KUUDESTOISTA LUKU
Samalla kun Norman of Torn ja hänen tuhat soturiaan hitaasti samosivat etelään vievää tietä myöten Doveria kohti, valmistautui Simon de Montfortin armeija ahdistamaan Lewesiä, johon kuningas Henrik, hänen poikansa, prinssi Edward, ja hänen veljensä, prinssi Rikhard, roomalaisten kuningas, olivat sijoittaneet kuudenkymmenentuhannen miehen vahvuiset sotajoukkonsa.
Ennen auringonnousua eräänä toukokuun aamuna vuonna 1264 paroonien armeija lähti liikkeelle Fletchingissä, lähes viidentoista kilometrin päässä Lewesistä olevasta leiristään ja eteni tiheiden metsien lävitse huomaamatta noin kolmen kilometrin päähän kaupungista.
Sieltä kapinalliset nousivat Combe-laakson yläpuolella olevalle, mahtavalle kukkulaharjanteelle, ylängön ulkonevalle reunamalle, joka salasi heidän marssinsa kaupungin puolelta. Kuninkaan puoluelaisilla ei ollut aavistustakaan uhkaavasta hyökkäyksestäpä ihan päinvastoin kuin ylimysten joukot he olivat viettäneet edellisen yön juomingeissa ja kemuissa, joten he joutuivat ihan yllätetyiksi.
Tosin Henrik oli sijoittanut etuvartion Lewesin läheisyydessä kohoavan kukkulan laelle, mutta hänen armeijassaan oli kuri niin höllä, että vahtisotilaat olivat kyllästyneet tehtäväänsä, poistuneet aamupuolella paikaltaan ja palanneet kaupunkiin jätettyään yhden ainoan miehen vahdiksi. Tämä oli yksin jäätyään heti vaipunut uneen; ja siten de Montfortin sotilaat löysivät ja vangitsivat hänet Lewesin luostarin kellotornin näkyvissä, samalla kun kuningas ja hänen kuninkaalliset liittolaisensa kaikessa rauhassa nukkuivat mainitussa luostarissa juoden, tanssien ja laulaen kuluttamansa yön jälkeen.
Jollei nyt olisi sattunut erästä tapausta, olisi ylimysten armeija epäilemättä päässyt kaupunkiin vastustajien huomaamatta; mutta sattui niin, että Henrik oli edellisenä iltana määrännyt sotilasosaston päivän koittaessa lähtemään hankkimaan muonavaroja, koska sekä ihmisten että eläinten ravinto oli vähissä.
Heti kaupungista poistuttuaan tämä joukkue joutui ylimysten sotavoimien käsiin. Vaikka heistä muutamia kaatui ja joutui vangiksi, hälyttivät pelastuneet kuningasmielisten armeijan ja ilmoittivat sille vaaran läheisyyden ja vakavuuden.
Tällöin de Montfortin armeijan kaikki neljä osastoa olivat täydelleen kaupungin näkyvissä. Vasemmalla sivustalla olivat lontoolaiset Nicholas de Segraven johdolla; keskustassa ratsastivat de Clare, John Fitz-John ja William de Monchensy, johtaen suurta osastoa, joka oli sijoittunut loivana, katkeamattomana rinteenä kaupunkiin viettävälle kukkulanhaaralle. Oikeata siipeä komensi Henry de Montfort, Simon de Montfortin vanhin poika, ja hänen muassaan olivat de Montfortin kolmas poika Guy, John de Burgh ja Humphrey de Bohun. Varajoukkoja johti Simon de Montfort itse.
Siten oli Englannin ritariston parhaisto kuningasta ja hänen puoluettaan vastassa, mutta myöskin viimemainitussa oli useita ylimyksiä, joiden sukulaisia oli de Montfortin puolella, joten veli oli veljeään vastassa, isä taisteli poikaansa vastaan tuona verisenä keskiviikkona vanhan Lewesin kaupungin edustalla.
Ensimmäisenä tuli kuinkaan puolueesta kentälle prinssi Edward; kun hän komean komppaniansa etunenässä ratsasti linnasta lippujen ja viirien hulmutessa tuulessa, kiilloitettujen rauta-asujen ja säihkyvien säilien välkkyessä aamuauringon valossa, tarjosi hän upean ja vaikuttavan näyn karatessaan lontoolaisten kimppuun, joihin hän kohdisti hyökkäyksensä kostaakseen heille sen, että he edellisessä heinäkuussa olivat Lontoon lähistöllä loukanneet hänen äitiään.
Hänen hyökkäyksensä oli niin raju, että huonosti aseistetut ja suojattomat porvarit, jotka eivät olleet tottuneet tuimaan aseleikkiin, hajaantuivat kuin lampaat rauta-asuisten miesten ja heidän rautakenkäisten ratsujensa tieltä. Pitkät keihäät, raskaat nuijat, kuusiteräiset sotakirveet ja ritarien hyvin karkaistut miekat tekivät tuhoa heidän joukossaan, joten tappio oli täydellinen; mutta tyytymättä voittoonsa prinssi Edward tahtoi tyydyttää kostonhimoaan ja ajoi kaupunkilaisia takaa useita kilometrejä, teurastaen heitä suuria määriä, samalla kuin heitä paljon hukkui yrittäessään pelastautua Ouse-joen ylitse.
Kuninkaan armeijan vasenta, roomalaisten kuninkaan ja hänen uljaan poikansa johtamaa siipeä ei onnistanut niin hyvin, sillä se kohtasi tiukan vastustuksen Henry de Montfortin puolelta.
Myöskin kummankin armeijan keskustat näyttivät hyvin tasaväkisiltä, ja niin jatkui taistelua koko päivän, ja kuninkaan sotavoimat näyttivät olevan voiton puolella. Jollei Edward olisi loitonnut niin kauas ajamaan takaa lontoolaisia, olisi voitto helposti saattanut kallistua kuningasmielisille jo päivän alkupuolella, mutta kun hän siten poisti osastonsa ottelusta voitettuaan osan de Montfortin armeijaa, oli lopputulos sama kuin nämä kaksi osastoa eivät olisi olleetkaan taistelussa mukana.
Ovela Simon de Montfort oli käyttänyt pientä sotajuonta, joka vähäksi aikaa keskitti taistelun erään kummun laelle. Hän oli sijoituttanut sinne vaununsa ja useiden päälliköittensä teltat ja tavarat pienen vahtimiehistön valvontaan, joten vaunut ja siellä liehuvat liput harhauttivat roomalaisten kuninkaan luulemaan kreivin itsensäkin olevan siellä, sillä Simon de Montfortin lonkka oli hänen ratsunsa kaatuessa vain noin kuukausi sitten loukkaantunut eivätkä kuninkaan puoluelaiset tietäneet hänen parantuneen kylliksi kyetäkseen ratsastamaan.
Ja niinpä roomalaisten kuninkaan johtamat sotavoimat pakottivat Henry de Montfortin osastoa perääntymään, ja kuningasmieliset tunkeutuivat yhä likemmäksi vaunuja, kunnes pääsivät hyökkäämään niiden kimppuun, syytäen herjauksia vanhalle kreiville ja käskien häntä tulemaan esille. Surmattuaan vaunuissaolijat he huomasivat, ettei Simon de Montfort ollut niiden joukossa, vaan että hän sensijaan oli sitonut sinne kolme Lontoon suurporvaria, iäkkäitä, vaikutusvaltaisia miehiä, jotka olivat vastustaneet häntä ja auttaneet ja tukeneet kuningasta.
Prinssi Rikhard, roomalaisten kuningas, kiukustui niin pahasti, että hän karkasi paroonien sotajoukon kimppuun entistä jäntevämmin ja hitaasti, mutta jatkuvasti pakotti ne perääntymään kauemmaksi kaupungista.
Tämä näky ja se, että prinssi Edward oli nujertanut vihollisten vasemman siiven, rohkaisi ja innosti kuningasmielisiä niin, että molemmat jäljelläolevat osastot taistelivat entistä kiihkoisemmin, joten ottelu, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut tasaväkinen, nyt näytti varmasti kääntyvän Henrik-kuninkaan voitoksi.
Sekä de Montfort että kuningas olivat syöksyneet taisteluntelmeeseen kaikkine varaväkineen; enää ei ollut merkkiäkään järjestyksestä; osastot olivat selvittämättömästi sekaantuneet toisiinsa; ystävät ja viholliset olivat sekavana myllerryksenä, taistelevana, kiroilevana sekasortona, jonka yläpuolella Englannin ylhäisimpien sukujen viirit vihaisesti liehuivat.
Se, että koko joukko yhä siirtyi loitommaksi Lewesistä, osoitti kuninkaan aseiden olevan voitolla, ja ne olisivatkin kenties voittaneet, jollei taisteluun olisi sekaantunut uusi tekijä. Nyt ilmestyi taistelutantereen pohjoispuolella kohoavien kunnaiden laelle suuri joukko rauta-asuisia sotureita, ja heidän sijoituttuaan asemaan, josta he saattoivat silmäillä taistelua, heilautti heidän johtajansa miekkansa korkealle, ja yhtenä miehenä lähti tuhatpäinen joukko laskettamaan vinhaa laukkaa.
Sekä de Montfort että kuningas taukosivat taistelemasta katsellessaan tätä uutta, hyvin aseistettua, hyvillä ratsuilla varustettua apuvoimaa. Keitä he saattoivat olla? Kumman puolen liittolaisia he olivat? Ja kun sitten lähestyvien ratsumiesten lipuissa alkoi musta haukansiipi näkyä, oivalsivat he, että tulija oli Norman of Torn.
Nyt hän oli ihan likellä taistelijoita, ja jos aikaisemmin oli ollut epäilyksiä, hyydytti tuhannesta rajusta kurkusta kajahtava, hurja sotahuuto toiveet kuninkaan puoluelaisten rinnassa.
»De Montfortin puolesta! De Montfortin puolesta! Alas Henrik!» kaikui äänekkäästi ja selvästi ottelun hälinässä.
