Kadonnut prinssi

KADONNUT PRINSSI

Historiallinen seikkailuromaani

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä [The Outlaw of Torn] suomentanut

Alpo Kupiainen

Kariston nuorisonkirjoja 84.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

ENSIMMÄINEN LUKU

Tämä tarina on ollut salassa seitsemänsataa vuotta. Aluksi sen esti pääsemästä julkisuuteen eräs Englannin plantagenetilainen kuningas. Sitten se unohdettiin. Minä osuin kaivamaan sen käsiini sattumalta. Sattuma oli se, että vaimoni serkku on sukua erään hyvin vanhan eurooppalaisen luostarin esimiehelle.

Viimemainittu salli minun penkoa homehtuneita ja ummehtuneita käsikirjoituksia, ja käsiini osui tämä. Se on hyvin kiinnostava — osittain sentähden, että se on kappale tähän saakka julkaisematonta historiaa, mutta etupäässä sen vuoksi, että siinä kerrotaan tarina perin merkillisestä kostosta ja sen viattoman uhrin — Rikhardin, kadonneen englantilaisen kuninkaanpojan — seikkailuelämästä.

Sitä kertoessani olen jättänyt pois enimmät historialliset seikat. Minun mieltäni kiinnitti se ainutlaatuinen henkilö, jonka ympärille tarina on punoutunut — se ratsastaja, joka piti kypärinsilmikkonsa ummessa ja joka — mutta malttakaamme, kunnes ehdimme häneen saakka.

Se kaikki tapahtui kolmannellatoista vuosisadalla, ja aikanaan se järkytti Englantia pohjoisesta etelään, idästä länteen saakka; ja ulottuipa järkytyksen vaikutus Kanaalinkin ylitse, häiriten Ranskaa. Se sai suoranaisen alkunsa Henrik kolmannen palatsissa Lontoossa ja oli seuraus kuninkaan ja hänen mahtavan lankonsa, Leicesterin kreivin Simon de Montfortin, välisestä riidasta.

Riita jääköön silleen, se on historiallinen piirre, ja tarkan selostuksen siitä voi kukin lukea sopivana aikana. Mutta tänä kesäkuun päivänä Herramme vuonna 1243 Henrik unohti itsensä siinä määrin, että tuiki aiheettomasti syytti de Montfortia valtiopetoksesta useiden kuninkaan hoviin kuuluvien herrasmiesten kuullen.

De Montfort kalpeni. Hän oli kookas, komea mies, ja kun hän oikaisi vartalonsa täyteen mittaansa ja käänsi harmaat silmänsä suuttumuksensa esineeseen, kuten hän teki sinä päivänä, teki hän sangen valtavan vaikutuksen. Hän oli Englannissa valtatekijä, joka jäi jäljelle ainoastaan kuninkaasta, rohkea kuin leijona, ja vastasi kuninkaalle niin, ettei ainoakaan muu ihminen koko Englannissa olisi uskaltanut sillä tavoin vastata.

»Herrani ja kuninkaani», huudahti hän, »ainoastaan se, että olet herrani ja kuninkaani, estää Simon de Montfortia vaatimasta hyvitystä niin karkeasta loukkauksesta. Se, että käytät hyväksesi kuninkaanasemaasi sanoaksesi sellaista, mitä et ikinä uskaltaisi sanoa, jollet olisi kuningas, ei leimaa minua kavaltajaksi, vaikka se kyllä leimaa sinut raukaksi.»

Pieni ylimys- ja hovimiesseurue joutui jännittyneen hiljaisuuden valtaan, kun nämä hallitsijalle osoitetut, kauheat sanat kirposivat alamaisen huulilta. Kuulijat kauhistuivat, sillä de Montfortin rohkea uhmailu hipoi heidän mielestään pyhyyden häväistystä.

Henrik punehtui nöyryytyksestä ja kiukusta, nousi pystyyn ja astahti de Montfortia kohti, mutta muisti äkkiä, mitä valtaa hän edusti, ajatteli tarkemmin aiettaan, mikä se lieneekään ollut, naurahti ylpeästi ja kääntyi hovilaistensa puoleen.

»Tulkaa, hyvät herrat», virkkoi hän, »meidänhän kai piti harjoitella miekkailua tänä aamuna. Alkaa jo käydä myöhäiseksi. Tulkaa, de Fulm! Tulkaa, Leybourn!» Ja kuningas poistui huoneesta jäljessään herrasmiehet, jotka kaikki olivat loitonneet kauemmaksi Leicesterin kreivistä, kun kävi selville, että kuninkaan epäsuosio oli voimakkaasti kohdistunut häneen. Kun oviverho sulkeutui poistuneen kuninkaan jälkeen, kohautti de Montfort leveitä hartioitaan, pyörähti ympäri ja lähti huoneesta toisen oven kautta.

Kun kuningas ylimyksineen saapui asesaliin, vihloi hänen mieltänsä vieläkin de Montfortin moitteiden aiheuttama nöyryytys, ja kun hän laski syrjään päällysnuttunsa ja töyhtöhattunsa ryhtyäkseen mittelemään miekkoja de Fulmin kanssa, osui hänen katseensa miekkailunopettajaan, sir Jules de Vaciin, joka lähestyi tuoden kuninkaan säilää ja harjoituskypäriä. Henrikiä ei lainkaan nyt haluttanut miekkailla de Fulmin kanssa, joka samoin kuin kaikki hallitsijaa ympäröivät liehittelijät aina salli kuninkaan helposti voittaa jokaisessa ottelussa.

Hän tiesi, että de Vac oli liian arka miekkailumaineestaan salliakseen minkään muun kuin vastustajan etevämmyyden voittaa itsensä, ja tänään tunsi Henrik pystyvänsä voittamaan itse paholaisenkin.

Asesali oli tilava huone palatsin pohjakerroksessa vahtihuoneen vieressä. Se oli sijoitettu linnan pieneen siipirakennukseen, joten se sai valoa kolmelta suunnalta. Sen hoitajana oli lailla, harmaantunut, pergamentti-ihoinen sir Jules de Vac, ja juuri hänet Henrik komensi kanssansa miekkasille, sillä kuningas tahtoi ankarasti löylyttää jotakuta purkaukseen hillittyä raivoaan.

Niinpä hän antoi de Vacin sielunsa silmissä omaksua vihatun de Montfortin hahmon, ja seurauksena oli, että kuninkaan äkillinen ja taitava hyökkäys oli vähällä yllättää de Vacin ja hänelle nopeasti tuottaa nöyryyttävän tappion.

Henrik kolmatta oli aina pidetty hyvänä miekkailijana, mutta tänään hän osoittautui vieläkin etevämmäksi kuin tavallisesti ja kuvitteli mielessään survaisevansa miekan vale Montfortin sydämeen katsojien huimasti ilmaistessa suosiotaan. Tässä verenhimoisessa tarkoituksessa hän oli pakottanut hämmästyneen de Vacin perääntymään kahdesti salin ympäri, mutta sitten miekkailumestari teki ovelan valehyökkäyksen, astahti askelen taaksepäin, sai kuninkaan haluamaansa asentoon, kiersi salamannopeasti hiukan säiläänsä ja sinkautti Henrikin aseen kalisten yli asesalin lattian.

Hetkisen kuningas seisoi jäykkänä ja kalpeana, ikäänkuin kuoleman koura olisi tarttunut hänen sydämeensä jäisillä sormillaan. Tämä välikohtaus merkitsi hänelle enemmän kuin sitä, että hänet oli voittanut Englannin paras miekkailija — sillä se ei totisesti ollut mikään häpeä — Henrikistä se tuntui ennustavan tulevan taistelun lopullista tulosta, kun hän olisi vastakkain oikean de Montfortin kanssa; ja sitten Henrik oivalsi, että de Vac oli ainoastaan olento, jota hän mielikuvituksessaan oli pitänyt mahtavana lankonaan, ja teki de Vacille tempun, jonka hän mielellään olisi tehnyt oikealle Leicesterille. Hän kiskaisi miekkailukintaan kädestään ja meni ihan likelle de Vacia.

»Koira!» sähähti hän, sivalsi kirpeän iskun miekkailumestarin kasvoihin ja sylki hänen päällensä. Sitten hän pyörähti ympäri korollaan ja marssi pois asesalista.

De Vac oli vanhentunut Englannin kuninkaiden palveluksessa, mutta hän vihasi kaikkea englantilaista ja kaikkia englantilaisia. Edellistä kuningasta, Juhana-vainajaa, jota kaikki muut olivat vihanneet, hän oli kuitenkin rakastanut, mutta samalla kun kuningasvainajan luut oli myöskin de Vaoin uskollisuus sitä sukua kohtaan, jota hän palveli, haudattu Worcesterin tuomiokirkkoon.

Niinä vuosina, joina hän oli ollut miekkailunopettajana Englannin hovissa, olivat kuningassuvun pojat oppineet pistämään, väistämään ja iskemään niin kuin ainoastaan de Vac osasi opettaa; ja hän oli yhtä omantunnontarkasti täyttänyt velvollisuutensa kuin järkähtämättömästi vihannut ja halveksinut oppilaitaan.

Ja nyt Englannin kuningas oli loukannut häntä niin pahasti, että se voitiin sovittaa ainoastaan verellä.

Iskun saatuaan jäntevä ranskalainen kalautti kantapäänsä yhteen, viskasi säilänsä lattialle ja seisoi isäntänsä edessä suorana ja jäykkänä kuin marmoripatsas. Hänen pingoittuneet, vääntyneet kasvonsa olivat valkean ja sinertävän kirjavat, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.

Hän olisi saattanut lyödä kuningasta, mutta silloin hänellä ei enää olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin kuolema omasta kädestä, sillä kuninkaan ei sovi taistella alemman kuolevaisen kanssa, eikä sellainen, joka lyö kuningasta, saa elää — kuninkaan kunniantunto täytyy tyydyttää.

Jos de Vacia olisi sivaltanut Ranskan kuningas, olisi hän saattanut iskeä takaisin ja ylpeillä kohtalostaan, joka salli hänen kuolla Ranskan kunnian tähden. Mutta Englannin kuningas — pyh! — koira, ja kukapa mielellään kuolisi koiran vuoksi! Ei, de Vac keksisi toisenlaisia keinoja tyydyttääkseen loukattua ylpeyttään; hän ihan hekumoisi kostaessaan tälle miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut uskollisuutta. Jos se olisi mahdollista, vahingoittaisi hän koko Englantia, mutta hän odottaisi aikaansa. Hänen kannattaisi odottaa sopivaa tilaisuutta, jos hän odottamalla saisi kostonsa hirveämmäksi.

