»Tule, sir Mortimer!» huudahti poika, kääntyi ympäri ja lähti taluttamaan teiskaroivaa, mutta masennettua hevosta linnaa kohti, kadoten rappeutuneesta portista pihalle.
»Hoi, poika!» luikkasi Paul of Merely. »Me emme tee sinulle pahaa — — — kuulehan, tiedustamme vain tietä de Stutevillin linnaan.»
Ritarit kuuntelivat, mutta vastausta ei tullut.
»Lähdetään, hyvät herrat», ehdotti Paul of Merely, »ratsastetaan sisälle ottamaan selkoa, millaisia tolvanoita tässä vanhassa harakanpesässä asuu».
Heidän tullessaan laajalle linnanpihalle, joka oli suurenmoinen jopa rappeutuneessa komeudessaankin, oli heitä vastassa pieni, tuikea vanhus, jonka sävy ei ollut suinkaan ystävällinen hänen kysyessään, mitä vieraat heiltä halusivat.
»Eksyimme tieltämme näillä pirullisilla Derbyn kunnailla, vanhus», vastasi Paul of Merely. »Etsimme sir John de Stutevillin linnaa.»
»Ratsasta suoraan tuonne jokitielle, kääntyen ensimmäistä polkua myöten oikealle, ja sinne ehdittyäsi käänny uudelleen oikealle ja ratsasta pohjoiseen pitkin joenvartta — et voi eksyä tieltä — se on yhtä selvä kuin nenä kasvojesi edessä.» Ja sen sanottuaan vanhus kääntyi mennäkseen sisälle linnaan.
»Odotahan, vanhus!» huusi ritarien puhemies. »Aurinko on nyt ihan laskemaisillaan, eikä meitä haluta maata ulkosalla enää tätä yötä, kuten viime yön makasimme. Viivymme senvuoksi luonasi huomisaamuun saakka voidaksemme sitten lähteä virkistyneinä jatkamaan matkaamme levänneillä ratsuilla.»
Vanhus nurisi ja vei perin vastahakoisesti heidät sisälle antaakseen heille ruokaa ja yösijan. Mutta muuta mahdollisuutta ei ollut, sillä vieraat olisivat nauttineet hänen vieraanvaraisuuttaan väkisin, jollei hän olisi sitä vapaaehtoisesti luvannut.
Vierailtaan vanhus ja poika saivat jonkun verran tietoja Derbyn kunnaiden ulkopuolella vallitsevista oloista. Vanhus ilmaisi vähemmän mielenkiintoa kuin tunsi, mutta vaikka pojan kuulemat nimet olivat hänestä ihan merkityksettömiä, tuntuivat hänestä kertomukset kreivien ja paroonien, piispojen ja kuninkaan ihmeellisistä puuhista merkilliseltä tarulta.
»Jollei kuningas paranna tapojaan», virkkoi eräs ritareista, ajamme koko hänen kirotun laumansa ulkomaalaisia verenimijöitä mereen.
»De Montfort on sanonut sen hänelle kymmenkunta kertaa, ja kun me kaikki, sekä normannilaiset että saksilaiset ylimykset, olemme nyt olleet koolla ja tehneet keskinäisen suojelusopimuksen, täytyy kuninkaan totisesti oivaltaa, että verukkeiden aika on mennyt ja että, jollei hän tahdo kansalaissotaa, hänen täytyy pitää ne lupaukset, joita hän niin liukkaasti antaa, rikkomatta niitä heti, kun de Montfort kääntää hänelle selkänsä.»
»Hän pelkää lankoaan», keskeytti toinen ritari, »vieläkin pahemmin kuin piru pelkää vihkivettä. Olin hänen majesteettinsa saattueessa, kun hän joitakuita viikkoja sitten liikkui Thamesilla kuninkaallisessa huvipurressa. Meidät yllätti niin raju ukkosilma kuin olen ikänäni nähnyt, ja kuningas oli sen tähden niin lopen peloissaan, että käski laskea maihin Durhamin piispan palatsin rantaan, jonka kohdalla silloin olimme. De Montfort, joka majaili siellä, tuli Henrikiä vastaan, osoittaen kaikkea asianmukaista kunnioitusta, ja huomautti: 'Mitä pelkäätte enää, sire, kun myrsky on mennyt ohitse?' Ja mitä arvelet sen vanhan 'vahasydämen' vastanneen? Niin, yhäti vapisten hän sanoi: ’todellakin pelkään jyrinää ja salamaa pahasti, mutta kautta Jumalan käden, sinä saat minut pahemmin vapisemaan kuin kaiken taivaan ukkonen!'»
»Otaksuttavasti», pisti tuikea vanhus väliin, »on de Montfort jollakin tavoin saanut kuninkaan valtaansa. Näyttääkö hän mielestänne yhtä korkealta kuin itse hallitsijakin?»
»Ei suinkaan», kivahti vanhin ritari. »Simon de Montfort työskentelee ainoastaan Englannin hyväksi — ja luulen, ei, tiedän, että hän olisi ensimmäisenä valmis tarttumaan aseisiin pelastaakseen valtaistuimen Henrikille. Hän vain taistelee kuninkaan kehnoja ja ahnaita neuvonantajia vastaan, ja jos hänen täytyykin näennäisesti uhitella kuningastakin, tekee hän sen ainoastaan pelastaakseen Henrikin horjuvan valtaistuimen lopullisesti romahtamasta. Mutta tulimmainen, kuinka kuningas häntä vihaa! Yhteen aikaan näytti siltä kuin saattaisi syntyä pysyvä sovinto, kun de Montfort vuosikausia pienen prinssi Rikhardin katoamisen jälkeen uhrasi paljon aikaansa ja omia varojaan, etsiessään kaikkialta maailmasta pikku miekkosta, josta hän piti ylettömästi. Tämä hänen osoittamansa uhrautuva harrastus sai useiksi vuosiksi kuninkaan ja kuningattaren hänelle suopeiksi, mutta viime aikoina hänen hellittämätön vastustuksensa, kun he jatkuvasti ja ylettömästi tuhlaavat kansallisomaisuutta, on taaskin kovettanut heidät häntä kohtaan.»
Vanhus kävi levottomaksi, kun keskustelu uhkasi kääntyä sellaiselle tolalle, lähetti nuorukaisen jollakin tekosyyllä pois huoneesta ja poistui itsekin valmistamaan illallista.
Heidän istuessaan ilta-aterialla silmäili muuan ylimyksistä poikaa tarkkaavasti, sillä viimemainittu oli tosiaankin hauskan näköinen; hänellä oli valoisat, kauniit kasvot, kirkkaat, älykkäät, harmaat silmät, neliskulmainen, voimakas leuka, ja kaikkea sitä reunusti tuuhea, ruskea, aaltoileva tukka, joka oli otsalta leikattu tasaiseksi ja valui korville, joiden luota lähtien se taaskin oli sen ajan tavan mukaan leikattu tasaiseksi pitkin pään sivuja ja niskaa.
Hänen yläruumiinsa oli verhottu karkeaan, villaiseen, punaiseksi värjättyyn ihokkaaseen, jonka päällä oli lyhyt, nahkainen nuttu, ja myöskin hänen takkinsa oli nahkainen, pehmeä, hienon ruskea, parkitsemattomasta hirvennahasta valmistettu. Hänen pitkät housunsa, jotka sopivat hänen kaunismuotoisiin jalkoihinsa yhtä tiukasti kuin toinen ihokerros, olivat samaa, punaista villakangasta kuin ihokaskin, ja hänen vahvat, nahkaiset jalkineensa olivat kiinnitetyt kapeilla, ristikkäin käyvillä, säärien puoliväliin saakka käärityillä nahkasuikaleilla.
Hänen uumenillaan oleva nahkavyö kannatti miekkaa ja tikaria, ja pyöreä, samasta aineesta tehty patalakki, johon oli kiinnitetty haukan siipi, teki hänen runollisen, hyvin sopivan asunsa täydelliseksi.
»Poikanneko?» tiedusti ylimys, kääntyen vanhuksen puoleen.
»Niin», kuului murahdus vastaukseksi.
»Hän muistuttaa sinua sangen vähän, vanhus, paitsi kirotussa ranskalaisvoittoisessa ääntämistavassaan.»
»Kautta Kristuksen veren, Beauchamp», jatkoi hän, kääntyen toisen kumppaninsa puoleen, »jos hänet vietäisiin hoviin, niin uskaltaisinpa lyödä vetoa, että armollisen kuningattaremme olisi vaikea erottaa häntä nuoresta prinssi Edwardista. Oletko milloinkaan nähnyt niin omituisen yhdennäköisiä henkilöitä?»
»Kun siitä mainitsitte, mylord, näen sen nyt selvästi. Se on tosiaankin ihmeellistä», vahvisti Beauchamp.
Jos he olisivat tämän keskustelun aikana katsahtaneet vanhukseen, olisivat he nähneet kalvenneet, sisäisen pelon ja raivon vääristämät kasvot.
Pian ritarikolmikon vanhin jäsen puhkesi puhumaan vakavasti ja tyynesti.
»Entä kuinkahan vanha olet, poika?» kysyi hän nuorukaiselta.
»En tiedä.»
»Entä nimesi?»
»En ymmärrä tarkoitustanne. Minulla ei ole nimeä. Isä nimittää minua pojakseen, eikä minua koskaan ole kukaan muu puhutellut.»
Tällöin vanhus nousi pöydästä ja poistui huoneesta, selittäen menevänsä noutamaan lisää ruokaa keittiöstä, mutta oven takana hän heti kääntyi ja jäi sen ulkopuolelle kuuntelemaan.
»Poika näyttää noin viisitoistavuotiaalta», huomautti Paul of Merely, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, »ja sen ikäinen on myöskin pienenä kadonnut prinssi Rikhard, jos hän elää. Tämä nuorukainen ei tiedä nimeään eikä ikäänsä, mutta hän on kylliksi prinssi Edwardin näköinen ollakseen hänen kaksoisveljensä.»
»Kuulehan, poika», jatkoi hän ääneen, »avaa ihokkaasi ja näytä meille rintasi vasenta puolta! Siitä näemme oikean vastauksen.»
»Oletteko englantilaisia?» tiedusti poika hievahtamatta noudattamaan kehoitusta.
»Kyllä olemme, hyvä poika», myönsi Beauchamp.