Heti kääntyi ottelun hyökyaalto, ja ihan pelkän sattuman avulla pelastui kuningas itsekin joutumasta vangiksi ja pääsi toistaiseksi turvaan Lewesiin.
Roomalaisten kuningas pakeni vanhaan myllyyn, salpautuen sinne, ja sieltä Norman of Torn hänet löysi. Kun ovi oli murrettu, meni henkipatto sisälle, kiskoi omin käsin hallitsijan ulos de Montfortin jalkojen juureen ja olisi surmannut hänet, jollei kreivi olisi sitä estänyt.
»Minun pitää vielä nähdä merkkini jonkun kuninkaan otsassa», sanoi Norman of Torn, »ja kiusaus on voimakas; mutta jos te sitä pyydätte, herra kreivi, on hänen henkensä teidän ja te saatte tehdä sille niinkuin parhaaksi näette».
»Olette taistellut hyvin tänä päivänä, Norman of Torn», vastasi de Montfort. »Totisesti uskon, että saamme kiittää voitostamme ainoastaan teitä. Älkää senvuoksi tahratko jalon työn mainetta tarpeettomilla, julmilla teoilla!»
»Juuri niin olisivat hekin minulle tehneet, jos minä olisin joutunut heidän vangikseen», huomautti henkipatto.
Ja siihen Simon de Montfort ei osannut vastata mitään, sillä se oli yksinkertainen totuus.
»Mistä johtuu, Norman of Torn», tiedusti de Montfort, »että heititte painavan miekkanne paroonien puolelle? Onko syynä se, että vihaatte kuningasta enemmän?»
»Enpä tiedä, vihaanko kumpiakaan», vastasi henkipatto. »Minua on syntymästäni saakka opetettu vihaamaan teitä kaikkia, mutta minkä tähden minun pitäisi vihata, sitä ei minulle ole koskaan mainittu. Mahdollisesti se on vain paha tapa, joka häipyy ehtiessäni kypsyneempään ikään.
»Mitä tulee siihen, että tänään taistelin, kuten tein», pitkitti hän, »johtui se siitä, että lady Bertraden, tyttärenne, sydän on teidän puolellanne. Jos se olisi ollut kuninkaan, hänen enonsa, puolella, olisi Norman of Torn esiintynyt tänään toisella tavoin. Huomaatte siis, herra kreivi, ettette ole minulle lainkaan kiitollisuuden velassa. Huomenna mahdollisesti ahdistan ystäviänne entiseen tapaani.»
Simon de Montfort kääntyi katsomaan häneen mutta hänen sileä kypärinsilmikkonsa ei millään merkillä paljastanut sen takana liikkuvia ajatuksia.
»Teette paljon pelkän ystävyyden vuoksi, Norman of Torn», virkkoi kreivi kylmästi, »ja epäilemättä on tyttäreni jo unohtanut teidät. Englantilaisella ylimysnaisella, joka valmistautuu tulemaan ranskalaiseksi prinsessaksi, ei riitä paljon ajatuksia tuhlattaviksi maantierosvoille.» Hänen sävynsä ja hänen sanansa olivat tahallisen röyhkeät ja loukkaavat, sillä tämän kopean ylimyksen ylpeyttä oli pistänyt se ajatus, että halpasukuinen vintiö kerskui hänen tyttärensä ystävyydellä.
Norman of Torn ei vastannut mitään, ja jos Leicesterin kreivi olisi nähnyt kumppaninsa kasvot, olisi hän hämmästynyt huomatessaan, että tuiman vihan ja suuttumuksen sijasta Tornin henkipaton piirteet olivat vääntyneet tuskaiseen ja suruiseen ilmeeseen, sillä isän kannasta hän päätteli, mitä hänen sopi odottaa tyttäreltä.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kun ne kuningasmieliset, jotka eivät olleet luopuneet herrastaan ja suinpäin paenneet rannikolle, olivat päässeet linnan ja luostarin turviin, luovutettiin kaupunki ryöstettäväksi ja hävitettäväksi. Siihen Norman of Torn ja hänen sotilaansa eivät ottaneet osaa, vaan olivat leirissä hiukan syrjässä seuraavan aamun päivänkoittoon saakka, jolloin he lähtivät itään päin, Doveria kohti.
He ratsastivat aina myöhään seuraavaan iltaan asti, poiketen noin kolmekymmentä kilometriä tieltään käydäkseen tarkastamassa erästä kuningasmielisten linnoitusta. Sinne sijoitetut joukot olivat paenneet saatuaan muutamia tunteja aikaisemmin pakolaisilta tiedon Henrikin armeijan Lewesissä kärsimästä tappiosta.
Norman of Torn tarkasti linnan löytääkseen etsimänsä henkilön, mutta huomattuaan sen ihan autioksi hän jatkoi samoamistaan itään päin. Lähes kymmenen kilometriä kauempana hän saavutti joukon lippunsa luota karanneita kuningasmielisiä sotilaita, ja heiltä hän uhkauksien avulla helposti sai haluamansa tiedot; he kertoivat, mihin suuntaan autioksi jätetystä linnasta lähteneet pakolaiset olivat poistuneet sekä kuinka paljon heitä oli, ja kuvasivat seurueen jäseniä niin tarkoin kuin osasivat.
Taaskin hänen oli pakko muuttaa etenemissuuntaansa, ja tällä kertaa hän kääntyi pohjoiseen, Kentiin. Vasta illan pimettyä hän saapui määräpaikkaansa ja näki edessään Roger de Leybournin linnan tutut ääripiirteet. Tällä kertaa henkipatto sijoitti rajun laumansa täydelleen piirittämään varustettua rakennusta, ennenkuin lähti vakoilemaan muassaan parikymmentä tanakkaa hurjimusta.
Varmistuttuaan siitä, että nostosilta oli pystyssä ja ettei hän sieltä voinut toivoa salavihkaa pääsevänsä sisälle, hiipi hän hiljaa ison rakennuksen taakse, ja siellä kasvavasta pensaikosta hänen sotilaansa etsivät niitä tikkaita, jotka Norman of Torn oli nähnyt lady Claudian lurjusmaisen palvelijan ottavan esille, jotta henkipatto pääsi ilmoittamatta tapaamaan Buckinghamin kreiviä.
Pian he sen löysivät, ja tuokiossa niiden yläpää oli nostettu alhaalla olevan ikkunan ala-, reunaa vasten, joten kaikki kaksikymmentä miestä pian seisoivat päällikkönsä ympärillä Leybournin muurien sisällä.
Meluttomasti he liikkuivat linnan saleissa ja käytävissä, kunnes keittiöstä isoa leivosta kantava palvelijatar käännyttyään jyrkästä nurkkauksesta törmäsi suoraan Tornin henkipattoon. Päästäen parkaisun, joka olisi saattanut kuulua Lewesiin, hän pudotti vadin kivilattialle, pyörähti ympäri ja juoksi, yhäti kirkuen, suoraan avaraan ruokasaliin.
Pieni henkipattojoukko oli niin likellä hänen kinterillään, että vieraat olivat tuskin ennättäneet nousta pöydästä tyrmistyneinä tytön kimeästä kirkumisesta, ennenkuin Norman of Torn syöksähti sisälle leveästä ovesta jäljessään kaksikymmentä paljastettua miekkaa.
Sali oli täynnä ritareja, aatelisnaisia, palvelijoita ja sotilaita. Viisikymmentä miekkaa lennähti yhtä monesta tupesta, kun seurueen miehet näkivät vihamielisiltä näyttävät tulijat, mutta ennenkuin ehdittiin sivaltaa ainoatakaan iskua, kohotti Norman of Torn miekka oikeassa kädessä vasenta kättänsä ylöspäin, tehden hiljaisuutta vaativan eleen.
»Seis!» huusi hän, kääntyi suoraan Roger de Leybournin puoleen ja jatkoi: »Minulla ei ole mitään riitaa sinun kanssasi, mylord; mutta taaskin olen tullut etsimään erästä vierasta salistasi. Minusta tuntuu, että sinulla on yhtä huono maku valitessasi kestittäviäsi kuin kauniilla vaimollasi oli.»
»Kuka olet sinä, joka noin karkeasti tunkeudut häiritsemään linnani rauhaa ja rohkenet loukata vieraitani?» kysyi Roger de Leybourn.
»Kuka olen! Jos maltat odottaa, näet merkkini tuon virnistelevän paviaanin otsassa», vastasi henkipatto, osoittaen rautakudoksen peittämällä sormellaan de Leybournin likellä istunutta miestä.
Kaikkien silmät kääntyivät henkipaton jäykän sormen osoittamaan suuntaan, ja siellä oli tosiaankin kauhistuneen näköinen mies. Hän seisoi kasvot harmaina, nojaten pöytään tukea saadakseen; polvet tutisivat pelosta hänen lihavan ruhonsa alla, samalla kun hänen huulensa olivat vetäytyneet erilleen toisistaan hänen keltaisia hampaitaan vasten ja vääntyneet kauhuisen pelon kammottavaan irvistykseen.
»Jollette te minua tunnekaan, sir Roger», virkkoi Norman of Torn kuivasti, »on arvossa pidetyllä vieraallanne ilmeisesti parempi muisti».
Vihdoin pelon lamauttama mies sai takaisin puhekykynsä, ja vaikka hänen katseensa ei hetkeksikään hievahtanut tuiman, rauta-asuisen henkipaton uhkaavasta hahmosta, puhutteli hän Leybournin isäntää, kiljuen kimeällä, pelon akkamaiseksi muuttamalla falsettiäänellä: »Ottakaa hänet kiinni! Surmatkaa hänet!
»Käskekää sotilaittenne karata hänen kimppuunsa! Jos mielitte elää enää hetkeäkään, paljastakaa miekkanne ja puolustautukaa, sillä hän on Tornin paholainen ja hänen päästänsä on luvattu suuri palkkio!
»Oi, pelastakaa minut, pelastakaa minut! Hän on tullut tappamaan minua», lopetti hän, surkeasti ulisten.
Tornin paholainen! Kuinka se nimi hyydyttikään kokoontuneiden vieraiden sydämiä!