De Vac oli syntynyt Pariisissa ja oli Ranskan parhaana miekankäyttäjänä pidetyn ranskalaisen upseerin poika. Poika oli edistynyt ihan isänsä kinterillä ja saattoi isänsä kuoltua helposti vaatia itselleen isän kunnianimeä. Se, miten hän oli poistunut Ranskasta ja astunut Englannin kuninkaan Juhanan palvelukseen, ei kuulu tähän kertomukseen. Koko Jules de Vacin elämälle antaa tähän kertomukseen nähden merkityksen ainoastaan kaksi hänen useista ominaisuuksistaan — hänen ihmeteltävä miekkailutaitonsa ja hänen peloittava vihansa toista isänmaatansa kohtaan.

TOINEN LUKU

Westminster-palatsin eteläpuolella on puutarha, ja kolmantena päivänä sen jälkeen, kun kuningas oli loukannut de Vacia, nähtiin siellä mustatukkainen nainen, jonka sinipunaisessa viitassa oli upeita kultakirjailuja kaula-aukon ympärillä ja väljäsuisten, melkein viitan alaliepeen samalla tavalla koristettuun reunukseen ulottuvien hihojen alaosissa. Komeatekoinen, jalokivillä somistettu nahkavyö, jota piti paikallaan iso, kaiverruksilla kaunistettu, kultainen solki, kiinnitti viitan hänen uumentensa ympärille, niin että sen yläosa ulkoili puseron tavoin vyön ylitse. Vyössä oli pitkä, kaunistekoinen tikari. Hänen jalassaan oli sievät jalkineet, ja sinipunainen, kultaripsujen reunustama silkkihuntu verhosi hauskasti hänen päätänsä ja hartioitaan.

Hänen vierellään asteli kaunis, noin kolmen vuoden ikäinen poika, joka oli puettu samoin kuin kumppaninsakin hilpeäväriseen asuun. Hänen pienessä, tulipunaisesta sametista valmistetussa päällysnutussaan oli runsaasti korukirjailuja, ja sen alla oli ruumiinmukainen, valkeasilkkinen takki. Hänen ihokkaansa oli tulipunainen, ja hänen pitkät, valkeat housunsa olivat ristikkäin käyvillä, tulipunaisilla nauhoilla sidotut tiukalle pienistä kengistä polviin saakka. Hänen ruskeakiharaisen päänsä takaraivolla oli leveälierinen, pyöreäkupuinen hattu, jossa yksi ainoa valkea sulka heilui ja nuokkui uljaasti pienen, ylvään pään jokaisesta liikkeestä.

Lapsen piirteet olivat hyvin muodostuneet, ja hänen avoimet, kirkkaat silmänsä antoivat poikamaisen hyväsydämisyyden ilmeen hänen kasvoilleen, jotka muutoin olisivat olleet liian röyhkeät ja kopeat niin nuoren lapsen kasvoiksi. Kun hän puheli kumppaninsa kanssa, saivat vähäiset käskevän arvokkuuden välähdykset, jotka tekivät omituisen vaikutuksen niin pienessä pojassa, nuoren naisen silloin tällöin kääntämään päänsä toisaalle, jotta poika ei olisi nähnyt hymyilyä, jota hän tuskin jaksoi pidättää.

Äkkiä poika otti pallon takkinsa povelta, osoitti heidän lähellään kasvavaa pientä pensasta ja käski: »Seisokaa te tuolla, lady Maud, luon pensaan luona! Tahtoisin heitellä palloa.»

Nuori nainen totteli, ja hänen sijoituttuaan paikalleen ja käännyttyään poikaan päin viskasi viimemainittu pallon hänelle. Niin he leikkivät asesalin ikkunoiden alla; poika juoksi aina vilkkaasti noutamassa pallon, milloin ei saanut sitä ilmassa käsiinsä, ja nauroi ja huuteli hilpeän rattoisesti saatuaan pallon siepatuksi erikoisen hyvin.

Eräässä asesalin puistonpuolisessa ikkunassa seisoi tuikea, harmaapäinen, vanha mies, nojaten ristissä oleviin käsivarsiinsa, kulmakarvat tiukattuina pahanilkiseen rypistykseen, suupielet jäykistyneinä tuimaksi, kylmäksi juovaksi. Hän katsoi puutarhaan, siellä leikkivään lapseen ja viehkeään naiseen päin, mutta hänen silmänsä eivät nähneet, sillä de Vac mietti suurta tehtävää, koko elämänsä suurinta.

Kolme päivää oli tämä iäkäs mies hautonut harmiaan, koettaen keksiä jotakin keinoa kostaakseen Henrik-kuninkaalle hänen osakseen tulleen loukkauksen. Hänen älykkäissä, ovelissa aivoissaan oli syntynyt useita suunnitelmia, mutta tähän saakka oli ne kaikki hylätty, koska ne eivät luvanneet sitä hirveätä tyydytystä, jota hänen loukattu ylpeytensä vaati.

Hänen ajatuksensa olivat enimmäkseen pyörineet Henrikin hallituskauden epävakaisissa poliittisissa oloissa, sillä niiden nojalla hän tunsi ehkä saavansa tilaisuuden, jota hän saattaisi käyttää omiin mieskohtaisiin tarkoituksiinsa ja kuninkaan vahingoksi, mahdollisesti tuhoksi.

Palatsin monivuotisena asukkaana, joka oli usein ollut kuuntelemassa asesalissa kuninkaan harjoitellessa miekkailua ystäviensä ja suosikkiensa kanssa, de Vac oli kuullut paljon Henrik kolmannen ja hänen läheistensä kesken lausuttuja sanoja, jotka taitava ja keinokas vihamies varsin hyvin saattaisi kääntää kuninkaan vahingoksi.

Hän samoin kuin koko Englanti tiesi, kuinka äärimmäisen halveksivasti Henrik käsitteli Magna Chartan määräyksiä, joita hän sangen usein rikkoi siitä huolimatta, että hän oli kuninkaanvalallaan sitoutunut niitä noudattamaan. Mutta asesalissa sattuneiden keskustelujen sirpaleista oli de Vac saanut vihiä sellaisesta, mitä koko Englanti ei tietänyt, nimittäin siitä, että Henrik parhaillaankin neuvotteli ulkomaalaisten palkkasoturipäälliköiden ja Ranskan kuninkaan Ludvig yhdeksännen kanssa, aikoen pestata palvelukseensa kyllin suuren joukon ritareita ja sotilaita aloittaakseen hellittämättömän sodan omia suurylimyksiään vastaan ja siten tehokkaasti estääkseen heidät tulevaisuudessa sekaantumasta rajoittamaan Plantagenet-suvun kuninkaallista etuoikeutta hallita huonosti Englantia.

Kunpa hän vain saisi tietoonsa tämän suunnitelman yksityiskohdat, mietti de Vac, sen sataman, jossa ulkomaiset joukot aiottiin laskea maihin, niiden lukumäärän, ja sen, mihin ensimmäinen hyökkäys kohdistettaisiin. Oi, kuinka suloinen kosto se olisikaan, jos hänen onnistuisi tehdä tyhjäksi tämä yritys, joka oli niin likellä kuninkaan sydäntä!

Kun hän vain lausuisi sanan de Clarelle tai de Montfortille, rientäisivät suurylimykset nelikymmentuhantisena armeijana nujertamaan kuninkaan sotajoukot.

Ja hän saattaisi kuninkaan tietoon, ketä ja mitä hän saisi kiittää tappiostaan ja masennuksestaan. Mahdollisesti ylimykset syöksisivät Henrikin pois valtaistuimelta, ja silloin de Vac pilkkoisi Plantagenetia vasten kasvoja. Totisesti suloinen, mieluinen, riemullinen kosto! Ja vanhus lipaisi kielellään ohuita huuliaan ikäänkuin vielä viimeisen kerran muistaakseen jonkun herkullisen makupalan hivelevää jälkeä.

Ja silloin sattuma kiidätti pienen, nahkaisen pallon sen ikkunan alle, jonka ääressä vanhus seisoi; ja kun lapsi nauraen juoksi sitä noutamaan, osui de Vacin katse poikaan, ja hänen äskeinen kostonsuunnitelmansa häipyi, kuten sumu haihtuu keskipäiväisen auringon hajoittamalla; ja sen sijaan hänen mieleensä välähti koko hirvittävän koston kauhea suunnitelma yhtä selvästi kuin se olisi, ollut kirjoitettu hänen eteensä aukaistun ison kirjan lehdille. Eikä hän seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana, mikäli hän itse pystyisi määräämään, rahtuakaan muuttanut silloin elävästi käsittämänsä hornamaisen mestarillisen juonen yksityiskohtia.

Pikku poika, joka niin viattomasti leikki kuninkaallisen isänsä puutarhassa, oli prinssi Rikhard, Englannin kuninkaan Henrik kolmannen kolmivuotias poika. Ainoassakaan julkaistussa historiallisessa teoksessa ei tätä pientä, kadonnutta prinssiä mainita; ainoastaan Englannin kuninkaiden salaiset arkistot kertovat tarinan hänen kummallisesta seikkailuelämästään. Hänen nimensä on pyyhitty pois ihmisten aikakirjoista, ja de Vacin kosto on häipynyt maailman näkyvistä; mutta hänen aikanaan se oli todellinen, englantilaisten sydäntä kauhistuttava asia.

KOLMAS LUKU

Lähes kuukauden päivät vanhus liikuskeli palatsissa ja tarkkaili puutarhassa pikku prinssiä, kunnes hän tunsi pojan hoitajattarien ja opettajattarien parissa vietetyn suppean elämän jokapäiväisen juoksun.

Hän näki, että kun lady Maud oli prinssin seurassa, heidän oli tapana loitota palatsialueen äärimmäisille liepeille ja että neito siellä päästi pienestä syrjäportista sisälle erään kaartinupseerin, jolta kuningatar oli kieltänyt etuoikeuden päästä hoviin.

Siellä, syrjäisessä lehtimajassa, rakastuneet kuiskivat toiveitaan ja suunnitelmiaan muistamatta kuninkaallista holhottia, joka kenenkään hoivaamatta leikki puutarhan kukkien ja pensaiden seassa.

