»Tämä on linnan hautaholvi», supatti Joan, »ja täällä kerrotaan tapahtuvan outoja seikkoja yön hiljaisina hetkinä; linnan nukkuessa kuuluvat sen vainajat nousevan arkuistaan ja kalistelevan kuivia luitansa.
»St! Mikä se oli?» hätäili hän, kun ihan heidän oikealta kupeeltaan kuului kahinaa; sitten he selvästi erottivat vinkumista, ja Joan de Tany pakeni Norman of Tornin voimakkaiden käsivarsien suojaan.
»Ei ole mitään pelkäämistä, Joan», rauhoitti häntä Norman of Torn. »Kuolleet eivät heiluttele miekkoja, eivät liiku eivätkä vingu. Tuuli ja rotat ovat luultavasti ainoana seuranamme täällä.»
»Minua peloittaa», supatti neito. »Jos saat tulta, niin varmasti löydät täältä vanhan lampun, eikä sitten tunnu niin kaamealta. Lapsena kävin usein tässä linnassa, ja seikkailuja etsiessämme liikuimme usein näissä käytävissä, mutta aina päiväsaikaan ja valoa muassamme.»
Norman of Torn noudatti hänen pyyntöään ja löydettyään lampun sytytti sen. Kammio oli ihan tyhjä lukuunottamatta komeroissaan olevia arkkuja ja joitakuita määrättyjen välimatkojen päähän toisistaan seinään kiinnitettyjä marmoritauluja.
»Eipä niin kovin kammottava paikka sittenkään», huomautti Norman, hiukan naurahtaen.
»Mikään paikka ei nyt näyttäisi kammottavalta», vastasi toinen koruttomasti, »kunhan vain on valoa näyttämässä, että vierelläni ovat Roger de Condén uljaat kasvot».
»Hiljaa, lapsi!» varoitti henkipatto. »Et tiedä, mitä puhut. Kun opit tuntemaan minut paremmin, harmittelet sanojasi, sillä Roger de Condé ei ole se, joksi häntä luulet. Älä senvuoksi enää hiiskahda ainoaakaan kehuvaa sanaa, ennenkuin pääsemme pois tästä onkalosta ja sinä olet turvassa isäsi saleissa.»
Pimeän huoneen äänien aiheuttama pelko oli vain ollut omiaan tuomaan tytön kasvot taaskin likelle hänen kasvojaan, joten hän tunsi Joanin kuuman, hivelevän hengityksen poskillaan, ja niin sukeutui uusi rengas häntä neitoon kiinnittävään ketjuun.
Lampun valossa he etenivät ripeämmin ja saapuivat muutamien minuuttien kuluttua holvikäytävän päässä olevalle matalalle ovelle.
»Tästä ovesta päästään linnan alapuolella olevaan rotkoon. Olemme tulleet muurien ja vallikaivannon alitse. Mitä teemme nyt, Roger, ilman ratsuja?»
»Laittaudutaan pois täältä ja niin kauaksi kuin suinkin pimeän turvissa, ja epäilemättä keksin jonkun keinon viedäkseni sinut isäsi linnaan», vastasi Norman of Torn.
Sammutettuaan valon, jotta se ei herättäisi linnan muureilla astelevien vahtien huomiota, Norman of Torn työnsi auki pikku oven ja astui raikkaaseen yö-ilmaan.
Rotko oli niin täynnä sekaisin kasvavia viiniköynnöksiä ja villejä pensaita, että jos siellä oli joskus ollutkin polku, se oli nyt tyyten hävinnyt; ja vain vaivoin mies raivasi itselleen tietä jalkoihin takertuvien köynnöskasvien ja kärhien seassa. Tyttö kompuroi hänen jäljessään ja kaatui kahdesti, ennenkuin he olivat edenneet pariakymmentä askelta.
»Pelkään, etteivät voimani riitä», valitti hän vihdoin. »Tie on vaivaloisempi kuin luulinkaan.»
Niinpä Norman of Torn nosti hänet väkevään syliinsä ja hoippui pimeässä pensaikossa rotkon keskustaa kohti. Kului lähes tunti, ennenkuin hän pääsi vähän matkan päässä olevalle maantielle; ja koko sen ajan tytön pää nojasi hänen olkaansa, ja hiukset hipoivat hänen poskeaan. Kerran, kun Joan nosti päätänsä puhuakseen hänelle, kumartui hän tytön puoleen, ja pimeässä hänen huulensa sattumalta pyyhkäisivät tytön huulia. Hän tunsi neidon hennon vartalon vavahtavan käsivarsillaan ja hiljaisen huokauksen lähtevän hänen huuliltaan.
Nyt he olivat maantiellä, mutta hän ei laskenut taakkaansa maahan. Hänen silmiensä edessä väikkyi utua, ja hän olisi saattanut pusertaa neitoa rintaansa vasten ja peittää hänen lämpöiset huulensa suudelmillaan. Hitaasti hänen kasvonsa kallistuivat tytön puoleen, yhä tiukemmaksi kävi hänen rautaisten lihaksiensa puristus, mutta sitten hän ihan selvästi näki Tornin henkipaton ruumiin roikkumassa hirsipuun poikkipienassa, ja sen juurella oli polvillaan upeaan, kullalla ja runsailla jalokivillä koristettuun asuun puettu nainen. Hänen kasvonsa olivat poispäin käännetyt, ja hänen kätensä olivat ojennetut riippuvaa hahmoa kohti, joka heilui ja pyöri kolkossa, ohuessa poikkipuussa. Hänen vartaloaan puistattivat kauhuisen murheen pusertamat, tukahdutetut nyyhkytykset. Äkkiä hän hoippuroi pystyyn ja kääntyi poistumaan, peittäen kasvonsa käsillään; mutta silloin Norman näki hänen kasvonsa hetkisen — se nainen, joka peittelemättä ja yksin suri Tornin henkipaton kuolemaa, oli Bertrade de Montfort.
Hitaasti hänen käsivartensa höltisivät, ja hellävaroen ja kunnioittavasti hän laski Joan de Tanyn maahan. Sillä hetkellä Norman of Torn oli oppinut tuntemaan ystävyyden ja rakkauden sekä rakkauden ja intohimon välisen eron.
Kuu valaisi heitä kirkkaasti, ja tyttö kääntyi silmät levällään ja kummastuneena saattajaansa päin. Hän oli tuntenut rakkauden rajun kutsun eikä jaksanut nyt käsittää miehen näennäistä kylmyyttä, sillä hän ei ollut nähnyt mitään muuta kuin onnellisen elämän noiden voimakkaiden käsivarsien syleilyssä.
»Joan», virkkoi Norman, »mieleni teki ihan äskenkin tehdä sinulle vääryyttä. Suo minulle anteeksi. Unohda, mitä on välillämme tapahtunut, kunnes voin tulla luoksesi, käyttäen omia värejäni, jolloin meitä ei enää kiehdo kuutamon ja seikkailun lumous, ja sitten» — hän pysähtyi — »ja sitten ilmaisen sinulle, kuka olen, ja sinä saat sanoa, vieläkö haluat nimittää minua ystäväksesi — enempää en pyydäkään.»
Hänellä ei ollut sydäntä kertoa tytölle rakastavansa ainoastaan Bertrade de Montfortia, mutta olisi ollut tuhat kertaa parempi, jos hän olisi sen tehnyt.
Joan oli vastaamaisillaan, kun heitä ympäröivistä varjoista syöksähti esille kymmenkunta miestä, jotka vaativat heitä antautumaan. Suoraan johtajaan osuva kuutamo valaisi kookasta, jättiläismäistä miestä, jolla oli suunnattomat, törröttävät viikset — hän oli Shandy.
Norman of Torn antoi kohotetun miekkansa painua.
»Minä tässä olen, Shandy», sanoi hän. »Pidä kielesi hiljaa suussasi, kunnes puhelen kanssasi kahden kesken! Odota tässä, mylady Joan! Nämä ovat ystäviä.»
Vietyään Shandyn syrjään hän sai tietää tämän uskollisen miehen käyneen levottomaksi päällikkönsä pitkän poissaolon tähden ja lähteneen etsimään häntä muassaan pieni sotilasosasto. He olivat tavanneet ratsastajattoman sir Mortimerin syömässä ruohoa maantien ohessa ja vähän matkan päässä huomanneet taistelun merkkejä teiden risteyksessä. Sieltä he olivat löytäneet Norman of Tornin kypärin, joka oli vahvistanut heidän pahimpia aavistuksiaan. Läheisessä majassa asuva talonpoika oli kertonut heille kahakasta ja opastanut heidät sille tielle, jota myöten kreivi vankeineen oli lähtenyt.
»Ja nyt olemme tässä, mylord», lopetti roteva soturi.
»Kuinka monta teitä on?» tiedusti henkipatto.
»Yhteensä viisikymmentä, ne mukaanluettuina, jotka ovat väijyksissä kauempana pensaikossa.»
»Anna meille ratsut ja käske kahden miehen ratsastaa jäljessämme!» komensi päällikkö. »Ja, Shandy, lady ei saa tietää tänä iltana ratsastavana Tornin henkipaton seurassa.»
»Hyvä, mylord.»
Pian he olivat ratsailla ja laskettivat maantietä myöten takaisin
Richard de Tanyn linnaa kohti.