»Sitten mieluummin kuolen kuin tottelen teitä, sillä kaikki englantilaiset ovat sikoja, ja minä inhoan heitä, kuten ranskalaisen herrasmiehen tulee. Minä en paljasta ruumistani sikojen katseltavaksi.»
Aluksi tämä odottamaton purkaus tyrmistytti ritareja, mutta vihdoin he purskahtivat raikuvaan nauruun.
»Ne sanat», huudahti Paul of Merely, »olivat totisesti kuin kuninkaan ulkomaalaisten suosikkien suusta lähteneet, jos he koskaan puhuvat vilpittömän rehellisesti. Mutta kuulehan, poika, me emme tee sinulle pahaa — tee, kuten käsken!»
»Ei ainoakaan ihminen saa tehdä minulle pahaa, niin kauan kuin kupeellani riippuu miekka», vastasi poika, »ja mitä tulee käskynne noudattamiseen, en tottele kenenkään muun määräyksiä kuin isäni».
Beauchamp ja Greystoke nauroivat ääneen Paul of Merelyn hämmingille, mutta viimemainitun kasvot kovettuivat suuttumuksesta, ja virkkamatta enää mitään hän astui käsi ojossa eteenpäin kiskaistakseen auki pojan nahkanutun, mutta häntä vastassa oli miekan välkkyvä kärki, ja samassa kajahti pojan huulilta nopean terävästi: »En garde!»
Paul of Merelyn ei auttanut muu kuin vetäistä miekkansa puolustaakseen itseään, sillä pojan miekan terävä kärki sujahti hänen suojaamatonta rintaansa kohti, hipaisten tuskallisia pikku naarmuja, ja pojan kieli syyti jupisten matalaäänisiä herjauksia ja loukkauksia, kehoittaen häntä paljastamaan aseensa ja puolustautumaan, jollei hän mielinyt kuolla pistettynä »kuin englantilainen sika ainakin».
Paul of Merely oli uljas mies, ja hänestä oli vastenmielistä vetää miekkaansa tätä nuorukaista vastaan, mutta hän arveli voivansa nopeasti sivaltaa aseen pois ahdistajansa kädestä vahingoittamatta poikaa eikä hän totisesti halunnut saada osakseen enempää nöyryytystä kumppaniensa näkyvissä.
Mutta kun hän oli vetäissyt miekkansa ja käynyt nuorekkaan vastustajansa kimppuun, huomasi hän, ettei hän suinkaan pystyisi tekemään toista aseettomaksi, vaan että hän sai lemmon lailla ponnistella säilyttääkseen henkensä.
Kaikkina niinä vuosina, joina hän oli miekkaillut, ei hän ollut kohdannut niin nopeata ja taitavaa vastustajaa, ja heidän siirtyessään sinne tänne avarassa salissa kihosi Paul of Merelyn otsalle isoja hikikarpaloita, sillä hän oivalsi taistelevansa henkensä edestä etevämpää miekkailijaa vastaan.
Beauchampin ja Greystoken äänekäs nauru hyytyi pian tuimaksi hymyksi, ja pian he katselivat kasvoillaan hämmästyksen ilme, josta selvästi kuvastui pelkoa ja pahoja aavistuksia.
Poika miekkaili samoin kuin kissa leikkii hiirellä. Hänessä ei näkynyt ponnistelun merkkiäkään, ja hänen ylpeä, itsevarma hymynsä kertoi selvemmin kuin sanat, ettei hän suinkaan pinnistänyt koko taitoaan.
He kiersivät useita kertoja huoneen ympäri pojan aina hyökätessä ja Paul of Merelyn aina perääntyessä. Heidän miekkojensa kalahtelu ja vanhemman miehen raskas huohotus olivat ainoat äänet paitsi silloin, kun he hipaisivat penkkiä tai pöytää.
Paul of Merely oli rohkea mies, mutta häntä puistatti ajatus kuolla hyödyttömästi pelkän pojan kaatamana. Hän ei tahtonut kutsua ystäviään avuksi, mutta äkkiä Beuachamp hänen huojennuksekseen juoksi miekka kädessä heidän väliinsä, huutaen: »Riittää, hyvät herra, jo riittää! Teillä ei ole mitään riidan syytä. Pistäkää miekkanne tuppeen!»
Mutta pojan ainoa vastaus oli: »En garde, cochon!» ja Beauchamp huomasi ystävänsä sijasta itse joutuneensa näyttämön keskukseen. Eikä poika jättänyt rauhaan myöskään Paul of Merelyä, vaan ahdisti heitä molempia, miekkaillen niin, että Greystoken silmät pullistuivat kuopistaan.
Hänen heiluva miekkansa liikkui niin vinhasti, että se puolet ajasta näytti välkkyvältä valolevyltä, nyt hän tähtäsi pistonsa oikein todenteolla, ja hänen huuliensa hymy oli jäykistynyt tuimaksi ja kovaksi.
Paul of Merely ja Beauchamp olivat saaneet kymmenkunta haavaa, kun Greystoke syöksähti heidän avukseen. Ja samassa ponnahti keittiön ovesta joustavasti pieni, jäntevä, harmaapäinen mies, sijoittuen miekka kädessä pojan vierelle. Nyt oli kaksi kolmea vastaan, ja nämä kolme lienevät arvanneet, vaikka eivät tietäneetkään, joutuneensa vastakkain maailman kahden parhaan miekkailijan kanssa.
»Kuoliaaksi», kiljaisi pieni, harmaa mies, »à mort, mon fils!» Tuskin olivat ne sanat kirvonneet hänen huuliltaan, ennenkuin pojan miekka, ikäänkuin se olisi vain odottanut lupaa, sujahti Paul of Merelyn sydämeen, ja taaskin yksi saksilainen herrasmies pääsi isäinsä luokse.
Vanhus ahdisti nyt Greystokea, ja poika kiinnitti jakamattoman huomionsa Beauchampiin. Molempia näitä miehiä pidettiin erinomaisina miekankäyttäjinä, mutta kun Beauchamp taaskin kuuli pienen harmaapään sanat: »À mort, mon fils!» puistatti häntä, hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, ja hänen selkäänsä värisytti, sillä hän tiesi kuulleensa kuolemantuomionsa; sellaista kuolevaista ei ollut vielä elänyt, joka olisi pystynyt voittamaan hänen vastassaan olevan miekkailijan.
Beauchampin tupertuessa eteenpäin penkille pakotti pieni vanhus
Greystoken odottavan pojan luokse.
»He ovat sinun vihollisiasi, poikani, ja sinun tulee saada kostamisen nautinto; à mort, mon fils!»
Greystoke oli päättänyt myydä henkensä kalliista hinnasta ja karkasi pojan kimppuun, kuten iso härkä syöksyy ärhentelevän koiran päälle, mutta poika ei perääntynyt hiukkaakaan, ja kun Greystoke seisahtui, ulkoni hänen selästään neljännesmetrin pituinen kappale kylmää terästä.
Yhdessä he hautasivat ritarit kuivuneen vallihaudan pohjalle raunioituneen linnan takapuolelle. Ensin he olivat riisuneet vainajat, ja tarkastaessaan taistelusaalista he huomasivat saaneensa kolme täydessä asussa olevaa hevosta, paljon kulta- ja hopeakolikoita, koruja ja jalokiviä sekä äskeisten vieraittensa keihäät, miekat ja rengaskudoksiset rauta-asut.
Mutta suurin voitto, tuumi vanhus itsekseen, oli se, että hän oli saanut tiedon suojattinsa ja Englannin Edward-prinssin merkillisestä yhdennäköisyydestä siksi ajoissa, että hän saattoi torjua elämäntyönsä tuhoutumisen.
Vaikka poika olikin nuori, oli hän kookas ja harteva, eikä vanhuksen niin ollen ollut kovinkaan vaikea sovittaa yksi saaliiksi saatu rauta-asu hänen yllensä poistettuaan siitä vaakunamerkit, ettei kukaan arvaisi, kenen se oli ollut. Sen hän teki, eikä poika senjälkeen milloinkaan lähtenyt ratsastamaan muutoin kuin rauta-asussa, ja kun hän kohtasi maantiellä vastaantulijoita, oli hänen kypärinsilmikkonsa aina suljettu, jotta kukaan ei näkisi hänen kasvojaan.
Kolmen ritarin kohtauksen jälkeisenä päivänä vanhus kutsui pojan luoksensa ja lausui:
»Sinun on aika, poikani, oppia vastaukset sellaisiin kysymyksiin kuin ne olivat, jotka Henrikin siat sinulle esittivät eilen illalla. Olet viisitoistavuotias, nimesi on Norman, ja koska tämä on vanha Tornin linna, sopii sinun vastata niille, joiden haluat sen tietävät, olevasi Norman of Torn, ranskalainen aatelismies, jonka isä osti Tornin ja toi sinut tänne Ranskasta äitisi kuoltua sinun ollessasi kuusivuotias.
»Mutta muista, Norman of Torn, että paras vastaus englantilaiselle on miekka; mikään muu ei tehoa hänen hitaaseen järkeensä!»
Ja siten syntyi se Norman of Torn, jonka nimi muutamien lyhyiden vuosien aikana herätti kauhua englantilaisten sydämessä ja jonka valta Tornin ympäristössä oli suurempi kuin kuninkaan ja hänen ylimystönsä.
KUUDES LUKU
Siitä alkaen vanhus antautui harjoittamaan poikaa keihään ja sotakirveen käytössä, mutta joka päivä omistettiin aikaa myöskin miekkailulle, kunnes nuorukaisen tultua kuusitoistavuotiaaksi itse vanhus oli vain alokas verrattuna oppilaansa ihmeteltävään taitoon.
Niihin aikoihin poika ratsasteli sir Mortimerilla useilla suunnilla, kunnes hän tunsi jokaisen sivupolun aina kahdeksankymmenen kilometrin etäisyyteen Tornista. Joskus oli vanhus hänen seurassaan, mutta useimmiten hän ratsasti yksin.
Kerran hän osui jokseenkin likellä Tornia sijaitsevan vähäisen kylän liepeellä olevalle majalle ja poikamaisen uteliaana päätti mennä sisälle puhelemaan sen asukkaiden kanssa, sillä tähän aikaan alkoi hänessä herätä luonnollinen seuran kaipaus. Koko elämänsä ajalta hän ei muistanut muuta seuraa kuin vanhuksen, joka ei puhunut milloinkaan muutoin kuin välttämättömyyden pakosta.