Heinäkuun keskivaiheilla oli de Vac kypsyttänyt aikeensa hyvin. Hänen oli onnistunut houkutella Brus-vanhus, puutarhuri, luovuttamaan hänelle pienen takaportin avain selittämällä, että hän mieli antautua keskiöiseen seikkailuun, ja leveästi viittailemalla kaunottareen, jonka piti olla siinä toisena sekä, — mikä parhaiten tehosi Brusiin — samalla kertaa sujauttamalla pari kultasekiiniä puutarhurin kämmenelle.

Brus samoin kuin muutkin palatsin palvelijat piti de Vacia Plantagenet-suvun vilpittömänä kannattajana. Mitä muita kepposia de Vacin mielessä saattoikaan olla, siitä Brus oli ihan varma, että kuninkaaseen nähden takaportin avain oli de Vacin käsissä yhtä varmassa tallessa kuin se olisi ollut Henrikillä itsellään.

Vanhus ihmetteli hieman sitä, että iäkäs, jörö miekkailunopettaja antautui niin vanhana kevytmielisiin seikkailuihin, jotka paremmin sopivat ylimystön nuoremmille vesoille, mutta mitäpä se häneen kuului? Eikö hänellä ollut kylliksi ajattelemista pitäessään puutarhaa sellaisessa kunnossa, että hänen kuninkaallinen isäntänsä ja emäntänsä nauttisivat varjoisista teistä, hyvin hoidetusta nurmikosta, upeista lehvistä ja kukkapenkeistä, joita hän niin ihmeen täsmällisesti laitteli säännöllisesti järjestettyyn puutarhaan.

Lisäksi ei kahta kultasekiiniä usein saatu näin helposti; ja jos rakas Herra Jeesus katsoi äärettömässä viisaudessaan sopivaksi käyttää tällaista keinoa palkitakseen palvelija-poloistaan, niin huonosti olisi sellaisen madon kuin hänen sopinut vieroksua tätä jumalallista suosionosoitusta. Niinpä Brus otti kultasekiinit, de Vac otti avaimen, pikku prinssi leikki onnellisena kuninkaallisen isänsä puutarhan kukkien keskellä, ja kaikki olivat tyytyväisiä, mikä oli niinkuin pitikin.

Samana iltana de Vac vei avaimen Lontoon kaukaisella laidalla asuvalle lukkosepälle, sellaiselle, joka ei mitenkään voinut tuntea häntä eikä tietää avaimen olevan palatsin avaimia.

Tällä sepällä hän teetti toisen samanlaisen avaimen, varroten kärsimättömästi ukon muovatessa sitä sen ajan alkeellisilla työvälineillä.

Tästä pienestä pajasta lähdettyään de Vac asteli muinaisen Lontoon lokaisilla kaduilla ja kujilla, joita siellä täällä, pitkien välimatkojen päässä toisistaan palavat, savuavat lyhdyt valaisivat, ja saapui vihdoin vain vähän matkan päässä palatsista sijaitsevalle, likaiselle hökkelille.

Rakennuksen ohitse vievä kapea kuja päättyi äkkiä Thamesin rannassa lahoavaan, puiseen telakkaan, jonka alla joen nokimustat laineet nousivat ja laskivat, loiskuen rapistuvia vaajoja vasten ja kohisten syvällä laiturisillan alla etäisille, linnoituksille, isojen, hurjien satamarottien ja vielä hurjempien, rottamaisten ihmisten tyyssijoille saakka.

Useita kertoja de Vac asteli päästä päähän edestakaisin tällä sysipimeällä kujalla etsiessään sen talon pientä ovea, johon hän pyrki. Vihdoin hän osui sen kohdalle, ja hänen monesti kolkutettuani! miekkansa nupilla sen avasi vanha, siivoton ämmänkuvatus.

»Mitä haluatte säädylliseltä naiselta näin jumalattomaan aikaan?» ärisi hän. »Ahaa, tekö se olettekin, armollinen herra?» ehätti hän lisäämään, kun hänen kädessään olevan kynttilän lepattava liekki valaisi de Vacin kasvoja. »Olkaa tervetullut, armollinen herra, kolminkertaisesti tervetullut! Paholaisen tytär lausuu tervetulleeksi veljensä.»

»Ole hiljaa, vanha noita!» kivahti de Vac. »Eikö se riitä, että kiskot minulta kelpo kolikoita kylliksi paljon voidaksesi koko loppuikäsi käyttää pehmeitä vaippoja ja mässätä, syöden sämpylöitä ja juoden malvasiaviiniä, vai pitääkö sinun vielä vaivata minua katalan kielesi tuskastuttavalla jaarittelulla?

»Onko sinulla vaatteet valmiina mytyssä ja myöskin avain tähän kadotuksen porttiin? Entä huone, oletko sijoittanut paikalleen tänne lähettämäni huonekalut ja lakaissut lattialta ja laipiopalkeista vuosisatojen aikana kasaantuneen lian ja lukinverkot? Niin, ilmassakin oli niiden roomalais-vainajien löyhkä, jotka rakensivat Lontoon kaksitoista vuosisataa siten. Hajusta päättäen arvelenkin, että tässä pahnassa on täytynyt asua roomalaisia sikopaimenia laumoineen, ja uskallanpa väittää, ettet sinä, vanha imisä, ole kajonnutkaan luudalla tähän paikkaan, peläten sotkevasi sukulaistesi ikivanhoja jätteitä.»

»Heretkää lörpöttämästä, herra saatana!» tiuskaisi akka. »Kuuntelen rahojenne puhetta mieluummin kuin teidän omaanne, sillä vaikka ne tulevat kirottuina ja tahrattuina veijarinkädestänne, puhuvat ne kuitenkin yhtä suloisella ja käskevällä äänellä kuin jos ne olisivat ihan äsken lähteneet pyhän kirkon aarrearkuista.

»Mytty on valmis», jatkoi hän sulkien oven nyt sisälle astuneen de Vacin jälkeen, »ja tässä on avain; mutta ensin maksu! En tiedä, millaista rumaa puuhaa suunnittelette, mutta ruma se on, siitä olen varma, koska vaaditte minua pitämään sen niin salassa, ja varmasti joku maksaisi minulle paljon, jos saisi tietää, missä ovat vanha nainen ja lapsi — sisareksenne ja hänen pojakseen te heitä väitätte — jotka niin kiihkeästi haluatte piilottaa Til-muorin ylisille. Sentähden on teidän parasta, hyvä herra, maksaa Til-vanhukselle hyvästi ja lisätä muutamia kultakolikkoja siitä, että hänen kielensä pysyy hiljaa, jos haluatte vankienne saavan rauhaa Til-vanhuksen talossa.»

»Nouda käärö, akka!» vastasi de Vac. »Kultaa saat, kun asia lopullisesti järjestetään; ja saat jopa enemmänkin kuin sovimme, jos kaikki käy hyvin ja sinä pidät kurissa riivatun kielesi.»

Mutta vanhan naisen uhkaukset olivat jo herättäneet de Vacissa levottomuuden tunteen, joka olisi monin kerroin väkevämpänä heijastunut ämmään, jos hän olisi tiennyt, minkä päätöksen hänen sanansa olivat synnyttäneet iäkkään miekkailumestarin mielessä.

De Vacin yritys oli niin vakava, ja sen ilmitulon seuraukset olisivat olleet niin vaaralliset, ettei hänen kannattanut jättää mitään petollisen juonittelukumppanin varaan. Tosin hän ei ollut edes vihjannut, kuinka suunnattomaan salahankkeeseen hän aikoi tämän vanhan naisen sekoittaa, mutta hänen tiukat, asian salassapitämistä koskevat määräyksensä olivat riittäneet herättämään toisessa epäluuloja ja samalla lietsomaan hänen uteliaisuuttaan ja ahneuttaan. Senvuoksi olisi risakenkäisen Til-mummon hyvinkin sopinut valittaa, jos hänellä olisi ollut edes hämärää aavistusta de Vacin mielessä liikkuvista ajatuksista; mutta ne ylimääräiset kultakolikot, jotka miekkailumestari tipautti hänen kuihtuneeseen käteensä hänen luovutettuaan vaatekäärön, tehosivat hyvin ja taivuttivat hänet olemaan uskollinen ja hillitsemään kieltänsä toistaiseksi.

Sujautettuaan avaimen takkinsa taskuun ja piilotettuaan käärön pitkän vaippansa povelle de Vac astui pimeälle kujalle ja lähti telakalle.

Laituripalkkien alta hän löysi sinne aikaisemmin samana iltana kätkemänsä ruuhen, ja sen tuhdon alle hän pisti myttynsä. Sitten hän irroitti ruuhen laiturista ja sousi hitaasti Thamesia ylöspäin, kunnes saapui palatsin muurien kohdalle. Siellä hän laski rantaan lähellä pientä takaporttia, josta päästiin puutarhan alapäähän.

Piilotettuaan ruuhen parhaansa mukaan lähellä vedenrajaa kasvaviin, sekaviin pensaisiin, jotka kuninkaan määräyksestä oli istutettu lisäämään jokipuolen maiseman kauneutta, de Vac hiipi varovasti takaportille, pääsi kenenkään huomaamatta sisälle ja meni omaan huoneistoonsa palatsiin.

Seuraavana päivänä hän antoi alkuperäisen avaimen takaisin kertoen Brusille, ettei hän ollutkaan sitä käyttänyt, koska hän tarkoin harkittuaan oli oivaltanut, kuinka mieletön hänen aikomansa seikkailu oli, erittäinkin sellaiselle miehelle, jonka nuoruus oli mennyt ja jonka niveliin saattaisi reumatismi päästä pesiytymään Thamesin yöusvan vaikutuksesta.

»Hah, hah, hah, herra Jules», nauroi iäkäs puutarhuri. »Hyve ja synti ovat kaksoissisaruksia, jotka juoksujalkaa rientävät tottelemaan saman isän, halun, käskyjä. Jollei olisi halua, ei olisi hyvettäkään, ja koska toinen haluaa sellaista, mitä toinen ei halua, niin kukapa voi väittää, onko hänen halunsa lapsi syntiä vaiko hyvettä. Tai toisaalta: jos ystäväni haluaa omaa vaimoaan ja jos se on hyvettä, niin eikö sekin ole hyvettä, jos myöskin minä haluan hänen vaimoaan, koska haluamme samaa? Mutta jos meidän tyydyttääksemme haluamme olisi välttämätöntä panna nivelemme alttiiksi Thamesin sumulle, silloin olisi kotiin jääminen hyveellistä.»

