Kun Norman of Torn ratsasti takaisin Derbyn kunnailla sijaitsevaan kolkkoon linnaansa, oli hänellä matkalla paljon ajateltavaa. Sitä ennen hän ei ollut koskaan tajunnut, mitä toisenlainen elämä saattaisi tarjota, ja hän tunsi äkkiä vihlovaa katkeruutta isäksi nimittämäänsä kovaa vanhusta kohtaan, koska tämän opetukset hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka olivat opastaneet hänet sille tielle, joka oli täydelleen erottanut hänet muiden ihmisten seurasta lukuunottamatta sitä henkipattojen, roistojen ja seikkailijani hurjaa laumaa, joka ratsasti Tornin nuoren päällikön kauhistuttavan lipun jäljessä.
Vain epäselvästi ja himmeästi hän tunsi, että juuri hänen elämäänsä nyt sekaantunut tyttö se oli saanut hänet ensi kerran häpeämään entisiä tekojaan. Hän ei tiennyt, mitä rakkaus oli, eikä senvuoksi aavistanut rakastavansa Bertrade de Montfortia.
Ja toinen seikka, joka nyt askarrutti hänen ajatuksiaan, oli hänen ja
Englannin kruununprinssin omituinen yhdennäköisyys. Se ynnä isä Clauden
sanat antoivat hänelle paljon päänvaivaa. Mitä se saattoi merkitä?
Oliko kauhea rikos sattumalta olla kuninkaanpojan näköinen?
Mutta vasta nyt, kun hän tunsi saaneensa selville syyn, minkä tähden hän aina ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, halusi hän itse kiihkeästi piilottaa kasvonsa muiden ihmisten näkyvistä — ei pelosta, sillä pelkoa hän ei tuntenut, vaan jonkin sisäisen mielijohteen pakotuksesta, jota hän ei koettanutkaan käsittää.
KAHDEKSAS LUKU
Kun Norman of Torn lähti ratsastamaan de Stutevillin linnasta laskeutui isä Claude sileäkarvaisen aasinsa selästä Tornin ulkopihalla. Kammottavasta ulkonäöstään ja pahasta maineestaan huolimatta tämä uhkaava varustus aina tarjosi lämpimän vastaanoton tälle hyväntahtoiselle, rattoisalle papille; eikä sen syynä ollut ainoastaan syvä ystävyys, jota Tornin isäntä tunsi kelpo isää kohtaan, vaan myöskin pyhän miehen oma miellyttävä ja herttainen luonne, joka lämmitti yhtä hyvin pyhimystä kuin synnintekijääkin.
Epäilemättä juuri siitä, että hän hellittämättä koetti kehittää hyvään suuntaan nuorta Normania siihen aikaan, jolloin pojan luonne oli herkin voimakkaille vaikutuksille, johtui se, että tämän mahtavan henkipaton toimintaperiaatteet olivat monessa suhteessa puhtaat ja ylevät. Mutta juuri tämä sama vaikutus hankki isä Claudelle myöskin hänen ainoan vihamiehensä Tornissa, pienen, tuiman, harmaapäisen vanhuksen, sillä tämän ainoana elämänpyrkimyksenä näytti olleen tukahduttaa kaikki jalommat ritarillisuuden ja miehekkyyden vaistot pojassa, jonka kasvattamiseen hän oli omistanut elämänsä viimeiset yhdeksäntoista vuotta.
Isä Clauden kavutessa aasinsa selästä — lihavat ihmiset eivät keikahda pois satulasta — juoksi puolikymmentä nuorta aseenkantajaa auttamaan häntä ja taluttamaan eläintä talliin.
Kelpo pappi puhutteli kutakin kerkeätä auttajaansa nimeltä, kysyen jotakin yhdeltä, laskien hilpeätä pilaa toiselle kevyesti ja tuttavallisesti, mikä oli molemminpuolisen kiintymyksen ja vanhan tuttavuuden merkki.
Hänen astellessaan sisälle isosta portista sinkauttelivat sotilaat hänelle nauraen, mutta kunnioittavasti tervehdyksiä, ja laajalla, tasaisen nurmikon, upeiden kasvipenkkien, suihkukaivojen, kuvapatsaiden ja pienien pensaiden kaunistamalla pihalla hän kohtasi punatukkaisen Shandy-jättiläisen, joka nyt oli Norman of Tornin korkein alapäällikkö.
»Hyvää huomenta, pyhä Claude!» huusi vankka tappelija. »Oletko tullut pelastamaan sieluamme vaiko kiroamaan meitä? Minkä pyhänhäväistyksen olemme nyt tehneet vai olemmeko ansainneet pyhän kirkon siunauksen? Tuletko nuhtelemaan vaiko kiittämään?»
»En kumpaakaan, sinä uudestisyntymätön vintiö», vastasi pappi nauraen, »vaikka minusta tuntuu, että ansaitset moitteita, koska viime viikolla kohtelit mahtavaa Norwichin piispaa niin loukkaavan epäkohteliaasti».
»So, so, isä», puolustihe Punapää-Shandy. »Mehän vain autoimme häntä tiukemmin noudattamaan Hänen ohjeitaan ja käskyjään, jonka palvelija ja opetuslapsi hän väittää olevansa. Eikö Hänen kirkkonsa arkkipiispan olisi parempi liikkua halpana ja nöyränä Hänen kansansa keskuudessa kuin nähdä aina ympärillään kiusauksia, hienoja vaatteita, jalokiviä ja paljon kultaa puhumattakaan kahdesta viininassakoilla raskaasti kuormitetusta juhdasta?»
»Uskallanpa väittää, että hänen kiusauksistaan oli vähentynyt ainakin niin monta viininassakkaa kuin kaksi kuormajuhtaa jaksaa kantaa, kun sinä, punapäinen rosvo, päästit hänet käsistäsi», huudahti isä Claude.
»Kyllä, isä», myönsi roteva veitikka nauraen. »Pyhän kirkon vuoksi otin kun otinkin sen kiusauksen kokonaan takavarikkoon, ja jos sinun täytyy saada todistuksia voidaksesi antaa minulle synninpäästön, niin tule mukaani; saat näytteen siitä erinomaisesta arvostelukyvystä, jota Norwichin piispa osoittaa valitessaan kiusauksiaan.»
»Minulle on kerrottu teidän anastaneen tältä suurmieheltä kaikki hienoudet, Punapää-Shandy», jatkoi isä Claude, pannen kätensä henkipaton kainaloon ja lähtien astelemaan linnaa kohti.
»Norman of Torn myönsi hänelle ainoastaan yhden vaatekappaleen, ja koska aurinko paahtoi kuumasti, valitsi hän siksi ainoaksi pukukappaleeksi piispalle kypärin suojellakseen hänen paljaaksi ajeltua päälakeaan vanhan auringon säteiltä. Ja kun hän sitten pelkäsi joidenkuiden maantieraakalaisten mahdollisesti ryöstävän sen piispalta, käski hän Silmäpuoli-Kantyn niitata sen kiinni kaulasuojuksen kahden puolen, jotta sitä eivät voisi muut kuin seppä irroittaa; ja siten hän lähetti Norwichin mahtavan piispan sidottuna aasin selkään kasvot häntään päin mennä ratisuttamaan pitkin pölyistä maantietä pää ainakin suojattuna sattumalta mahdollisesti hänet kohtaavien uteliaiden katseilta. Neljäkymmentä raipaniskua hän annatti piispan seurueen kullekin jäsenelle, koska he olivat olleet liikkeellä huonossa seurassa. Mutta tulehan, täältä saat viiniä kertomukseni todenperäisyyden takeeksi.»
Heidän istuessaan maistelemassa piispan oivallista kanariviiniä astui sisälle Tornin pieni vanhus. Hän puhutteli isä Claudea happamesti, tiedustaen, tiesikö hän, missä päin Norman of Torn oli.
»Emme ole nähneet hänestä merkkiäkään, sittenkun hän kolme päivää sitten lähti ratsastamaan teidän asunnollenne päin», lopetti hän.