Tornin paholainen! Hitaasti sir Roger de Leybournin pöydän ympärillä seisovat miehet käsittivät, mitä se kammottava nimi oikein merkitsi.
Hetkisen vallitsi huoneessa jännittynyt hiljaisuus, syvä kuin haudassa; sitten muuan naisista kirkaisi ja kaatui pitkäkseen pöydälle. Hän oli nähnyt Tornin paholaisen merkin puoliso-vainajansa otsassa.
Ja sitten Roger de Leybourn puhkesi puhumaan.
»Norman of Torn, ainoastaan kerran ennen olette astunut Leybournin muurien sisälle, ja silloin te erästä toista henkilöä palvellaksenne teitte suuren palveluksen Leybournin suvulle ja olitte luonani yön kunnioitettuna vieraana. Vain hetkinen sitte lausuitte, ettei teillä ole mitään minua vastaan. Minkä tähden siis olette täällä? Puhukaa! Pitääkö Leybournin isännän tervehtiä Norman of Tornia ystävänä vaiko vihollisena, käsi ojossa vaiko miekka kädessä?»
»Olen tullut etsimään tuota miestä, jolla kaikki näette olevan hyvän syyn pelätä minua. Ja poistuessani vien osan hänestä muassani. Minulla on hyvin kiire, ja senvuoksi mieluimmin ottaisin suuren, hyvän ystäväni Peter of Colfaxin kenenkään häiritsemättä; mutta jollette siihen suostu, on meitä kaksikymmentä miestä näiden muurien sisällä ja lähes tuhat väijyy ulkosalla. Mitä sanotte, mylord?»
»Teillä täytyy olla vakava syy olla suuttunut Peter of Colfaxiin, koska olette etsineet hänet käsiinne tällä tavoin vain päivän kestävän ratsastusmatkan päässä kuninkaan armeijasta, vaikka kuningas on luvannut palkkion päästänne, ja myöskin toisesta armeijasta, jonka miehet samoin ovat vihollisianne.»
»Menisin ilomielin helvettiin noutamaan Peter of Colfaxia», vastasi henkipatto. »Syy ei vaikuta asiaan. Norman of Torn toimii ensin ja selittää sitten, jos hän lainkaan välittää selittää. Astukaa esiin, Peter of Colfax, ja kerran elämässänne taistelkaa miehen tavoin pelastaaksenne nämä ystävänne siitä kohtalosta, joka vihdoin kaksi vuotta kestäneen kärsivällisen odotuksen jälkeen on teidät tavoittanut!»
Verkkaisesti pelkuri-raukan herpaantuneet raajat toivat hänet horjuen huoneen keskelle, johon vähitellen oli valmistettu pieni, aukea tila; seurueen miehet muodostivat ympyrän, jonka keskellä Peter of Colfax ja Norman of Torn seisoivat.
»Antakaa hänelle aimo kulaus paloviinaa!» kehoitti henkipatto. »Muutoin hän vaipuu lattiaan ja tukehtuu oman kauhunsa tuskiin.»
Kun Peter of Colfax oli pakotettu nielemään pikarin tulista nestettä, sai hän takaisin menetettyä rohkeuttaan niin paljon, että kykeni nostamaan miekkaa pitelevän kätensä asentoon ja puolustautumaan; ja kun väkijuoma alkoi kiertää hänen suonissaan ja alkuvoimainen itsesäilytysvaisto alkoi vaikuttaa, miekkaili hän yhä varmemmin, kunnes katselijat arvelivat hänellä saattavankin olla mahdollisuuksia selviytyä Tornin henkipatosta voittajana. Mutta he eivät aavistaneet Norman of Tornin vain leikkivän uhrillaan saadakseen kidutuksen kestämään kauemmin ja ennen surmaamista rangaistakseen Peter of Colfaxia yhtä hirveästi kuin parooni oli rääkännyt Bertrade de Montfortia, koska tämä ei alistunut tyydyttämään hänen alhaisia halujaan.
Vieraat kurottelivat kaulaansa nähdäkseen edessään näyteltävän kiehtovan draaman kaikki yksityiskohdat.
»Hyvä Jumala, millainen miekkailija!» mutisi joku.
»Sellaista miekkailua ei ole nähty aina siitä alkaen, kun ensimmäinen miekka kiskaistiin ensimmäisestä tupesta!» huomautti Roger de Leybourn. »Eikö se ole ihmeellistä?»
Hitaasti, mutta varmasti Norman of Torn silpoi Peter of Colfaxia vähä kerrallaan ja niin hornamaisen varovasti, että verenvuotoa lukuunottamatta mies ei millään tavoin rampaantunut; eikä henkipatto kajonnut uhrinsa kasvoihin välkkyvllää miekallaan; niitä hän säästi tarkoituksensa lopullista täyttämistä varten.
Eikä pinteeseen joutunut, henkensä edestä taisteleva Peter of Colfax ollut mitätön vastustaja edes Tornin paholaiselle. Hän otteli vimmaisesti, äärimmäisessä pelossaan syöksähdellen teloittajansa kimppuun raivokkaan tuskaisesti. Hänen sinertävälle otsalleen oli kihonnut isoja hikikarpaloita.
Ja sitten Norman of Tornin aseen kiiltävä kärki välähti salamannopeasti uhrin kasvojen editse, ja Peter of Colfaxin oikean silmän yläpuolella oli kapea, kohtisuora viillos, josta punainen veri oli parhaiksi alkanut tihkua, kun mestarillisen säilän toinen nopea liike oli piirtänyt toisen samanlaisen, edellisen suuntaisen naarmun.
Viisi kertaa kosketti partaveitsenterävä kärki Peter of Colfaxin otsaa, kunnes katselijat näkivät tuomitun miehen otsassa verikirjaimisen kuoleman merkin — NT.
Se oli loppu. Peter of Colfax, joka oli silvottu riekaleiksi, mutta taisteli mielipuolisesti — ja mielipuoleksi hän oli tullutkin — oli jo melkein kuin kuollut, sillä Tornin henkipaton merkki oli hänen otsassaan. Nyt hän kiljui ja höpisi vaahtoisten huuliensa välitse, hänen keltaiset torahampaansa paljastuivat hullun kammottavaan irvistykseen, ja hän karkasi suoraan Norman of Tornia kohti. Pitkä miekka välähti, kun henkipatto, pinnistäen kaikki valtaiset voimansa, heilautti sitä kaaressa, joka osui Peter of Colfaxin olkapäiden yläpuolelle ja virnistävä pää kierähti lattialle, kun taas kammottava ruho, joka oli ollut englantilainen parooni, vaipui sekavaksi kasaksi Leybournin linnan ison salin ruohopeitteiselle lattialle.
Silmät levällään tarkkailevia vieraita puistatti. Joku purskahti hysteeriseen nauruun, eräs nainen nyyhkytti, ja sitten Norman of Torn, pyyhkien säiläänsä lattialle levitettyihin ruohoihin, kuten hän oli tehnyt kerran ennenkin samassa salissa, alkoi rauhallisesti puhua Leybournin isännälle.
»Haluaisin lainata tuon kultaisen vadin, mylord. Se tai sen sijasta toinen komeampi palautetaan teille.»
Leybourn nyökkäsi myöntävästi, ja Norman of Torn kääntyi lausumaan muutamia käskysanoja eräälle miehistään.
Mies otti Peter of Colfaxin pään lattialta ja pani sen kultavadille.
»Kiitän teitä, sir Roger, vierasystävyydestänne», sanoi Norman of Torn, kumartaen hänelle ja lumouksen vallassa oleville vieraille. »Hyvästi!» Sitten Norman of Torn jäljessään sotilaansa, joista yksi kantoi Peter of Colfaxin päätä kultaisella vadilla, poistui tyynesti salista ja koko linnasta.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Sekä hevoset että miehet olivat melkein lopen uupuneet useita päiviä kestäneiden ratsastusretkien ja taisteluiden riuduttavasta rasituksesta, minkä vuoksi Norman of Torn sijoittui leiriin siksi yöksi; eikä hän uudelleen lähtenyt liikkeelle, ennenkuin toisena aamuna, kolme päivää Lewesin taistelun jälkeen.
Hän suuntasi matkansa pohjoiseen, Leicesterin linnaa kohti, jossa hänellä oli syytä luulla tapaavansa erään nuoren naisen, ja vaikka hänen kipeätä sydäntään kirveli, kun hän ajatteli häntä odottavaa nöyryytystä, ei hän kuitenkaan voinut tehdä sen vähempää kuin sen, mitä tunsi kunniantuntonsa vaativan.
Hänen vierellään ratsastivat hurja, punapäinen, jättiläiskokoinen Shandy ja Tornin jäntevä, pieni harmaapää, jota henkipatto nimitti isäkseen.
Harmaita hiuksia ja pergamenttimaista ihoa lukuunottamatta ei vanhus ollut missään suhteessa muuttunut kaikkina näinä vuosina. Kun hänessä ei ollut ruumiillisia vikoja ja hän aina oleskeli ulko-ilmassa ja harrasti miekkailua, oli hänellä vielä nuoren miehen lihakset ja kestävyys.
Viiteen vuoteen hän ei ollut mitellyt miekkoja Norman of Tornin kanssa, mutta hän harjoitteli yhtenään hurjan lauman parhaiden miekkailijain kanssa, joten miehet olivat usein keskenään pohtineet, kumpi heistä, isä vaiko poika, oli etevämpi miekankäyttelijä.
Aina harvapuheisena vanhus tapansa mukaan ratsasti äänettömänä. Jo aikoja sitten oli Norman of Torn voimakkaan luonteensa ja käskevän esiintymisensä avulla anastanut itselleen komennusvallan Tornin linnassa. Vanhus yksinkertaisesti ratsasti ja taisteli muiden mukana, milloin häntä miellytti; ja hän oli tullut tälle retkelle, koska hän tunsi nyt olevan tulossa sen, mitä hän oli odottanut yli kaksikymmentä vuotta.