»Puheenne kuulostaa oikealta, vanha myyrä», virkkoi de Vac hymyillen. »Toivoisinpa oppivani järkeilemään teidän ihmeteltävän logiikkanne mukaisesti; se taitaisi olla minulle hyväksi, ennenkuin tulen paljoa vanhemmaksi.»

»Koko kristikunnan paras miekan käyttäjä ei kaipaa muuta logiikkaa kuin miekkaa, luulisin minä», vastasi Brus, palaten työhönsä.

* * * * *

Samana iltapäivänä de Vac seisoi asesalin ikkunan ääressä, katsellen kauniiseen puutarhaan, joka levisi hänen edessään lähes kahdensadan metrin päässä olevaan joenpuoliseen muuriin saakka. Etualalla oli puksipuiden reunustamia teitä, tasaisia, sileitä nurmikkoja ja säännöllisiä, upeita kukkapenkkejä; siellä täällä välkkyi metsänneitojen ja satyyrien marmorisia patsaita, jotka kimaltelivat kirkkaassa auringonpaisteessa tai olivat puolittain pimennossa yläpuolelleen kaartuneiden pensaiden suojassa, samalla kun valon ja varjon vallaton leikki teki ne elävän näköisiksi niitä kattavien lehvien heiluessa sinne tänne lievässä tuulessa. Kauempana kohoava joenpuolinen muuri oli sankemman pensaikon piilottama, ja etualan muodollisen, geometrisen täsmällisyyden sijasta oli takalistolla viiniköynnösten peittämiä lehtimajoja ja runsaasti pieniä puita sekä kukkivia pensaita, jotka oli sijoitettu harkittuun epäjärjestykseen.

Tässä viidakolta näyttävässä osassa pujotteli mutkikkaita polkuja, ja puutarhan avoimen osan hakkauksin koristetut kivi-istuimet olivat antaneet tilaa yksinkertaisille penkeille ja hedelmäpuiden oksiin ripustetuille keinuille.

Tätä lumoavaa paikkaa kohti olivat lady Maud ja hänen pieni suojattinsa prinssi Rikhard verkkaisesti kävelemässä lainkaan aavistamatta, että heidän takanaan seisoi ikkunassa pahansuopa tähyilijä.

Komea riikinkukko asteli ylpeästi tien poikki heidän editseen, ja kun Rikhard lapsen tavoin lähti juoksemaan sen jäljessä, kiiruhti lady Maud pienelle takaportille ja avasi sen nopeasti, päästäen sisälle ulkopuolella odottaneen rakastajansa. Lukittuaan portin jälleen rakastuneet menivät käsikkäin pieneen lehtimajaan, joka oli heidän kohtauspaikkansa.

Rakastuneiden puhellessa kokonaan syventyneinä omiin asioihinsa leikki pikku prinssi hilpeästi puiden ja kukkien keskellä, eikä kukaan huomannut tuimia, päättäväisiä kasvoja, jotka pälyilivät lehvistön lävitse vähän matkan päässä leikkivästä pojasta.

Rikhard oli keskittänyt kuninkaallisen tarmonsa ajaakseen takaa vikkeläliikkeistä perhosta, jota kohtalo ohjasi yhä lähemmäksi pensaikossa väijyvää kylmää, kovaa tarkkailijaa. Pikku prinssi joutui yhä likemmäksi, ja pian hän tunkeutui kukkivien pensaiden lomitse ja jäi seisomaan, silmäillen leppymätöntä miekkailunopettajaa.

»Teidän korkeutenne», lausui de Vac, kumartaen syvään pienelle miekkoselle, »sallikaa vanhan de Vacin auttaa teitä pyydystäessänne tuota somaa hyönteistä».

Rikhard oli usein nähnyt de Vacin eikä senvuoksi pelännyt häntä, ja yhdessä he lähtivät ajamaan takaa perhosta, joka nyt oli ennättänyt pois näkyvistä. De Vac suuntasi heidän askeleensa pienelle takaportille, mutta kun hän aikoi poistua puutarhasta muassaan pikku prinssi, pani viimemainittu vastaan.

»Tulkaa, herra prinssi!» kehoitti de Vac. »Minusta näytti perhonen laskeutuvan ihan muurin taakse; hetkisessä olemme sen saaneet ja palanneet puutarhaan.»

»Käy itse se noutamassa!» tokaisi prinssi. »Kuningas, isäni, on kieltänyt minua astumasta pois palatsin alueelta.»

»Tulkaa!» komensi de Vac tuimemmin. »Teille ei voi tapahtua mitään vahinkoa.»

Mutta lapsi pani vastaan eikä tahtonut lähteä hänen mukaansa, joten de Vacin oli pakko tarttua tylysti hänen käsivarteensa. Kuninkaalliselta lapselta pääsi harmin ja levottomuuden kiljaisu.

»Päästäkää minut irti, junkkari!» kirkui poika. »Kuinka uskallatte käydä käsiksi Englannin prinssiin?»

De Vac painoi kätensä lapsen suulle vaimentaakseen sen huudot, mutta se oli liian myöhäistä; lady Maud ja hänen rakastajansa olivat kuulleet, ja seuraavalla hetkellä he riensivät takaportille upseerin juostessaan vetäessä miekkaansa esille.

Heidän saapuessaan muurin kupeelle oli de Vac ehtinyt kiskoa prinssin ulkopuolelle, ja ranskalainen oli sulkenut portin ja koetti lukita sitä. Mutta rimpuilevan pojan estämänä hän ei ennättänyt kiertää avainta, ennenkuin upseeri heittäytyi portinlankkuja vasten ja syöksähti miekkailumestarin eteen lady Maud ihan kinterillään.

De Vac pudotti avaimen maahan, tempasi miekkansa, vasemmalla kädellään yhä pidellen nyt hyvin pahasti pelästynyttä prinssiä, ja sijoittui asentoon upseeria vastaan.

Sanaakaan ei hiiskuttu, sanat olivat ihan tarpeettomia; de Vacin aikeet olivat liian selvät kaivatakseen selvittelyjä, ja niinpä miehet kävivät toistensa kimppuun tuiman vimmaisesti uljaan upseerin ahdistaessa parasta Ranskassa milloinkaan syntynyttä miekkailijaa turhaan yrittäessään pelastaa kuninkaansa nuorta poikaa.

Hetkisessä oli de Vac lyönyt aseen hänen kädestään, mutta rikkoen ritarillisuuden lakeja hän ei laskenut säilänsä kärkeä painumaan, ennenkuin se oli lävistänyt hänen rohkean vastustajansa sydämen. Yhdellä hyppäyksellä hän sitten ponnahti lady Maudin ja portin väliin, jotta neito ei päässyt palaamaan puutarhaan ja hälyttämään.

Yhä pitäen vapisevaa lasta rautaisessa otteessaan hän seisoi selkä porttiin päin, silmäillen hovinaista.

»Mon Dieu, sir Jules», parkaisi neito, »olette tullut hulluksi?»

»En, mylady», vastasi mies, »mutta en ollut ajatellut tehdä sitä, mikä minun nyt on tehtävä. Minkä tähden et hillinnyt kieltäsi ja antanut tämän ruhtinaspoikasen suojeluspyhimyksen huolehtia hänen onnestaan? Ajattelemattomuutesi on saattanut sinut ilkeään pinteeseen, sillä jommankumman meistä täytyy kuolla, enkä minä voi ruveta vainajaksi. Rukoile rukouksesi ja valmistaudu kuolemaan!»

* * * * *

Henrik kolmas, Englannin kuningas, istui neuvottelusalissaan ympärillään seurueeseensa kuuluvat mahtavat herrat ja ylimykset. Hän odotti Simon de Montfortia, Leicesterin kreiviä, jonka hän oli kutsunut voidakseen syytää hänelle lisää solvauksia, alentaakseen ja nöyryyttääkseen häntä siinä määrin, että hän poistuisi Englannista iäksi. Kuningas pelkäsi tätä mahtavaa sukulaistaan, koska tämä niin rohkeasti neuvoi häntä karttamaan typeriä hullutuksia, jotka saattoivat hänen kuningaskuntansa vallankumouksen partaalle.

Millainen tämän kohtauksen lopputulos olisi ollut, sitä on mahdoton arvata, sillä heti kun Leicester oli astunut sisälle ja tervehtinyt hallitsijaansa, sattui keskeytys, joka hukutti kuninkaan ja hovimiehen vähäiset kiistat yhteiseen, kaikkien sydäntä koskettavaan suruun.

Salin yhdeltä laidalta kuului melua, oviverho työnnettiin sivuun, ja Eleanor, Englannin kuningatar, hoippui valtaistuinta kohti kyynelten valuessa hänen kalpeilla kasvoillaan.

»Voi, herrani ja kuninkaan!», valitti hän, »Rikhard, poikamme, on murhattu ja heitetty Thamesiin!»

Silmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut sekavaksi myllerrykseksi, ja vain perin vaivaloisesti sai kuningas vihdoin yhtenäisen selostuksen kuningattarelta.

Kävi ilmi, että kun lady Maud ei ollut tuonut prinssi Rikhardia takaisin palatsiin määräaikana, oli siitä ilmoitettu kuningattarelle ja aloitettu heti etsintä — etsintä, joka päättyi vasta yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua; mutta sen ensimmäiset tulokset olivat jähmetyttäneet hovilaisten sydämen kiveksi, sillä avonaisen takaportin vierellä olivat viruneet lady Maudin ja erään kaartinupseerin hengettömät ruumiit, mutta prinssi Rikhardista, Englannin kuninkaan Henrik kolmannen toisesta pojasta ja siihen aikaan valtakunnan nuorimmasta prinssistä, ei missään näkynyt merkkiäkään.

Vasta kahden päivän kuluttua huomattiin de Vacin poissaolo, ja silloin eräs kuninkaan seurassa oleva ylimys muistutti hänen majesteetilleen miekkailuharjoituksissa sattuneesta kohtauksesta, ja kuninkaan pikku pojan ryöstämisen syy selvisi.