Äänettömästi ihmetellen Joan de Tany silmäili näitä tuimia sotilaita, jotka riensivät yön pimennosta näkyviin täyttämään Roger de Condén, ranskalaisen herrasmiehen, käskyjä.
Punapää-Shandyn kookkaassa ruhossa oli jotakin tuttua; missä hän oli aikaisemmin nähnyt tuon valtavan vartalon? Ja nyt hän katseli tarkasti Roger de Condén olemusta. Niin; jossakin muualla hän oli nähnyt nämä kaksi miestä yhdessä; mutta missä ja milloin?
Ja sitten hänen mieleensä johtui vielä yksi kummallinen seikka. Roger de Condé ei osannut englanninkieltä, mutta kuitenkin hän oli selvästi erottanut tämän miehen huulilta lähtevän englanninkielisiä sanoja hänen puhutellessaan punapäistä jättiläistä.
Norman of Torn oli saanut takaisin kypärinsä siltä sotilaaltaan, joka oli ottanut sen maanteiden risteyksestä, ja nyt hän ratsasti äänettömänä kypärinsilmikko suljettuna, kuten hänen tapansa oli.
Nyt hänen ulkonäössään oli jotakin uhkaavaa, ja kun kuutamo valaisi hänen takanaan ratsastavien, tuimien, äänettömien miesten julmia kasvoja, puistatti Joan de Tanya vähäinen väristys.
Vähää ennen päivänkoittoa he saapuivat Richard de Tanyn linnalle, ja vahdilta pääsi äänekäs luikkaus, kun Norman of Torn huusi:
»Avatkaa! Avatkaa mylady Joanille!»
He ratsastivat yhdessä linnanpihalle, jossa vallitsi kiihkeä hyörinä. Kymmenet äänet syytivät kymmeniä kysymyksiä ja huutelivat uusia odottamatta vastauksia.
Richard de Tany, hänen perheensä ja Mary de Stutevill olivat vielä täysissä pukimissa, sillä he eivät olleet nukkuneet koko yönä. He suorastaan kävivät käsiksi Joaniin ja Roger de Condéhen lausuessaan huojentuneina ja riemastuneina heidät tervetulleiksi.
»Kas niin, kas niin!» hoki parooni. »Mennään sisälle. Teidän on varmaankin hirveä nälkä, ja kaipaatte kunnollisia ruokaa ja juomaa.»
»Minä lähden ratsastamaan, mylord», torjui Norman of Torn. »Minulla on pieni asia selvitettävänä ystäväni Buckinghamin kreivin kanssa, ja pelkään, että se on kiireellinen.»
Joan de Tany katseli äänettömänä sivusta. Eikä hän kehoittanut saattajaansa jäämään, kun tämä vei hänen kätensä huulilleen jäähyväisiksi. Sitten Norman of Torn poistui ratsunsa selässä pihalta; ja kun hänen sotilaansa lähtivät hänen jälkeensä sarastavan päivän hämärässä valossa, tarkkaili de Tanyn tytär heitä portin lävitse, ja silloin vaikeni hänelle salaisuus, sillä hän näki saman näyn, jonka hän oli nähnyt muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli kääntynyt satulassaan katselemaan Tornin hirtehisten loittonevia hahmoja heidän lähdettyään jatkamaan matkaansa hänen isänsä seurueen pysäyttämisen jälkeen.
NELJÄSTOISTA LUKU
Joitakuita tunteja myöhemmin seurasi viisikymmentä miestä Norman of Tornia sen linnan lähellä olevaan rotkoon, johon John de Fulm, Buckinghamin herttua, oli sijoittanut päämajansa, samalla kun vielä tuhat miestä väijyi synkän rakennuksen edustalla kasvavassa metsässä.
Sekavan pensaikon suojassa he kenenkään näkemättä ryömivät pienelle ovelle, josta Joan de Tany oli opastanut Roger de Condén edellisenä yönä. Käytävien ja linnanalaisten holvien kautta he saapuivat kiviportaille ja nousivat sille laudoitukseen sovitetulle ovelle, josta pakenijat olivat päässeet livahtamaan.
Painettuaan lukon ponninta Norman of Torn astui huoneeseen sotureiden seuratessa hänen kintereillään. He etenivät huoneesta toiseen, mutta eivät etsinnästään huolimatta nähneet merkkiäkään kreivistä eivätkä hänen palvelijoistaan, ja pian kävi selväksi, että linna oli jätetty tyhjilleen.
Pihalle tultuaan he huomasivat penkillä päivää paistattavan vanhuksen. Heidät nähtyään oli ukko vähällä kuolla säikähdyksestä, sillä rohkeammankin miehen posket olisivat hyvin saattaneet kalveta hänen nähdessään viidenkymmenen aseistetun miehen ilmestyvän asumattomista saleista.
Häntä kuulustellessaan Norman of Torn sai tietää de Fulmin lähteneen varhain aamulla ratsastamaan Doveriin, jossa prinssi Edward silloin oleskeli. Henkipatto tiesi, että takaa-ajo olisi hyödytöntä, mutta niin kiukuissaan hän oli tätä miestä kohtaan, että hän komensi joukkonsa ratsaille, sijoittui jonon etunenään, samosi Middlesexin halki, meni Thamesin ylitse Lontoon yläpuolelta ja saapui Surreyhin myöhään saman päivän iltapuolella.
Heidän aikoessaan sinä iltana leiriytyä Kentissä, Lontoon ja Rochesterin keskivälissä, Norman of Torn sai tietää Buckinghamin kreivin lähettäneen saattueensa edelleen Doveriin ja pysähtyneen vierailemaan erään kuningasmielisen paroonin vaimon luona, jonka puoliso oli prinssi Edwardin joukoissa.
Tämän tiedon tuoja oli muuan myladyn palvelija, jolla oli kaunaa emäntäänsä kohtaan jonkun hänelle tehdyn vääryyden tähden. Kun hän kuuli näiden tuimien miesten etsivän de Fulmia, arveli hän saaneensa mahdollisuuden kostaa emännälleen.
»Kuinka monta aseellista miestä on linnassa?» tiedusti Norman of Torn.
»Tuskin kymmentä paitsi Buckinghamin kreiviä», vastasi palvelija. »Ja sitäpaitsi voin näyttää teille sisäänpääsytien, mylord, niin että pääsette kenenkään huomaamatta siihen huoneeseen, jossa mylady ja kreivi ovat illallispöydässä.»
»Ota mukaasi kymmenen miestä, Shandy!» komensi Norman of Torn.
»Käväisemme lyhyellä vierailulla katsomassa lemmenkaihoista ystäväämme,
Buckinghamin kreiviä.»
Puoli tuntia ratsastettuaan he saapuivat linnan näkyviin. He laskeutuivat maahan, jättivät hevosensa yhden sotilaan huostaan, ja Norman of Torn ja Shandy etenivät yhdeksän jäljelläolevan miehen seuraamina kavaltavan palvelijan jäljessä.
Mies opasti heidät linnan taakse, johon hän oli pensaikkoon kätkenyt karkeatekoiset tikkaat, jotka nostettuina muuria vasten nojalleen ulottuivat vallihaudan ylitse noin kolmen metrin korkeudella maasta olevan ikkunan alareunaan.
»Pidä miestä täällä viimeiseksi, Shandy», käski henkipatto, »kunnes kaikki ovat ehtineet sisälle, ja jos huomaat merkkiäkään petoksesta, pistä miekkasi hänen vatsansa lävitse — siten on kuolema hitaampi ja tuskallisempi!»
Niin sanottuaan Norman of Torn kapusi rohkeasti väliaikaista siltaa myöten ja katosi ikkuna-aukkoon. Yksi toisensa jälkeen hirtehiset menivät pienestä ikkunasta sisälle, kunnes kaikki olivat linnassa päällikkönsä luona; Shandy ja palvelija tulivat viimeisinä.
»Opasta minut hiljaa siihen huoneeseen, jossa mylord on illallisella, palvelija!» käski Norman of Torn. »Sinä, Shandy, sijoita sotilaasi niin, että he suojelevat minua häiritsijöiltä!»
Minuutin tai parin verran Shandyn jälkeen tuli tikkaita myöten salavihkaa hahmo, joka Norman of Tornin seurueineen poistuttua pienestä huoneesta työntyi sisälle ikkunasta ja seurasi suurta henkipattoa pimeässä käytävässä.
Kun mylady Leybourn hetkistä myöhemmin kohotti katseensa lautasestaan, näki hän tilavan ruokasalin ovella seisovan tuiman rauta-aseisen ritarin.
»Herra kreivi!» parkaisi hän. »Katsokaa taaksenne!»
Ja kun Buckinghamin kreivi vilkaisi taaksensa, kaatoi hän tuolin, jolla istui, ehättäessään ponnahtamaan pystyyn, sillä Buckinghamin kreivillä oli paha omatunto.
Tuima hahmo kohotti kättänsä pidättäväsi, kun kreivi tempaisi miekkansa.
»Hetkinen, mylord», lausui matala ääni moitteettomalla ranskankielellä.
»Kuka olette?» kirkaisi lady.
»Olen mylordin vanha ystävä; mutta sallikaa minun kertoa teille pieni tarina!