»Niinpä kyllä», virkkoi pappi, »näin hänet sinä päivänä. Hänellä oli seikkailu useiden Peter of Colfaxin linnan ritarien kanssa, ja hän pelasti heidän käsistään erään neidon, jonka ratsun koristeiden nojalla epäilin kuuluvan Montfortin sukuun. Yhdessä he lähtivät ratsastamaan pohjoista kohti, mutta poikani ei maininnut, mihin hän aikoi ja missä tarkoituksessa. Hänen ainoa huomautuksensa, kun hän puki ylleen sota-asunsa, oli se, että nyt saisin nähdä haukan hoivaamassa kyyhkystä. Eikö hän ole palannut?»
»Ei», vastasi vanhus, »ja epäilemättä hänen seikkailunsa on luonteeltaan sopusoinnussa sinun poikamaisten ja naisellisten opetustesi kanssa. Jos hän olisi noudattanut minun kasvatustani ilman sinun kirottua papillista sekaantumistasi, olisi hän valmistanut Tornissa rautasalpaisen pesän kirotun englantilaisen ylimystösi useille kyyhkysille. Jollet sinä jätä häntä rauhaan, pyrkii hän pian kuninkaan palvelukseen.»
»Ja siellä hän kenties olisi paremmin kotonaan kuin täällä», virkkoi pappi tyynesti.
»Miksi niin?» ärähti pieni vanhus, silmäillen isä Claudea tiukasti.
»No», vastasi pappi nauraen, »siksi, että sellainen mies, jonka valta ja eleet ovat vieläkin kuninkaallisemmat kuin kuninkaan, olisi todellakin kuninkaallisen palatsin kaunistus». Mutta häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta hänen sanojensa aiheuttama hämminki, eikä hänen kerkeä vastauksensa täydelleen pettänyt vanhusta.
Samassa astui sisälle aseenkantaja ilmoittamaan, että Shandya tarvittiin portilla, ja luotuaan murheellisen ja pahoittelevan katseen tyhjentämättömään pulloon tämä arvonmies poistui huoneesta.
Muutamia minuutteja molemmat miehet istuivat miettiväisinä ja äänettöminä. Äkkiä Tornin vanhus lopetti hiljaisuuden.
»Pappi», alkoi hän, »sinun pojalleni antamasi ohjaus ei miellytä minua, kuten tiedät. Hänen on ollut tarpeetonta tuhlata niin paljon kallista aikaa, riistäen sen miekankäytöltä, oppiakseen hyödytöntä lukuja kirjoitustaitoa. Mitä hyötyä on latinankielen taidosta sellaiselle miehelle, jonka tuomio väikkyy selvänä hänen edessään. Siihen saattaa kulua vuosia, ja se saattaa myöskin tapahtua kuukausien kuluttua, mutta niin totta kuin piru on helvetissä, Norman of Torn roikkuu kuninkaan hirsipuussa. Ja sinä tiedät sen, ja hän myöskin yhtä hyvin kuin minäkin. Kaikki se, mitä sinä olet hänelle opettanut, käy yli hänen asemansa, ja niiden virittämät toiveet ja kunnianhimoiset pyrkimykset tekevät lopun vain hänestä karvaammaksi. Viime aikoina olen huomannut hänen olevan entistä haluttomamman lähtemään saalistusretkille, mutta hän on mennyt liian pitkälle kääntyäkseen enää koskaan takaisin; eikä hänellä ole paikkaa, mihin mennä. Mikä muu hän on milloinkaan ollut kuin hylkiö ja henkipatto? Mitä sen suurempia toiveita olisi hänen rinnassaan voinut lietsoa kuin se on, että hänen verivihollisensa häntä vihaisivat ja pelkäisivät?»
»En tiedä, vanhus», vastasi pappi, »minkä tähden olet omistanut elämäsi hänen elämänsä tuhoamiseen, enkä arvailultani uskalla lausua ääneen; mutta ymmärtäkäämme toisiamme kerta kaikkiaan. Niin paljon kuin teetkin ja olet tehnyt saastuttaaksesi ja turmellaksesi hänen luontonsa ylevyyttä, olen minä tehnyt ja edelleenkin teen kaiken voitavani sen torjumiseksi. Kuten sinä olet ollut hänen paha enkelinsä, niin koetan minä olla hänen hyvä enkelinsä, ja kun Norman of Torn loppujen lopuksi roikkuu kuninkaan hirsipuussa, kuten liiankin pahasti pelkään hänelle käyvän, on enemmän syytä murehtia hänen perikatoaan kuin kirota häntä.
»Hänen ystävänsä ovat alhaison riveistä, mutta niin olivat myöskin rakkaan Herramme Jeesuksen ystävät ja seuralaiset, joten se on enemmän hänen kunniakseen kuin se olisi ollut, jos hän olisi ryöstänyt jo ennestäänkin kovaosaisilta.
»Naisille hän ei ole koskaan tehnyt väkivaltaa; siitäkin puhutaan hänen kunniakseen, kun hän on poissa, ja se, että hän on ollut julma miehille, unohdetaan sen suuremman kunnian tähden, että hän on ollut sääliväinen heikkoja kohtaan.
»Mikä tarkoituksesi lienee, johtuuko se koston himosta vaiko julman ja turmeltuneen mielen luonnollisesta taipumuksesta, sitä en tiedä; mutta jos Tornin henkipaton tähden ketään kirotaan, kohtaa kirous sinua — olin vähällä sanoa, luonnotonta isää; mutta en usko, että pisaraakaan pilautunutta vertasi virtaa pojaksesi nimittämäsi nuorukaisen suonissa.»
Tornin tuikea vanhus oli istunut liikkumattomana koko tämän syytöspuheen ajan; hänen kasvonsa olivat hieman kalvenneet ja pingoittuneet, saaden pahansuovan vihan ja raivon ilmeen, multa hän oli sallinut isä Clauden keskeytymättä jatkaa loppuun asti.
»Olet täydelleen selvittänyt minulle, millainen olet ja millaiset ovat mielipiteesi», virkkoi hän katkerasti, »mutta olen hyvilläni siitä, että tunnen kantasi. Tähän saakka on välillämme vallinnut rauha, vaikka ei rakkaus; nyt tietäkäämme molemmat, että välillämme on sota ja vaino. Elämäntyöni on ollut selvänä edessäni. Muita henkilöitä, kuten sinäkin, on ollut tielläni; nyt kuitenkin olen minä tässä, mutta missä ovat he? Ymmärrätkö minua, pappi?» Ja vanhus kumartui kauas pöydän ylitse, niin että hänen mielettömän sapekkaasti kiiluvat silmänsä hehkuivat vain muutamien sentimetrien päässä papin silmistä.
Isä Claude kohtasi hänen katseensa tyynen rauhallisesti.
»Kyllä ymmärrän», sanoi hän, nousi ja poistui linnasta.
Kohta sen jälkeen, kun hän oli saapunut asunnolleen, kajahti kova koputus oveen, joka heti aukaistiin odottamatta muodollista lupaa. Isä Claude katsahti sinnepäin, näki Norman of Tornin kookkaan hahmon, ja hänen kasvoilleen levisi iloisen tyytyväinen tervehdyshymy.
»Terveeksi, poikani», toivotti pappi.
»Samoin sinulle, isä», vastasi henkipatto. »Mitähän kuuluu Torniin?
Olen ollut poissa useita päiviä. Onko kaikki linnassa hyvin?»
»Linnassa on kaikki hyvin», vakuutti isä Claude, »jos tarkoitat sillä sitä, ettei ketään ole vangittu eikä hirtetty murhista. Oi, poikani, minkä tähden et tahdo luopua tästä rikollisesta elämästäsi? Tapani ei ole milloinkaan ollut torua eikä nuhdella sinua, mutta aina on sydäntäni kirvellyt jokainen Norman of Tornin syyksi laskettu uusi rikos.»
»No, no, isä», torjui henkipatto. »Mitä olen tehnyt sellaista, mihin ylimykset, kuningas ja pyhä kirkko eivät ole näyttäneet minulle hyvää esimerkkiä. Murhia, varkauksia, ryöstöjä! Kuluuko Englannissa ainoatakaan päivää, jona ei tehtäisi näistä jotakuta tai kaikkia joidenkuiden näiden nimessä?