Kylmänä ja kovana hän ei tuntenut vähääkään rakkautta sitä miestä kohtaan, jota hän vielä nimitti pojakseen. Jos hänellä oli mitään tunteita Norman of Tornia kohtaan, oli se ylpeyttä, jonka alkuna ja loppuna oli hänen oppilaansa voimakkaan oikean käden melkein hornamainen miekkailutaito.
Pienen armeijan ratsastettua joitakuita tunteja etuvartiosto pysäytti seurueen, joka oli matkalla etelää kohti poikkitietä myöten. Siinä oli kaksi- tai kolmekymmentä miestä, enimmäkseen palvelijoita, ja kuusi upea-asuista ritaria.
Seisautettuaan ratsunsa heidän luoksensa Norman of Torn näki, että seurueen johtaja oli hyvin komea, suunnilleen hänen ikäisensä, ilmeisesti huomatussa asemassa oleva mies; edullinen saalis, mietti henkipatto.
»Kuka olette te», tiedusti herrasmies ranskankielellä, »joka pysäytätte ranskalaisen prinssin maantiellä, ikäänkuin hän olisi karannut rikollinen? Kuulutteko kuninkaan vaiko de Montfortin sotavoimiin?»
»Oletteko te prinssi Filip Ranskasta?» kysyi Norman of Torn.
»Kyllä; mutta kuka te olette?»
»Ja oletteko matkalla kohtaamaan mylady Bertrade de Montfortia?» jatkoi henkipatto piittaamatta prinssin kysymyksestä.
»Kyllä, jos se mitenkään kuuluu teihin», vastasi Filip lyhyesti.
»Kyllä se kuuluu», virkkoi Tornin paholainen, »sillä olen mylady Bertraden ystävä, ja koska maantie on kurittomina harhailevien sotilaslaumojen tähden vaarallinen, ei herra prinssin ole turvallisia uskaltautua sinne noin vähäisen suojajoukon saattamana. Senvuoksi ratsastaa lady Bertrade de Montfortin ystävä herra prinssin seurassa hänen päämääräänsä, jotta monsieur saapuu sinne kommelluksitta.»
»Olette ystävällinen, herra ritari, enkä minä unohda ystävällisyyttänne. Mutta taaskin, kuka on se mies, joka tällä tavoin huolehtii Ranskan Filipistä?»
»Norman of Torn on nimeni», vastasi henkipatto.
»Tosiaanko!» huudahti Filip. »Mahtava ja verinen henkipattoko?» Hänen kauniilla kasvoillaan ei ollut pelon eikä inhon ilmettä.
Norman of Torn naurahti.
»Monsieur le prince ehkä arvelee pilaavansa mainettaan», sanoi hän, »jos hän ratsastaa sellaisessa seurassa?»
»Mylady Bertrade ja hänen äitinsä pitivät teitä vähemmän paholaisena kuin pyhimyksenä», lausui prinssi. »He ovat kertoneet, miten pelastitte de Montfortin tyttären, ja aina siitä alkaen olen kovasti toivonut kohtaavani teidät kiittääkseni teitä. Aikomukseni oli sitä varten ratsastaa Torniin heti Leicesteriin saavuttuamme, mutta kreivi muutti kaikki suunnitelmamme voitollaan; ja vasta eilen kreivitär Eleanor, hänen puolisonsa, ja lady Bertrade lähtivät Batteliin, jossa Simon de Montfortin ja kuninkaan pitäisi olla tänään. Myöskin kuningatar on siellä seurueineen, joten odotetaan vanhassa linnassa hilpeitä juhlia osoittamaan, että de Montfortin ja hänen kuninkaansa välillä taaskin vallitsevat hyvät suhteet ja ystävyys. Mutta», lisäsi hän oltuaan hetkisen vaiti, »uskaltaako Tornin henkipatto ratsastaa lähelle kuningasta, joka on luvannut palkkion hänen päästänsä?»
»Palkkio on ollut luvattuna aina siitä alkaen, kun täytin kahdeksantoista vuotta», vastasi Norman of Torn, »mutta pääni on kuitenkin samassa paikassa, jossa se on aina ollut. Voitteko moittia minua, jos suhtaudun kevyesti kuninkaan palkkioon? Se ei ole kyllin painava minua rusentamaan; eikä se ole milloinkaan estänyt minua menemästä, minne olen halunnut, kaikkialla Englannissa. Olen vapaampi kuin kuningas, mylord, sillä kuningas on nyt vankina.»
Yhdessä he lähtivät ratsastamaan Battelia kohti, ja heidän keskustellessaan Norman of Torn alkoi pitää tästä uljaasta ja komeasta herrasmiehestä. Hänen sydäntään ei lainkaan karvastellut tämän miehen ja hänen rakastamansa naisen välinen, pian solmittava avioliitto.
Jos Bertrade de Montfort rakasti tätä kaunista, ranskalaista prinssiä, niin Norman of Torn oli prinssin ystävä, sillä hänen rakkautensa oli suuri ja mustasukkaisuuden yläpuolella. Se ei pitänyt ainoastaan neidon onnea, vaan myöskin neidon rakastaman miehen onnea ja menestystä hänen omaa onneaan korkeampana.
Heidän saapuessaan Batteliin oli hämärä, ja lausuessaan prinssille jäähyväisiä, sillä henkipatot aikoivat leiriytyä ihan kaupungin ulkopuolelle, Norman of Torn sanoi:
»Saanko pyytää mylordia viemään sanoman lady Bertradelle? Se koskee erästä tehtävää, jonka lupasin hänelle kaksi vuotta sitten ja jonka vasta nyt olen voinut suorittaa.»
»Tietysti, hyvä ystävä», lupasi Filip. Henkipatto laskeutui satulasta, käski erään aseenkantajistaan tuoda pergamenttia ja kirjoitti soihdun valossa kirjeen Bertrade de Montfortille.
Puoli tuntia myöhemmin ojensi muuan palvelija Battelin linnassa käärön Leicesterin tyttärelle hänen istuessaan yksin huoneessaan. Avattuaan sen hän luki:
Lady Bertrade de Montfortille hänen ystävällään Norman of Tornilta.
Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun puristitte Tornin henkipaton kättä
ystävyyden merkiksi, ja nyt hän tulee anomaan uutta suosionosoitusta.
Hän pyytää saada keskustella kanssanne kahden kesken Battelin linnassa
tänä iltana.
Vaikka Norman of Tornin nimi herättää kauhua muissa, tiedän, että Te ette häntä pelkää, sillä Teidän täytyy tuntea hänen uskollisuutensa ja ystävyytensä Teitä kohtaan.
Leirini on kaupungin portin ulkopuolella, ja sanansaattajanne saatetaan turvaisesti lakaisin, vaikka hän toisi minkälaisen vastauksen
Norman of Tornille.
Pelkää! Pelätä Norman of Tornia? Tyttö hymyili ajatellessaan sitä hirveän kauhun hetkeä kaksi vuotta sitten, jolloin hän oli Peter of Colfaxin linnassa saanut tietää olevansa yksin Tornin paholaisen kanssa ja tämän vallassa. Ja sitten hän muisteli henkipaton huomaavaisen ritarillisia, niin, melkeinpä helliä pikku palveluksia pitkällä, öisellä matkalla heidän ratsastaessaan Leicesteriin.
Kuinka omituisten ristiriitaisuuksien mies! Hän aprikoi, tulisiko henkipatto nyt kypärinsilmikko suljettuna, sillä hän oli vieläkin utelias ja halusi nähdä kylmän teräsnaamion piilottamat kasvot. Hän pyytäisi tänä iltana miestä näyttämään hänelle kasvonsa; vai olisiko se julmaa? Väitettiinhän hänen juuri rumuutensa tähden pitävän kypäriään suljettuna salatakseen inhoittavan näön ihmisten katseilta!
Muistellessaan heidän lyhyttä, kaksi vuotta sitten tapahtunutta kohtaustaan hän kirjoitti ja lähetti vastauksensa Norman of Tornille.
Kun kuninkaan seurue sinä iltana istui ruokapöydässä linnan salissa, kääntyi prinssi Filip kuninkaan puoleen ja sanoi:
»Kenenkä, teidän majesteettinne, arvelette ratsastaneen rinnallani
Batteliin tänään, jotta minua eivät roistot hätyyttäisi maantiellä?»
»Joku kentiläinen kelpo ystävämmekö?» kysyi kuningas.
»Ei; mies, jonka päästä teidän majesteettinne on luvannut palkkion, Norman of Torn; ja jos Englannin kaikki rosvot ovat yhtä kohteliaita ja miellyttäviä herrasmiehiä kuin hän, ratsastan aina yksin ja aseettomana valtakunnassanne voidakseni lisätä hauskojen tuttavieni luetteloa.»
»Tornin paholainen?» kummasteli Henrik epäilevästi. »Joku on narrannut teitä.»
»Ei, teidän majesteettinne, sitä en usko», vakuutti Filip, »sillä hän oli tosiaankin tuima ja mahtava mies, ja hänen takanaan ratsasti niin hurja ja peloittava lauma kuin konsanaan olen nähnyt vankilan ulkopuolella; heitä oli hyvinkin tuhat. Nyt he ovat leirissä kaupungin lähistöllä.»
»Mylord», virkkoi Henrik, puhutellen Simon de Montfortia, »eikö olisi aika vapauttaa Englanti tästä paholaisen sikiöstä ja hänen hornamaisesta joukkiostaan? Vaikka otaksuttavasti», lisäsi hän purevan ivallinen hymy huulillaan, »Leicesterin kreivistä saattaa olla tukalaa ahdistaa asekumppaniaan».
»En ole hänelle minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa», vastasi kreivi kopeasti, »hänen omien sanojensa mukaan».
»Olette hänelle kiitollisuudenvelassa Lewesissä saavuttamastanne voitosta», tokaisi kuningas. »Olisipa tosiaankin surullinen maininta näiden uskollisuutta vakuuttavien läänitysherrojemme vilpittömyydestä, jotka käänsivät aseensa meidän kuninkaallista persoonaamme vastaan ’pelastaakseen hänet väärien neuvonantajiensa kavaluudelta', jos kerrottaisiin heidän pyytäneen lainsuojatonta hirtehistä, jonka päästä on luvattu palkkio, tukemaan heidän 'oikeudenmukaista asiaansa'.»