»Eräässä kolkossa, vanhassa linnassa Essexissä piti muuan mahtava englantilainen ylimys viime yönä väkisin vankinaan erään jalon perheen kaunista tytärtä, ja kun neito halveksien torjui hänen lähentelynsä, iski hän nyrkillään vasten tytön kauniita kasvoja ja yritti kuristaa hänet raakalaiskourillaan. Siinä linnassa oli myöskin halveksittu ja vainottu henkipatto, jonka päästä on luvattu palkkio ja jonka kaulaa hamppuinen silmukka on odottanut useita vuosia. Ja juuri tämä halpa mies ennätti ajoissa pelastamaan nuoren naisen tämän ritariston ylevän kukan kynsistä, joka olisi tuhonnut hänen nuoren elämänsä.
»Henkipatto tahtoi tappaa ritarin, mutta useita sotilaita riensi ylimyksen avuksi, ja niinpä oli henkipaton pakko paeta tytön seurassa, jotta ylivoima ei nujertaisi häntä ja tyttö siten jälleen joutuisi rääkkääjänsä käsiin.
»Mutta tämä raaka henkipatto ei tyytynyt ainoastaan tytön pelastamiseen, vaan tahtoi välttämättä myöskin oikeudenmukaisesti rangaista hänen ylimyksellistä ryöstäjäänsä ja täysin määrin toteuttaa verikoston, joka yksin pystyy sovittamaan neitoa kohdanneen loukkauksen ja väkivallan.
»Mylady, se nuori tyttö oli Joan de Tany, ylimys oli mylord, Buckinghamin kreivi, ja henkipatto seisoo edessänne suorittaakseen sen tehtävän, jonka hän on vannonut tekevänsä. En garde, mylord!»
Taistelu oli lyhyt, sillä Norman of Torn oli tullut tappamaan, ja hänen silmiensä edessä oli tuntikausia väikkynyt veripunainen utu, kun hän vain oli ajatellut lurjuksen sormia Joan de Tanyn kauniissa kaulassa ja tytön kasvoihin tärähtänyttä julmaa iskua.
Hän ei armahtanut, vaan hellittämättä pakotti kreivin perääntymään huoneen nurkkaan; ja saatuaan hänet sinne, joten hän ei voinut enää päästä mihinkään suuntaan, Norman of Torn survaisi säilänsä niin voimakkaasti hänen saastaiseen sydämeensä, että kärki upposi parin, kolmen sentimetrin syvyyteen hänen takanansa olevaan tammilaudoitukseen.
Claudia Leybourn istui näkemänsä kohtauksen herättämän kauhun jähmettämättä, ja kun Norman of Torn kiskaisi säilänsä irti vainajan ruumiista ja pyyhki sitä lattialle levitettyihin ruohoihin, katseli emäntä kaamean lumouksen vallassa, kun mies vetäisi tikarinsa ja piirsi sillä merkin kuolleen ylimyksen otsaan.
»Olkaapa henkipatto tai paholainen», lausui tuima ääni heidän takanaan, »Roger Leybourn on velvollinen olemaan ystävänne, koska olette pelastanut hänen kotinsa kunnian».
Molemmat kääntyivät ja näkivät rauta-asuisen miehen oviaukossa, josta
Norman of Torn oli äsken ilmestynyt.
»Roger!» kiljaisi Claudia Leybourn ja pyörtyi.
»Kuka olette?» kysyi Leybournin isäntä, puhutellen henkipattoa.
Vastaukseksi Norman of Torn osoitti kuolleen Buckinghamin kreivin otsaa, ja siinä Roger Leybourn näki veriset kirjaimet NT.
Parooni astui eteenpäin käsi ojossa.
»Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa; olette pelastanut poloisen, ajattelemattoman vaimoni tämän raakalaisen kynsistä; ja Joan de Tany on serkkuni, joten minun tulee olla kaksin kerroin kiitollinen teille, Norman of Torn.»
Henkipatto ei ollut huomaavinaan toisen kättä.
»Ette ole velkaa minulle mitään sellaista, sir Roger, mitä ei voitaisi maksaa kelpo illallisella; olen syönyt vain kerran neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin.»
Nyt henkipatto huusi luoksensa Shandyn ja hänen miehensä, käski heidän edelleen olla vahdissa, mutta kielsi heitä häiritsemästä linnan asukkaita.
Sitten hän istuutui pöytään Roger Leybournin ja hänen tajuihinsa tulleen puolisonsa seurassa, ja heidän takanaan lattian heinillä virui de Fulmin ruumis pienessä verilätäkössä.
Leybourn kertoi kuulleensa de Fulmin olevan hänen talossaan ja kiiruhtaneensa kotiin, olleensa piilossa linnan läheisyydessä jo puoli tuntia ennen Norman of Tornin saapumista odottamassa sopivaa tilaisuutta pujahtaakseen sisälle palvelijoiden huomaamatta. Juuri hän se oli kavunnut tikkaita myöten Shandyn jälkeen.
Henkipatto vietti sen yön Roger Leybournin linnassa ensi kerran muistinsa aikaan mieluisena vieraana oikealla nimellään herrasmiehen talossa.
Seuraavana päivänä hän sanoi isännälleen jäähyväiset, palasi leiriinsä ja lähti paluumatkalle Torniin.
Kun he päivän alkaessa olla puolessa lähestyivät Thamesia likellä Lontoota, näkivät he suuren väkijoukon, joka syyti pilkkahuutoja pienelle seurueelle ylimyksiä ja aatelisnaisia.
Joillakuilla väkijoukosta oli aseita, ja yli voimaiseen lukumääräänsä luottaen alkoi rahvas rohkaistua käymään väkivaltaisesti käsiksi seurueeseen. Pientä ratsujoukkoa viskeltiin loalla, kivillä ja lahonneilla kalikoilla, ja usein olivat heitot vähällä osua seurueen naisiin.
Norman of Torn ei jäänyt kyselemään mitään, vaan karautti ratsunsa sankimpaan tungokseen ja sivalteli miekkansa lappeella oikealle ja vasemmalle. Hänen sotilaihinsa tarttui esimerkki, he syöksyivät parvena hänen jälkeensä, kunnes koko ahdistava roskajoukko oli ajettu Thamesiin.
Ja vilkaisemattakaan sitten taaksensa pelastamaansa seurueeseen hän lähti jatkamaan matkaansa pohjoista kohti.
Pieni seurue istui ratsujensa selässä, ihmeissään katsellen loittonevien pelastajiensa hahmoja. Sitten kääntyi muuan naisista lähellään olevan ritarin puoleen, lausuen komennuksen ja käskevästi viitaten nopeasti katoavaan joukkueeseen päin. Näin puhuteltu mies kannusti hevostaan ja lähti ripeätä laukkaa ratsastamaan henkipaton sotajoukon jälkeen. Hän saavutti sen muutamissa minuuteissa ja pysähtyi Norman of Tornin viereen.
»Seis, herra ritari!» huusi ylimys. »Kuningatar haluaisi henkilökohtaisesti kiittää teitä siitä, että niin urheasti puolustitte häntä.»
Aina herkkänä tuntemaan tilanteen huumorin Norman of Torn pyöräytti ratsunsa ympäri ja palasi kuningattaren lähetin mukana.
Saavuttuaan hänen majesteettinsa eteen Tornin henkipatto kumarsi syvään satulan nuppinsa ylitse.
»Olette omituinen ritari, kun pidätte kuningattaren hengen pelastamista niin mitättömänä seikkana, että ratsastatte edelleen edes kääntämättä päätänne ikäänkuin vain olisitte karkoittanut koiralauman juoksukissan kimpusta», virkkoi kuningatar.
»Paljastin miekkani tehdäkseni palveluksen naiselle, teidän majesteettinne, enkä kuningattarelle.»
»Mitä nyt! Haluaisitko vielä vähäksyä tekoasi, jonka me kaikki näimme? Kuningas, puolisoni, palkitsee sinua, herra ritari, jos vain ilmoitat minulle nimesi.»
»Jos mainitsen nimeni, niin kuningas luultavasti mieluummin minut hirttäisi», tokaisi henkipatto nauraen. »Olen Norman of Torn.»
Seurueen kaikki jäsenet katsahtivat häneen säikähtyneinä ja hämmästyneinä, sillä kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt tätä rohkeata rosvoa, jota koko Englannin aatelisto ja ylimystö pelkäsivät.
»Vähäisemmistäkin palveluksista kuin se on, jonka äsken suoritit, on kuningas aikaisemmin armahtanut miehiä», lausui hänen majesteettinsa. »Mutta avaa kypärinsilmikkosi! Haluaisin nähdä niin kuuluisan rikollisen kasvot, joka kuitenkin osaa esiintyä herrasmiehen tavoin ja kuningattarensa uskollisena suojelijana.»
»Ne, jotka ystäviäni lukuunottamatta ovat nähneet kasvoni», vastasi Norman of Torn rauhallisesti, »eivät ole jääneet eloon kertoakseen, mitä ovat nähneet tämän kypärinsilmikon takaa; ja mitä teihin tulee, madame, olen nyt vuoden aikana oppinut pelkäämään, että teille saattaisi koitua onnettomuudeksi, jos näkisitte Tornin paholaisen avatusta kypärin silmikosta hänen kasvonsa». Mitään muuta virkkamatta hän käänsi ratsunsa ympäri ja lasketti neliä takaisin pienen armeijansa luokse.
»Tuo nulikka, luo hävytön nulikka!» kiljui Englannin kuningatar Eleanor raivoissaan.