»Onko väärin, jos Norman of Torn ryöstää sudelta, mutta oikein, että susi repii lampaita? Minusta ei. Minä otan ainoastaan niiltä, joilla on enemmän kuin he tarvitsevat, luonnollisilta vihollisiltani, kun he taas ryöstävät niiltä, joilla ei ole mitään.
»Kuitenkaan» — hänen sävynsä muuttui äkkiä — »en siitä pidä, isä. Sen sinä tiedät. Toivoisin voivani siitä luopua, mutta se on mahdotonta.
»Jos kertoisin sinulle, minkä tähden sitä toivoisin, hämmästyisit varmasti, enkä sitä itsekään ymmärrä; mutta toden totta johtuu harras toivoni päästä eroon tällaisesta elämästä siitä, että kaipaan juuri niiden vihollisten seuraa, joita minut on opetettu vihaamaan. Mutta se on liian myöhäistä, isä. Minun elämälläni voi olla yksi ainoa loppupää, ja se on hamppuisen nuoran alapää.»
»Ei, poikani; on toinenkin tapa, kunniallinen tapa», väitti kelpo isä vastaan. »Jossakussa vieraassa maassa on runsaasti mahdollisuuksia tarjona sellaiselle miehelle kuin sinulle. Ranska tarjoaa suurenmoisen tulevaisuuden sellaiselle soturille kuin Norman of Torn on. Ludvigin hovissa saisit paikan maan ylimpien miesten seassa. Olet rikas, urhea ja komea — niin, älä nosta kättäsi — sinulla on kaikki ne ominaisuudet ja enemmänkin, sillä olet paljon oppineempi kuin suurin osa ylimyksistä, sinulla on hyvä sydän ja todella ritarillinen luonne. Kun sinulla on niin ihastuttavat lahjat, ei mikään voisi sulkea sinulta tietä vallan ja kunnian korkeimmille huipuille, kun taas sinulla täällä ei ole mitään muuta tulevaisuutta kuin hirsipuu. Voitko epäröidä, Norman of Torn?»
Nuori mies seisoi hetkisen ääneti ja pyyhkäisi sitten kädellään silmiään ikäänkuin haihduttaakseen jonkun näyn.
»Eräästä syystä, isä, täytyy minun viipyä Englannissa vielä ainakin joku aika, vaikka sinun esiin loitsunasi kuva on tosiaankin ihmeen houkutteleva.»
Ja se syy oli Bertrade de Mortfort.
YHDEKSÄS LUKU
Bertrade de Montfortin vierailu ystävättärensä Mary de Stutevillin luona alkoi lähestyä loppuaan. Kolme viikkoa oli vierinyt siitä, kun Roger de Condé oli ratsastanut ulos Stutevillin portista, ja useita kertoja oli komean nuoren miehen nimi ollut hänen kauniin emäntänsä ja tämän vielä kauniimman ystävättären huulilla.
Tänään tytöt kävelivät verkkaisesti laajan pihan puutarhassa käsi toistensa vyötäisillä, kuiskien viimeisiä luottamustietoja toistensa korviin, sillä seuraavana päivänä oli Bertrade päättänyt palata Leicesteriin.
»Minusta olet todellakin kovin ajattelematon, hyvä Bertrade», moitti Mary. »Jos isäni olisi täällä, ei hän varmastikaan sallisi sinun lähteä saattueenasi ainoastaan se pieni joukko miehiä, jotka voimme antaa mukaasi.»
»Älä pelkää, Mary!» lohdutti Bertrade. »Viisi isäsi soturia on kyllin varma turvajoukko niin lyhyelle matkalle. Iltaan mennessä olen perillä. Ja koska se ainoa henkilö, jota näillä tienoin pelkään, sai äskettäin niin terveellisen kurituksen Roger de Condélta, en usko hänen rohkenevan uudelleen häiritä minua.»
»Entä Tornin paholainen, Bertrade?» intti Mary. »Vasta eilen illallahan saapui nilkuttaen luoksemme eräs loordi de Greyn sotilas, kertoen kauheasta verilöylystä, jonka se katala pahus oli toimeen pannut hänen isäntänsä väen keskuudessa. Hän on liikkeellä, Bertrade, enkä osaa ajatella mitään hirveämpää kuin hänen käsiinsä joutuminen on.»
»Mutta, Mary, ihan äskettäinhän juuri sinä itse vakuutit Norman of
Tornin olleen perin kohteliaan sinulle ryöstäessään tätä isäsi linnaa.
Miten olet niin nopeasti muuttanut mieltäsi?»
»Niin, Bertrade, hän esiintyi tosiaankin kunnioittavasti silloin, mutta kuka tietää, millaisia hirveitä oikkuja hänen päähänsä saattaa pälkähtää, ja varmasti vakuutetaan, että hän on verrattoman julma. Äläkä unohda olevasi Leicesterin tytär ja Henrikin sisarentytär, joita molempia Tornin henkipatto avoimesti vannoo vihaavansa ja vainoavansa. Oi, Bertrade, odota ainoastaan päivä tai pari! Varmastikin isäni siksi palaa, ja saat saattajiksesi viisikymmentä soturia viiden asemesta.»
»Mitä mahtaisi viisikymmentä soturia Norman of Tornia vastaan, Mary? Järkeilyllesi on käynyt samoin kuin pelollesi, molemmat ovat harhaantuneet kauas maalista.
»Jos tämä hurja vintiö osuisi tielleni, olisi parempi, että uhrattaisiin viisi kuin viisikymmentä miestä, sillä kumpikin lukumäärä olisi ihan mitätön tuota hirttämättömien murhamiesten kammottavaa laumaa vastaan. Niin, Mary; minä lähden huomenna, ja teidän kelpo soturinne palaavat seuraavana päivänä, tuoden minulta mitä parhaat terveiset.»
»Jos sinä tahdot, niin tahdot», kivahti Mary nenäkkäästi. »Ihan kouraan jo tuntuu, että olet de Montfort-sukua, jonka peritty urhoollisuus jää jälkeen ainoastaan sen peritystä itsepäisyydestä.»
Bertrade de Montfort nauroi ja suuteli ystävätärtään poskelle.
»Kentiespä kohtaan maantiellä taaskin uljaan Roger de Condén ja saan hänet suojelijakseni. Silloin lähetän kun lähetänkin takaisin viisi soturianne, sillä totisesti vastaa hänen säilänsä enemmän kuin kymmenen miestä kaikista niistä, joiden olen ennen nähnyt taistelevan.»
»Jos kohtaisit», tokaisi Mary vieläkin nyreissään ystävättärensä päätöksestä lähteä seuraavana päivänä, »miehuullisen sir Rogerin ihan aseettomana, taitaisit sittenkin lähettää takaisin isäni soturit».
Bertrade punehtui ja puri sitten huultansa tuntiessaan lämpimän veren leviävän poskiinsa.
»Olet hupakko, Mary», virkkoi hän.
Mary purskahti hilpeään, kiusoittelevaan nauruun, suunnattomasti nauttien kielevän punan osoittaman myöntymyksen aiheuttamasta hämmingistä.
»Ahaa! Tähän saakka vain arvasin, missä sydämesi ja ajatuksesi ovat, Bertrade; mutta nyt näen aavistaneeni ihan liiankin oikein. Hän on tosiaankin komean näköinen, mutta mitä sinä tiedät hänestä?»
»Ole vaiti, Mary!» komensi Bertrade. »Et tiedä, mitä puhut. En pyyhkisi häneen edes jalkojani, en välitä hänestä rahtuakaan, ja — onhan kuhmut kolme viikkoa siitä, kun hän lähti Stutevillistä, eikä hän ole lähettänyt minkäänlaista tietoa.»
»Vai niin!» huudahti pieni kiusanhenki. »Vai sieltäkö tuuli puhaltaakin? Mylady ei pyyhkisi häneen jalkojaankaan, mutta on pahasti närkästynyt, kun hän ei ole lähettänyt mitään sanomia. Mon Dieu, onpa sinulla kummalliset käsitykset, Bertrade!»