Julkaistiin määräys, että Englannin kaikki lapset piti tarkastaa, sillä pienen prinssin rinnan vasemmalla puolella oli hyvin läheisesti liljaa muistuttava syntymämerkki, ja kun vuoden kuluessa ei löydetty ainoatakaan lasta, jolla olisi ollut sellainen merkki, eikä de Vacin jäljille päästy, ulotettiin etsintä Ranskaan, eikä siitä tyyten luovuttu yli kahteen vuosikymmeneen.

Ensimmäinen olettamus, se, että lapsi oli murhattu, hylättiin pian, kun sitä punnittiin järjen valossa, sillä ilmeisesti olisi murhamies voinut surmata pikku prinssin samalla kertaa, kun hän tappoi lady Maudin rakastajineen, jos hän olisi niin halunnut.

Prinssi Rikhardin etsijöistä innokkain oli Simon de Montfort, Leicesterin kreivi, jonka kiintymys nuoreen kuninkaalliseen sukulaiseensa oli aina ollut niin näkyvä, että hovilaiset olivat lausuilleet siitä huomautuksia.

Siten de Montfortin ja kuninkaan välien rikkoutuminen parani joksikin aikaa, ja vaikka tältä mahtavalta ylimykseltä riistettiin hänen käskyvaltansa Gascognessa, ei hänen osakseen tullut paljoakaan sen enempää vainoa hänen kuninkaallisen valtiaansa puolelta.

NELJÄS LUKU

Vedettyään miekkansa lady Maudin sydämestä de Vac hätkähti, sillä vaikka hän olikin säälimätön, kammotti häntä tämä julma teko. Mutta hän oli mennyt liian pitkälle enää peräytyäkseen, ja jos hän olisi jättänyt lady Maudin henkiin, olisivat koko palatsin vahtimiehistö ja koko Lontoon kaupungin väestö olleet hänen kinterillään kymmenessä minuutissa; hänen pelastumisensa olisi ollut mahdoton.

Pieni prinssi oli nyt niin kauhuissaan, ettei hän osannut muuta kuin vapista ja vikistä pelosta. Hän pelkäsi niin kovasti hirvittävää de Vacia, että kuoleman uhkaus helposti vaimensi hänen kielensä, ja niin tuikea vanhus vei hänet veneelle, joka oli kätketty syvälle sankkaan pensaikkoon.

De Vac ei uskaltanut viipyä pakopaikassaan pimeään saakka, kuten hän oli aluksi aikonut.

Sensijaan hän veti teljon alle piilottamastaan mytystä likaisen, risaisen puvun ja sillä naamioi itsensä vanhaksi naiseksi, vetäen puuvillahuivin syvälle otsalleen salatakseen lyhyet hiuksensa. Kätkettyään lapsen muiden vaatekappaleiden alle hän työnsi veneen irti rannasta ja kiiruhti, lähellä vedenrajaa soutaen, Thamesia pitkin vanhalle telakalle, jossa hänen aluksensa oli edellisenä iltana ollut piilossa. Hän saapui määräpaikkaansa kenenkään huomaamatta, sousi laiturisillan alle ja työnsi veneen syvälle luolamaisen turvapaikkansa pimeään onkaloon.

Siellä hän päätti piileskellä pimeän tuloon asti, sillä hän arvasi, että kadonnutta pikku prinssiä saatettaisiin alkaa etsiä millä hetkellä tahansa ja ettei kukaan voisi liikkua Lontoon kaduilla joutumatta mitä tiukimman tarkastuksen alaiseksi.

Käyttäen hyväkseen pakollista odotusaikaa de Vac riisui prinssin ja puki hänen yllensä toiset vaatteet, jotka olivat olleet kiedottuina teljon alle piilotettuun kääröön, pienen, punaisen puuvillapuseron ja sen mukaiset housut, mustan ihokkaan ja pienoisen nahkatakin sekä nahkaisen lakin.

Prinssin entiset vaatteet hän kääri ison, laiturin rapautuvasta muurauksesta kiskotun kiven ympärille ja upotti käärön äänettömään jokeen.

Nyt oli prinssi saanut takaisin jonkun verran entistä varmuuttaan, ja huomattuaan, ettei de Vac näyttänyt aikovan tehdä hänelle pahaa, alkoi pikku mies kysellä tuimalta kumppaniltaan, sillä tämän kummallisen seikkailun herättämä lapsellinen ihmettely sai voiton hänen aikaisemmasta pelostaan.

»Mitä me täällä teemme, sir Jules?» tiedusti hän. »Viekää minut takaisin kuninkaan, isäni, palatsiin! En pidä tästä pimeästä onkalosta enkä tästä oudosta asusta, jonka olette pukenut ylleni.»

»Hiljaa, poika!» komensi vanhus. »Sir Jules on kuollut, etkä sinä ole kuninkaanpoika. Muista nämä kaksi seikkaa ja varo, etten enää milloinkaan kuule sinun mainitsevan sir Julesin nimeä tai nimittävän itseäsi prinssiksi!»

Poika oli ääneti, hänen ryöstäjänsä ankara sävy pani hänet taaskin pelkäämään. Pian hän alkoi itkeä, sillä hän oli väsynyt, nälkäinen ja peloissaan — pelkkä pieni lapsiparka, avuton ja toivoton tämän julman vihamiehen käsissä, koko kuninkaallinen arvo tyhjiin rauenneena, kaikki menneenä Thamesin paksussa pohjamudassa viruvien silkkihepenien muassa — ja ennen pitkää hän vaipui ruuhen pohjalla katkonaiseen uneen.

Pimeän tultua de Vac työnsi ruuhen laiturisillan ulkolaidalle, otti nukkuvan lapsen syliinsä ja kuunteli valmiina nousemaan kujalle, joka vei Til-muorin asunnolle.

Hänen siten seisoessaan kantautui hänen valppaisiin korviinsa aseiden kalinan hiljaista ääntä; se kävi yhä kovemmaksi, kunnes oli ihan epäilemätöntä, että häntä lähestyi joukko miehiä.

Vikkelästi de Vac sijoittui paikalleen ruuheen ja työnsi sen jälleen syvälle laiturisillan alle. Tuskin hän oli ehtinyt sen tehdä, ennenkuin seurue aseistettuja ritareita ja sotilaita kalisten marssi hänen yläpuolellaan oleville palkeille pimeän kujan suusta. He pysähtyivät siellä ikäänkuin neuvottelemaan, ja alhaalla kyyröttävä kuuntelija erotti selvästi jokaisen sanan heidän keskustelustaan.

»De Montfort», virkkoi joku, »mitä sinä arvelet? Saattaisiko kuningatar olla oikeassa ja Rikhard virua vainajana tämän mustan veden pohjalla?»

»Ei, de Clare», vastasi syvä ääni, jonka de Vac tunsi Leicesterin kreivin omaksi. »Sen käden, joka pystyi ryöstämään prinssin itse hänen isänsä puutarhasta lady Maudin ja hänen kumppaninsa tietämättä, olisi ollut vielä helpompi ja turvallisempi surmata hänet puutarhassa, jos se olisi ollut tämän kummallisen hyökkäyksen tarkoitus. Luultavasti, mylord, saamme pian kuulla jostakin rohkeasta seikkailijasta, joka pitää pikku prinssiä vankinaan kiristääkseen lunnaita. Suokoon Jumala, että asianlaita on siten, sillä kaikista milloinkaan näkemistäni miellyttävistä ja sydämellisistä pikku miekkosista — oma, rakas poikanikin mukaanluettuna — oli pieni Rikhard rakkain. Kunpa pääsisin käsiksi siihen riettaaseen pahukseen, joka on tehnyt tämän katalan tihutyön!»

Siltapalkkien alla, tuskin metrin päässä Leicesteristä, makasi hänen etsimänsä pienokainen. Aseiden kalina, kannuksellisten jalkojen raskaat askeleet ja ylhäältä kuuluvat äänet olivat herättäneet pienen prinssin, ja säikähdyksestä parahtaen hän nousi istumaan ruuhen pohjalle. Heti de Vaoin raudanluja käsi painui pienelle suulle, mutta sitä ennen ehti yksinäinen, hiljainen valitushuuto kantautua ylhäällä seisovien miesten korviin.

»Kuulkaas! Mikä se oli, mylord?» huudahti muuan sotilaista.

Jännittyneen äänettöminä he kuuntelivat, odottaen äänen toistumista, ja sitten de Montfort luikkasi.

»Hoi! Kuka siellä? Kuka on sillan alla? Vastatkaa kuninkaan nimessä!»

Richard tunsi lempienonsa äänen ja koetti kiskoutua irti, mutta de Vacin säälimätön käsi lamautti puserruksellaan lapsen heikot ponnistukset, ja kaikki oli haudanhiljaista ylhäällä seisovien miesten kuunnellessa, varroten äänen uudistumista.

»Satamarottia», päätteli de Clare, ja ikäänkuin paholainen olisi omaansa suojellakseen niitä ohjannut, juoksi sitten kaksi isoa rottaa näkyviin höltyneiden lankkujen raosta, kadoten pimeään kujaan ja vinkuen mennessään.

»Olet oikeassa», myönsi de Montfort, »mutta olisin saattanut vannoa, että se oli lapsen heikko valitus, jollen olisi omin silmin nähnyt noita kahta saastaista jyrsijää. Lähdetään; mennään seuraavalle viheliäiselle kujalle! Täällä emme saavuttaneet menestystä, vaikka se vanha noita-akka, joka nimitti itseään Tiliksi, tuntui kovin kiihkeältä hieromaan kauppaa niistä lisätiedoista, joita hän toivoi voivansa meille antaa.»

Heidän loitotessaan kantautuivat heidän äänensä yhä hiljaisempina alhaalla piileksivien kuuntelijain korviin ja häipyivät pian etäisyyteen.

»Sepä oli täpärällä», mietti de Vac ottaessaan lapsen taaskin syliinsä ja valmistautuessaan nousemaan sillalle. Enää ei mikään melu häntä pelästyttänyt, ja hän oli pian Tilin talon ovella, pisti avaimen lukkoon ja hiipi hiljaa ylishuoneeseen, jonka hän oli vuokrannut rumalta emännältään.

Yläkerrasta ylisille ei ollut portaita, vaan sinne noustiin puisia tikapuita myöten, jotka de Vac veti ylös jälkeensä, sulkien ja teljeten raskaalla, vankoilla salvoilla varustetulla luukulla aukon, josta hän oli taakkoineen kavunnut.

