toiset kauniit kasvot — Bertrade de Montfortin — ja Norman of Torn joutui yhä pahemmin ymmälle, sillä hän oli sydämestään puhdas, ja uskollisuuden rakkaus oli hänessä voimakas. Naisen rakkaus oli hänelle uutta, ja kun hän oli koko yksinäisen elämänsä ajan saanut olla vailla rakkautta ja ystävällistä kumppanuutta, sekä miesten että naisten, ei voida kummastella, että häneen helposti vaikutti ja hänessä herätti vastakaikua se tunne, jonka hänen voimakas persoonallisuutensa oli virittänyt kahden Englannin kauneimpiin tyttäriin kuuluvan naisen sydämessä.
Mutta noiden toisten kasvojen näkeminen sai hänet himmeästi tajuamaan, että kenties se voima, joka pani tytön taipuisan, lämpimän vartalon niin tiukasti painautumaan häntä vasten, olikin väkevämpi kuin ystävyys tai pelko. Hänen päähänsä ei ollut hetkeksikään pälkähtänyt, ettei hän ollut vastuussa siitä ratkaisevasta vaiheesta, johon heidän nuori ystävyytensä oli niin pian joutunut. Hänestä oli koko syy hänen; ja kenties juuri tämä ritarillinen ominaisuus oli hänen jalon luonteensa monista ylevistä piirteistä hienoin. Niinpä hänen seuraavat sanansa olivat häntä kuvaavia; ja rakastipa Joan de Tany häntä tai oli rakastamatta, sinä yönä tyttö oppi häntä kunnioittamaan ja häneen luottamaan niin kuin hän kunnioitti vain harvoja tuntemiaan miehiä.
»Mylady», virkkoi Norman of Torn, »olemme kokeneet paljon ja muistutamme pieniä lapsia ylisillä, ja jos olen niin ollen ollut liian tuttavallinen» — hän hellitti käsivartensa tytön hartioiden ympäriltä — »pyydän sitä anteeksi, sillä heikkoudesta ja päähäni osuneen iskun aiheuttamasta kivusta tuskin tiedän, mitä teen».
Joan de Tany vetääntyi hitaasti hänestä loitommalle, tarttui mitään vastaamatta hänen käteensä ja lähti taluttamaan häntä pimeässä, kylmässä käytävässä.
»Nyt meidän täytyy kävellä varovasti», huomautti hän vihdoin, »sillä läheisyydessä on portaat».
Norman puristi hänen kättänsä tiukasti, kenties tiukemmin kuin olosuhteet vaativat, ja tyttö antoi kätensä olla ohjatessaan miestä hyvin hitaasti karkeatekoisia kiviportaita myöten alaspäin.
Norman of Torn aprikoi, oliko tyttö häneen suuttunut, ja ollen kokematon rakkausasioissa hän sitten virkkoi kömpelösti:
»Joan de Tany.»
»Niin, Roger de Condé, mitä haluat?»
»Olet äänetön, ja pelkään sinun olevan minulle vihaisen. Sano antavasi anteeksi menettelyni, jos se sinua loukkasi! Minulla on niin vähä ystäviä», lisäsi hän surullisesta »ettei minun kannata menettää sinun kaltaistasi».
»Et milloinkaan menetä Joan de Tanyn ystävyyttä», vakuutti neito. »Olet voittanut hänen kunnioituksensa ja — ja —» Mutta hän ei saanut sitä suustansa ja lopetti sen vuoksi heikosti — »ikuisen kiitollisuutensa».
Mutta Norman of Torn arvasi, minkä sanan Joan olisi lausunut, jos hän, Norman, olisi uskaltanut sallia hänen lausua sen. Hän ei uskaltanut, sillä hänen silmissään väikkyi aina Bertrade de Montfortin kuva; ja nyt hän näki toisen näyn, joka varmasti olisi sulkenut hänen huulensa, jollei edellinen olisi sitä tehnyt — hän näki Tornin henkipaton riippumassa hirsipuussa.
Aikaisemmin hän oli ainoastaan pelännyt Joan de Tanyn rakastavan häntä; nyt hän sen tiesi, ja samalla kun hän ihmetteli, että niin ihana olento saattoi tuntea rakkautta häntä kohtaan, hän taaskin moitti itseään ja oli pahoillaan heidän kummankin tähden, sillä hän ei puolestaan rakastanut tyttöä eikä voinut kuvitella niin voimakasta rakkautta, joka olisi kestänyt sitä tietoa, että se kohdistui Tornin paholaiseen.
Pian he saapuivat portaiden alapäähän, ja Joan de Tany talutti häntä hapuillen, kuten heidän kajahtelevista askelistaan päättäen tuntui, avarassa huoneessa. Ilma oli kylmä, kostea ja homeentuoksuinen, ainoatakaan valonsädettä ei tunkeutunut tähän maanalaiseen holviin eikä hiljaisuutta häirinnyt ainoakaan ääni.