»En puhele enää kanssasi, Mary!» Liuskasi Bertrade, polkien jalkaansa, keikautti sievää päätänsä ja kääntyi jyrkästi linnaan päin.
* * * * *
Pienessä huoneessa Golfaxin linnassa istui kaksi miestä vastakkain pikku pöydän ääressä. Toinen, Peter of Colfax, oli lyhyt ja hyvin pyylevä. Hänen punaiset, pöhöttyneet kasvonsa, tihruiset silmänsä ja perunamainen nenänsä kertoivat hänen elintavoistaan, samalla kun hänen paksut huulensa, joista alempi riippui isona ja velttona taaksepäin painuneen leuan ylitse, viittasivat niihin alhaisiin intohimoihin, joille hänen elämänsä oli omistettu. Hänen kumppaninsa oli pieni, tuima, harmaa mies, mutta hänen rauta-asunsa ja suljettu kypärinsä eivät antaneet isännälle vihjaustakaan siitä, kuka hänen vieraansa saattoi olla. Parhaillaan puhui pieni, rauta-asuinen mies.
»Eikö riitä se, että tarjoudun auttamaan teitä, sir Peter», kysyi hän, »koska teidän täytyy saada tietää, minkä tähden sen teen? Uskokaa, että vihani Leicesteriä kohtaan on minua kannustava intohimo. Yrityksesi ryöstää tyttö meni myttyyn; jos annat mukaani kymmenen sotilasta, tuon hänet sinulle.»
»Mistä tiedät hänen huomenna lähtevän ratsastamaan isänsä linnaan?» tiedusti Peter of Colfax.
»Sekään ei kuulu sinuun, ystäväiseni, mutta minä tiedän sen; ja jos haluat saada hänet, niin päätä nopeasti, sillä meidän pitäisi lähteä liikkeelle tänä iltana ehtiäksemme hyvissä ajoin huomenna sijoittua asemiimme maantien oheen.»
Vieläkin Peter of Colfax empi; hän pelkäsi tämän mahdollisesti olevan Leicesterin juonen, jolla hänet mielittiin houkutella satimeen. Hän ei tuntenut vierastaan — miekkonen saattoi haluta tyttöä itselleen ja käyttää tätä keinoa hankkiakseen tarpeellisen avun hänen anastustaan varten.
»No?» äänsi pieni, rauta-asuinen mies ärtyneesti. »En voi odottaa täällä iäti. Tee päätöksesi! Minulle se ei merkitse muuta kuin koston tyydyttämistä, ja jollet sinä suostu, pestään tarvittavat roistot, etkä sinäkään sitten enää näe Bertrade de Montfortia.»
Tämä viimeinen uhkaus tehosi parooniin.
»Asia on sovittu», sanoi hän. »Miehet lähtevät mukaasi puolen tunnin kuluttua. Odota alhaalla linnan pihalla!»
Pienen miehen poistuttua huoneesta Peter of Colfax kutsui aseenkantajansa, jonka hän käski heti lähettää luoksensa erään uskollisista kätyreistään.
»Guy», alkoi Peter of Colfax miehen saavuttua, »te sotkitte aika tavalla erään puuhan joitakuita viikkoja sitten. Arvaatteko, mistä puhun?»
»Kyllä, mylord.»
»Sattui niin, että huomenna saatte tilaisuuden korjata hairahduksenne. Ottakaa mukaanne kymmenen miestä ja ratsastakaa sinne, mihin alhaalla pihalla odottava mies teidät opastaa, älkääkä palatko ilman sitä, minkä viime kerralla menetitte kouralliselle miehiä! Ymmärrättekö?»
»Kyllä, mylord.»
»Ja, Guy, puolittain epäilen tätä miekkosta, joka on tarjoutunut meitä avustamaan. Huomattuanne ensimmäisen merkin kavalluksesta, karatkaa kaikki yhdessä hänen kimppuunsa ja surmatkaa hänet! Ilmoittakaa muille määräykseni!»
»Kyllä, mylord. Milloin lähdemme?»
»Heti. Saatte mennä.»
* * * * *
Se aamu, jona Bertrade de Montfort oli päättänyt lähteä takaisin isänsä linnaan, sarasti harmaana ja uhkaavana. Turhaan koetti Mary de Stutevill taivuttaa ystävätärtään luopumaan lähtöajatuksesta, kun päivä oli niin synkeä eikä ollut riittävästi saattoväkeä; Bertrade de Montfort pysyi lujana.
»Nyt jo olen ollut kolme päivää yli ajastani, enkä edes minä, tytär, saa noin vain olla tottelematta Simon de Montfortia. Näinkin on minulla kylliksi vastattavaa. Älä vaadi minua enää lisäämään päivääkään anteeksi pyydettäväkseni! Ja sitäpaitsi saattavat äitini ja isäni olla hyvin levottomia jatkuvan poissaoloni tähden. Ei, Mary; minun täytyy lähteä tänään.» Ja sen hän teki saattajinaan viisi miestä, jotka linnan puolustusväestä voitiin luovuttaa.
Tuskin puoli tuntia myöhemmin alkoi vihmoa kylmää sadetta, joten he olivat todella surullinen seurue tarpeessaan lokaisella tiellä vaippoihin ja päällystakkeihin kietoutuneina. Heidän jatkaessaan matkaa sade ja tuuli äityivät, kunnes sade pieksi heidän kasvojaan niin sokaisevina kuuroina, että heidän täytyi pitää silmänsä ummessa ja luottaa ratsujensa vaistoon.
Vähemmän kuin puolet matkasta oli taivallettu. He ratsastivat parhaillaan pienessä notkossa sakean metsän peittämää matalaa harjannetta kohti, jonka synkkiin varjoihin tie kiemurteli. Kastuneiden lehvien lomitse välkähti rauta-asu, mutta ratsastajien sateensokaisemat silmät eivät sitä huomanneet. He samosivat edelleen kärsivällisten hevostensa hitaasti ponnistellessa eteenpäin upottavalla tiellä ja viuhuvassa myrskyssä.
Nyt he olivat harjanteen rinteen puolivälissä. Synkän metsän tummissa pimennoissa syntyi liikettä, ja ilman varoituksen huutoa syöksyi sitten esille joukko teräspukuisia ratsastajia, keihäät tanassa. Laskettaen täyttä laukkaa Bertraden seurueen kimppuun he kaasivat tytön saattomiehistä kolme, ennenkuin ehdittiin sivaltaa ainoatakaan iskua hänen puolustuksekseen. Hänen molemmat jäljelläolevat seuralaisensa kääntyivät torjumaan toista hyökkäystä, ja uljaasti he kunnostautuivatkin, sillä kaikki heitä ahdistavat yksitoista miestä saivat yrittää, ennenkuin nämä kaksi saatiin nujerretuiksi ja surmatuiksi.
Temmellyksessä ei kukaan ollut huomannut tyttöä, mutta pian eräs hätyyttämistä, pieni, tuikea, harmaa mies havaitsi hänen kannustaneen ratsuaan ja kiitäneen pakoon. Huudettuaan kumppaneilleen hän lähti ripeätä vauhtia ajamaan takaa.
Livettävästä tiestä ja sokaisevasta sateesta huolimatta Bertrade de Montfort hoputti hevosensa hurjaan juoksuun, sillä hän oli tuntenut useiden hyökkääjien kilvissä Peter of Colfaxin vaakunan.
Uljaasti kaunis arabialainen hevonen totteli hänen hoputustaan. Jos hänen ahdistajainsa isot ratsut, Normandiassa ja Flanderissa kasvatetut, olisivat olleet kiinni pilttuissaan, olisi niillä ollut yhtä hyvät mahdollisuudet saavuttaa kiitävä, valkea ratsu, joka ihan halkoi harmaata sadetta, kuten salama puhkoo pilviä.
Ilman pienen, tuikean, harmaan miehen pirullisen ovelaa kaukonäköisyyttä Bertrade de Montfort olisi päässyt pakoon sinä päivänä. Mutta nyt oli hänen nopea heponsa kiidättänyt häntä ainoastaan parisataa metriä, kun se keskellä pimeätä metsää juoksi suoraan maantien poikki kahden puun väliin pingotettuun nuoraan.