Majassa asui vanha pappi, ja kun sotisopainen poika työntyi sisälle tavallisen kohteliaisuuden mukaan koputtamatta, katsahti vanhus häneen harmistuneen ja paheksuvan näköisenä.
»Mitä nyt?» kummasteli hän. »Eivätkö kuninkaan käskyläiset kunnioita hurskautta eivätkä ikää, koska tunkeutuvat pyhän miehen yksinäiseen asuntoon edes lupaa kysymättä?»
»Minä en ole kuninkaan käskyläinen», vastasi poika levollisesti. »Olen Norman of Torn, minulla ei ole kuningasta eikä jumalaa, enkä kysy lupaa ainoaltakaan ihmiseltä. Mutta olen tullut rauhallisissa aikeissa, koska haluan puhella muidenkin kuin isäni kanssa. Senvuoksi saatte te puhella kanssani», lopetti hän ylpeän käskevästi.
»Kautta Juhanan nenän, kuninkaanpa on täytynyt alentua kunnioittamaan minua komennuksillaan», tokaisi pappi nauraen. »Avatkaahan kypärinsilmikkonne, mylord! Kovin mielelläni näkisin sen henkilön kasvot, joka lausuilee kuninkaallisia komennuksia.»
Pappi oli iso mies, hänellä oli ystävällisesti säteilevät silmät ja pyöreät, rattoiset kasvot. Hänen hyväntahtoisen vastauksensa sävy ei ollut lainkaan pureva, ja niinpä poika hymyillen aukaisi silmikkonsa.
»Kautta Gabrielin korvan!» huudahti kunnon isä. »Lapsi rautavarustuksissa!»
»Lapsi ikävuosiltaan kenties», vastasi poika, »mutta hyvä lapsi sellaisen henkilön ystäväksi, jolla on miekkaa käytteleviä vihamiehiä».
»Sitten me olemme ystävyksiä, Norman of Torn, sillä vaikka minulla on vain vähän vihamiehiä, ei kenelläkään ole liiaksi ystäviä, ja minä pidän kasvoistanne ja eleistänne, vaikka käytöksessänne onkin paljon toivomisen varaa. Istuutukaa syömään kanssani! Minä kyllä puhun niin paljon kuin sydämenne ikinä halajaa, sillä jos mistään pidän enemmän kuin syömisestä, niin juuri puhumisesta.»
Papin avulla poika riisui rauta-asunsa, sillä se oli raskas ja epämukava, ja he istuutuivat yhdessä aterialle, joka jo osittain oli pöydässä.
Siten alkoi ystävyys, jota kesti niin kauan kuin kelpo pappi eli. Milloin Norman of Tornin vain sopi, kävi hän katsomassa ystäväänsä isä Claudea. Juuri tämä se opetti pojan lukemaan ja kirjoittamaan ranskan-, englannin- ja latinankieltä sellaisena aikana, jolloin ainoastaan harvat ylimykset osasivat kirjoittaa oman nimensä.
Hovissa ja korkeampien yhteiskuntaluokkien keskuudessa puhuttiin melkein yksinomaan ranskaa, ja kaikki julkiset asiakirjat kirjoitettiin joko ranskan- tai latinankielellä, vaikka näihin aikoihin Englannin kuningas julkaisi ensimmäisen englanninkielisen, alamaisilleen osoitetun julistuksen.
Isä Claude opetti poikaa pitämään arvossa muiden oikeuksia, puolustamaan köyhiä ja sorrettuja, kunnioittamaan Jumalaa ja uskomaan, että miehen olemassaolon tärkein syy oli naisten suojeleminen. Kaikki ne hyveet, kaiken ritarillisuuden ja todellisen miehuuden, joita pojan vanha holhooja ei ollut välittänyt juurruttaa pojan mieleen, istutti tämä kunnon pappi sinne, mutta hän ei saanut kitketyksi pois pojan sydämestä syvälle juurtunutta englantilaisvihaa eikä sitä uskoa, että miehuuden oikea merkki oli halu taistella miekka kädessä kuolemaan saakka.
Muuan pojan ensi kertoja käydessä uuden ystävänsä luona sattunut tapaus osoitti viimemainitulle sangen selvästi, ettei hän voisi esittää sellaisia perusteluja, jotka pystyisivät kumoamaan sen alastoman tosiasian, että kelpo isä sai kiittää hyvin paljosta, mahdollisesti hengestäänkin, juuri sitä pojan uskoa ja hänen kykyään tukea sitä teoilla.
Heidän eräänä iltapäivänä istuessaan papin majassa koputettiin rajusti ovelle, joka heti sysättiin auki, ja sisälle astui niin kunnoton joukko lurjuksia kuin ihmisten katseita on ikinä vaivannut. Heitä oli kuusi, he olivat puetut likaisiin nahka-asuihin, ja heidän kupeellaan riippui miekkoja ja tikareja.
Johtaja oli valtaisen roteva miekkonen, jolla oli tuuhea ja takkuinen, karkea, musta tukka ja pöhistyneet, melkein kokonaan ison, mustan, vanuneen parran peitossa olevat kasvot. Hänen takanaan tungeksi toinen jättiläinen, jolla oli punaiset hiukset ja jäykästi törröttävät viikset; kolmannella oli merkkinä hirvittävä, vasemman posken ja otsan ylitse ulottuva arpi muistona iskusta, joka ilmeisesti oli riistänyt häneltä vasemman silmän, sillä sen kuoppa oli tyhjä ja sisään painunut luomi peitti vain osittain silmän jättämän onton kohdan tulehtuneen punaisen värin.
»Ahaa, veikkoset», karjui johtaja, kääntyen kirjavan joukkonsa puoleen, »täällä onkin komea saalis. Jumalan syöttösika, meidän kaltaisten köyhien, rehellisten pahuksien hiellä lihoitettu, ja nuori teikari, jolla näöstä päättäen täytyy olla kultakolikoita vyössään.»
»Höpiskää rukouksenne, kyyhkyläiseni», jatkoi hän, rumasti kiroten, »sillä Musta Susi ei jätä jälkeensä todistajia sitomaan myöhemmin kaulaansa hirttosilmukkaa, ja vähimmän puhuvat vainajat».
»Jos hän on Musta Susi», supatti isä Claude pojalle, »ei meille olisi voinut pahemmin käydä, sillä hän ryöstää aina kirkonmiehiä ja humalassa ollessaan, kuten hän nyt on, murhaa uhrinsa. Minä heittäydyn heidän eteensä, ja te kiiruhdatte sillä aikaa, ratsunne luokse ja pakenette.» Hän käytti ranskankieltä ja piti käsiään rukousasennossa, joten hän johti täydelleen harhaan rosvot, jotka eivät lainkaan aavistaneet hänen puhuvan pojalle.
Norman of Torn jaksoi tuskin pidättyä hymyilemästä iäkkään papin ovelalle juonelle, otti saman asennon ja vastasi ranskaksi:
»Kelpo isä Claude ei tunne Norman of Tornia, jos luulee hänen vanhan akan tavoin livistävän karkuun takaovesta, koska miekka välkkyy etuovella.»
Sitten hän oikaisihe ja puhutteli roistoja.
»En tiedä, mitä kaunaa teillä on tätä hyvää ystävääni vastaan, enkä välitäkään sitä tietää. Se riittää, että hän on Norman of Tornin ystävä ja että Norman of Torn on täällä mieskohtaisesti tunnustamassa ystävyyden velvoituksen. Kavahtakaa, suunnattoman lian ja valtavan löyhkän ritarit!» Ja miekka kädessä hän ponnahti pöydän ylitse, karaten ällistyneen johtajan kimppuun.
Pienessä huoneessa voi vain kaksi ahdistaa häntä kerrallaan, ja hänen säilänsä heilui niin rajusti, ja hän suuntasi pistonsa niin varmasti, että lyhyen hetkisen kuluttua Musta Susi virui kuolleena lattialla ja Shandy, punapäinen jättiläinen, oli pahasti, vaikka ei kuolettavasti haavoitettu. Neljä jäljelläolevaa roikaletta peräytyi nopeasti majasta, ja varovaisempi taistelija olisi sallinut heidän mennä rauhassa tiehensä, sillä avoimella paikalla on neljä yhtä vastaan sellainen ylivoima, jota ei kukaan saa rankaisematta uhitella. Mutta Norman of Tornin silmissä väikkyi punaista hänen taistellessaan, ja se houkutteli häntä aina eteenpäin kuumimpaan kahakkaan. Ainoastaan kerran ennen hän oli taistellut elämästä ja kuolemasta, mutta se kerta oli opettanut hänet pitämään siitä, ja hänen kuolemaansa saakka se oli hänen taistelutapansa ominainen piirre, joten sekä ne, jotka kammosivat, vihasivat ja pelkäsivät häntä, että ne, jotka häntä rakastivat, tunnustivat yksimielisesti, ettei Jumala ollut milloinkaan ennen liittänyt samaan ihmiseen niin verrattoman etevää miekkailu taitoa ja niin äärimmäistä pelottomuutta.
Niinpä hän ei nytkään tyytynyt voittoonsa, vaan syöksyi majasta neljän lurjuksen jäljessä. Ulkosalle päästyään he kääntyivät hänen kimppuunsa, mutta hän juoksi heidän keskelleen viuhuville miekkoineen, ja heistä tuntui kuin heidän vastassaan olisi ollut neljä miestä eikä yksi ainoa; niin vikkelästi hän väisti ja pisti jollekin suunnalle ja sivalsi vasta-iskun toisaalle. Hetkisessä oli yksi menettänyt aseensa, toinen kaatunut ja jäljelläolevat kaksi juoksemassa henkensä edestä maantielle päin Norman of Torn ihan kinterillään.
Nuorena, ketteränä ja täysin terveenä hän voitti heidät juoksussa yhtä hyvin kuin miekkailussakin, ja ennenkuin he olivat ennättäneet harpata viittäkymmentä askelta, olivat he molemmat viskanneet pois miekkansa ja langenneet polvilleen rukoilemaan häntä säästämään heidän henkensä.
»Tulkaa takaisin kelpo papin majaan!» komensi Norman of Torn. »Saamme siellä kuulla, mitä hän sanoo.»