»Herra kuningas», huudahti de Montfort, punastuen suuttumuksesta, »en pyytänyt tätä miekkosta avuksemme enkä tiennyt hänen olevan kahtasataa penikulmaa likempänä Lewesistä, ennenkuin näin hänen silloin ratsastavan keskelle ottelua. Enkä tiennyt, kävisikö hän paroonien vaiko kuninkaan puoluelaisten kimppuun, ennenkuin kuulin hänen sotahuutonsa.»
»Jos se on totta, Leicester», virkkoi kuningas äänessään epäilevä sointu, jonka hän tahallaan teki kuuluvaksi, »hirttäkää se koira! Hän on ihan kaupungin ulkopuolella parhaillaankin.»
»Te olette Englannin kuningas, mylord Henrik. Jos sanotte, että hänet pitää hirttää, niin hänet hirtetään», vastasi de Montfort.
»Ainakin kymmenen kertaa ovat oikeusistuimet jo hänet tuominneet; nyt on hänet vain otettava kiinni, Leicester», lausui kuningas.
»Aamun sarastaessa lähtee sotilasosasto liikkeelle sitä varten», lupasi de Montfort.
»Mutta jos minä siitä tiedän», tuumi Ranskan Filip, »ei Tornin uljasta henkipattoa huomenna hirtetä».
Battelin kaupungin ulkopuolella Norman of Torn käveli leirissään edestakaisin, odottaen vastausta kirjeeseensä.
Vahteja asteli pitkin koko leirin ympärystää, sillä henkipatto tiesi varsin hyvin pistäneensä päänsä leijonan kitaan tullessaan niin rohkeasti Englannin valtiovallan tyyssijoille. Hän ei luottanut de Montfortin kiitollisuuteen ja arvasi täydelleen, mitä kuningas vaatisi saatuaan tietää, että se mies, joka oli lähettänyt hänen sotilaansa alastomina takaisin Lontooseen, joka oli pakottanut hänen lähettinsä syömään hänen tiedonantonsa ja joka oli Lewesin luona kääntänyt hänen voittonsa tappioksi, oli de Montfortin armeijan ulottuvilla.
Norman of Torn piti taistelusta, mutta hän ei ollut hupsu eikä senvuoksi olisi mielellään pannut avoimella kentällä olevia tuhatta miestään muurien ympäröimässä linnoituksessa olevia kahtakymmentätuhatta sotilasta vastaan.
Niin, hän kohtaisi Bertrade de Montfortin tänä iltana, ja ennen aamunkoittoa hänen hurja laumansa olisi kaukana matkalla Torniin. Oli hyvin uskallettua mennä linnaan, joka oli täynnä hänen mahtavia vihollisiaan. Mutta jos hän saisi siellä surmansa, tapahtuisi se hyvän asian tähden, mietti hän; ja joka tapauksessa hän oli päättänyt suorittaa tämän velvollisuustehtävän, jota hän niin kovasti pelkäsi, ja hän suorittaisi sen, vaikka maailman kaikki armeijat olisivat sijoittuneet Batteliin.
Äkkiä hän kuuli erään vahdin luikkaavan hiljaa, ja pian mies tuli hänen luoksensa muassaan palvelija.
»Sanoma lady Bertrade de Montfortilta», ilmoitti sotilas.
»Tuokaa hänet tänne!» komensi henkipatto.
Lakeija saapui ja ojensi Norman of Tornille siron, tuoksuavilla vahasineteillä kiinnitetyn pergamentin.
»Käskikö mylady teidän odottaa vastausta?» tiedusteli henkipatto.
»Minun on määrä odottaa, mylord», vastasi pelokas mies, josta tämä tehtävä oli tuntunut melkein samanlaiselta kuin hänen emäntänsä olisi lähettänyt hänet helvettiin viemään sanomaa paholaiselle.
Norman of Torn astui lepattavan soihdun ääreen, mursi sinetit ja luki rakastamansa naisen kirjeen. Sen sisältö oli lyhyt ja yksinkertainen.
»Norman of Tornille hänen ainaiselta ystävältään Bertrade de
Montfortilta.
Tule Gilesin muassa! Olen käskenyt hänen opastaa sinut salaa luokseni.
Bertrade de Montfort.»
Norman of Torn meni erään kapteeninsa luokse, joka istui maassa jonkin vaatteella peitetyn esineen vieressä.
»Tulkaa, Flory!» sanoi hän ja kääntyen sitten odottavan Gilesin puoleen lisäsi: »Menkää edellä!»
He lähtivät liikkeelle peräkkäin, ensimmäisenä lakeija Giles, sitten Norman of Torn ja viimeisenä se mies, jota hän oli nimittänyt Floryksi ja joka kantoi vaatteella peitettyä esinettä. Mutta jonossa viimeisenä ei ollutkaan Flory. Flory virui kuolleena tuuhean tammen juurella leirissä; kapea haava hänen vasemman lapaluunsa alapuolella osoitti kohtaa, josta terävä tikari oli uponnut hänen sydämeensä, ja hänen paikallaan käveli pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus, kantaen vaatteella peitettyä esinettä. Mutta kukaan ei olisi voinut aavistaa erotusta, sillä pienen vanhuksen yllä oli Floryn sotisopa, ja hänen kypärinsilmikkonsa oli suljettu.
Ja niinpä he saapuivat linnan muurissa olevalle pienelle portille, jonka ympärillä ison tornin varjo teki pimeän yön synkkyyden kaksin kerroin mustemmaksi. Palvelija opasti heitä pitkin useita hämäriä käytäviä ja ylöspäin kiertoportaita myöten, pysähtyen vihdoin matalan oven eteen.
»Olemme perillä, mylord», ilmoitti hän, kääntyi ja poistui.
Norman of Torn kosketti oven lautoja oikean kätensä rautakintaan peittämillä rystösillä, ja sisältä kuului hiljainen kuiskaus: »Sisälle!»
Hän astui äänettömästi huoneeseen; se oli pieni etuhuone avaran salin vieressä. Sen toisessa päässä oli avoin takka, jossa roihusi hilpeä halkovalkea, ja yksi ainoa lamppu loi lisää pehmeätä valaistusta synkkään huoneeseen. Huoneen keskellä oli pöytä ja seinävierillä useita penkkejä.
Takan edessä seisoi Bertrade de Montfort, ja hän oli yksin.
»Pankaa kantamuksenne tähän pöydälle, Flory!» käski Norman of Torn. Ja kun se oli tehty, jatkoi hän: »Saatte mennä. Palatkaa leiriin!»
Hän ei puhutellut Bertrade de Montfortia, ennenkuin ovi oli sulkeutunut pienen, tuikean, harmaapäisen miehen jälkeen, jolla oli Flory-vainajan rauta-asu, ja sitten Norman of Torn meni pöydän ääreen ja jäi seisomaan vasen käsi paljaana, nojaten pöydän reunaan.
»Mylady Bertrade», virkkoi hän vihdoin, »olen tullut täyttämään lupaukseni».
Hän puhui ranskankieltä, ja tyttö hätkähti hieman kuultuaan hänen äänensä. Aikaisemmin Norman of Torn oli aina käyttänyt englanninkieltä. Missä hän oli ennen kuullut tuon äänen? Sen sointu värähteli hänen korvissaan.
»Mitä on Norman of Torn koskaan luvannut Bertrade de Montfortille?» kysyi hän. »En ymmärrä, ystäväni.»
»Katsokaa!» kehoitti mies. Ja kun tyttö lähestyi pöytää, veti hän syrjään vaatteen, joka peitti miehen sinne panemaa esinettä.
Tyttö peräytyi, päästäen hiljaisen, kauhuisen äännähdyksen, sillä pöydällä oli kultaisella vadilla miehen pää, jonka kammottava kuolonirvistys oli paljastanut keltaiset hampaat.
»Tunnetko sen?» tiedusti henkipatto. Ja hän tunsi; mutta sittenkään hän ei käsittänyt. Vihdoin hänen mieleensä hitaasti palasi Roger de Condén kevyt, leikkisä lupaus noutaa hänen vihollisensa pää valtiattarensa jalkojen juureen kultaisella vadilla.
Mutta mitä tekemistä oli Tornin henkipatolla siinä asiassa! Se oli hänestä kovin visainen pulma, mutta sitten hän näki tuiman, umpikypärisen miehen paljaan vasemman käden, joka lepäsi pöydällä Peter of Colfaxin inhoittavan pään vieressä; ja sen nimettömässä sormessa oli se komea sormus, jonka hän oli viskannut Roger de Condélle silloin kaksi vuotta sitten.
Kuinka kummallisen kepposen hänen aivonsa mielivätkään tehdä hänelle! Niin ei voinut olla, ei, se oli mahdotonta; sitten hänen katseensa osui taaskin kulta vadilla irvistävään päähän, ja sen otsassa hän näki hyytyneen veren muodostamat kirjaimet, äkillisen kuoleman kaamean merkin — NT!
Hitaasti hänen katseensa kääntyi jälleen henkipaton sormessa olevaan sormukseen ja sitten hänen suljettuun kypäriinsä. Hän astui askeleen eteenpäin toinen käsi painettuna rintaa vasten toisen osoittaessa miehen kasvoja ja huojui hieman ikäänkuin äsken vaikeasta taudista toipunut.
»Kypärinsilmikkonne», sopersi hän, »avatkaa silmikkonne!» Ja sitten hän supatti ikäänkuin itsekseen: »Niin ei voi olla; niin ei voi olla.»
Vaikka se repi Norman of Tornin sydäntä, noudatti hän kehoitusta, ja tyttö näki edessään Roger de Condén uljaat, voimakkaat kasvot.
»Mon Dieu!» parahti hän. »Sanokaa, että tämä on vain julmaa pilaa!»