Kun hevonen hirvittävästi tärähtäen kaatui takerruttuaan vankkaan nuoraan, sinkoutui Bertrade de Montfort kauas eteenpäin ja jäi virumaan maantien lokaan pienenä, hervottomana, ryvettyneenä hahmona.
Sieltä hänet löydettiin. Pieni, tuikea, harmaa mies ei edes laskeutunut ratsailta; niin vähän hän välitti tytön kohtalosta oliko hän kuollut vai joutuiko hän Peter of Colfaxin käsiin, se oli ihan samantekevää hänestä. Kummassakin tapauksessa olisi hän saavuttanut tarkoituksensa, eikä Betrade de Montfort enää houkuttelisi Norman of Tornia pois siltä tieltä, jonka vanhus oli häntä varten viitoittanut.
Että sellainen mahdollisuus oli uhkaamassa, sen hän oli saanut tietää muutamalta Spizo-nimiseltä espanjalaiselta, joka oli ainoa Norman of Tornin palveluksessa oleva petturi ja jonka pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus oli useita kuukausia sitten ostanut katalaksi kätyrikseen vakoilemaan suuren henkipaton liikkeitä.
Peter of Colfaxin miehet nostivat Bertrade de Montfortin elottoman ruumiin tieltä ja sijoittivat sen satulaan erään heikäläisen eteen.
»Lähdetään!» komensi Guyksi nimitetty mies. »Jos hänessä on vielä henkeä, täytyy meidän rientää sir Peterin luokse, ennenkuin se sammuu.»
»Minä eroan teistä nyt», ilmoitti pieni vanhus. »Olen suorittanut osani puuhassa.»
Ja niinpä hän istui, katsellen heidän jälkeensä, kunnes he katosivat metsään Colfaxin linnan suunnalle.
Sitten hän ratsasti Lakaisin taistelunäyttämölle, jossa sir John de Stutevillin viisi sotilasta viruivat. Kolme heistä oli jo kuollut, muut kaksi makasivat tien ohessa vaikeasti, mutta eivät kuolettavasti haavoitettuina ja valittivat.
Tultuaan heidän kohdalleen pieni, tuima, harmaa mies laskeutui satulasta ja tappoi pitkällä miekallaan äänettömästi molemmat haavoittuneet. Sitten hän vetäisi tikarinsa ja piirsi jokaisen viiden vainajan otsaan merkin, nousi ratsaille ja lähti nopeasti ratsastamaan Tornia kohti.
»Ja jollei yksi seikka riitä», jupisi hän, »niin se kaatuneiden otsassa oleva merkki kyllä tehoaa estämään kaiken vastaisen yhteyden Tornin ja Leicesterin sukujen kesken».
Henry de Montfort, Simonin poika, ratsasti vinhasti ja vimmaisesta isänsä kahdentoista palvelijan etunenässä Stutevilliin vievällä tiellä.
Bertrade de Montfort oli viipynyt niin kauan yli määräajan, että kreivi ja kreivitär Eleanor, hänen puolisonsa, olivat vakavasti levottomina lähettäneet vanhimman poikansa John de Stutevillin linnaan noutamaan häntä kotiin.
Tuulen ja sateen tullessa selkäpuolelta pieni seurue ratsasti nopeasti mutaisella tiellä, ja myöhään iltapäivällä he tapasivat valkean ratsun, joka seistä kyyrötti tuuhean tammen juurella kaareva selkä viuhuvaan myrskyyn päin.
»Jumaliste», huudahti de Montfort, »se on sisareni ratsu. Nyt on varmasti jotakin hullusti.» Mutta vaikka he ripeästi tarkastivat ympäristöä ja luikkailivat äänekkäästi, eivät he saaneet sen enempää selvyyttä tytön olinpaikasta, minkä vuoksi he lähtivät kiiruhtamaan edelleen Stutevillia kohti.
Noin kolmen kilometrin päässä siitä paikasta, jossa valkea ratsu oli kohdattu, he näkivät niiden viiden palvelijan ruumiit, jotka olivat olleet saattamassa Bertradea Stutevillista.
Hypähdettyään maahan Henry de Montfort tarkasti kaatuneita. Kilvissä ja kypäröissä olevat vaakunat vahvistivat sitä hänessä heti herännyttä pelkoa, että nämä olivat Bertraden turvaksi Stutevillista lähetettyjä miehiä.
Kun hän kumartui vainajain puoleen nähdäkseen, tunsiko hän heistä ketään, heloitti miesten otsasta häntä vastaan tikarinkärjellä piirretty pelätty merkki NT.
»Jumalan kirous kohdatkoon häntä!» kiljaisi de Montfort. »Se on Tornin paholaisen työtä, hyvät herrat», lausui hän seuralaisilleen. »Tulkaa! Emme tarvitse enempää opastusta päämääräämme.» Ja noustuaan jälleen satulaan pieni seurue kannusti ratsujaan takaisin Tornia kohti.
* * * * *
Tullessaan jälleen tajuihinsa Bertrade de Montfort makasi vuoteessa oudossa huoneessa, ja hänen puoleensa oli kumartunut vanha nainen, inhoittava, hampaaton akka, jonka hymy oli ihan kuin torahampaattoman pedon virnistys.
»Kas vain!» kaakotti hän. »Morsian herää. Vakuutinkin mylordille, että de Montfortia tappamaan tarvitaan enemmän kuin kellahdus mutaan. Kas niin, kas niin! Nouse nyt ja pukeudu, sillä komea sulhasesi jaksaa töintuskin hillitä kiihkeätä haluaan sulkea sinut syliinsä. Alhaalla juhlasalissa hän kävelee edestakaisin kauniit kasvonsa punaisina.»
»Kuka olette?» huudahti Bertrade de Montfort pää yhäti sekavana putoamisen vaikutuksesta. »Missä olen?» Sitten: »Oi, mon Dieu!» kun hän muisti iltapäiväiset tapahtumat ja Colfaxin vaakunan kimppuunsa hyökänneen seurueen kiivissä. Heti hän oivalsi, kuinka kauheassa pinteessä hän oli, kuinka äärimmäisen toivottomassa.
Vaikka Peter of Colfax olikin eläimellinen raakimus, oli hän kumminkin läheinen kuninkaan suosikki; ja se seikka, että Bertrade oli kuninkaan sisarentytär, olisi tuskin hänen asialleen eduksi, sillä sille oli enemmän kuin riittävänä vastapainona se, että hän oli Simon de Montfortin, Henrikin pelkäämään ja vihaaman miehen, tytär.
Hän kuuli käytävästä raskaita, läheneviä askelia, ja pian huusi miehenääni oven takaa:
»Oletko siellä, Coll? Onko tyttö vironnut pyörtymyksestään?»
»Kyllä, sir Peter», vastasi vanha nainen. »Olin juuri kehoittamassa häntä nousemaan ja pukeutumaan, ilmoittaen teidän odottavan alakerrassa.»
»Joudu siis, mylady Bertrade!» käski mies. »Sinulle ei tehdä mitään pahaa, jos osoittaudut järkeväksi, kuten uskon sinun tekevän. Vartoan sinua juhlasalissa tai, jos niin haluat, tulen sinne luoksesi.»
Tyttö kalpeni pikemmin inhosta ja halveksumisesta kuin pelosta, mutta hänen vastauksensa sävy oli tyyni ja rauhallinen.
»Tulen kohtaamaan sinua alakertaan, sir Peter, ihan kohta.» Ja hän nousi ja ehätti pukeutumaan samalla kun paroonin loittonevat askeleet häipyivät portaille, jotka veivät hänen vankilakseen valitusta tornihuoneesta.
Vanha nainen koetti saada hänet keskustelemaan kanssansa, mutta tyttö ei halunnut puhella. Hänen kaikki ajatuksensa olivat keskitetyt kaikkien mahdollisten pelastuskeinojen punnitsemiseen.