Ja siten Tornin henkipatto ja hänen äitinsä kohtasivat toisensa kaksikymmenvuotisen eron jälkeen ja taaskin erosivat.
Kaksi päivää myöhemmin Norman of Torn käski Punapää-Shandyn viedä Tornin sotavoimat Essexissä olevasta leiristä takaisin Derbyyn. Niinä päivinä, jotka he viettivät tässä rikkaassa piirissä, maanteillä alituisesti liikkuneet, lukuisat saalistusjoukkueet olivat kuormittaneet ylimääräiset kuormajuhdat runsaalla ja arvokkaalla saaliilla, ja tällä kertaa saatuaan kyllikseen taistelua ja saalista miehet käänsivät kasvonsa Torniin päin ilmeisen tyytyväisenä.
Henkipatto puhui alapäälliköilleen neuvottelukokouksessa; Tornin vanhus istui hänen vierellään.
»Ratsastakaa lyhyitä taipaleita, Shandy! Minä saavutan teidät huomenaamulla. Käväisen vain pikaisesti de Tanyn linnassa asialla, ja koska viivyn siellä ainoastaan muutamia minuutteja, ehdin varmasti seuraanne huomenna.»
»Älkää unohtako, mylord», muistutti Orja-Edwild, kookas, keltahiuksinen, saksilainen jättiläinen, »että lähellä Tanyyn haaraantuvaa tietä on leirissä osasto kuninkaan sotaväkeä!»
»Kierrän sen kyllin kaukaa», lupasi Norman of Torn. »Kaulastani ei viruttaminen tuntuisi hyvältä», laski hän pilaa ja nousi ratsaille.
Viisi minuuttia sen jälkeen, kun hän oli ratsastanut lyhyttä laukkaa maantietä pitkin leiristä, talutti espanjalainen Spizo kenenkään huomaamatta hevosensa leiriä ympäröivään metsään, keikahti satulaan ja lähti laskettamaan hänen jälkeensä. Leirissä kaikki olivat ankarassa puuhassa sälyttäessään kuormia niskuroivien, pahasti uupuneiden juhtien selkään ja satuloidessaan omia hurjia ratsujaan, eikä kukaan pannut merkille hänen poistumistaan. Ainoastaan pieni, tuikea vanhus tiesi hänen lähteneen sekä tunsi hänen matkansa syyn ja määrän.
Samalla kun Roger de Condé sinä iltapäivänä päästettiin Richard de Tanyn linnaan ja saatettiin pieneen huoneeseen, jossa hän odotti lady Joanin tuloa, ojensi tumma-ihoinen sanansaattaja kirjeen muutamien kilometrien päässä Tanyn eteläpuolella leirissä olevien kuninkaan sotilaiden päällikölle.
Sanansaattajan käännyttyä ja lähdettyä ratsastamaan takaisin samaa tietä, jota oli tullut, upseeri repäisi auki sinetin:
Hän luki:
Norman of Torn on nyt Tanyn linnassa ilman turvajoukkoa.
Heti kajahtelivat leirissä komennukset: »Aseisiin!» ja: »Ratsaille!» Ja viiden minuutin kuluttua ratsasti sata palkkasotilasta ripeätä laukkaa Richard de Tanyn linnaa kohti, ja heidän kapteeninsa mielessä väikkyivät suuri palkkio, kunnia ja ylennys nyt melkein hänen kynsissään olevan mahtavan henkipaton vangitsemisen johdosta.
Tanyssa yhtyi kolme tietä, yksi etelästäpäin, se, jota myöten kuninkaan
soturit nyt ratsastivat, toinen lännestä, se, joka oli tuonut Norman of
Tornin leiristä linnaan, ja kolmas, joka vei luoteiseen Cambridgen ja
Huntingdonin kautta Derbyä kohti.
Aavistamatta vihollisten nopeata lähestymistä Norman of Torn odotti etuhuoneessa tyynesti Joan de Tanya.
Pian neito astui sisälle yllään sen ajan kuosin mukainen tiiviisti sopiva kotipuku. Hän oli kaunis näky, ja hänet teki vielä kauniimmaksi hillitty kiihtymys, joka nostatti veren hänen samettihipiäisiin poskiinsa ja sai hänen rintansa kohoamaan ja laskemaan sekä hänen sydämensä sykkimään vinhasti.
Hän salli vieraan ottaa hänen sormensa käteensä ja nostaa ne huulilleen, ja sitten he seisoivat pitkän tuokion, äänettöminä katsoen toisiaan silmiin.
»En osaa oikein puhua sinulle siitä, mistä olen tullut puhumaan», virkkoi Norman of Torn surullisesti. »Tarkoitukseni ei ole ollut tuottaa sinulle ikävyyksiä pettämällä sinua, mutta houkutuksen olla sinun ja sellaisten ihmisten seurassa, joita edustat, täytyy olla puolustukseni. Minä —» Hän vaikeni. Oli helppo ilmaista tytölle, että hän oli Tornin henkipatto, mutta jos Joan rakasti häntä, kuten hän pelkäsi, miten voisi hän kertoa rakastavansa ainoastaan Bertrade de Montfortia?
»Sinun ei tarvitse ilmoittaa minulle mitään», keskeytti Joan de Tany. »Olen arvannut kaikki, mistä minulle puhuisit, Norman of Torn. Emme enää ole ‘kuutamon ja seikkailun lumoissa’ — ne ovat omat sanasi — mutta sittenkin olen iloinen voidessani nimittää sinua ystäväkseni.»
Viimeisen sanan vähäinen korostus osoitti, kuinka lopullinen hänen se päätöksensä oli, että Tornin henkipatto ei voinut olla hänelle enempää kuin ystävä.
»Niin on parasta», vastasi Norman hyvillään siitä, ettei tyttö, kuten hän arveli, enää tuntenut rakkautta häntä kohtaan saatuaan tietää, mikä mies hän oikein oli. »Sinun laisellesi, Joan de Tany, ei voisi koitua mitään hyvää, jos Tornin henkipatto voisi vaatia sinulta enemmän kuin ystävyyttä; ja sen vuoksi olen sitä mieltä, että sinun mielenrauhasi tähden samoin kuin minunkin tähteni annamme kaiken olla, ikäänkuin et olisi milloinkaan minua tuntenut. Kiitän sinua siitä, ettet ole ollut minulle vihainen. Muista vain se, että Derbyn kunnailla on miekka valmiina palvelukseesi ilman palkkiota ja ilman palkkaa. Lupaa minulle, Joan, että jos milloinkaan sitä tarvitset, lähetät minua noutamaan — lupaatko sen, Joan?»
»Lupaan, Norman of Torn.»
»Hyvästi!» sanoi mies, ja suudellessaan taaskin neidon kättä hän notkisti polvensa maahan kunnioittavasti. Sitten hän nousi poistaakseen, painaen pienen käärön tytön käteen. Heidän katseensa osuivat vastakkain, ja sillä lyhyellä hetkellä mies näki neidon syvissä, sinisissä silmissä ilmeen, joka sai hänen äsken saavuttamansa mielenrauhan romahtamaan.
Ratsastaessaan kirkkaassa päivänpaisteessa luoteiseen Derbyä kohti vievällä tiellä Norman of Torn painoi päänsä kumaraan murheissaan, sillä hän käsitti kaksi asiaa. Toinen oli se, että tyttö, josta hän oli äsken eronnut, rakasti häntä vieläkin ja joskus, kenties jo huomenna, katuisi, koska oli lähettänyt hänet pois; ja toinen oli se, ettei hän rakastanut tätä tyttöä, että hänen sydämensä oli suljettu Bertrade de Montfortin kauniiseen rintaan.
Hän sätti itseään elukaksi, koska oli sallinut yksinäisyytensä ja seurattaman, tyhjän sydämensä jäytävän kaihon johtaa hänet tämän tytön elämään. Se, että hän oli äkkinäinen naisten seurassa ja vieläkin äkkinäisempi rakkausasioissa, ei ollut hänen omissa silmissään puolustus, ja satoja kertoja hän kirosi hulluuttaan ja typeryyttään ja huikentelevaisuuttaan, jona hän sitä piti.
Mutta yhden seikan oli tämä onneton juttu hänelle varmasti opettanut; se oli opettanut hänet varmasti tietämään, mitä rakkaus oli, ja sen, että Bertrade de Montfortin huulien muisto aina tehoaisi häneen voimakkaammin kuin maailman kaikkien muiden naisten kiehtomisvoima. vaikka he olisivat kuinka viehättäviä ja kauniita.
Vielä toisenkin seikan, kirvelevän, hän oli siitä oppinut, nimittäin sen, että juuri samalla tavoin, kuin Joan de Tany, vanhan ja jalon suvun tytär, oli häneen suhtautunut, täytyisi Tornin henkipaton odottaa kaikkien samaan luokkaan kuuluvien kelpo naisten häneen suhtautuvan, samoin myöskin Bertrade de Montfortin, saatuaan tietää, että Roger de Condé oli Norman of Torn.
Henkipatto oli tuskin ehtinyt kadota näkyvistä Derbyyn vievällä tiellä, kun tyttö, joka yhäti seisoi eteläisen tornin ikkuna-aukossa, kasvot oudon pingoittuneina ja murheellisina katsellen hänet niellyttä tietä, näki ripeätä laukkaa ratsastavan sotilasosaston lähestyvän Tanyn linnaa etelästä.