»Se on julma totuus, mylady Bertrade», vastasi henkipatto murheellisesti. Ja kun neito sitten kääntyi poispäin hänestä, vieden käsivartensa kasvoilleen, meni hän tytön luokse, laski kätensä hänen olalleen ja virkkoi surullisesti:
»Ja nyt oivallatte, mylady, minkä tähden en seurannut teitä Ranskaan. Sydämeni lähti sinne muassanne, mutta tiesin, että vain murhetta ja nöyryytystä voisi koitua sellaiselle, jota Tornin paholainen rakastaa, jos hän saisi vastarakkautta; ja sentähden odotin, kunnes olisitte unohtanut Roger de Condélle lausumanne sanat, ennenkuin tulin täyttämään sitä lupausta, että saisitte tietää, kuka hän oikein on.
»Tänä iltana olen tullut sentähden, Bertrade, että rakastan teitä. Jumala tietää, ettei minun ole mieluista nähdä jo asennostannekin kuvastuvaa kammoa, lukea sydämessänne kuohuvaa vihaa ja inhoa ja arvata, kuinka kovat, kylmät ajatukset ovat vallanneet mielenne minua kohtaan, koska sallin teidän puhua, kuten kerran puhuitte Tornin paholaiselle.
»En ensinkään puolustele heikkouttani. En pyydä teiltä anteeksi sellaista, mitä, sen tiedän, ette ikinä voi suoda anteeksi. Paras, mitä voin toivoa, on se, että aina minua muistaessanne ajattelette minua inhoten ja halveksien.
»Vain sen tiedän, että rakastan teitä, Bertrade; vain sen tiedän, että rakastan teitä ja että rakkauteni on omaa ymmärrystänikin väkevämpi.
»Tässä on se sormus, jonka annoitte minulle ystävyytenne merkiksi. Ottakaa se! Se käsi, joka sitä kantoi, ei ole tehnyt mitään väärää siinä valossa, joka sen ohjeeksi on annettu.
»Sen ympäröimässä sormessa kiertänyt veri on tullut Bertrade de Montfortille sykkivästä sydämestä, joka edelleenkin sykkii ainoastaan hänelle, kunnes armollinen kaitselmus näkee hyväksi korjata pois täältä hukkaan menneen, hyödyttömän elämän.
»Hyvästi, Bertrade!» Hän polvistui ja vei tytön hameenliepeen huulilleen.
Tuhansia ristiriitaisia tunteita myllersi Englannin uuden valloittajan ylpeän tyttären sydämessä. Kiukku väärinkäytetyn luottamuksen tähden, kiitollisuus ritarillista auttajaa kohtaan, joka oli kahdesti pelastanut hänen kunniansa, viha satojen ystävien ja sukulaisien murhaajaa kohtaan, miehen ihailtavan rohkeuden herättämä kunnioitus, kammo ja halveksiminen halpasyntyistä kohtaan, sen hurmiohetken muisto, jolloin nuo kauniit huulet olivat painuneet hänen huulilleen, ylpeys tämän häntä puoltavan ritarin pelottomuuden johdosta, joka uskalsi yksin tulla kahdenkymmenentuhannen vihollisensa keskelle täyttääkseen hänelle antamansa lupauksen; mutta voimakkaampina kuin kaikki muu kohosi kaksi seikkaa hänen sielunsa silmien eteen elävien olentojen tavoin — miehen nöyryyttävä, alhainen syntyperä ja sen suuren rakkauden muisto, jota hän oli hellinyt kaikki nämä pitkät, ikävät kuukaudet.
Ja nämä kaksi kamppailivat ratkaisevan taistelun tytön rinnassa. Niinä muutamina, lyhyinä hämmennyksen ja epävarmuuden hetkinä tunsi Bertrade de Montfort tulleensa kymmenen vuotta vanhemmaksi, ja saavutettuaan lopullisen päätöksensä hän ei enää ollut nuori tyttö, vaan täysi-ikäinen nainen, joka vakaan, kypsän harkinnan jälkeen oli valinnut tien ja kulkisi sitä myöten loppuun saakka — lopulliseen päämäärään, olipa se kuinka suloinen tai kuinka karvas tahansa.
Verkkaisesti hän kääntyi jalkojensa juurelle polvistuneen miehen puoleen, tarttui käteen, joka ojensi hänelle sormusta ja nosti miehen seisomaan. Äänettömänä hän painoi kultaisen renkaan takaisin Normanin sormeen ja suuntasi sitten katseensa hänen silmiinsä.
»Pidä sormus, Norman of Torn!» kehoitti hän. »Bertrade de Montfortin ystävyyttä ei kevyesti anneta eikä kevyesti oteta pois» — hän empi — »eikä myöskään hänen rakkauttaan».
»Mitä tarkoitatte!» kuiskasi Norman, sillä tytön silmissä loisti sama ihana ilme, jonka hän oli nähnyt silloin kaukaisessa Leicesterin linnassa.
»Tarkoitan», vastasi neito, »sitä, että oletpa Roger de Condé tai Norman of Torn, aatelismies tai maantierosvo, se on Bertrade Montfortista ihan samantekevä — sinua minä rakastan, sinua!»
Jos tyttö olisi sättinyt häntä, sylkenyt hänen silmilleen, ei hän olisi hämmästynyt, sillä hän oli odottanut pahinta; mutta että tyttö rakasti häntä! Oi, hyvä Jumala, olivatko hänen liiaksi rasittuneet hermonsa sekoittaneet hänen pääparkansa? Näkikö hän unta vain herätäkseen tajuamaan kylmän ja kammottavan todellisuuden?
Mutta nämä hänen kaulaansa kietoutuneet lämpimät käsivarret, hänen poskiaan hivelevä sulotuoksuinen hengitys eivät olleet unta!
»Ajatteletko, mitä sanot, Bertrade?» huudahti hän. »Muistatko, että olen halpasyntyinen lurjus, joka en tiedä omaa äitiäni, vieläpä epäilen isänikin oikeaperäisyyttä! Voisiko joku de Montfort astua maailman näkyviin sellainen mies puolisonaan?»
»Tiedän täydelleen, mitä sanon», vakuutti tyttö. »Vaikka olisit tallirengin ja keittiöpiian avioton poika, sittenkin rakastaisin sinua, kunnioittaisin sinua ja takertuisin kiinni sinuun. Missä sinä olet, Norman of Torn, siellä on minun onneni. Sinun ystäväsi ovat minun ystäviäni, riemusi minun riemujani, surusi minun surujani; ja sinun vihollisesi, jopa oma isänikin, ovat minunkin vihollisiani.
»Minkä tähden, oma Normanini, niin on, sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että usein kysyin itseltäni, rakastinko oikein todella Roger de Condéta, mutta sinua — oi, Norman, minkä tähden ei nyt ole epäilyksen hiventäkään siitä, että tämä sydän, tämä sielu, tämä ruumis ovat kokonaan ja ikuisesti Tornin henkipaton?»
»En tiedä», virkkoi Norman koruttomasti! ja vakavasti. »Niin ihmeellinen kysymys käy yli aivo-poloisteni ymmärryksen; mutta luulen sydämeni sen tietävän, sillä riemuissaan se panee veren kuumana vinhasti tulvimaan olemuksessani, niin että tuntuu siltä kuin olisin palamaisillani pelkästä onneni kuumuudesta.»
»St!» varoitti tyttö äkkiä. »Olen kuulevinani askelten ääntä. Sinua ei saada tavata täällä, Norman of Torn, sillä vasta tänä iltana kuningas kiristi isältäni sen lupauksen, että sinut huomenna vangitaan ja hirtetään. Mitä teemme, Norman? Missä kohtaamme toisemme jälleen?»
»Me emme eroa, Bertrade, muuta kuin siksi aikaa, että ehdit ottaa helysi ja noutaa ratsastusvaippasi. Sinä lähdet tänä yönä ratsastamaan pohjoista kohti Norman of Tornin seurassa, ja kolmantena päivänä isä Claude yhdistää meidät.»
»Olen iloinen siitä, että haluat sitä», vastasi neito. »Pelkäsin sinun jostakin syystä arvelevan parhaaksi, etten nyt lähtisi mukaasi. Odota täällä! Viivyn poissa vain hetkisen. Jos kuulemani askeleet lähestyvät tätä ovea» — ja hän osoitti ovea, josta Norman oli tullut pieneen huoneeseen — »sopii sinun mennä tuosta toisesta ovesta viereiseen huoneeseen ja olla siellä piilossa, kunnes vaara on mennyt ohitse».
Norman of Torn virnisti, sillä hänestä ei ollut mieluista mennä piiloon vaaran tieltä.
»Minun tähteni», pyysi Bertrade. Niinpä mies lupasi täyttää hänen pyyntönsä, ja hän pujahti nopeasti huoneesta noutamaan tavaroitaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Laskettuaan vaatteeseen verhotun esineen keskellä lattiata olevalle pöydälle ja poistuttuaan huoneesta pieni, tuikea, harmaapäinen mies ei palannut leiriin, kuten Norman of Torn oli määrännyt.
Sensijaan hän pysähtyi ihan pienen, hiukan raolleen jättämänsä oven taakse väijymään ja kuuntelemaan kaikkea, mitä Bertrade de Montfortin ja Norman of Tornin välillä tapahtui.
Kun hän kuuli Simon de Montfortin ylpeän tyttären tunnustavan rakastavansa Tornin paholaista, väänsi hänen huuliaan julma hymy.
»Kaikki käy paremmin kuin olin toivonut», mutisi hän, »ja helpommin. Lempo soikoon! Kuinka paljoa helpompi onkaan nyt saada myöskin Leicester koko ylpeine sydämineen mukaan hirtättämään Norman of Tornia! Oi, kuinka ihana kosto! Olen kauan odottanut, sinä koiramainen kuningas, saadakseni sivaltaa takaisin sen iskun, jonka sinä silloin löit, mutta maksu on kauan kasaantuneista koroista paisunut satakertaiseksi.»
Nopeasti tämä jäntevä hahmo riensi pitkin käytäviä, kunnes saapui juhlasaliin, jossa de Montfort ja kuningas ynnä Ranskan Filip ja paljon muita aatelisia ja ylimyksiä istuivat.