Puolen tunnin kuluttua hän astui Peter of Colfaxin linnan juhlasaliin. Huone oli tyhjä. Siinä ei ollut tehty paljoakaan muutoksia Ethelwolfin päivien jälkeen. Hänen silmäillessään ympäri salia, etsien vanginvartijaansa, hänen katseensa viipyi kapeissa, lasittomissa ikkunoissa, joiden takana oli vapaus. Saisiko hän enää milloinkaan hengittää Jumalan puhdasta ilmaa näiden tukehduttavien muurien ulkopuolella? Näiden likaisten, inhoittavien muurien! Ne olivat mustat samoin kuin nokiset laipiopalkit ja laudoitus paitsi siellä täällä olevia, hieman vähemmän tahraantuneita läikkiä, joiden kohdalla oli tehty korjauksia. Kun hänen katseensa osui sodassa ja metsästyksessä saatuihin voitonmerkkeihin, kaareutuivat hänen huulensa ylenkatseellisesti, sillä hän tiesi Colfaxin nykyisen isännän saaneen ne perintönä eikä oman mieskohtaisen kuntonsa avulla.
Huonetta valaisi yksi ainoa lamppu, joka ynnä toisessa avarassa takassa palavan pienen halkoroihun lepattava valo tuntuivat pikemminkin korostavan salin himmeitä varjoja.
Bertrade meni lattian poikki ja nojasi tukevaan tammipöytään, jonka ikä ja ahkera käyttö olivat mustuttaneet laipiopalkkien väriseksi ja johon oli jäänyt jälkiä suunnattomista juomasarvista ja raskaista miekoista, kun hurjat ja iloiset räyhääjät olivat innostuneet osoittamaan suosiotaan jollekulle vaeltavalle laulajalle tai vastanneet mahtavien, uskollisuudenvalaa vaativien päällikköjensä vakavampiin kehoituksiin.
Hänen harhaileva katseensa pani merkille kymmenkunta penkkiä ja muutamia karkeatekoisia, raskaita tuoleja, jotka täydensivät tämän epäsiistin huoneen epäsiistin kaluston, ja häntä puistatti. Hänen pieni jalkansa naputti ärtyisesti siivotonta lattiaa, jossa oli sekaisin kaikenlaisia pehkuja sekä koirien hyljeksimiä tai niiltä huomaamatta jääneitä luita ja ruuantähteitä.
Mutta kaikkeen tähän ympäristöön kiinnitti Bertrade de Montfort huomiota vain ohimennen; hän tähyili etsimäänsä miestä, jotta kohtaus olisi pian ohitse ja hän saisi tietää, mikä kohtalo häntä tulevaisuudessa odottaisi.
Hänen vilkas katseensa oli osoittanut hänelle, että huone oli ihan tyhjä ja että sen alapäässä olevan pääoven lisäksi, josta hän oli tullut, sieltä vei ainoastaan yksi toinen ovi. Se oli sivuseinällä, ja kun se oli raollaan, näki hän sen vievän pieneen huoneeseen, nähtävästi makuukammioon.
Hänen seisoessaan kasvot pääoveen päin avautui seinälaudoitus meluttomasti hänen takanaan, aivan sen paikan kohdalla, jossa valtaistuimet olivat olleet menneinä aikoina. Aukon tummasta suusta astui esiin Peter of Colfax. Hän sulki laudoituksen hiljaa jälkeensä ja eteni tyttöä kohti äänettömin askelin. Korokkeen reunalle saavuttuaan hän seisahtui, kalisuttaen miekkaansa herättääkseen Bertraden huomiota.
Jos hänen tarkoituksensa oli herpaista tytön rohkeutta äkillisellä ja salaperäisellä ilmestymisellään, raukesi hänen aikeensa ihan tyhjiin, sillä toinen ei edes kääntänyt päätänsä lausuessaan:
»Mitä on sinulla, sir Peter, sanottavaa tämän naapurisi tytärtä ja hallitsijasi sisarentytärtä kohdanneen halpamaisen petollisen menettelysi selitykseksi?»
»Kun julma isä tekee tyhjäksi rakastuneiden sydämien suunnitelmat», vastasi paksumahainen, vanha törkimys pehmeän mairittelevasti, »täytyy rakkauden sittenkin etsiä tiensä; ja niinpä on uljas rakastajasi rohjennut uhmailla mahtavan isäsi ja majesteettisen enosi vihaa ja laskee sydämensä jalkojesi juureen, oi kaunis Bertrade, varsin hyvin tietäen sinun sydämesi sitä ikävöineen siitä alkaen, kun ensi kerran tunnustimme rakkautemme sinun kovasydämiselle isällesi. Katso! Minä lankean polvilleni eteesi, kyyhkyläiseni.» Ja niveltensä natistessa lihava parooni lysähti paksuille polvilleen.
Bertrade kääntyi, ja kun hän näki miehen, laukesivat hänen kopeat piirteensä ivalliseen hymyyn.
»Sinä olet hupakko, sir Peter», virkkoi hän, »ja lisäksi pahimmanlaatuinen hupakko — vanha hupakko. Sinun on hyödytöntä pitkittää kosintaasi, sillä minä en sinua huoli. Päästä minut täältä, jos olet herrasmies! Silloin ei huuliltani ikinä lähde sanaakaan siitä, mitä on tapahtunut. Mutta päästä minut! Mitään muuta en pyydä, ja sinun on hyödytöntä pidättää minua, sillä en voi antaa sinulle sitä, mitä haluaisit. Minä en rakasta sinua enkä ikinä voi sinua rakastaa.»
Hänen ensimmäiset sanansa olivat saaneet nöyryytyksen punan täplittämään paroonin ennestäänkin punertavat kasvot purppuran tapaisiksi, ja kun mies nyt yritti nousta pystyyn, valtasi hänet yhä pahempi hämminki sen tähden, että hänen suunnattoman vatsansa pakotuksesta täytyi käydä kontilleen, ennenkuin hän jaksoi nousta, joten hän kömpi pystyyn hyvin samalla tavoin kuin lehmä, kohottaen takapuolensa perin naurettavasti korkealle ilmaan. Seisoalleen päästyään hän näki tytön kääntävän kasvonsa toisaalle salatakseen nauruaan.
»Palaa huoneeseesi!» jyräytti hän. »Annan sinulle huomiseen saakka aikaa päättääksesi, tahdotko hyväksyä Peter of Colfaxin puolisoksesi vai joudutko hänen talossaan toiseen asemaan, joka iäksi erottaa sinut vertaistesi seurasta.»
Tyttö kääntyi häneen päin naurun yhäti väreillessä huulillaan.
»Minusta ei tule narrin, kömpelön, vanhan ilveilijän, rappeutuneen mässääjän ja irstailijan, miehen irvikuvan vaimoa. Ja mitä tulee toiseen ajattelemattomaan uhkaukseesi, ei sinulla ole sisua muuttaa toiveitasi teoiksi, sinä pelkurimainen raukka, sillä tiedät hyvin, että Simon de Montfort sivaltaisi omin käsin saastaisen sydämen rinnastasi, jos hän vain epäilisikään sinun rohjenneen puhua sellaista minulle, hänen tyttärelleen.» Ja Bertrade de Montfort poistui tämän vanhan saksilaisen Colfaxin linnan salista ja nousi tornikamariinsa.
Vanha nainen oli vahtimassa häntä yöllä ja myöhään seuraavaan iltapäivään saakka, jolloin Peter of Colfax uudelleen kutsui vankinsa puheilleen. Niin pahasti oli vanha noita peloitellut tyttöä, että tämä uskoi ihan varmasti paroonin varsin hyvin pystyvän täyttämään hirveän uhkauksensa, ja sentähden hän oli taaskin koettanut keksiä jotakin pelastus- tai viivytyskeinoa.
Se huone, jossa häntä säilytettiin, oli linnan läntisessä tornissa, hyvinkin kolmekymmentä metriä ainoasta ikkuna-aukosta näkyvän vallihaudan yläpuolella. Niin ollen oli pakeneminen sille suunnalle mahdoton. Ainoa ovi oli varustettu valtavilla tammisalvoilla, ja se itse oli koottu paksuista, samaa puuta olevista lankuista sekä vahvistettu rautaisilla poikkikiskoilla.