Huone, johon he nyt joutuivat, ulottui koko rakennuksen itäpään ylitse, ja siinä oli ikkunat kolmella puolella. Niiden edessä oli paksut verhot. Huonetta valaisi pieni lyhty, joka riippui laipiossa lähellä huoneen keskustaa.

Seinät olivat valkaisemattomat ja laipio laudoittamaton; koko huone oli perin latomainen ja kolkon näköinen.

Nurkassa oli iso vuode ja huoneen toisella seinämällä pienempi lapsenvuode. Vielä oli kalustossa kaappi, pöytä ja kaksi penkkiä.

Nämä tavarat oli de Vac ostanut tähän huoneeseen sen ajan varalta, jolloin hän asuisi siinä pienen vankinsa kanssa.

Pöydällä oli musta leipä, hunajaa sisältävä savivati, maitoruukku ja kaksi juomasarvea. Näille de Vac heti omisti huomionsa, käskien lapsen nauttia, mitä halusi.

Hetkiseksi voitti nälkä pienen prinssin pelon, ja hän kävi ahnaasti käsiksi outoon, karkeaan ruokaan, jonka kömpelötekoinen pöytäkalusto ja hänen palatsihuoneistonsa kuninkaallisesta apeudesta niin räikeästi eroava, alaston ympäristö tekivät kaksin kerroin karkeammaksi.

Lapsen syödessä de Vac kiiruhti rakennuksen alakertaan etsimään Tiliä, jota hän nyt perin pahasti epäili ja pelkäsi. Hänen telakalla kuulemansa de Montfortin sanat herättivät hänessä sen varmuuden, että tässä oli hänen kostonsa täyttämisen tiellä taaskin este, joka täytyi poistaa samoin kuin hänen oli täytynyt poistaa lady Maud; mutta tässä tapauksessa ei ollut nuoruutta eikä kauneutta puhumassa aiotun uhrin puolesta eikä aiheuttamassa katumusta tuiman teloittajan mielessä.

Kun hän tapasi eukon, oli tämä jo pukeutunut lähteäkseen kadulle, ja hän estikin sen aikeen ihan rakennuksen ovella. Kun hän vielä oli puettu vanhan naisen vaippaan ja huiviin, ei Til aluksi tuntenut häntä, ja kun hän alkoi puhua, purskahti ämmä hermostuneesti, kaakottavasti nauramaan sellaisen henkilön tapaan, joka on yllätetty epäilyttävässä puuhassa, eikä hänen esiintymisensä välttänyt kavalan miekkailu mestarin tarkkaa huomiota.

»Minne menossa, vanha noita?» kysäisi de Vac.

»Käymään Mag Tunkin luona kujan päässä, joen partaalla, mylord», vastasi nainen, osoittaen ranskalaista kohtaan tavallista suurempaa kunnioitusta.

»Sitten saatan sinua vähän matkaa, ystäväiseni, ja kenties sinä voit auttaa minua tuomaan tänne tavaroita, jotka jätin sinne kiinnittämääni ruuheen.»

Ja niinpä he yhdessä menivät pimeätä kujaa myöten huojuvan, osittain puretun telakan laidalle; toinen ajatteli, kuinka suunnattoman palkkion kuningas antaisi siitä tiedosta, jonka hän yksin, siitä hän oli varma, pystyisi ilmaisemaan; toinen tunnusteli vaippansa alla sinne kiinnitetyn pitkän tikarin kahvaa.

Heidän saapuessaan veden partaalle käveli de Vac oikea olkapäänsä kumppaninsa vasemman olan takana, hänen kätensä puristi terävää asetta, ja kun nainen seisahtui sillalle, upposi hänen vasemman lapaluunsa alareunan kohdalla väikkynyt kärki äänettömästi hänen sydämeensä, samalla kun de Vacin vasen käsi heilahti ylöspäin ja kouraisi hänen kurkkunsa teräsotteeseen.

Ei kuulunut ääntäkään; vain vanhat, suonenvedon tapaisesti jäykistyvät lihakset nytkähtelivät, ja de Vacin sysäämänä ruumis sitten suistui Thamesiin, ja kumea loiskaus ilmaisi sen viimeisenkin toivon sammumista, että prinssi Rikhard voitaisiin pelastaa kostajan kynsistä.

VIIDES LUKU

Kolmen vuoden aikana prinssi Rikhardin katoamisen jälkeen eli Lontoon sydämessä, kivenheiton päässä kuninkaan palatsista kumarainen, vanha nainen. Hän asui pienessä takahuoneessa, korkealla vanhan rakennuksen ullakkokerroksessa, ja hänen luonansa oli pieni poika, joka ei koskaan käynyt ulkosalla yksin eikä päiväsaikaan. Ja pojan rinnan vasemmalla kupeella oli omituinen, liljaa muistuttava merkki. Kun vanha, kumarainen nainen oli turvassa ullakkohuoneessaan, teljetty ovi takanaan, oli hänen tapansa oikaista vartalonsa, riisua yltänsä likainen vaippa ja pukea sen sijalle mukavampi, sopivampi ihokas ja housut.

Kolme vuotta hän teki uutterasti työtä, kasvattaen pikku poikaa. Hänen opinto-ohjelmassaan oli kolme ainetta: ranskankieli, miekkailu ja kaiken englantilaisen, erittäinkin Englannin hallitsijasuvun vihaaminen.

Mummo oli teettänyt pienoisen säilän ja alkanut opettaa miekkailua pikku pojalle tämän ollessa vasta kolmen vuoden ikäinen.

»Sinä olet maailman paras miekkailija tultuasi kaksikymmenvuotiaaksi, poikani», oli naisen tapana vakuuttaa. »Ja sitten sinun tulee lähteä liikkeelle ja surmata paljon englantilaisia. Nimesi pitää olla vihattu ja kirottu kautta koko Englannin, ja kun vihdoin seisot hirttosilmukka kaulassasi — ha, ha, sitten minä puhun. Sitten he saavat tietää.»

Pikku poika ei ymmärtänyt sitä kaikkea; hän tiesi vain sen, että hänen oli mukava olla, että hänellä oli lämpöiset vaatteet, että hän sai syödä kyllikseen ja että hänestä tulisi mahtava mies, kun hän oppisi taistelemaan oikealla miekalla ja kasvaisi kyllin isoksi käytelläkseen sellaista. Senkin hän tiesi, että hän vihasi englantilaisia, mutta sen syytä hän ei tiennyt.

Hänen pienen, lapsellisen päänsä äärimmäisissä sopukoissa tuntui väikkyvän muisto sellaisesta ajasta, jolloin hänen elämänsä ja ympäristönsä olivat olleet tuiki toisenlaiset, jolloin tämän vanhan mummon sijasta hänen ympärillään oli ollut paljon ihmisiä ja jolloin armaskasvoinen nainen oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä, ennenkuin hänet iltaisin vietiin vuoteeseen. Mutta kaikesta siitä hän ei ollut varma; kenties hän muistikin vain unta, sillä hän näki paljon omituisia ja ihmeellisiä unia.

Pikku pojan ollessa noin kuusivuotias tuli heidän ullakkokotiinsa outo mies tapaamaan kumaraista, vanhaa naista. Oli iltahämärä, mutta vanha nainen ei sytyttänyt lamppua, ja sitäpaitsi hän kuiskaamalla käski pikku pojan pysytellä alastoman huoneen kaukaisen sopen pimennossa.

Vieras oli vanha ja kumarainen, ja hänellä oli tuuhea parta, joka piilotti melkein koko hänen kasvonsa paitsi kahta terävää silmää, isoa nenää ja osaa ryppyisestä otsasta. Puhuessaan hän säesti sanojaan usein kohauttelemalla kapeita hartioitaan, huitomalla käsiään ja tekemällä muita outoja ja huvittavia liikkeitä. Lapsi oli ihastunut. Tämä oli hänen lyhyen, yksitoikkoisen elämänsä ensimmäinen huvitus. Hän kuunteli tarkka avusti ranskankielistä keskustelua.

»Minulla on juuri sellainen kuin madame haluaa», vakuutti vieras. »Se on komea aateliskartano kaukana valtatiestä. Sen rakensi muinoin Harold Saksilainen, mutta viime aikoina ovat kuolemantapaukset, köyhyys ja kuninkaan epäsuosio riistäneet sen hänen jälkeläisiltään. Muutamia vuosia sitten Henrik lahjoitti sen tuolle tuhlaavaiselle suosikilleen Henri de Macylle, joka panttasi sen minulle eikä ole jaksanut maksaa velkaansa. Nyt se on minun omaisuuttani, ja kun se on kaukana Pariisista, saatte te sen mainitsemastani pilkkahinnasta. Se on ihastuttava kauppa, madame.»

»Ja kun minä sinne ehdin, saan nähdä ostaneeni rapautuvan röykkiön raunioitunutta muurausta, joka on kelvoton kettupesueen asumasijaksi», tokaisi vanha nainen nyrpeästi.

»Yksi torni on sortunut, ja yhden siiven katto on puolelta pituudelta pettänyt ja romahtanut sisään», selitti iäkäs ranskalainen. »Mutta kolme alempaa kerrosta ovat ehyet ja täysin asuttavassa kunnossa. Se on nytkin paljoa muhkeampi kuin Englannin useiden ylimysten linnat, ja hinta, madame — niin, hinta on niin naurettavan pieni.»

Vieläkin vanha nainen empi.

»Kuulkaahan!» virkkoi ranskalainen. »Nyt tiedän. Pannaan rahat Iisakin, juutalaisen, haltuun — tunnetko hänet? Hän pitää niitä sekä kauppakirjaa neljäkymmentä päivää, joten saat yllin kyllin aikaa matkustaaksesi Derbyyn tarkastamaan ostamaasi linnaa. Jollet sitten ole täysin tyytyväinen, niin Iisakki, juutalainen, palauttaa rahasi sinulle ja kauppakirjan minulle; mutta jollet ole neljänkymmenen päivän kuluttua vaatinut rahojasi, niin Iisakki lähettää kauppakirjan sinulle ja rahat minulle. Eikö tämä ole helppo ja rehellinen keino, jolla selviydymme pulmasta?»

Pieni, vanha nainen punnitsi hetkisen ja vihdoin myönsi, että se tuntui olevan täysin rehellinen tapa järjestää asia. Ja niin tehtiin.