Paluumatkalla he tapasivat sen miehen, joka oli menettänyt aseensa, kumartuneena haavoittuneen kumppaninsa puoleen. He olivat Flory-nimisiä veljeksiä, eikä toinen tahtonut jättää toista avuttomaksi. Haavoittunut ei ilmeisestikään ollut hengenvaarassa, minkä vuoksi Norman of Torn käski toisten auttaa hänet majaan, jossa he tapasivat Punapää-Shandyn istumassa seinään nojautuneena kelpo isän kaataessa pullon sisältöä hänen janoiseen kurkkuunsa.
Roiston silmät ihan pullistuivat kuopistaan, kun hän näki neljän kumppaninsa tulevan aseettomina vankeina takaisin pieneen huoneeseen.
»Musta Susi vainajana, Punapää-Shandy ja John Flory haavoittuneina,
James Flory, Silmäpuoli-Kanty ja Erakko-Peter vankeina!» kirkaisi hän.
»Mies tai paholainen! Kautta paavin takajalan, kuka ja mikä olette?» virkkoi hän, kääntyen Norman of Tornin puoleen.
»Olen isäntänne, ja te olette käskyläisiäni», vastasi Norman of Torn. »Minua palvelette kunniallisemmassa työssä kuin omassa valitsemassanne, mutta saatte taistelua yllin kyllin ja hyvän palkkion.»
Kun poika näki tämän joukon roistoja, jotka olivat liittyneet yhteen ryöstääkseen papistolta, heräsi pojan mielessä ajatus, joka oli utuisen hämäränä pyörinyt hänen piilotajuntansa sisimmissä sopukoissa aina siitä alkaen, kun hän voittamalla kolme ritaria oli niin helposti saanut niin runsaan saaliin, hevosia, aseita, varustuksia ja kultaa. Kuten aina hänen myöhemmän elämänsä aikana merkitsi nytkin ajatus toimimista.
»Kun Musta Susi on kuollut — ja kiskokoon piru hänen silmänsä kuopistaan punahehkuisilla pihdeillä! — saisimme ehkä etsiä kauempaa ja meille saattaisi käydä huonommin, kumppanit, etsiessämme päällikköä», puhkesi punapäinen Shandy puhumaan, silmäillen tovereitaan, »sillä totisesti sellainen mies, vaikkapa hän lieneekin vain pojanvekara, joka pystyy voittamaan kuusi meikäläistä, sopii komentajaksemme».
»Entä millaiset olisivat velvollisuutemme?» kysyi Erakko-Peteriksi nimitetty mies.
»Seurata Norman of Tornia, minne hän teitä johtaa, suojella köyhiä ja heikkoja, olla valmiit uhraamaan henkenne puolustaessanne naisia, ryöstää rikkailta englantilaisilta ja tehdä haittaa Englannin kuninkaalle.»
Tämän uskollisuuslupauksen kaksi viimeistä pykälää miellyttivät lurjuksia niin kovasti, että he olisivat olleet valmiit sitoutumaan mihin tahansa, jopa jokapäiväiseen jumalanpalvelukseen ja peseytymiseen, jos se olisi ollut välttämätöntä, päästäkseen Norman of Tornin palvelukseen.
»Kyllä, kyllä!» huusivat he. »Olemme totisesti teidän väkeänne.»
»Malttakaahan», hillitsi Norman of Torn heitä, »on vielä muutakin. Teidän tulee totella jokaista komennustani heti toteutettavan kuolemanrangaistuksen uhalla, ja puolet kaikesta saaliistanne kuuluu minulle. Minä puolestani vaatetan ja ruokin teitä, hankin teille ratsut, varukset, aseet ja katon, jonka alla saatte nukkua, ja taistelen puolestanne ja rinnallanne tällä kädelläni, joka, kuten tiedätte, ei olekaan kehno turva. Suostutteko siihen?»
»Suostumme.» »Kauan eläköön Norman of Torn» »Tässä Tornien päällikölle!» Ne lauseet olivat vantterien hirtehisten kerkeän suostumuksen merkkinä.
»Vannokaa siis se, suudellen miekkani kahvaa ja tätä merkkiä!» jatkoi
Norman of Torn, ottaen ristiinnaulitun kuvan papin pöydältä.
Tällaisilla menoilla perustettiin Tornin liitto, joka muutamissa vuosissa paisui tuhatmiehiseksi, uhmasi kuninkaan armeijaa ja auttoi Simon de Montfortia pääsemään Englannin todelliseksi hallitsijaksi.
Melkein heti alkoi sarja lähiseudun ylimyksiin ja niillä tienoin sattumalta tavattuihin aatelisiin kohdistettuja, valtiopannan alaisia tekoja, jotka täyttivät Norman of Tornin arkut kulta- ja hopeakolikoilla ja joiden tähden hänen päästänsä julistettiin palkkio, ennenkuin hän oli täyttänyt kahdeksattatoista ikävuottaan.
Ettei hän pelännyt eikä halunnut karttaa vastuunalaisuutta teoistaan, sen hän kauheasti osoitti piirtämällä tikarinsa kärjellä oman miekkansa kaatamien vastustajansa otsaan alkukirjaimensa NT.
Seurueensa ja varojensa kasvaessa hän rakensi uudelleen synkän Tornin linnan ja laajensi sitä sekä laittoi taaskin padon pieneen puroon, joka menneinä aikoina oli tuonut vettä vallihautaan.
Kautta koko sen seudun, joka oli hänen toimintansa todistajana, köyhät, halvat ja sorretut palvoivat hänen nimeäänkin. Kuninkaan veronkantajilta anastamansa rahat hän jakoi takaisin piirin viheliäisille talonpojille, ja kerran, kun Henrik kolmas lähetti pienen retkikunnan häntä vastaan, hän piiritti ja vangitsi koko sotajoukon, riisui miehiltä vaatteet, antoi ne köyhille ja saattoi heidät alastomina ihan Lontoon portille.
Sitten tultuaan kaksikymmenvuotiaaksi oli Norman-paholainen, joksi kuningas itse oli hänet ristinyt, maineeltaan tunnettu yli koko Englannin, vaikka hänen kasvojaan ei ollut nähnyt yksikään henkiin jäänyt ihminen hänen ystäviään ja seuralaistaan lukuunottamatta. Hänestä oli tullut mahtitekijä, joka täytyi ottaa huomioon toiselta puolen kuningas Henrikin ja hänen ulkomaalaisten suosikkiensa ja toiselta puolen saksilaisten ja normannilaisten ylimysten välisessä nopeasti kärjistyvässä riidassa.
Kumpikaan puoli ei tietänyt, mille suunnalle hänen voimansa kääntyisi, sillä Norman of Torn oli ryöstänyt melkein tasapuolisesti sekä kuninkaan kannattajilta että kapinallisilta. Omasta puolestaan hän oli päättänyt olla liittymättä kumpaankaan puolueeseen, vaan käyttää hyväkseen senaikaista hämminkiä saalistaakseen puolueettomasti kumpaisiltakin.
* * * * *
Kun Norman of Torn mukanaan viisi siivotonta, risaista hirtehistään heidän ensimmäisen kohtauksensa päivänä lähestyi kolkkoa linnakotiaan, seisoi Tornin vanhus toisessa pienessä porttitornissa tarkkailemassa tätä vähälukuista seuruetta.
Pysähdyttyään tämän ulkoportin juurelle nuorukainen töräytti kupeellaan riippuvaa torvea, jäljitellen sen ajan tapaa.
»Hoi! Kuka siellä?» luikkasi vanhus, tuimasti mukaantuen leikkiin.
»Sir Norman of Torn», vastasi Punapää-Shandy, »ja hänen komea seurueensa jaloja ritareita, sotilaita, aseenkantajia, lakeijoja ja kuormajuhtia. Avatkaa, sir Norman of Tornin vankan oikean käden nimessä!»
»Mitä tämä merkitsee, poikani?» tiedusti vanhus, kun Norman of Torn laskeutui satulasta pihalla.
Nuorukainen kertoi senaamuiset tapahtumat ja lausui lopuksi: »Nämä siis ovat väkeäni, isä; ja yhdessä me samoilemme Englannin valtateillä ja sivuteillä kootuksemme rikkailta englantilaisilta niitä elatusvaroja, jotka, kuten sinä olet aina minulle opettanut, ovat meille tulevat.»
»Se on oikein, poikani, ja juuri niin haluaisin itsekin sen jäljestää; me lähdemme yhdessä ratsastamaan, ja missä ratsastamme, siellä osoittavat verijäljet tietämme.
»Tästä alkaen paisuu Norman of Tornin nimen maine tässä maassa, kunnes kuningaskin sen kuullessaan vapisee ja vihaa ja kammoaa sinua, kuten olen sinuakin opettanut vihaamaan ja kammoamaan häntä.
»Koko Englanti kiroaa sinua eikä saksilaisten ja normannien veri koskaan pääse kuivamaan säilältäsi.»
Kun vanhus tämän purkauksen jälkeen poistui linnan pääporttia kohti, virkkoi Shandy, kääntyen Norman of Tornin puoleen ja virnistäen leveästi:
»Kautta paavin takajalan, teidän rakastettava isännepä pitää englantilaisista! Suurenmoista pitäisi olla ratsastaa hänen kaltaisensa miehen jäljessä.»
»Te ratsastatte minun jäljessäni, lurjus», karjaisi Norman of Torn, »ja jotta et uudelleen niin pian unohtaisi, kuka on isäntäsi, ota tästä muistuttaja!» Ja hän iski punatukkaista jättiläistä nyrkillään suoraan vasten suuta, niin että mies raskaasti kellahti maahan.
Hän oli heti jälleen pystyssä, syljeksien verta ja uhkuen raivoa. Kun hän härän tavoin syöksyi Norman of Tornia kohti, ei viimemainittu liikahtanutkaan paljastaakseen miekkaansa; hän vain seisoi käsivarret ristissä, silmäillen Shandya kylmän rauhallisesti, pää pystyssä, ylpeillä kasvoillaan röyhkeän halveksumisen hymy.