Jos hän vain saisi vanhan naisen pois huoneesta, aprikoi Bertrade, voisi hän huonekaluilla teljetä oven sisältäpäin ja siten ainakin viivyttää uhkaavaa kohtaloaan siinä toivossa, että apua joltakin taholta tulisi. Mutta hänen ovelimmatkin juonensa osoittautuivat tehottomiksi pystymättä edes hetkeksikään vapauttamaan häntä harpyijamaisesta vanginvartijastaan; ja kun lopullinen kutsu oli tullut, oli hän suunniltaan, koska hänellä ei ollut mitään keinoa tehdäkseen tyhjiksi ryöstäjänsä aikeet.
Hänen tikarinsa oli häneltä viety, mutta vanhan naisen uumenilla riippui sellainen ase, ja sen Bertrade päätti anastaa.
Teeskennellen, että hänen vyönsä solki juonitteli, hän kutsui vanhaa naista avukseen, ja kun akka taivutti päänsä likelle tytön vyötäisiä nähdäkseen, mikä vika soljessa oli, ojensi Bertrade vikkelästi kätensä hänen kupeelleen ja sieppasi tikarin tupesta. Ketterästi hän sitten ponnahti loitommaksi vanhuksesta, joka kirkaisi suuttumuksesta ja levottomuudesta, syöksyen häntä kohti.
»Takaisin!» kiljaisi tyttö. »Pysy etäällä, vanha noita, tai saat tuntea, kuinka pitkä oman tikarisi terä on!»
Nainen epäröi ja alkoi sitten kiroilla ja sättiä perin hirvittävästi, samalla huutaen apua.
Bertrade peräytyi ovelle, komentaen vanhaa naista kuoleman uhalla pysymään paikallaan, ja laski vikkelästi vankat teljet paikalleen. Tuskin oli viimeinen salpa ehtinyt kolahtaa kohdalleen, kun Peter of Colfax muassaan kymmenkunta palvelijaa ja sotilasta jo kolkutti kovasti oveen.
»Mikä siellä sisällä on vikana, Coll?» huusi parooni.
»Tyttö-letukka sieppasi tikarini ja aikoo murhata minut», kirkui akka.
»Ja sen varmasti teenkin, Peter of Colfax», vakuutti Bertrade, »jollet heti lähetä noutamaan ystäviäni saattamaan minua pois linnastasi, sillä en astu askeltakaan tästä huoneesta, ennenkuin tiedän, että sen ulkopuolella on omaa väkeäni».
Peter of Colfax rukoili ja uhkaili, komensi ja houkutteli, mutta kaikki turhaan. Niin kului iltapäivä, ja kun pimeys kattoi linnan, lakkasi parooni yrittämästä, aikoen nälällä pakottaa vankinsa tulemaan huoneesta.
Pienessä huoneessa Bertrade de Montfort istui penkillä, pitäen silmällä vankiaan uskaltamatta kääntää katsettaan pois hänestä sekunniksikaan. Koko sen pitkän yön hän istui siten, ja aamun sarastaessa hän oli samassa asennossa, väsyneet silmät yhäti tähdättyinä noita-akkaan.
Varhain aamulla Peter of Colfax alkoi uudelleen taivutella häntä tulemaan ulos; ja hän jopa myönsi kärsineensä tappion ja lupasi saattaa tytön turvassa isänsä linnaan, mutta Bertrade de Montfort ei antanut hänen valehtelevan kielensä pettää itseään.
»Sitten pakotan nälällä sinut tulemaan», tiuskaisi mies vihdoin.
»Ilomielin näännyn nälkään ennenkuin joudun sinun riettaisiin käsiisi», vastasi tyttö. »Mutta ensin nääntyy tämä vanha palvelijasi, sillä hän on hyvin iäkäs eikä niin vahva kuin minä. Mitä hyötyä sinulla niin ollen on kahden ihmisen tappamisesta, kun kuitenkin menetät saaliisi?»
Peter of Colfax ei vähääkään epäillyt, että hänen kaunis vankinsa toteuttaisi uhkauksensa, ja pani sentähden palvelijansa rikkomaan tukevaa ovea taltoilla, kirveillä ja sahoilla.
He työskentelivät tuntikausia tämän valtavan puolustuslaitteen kimpussa ja saivat vasta myöhään illalla tehdyksi siihen pienen aukon, parhaiksi niin ison, että siitä mahtui käsi sisälle; mutta ensimmäinen käsi, joka työntyi aukosta nostamaan salpoja, kiskaistiin nopeasti takaisin, samalla kun sen omistaja ulvahti kivusta. Siten tytön kädessä oleva terävä tikari lopetti kaikki ne toiveet, että huoneeseen päästäisiin särkemättä ovea täydelleen.
Tähän työhön kävivät ulkopuolella olevat miehet sitten uutterasti käsiksi, samalla kun Peter of Colfax alkoi uudelleen pyydellä heidän tekemästään pienestä aukosta. Bertrade vastasi ainoastaan kerran.
»Näetkö tämän tikarin?» kysyi hän. »Kun tuo ovi romahtaa, uppoaa tämän terä sydämeeni. Tuon oven takana sinun seurassasi ei ole mitään sellaista, mitä mieluummin en valitsisi kuolemaa tässä pienessä huoneessa.»
Puhuessaan hän kääntyi mieheen päin, jolle hänen sanansa olivat tarkoitetut, ensimmäisen kerran näiden väsyttävien, kamalien tuntien aikana, siirtäen katseensa pois vanhasta noidasta. Se riitti. Hiljaa, mutta vikkelästi kuin tiikeri syöksähti vanha nainen hänen niskaansa toisen, petolinnun jalkaa muistuttavan käden tarttuessa hänen tikaria pitävän kätensä ranteeseen.
»Nopeasti, mylord!» kiljaisi akka. »Salvat ylös, nopeasti!»
Heti Peter of Colfax työnsi kätensä oven pienestä aukosta, ja sekunnin kuluttua riensi neljä hänen miestänsä vanhan naisen avuksi.
Helposti he kiersivät tikarin Bertraden sormista, ja paroonin käskystä he raahasivat hänet alakerran avaraan saliin.
Kun Peter of Colfaxin seuralaiset olivat hänen komennuksestaan poistuneet, asteli parooni edestakaisin lattiata peittävillä pahnoilla. Vihdoin hän pysähtyi keskellä huonetta jäykkänä seisovan tytön eteen.
»Oletko jo tullut järkiisi, Bertrade de Montfort?» kysäisi hän äkäisesti. »Olen tarjonnut sinulle valinnan, saat joko olla Peter of Colfaxin kunnioitettu vaimo tai joudut väkisin hänen rakastajattarekseen. Pappi odottaa ulkosalla; mikä on nyt vastauksesi?»
»Sama, joka se on ollut näiden kahden viimeksi kuluneen päivän aikana», vastasi tyttö ylpeän ylenkatseellisesti. »Ja samana se pysyy aina. Minusta ei tule raukan, kammottavan, inhoittavan, sikamaisen miehen vaimoa eikä rakastajatarta. Minusta tuntuu, että kuolisin, jos tuntisin sinun kätesi kosketuksen ruumiissani. Sinä et uskalla kajota minuun, pelkuri. Minä, kreivin tytär, kuninkaan sisarentytär, naimisissa syyläisen sammakon, Peter of Colfaxin kanssa!»
»Suu kiinni, penikka!» karjaisi parooni lyijynharmaana raivosta. »Olet mennyt liian pitkälle. Tämä riittää! Jollet nyt rakasta minua, opetan sinut rakastamaan, ennenkuin aurinko nousee.» Ja rumasti kiroten hän tarttui karkeasti tytön käteen ja kiskoi häntä huoneen sivuseinässä olevaa pientä ovea kohti.
KYMMENES LUKU
Senjälkeen kun Norman of Torn oli kohdannut Bertrade de Montfortin ja ollut vieraana John de Stutevillen linnassa, kulutti hän hurjine laumoineen kolme viikkoa piirittäessään John de Greyn linnaa ja ryöstäessään sen. Tämä kuningasmielinen ylimys oli ottanut vangiksi ja hirtättänyt kaksi henkipaton soturia. Mutta kohdattuaan läänitysherrojen päällikön tyttären ei Norman of Torn enää kertaakaan kohottanut kättänsä kapinallisia eikä heidän ystäviään vastaan.