Useita päiviä myöhemmin pieni, vanha nainen kutsui lapsen luoksensa.

»Lähdemme tänä iltana pitkälle matkalle uuteen kotiimme. Kasvojesi ympärille kääritään paljon riepuja, sillä sinua vaivaa perin tuskallinen hammassärky. Ymmärrätkö?»

»Mutta eihän hampaitani särje. Hampaani eivät kiusaa minua lainkaan
Minä —» torjui lapsi.

»Hiljaa, hiljaa!» keskeytti pieni, vanha nainen. »Sinua vaivaa hammassärky, ja sentähden täytyy kasvojesi ympärille kietoa paljon riepuja. Ja kuule! Jos joku kysyy sinulta, minkä tähden kasvosi on siten kiedottu, pitää sinun sanoa, että hampaitasi pakottaa. Jollet tee, kuten käsken, ottavat kuninkaan miehet meidät kiinni, ja meidät hirtetään, sillä kuningas vihaa meitä. Jos vihaat Englannin kuningasta ja rakastat henkeäsi, niin tee, kuten käsken!»

»Minä vihaan kuningasta», vakuutti pikku poika. »Sentähden tottelen käskyäsi.»

Niinpä he sinä iltana lähtivät pitkälle matkalleen pohjoiseen päin, Derbyn kunnaita kohti. He taivalsivat useita päiviä, ratsastaen kahdella pienellä aasilla. Outoja näkyjä vilisi päivisin pikku pojan silmien edessä, joka ei muistanut mitään muuta kuin alastoman, lontoolaisen ullakkokotinsa ja Lontoon lokaiset kujat, joilla hän oli liikkunut ainoastaan öisin.

He samosivat kauniiden, puistomaisten niittyjen ja synkkien, peloittavien metsien halki, silloin tällöin sivuuttaen vähäisiä kyliä, joissa oli olkikattoisia majoja. Joskus he näkivät maantiellä aseistettuja ritareja joko yksin tai pieninä seurueina, mutta lapsen kumppanin onnistui aina pujahtaa suojaan tiepuoleen siksi aikaa, kunnes tuimat ratsastajat olivat menneet ohitse.

Kun he kerran olivat piilossa tiheässä metsässä pienen aukeaman laidassa, jonka halki maantie koukerteli, näki poika kahden ritarin saapuvan aukeamalle, toisen toiselta, toisen toiselta taholta. Hetkiseksi he seisauttivat ratsunsa ja silmäilivät toisiaan äänettöminä; ja sitten toinen, kookas, mustaan rauta-asuun puettu, mustalla oriilla ratsastava ritari huusi toiselle jotakin, mitä poika ei erottanut. Toinen ritari ei vastannut mitään, nojasi vain keihäänsä reittänsä vasten ja ratsasti kärki alhaalla mustaa vastustajaansa kohti. Kymmenkunta askelta heidän isot sotaorhinsa ravasivat verkkaisesti toisiaan kohti, mutta äkkiä ritarit kannustivat ne täyteen laukkaan, ja kun nämä kaksi rautapukuista miestä, joiden ratsuillakin oli rautaiset suojukset, ennättivät aukeaman keskelle, törmäsivät he vinhaa vauhtia ratsastaen vastakkain hirvittävän rajusti.

Mustan ritarin keihäs tärähti suoraan vihollisen niinipuiseen kilpeen, valtavan, mustan oriin järkyttävä paino syöksähti harmaata ratsua vastaan, joka kellahti ratsastajineen maantien tomuun. Kaksintaistelusta oli ilmeisesti tullut hirveä loppu jo ensi rynnistyksessä. Mustan vauhti kiidätti sitä viisikymmentä askelta kaatuneen ratsastajan ohitse, ennenkuin voittaja sai sen pysäytetyksi; sitten musta ritari kääntyi tarkastamaan, millaista tuhoa hän oli tehnyt. Harmaa hevonen parhaillaan kompuroi pökertyneenä pystyyn, mutta sen rauta-asuinen ratsastaja virui hiljaa ja liikkumatta paikallaan.

Kypärinsilmikko avattuna musta ritari ratsasti takaisin voitetun vihamiehensä kupeelle. Hänen huulillaan väikkyi julma hymy, kun hän kumartui pitkänään viruvan hahmon puoleen. Hän puheli ilkkuvasti, mutta vastausta ei kuulunut; sitten hän survaisi kaatunutta keihäänsä kärjellä. Sekään ei saanut toista liikahtamaan. Kohautettuaan rautasuojuksisia olkapäitään musta ritari pyörsi ympäri ja lähti ratsastamaan maantietä pitkin, kadoten näkyvistä ympäröivän metsän synkkiin varjoihin.

Pikku poika oli lumouksen vallassa. Mitään sellaista hän ei ollut eläissään nähnyt eikä sellaisesta uneksinut.

»Kerran lähdet sinäkin liikkeelle ja teet samalla tavoin», sanoi pieni, vanha nainen.

»Onko minunkin ylläni rauta-asu ja ratsastanko isolla, mustalla oriilla?» tiedusti poika.

»Kyllä, ja sinä ratsastat Englannin teillä, käytellen tukevaa keihästäsi ja valtavaa miekkaasi ja jälkeesi tielle jätät verta ja kuolemaa, sillä joka mies on sinun vihollisesi. Mutta lähdetään! Meidän täytyy ehättää taipaleelle.»

He ratsastivat edelleen jättäen kuolleen ritarin virumaan siihen, mihin hän oli kaatunut, mutta lapsen muistissa säilyi aina se, mitä hän oli nähnyt, ja hän ikävöi sitä aikaa, jolloin hän olisi yhtä kookas ja väkevä kuin hirvittävä musta ritari.

Heidän eräänä toisena päivänä ollessaan piilossa autiossa hökkelissä välttääkseen tavaroineen ylämaahan päin matkaavan kauppakaravanin huomiota he näkivät joukon rosvoja syöksyvän esiin suojaisten pensaiden takaa maantien vastaiselta laidalta ja karkaavan yllätettyjen, puolustuskyvyttömien kauppamiesten kimppuun.

He olivat ryysyisiä, parrakkaita, eriskummaisen näköisiä roikaleita; useimmilla heistä oli aseina nuijia ja tikareja; joillakuilla oli kaaripyssy. Säälimättä he ahdistivat sekä vanhoja että nuoria, iskien heidät kylmäverisesti kuoliaiksi, vaikka he eivät olisi vastustaneetkaan. Ne karavanin jäsenet, jotka pääsivät pakoon, pakenivat; muut jäivät kuolleina tai kuolevina maantielle rosvojen rientäessä tiehensä saaliineen.

Aluksi lapsi oli kauhun tyrmistämä, mutta kun hän kääntyi pienen, vanhan naisen puoleen, toivoen myötätuntoa, näki hän vanhuksen huulilla tuiman hymyn. Viimemainittu huomasi lapsen kauhuisen ilmeen.

»Ei se ole mitään, poikani. Vain englantilaisia koiria hätyyttämässä englantilaisia sikoja. Kerran sinä hätyytät niitä molempia — ne soveltuvat ainoastaan tapettaviksi.»

Poika ei vastannut mitään; mutta hän ajatteli aika paljon näkemänsä johdosta. Ritarit olivat julmia toisilleen — köyhät olivat julmia rikkaille — ja heidän vaelluksensa jokainen päivä oli teroittanut hänen lapsenmieleensä, että jokaisen täytyy olla hyvin julma ja kova köyhille. Hän oli nähnyt heitä heidän kaikissa murheissaan, surkeudessaan ja puutteissaan — pitkänä, hajanaisena jonona, joka ulottui koko matkan Lontoon kaupungista saakka. Heidän köyristyneet selkänsä, heidän surkeat, laihat vartalonsa ja heidän toivottomat, surulliset kasvonsa todistivat, kuinka väsyttävän kurja heidän olemassaolonsa oli.

»Eikö koko maailmassa ole ainoatakaan onnellista ihmistä?» pamautti hän kerran vanhalle naiselle.

»Vain se mies, joka heiluttaa valtavinta miekkaa», vastasi vanha nainen. »Olet nähnyt, poikani, että kaikki englantilaiset ovat petoja. He karkaavat toistensa kimppuun ja surmaavat toisiaan mitättömistä aiheista ja ihan aiheettomastikin. Vanhemmaksi tultuasi lähdet liikkeelle ja surmaat heitä kaikkia, sillä jollet sinä tapa heitä, tappavat he sinut.»

Oltuaan päiväkausia väsyttävällä matkalla he vihdoin saapuivat vähäiseen, kukkuloiden välissä sijaitsevaan kylään. Siellä myytiin aasit ja ostettiin roteva hevonen, jolla he molemmat ratsastivat epätasaiseen, peloittavaan seutuun, kauas valtateiltä, kunnes he eräänä iltana lähestyivät rappeutunutta linnaa.

Uhkaavat muurit kohosivat korkeina kuutamoista taivasta vasten, ja siinä kohdassa, jossa osa kattoa oli sortunut, teki kylmä, kapeiden, lasittomien ikkunoiden lävitse paistava kuu valtavan rakennuksen sen näköiseksi kuin se olisi ollut suunnaton, monisilmäinen, aution maailman pinnalla kyyröttävä hirviö, sillä missään muualla ei näkynyt muita asutuksen merkkejä.

Tämän synkän rykelmän edustalla matkalaisemme laskeutuivat ratsailta. Pikku poikaa kammotti, ja hänen lapsellinen mielikuvituksensa temmelsi hurjasti heidän jalkaisin lähestyessään rapistuvaa varustusta, taluttaen hevosta jäljessään. Ulkomuurin pimeästä varjosta he siirtyivät kuutamoiselle sisäpihalle. Sen toisesta päästä vanha nainen löysi entiset tallit, ja sinne hän salpasi hevosen yöksi lahonneilla lankuilla, kaataen sille mitan kauroja lattialle sen selässä roikkuneesta säkistä.

Sitten hän meni edellä linnan synkkään pimentoon, valaisten tietä lepattavalla männynoksakimpulla. Kauan käyttämättä olleet, vanhat lattiapalkit kitisivät ja narisivat heidän askelistaan. Äkkiä kuului kynnekkäiden käpälien juoksuääntä heidän etupuoleltaan, ja heidän ohitseen sujahti punainen kettu, pyrkien vimmaisen pelokkaana öisen ulko-ilman vapauteen.