Roteva roikale epäröi ja sitten seisahtui; hitaasti levisi hänen piirteilleen säyseä hymy, hän laskeutui toiselle polvelleen, tarttui Norman of Tornin käteen ja suuteli sitä, kuten mahtava ja uskollinen ritari olisi suudellut kuninkaansa kättä rakkauden ja alamaisuuden merkiksi. Tämä teko oli tavallaan raa'an, mutta ritarillisen suurenmoinen; eikä se ainoastaan ollut merkkinä siitä, että Shandy siitä lähtien oli koko elinaikansa hartaasti ja uskollisesti kiintynyt nuoreen isäntäänsä, vaan myöskin ennusti, millaisen mielialan Norman of Torn sittemmin herätti kaikissa niissä miehissä, jotka häntä palvelivat tuhansien astuessa pitkien vuosien kuluessa sisälle Tornin portista pyytääkseen itselleen paikkaa hänen uhkaavan lippunsa alla.
Shandyn noustua polvistuivat John Flory, hänen veljensä James, Silmäpuoli-Kanty ja Erakko-Peter toinen toisensa jälkeen nuoren herransa eteen ja suutelivat hänen kättänsä. Isolta pihalta oli pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus katsellut tätä kohtausta hymyn häive vanhoilla, pahanilkisillä kasvoillaan.
»Tämä ylittää hartaimmatkin unelmani», jupisi hän. »Kautta Jumalan kuoleman, hän on kuninkaallisempi kuin itse Henrikki. Jumala jouduttakoon hänen kruunauspäiväänsä, jolloin itsensä Plantagenet-koiran silmien edessä hänen päähänsä kruunun sijasta painetaan musta lakki ja hänen jalkojensa alla on valtaistuimen asemesta puisen hirsipuun lava!»
SEITSEMÄS LUKU
Kauniina keväisenä päivänä toukokuussa vuonna 1262 ratsasti Norman of Torn yksin kapeata polkua pitkin sille sievälle huvilalle, jonka hän oli rakennuttanut vanhan ystävänsä isä Clauden majan sijalle.
Tapansa mukaan hän ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, eikä hänen varuksissaan eikä hänen hevosensa hihnoissa ollut minkäänlaisia arvon eikä syntyperän merkkejä. Hän oli mahtavampi ja rikkaampi kuin monet hoviylimykset, mutta hänellä ei ollut arvoasemaa eikä muuta arvonimeä kuin henkipaton nimitys, eikä hän halunnut omaksua sellaista, mitä hän oikeastaan piti vähäarvoisena.
Hän käytti rauta-asua, koska hänen vanha holhoojansa oli kehoittanut häntä niin tekemään, eikä sen tähden, että hän kaipasi sen tarjoamaa suojaa. Ja samasta syystä hän ratsastaessaan aina piti kypärinsilmikkonsa suljettuna, vaikka hän ei mitenkään saanut vanhusta selittämään, minkä tähden sellainen varovaisuus oli tarpeen.
»Riittää, kun sanon sinulle, poikani», oli vanhuksen tapana vakuuttaa, »että oman etusi samoin kuin minunkin etuni vuoksi sinä et saa näyttää kasvojasi vihollisillesi, ennenkuin minä käsken. Pian toivoakseni tulee se aika, jolloin saat paljastaa piirteesi koko Englannille.»
Nuori mies ei ajatellut koko asiaa kovinkaan paljoa, tavallisesti pitäen sitä vanhan, lapselliseksi muuttuneen ukon hupsuna päähänpistona; mutta siitä huolimatta hän sitä noudatti.
Hänen sinä päivänä ratsastaessaan jyrkkää rinnettä alaspäin kohosi hänen takanaan perin toisenlainen Torn kuin se oli ollut, jota hän oli lähestynyt kuusitoista vuotta aikaisemmin, jolloin hän pienenä poikasena oli ratsastanut illan pimenevässä hämyssä ison hevosen selässä pienen vanhan eukon takana, joka heidän saavuttuaan linnaan oli muuttunut pieneksi, tuimaksi, harmaapäiseksi vanhaksi mieheksi.
Tänään tämä laaja, uhkaava rakennus kohosi isompana ja vaikuttavampana kuin konsanaan entisen suuruutensa loistavimpina päivinä. Jäljellä oli alkuperäinen runko suunnattomille, tukipatsailla varustettuine, saksilaisine torneineen, joiden valtavia, neljän ja puolen metrin paksuisia seiniä lävistivät portaikot ja holvatut kammiot; valoa tuli ikkuna-aukoista, jotka muurin ulkopinnassa olivat pelkkiä rakoja, mutta laajenivat sisäänpäin, niin että jotkut muodostivat pienien, kolmikulmaisten huoneiden kokoisia komeroita.
Vallikaivantoa oli laajennettu ja syvennetty, ja se kaarsi linnaa kolmelta puolelta sisemmän ja ulomman muurin välissä, joihin oli sopivien välimatkojen päähän rakennettu pieniä, ulkonevia torneja, sellaisilla ampuma-aukoilla varustettuja, että hyökkääjiä voitiin sivultapäin ampua jousilla ja kaaripyssyillä sekä heitellä keihäillä.
Muurien ympäröimän alueen neljäs sivu oli korkean jyrkänteen partaalla, ja tämä luonnollinen suoja teki tornit sillä puolella tarpeettomiksi.
Linnan pääportti oli lännen puolella, ja sieltä lähti koukerteleva, kivinen tie vuorien välitse laaksoon. Isolta portilta avautuva näköala oli rauhallisen, jylhän kaunis. Etualalla olevan vähäisen ylängön ylitse, jossa kasvoi vain niukalti yksinäisiä, pahkaisia tammia, saattoi esteettömästi nähdä laajat, viehättävät niityt, joiden halki kiemurteli Trentin kimalteleva syrjäjoki.
Vielä kaksi muuta porttia vei vankkaan linnoitukseen, toinen pohjoisen, toinen itäisen muurin lävitse. Kaikilla kolmella portilla oli lujat, torneilla ja tukipatsailla varustetut etuvarustukset, jotka täytyi vallata, ennenkuin päästiin varsinaiselle portille. Kaikkien etuvarustusten sisäänkäytävä oli varustettu suojaristikolla, ja kullakin sisäportilla oli samanlainen turvalaite sekä lisäksi nostosilta, joka alas laskettuna peitti kaivannon, mutta joka vihollisten lähestyessä voitiin nostaa pystyyn tehokkaasti estämään heidän etenemisensä.
Uudet, Norman of Tornin ja hänen isäksi nimittämänsä tuiman vanhuksen johdolla vanhaan runkoon lisätyt tornit ja rakennukset olivat normannilaista tyyliä; ikkunat olivat laajemmat, kaiverrukset huolellisemmin tehdyt, huoneet valoisammat ja tilavammat.
Muurien ympäröimälle laajalle alueelle oli syntynyt kohtalainen kaupunki, sillä Tornin henkipatto, jolla oli tuhat soturia, tarvitsi paljon aseenkantajia, lakeijoja, kokkeja, keittiöpoikia, aseseppiä, hevosenkengittäjiä, tallirenkejä ja muita sellaisia huolehtimaan hänen pienen armeijansa tarpeista.
Avaroissa talleissa oli tuhatviisisataa sotaratsua ja viisisataa kuormajuhtaa, kun taas itäisellä pihalla vilisi lehmiä, härkiä, vuohia, lampaita, sikoja, kaniineja ja kanoja.
Hitaiden, kuhnustelevien härkien vetämiä, isoja, puisia vankkureita kävi joka päivä tässä uhkaavassa rakennusrykelmässä, tuoden muonaa sekä ihmisille että eläimille ympäristön viljeltyjen seutujen köyhiltä saksilaisilta talonpojilta, joille Norman of Torn maksoi tuotteiden hinnan hyvässä kullassa.
Nämä raataja-poloiset olivat pahemmassa kuin orjan asemassa ylpeiden ylimysten, heidän viljelemänsä maan omistajien, vallassa, ja kuninkaallisella julistuksella heitä oli kielletty kuoleman uhalla myymästä tai antamasta penninkään arvosta ruokatarpeita Tornin henkipatolle, mutta siitä huolimatta hänen tukevat vankkurinsa kävivät säännöllisesti ympäristöllä, aina palaten täyteen kuormitettuina, ja vaikka talonpojat kertoivat surullisia tarinoita herroilleen Tornin paholaisen kauheista ryöstöretkistä, joiden aikana hän anasti heidän tavaroitaan väkisin, puhuivat he silloin hampaittensa ulkopuolelta paholaisen kullan painaessa heidän laskujaan.
Ja ylimysten alkaessa vihata häntä yhä enemmän, talonpoikien rakkaus häntä kohtaan niin ollen yhä lujittui. Heitä hän ei milloinkaan vahingoittanut; heidän aitauksensa, karjansa, viljansa, vaimonsa ja tyttärensä saivat olla rauhassa, vaikkakin heidän herrojensa naapurilinnat saatettiin ryöstää viinikellarista korkeimman tornin lakivarustuksiin saakka. Eikä kukaan uskaltanut esiintyä väkivaltaisesti sillä alueella, jolla Norman of Torn liikkui. Kymmenkunta hirtehisjoukkiota hän oli kartoittanut Derbyn kunnailta, ja vaikkakin ylimykset olisivat paljoa mieluummin pitäneet kaikki muut kuin hänet, palvoivat talonpojat häntä, koska hän oli vapauttanut heidät halpasyntyisistä murhamiehistä, joiden tapana oli ollut ryöstää heikoilta ja alhaisilta ja joiden tähden majojen ja mökkien naiset eivät olleet milloinkaan olleet turvassa.
Harvat heistä olivat nähneet hänen kasvonsa, ja vielä harvemmat olivat puhelleet hänen kanssansa, mutta he rakastivat hänen nimeään ja urhoollisuuttaan ja salaa rukoilivat hänen puolestaan muinaista jumalaansa Wodinia sekä alempia metsän-, niityn- ja metsästyksenjumalia, sillä vaikka he olivat nimellisesti kristittyjä, sykähteli kuitenkin monen sydämessä heikkoja maininkeja esi-isien ikivanhasta taikauskosta; ja vaikka he rukoilivat myöskin Herraa Jeesusta ja Mariaa, tuntui heistä kuitenkin, ettei voisi olla vahingoksi pysytellä hyvissä suhteissa muiden jumalien kanssa siltä varalta, että ne sattuisivatkin olemaan olemassa.