Ratsastajien yläpuolella liehui kuninkaan lippu ja vaistomaisesti tyttö arvasi, ketä he tulivat etsimään hänen isänsä linnasta. Nopeasti hän riensi portin ulommalle varustukselle, jotta juuri hän ennättäisi vastaamaan tulijoin tulkkaukseen siellä olevien vahtisotilaiden sijasta.
Hän oli tuskin ehtinyt ulomman portin varustuksille, ennenkuin kuninkaan sotilaat pysähtyivät linnan edustalle.
Vastaukseksi heidän luikkaukseensa Joan de Tany tiedusti heidän asiaansa.
»Etsimme Norman of Tornia, henkipattoa, joka nyt piileksii tässä linnassa», vastasi upseeri.
»Täällä ei ole henkipattoja», vakuutti tyttö, »mutta jos haluatte, voitte tulla sisälle muassanne kymmenkunta sotilasta tarkastamaan linnaa».
Upseeri teki niin, ja hänen varmistuttuaan siitä, ettei Norman of Tornia ollut siellä, oli kulunut tunti, ja Joan de Tany uskoi Tornin henkipaton varmasti päässeen niin pitkälle, etteivät kuninkaan miehet häntä saavuttaisi, ja niinpä tyttö virkkoi:
»Täällä kävi vähäistä ennen teidän tuloanne eräs soturi, joka ei kuitenkaan nimittänyt itseään Norman of Torniksi, ja ehkä etsitte juuri häntä.»
»Mitä tietä hän poistui?» huudahti upseeri.
»Suoraan länteen vievää keskimäistä tietä», valehteli Joan de Tany. Ja kun upseeri kiiruhti linnasta ja lähti miestensä etunenässä vimmatusti ratsastamaan länttä kohti, vaipui tyttö penkille ja painoi pienet kätensä jyskyttäville ohimoilleen.
Sitten hän avasi Norman of Tornin antaman käärön. Sen sisällä oli kaksi muuta. Toisessa niistä oli kaunis, jalokivillä koristettu muistokotelo, jonka ulkopinnassa oli kirjaimet J.T. ja sisäpinnassa kirjaimet N.T; toisessa oli kallisarvoinen, jalokiviupotuksilla somistettu hiuskoru, jonka ympärille oli kierretty kihara hänen omia silkinhienoja hiuksiaan.
Hän katseli kauan pieniä helyjä, painoi ne sitten huulilleen ja heittäytyi kasvoilleen tammiselle penkille nyyhkytyksien puistattaessa hänen joustavaa, nuorekasta vartaloaan.
Hän oli kun olikin vain pieni tyttö, joka oli järkkymättömillä siteillä kahlittu säätynsä ennakkoluuloihin. Syntyperä ja yhteiskunnallinen asema merkitsivät hänestä samaa kuin kunnia, ja kunnia oli englantilaisen ylimyksen tyttärestä vieläkin valtavampi voima kuin rakkaus.
Sen, että Norman of Torn oli henkipatto, hän olisi saattanut antaa anteeksi, mutta se, että Norman kuulopuheiden mukaan oli halpasyntyinen mies, jonka sukuperä oli tuntematon, nosti ylipääsemättömän muurin heidän välilleen.
Tuntikausia tyttö virui nyyhkyttäen penkillä, samalla kun hänen sisällään riehui valtava, sydämen ja pään välinen taistelu.
Sieltä hänen äitinsä löysi hänet, polvistui hänen viereensä, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja koetti tyynnyttää häntä, tiedustellen hänen surunsa syytä. Vihdoin se tuli julki, tulvahtaen murheellisesta sydämestä sellaisena toivottoman surkeuden hyökynä, jota ei edes äidinrakkaus jaksanut hillitä.
»Joan, rakas tyttäreni», säälitteli lady de Tany, »suren kanssasi sitä, että rakkautesi on ajautunut niin nurjalle ja mahdottomalle rannalle. Mutta parempi on, että olet saanut tietää totuuden, ennenkuin olisi liian myöhäistä, sillä usko minua, Joan, se katkera nöyryytys, joka sellaisesta liitosta olisi välttämättä koitunut sinulle ja isäsi suvulle, olisi pian jäähdyttänyt rakkautesi; eikä hänenkään tunteensa olisi kestänyt sitä pilkkaa ja niitä herjauksia, joita hän olisi saanut osakseen palkollistenkin taholta.»
»Voi, äiti, mutta minä rakastan häntä niin», valitti tyttö. »En tiennyt, kuinka paljon häntä rakastin, ennenkuin hän oli poissa ja kuninkaan upseeri saapui häntä etsimään, mutta silloin se ajatus, että kokonaisen valtakunnan mahtavan valtaistuimen ja suurimpien sukujen koko voima oli kiukkuisesti tähdätty häntä vastaan, tulistutti vereni raivoiseksi ja tieto rakkaudestani valtasi koko olemukseni. Äiti, sinä et voi tietää, kuinka kunniantuntoinen, uljas ja ritarillinen se mies on, niinkuin minä tiedän. Sen jälkeen, kun silurien Arthur-kuningas istui pyöreän pöytänsä ääressä, ei Englannin maaperällä ole ratsastanut toista niin nuhteetonta ritaria kuin Norman of Torn on.
»Jos vain olisit nähnyt, miten hän taisteli ja kuinka kunnioittavasti hän kohteli tytärtäsi, ja kuullut, kuinka arvokkaan kunnioittavasti hän puhui naisista, olisit sinäkin rakastanut häntä ja tuntenut, että vaikka hän onkin henkipatto, hänessä sittenkin on enemmän kunnianmiestä ja herrasmiestä kuin yhdeksässä kymmenesosassa Englannin ylimyksiä.»
»Mutta hänen syntyperänsä, tyttäreni?» huomautti lady de Tany. »Jotkut väittävät sellaistakin, että pronssisen orjanrenkaan hiertämät jäljet vielä näkyvät hänen kaulassaan, ja toiset, ettei hän itsekään tiedä isänsä nimeä ja ettei hänellä ole ollut äitiä.»
Niin, sepä tehokas perustelu! Tyttö ei osannut virkkaa mitään puolustaakseen niin kamalaa rikosta kuin alhaista syntyperää. Kaikki se, mitä mies teki, voitiin niinä julmina aikoina unohtaa ja antaa anteeksi, mutta sitä hänen äitinsä tai iso-isänsä syntiä, etteivät he kuuluneet aateliseen sukuun, vaikkapa kuinka pahamaineeseen, hän ei ikinä voinut kiertää eikä elämällään sovittaa.
Ristiriitaisten tunteiden raatelemana tyttö laahusti omaan huoneeseen ja paneutui levottomaan, unettomaan vuoteeseensa ja hurjien, mahdottomien toiveiden ja turhien, rääkkäävien pahoittelujen kalvamana kävi siellä taistelua koko pitkän, katkeran yön, kunnes hän aamupuolella ratkaisi surkeutensa pulman sillä ainoalla tavalla, joka hänen väsyneestä, vertavuotavasta, pienestä sydän-parastaan tuntui mahdolliselta. Kun nouseva aurinko pilkisti sisälle kapeasta ikkunasta, näki se Joan de Tanyn ja koko hänen ympäristönsä rauhallisena; hänen vyössään riippuneen lelun kaiverruksin koristettu, kultainen kahva pisti esiin hänen rinnastaan, ja ohut, veripunainen juova ulottui lumivalkean ihon ylitse hänen allansa olevalle raidille kertyneeseen pieneen lammikkoon.
Ja niin oli hirvittävän koston julma koura ojentunut ja rusentanut vielä yhden viattoman uhrin.
VIIDESTOISTA LUKU
Kun sanoma Joan de Tanyn kuolemasta saapui Torniin, ei kukaan olisi Tornin isännän ulkonäöstä aavistanut, kuinka syvää kärsimystä tämä tieto hänelle tuotti.
Hänen seuralaisensa tiesivät vain sen, että annettiin eräitä tavattomia määräyksiä ja että samana iltana kaikki kymmenen komppaniaa ratsastivat etelään Essexiä kohti pysähtymättä matkalla muutoin kuin ihmisten ja eläinten välttämättömiä ravinnon- ja vedentarpeita tyydyttämään.
Kun Joan de Tanyn ruumista saatettiin hänen isänsä linnasta Colchesterin kirkkoon ja sieltä takaisin lopulliseen leposijaansa linnan hautakammioon, ratsasti tuhat outoa ja äänetöntä, mustiin verhottua soturia mustatamineisilla hevosilla hitaasti saattueen jäljessä.
Äänettömästi he olivat tulleet hautajaisten edellisenä yönä, ja yhtä hiljaa he katosivat pohjoista kohti seuraavan illan pidentyviin varjoihin.
Linnan asukkaiden ja suurella joukolla saapuneiden surupukuisten soturien kesken ei ollut lausuttu sanaakaan, mutta kaikki linnassaolijat tiesivät mahtavan Tornin henkipaton tulleen osoittamaan kunnioitustaan de Tanyn tyttären muistolle, ja kaikkia muita paitsi murehtivaa äitiä ihmetytti tämä kummallinen teko.
Tornin sotalauman lähestyessä Derbyn linnoitusta luovutti nuori johtaja päällikkyyden Punapää-Shandylle ja laskeutui ratsailta isä Clauden asunnon ovella.