Ennenkuin ovella seisova vahti oli ehtinyt pysäyttää hänet, syöksähti hän huoneeseen ja puhutteli kuningasta, huudahtaen:
»Haluatteko vangita Tornin paholaisen, teidän majesteettinne? Hän on nyt yksin sellaisessa paikassa, jossa muutamat miehet saavat hänet kiinni.»
»Mitä nyt? Mitä nyt?» äänsi Henrik. »Mikä mielipuoli tämä on?»
»En ole mielipuoli, teidän majesteettinne; milloinkaan eivät aivot ole työskennelleet selvemmin ja varmempaa tarkoitusta kohti», vastasi mies.
»Se saattaa epäilemättä olla joku sen hirtehisen oma juoni», huomautti de Montfort.
»Missä se roisto on?» tiedusti Henrik.
»Hän on nyt tässä palatsissa, ja hänen syleilyssään on Bertrade, hänen ylhäisyytensä Leicesterin kreivin tytär. Ihan äsken neito vakuutti rakastavansa häntä.»
»Seis!» karjaisi de Montfort. »Hillitse katalaa kieltäsi. Mitä tarkoitat syytäessäsi sellaisia valheita ja ihan vasten kasvojani?»
»Ne eivät ole valheita, Simon de Montfort. Jos ilmoitan sinulle, että Roger de Condé ja Norman of Torn ovat sama henkilö, niin tiedät, etten valehtele.»
De Montfort kalpeni.
»Missä se kurja vintiö on?» kysyi hän.
»Tulkaa!» kehoitti pieni vanhus. Ja hän poistui salista de Montfort, kuningas, prinssi Filip ja muut kinterillään.
»Sinun olisi parasta ottaa mukaan kaksikymmentä sotilasta — sinä tarvitset ne kaikki vangitaksesi Norman of Tornin», neuvoi vanhus de Montfortia. Ja kun he sivuuttivat vahtihuoneen, lisääntyi seurue niin ollen kahdellakymmenellä sotilaalla.
Tuskin oli Bertrade de Montfort ehtinyt lähteä Norman of Tornin luota, ennenkuin henkipatto kuuli lukuisten jalkojen töminää. Ne kuulostivat lähestyvän himmeästi valaistussa käytävässä siihen huoneeseen tuovaa pientä ovea, jossa hän oli.
Vikkelästi hän siirtyi vastapäiselle ovelle ja jäi odottamaan käsi rivassa. Niin, ne tulivat sinne päin nopeasti, ja tulijoita oli paljon; ja kuullessaan heidän seisahtuvan ulkopuolelle hän veti syrjään verhon, työnsi takanaan olevan oven auki ja perääntyi toiseen huoneeseen, samalla kun Simon de Montfort, Leicesterin kreivi, syöksyi huoneeseen vastaiselta puolelta.
Samassa kajahti Norman of Tornin takana kirkaisu, ja pyörähdettyään ympäri hän näki edessään kirkkaasti valaistun huoneen, jossa istuivat Eleanor, Englannin kuningatar, ja toinen Eleanor, Simon de Montfortin vaimo, seuranaisineen.
Nyt hänen oli mahdoton piiloutua ja mahdoton pelastua, sillä hän ei olisi juossut, vaikka hänellä olisi ollut, mihin juosta. Hitaasti hän perääntyi ovelta nurkkaan, jossa hän selkä seinää vasten ja pöytä oikealla puolellaan saattaisi kuolla samoin kuin oli elänyt, taistellen, sillä Norman of Torn tiesi, ettei hän voinut toivoa armoa noilta miehiltä, jotka olivat saaneet hänet umpikujaan kuin satimeen joutuneen ison karhun.
Kun heillä oli armeija käskettävissään, olisi heidän helppo nujertaa yksinäinen mies, vaikka se mies olikin Tornin paholainen.
Kuningas ja de Montfort olivat nyt tulleet pienemmän huoneen lävitse saliin, jossa henkipatto seisoi valmiina puolustautumaan.
Salin toisessa päässä seisoivat kuningatar ja ylimysnaiset yhteen sulloutuneina, kun taas de Montfortin takana tungeksi kaksikymmentä aatelismiestä ja yhtä monta sotilasta.
»Mitä tekemistä sinulla on täällä, Norman of Torn?» kiljaisi de
Montfort kiukkuisesta »Missä on tyttäreni Bertrade?»
»Olen täällä, herra kreivi, hoitamassa omia asioitani», vastasi Norman of Torn, »jotka eivät kuulu kenellekään muulle. Mitä tyttäreenne tulee, ei minulla ole aavistustakaan siitä, missä hän on. Mitä asiaa hänellä olisi Tornin paholaiselle, mylord?»
De Montfort kääntyi pienen harmaapään puoleen.
»Hän valehtelee», kirkui tämä. »Neidon suudelmista ovat hänen huulensa vielä kosteat.»
Norman of Torn katsahti puhujaan, ja nyt osittain avatun kypärinsilmikon takaa hän näki sen miehen kasvot, jota hän oli kahdenkymmenen vuoden aikana nimittänyt isäkseen.
Hän ei ollut milloinkaan odottanut rakkautta tältä kovalta vanhukselta, mutta kavallusta ja vahingontekoa — ei, hän ei voinut sitä uskoa; jommankumman heistä oli täytynyt tulla hulluksi; mutta minkä tähden Floryn rauta-asu? Missä uskollinen Flory oli?
»Isä!» huudahti hän. »Oletko sinä opastanut vihaamasi Englannin kuninkaan omaa poikaasi vastaan!»
»Sinä et ole minun poikani, Norman of Torn», vastasi vanhus. »Se aika, jolloin olet minulle ollut hyödyksi, on mennyt; nyt edistät tarkoituksiani parhaiten roikkumalla hirsipuussa. Vangitkaa hänet, herra kreivi! Väitetään, että pihalla on oivallinen, vankka hirsipuu.»
»Antaudutko, Norman of Torn?» huusi de Montfort.
»Kyllä», kuului vastaus, »sittenkun tällä lattialla on nilkan korkeudelta englantilaisten verta ja sydämeni on tauonnut sykkimästä; sitten antaudun.»
»Joutuin!» kivahti kuningas. »Käskekää miestenne vangita se koira, de
Montfort!»
»Käykää hänen kimppuunsa siis!» komensi kreivi, kääntyen odottavien sotilaiden puoleen, joista kukaan ei näyttänyt kovin kiihkeästi pyrkivän tuhoon tuomitun henkipaton kimppuun.
Mutta muuan vahtiupseeri näytti heille esimerkkiä, ja sitten he kaikki työntyivät yhtä aikaa Norman of Tornia kohti, kaksikymmentä säilää yhtä vastaan.
Nyt oli Tornin henkipatolta leikki kaukana; kysymyksessä oli tuima taistelu, ja hänen ainoa toivonsa oli hirvittävästi harventaa ahdistajainsa joukkoa, ennenkuin hän itse sortuisi.
Ja niinpä hän taisteli niinkuin hän ei ollut milloinkaan ennen taistellut, tappaakseen niin monta ja niin nopeasti kuin suinkin. Ja katsojista näytti, ettei nuori kaartinupseeri ollut ehtinyt tuon peloittavan säilän ulottuviin, ennenkuin hän jo virui kuolleena lattialla, ja sitten kuoleman ota tunkeutui erään sotilaan keuhkoihin, tuskin seisahtuen, ennenkuin se jo lävisti kolmannen sydämen.
Sotilaat vetäytyivät heti takaisin säikähtyneinä tuon valtavan käden tekemästä tuhosta. Ennenkuin de Montfort ennätti hoputtaa heitä uuteen hyökkäykseen, syöksähti pienen, yksinäisen vastustajansa vastassa seisovan miesryhmän lävitse pitkään ratsastusvaippaan puettu tyttömäinen hahmo.
Päästäen hiljaisen raivon ja paheksumisen huudahduksen Bertrade de Montfort heittäytyi Tornin paholaisen eteen, kääntyi hämmästyneeseen seurueeseen, kuninkaaseen, prinssiin, sotilaihin ja ylimyksiin päin, oikaisihe täyteen mittaansa ja, osoittaen koko sitä rodun ja veren ylpeyttä, jonka hän oli saanut perinnöksi.
Ranskan kuninkaalta isänsä puolelta ja Englannin kuninkaalta äitinsä puolelta, hän sinkautti heille uhmansa ja halveksumisensa yhdessä sanassa:
»Raukat!»
»Mitä tämä merkitsee, tyttö?» kysyi de Montfort. »Oletko tullut pähkähulluksi? Tiedätkö, että tämä miekkonen on Tornin henkipatto?»
»Jollen olisi tietänyt sitä ennen», vastasi tyttö kopeasti, »olisi se nyt minulle selvinnyt nähdessäni neljänkymmenen pelkurin epäröivän ahdistaessaan yhtä ainoata miestä. Kuka muu mies koko Englannissa kykenisi tällä tavoin vastustamaan neljääkymmentä? Puolustautumaan pakotettu leijona, jonka jalkojen juuressa nalkuttaa neljäkymmentä shakaalia!»
»Jo riittää, tyttö!» kivahti kuningas. »Mitä tämä lurjus merkitsee sinulle?»
»Hän rakastaa minua, teidän majesteettinne», virkkoi Bertrade ylpeästi, »ja minä rakastan häntä».
»Sinä rakastat tätä halpasyntyistä hirtehistä, Bertrade», kiljui Henrik. »Sinä, de Montfort, sisareni tytär, joka olet nähnyt tämän murhaajan kirotun merkin sukulais-vainajiesi otsassa, joka olet nähnyt hänen syytävän uhmaansa vasten kuninkaan, enosi, kasvoja ja omistavan koko elämänsä omaistesi ryöstämiseen; sinäkö rakastat tätä hirviötä?»
»Minä rakastan häntä, teidän majesteettinne.»
»Rakastatko häntä, Bertrade?» tiedusti Ranskan Filip hiljaa, työntyen likemmäksi tyttöä.
»Kyllä, Filip», myönsi neito äänessään hieman surullinen, mutta varma sointu, samalla kun hän avoimesti ja rohkeasti katsoi prinssiä silmiin.