He olivat köyhää, sorrettua, poljettua, tietämätöntä, taikauskoista väkeä, miespolvien aikana tottuneita alistumaan milloin minkin valtaajan ja väliajoilla läänitysherrojensa — jos sellaisia oli — ja saaliinhimoisten itsevaltiaittensa tallattaviksi.
Ihmekö sitten, että sellaiset ihmiset jumaloivat Tornin henkipattoa, sillä sen jälkeen, kun heidän rajut saksilaiset esivanhempansa olivat hekin valloittajina tulleet Englantiin, ei kukaan muu ollut koskaan nostanut kättänsä turvatakseen heitä sorrolta.
Tällaisesta alemman väestön, maaorjien ja vapautettujen, kohtelusta eivät Norman of Torn ja hänen isäkseen nimittämänsä vanhus olleet milloinkaan päässeet yksimielisiksi. Viimemainittu tahtoi käydä vainosotaansa kaikkia englantilaisia vastaan, mutta nuori mies ei halunnut kuullakaan sellaisesta eikä sallinut kenenkään, joka lähti Tornista ratsastamaan, ahdistaa rahvasta. Risainen takki oli tätä hurjaa laumaa vastaan varmempi suoja kuin vankka keihäs ja vaakunalla koristettu kilpi.
Kun Norman of Torn ratsasti valtavasta linnastaan vierailulle isä Clauden luokse auringon säteiden leikkiessä hänen kalahtelevilla varuksillaan ja heijastuessa hänen kilpensä kuparinupista, ei niin ollen ollut kovinkaan merkillistä nähdä pientä metsästäjäryhmää paljastetuin päin tiepuolessa polvillaan hänen mennessään ohitse.
Astuttuaan papin työhuoneeseen Norman of Torn riisui aseistuksensa ja laskeutui alakuloisena penkille, nojaten selkänsä seinään ja ojentaen voimakkaat, joustavat jalkansa eteenpäin.
»Mikä sinua vaivaa, poikaseni», tiedusti pappi, »kun näytät noin lohduttomalta näin kauniina päivänä?»
»En tiedä, isä», vastasi Norman of Torn, »jollei syynä ole se, että kysyn itseltäni: 'Mitä varten kaikki tämä?' Minkä tähden isäni opetti minut aina ryöstämään lähimmäisiltäni? Pidän taistelusta, mutta taistella saa yllin kyllin laillisestikin, ja mitä hyötyä minulla on kaikista ryöstetyistä varoistani, jollen saa mennä ihmisten asumasijoille niitä kuluttamaan? Jos pistäisin pääni Lontoon kaupunkiin, jäisi se epäilemättä sinne hamppuisen kaulanauhan pidättämällä.
»Mitäpä kaunaa minulla on kuninkaalle tai aatelisille? Heillä tosin on kylliksi syytä vihata minua, mutta siitä huolimatta en käsitä, minkä tähden minun piti vihata heitä niin kiihkeästi, ennenkuin olin kyllin vanha tietämään, kuinka kunnottomia he todella ovat. Senvuoksi minusta tuntuu, että olen vain vanhuksen häijyyden välikappale tietämättä edes, minkä loukkauksen kostamiseen toinen ihminen on pyhittänyt elämäni.
»Ja vanhemmaksi tultuani, isä Claude, olen joskus suuresti epäillyt, onko Tornin nimetön vanhus lainkaan isäni, niin vähän minä muistutan häntä, enkä koko elämäni aikana ole kuullut ainoatakaan isällisen hellää sanaa enkä tuntenut hyväilyä, en edes pikku lapsena. Mitä siitä arvelet, isä Claude?»
»Olen miettinyt sitä paljon, poikaseni», vastasi pappi. »Se on aina ollut vaivaavana pulmana mielessäni, ja minulla on omat epäluuloni, joita olen hautonut vuosikausia, mutta joiden ajatteleminenkin peloittaa minua niin, että minua puistattaa kuvitellessani, mitä seurauksia niiden lausumisesta koituisi. Norman of Torn, jollet ole isäksi nimittämäsi vanhuksen poika, varjelkoon Jumala Englantia milloinkaan aavistamasta, ketkä oikeat vanhempasi ovat! Enempää en rohkene sanoa muuta kuin sen, että jos pidät arvossa mielenrauhaasi ja henkeäsi, pidä kypärinsilmikkosi suljettuna äläkä antaudu vihollistesi kynsiin.»
»Tiedätkö siis, minkä tähden minun tulee pitää kypärinsilmikkoni suljettuna?»
»Voin vain arvata, Norman of Torn, koska olen nähnyt erään toisen henkilön, jota sinä muistutat.»
Keskustelun keskeytti ulkoa kuuluva häly, hevosten kavioiden kapse, miesten huudot ja aseiden kalske. Heti kiiruhtivat molemmat miehet pienelle, lasittomalle ikkunalle. Heidän kohdallaan maantiellä taisteli nyt viisi panssariasuista ritaria kymmentä tai kahtatoista teräspukuista soturia vastaan, ja hieman syrjässä kamppailijoista istui nuori nainen henkeään pidätellen ratsunsa selässä.
Pian eräs ritareista erkani taistelun tehneestä, ratsasti hänen luoksensa ja lausui joitakuita käskeviä sanoja, samalla karkeasti tarttuen hänen ratsunsa suitsiin. Tyttö kohotti ratsuraippaansa ja sivalsi useita kertoja, mutta turhaan ahdistajansa rautaista päähinettä, samalla kun viimemainittu pyöräytti hevosensa ympäri ja lasketti nopeata neliä pois näkyvistä, kiskoen tytön ratsua jäljessään.
Norman of Torn juoksi ovelle ja siitä huolimatta, ettei hänen yllänsä ollut rauta-asua, ponnahti sir Mortimerin selkään ja lähti vinhaa vauhtia siihen suuntaan, johon tyttö ja hänen ryöstäjänsä olivat menneet.
Kookas musta oli nopea, ja kun sitä ei nyt painanut ratsastajansa tavallinen, raskas asu, sai se pian pakenijat näkyviin. Tuskin puoltatoista kilometriä oli ratsastettu, ennenkuin ritari kääntyessään taaksepäin vilkaisemaan, ajettiinko häntä takaa, näki Norman of Tornin kasvot vajaan kymmenen askeleen päässä itsestään.
Kasvoillaan sekava hämmästyksen, harmin ja epäilyksen ilme ritari seisautti ratsunsa, samalla huudahtaen: »Mon Dieu, Edward!»
»Paljasta miekkasi ja puolustaudu!» kiljaisi Norman of Torn.
»Mutta, teidän korkeutenne», änkytti ritari.
»Puolustaudu! Muutoin pistän sinut kuoliaaksi samoin kuin olen tappanut satoja englantilaissikoja», karjui Norman of Torn.
Nelistävä ori oli melkein saavuttanut ritarin, ja hän odotti ratsastajan pysäyttävän sen, mutta mustan vasaman tavoin sir Mortimer tömähti suoraan toisen hevosen lapaan, ja sekä mies että ratsu kierähtivät maantien tomuun.
Ritari nousi pystyyn vahingoittumattomana, ja Norman of Torn hypähti maahan aloittaakseen rehellisen, tasapuolisen ottelun. Vaikka ritaria haittasi varuksien paino, oli hänelle myöskin niiden suojan suoma etu, joten he kamppailivat vimmatusti useita minuutteja kummankaan pääsemättä voitolle.
Tyttö istui liikkumattomana ja silmät levällään maantien ohessa, tarkkaillen ottelijain jokaista liikettä. Hän ei yrittänytkään pakoon; hänen edessään riehuvan taistelun rajuus ja mahdollisesti hänen avukseen rientäneen jättiläisen kiehtova ulkomuoto pitivät häntä ikäänkuin paikalleen naulattuna. Katsellessaan puolustajaansa hän näki joustavan, lihaksikkaan, ruskeatukkaisen nuorukaisen, jonka kirkkaista silmistä ja moitteettomasta vartalosta, koska niitä ei piilottanut kypäri eikä rautapaita, kuvastui harjaantuneen taistelijan puhdas urheiluelämä.
Hänen kasvoillaan väikkyi kopean ylpeyden vähäinen kylmä hymy, kun hänen oikea kätensä jokaisella liikkeellään paljasti valtavan voimansa ja taitonsa leikkiessään hiestyneellä, huohottavalla rauta-asuisella vastustajalla, joka saumattomasti huitoi ja hosui miekallaan. Kalahtelevien säilien ja varuksien kovasta melusta huolimatta ei kumpikaan ottelija ollut saanut paljoakaan vahingoitetuksi toista, sillä ritari ei pystynyt voimalla eikä taidolla survaisemaan miekkansa kärkeä varuksettoman vastustajansa erehtymättömästi väistävän säilän ohitse, kun taas viimemainitun oli vaikea pistää toisen rautaisen asun lävitse.
Vihdoin Norman of Torn valtavalla voimallaan työnsi säilänsä kärjen vastustajan rautapaidan renkaiden lävitse, ja tuskasta parahtaen mies vaipui hervottomana maahan.
»Nopeasti, herra ritari!» huudahti tyttö. »Nouskaa ratsaille ja paetkaa! Tuolla tulevat hänen kumppaninsa.»
Ja kun Norman of Torn kääntyi siihen suuntaan, josta hän oli äsken tullut, kiiruhti sieltä tosiaankin häntä kohti täyttä laukkaa kolme teräsasuista miestä valtavien ratsujen selässä.
»Ratsastakaa, madame!» kehoitti Norman of Torn. »Minä en pakene enkä ilman varuksia ja jalkaisin voi toivoa kykeneväni viivyttämään noita kolmea miestä muuta kuin hetkisen, mutta sillä aikaa pitäisi teidän helposti päästä pakoon, sillä heidän raskastaakkaiset hevosensa eivät mitenkään jaksa saavuttaa nopeata ratsuanne.»
Vasta puhuessaan hän tarkasti nuorta naista. Että hän oli ylhäinen nainen, sitä eivät osoittaneet ainoastaan hänen ratsastusasunsa ja hevosensa hihnoituksen upeus, vaan myöskin hänen ylimyksellinen ja kopea esiintymisensä ja kauniiden kasvojensa ylpeä ilme.