Pian he saapuivat suureen saliin. Vanha nainen työnsi auki vankan, kirskuvilla saranoilla kääntyvän oven ja valaisi himmeästi valtavaa, avaraa huonetta kehnon soihtunsa heikoilla säteillä. Heidän varovasti astuessaan sisälle nousi hienoa tomua pieninä tuprahduksina kauan mädäntyneistä, heidän jalkojensa alla murenevista pehuista. Tavattoman iso lepakko kaarteli huimasti ilmassa siipiensä äänekkäästi lepattaessa, ilmeisesti paheksuen tätä karkeata tunkeutumista. Outoja yöeläviä juosta piipersi tai kiemurteli seinillä ja lattialla.

Mutta lapsi ei pelännyt. Pelko ei ollut kuulunut vanhan naisen oppisuunnitelmaan. Poika ei tuntenut sen sanan merkitystä, eikä hän myöhemminkään koko elämänsä aikana kertaakaan kokenut sitä tunnetta. Lapsellisen innokkaasti hän seurasi kumppaniaan tämän tarkastaessa huoneen sisustaa. Se teki vieläkin valtavan vaikutuksen. Poika taputti käsiään riemusta katsellessaan kauniisti kaiverrettuja ja laudoitettuja seiniä ja tammilankkuista laipiota; sen olivat savustaneet melkein mustaksi soihdut ja öljylamput, jotka olivat valaisseet salia menneinä päivinä, ja niitä olivat epäilemättä auttaneet ne halkoroihut, jotka olivat palaneet salin kahdessa suunnattomassa takassa pitkän pöydän ääressä usein aamutunneille asti istuneiden ylimyskemuilijain hilpeän joukon hauskuudeksi.

Tänne he majoittuivat. Mutta kumaraharteinen, vanha nainen ei enää ollut vanha nainen — hän oli muuttunut suoraryhtiseksi, jänteväksi, vilkasliikkeiseksi vanhaksi mieheksi.

Pikku pojan kasvatus jatkui — ranskankieltä, miekkailua ja englantilaisvihaa — samaa vuodesta vuoteen ja lisäksi ratsastustaitoa hänen täytettyään kymmenen vuotta. Tähän aikaan alkoi vanhus opettaa häntä puhumaan englanninkieltä, mutta tahallisesti ja hyvin selvästi ranskanvoittoisesti. Koko elämänsä aikana ei poika nyt muistanut puhelleensa kenenkään muun kuin holhoojansa kanssa, jota hänet oli neuvottu nimittämään isäksi. Eikä pojalla ollut minkäänlaista nimeä — hän oli vain »poikani».

Hänen elämänsä Derbyn vuoristossa täyttivät niin tarkoin hänen kasvatuksensa ankarat, rasittavat velvollisuudet, ettei hänellä ollut paljoakaan aikaa ajatella olemassaolonsa outoa yksinäisyyttä; eikä hän todennäköisesti kaivannut omien ikäkumppaniensa seuraa, josta hänellä ei ollut kokemuksia ja jota hänen senvuoksi tuskin voi otaksua kaihonneen tai ikävöineen.

Viisitoistavuotiaana nuorukainen oli suurenmoinen miekkailija ja ratsastaja ja halveksi perinpohjaisesti kipua ja vaaroja — mikä oli pienen vanhuksen häntä harjoittaessaan omaksumien sankarillisten menettelytapojen tulos. Usein he harjoittelivat partaveitsenterävillä miekoilla ilman varuksia ja minkäänlaisia suojalaitteita.

»Vain siten», oli vanhuksen tapana sanoa, »voi sinusta tulla säiläsi ehdoton ohjaaja. Sinun täytyy oppia käsittelemään asettasi niin hienosti, että osaat hipaista vastustajaasi mielesi mukaan ja niin kevyesti, jos niin haluat, että säiläsi kärki, joka on täydelleen mestarinkäden määräysvallassa, saattaa pysähtyä ennen kuin se raapaisee naarmuakaan.»

Mutta harjoituksissa sattui useita tapaturmia, ja sitten heistä toinen tai molemmat aina hoitelivat haavojaan muutamia päiviä. Siten verta kyllä usein vuoti kummaltakin, mutta harjoitus kehitti pojasta pelottoman miekkailijan, joka hallitsi säiläänsä niin hyvin, että hän kykeni keskeyttämään piston sentimetrin murto-osan päässä tavoittamastaan kohdasta.

Viisitoistavuotiaana hän oli hyvin väkevä, suoraryhtinen ja komea nuorukainen, ulkoilmaelämän ahavoittama ja karkaisema, harvasanainen, sillä hänellä ei ollut muita puhekumppaneita kuin vaitelias vanhus; hän vihasi englantilaisia, sillä se viha oli hänelle opetettu yhtä perinpohjaisesti kuin miekkailutaito, puhui ranskaa sujuvasti ja englantia kehnosti — ja odotti maltittomasti sitä päivää, jona vanhus lähettäisi hänet maailmalle varustettuna kalahtelevalla sotisovalla, keihäällä ja kilvellä taistelemaan Englannin ritarien kanssa.

Näihin aikoihin sattui hänen yksitoikkoisessa elämässään ensimmäinen tärkeä keskeytys. Kaukana alhaalla sillä kivikkopolulla, joka toi laaksosta Derbyn kunnaiden välitse raunioituneeseen linnaan, hoputti kolme aseistettua ritaria myöhään eräänä koleana, syksyisenä iltapäivänä väsyneitä ratsujaan eteenpäin. Syrjässä valtatieltä ja etäällä kaikista asumuksista he olivat havainneet linnan tornit kunnaiden välisen aukeaman lävitse ja kannustivat nyt hevosiaan sitä kohti saadakseen ruokaa ja suojaa.

Mutkitteleva tie toi heitä yhä ylemmäksi kunnaille, ja äkkiä he ilmestyivät linnan muurien juurella avautuvalle ylängölle. Siellä kohtasi heidän katseitaan näky, joka sai heidät seisauttamaan ratsunsa ja katselemaan ihailevina. Ylängöllä heidän edessään kamppaili poika syöksähtelevän, pystyyn kavahtelevan, hornamaisen rajun, mustan hevosen kanssa. Vimmaisen raivokkaasti potkien ja purren se yhäti koetti pudistaa itsestään irti tai vahingoittaa joustavaa hahmoa, joka oli takertunut sen lapoihin tiukasti kuin iilimato.

Poika oli maassa. Hänen vasen kätensä puristi tuuheata harjaa; oikea käsivarsi oli painettu eläimen sään kohdalle, ja oikea käsi veti yhä tiukemmalle nuoraa, jonka hän oli kiinnittänyt surmansilmukalla hevosen turvan ympärille. Nyt musta ratsu kavahti takajaloilleen ja pyörähti, pieksäen etukavioillaan ja tavoittaen purra, suoraan nuorukaiseen päin, mutta vikkelä hahmo pyörähti sen mukana — aina parhaiksi jättiläiskokoisen lavan takana — ja tiukkasi kaarevaa kaulaa yhä kauemmaksi oikealle.

Syöksähdellessään voimakkailla ponnahduksilla sinne tänne eläin raahasi poikaa muassaan, mutta sen kaikki valtavat ponnistukset eivät jaksaneet irroittaa pojan otetta harjasta ja säästä. Äkkiä se kavahti pystysuoraan ilmaan, temmaten nuorukaisen mukaansa, ja jalat kiukkuisesti harallaan heittäytyi sitten selälleen maahan.

»Se kuoli!» kiljaisi muuan ritareista. »Se surmaa vielä pojankin,
Beauchamp.»

»Ei!» huudahti puhuteltu. »Katsohan! Se on taaskin pystyssä, ja poika on edelleenkin takertunut siihen yhtä tiukasti kuin sen oma musta talja.»

»Se on totta», myönsi toinen, »mutta hän on menettänyt koko voittonsa, nuora on jälleen höllällä — hänen täytyy suorittaa koko kamppailu uudelleen alusta alkaen».

Ja niin jatkui kamppailu taaskin samalla tavoin kuin aikaisemmin; poika kiskoi jälleen jäntevää kaulaa hitaasti oikealle, eläin rimpuili ja hirnui ikäänkuin olisi ollut tuhannen paholaisen riivaama. Hevosen pään taivuttua yhä kauemmaksi poikaa kohti hän kymmenkunta kertaa hellitti otteensa harjasta ja kumartui vikkelästi tavoittamaan vasemman jalan vuohista. Kymmenkunta kertaa hevonen ravisti irti uuden otteen, mutta vihdoin poikaa onnisti, polvi taipui, ja kavio kiskottiin kyynärtaipeeseen.

Nyt oli musta taistellessaan epäedullisessa asemassa, sillä se seisoi vain kolmella jalalla, ja sen kaula oli kiskottu vaikeaan ja luonnottomaan asentoon. Sen ponnistukset kävivät yhä heikommiksi. Poika puheli sille taukoamatta rauhallisesti, ja hänen huulillaan väreili hymyn häive. Nyt hän nojasi raskaasti mustan säkään, vetäen hevosta itseensä päin. Hitaasti eläin vaipui taivutetulle polvelleen — vetäytyen taaksepäin, niin että sen oikea etujalka ojentui suoraan eteenpäin. Viimeisellä nykäisyllä nuorukainen sitten kiskaisi sen kyljelleen ja sen kaatuessa solahti itse pitkäkseen sen viereen. Hänen toinen jäntevä kätensä sujahti kiinni nuoraan ihan mustan leuan alta, toinen tarttui kapeaan, suippoon korvaan.

Muutamia minuutteja hevonen rimpuili ja potki vapautuakseen, mutta pää maahan painettuna se oli yhtä voimaton pojan käsissä kuin pikku lapsi olisi ollut. Sitten se äänettömän alistumisen merkiksi vaipui maahan huohottavana ja lopen uupuneena.

»Hyvin tehty!» kehaisi muuan ritareista. »Ei itse Simon de Montfortkaan ole koskaan taltuttanut hevosta säännönmukaisemmin, poika. Kuka olet?»

Silmänräpäyksessä oli poika pystyssä, etsien katseellaan puhujaa. Vapaaksi päästyään hevonenkin ponnahti pystyyn, ja molemmat — kaunis poika ja komea musta — seisoivat paikallaan, katsellen hämmästyneinä kuin villit eläimet vastassaan olevaa vierasta tunkeutujaa.