Heti singahti nuoren prinssin miekka tupestaan, hän pyörähti de Montfortia ja muita ahdistajia kohti ja peräytyi Norman of Tornin rinnalle.
»Se, että Bertrade rakastaa häntä, riittää minulle, hyvät herrat», lausui hän. »Sen, joka vangitsee Bertrade de Montfortin rakastaman miehen, täytyy myöskin vangita Ranskan Filip.»
Norman of Torn laski vasemman kätensä prinssin olalle.
»Ei; sinä et saa tehdä näin, ystäväni», kielsi hän. »Tämä on minun taisteluni, ja minä tahdon taistella sen yksin. Mene, pyydän sinua, ja vie hänet muassasi pois vaaran jaloista!»
Heidän väitellessään olivat Simon de Montfort ja kuningas puhelleet keskenään, ja edellisen käskystä sotilaat äkkiä hyökkäsivät jälleen. Se oli raukkamainen sotajuoni, sillä he tiesivät, ettei pari voinut taistella, kun tyttö oli heidän ja heidän vastustajiensa välissä. Ja siten he ylivoimallaan kiskoivat Bertrade de Montfortin ja prinssin pois Norman of Tornin luota niin, ettei iskuakaan sivallettu, ja senjälkeen astui pieni, tuikea harmaapäinen vanhus esille.
»Koko Englannissa, niin, koko maailmassa on ainoastaan yksi miekka, joka pystyy yksin nujertamaan Norman of Tornin», sanoi hän puhuen kuninkaalle, »ja se miekka on minun. Käske karjasi pysytellä loitommalla, poissa tieltäni!» Ja vastausta odottamatta tuikea harmaapää hypähti miekkailemaan sitä miestä vastaan, jota hän kahden vuosikymmenen aikana oli nimittänyt pojakseen.
Norman of Torn astui nurkastaan ottelemaan vanhusta vastaan, jonka hän nyt oli oppinut tuntemaan vihamiehekseen, ja silloin taisteltiin Englannin kuningattaren huoneessa Battelin linnassa sellainen kaksintaistelu, jollaista yksikään siellä olevista katselijoista ei ollut ennen nähnyt ja jollaista ei luultavasti ole suoritettu sitä ennen eikä sen jälkeen.
Maailman molemmat parhaat miekkailijat, opettaja ja oppilas — toinen voimakas kuin nuori härkä, toinen ovela kuin vanha, harmaa kettu, ja molemmilla elinkautinen harjaannus takanaan ja verenhimo ja viha kannustajinaan — pistivät, väistivät ja sivalsivat, niin että tämän ihmeellisen miekkailun kauhuiset katselijat tuskin hengittivät jännityksen ja ihmettelyn vallassa.
He siirtyivät sinne tänne huoneessa, samalla kun ne, jotka olivat tulleet surmaamaan, painautuivat taaksepäin tehdäkseen tilaa kamppailijoille. Nyt nuori mies pakotti vanhempaa vastustajaansa yhä enemmän puolustuskannalle. Hitaasti, mutta yhtä varmasti kuin kuolema hän pääsi yhä likemmäksi voittoa. Myöskin vanhus oivalsi sen. Hän oli omistanut vuosia elämästään harjoittaakseen tuota valtavaa kättä, jotta se pystyisi kylvämään kuolemaa muiden keskuuteen, ja nyt, kostavan kohtalon julman oikeudenmukaisuuden määräyksestä, hän itse vihdoin sortuisi sen pirullisen taidon kaatamana.
Hän ei voinut voittaa Norman of Tornia rehellisessä taistelussa, sen kavala ranskalainen tajusi; mutta kun nyt kuolema oli niin likellä häntä, että hän tunsi sen kylmän hengityksen tiivistyvän otsalleen, ei häntä lainkaan haluttanut kuolla, ja niinpä hän mietti keinoja, joiden avulla hän voisi välttää ajattelemattoman yrityksensä seurauksen.
Äkkiä hän huomasi tilaisuuden. Norman of Torn seisoi erään aikaisemman vastustajansa ruumiin vieressä. Verkkaisesti vanhus siirtyi sivulle, kunnes ruumis oli suoraan henkipaton takana, ja pinnistäen sitten vielä kerran erinomaista miekkailutaitoa hän pakotti Norman of Tornin peräytymään yhden ainoan askeleen — se riitti, henkipaton jalka osui lattialla viruvaan ruumiiseen; hän horjahti, ja lyhyeksi hetkiseksi hänen oikea kätensä kohosi, vaikka vain hiukan, hänen koettaessaan säilyttää tasapainoaan; mutta se vähäinen oli kylliksi, juuri sitä oli vanha käärme odottanut, ja hän oli valmis. Salamannopeasti hänen säilänsä sujahti aukosta, ja ensimmäisen kerran elämänsä aikana, joka oli ollut täynnä alituista taistelua ja kuolemaa, Norman of Torn tunsi kylmän teräksen leikkaavan lihaansa. Mutta ennenkuin hän kaatui, totteli hänen miekkansa rautaisen tahdon viimeistä rajua komennusta, ja samalla kun hänen ruumiinsa vaipui hervottomana lattialle, kierähtäen käsivarret levällään selälleen, sortui myöskin pieni, tuikea harmaapäinen vanhus maahan, suonenvedontapaisesti puristaen rintaansa uponnutta, välkkyvää säilää.
Hetkisen katselijat seisoivat ikäänkuin kivettyneinä, ja sitten Bertrade de Montfort riistäydyttyään irti isänsä pidättävistä käsistä syöksyi rakastamansa miehen elottoman ruumiin ääreen. Polvistuttuaan hänen viereensä hän hoki ääneen hänen nimeään päästäessään irti hänen kypäriään. Hän kiskoi teräksisen päähineen kaatuneen päästä, hyväili hänen kasvojansa ja suuteli kalpeata otsaa ja liikkumattomia huulia.
»Voi, hyvä Jumala! Voi, hyvä Jumala!» jupisi hän. »Minkä tähden otit hänet pois? Vaikka hän olikin henkipatto, oli hänen pikkusormessaan enemmän kunniantuntoa, ritarillisuutta ja todellista miehuutta kuin virtaa Englannin kaikkien ylimysten suonissa.
»En ihmettele sitä, että hän ryösti teiltä», huusi hän, kääntyen takanaan seisovien ritarien puoleen. »Hänen elämänsä oli puhdas, teidän on mätä; hän oli uskollinen ystävilleen ja poljetuille, te olette kaikki sydämeltänne kavaltajia; ja aina te tallaatte maahan sortuneita, jotta he vaipuisivat yhä syvemmälle mutaan. Mon Dieu! Kuinka teitä vihaankaan!» lopetti hän. Ja ne sanat lausuessaan Bertrade de Montfort katsoi suoraan isänsä silmiin.
Vanha kreivi käänsi päänsä toisaalle, sillä hän oli pohjaltaan uljas, laajasydäminen, hyväntahtoinen mies ja katui jo suuttumuksen ajattelemattomassa kiihkossa tekemäänsä tekoa.
»No, no, lapsi», tyynnytti kuningas, »olet kiihtynyt, sanot sellaista, mitä et tarkoita. Maailma on parempi, kun tämä mies on kuollut. Hän oli järjestetyn yhteiskunnan vihollinen, hän ryösti aina kanssaihmisiltään. Elämä on Englannissa turvallisempaa tämän päivän jälkeen. Älä itke sellaisen nimettömän seikkailijan ruumiin ääressä, joka ei tuntenut omaa isäänsä!»
Joku oli nostanut pienen, tuikean, harmaapäisen vanhuksen istuvaan asentoon. Hän ei ollut kuollut, Silloin tällöin hän yski, ja silloin hänen ruumistaan aina puistatti tuska, ja verta vuoti hänen suustansa ja sieraimistaan.
Vihdoin hän näytti koettavan puhua. Hän viittasi heikosti kuninkaaseen päin. Henrik tuli hänen luoksensa.
»Olet voittanut itsellesi hallitsijasi kiitollisuuden, kelpo mies», virkkoi kuningas ystävällisesti. »Mikä on nimesi?»
Vanhus koetti puhua, mutta ponnistuksen seurauksena oli uusi yskän puuska. Vihdoin hänen onnistui kuiskia.
»Katso — minua! Etkö — sinä — tunne — minua? Miekkailussa — isku — kaksikymmentä — pitkää vuotta. Sinä — syljit — kasvoilleni.»
Henrik polvistui tähystämään kuolevan kasvoja.
»De Vac!» huudahti hän.
Vanhus nyökkäsi. Sitten hän osoitti lattialla viruvaa Norman of Tornia.
»Henkipatto — rosvo — Englannin — vitsaus. Katso — hänen — kasvojaan.
Avaa — hänen — ihokkaansa — vasemmassa — rinnassa.»
Hän keskeytti puhelunsa pelkästä heikkoudesta. Mutta seuraavalla hetkellä hän pinnistäytyi vielä kerran supattamaan: »De Vacin — kosto. Jumala — kirotkoon — englantilaisia.» Sitten hän retkahti eteenpäin heinille kuolleena.
Kuningas, de Montfort ja kuningatar olivat kuulleet. He seisoivat, silmäillen omituisen jäykästi toistensa silmiin, kuten tuntui, kokonaisen iäisyyden, ennenkuin kukaan heistä uskalsi liikahtaa. Ja vasta sitten he, ikäänkuin peläten, mitä näkisivät, kumartuivat Tornin henkipaton ruumiin puoleen.
Kuningattarelta pääsi hiljainen parkaisu, kun hän näki ylöspäin kääntyneet liikkumattomat, rauhalliset kasvot.
»Edward!» kuiskasi hän.
»Ei Edward, madame», virkkoi de Montfort, »vaan —»
Kuningas polvistui ruumiin viereen, jonka päällä Bertrade de Montfort virui tiedottomana. Hellävaroen hän nosti tytön Ranskan Filipin odottavaan syliin, ja sitten kuningas omin käsin kiskoi pois rautapaidan ja vapisevin sormin repi auki ihokkaan Tornin paholaisen rinnan vasemmalta puolelta.