Vaikka Norman of Tornin pää oli tähän aikaan nähnyt melkein kahdenkymmenen vuoden menevän ohitseen, ei hänellä ollut tietoja eikä kokemuksia naisten tavoista, eikä hän ollut kertaakaan puhellut ainoankaan aatelisen eikä arvoasemassa olevan naisen kanssa. Tornin linnaa ei kaunistanut ainoakaan nainen, eikä poika, mikäli muisti, ollut koskaan nähnyt äitiään.
Hän käyttäytyi sen vuoksi naisia kohtaan hyvin samaan tapaan kuin miehiäkin kohtaan lukuunottamatta sitä, että hän oli vannonut aina suojelevansa heitä. Kenties hän tavallaan kunnioitti naisia, jos Norman of Tornin voitiin sanoa kunnioittavan mitään, Jumalaa, ihmisiä tai paholaista. Hänen tapansa oli pikemminkin halveksia kaikkia olentoja, jotka hän lainkaan vaivautui panemaan merkille.
Katseensa ollessa kiintynyt tähän nuoreen naiseen, jonka kohtalo oli määrännyt muuttamaan koko hänen elämänsä juoksun, Norman of Torn näki, että hän oli kaunis ja kuului siihen luokkaan, jota hän oli vuosikausia saalistanut lainsuojattomille hirtehisjoukkueineen. Sitten hän taaskin kääntyi uhmailemaan tytön vihollisia, osoittaen sitä kummallista epäjohdonmukaisuutta, joka oli aina ollut hänen menettelytapojensa omituinen piirre.
Seuraavana päivänä hän saattaisi hyökätä neidon isän linnan varustuksille, mutta nyt hän oli ilomielin valmis uhraamaan henkensä hänen puolestaan — jos tyttö olisi ollut hiilenpolttajan tytär, olisi nuorukainen tehnyt samoin — se riitti, että hän oli nainen ja suojeluksen tarpeessa.
Ritarit olivat nyt melkein hänen kimpussaan ja komeasti välittämättä rehellisen taistelun vaatimuksista syöksyivät keihäät tanassa varustuksetonta jalkamiestä kohti. Mutta kun ensimmäinen ritari ehti kyllin likelle erottaakseen hänen kasvonsa, huudahti hän ällistyneenä ja tyrmistyneenä:
»Mon Dieu, le Prince!» Samalla hän pyöräytti nelistävän ratsunsa syrjään. Kuultuaan hänen huudahduksensa noudattivat hänen kumppaninsa esimerkkiä, ja kaikki kolme kiitivät edelleen maantietä pitkin, ilmeisesti nyt yhtä kiihkeästi pyrkien pakoon kuin äsken hyökkäämään.
»Saattaisi luulla heidän kohdanneen paholaisen», mutisi Norman of Torn, silmäillen heidän jälkeensä teeskentelemättömän hämmästyneenä.
»Mitä tämä merkitsee, lady?» kysyi hän, kääntyen neidon puoleen, joka ei ollut liikahtanutkaan paetakseen.
»Se merkitsee, että kasvonne hyvin tunnetaan isänne valtakunnassa, teidän korkeutenne», vastasi tyttö. »Eikä kuninkaan puoluelaisilla ole vähääkään halua taistella teitä vastaan, vaikka he eivät käsittäne sen paremmin kuin minäkään, minkä tähden te haluatte puolustaa Simon de Montfortin tytärtä.»
»Pidetäänkö minua siis Englannin prinssinä Edwardina?» kummasteli nuorukainen.
»Kenä muuna pitäisi teitä sitten pitää, mylord?»
»Minä en ole prinssi», sanoi Norman of Torn. »Edwardin kerrotaan olevan
Ranskassa.»
»Olette oikeassa, sir», huudahti tyttö. »Mutta olette niin hänen näköisensä, että hyvin voisitte harhauttaa itse kuningattarenkin. Ja te olette kyllin uljas sopiaksenne kuninkaanpojaksi. Kuka te sitten olette, herra ritari, joka olette paljastanut säilänne ja uhmaillut kuolemaa Bertraden, Simon de Montfortin, Leicesterin kreivin, tyttären puolesta?»
»Oletteko te de Montfortin, kuningas Henrikin langon tytär?» tiedusti Norman of Torn silmiensä souketessa kapeiksi raoiksi ja kasvojensa kovettuessa.
»Olen kyllä», vastasi tyttö. »Ja kasvoistanne päätän, että te ette kovinkaan paljon rakasta de Montfortia», lisäsi hän hymyillen.
»Entä minne olette matkalla, lady Bertrade de Montfort? Vaikkapa olisitte paholaisen tytär tai sisarentytär, olette kuitenkin nainen, enkä minä sodi naisia vastaan. Minne hyvänsä haluatte, sinne saatan teidät turvaan.»
»Olin äsken isäni viiden palvelijan saattamana Maryn, Derbyn herran
John de Stutevillen tyttären, luokse.»
»Tiedän hyvin sen linnan», virkkoi Norman of Torn, ja tuiman hymyn häive väreili hänen huulillaan, sillä tuskin kahta kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli vallannut tämän linnoituksen ja ottanut pakkoveroa mahtavalta ylimykseltä. »Tulkaa, teillä ei ole enää pitkä matka, ja jos kiiruhdamme, ehditte syömään ystävättärenne kanssa illallista ennen pimeän tuloa.»
Niin sanottuaan hän nousi ratsaille ja kääntyi palatakseen maantielle, mutta samassa hän huomasi vainajan, joka virui siinä, mihin oli kaatunut.
»Ratsastakaa te edelleen!» kehoitti hän Bertrade de Montfortia. »Tulen perässänne heti.»
Laskeuduttuaan jälleen satulasta hän meni äskeisen vastustajansa luokse, aukaisi kuolleelleen ritarin kypärinsilmikon ja piirsi vainajan otsaan tikarinsa kärjellä kirjaimet NT.
Tyttö kääntyi katsomaan, mikä häntä viivytti, mutta hänen selkänsä oli sinnepäin hänen ollessaan polvillaan kaatuneen vastustajansa vieressä, eikä neito nähnyt hänen tekoaan. Vaikka hän olikin uljaan isän uljas tytär, olisi hänen sydämensä sykertynyt kokoon, jos hän olisi nähnyt, mitä mies teki, ja hän olisi kauhuissaan paennut tämän Englantia vaivaavan vitsauksen luota, jonka merkin hän oli nähnyt isänsä kymmenkunnan kuolleen palvelijan ja sukulaisen otsassa.
Heidän tiensä Stutevilliin vei isä Clauden asunnon ohitse, ja Norman of Torn pysähtyi siellä pukeutumassa sota-asuunsa. Nyt hän taaskin ratsasti kypärinsilmikko suljettuna ja äänettömänä, hieman jäljempänä Bertrade de Montfortia voidakseen tarkastella neidon kasvoja, jotka äkkiä olivat alkaneet herättää hänen mielenkiintoaan.
Koskaan ennen hän ei ollut muistiaikanaan ollut niin likellä nuorta ja kaunista naista niin kauan yhtä mittaa, vaikka hän oli usein nähnyt naisia linnoissa, jotka hän oli vallannut rajuilla ja hirveillä hyökkäyksillään. Joskin kerrottiin tarinoita siitä, kuinka halpamaisesti hän kohteli naisvankejaan, ei niissä ollut ensinkään perää. Niitä vain levittelivät hänen vihamiehensä kiihoittaakseen kansaa häntä vastaan. Milloinkaan ei Norman of Torn ollut tehnyt väkivaltaa naiselle, ja hänen hirtehisjoukkonsa oli vannonut kunnioittavansa ja suojelevansa heikompaa sukupuolta kuolemanrangaistuksen uhalla.
Kun hän syrjäviistosta katseli edessään olevia viehkeitä kasvoja, liikahti hänen sydämessään tunne, joka oli pyrkinyt purkautumaan jo vuosikausia. Se ei ollut rakkautta eikä rakkauden tapaistakaan tunnetta, vaan syvää niiden henkilöiden kaipausta, joihin tyttö kuului ja joita hän edusti. Norman of Torn ei olisi osannut tulkita tätä tunnetta sanoilla, sillä hän ei tiennyt, niitä se oli; mutta se oli etäinen, heikko samanlaista verta ikävöivän veren huuto, ja siihen oli sekoittunut shakaalien parissa olevan leijonan muihin leijoniin ja kenties myöskin omaan naarasleijonaansa kohdistuvaa kaipausta.
Heidän ratsastettuaan useita kilometrejä äänettöminä neito äkkiä kääntyi häneen päin ja lausui:
»Kylläpä te, herra ritari, tarvitsette aikaa, vastataksenne kysymykseeni. Kuka olette?»
»Olen Nor—» Mutta sitten hän katkaisi sanansa. Aikaisemmin hän oli aina vastannut siihen kysymykseen uhkamielisen ylpeästi. Miksi piti hänen epäröidä, mietti hän. Pelkäsikö hän sitä kammoa, jota se nimi herättäisi tämän hänen halveksimansa ylimystön tyttären rinnassa? Peloittiko Norman of Tornia katsella halveksimisen ja inhon ilmettä, jonka hän varmasti arvasi kuvastuvan noissa viehättävissä kasvoissa?
»Olen Normandiasta», jatkoi hän tyynesti. »Ranskalainen herrasmies.»
»Entä nimenne?» tiukkasi tyttö käskevästi. »Häpeättekö nimeänne?»
»Teidän sopii nimittää minua Rogeriksi», vastasi Norman, »Roger de
Condéksi».
»Avatkaa kypärinsilmikkonne, Roger de Condé!» komensi neito. »Minusta ei ole hupaista ratsastaa rauta-asun seurassa; haluaisin nähdä, että sen sisällä on mies.»
Norman of Torn hymyili noudattaessaan käskyä, ja kun hän hymyili siten, mikä tapahtui harvoin, oli hän hauskan näköinen.
»Se on ensimmäinen komennus, jota olen totellut sen jälkeen, kun täytin kuusitoista vuotta, Bertrade de Montfort», virkkoi hän.
Tyttö oli yhdeksäntoistavuotias, uhkui nuoruuden ja terveyden reippaatta ja hilpeyttä, ja niinpä he samosivat, puhellen ja naureskellen, ikäänkuin olisivat olleet vanhoja ystävyksiä.