»Olen väsynyt, isä», valitti henkipatto heittäytyessään tavalliselle istuimelleen, »Vain suru ja kuolema kulkevat jäljessäni. Minä ja kaikki tekoni ovat kirottuja, ja kirous kohtaa niitä, joita rakastan.»
»Muuta elintapasi, poikani; noudata neuvoani, ennenkuin se on liian myöhäistä! Etsi uutta ja parempaa elämää jossakin toisessa maassa ja muovaa tulevaisuutesi kunniakkaaksi ja kunnioitetuksi!»
»Kunpa sen voisin tehdä, ystäväni!» vastasi Norman of Torn. »Mutta oletko ajatellut, mitä varmasti olisi seurauksena, jos siten riistäisi sekä sydämen että pään omalta luomaltani?
»Miten arvelisit käyvän, jos Norman of Torn päästäisi suuren hirtehislaumansa johtajatta Englannin kimppuun? Oletko sitä ajatellut vai etkö, isä?
»Hengittäisitkö hetkistäkään turvallisesti, jos tietäisit Orja-Edwildin hillittömänä harhailevan Derbyssä? Edwildin, jonka isältä jäsen toisensa jälkeen revittiin irti kidutustelineillä, koska hän ei tunnustanut tappaneensa uudessa metsässä kaurista, joka oli kaatunut toisen miehen nuolesta; Edwildin, jonka äidin pyhä kirkko poltti noitana?
»Entä Tanskalais-Horsan? Kuinka turvallisia luulisit sekä rikkaiden että köyhien olevan maanteillä, jos päästäisin Tanskalais-Horsanin valloilleen heitä ahdistamaan?
»Entä espanjalainen don Pensilo? Etevä päällikkö, mutta tyyten säälimätön mies. Kun hän liittyi meihin ja näki merkkimme kaatuneiden vastustajaimme otsassa, halusi hän olla Herodestakin herodesmaisempi ja merkitsi käsiinsä joutuneet elävät ihmiset, polttaen tulikuumalla raudalla ison P:n heidän kumpaankin poskeensa ja kärventäen oikean silmän täydelleen pois. Olisiko sinusta, isä, mieluista tietää, että don Piedro Castro y Pensilo samoilisi valtoimenaan Englannin metsissä ja kunnailla?
»Entä Punapää-Shandy, Flory-veljekset, Erakko-Peter, Silmäpuoli-Kanty, Gropello, Campanie, Cobarth, Mandecote ja tuhat muuta, joilla kullakin on jotakin erikoista kaunaa jotakin luokkaa tai yksilöä vastaan ja joita kaikkia kannustaa veren-, ryöstön- ja saaliinhimo?
»Ei, isä, en saa vielä lähteä, sillä Englantia, jota minut on opetettu vihaamaan, olen oppinut rakastamaan eikä sydämeni salli minun päästää sen kaunista rintaa raastamaan hornamaisia petoja, jotka eivät tunne muita lakeja, järjestystä ja säädyllisyyttä kuin ne, jotka minä pidän voimassa.»
Norman of Tornin lakattua puhumasta istui pappi vaiti useita minuutteja.
»Sinulla on tosiaankin suuri vastuunalaisuus, poikani», virkkoi hän
vihdoin. »Sinun ei hevin sovi lähteä, jollet vie muassasi laumaasi pois
Englannista, mutta sekin saattaa olla mahdollista; kukapa muu kuin
Jumala tietää?»
»Minä puolestani», tokaisi henkipatto nauraen, »olen valmis luovuttamaan kaikki Hänen käsiinsä, kuten kristittyjen tapa näyttää olevan. Kun halutaan kaihtaa vastuuta tai selittää erehdystä, vieritetään kaikki Luojan niskoille, kas siinä!»
»Pelkään, poikani», lausui pappi, »niiden jumalanpelon siemenien, joita olen koettanut sinuun kylvää, tuottaneen huonosti hedelmiä».
»Se riippuu katsantokannasta, isä; koska en ota Luojaa kumppanikseni menestyksessä, tuntuu minusta kehnolta ja raukkamaiselta sälyttää surujani ja pulmiani Hänen niskoilleen. Saatan olla väärässä, sillä olen huonosti perehtynyt uskonnollisiin asioihin, mutta minulla on Jumalasta ja syntipukista se käsitys, etteivät ne merkitse samaa.»
»Uskonnosta, poikani, on ystävysten hyödytöntä väitellä keskenään», vastasi pappi, »ja sitäpaitsi on juuri nyt sydäntäni likempänä eräs toinen asia, jota haluaisin sinulta kysyä. Loukkaan sinua ehkä, mutta tiedäthän, ettei se ole tarkoitukseni. Haluaisin tiedustaa, luotatko täydelleen isäksesi nimittämääsi vanhukseen.»
»En tiedä», oli vastaus, »hänen koskaan hautoneen kavallusta minua vastaan. Kuinka niin?»
»Kysyn, koska olen kirjoittanut Simon de Montfortille, pyytäen häntä kohtaamaan minut ja kaksi muuta henkilöä tärkeässä asiassa. Olen saanut tietää hänen aikovan tällä viikolla saapua Leicesterin linnaansa muutamiksi päiviksi. Hänen pitää ilmoittaa minulle, milloin hän tulee, ja silloin lähetän noutamaan sinua ja Tornin vanhusta; mutta yhtä hyvä olisi, poikani, jollet mainitsisikaan tästä asiasta isällesi etkä ilmaisisi hänelle, milloin tulet tänne siihen kohtaukseen, jossa de Montfort on mukana.»
»Kuten haluat, isä», lupasi Norman of Torn. »En ollenkaan käsitä ihmeellisiä juoniasi, mutta se riittää, että sinä haluat minun tekevän niin taikka niin. Nyt minun täytyy lähteä. Torniin; siis hyvästi!»
Seuraavaan kevääseen saakka Norman of Tornin puuhana olivat edelleenkin silloin tällöin järjestetyt ryöstöretket ympäröivien kreivikuntien kuningasmielisiä vastaan, ja hänen patrullinsa vahtivat yleisiä maanteitä niin tarkoin, että se kävi tuiki tuskalliseksi kuninkaan puolueelle, sillä siinä piirissä ei ollut turvassa yksikään, joka edes oli myötätuntoinen kuninkaalle, ja monien vainajien otsassa oli Tornin paholaisen kaamea merkki.
Vaikka hän ei ollut muodollisesti liittynyt kannattamaan paroonien asiaa, näytti nyt sangen vähän epäiltävältä, että ratkaisevalla hetkellä hänen harmaa lippunsa liehuisi heidän puolellaan.
Pitkät talvi-illat vietettiin Torn-linnassa usein raaoissa, hurjissa kemuissa isossa salissa, jossa saattoi istua tuhat miestä, laulaen, tapellen ja juoden, kunnes kalpea aamuhämärä hiipi sisälle itäpuolen ikkunoista tai Erakko-Peter, tuima taloudenhoitaja, kyllästyneenä meluun ja rähinään astui pönäkkänä saliin miekka kädessä ja sivalteli sen lappeella reuhaajia pakottaakseen heidät tottelemaan hajaantumiskäskyjään.
Norman of Torn ja vanhus olivat harvoin mukana näissä hurjissa mässäyksissä, mutta kun joku lauluniekka, trubaduuri tai tarinainkertoja harhaantui hänen synkkään pesäänsä, istui Tornin henkipatto, nauttien talven ikävän yksitoikkoisuuden keskeytyksestä, niin myöhäiseen hetkeen kuin kuka muu tahansa; eikä ainoakaan hänen suuren, rajun laumansa mies jaksanut juoda pöydän alle päällikköä, milloin hän antautui nauttimaan viinimaljasta. Väkijuomilla näytti olevan häneen ainoastaan se vaikutus, että ne kiihoittivat hänen taisteluhaluaan, joten hänen oli tapana rakentaa tarpeettomasti riitaa ja turvautua miekkaansa vähäisimmästäkin aiheesta tai ihan aiheettomasti. Senvuoksi hän joi vain harvoin, koska hän aina katui huumauksen kannustamia tekoja, mutta se paholainen sai sananvaltaa ainoastaan silloin, kun järki uhkasi hukkua.
Usein seurue tällaisina iltoina huvikseen kuunteli kertomuksia jäsentensä hurjasta harhailuelämästä. Kuultiin tarinoita seikkailuista, rakkaudesta, sodista ja kuolemasta maailman kaikilta tunnetuilta seuduilta; ja kukin kymmenestä kapteenista kertoi, miten hän oli joutunut Tornin joukkoon. Ja kun miehet saivat päivällä otella kylliksi pysyäkseen hyvällä tuulella, kului siten talvi, ja tuli kevät, tuoden tullessaan elämän aina ihmeellisen heräämisen, lauhkeat länsituulet, lämpöiset sateet ja aurinkoisen taivaan.
Koko talven oli isä Claude odottanut tietoja Simon de Montfortilta, mutta vasta nyt hän sai sanoman, joka ilmoitti kelpo papille, että hänen kirjeensä ei ollut ehtinyt mahtavan ylimyksen käsiin, vaan seurannut hänen jäljissään, kunnes hän oli sen vasta ihan äskettäin saanut. Sanoma päättyi seuraaviin sanoihin:
»Kaikki mahdolliset, vaikkapa kuinka hämärät vihjaukset, jotka saattavat opastaa meitä saamaan selville prinssi Rikhardin todellisen kohtalon, otamme ilomielin vastaan ja kiinnitämme niihin mitä tarkinta huomiota. Jos sentähden pidät sitä sopivana, tulemme käymään luonasi, kunnon isä, viidentenä päivänä tästä päivästä lukien.»