Neito kertoi, minkä tähden hänen kimppuunsa oli aikaisemmin sinä päivänä hyökätty, pitäen sitä erään ylimyksen, Peter of Colfaxin, yrityksenä ryöstää hänet, koska hänen isänsä oli jyrkästi ja tylysti hylännyt miehen kosinnan.
Simon de Montfortin tapana ei ollut seuloa sanojaan, ja epäilemättä hänen tyttärensä kättä pyytänyt vanha vintiö oli kuullut joitakuita kirpeitä totuuksia tältä mieheltä, joka oli kahdesti loukannut Englannin ylimystöä karkeilla ja sievistelemättömillä, vaikka todenmukaisilla ja vilpittömillä, kuninkaalle osoitetuilla puheillaan.
»Tästä Peter of Colfaxista pidetään huoli», murahti Norman of Torn. »Ja koska olette hylännyt hänen sydämensä ja kätensä, saatte hänen päänsä, jos sitä pyydätte. Teidän tarvitsee vain käskeä, Bertrade de Montfort.»
»Sepä hyvä», kiitti tyttö naurusuin, arvellen sitä vain joutavanpäiseksi kerskumiseksi, jota niihin aikoihin ahkerasti harrastettiin. »Teidän sopii tuoda minulle hänen päänsä kultaisella vadilla, Roger de Condé.»
»Entä millaisen palkkion se ritari ansaitsee, joka tuo valtiattarensa jalkojen juureen hänen vihamiehensä pään?»
»Mitä suosionosoitusta ritari vaalii?»
»Sitä, että kuinka paljon pahaa teille ritaristanne kerrottaneenkaan ja millaisia parjauksia hänen niskaansa syydettäneenkään, olette aina hänen ystävänsä ja luotatte hänen kunniantuntoonsa ja vilpittömään uskollisuuteensa.»
Tyttö nauroi iloisesti vastatessaan, vaikka jokin tuntui ilmaisevan hänelle, että tämä oli enemmän kuin leikkiä.
»Olkoon niinkuin sanoitte, herra ritari!» lupasi hän. »Ja kerran annettu lupaus pidetään aina.»
Nopeana tekemään päätöksensä ja yhtä nopeana toimimaan Norman of Torn päätteli pitävänsä tästä tytöstä ja toivovansa hänen ystävyyttään enemmän kuin mitään muuta, mistä hän tiesi mitään. Ja koska hän sitä toivoi, päätti hän voittaa sen kaikilla keinoilla, jotka olivat sopusoinnussa hänen kunniankäsitteittensä kanssa; ja hänen kunniankäsitteensä olivat monissa suhteissa ylevämmät kuin senaikaisen aateliston.
He saapuivat de Stutevillin linnaan myöhään iltapäivällä. Siellä lausuttiin Norman of Torn herttaisesti tervetulleeksi, ja häntä vaadittiin noudattamaan paroonin vieraanvaraista kehoitusta ja jäämään yöksi.
Tilanteen karmea huumori oli henkipatosta liian houkutteleva, ja kun se tuli lisäksi hänen uuteen toivomukseensa saada olla Bertrade de Montfortin seurassa, ei hän yrittänytkään vastustaa, vaan ehätti hyväksymään ystävällisen tarjouksen.
Pitkän pöydän ääressä, jolle illallinen oli katettu, istuivat kaikki paroonin talouden jäsenet, ja siellä täällä oli miehillä merkkejä haavoista, jotka olivat parhaiksi ehtineet parantua, kun taas isäntä itse vieläkin kantoi oikeata kättänsä siteessä.
»Kestettävänämme on ollut karvaita aikoja», selitti sir John huomattuaan vieraansa silmäilevän kahakan monia merkkejä. »Se lemmonsikiö, Norman paholainen, piiritti saastaisine laumoineen meitä kymmenen päivää ja valtasi sitten linnan rynnäköllä sekä ryösti sen. Elämä ei enää ole turvallista Englannissa, kun kuningas tuhlaa aikansa ja rahansa ulkomaalaisten suosikkien seurassa ja pestaa ulkomaista sotaväkeä taistelemaan oman maan ylimyksiä vastaan eikä turvaa kodin rauhaa ja suojaa, joka on jokaisen englantilaisen oikeus.
»Mutta», jatkoi hän, »tämä henkipattoinen pahus joutuu hirttonuoran jatkoksi, kun sisällinen riitamme loppuu, sillä ylimykset ovat itse päättäneet lähteä sotaretkelle häntä vastaan, jollei kuningas halua häntä masentaa».
»Ja hän saattaa lähettää ylimykset alastomina kotiin, kuten hän lähetti kuninkaan sotilaat», tokaisi Bertrade de Montfort nauraen. »Haluaisin nähdä sen miehen; miltä hän näyttänee — teidän omasta, sir John, ja monien sotilaitten ne ulkonäöstä päättäen lienee täällä useitakin sellaisia, jotka ovat hänet kohdanneet.»
»Hän ei kertaakaan avannut kypärinsilmikkoaan ollessaan meidän keskellämme», vastasi parooni, »mutta jotkut väittävät nähneensä hänestä lyhyen vilahduksen ja vakuuttavat, että hänellä on kammottavat kasvot, tuuhea, keltainen parta, toinen silmä poissa ja iso, punainen arpi otsasta leukaan saakka».
»Hirveä näky», jupisi Norman of Torn. »Eipä ihmekään, että hän pitää kypärinsilmikkonsa suljettuna.»
»Mutta millainen miekankäyttelijä!» sekaantui puheeseen muuan de Stutevillin pojista. »Ei ikinä ole koko maailmassa nähty sellaista miekkailua kuin sinä päivänä näin linnan pihalla.»
»Myöskin minä olen nähnyt ihmetyttävää miekankäyttöä», virkkoi Bertrade de Montfort, »nimittäin tänään. Hei vain!» huudahti hän, nauraen veitikkamaisesti. »Totisesti olenkin taitanut vangita hurjan Norman de Tornin, sillä juuri tämä ritari, joka nimittää itseään Roger de Condéksi, miekkailee paremmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään miekkailevan, ja hän ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, kunnes nuhtelin häntä siitä.»
Norman de Torn oli ensimmäisenä senjälkeen alkaneessa naurussa, ja koko seurueesta hän nautti pilasta eniten.
»Tästä paholaisesta puhuttaessa», pitkitti parooni, »mille puolelle arvelette hänen taipuvan, jos kuningas lopulta pakottaa läänitysaateliston sotaan? Kun hänellä on tuhat riiviötä komennuksessaan, saattaa Englannin kohtalo hyvinkin olla hänen verisen kätensä kämmenellä.»
»Hän ei pidä kuninkaasta eikä ylimyksistä», puhkesi Mary de Stutevill puhumaan, »ja minä olen pikemminkin taipuvainen luulemaan, ettei hän auta kumpaakaan puolta, vaan mieluummin ryöstää sekä kapinallisten että kuninkaan puoluelaisten linnoja niiden isäntien ollessa sodassa».
»Hänestä lienee mieluisempaa tulla isännän ollessa kotona lausumassa hänet tervetulleeksi», virkkoi de Stutevill surkuttelevasti. »Mutta sittenkin olen aina levoton vaimoni ja tyttärieni turvallisuuden vuoksi, kun vain olen jonkin aikaa poissa Derbystä. Oi, jospa laupias Jumala pian vapauttaisi Englannin Tornin paholaisesta!»
»Minusta ei sinun tarvitse olla vähääkään huolissasi siihen nähden», huomautti Mary, »sillä Tornin Norman ei tehnyt minkäänlaista väkivaltaa ainoallekaan naiselle Stutevillin muurien sisällä, ja kun eräs hänen miehistään tarttui minuun kovakouraisesti, iski itse mahtava henkipatto miestä rautakintaisella kädellään niin lujasti, että raakalaisen kypäri halkesi, samalla lausuen: 'Etkö tiedä, vintiö, ettei Norman of Torn sodi naisia vastaan?'»
Pian keskustelu kääntyi muihin aiheisiin, eikä Norman of Torn enää kuullut mitään itsestään sinä iltana.
Hänen oleskelunsa Stutevillin linnassa venyi kolmipäiväiseksi, ja kun hän sitten kolmantena päivänä istui Bertrade de Montfortin seurassa vanhan linnan eteläisen tornin ikkunakomerossa, puhui hän taaskin siitä, että hänen täytyi lähteä, ja taaskin neito kehoitti häntä jäämään.
»Saadakseni olla teidän seurassanne, Bertrade de Montfort», vastasi hän rohkeasti, »olisin valmis kieltäytymään mistä muusta nautinnosta tahansa, kestämään millaisia puutteita hyvänsä ja uhmailemaan kaikkia mahdollisia vaaroja, mutta on muita, jotka odottavat minulta ohjeita, ja velvollisuuteni vaatii minua lähtemään luotanne. Te näette minut uudelleen, ja se tapahtuu isänne, Simon de Monfortin, linnassa Leicesterissä — nimittäin», lisäsi hän, »jos pidätte minua tervetulleena sinne».
»Olette aina tervetullut luokseni, missä tahansa lienenkin, Roger de
Condé», vakuutti tyttö.
»Muistakaa se lupaus!» kehoitti nuorukainen nauraen. »Joskus kenties mielellänne olisitte sitä tunnustamatta.»
»En milloinkaan», intti tyttö, ja hänen silmissään tuikkiva väike hänen niin sanoessaan olisi merkinnyt paljon sellaiselle miehelle, joka olisi ollut paremmin perehtynyt naisten tapoihin kuin Norman of Torn oli.
»Toivottavasti ette», virkkoi Norman vakavasti. »Kun olen vain kehnosti harjaantunut esiintymään kohteliaasti, en osaa lausua, mitä haluaisin teille puhua, jotta tietäisitte, kuinka paljon ystävyytenne merkitsee minulle. Hyvästi, Bertrade de Montfort.» Ja hän notkisti toisen polvensa viedessään tytön sormet huulilleen.
Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin ratsasti nostosillan ylitse ja sitten edelleen maantietä pitkin takaisin Torniin päin, kääntyi hän luomaan vielä viimeisen katseen linnaan, ja eteläisen tornin ikkunakomerossa seisoi nuori nainen, joka kohotti kättänsä, heilutti sitä ja sitten ikäänkuin äkillisen mielijohteen kannustamana heitti lentosuukon poistuvan ritarin jälkeen, heti sen jälkeen kadoten aukosta.