Espanjalais-Spizo oli nähnyt de Montfortin palvelijan jättävän kirjeen isä Claudelle ja viimemainitun piilottavan sen pöydällään olevaan isoon maljaan, joten kelpo isän poistuttua majastaan Spizo tarvitsi vain hetkisen siirtääkseen kirjeen kätköpaikasta ihokkaansa povelle. Vintiö ei osannut lukea, mutta se henkilö, jolle hän sanoman vei, sai vaivoin selville sen latinankielisen sisällön.
Tornin vanhus ihan vapisi hillitystä raivosta, kun tämän kirjeen merkitys täydelleen hänelle selvisi. Vuosikausiin hän ei ollut enää kuullut mitään Englannin pienen prinssin etsinnästä, ja nyt, kun hänen äänettömyytensä aika alkoi lähestyä loppuaan, kun hänelle yhä tiheämmin tarjoutui tilaisuuksia lopullisesti täydentääkseen kauhean kostonsa, tyrmistytti hänen käsityskykyhän se ajatuskin, että hänen aikeensa raukeaisivat tyhjiin viimeisellä hetkellä.
»Viidentenä päivänä», kertasi hän. »Siis sinä päivänä, jona meidän taaskin on määrä lähteä etelää kohti. No niin; me lähdemme eikä Simon de Montfort keskustele kanssasi, sinä hupsu pappi.»
Samana kevätiltana vuonna 1264 seisautti muuan sanansaattaja ratsunsa
Tornin muurien edustalle, ja vahdin luikattua hän huusi:
»Kuninkaallinen sanoma hänen loistavalta majesteetiltaan Henrikiltä, Jumalan armosta Englannin kuninkaalta, Irlannin herralta, Aquitanian herttualta, Norman of Tornille. Avatkaa kuninkaan nimessä!»
Norman of Torn käski päästää kuninkaan sanansaattajan sisälle, ja ritari opastettiin nopeasti linnan isoon saliin.
Pian astui henkipatto sisälle täydessä rauta-asussa, kypärinsilmikko suljettuna.
Kuninkaan upseeri esiintyi ylpeästi ja röyhkeästi, kuten korkeasyntyisen miehen sopi ollessaan tekemisissä halpasukuisen lurjuksen kanssa.
»Hänen majesteettinsa on suvainnut kirjoittaa teille, herraseni», lausui hän, vetäen poveltaan pergamentin. »Ja koska epäilemättä ette osaa lukea, luen teille kuninkaan määräykset.»
»Minä osaan lukea», vastasi Norman of Torn, »kaikki, mitä kuningas osaa kirjoittaa. Jollei», lisäsi hän, »kuningas kirjoita yhtä huonosti kuin hän hallitsee».
Sanansaattaja rypisti äkäisesti otsaansa, kivahtaen:
»Noin alhaisen miekkosen ei sovi puhua niin loukkaavasti armollisesta kuninkaastamme. Jollei hän olisi niin laupias, olisi hän lähettänyt teille hirttosilmukan tuomani sanoman sijasta.»
»Suitset sinun kieleesi, ystäväiseni», vastasi Norman of Torn, »olisivat paremmin paikallaan kuin silmukka minun kaulaani. Mutta tulkaa, katsokaamme, mitä kuningas kirjoittaa ystävälleen Tornin henkipatolle!»
Otettuaan pergamentin sanansaattajalta Norman of Torn luki:
Henrik, Jumalan armosta Englannin Kuningas, Irlannin Herra, Aquilanian
Herttua, Norman of Tornille:
Koska kuuluviimme on tullut, että sinä ahdistelet uskollisia
läänitysmiehiämme ja ryöstelet heidän omaisuuttaan —
Niin Me Kaikkivaltiaan Jumalan meille suoman arvovallan nojalla
käskemme sinua luopumaan rikollisista puuhistasi —
Ja Hänen Majesteettinsa Kuningatar Eleanorin armollisen välityksen johdosta vielä tarjoamme sinulle täydellisen anteeksiannon kaikista entisistä rikoksistasi —
Sillä ehdolla, että sinä kaikkine sotilainesi ja seuralaisinesi heti lähdet Lewesin kaupunkiin valmiina suojelemaan persoonamme turvallisuutta ja käymään sotaa noita Englannin vihollisia Simon de Montfortia, Gilbert de Clarea ja heidän rikostovereitaan vastaan, jotka parhaillaankin ovat kokoontuneet uhkaamaan persoonaamme ja kuninkuuttamme —
Muutoin joudut kärsimään kuolemanrangaistuksen hirsipuussa kauan rankaisematta olleista rikoksistasi. Tämän olemme itse vahvistaneet Lewesissä toukokuun kolmantena päivänä kahdeksantenaviidellä hallitusvuotenamme.
Henrik Rex.
»Viimeisen pykälän sanamuoto on pahaonninen», huomautti Norman of Torn, »sillä sen tähden täytyy kuninkaan sanansaattajan syödä kuninkaan sanoma ja siten viedä vatsassaan Norman of Tornin vastaus». Ja rypistettyään pergamentin kädessään hän eteni kuninkaan lähettiä kohti.
Ritari tempaisi miekkansa, mutta Tornin paholainen oli vieläkin vikkelämpi, joten näytti siltä kuin kuninkaan sanansaattaja olisi tahallaan viskannut aseensa salin toiseen päähän: niin nopeasti henkipatto iski miekan hänen kädestään.
Ja sitten Norman of Torn tarttui miehen kurkkuun Loisella voimakkaalla kädellään ja siitä huolimatta, että lähetti rimpuili ja huitoi rautakintaisia nyrkkejään, taivutti hänet selälleen pöydälle, vipusi miekkansa kärjellä hänen hampaansa auki ja sulloi hänen kurkkuunsa kuninkaan sanoman, vahasinetin, pergamentin ja kaiken muun.
Se herrasmies, joka puolen tunnin kuluttua lähti ratsastamaan Tornista vinhaa vauhtia etelään päin, oli menettänyt korskeutensa; hänen vatsassaan oli kuninkaan tiedonanto ja hänen suussansa oli entistä kohteliaampi kieli.
Kun hän kaksi päivää myöhemmin ilmestyi kuninkaan eteen Winchelseassa ja selosti, miten hänen tehtävänsä oli luonnistunut, joutui Henrik myrskyisen raivon valtaan ja vannoi almanakan kaikkien pyhimysten kautta, että Norman of Torn killuisi hirressä hävyttömyytensä tähden, ennenkuin lunta ensi kerran tuiskuttaisi.
Paroonien ja kuninkaan sotavoimien välisistä, Rochesterin ja Battelin luona ynnä muualla käydyistä taisteluista saapui uutisia Norman of Tornin korviin muutamia päiviä kuninkaan lähetin käynnin jälkeen, mutta samalla tuli muitakin tietoja, jotka jouduttivat hänen lähtöään etelää kohti. Nämä jälkimäiset tiedot kertoivat, että Bertrade de Montfort ja hänen äitinsä olivat prinssi Filipin saattamina nousseet maihin Doverissa ja että Peter of Colfax oli palannut samassa laivassa Englantiin. Viimemainittu oli epäilemättä rauhoittunut kaikkien sen ajan kuningasmielisten hellimästä lujasta vakaumuksesta, että kuninkaan sotajoukot varmasti selviytyisivät voittoisina uhkaavasta kamppailusta kapinallisia ylimyksiä vastaan.
Norman of Torn oli päättänyt vielä kerran tavata Bertrade de Montfortin ja keventää omaatuntoaan peittelemättä tunnustamalla, kuka hän oli. Hän tiesi, mikä seurauksena täytyi olla; hänen kokemuksensa Joan de Tanyyn nähden oli osoittanut hänelle sen. Mutta hieno ritarillinen vaisto, joka aina määräsi hänen kaikki tekonsa, milloin naisten onni tai kunnia oli kysymyksessä, pakotti häntä luovuttamaan itsensä uhriksi naisen ylpeyden alttarille, jotta hylkääjä olisi nainen, sillä nyt täytyisi näyttää siltä, että hänen rakkautensa oli jäähtynyt. Se oli katkera ajatus, sillä se ei loukkaisi ainoastaan miehen voimakasta ylpeyttä, vaan myöskin suurta rakkautta.
Kaksi päivää ennen retkelle lähtöä Espanjalais-Spizo ilmoitti Tornin vanhukselle kuulleensa isä Clauden pyytävän Norman of Tornia tulemaan isänsä kanssa papin asuntoon lähtöpäivän aamuna kohtaamaan Simon de Montfortia tärkeässä asiassa; mutta minkäluontoinen asia oli, sitä ei pappi ollut ilmaissut henkipatolle.
Tämä tieto näytti miellyttävän pientä, tuikeata, harmaapäistä vanhusta enemmän kuin mikään, mitä hän oli useihin päiviin kuullut, sillä se osoitti selvästi, ettei pappi ollut vielä ilmoittanut arvailujensa merkitystä Tornin henkipatolle.
Lähtöä varten määrätyn päivän edellisenä iltana astui isä Clauden majaan pieni, jäntevä hahmo, tuikea ja harmaapäinen. Ei kukaan tiedä, mitä kelpo pappi ja hänen vieraansa sinä iltana puhuivat toisilleen ja mitä pienessä asunnossa oikein tapahtui; mutta jo noin puolen tunnin kuluttua ilmestyi pieni, tuikea, harmaapäinen mies takaisin pimeäksi käyneestä majasta ja kiiruhti kivistä polkua myöten kunnaille kylmä tyytyväisyyden hymy huulillaan.
Jo varhain seuraavana aamuna vallitsi Tornin linnassa valmistelun kiireinen hälinä, sillä joukon oli määrä lähteä liikkeelle kello kahdeksan. Piha oli täynnä hoppuisia aseenkantajia ja palvelijoita. Sotaratsuja suittiin ja siistittiin; vankkoihin paaluihin kiinnitettyjen kuormajuhtien selkään sälytettiin sotilaiden telttoja, vuodetarpeita ja tavaroita, kun taas jo kuormatut juhdat harhailivat irrallaan muiden eläinten ja miesten seassa. Eläimet hirnuivat, näykkivät ja potkivat, miehet kiroilivat, kun kuormajuhdat törmäilivät vastakkain tai sysivät lieassa olevia sotaratsuja.
Aseenkantajia juoksenteli sinne tänne tai auttaen isäntien ylle asevaruksia, sitoen kypäriä rintapanssariin, kiinnittäen olka- ja kyynärsuojuksia ja kilpiä, sääri- ja reisihaarniskoja paikoilleen. Aseseppien ja hevosenkengittäjäin avonaiset ahjot savusivat ja sihisivät, ja alasinta kalkuttavan vasaran pauke kaikui kovemmin kuin linnan pihan tuhannet heikommat äänet, komennushuudot, teräksen kalina, rautakenkäisten kavioiden kapse pihan kiveyksellä, kun nämä taiturit tahtoivat yhdennellätoista hetkellä korjata rauta-asuja, keihäitä ja miekkoja tai kengittää vastahakoista, hyppivää hevosta.
Vihdoin saapuivat kapteenit aseistettuina kiireestä kantapäähän, ja heidän tultuaan sukeutui sekasorrosta ja metelistä jonkunlainen järjestys ja hiljaisuus. Ensinnä ajettiin nyt kuormatut kuormajuhdat vankan vartioston saattamina linnan edustalla aukeavalle ylängölle, jossa niitä pidettiin odottamassa sotajoukkoa. Sitten sijoitettiin komppaniat toinen toisensa jälkeen rivistöihin ja marssitettiin ulos portista torvien sotaisten sävelien tahdissa viirien liehuessa ja lipun hulmutessa.
Viimeisinä tulivat heittokoneet, jykevät tuhovehkeet, jotka sinkosivat lähes sadan kilon painoisia kivijärkäleitä valtavan voimakkaasti piiritettyjen linnojen muureja vasten.
Ja sitten kun kaikki olivat menneet isosta portista, astelivat Norman of Torn ja pieni vanhus rinnakkain linnan rakennuksesta ja keikahtivat kahden aseenkantajan keskellä pihaa pitelemien ratsujensa selkään.
Ulkona ylängöllä joukko parhaillaan sijoittui marssijärjestykseen, ja kun nämä kaksi ratsastivat portista liittyäkseen siihen, kääntyi pieni vanhus Norman of Tornin puoleen, sanoen:
»Olin vähällä unohtaa, että minulla on sinulle sanoma. Isä Claude lähetti eilen illalla sanan, että hänen piti äkkiä lähteä etelään päin ja että senvuoksi joku kohtaus, joka sinulla ja hänellä piti olla, täytyy jättää tuonnemmaksi; hän vakuutti sinun ymmärtävän.» Vanhus tähysti kumppaniaan tarkasti kypärinsä silmäraon lävitse.
»Sepä omituista», virkkoi Norman of Torn, mutta se oli hänen ainoa huomautuksensa. Ja sitten he liittyivät jonoon, joka liikkui verkkaisesti alaspäin laaksoa kohti, ja heidän sivuuttaessaan isä Clauden majan Norman of Torn näki, että ovi oli suljettu ja ettei rakennuksessa näkynyt elonmerkkiäkään. Hänet valtasi alakuloinen tunnelma, sillä pienen kukka-aitauksien ympäröimän majan autio ulkonäkö tuntui kaameasti ennustavan läheistä tulevaisuutta, jolloin hän ei enää näkisi ystävänsä ja neuvonantajansa säteileviä, rattoisia kasvoja.
Tuskin oli Tornin joukko ehtinyt laakson itälaitaa pitkin kadota näkyvistä, ennenkuin seurue upeapukuisia ritareja tuli etelästäpäin toista tietä pitkin joen länsirantaa myöten, meni joen ylitse ja seisahtui isä Clauden majan edustalle.
Kun heidän luikkauksiinsa ei vastattu, laskeutui muuan seurueen jäsenistä ratsailta mennäkseen rakennukseen.
»Ole varovainen, mylord», huudahti hänen kumppaninsa. »Olemme kovin likellä Tornin linnaa, ja varsin hyvin saattaa sanomassa, jolla sinut tänne kutsuttiin, olla enemmän petosta kuin totta.»
»Älä pelkää!» vastasi Simon de Montfort. »Tornin paholaisella ei ole kaunaa minua vastaan.» Hän astui kapeaa polkua myöten ovelle ja koputti. Kun vastausta ei kuulunut, työnsi hän sen auki ja meni hämärään majaan. Siellä hän tapasi isäntänsä, hyvän isä Clauden, virumassa selällään lattialla papillisen puvun rinta tummana kuivuneesta ja hyytyneestä verestä.
Palattuaan ovelle de Montfort kutsui luoksensa pari seuralaistaan.
»Englannin pienen, kadonneen prinssin salaisuus on vaarallinen taakka ihmisen kannettavaksi», lausui hän. »Mutta paremmin kuin papin mitkään mahdolliset sanat saa tämä minut uskomaan, että prinssi Rikhardin ryöstäjä ja kenties myöskin hän itse ovat vielä Englannissa.»
Majaa tarkastettaessa kävi selville, että murhaaja oli penkonut sen perinpohjaisesti. Hyllyjen ja lippaiden sisällöt viruivat lattialla joka huoneessa, vaikka oli ilmeistä, ettei tarkoituksena ollut saaliin ryöstäminen, koska useita jalokiviesineitä ja rahaa oli jätetty koskematta.
»Todellinen tarkoitus on tässä», sanoi de Montfort, osoittaen avointa takkaa, jossa oli useiden paperien ja asiakirjojen hiiltyneitä jätteitä. »Kaikki kirjalliset todistuskappaleet on hävitetty, mutta malttakaas, mitä tuolla pöydän alla on?» Ja Leicesterin kreivi kumartui ottamaan lattialta pergamenttilevyn, johon oli aloitettu kirjoittaa kirjettä. Se oli osoitettu hänelle, ja hän luki sen ääneen:
»Jos joku aavistamaton sattuma estää kohtauksemme, Herra Kreivi, lähetän sinulle tämän erään henkilön mukana, joka ei tunne sen sisältöä eikä niitä epäilyksiäni, joista tässä kerron.
Sen, joka tuo tämän kirjeen, uskon varmasti olevan kadonneen prinssi
Rikhardin. Kuulustele häntä tarkoin, My Lord; silloin tiedän sinun
olevan siitä yhtä varman kuin minäkin olen.
Hänen entisyydestään tiedät melkein yhtä paljon kuin minäkin, vaikka
et tietäne, kuinka ihmeen ritarillinen ja jaloluontoinen on se mies,
jota nimitetään —»
Tähän kirje katkesi ilmeisesti murhaajan tikarin keskeyttämänä.
»Mon Dieu! Kirotun huono onni!» tuskaili de Montfort. »Vain sekunti vielä, ja se nimi, jota olemme etsineet kaksikymmentä vuotta, olisi kirjoitettu! Onko milloinkaan nähty niin hornamaista sattumaa kuin tämä, joka on auttanut tuota ruumiillistunutta pirua aina siitä saakka, kun hänen miekkansa aikoja sitten lävisti lady Maudin sydämen palatsin takaportilla lähellä Thamesin rantaa. Itse paholainen vannaankin häntä suojelee.
»Täällä emme enää voi tehdä mitään», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt jo monta tuntia takaperin olla matkalla Fletchingiin. Tulkaa, hyvät herrat! Ratsastamme etelään Leicesterin kautta ja käskemme sikäläisten isien huolehtia tämän pyhän miehen säädyllisestä hautaamisesta.»
Seurue nousi ratsaille ja ratsasti ripeästi pois. Puolen päivän aikaan he olivat Leicesterissä, ja kolme päivää myöhemmin he saapuivat paroonien leiriin Fletchingiin.
Melkein samalla tunnilla Leicesterin luostaria munkit suorittivat viimeiset pyhän kirkon määräämät menot isä Clauden sielun rauhan turvaamiseksi ja hautasivat hänen tomunsa kirkkomaahan.
Ja niin poistui ihmisten keskuudesta vielä yksi kaksikymmentä vuotta sitten kuninkaan asesalissa virinneen, tyydyttämättömän vihan ja kostonhimon uhri.