Kohta hänen palattuaan Torniin onnistuneelta retkeltään ilmoitti tornissa tähystelevä vahti, että linnaa lähestyi kymmenkunta sotisopaan puettua miestä. Norman lähetti Punapää-Shandyn ulkomuurille ottamaan selkoa seurueen asiasta, sillä tähän lujasti varustettuun ja kolkkoon linnoitukseen saapui vieraita harvoin, ja hän tiesi hyvin, ettei kymmenmiehinen soturiseurue uskaltaisi vihamielisessä tarkoituksessa tulla hänen suuren lurjusjoukkonsa kynsien ulottuville.
Roteva, punapäinen jättiläinen palasi pian ilmoittamaan, että portilla oli Henry de Montfort, Leicesterin kreivin vanhin poika, joka oli saapunut rauhanlipun suojassa ja halusi puhutella Tornin isäntää.
»Päästä heidät sisälle, Shandy!» komensi Norman of Torn. »Keskustelen heidän kanssansa täällä.»
Kun seurue muutamien minuuttien kuluttua opastettiin sisälle, näkivät tulijat edessään rauta-asuisen miehen, jonka kypärinsilmikko oli suljettu.
Henry de Montfort eteni ylpeän arvokkaasti henkipaton eteen.
»Tekö olette Norman of Torn?» tiedusti hän. Ja jos hän koetti salata tuntemaansa vihaa ja inhoa, onnistui se huonosti.
»Niin minua nimitetään», vastasi umpikypärinen mies. »Entä mikä on tuonut de Montfortin niin monien vuosien jälkeen vanhan naapurinsa vieraaksi?»
»Tiedätte hyvin, mikä minut on tuonut, Norman of Torn», lausui nuori mies. »On hyödytöntä tuhlata sanoja, emmekä me voi turvautua aseisiin, sillä olemme täydelleen vallassanne. Mainitkaa hintanne! Se maksetaan. Ilmaiskaa se vain nopeasti ja päästäkää minut ja sisareni täältä!»
»Mitä hullua puhetta tämä on, Henry de Montfort? Sisarenne! Mitä tarkoitatte?»
»Niin, sisareni Bertrade, jonka ryöstitte maantieltä kaksi päivää takaperin, sittenkun olitte murhanneet John de Stutevillin palvelijat, jotka olivat saattamassa häntä kotiin vierailulta paroonin tyttären luota. Tiedämme sen olevan teidän työtänne, koska vainajien otsassa oli teidän paholaisenmerkkinne.»
»Shandy!» karjaisi Norman of Torn. »Mitä tämä merkitsee? Kuka on ollut maantiellä hätyyttämässä naisia minun poissa ollessani? Sinä olit täällä päällikkönä minun vieraillessani loordi de Greyn luona. Jos pidät nahastasi, Shandy, puhu totta!»
»Siitä alkaen, kun nujersitte minut kunnon papin majassa, olen palvellut teitä hyvin, Norman of Torn; teidän pitäisi nyt tietää, että olen uskollinen ja etten ole kertaakaan valehdellut teille. Ainoakaan teidän sotilaanne ei ole tehnyt tätä, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, jolloin halpamaiset roistot ovat piirtäneet merkkinsä tappamiensa henkilöiden otsaan siten itse välttääkseen epäluulot.»
»Henry de Montfort», virkkoi Norman of Torn, kääntyen vieraansa puoleen, »meillä tornilaisilla ei ole hyvä maine, sen tiedän perin hyvin, mutta ei kenenkään sovi väittää meidän paljastavan miekkaamme naisia vastaan. Sisarenne ei ole täällä. Sen takeeksi annan teille Norman of Tornin kunniasanan. Eikö se riitä?»
»Kerrotaan, ettette koskaan valehtele», vastasi de Montfort. »Kunpa Jumala soisi minun tietää, kuka tämän tihutyön on tehnyt ja mistä päin osaisin etsiä sisartani!»
Äänettömästi de Montfort kääntyi ja poistui. Tuskin oli hänen seurueensa ehtinyt nostosillan ylitse, ennenkuin Tornin linnassa kuhisi kiiruhtavia miehiä ja siellä vallitsi meluinen hyörinä äkillisen hälytyksen johdosta.
Noin kolmen kymmen minuutin kuluttua kantoi viisisataa rautalevyjen suojaamaa hevosta teräsasuiset ratsastajansa synkän linnoituksen porttiholvin alitse, ja joukon etunenässä ratsastava Norman-paholainen suuntasi matkan vinhaa vauhtia Peter of Colfaxin linnalle päin.
Kiemurrellessaan Tornin varustetulta portilta alaspäin pitkin kivikkoista tietä tarjosi tämä lukuisa joukko hurjan ja barbaarisen loistavan näyn.
Miesten varukset olivat kaiken tyylisiä ja kaikista metalleista valmistettuja, saksilaisten muinaisista rengaspaidoista runsaasti koristettuihin, milanolaisiin levyvaruksiin saakka. Kulta- ja hopeakorut, töyhtöisiin kypäreihin, rintasuojuksiin ja kilpiin, jopa hevosten teräspiikkisiin otsalevyihinkin upotetut jalokivet osoittivat, kuinka runsas saalis oli joutunut Norman of Tornin huimien rosvojen osaksi.
Viidensadan keihään kärjessä lepattivat värisevät viirit, ja joukon yläpuolella hulmusi viisi Tornin harmaata, mustalla haukansiivellä koristettua lippua, yksi kunkin komppanian kohdalla. Sotilaiden laajat, lehmuspuiset kilvet olivat harmaalla nahalla päällystetyt, ja kunkin oikeassa ylänurkassa oli musta haukansiipi. Ratsastajien päällystakit olivat myöskin samanlaiset; ne olivat tumman harmaata villakangasta ja mustalla sudennahalla reunustetut, joten rauta-asujen ja valjaiden upeudesta huolimatta nämä hurjat komppaniat tekivät tuiman, harmaan, sotaisen vaikutuksen, joka sopi hyvin niiden maineeseen.
Kun Tornin suuri joukkio oli koottu yhteiskunnan kaikista kerroksista ja Euroopan kaikista sivistysmaista, oli sen kymmenessä komppaniassa sekä orjia että aatelisia, brittejä, saksilaisia, normanneja, tanskalaisia, saksalaisia, italialaisia, ranskalaisia, skotlantilaisia, piktejä ja irlantilaisia.
Täällä ei tehty erotusta syntyperän nojalla; karannut orja, jonka kaulassa vielä näkyivät pronssisen kaularenkaan hiertämät merkit, ratsasti kylki kyljessä ylimyssuvun lainsuojattoman vesan kanssa. Ainoat pääsyehdot, jotka joukkoon pyrkivältä vaadittiin, olivat halu ja kyky taistella ja valallinen sitoumus totella Norman of Tornin säätämiä lakeja.
Tämä pieni armeija oli jaettu kymmeneen satamiehiseen komppaniaan, ja niitä kutakin komensi taistelija, joka oli osoittanut arvonsa ja kuntonsa.
Vanhat ystävämme Punapää-Shandy sekä John ja James Flory johtivat kolmea ensimmäistä komppaniaa, ja jäljelläolevat olivat muiden tuhansissa otteluissa karaistujen veteranien komennossa.
Aikaisemman ammattinsa nojalla oli Silmäpuoli-Kanty saanut asevaraston ylihoitajan aina tärkeän paikan, kun taas Erakko-Peteristä, viimeisestä niistä viidestä hirtehisestä, jotka Norman of Torn oli kuusi vuotta sitten voittanut isä Clauden majassa, oli tullut Tornin suuren linnan ylihoitaja, johon perin tärkeään toimeen kuuluivat myöskin majoitus- ja muonitusmestarin tehtävät.
Tornin vanhus huolehti sekä orjien että aatelismiesten sotilaskoulutuksesta, sillä aina täytyi täyttää komppanioihin syntyneitä aukkoja, koska alituisesti kahakoitiin maanteillä ja taisteltiin läänitysylimysten linnoja vallattaessa; eivätkä he aina selviytyneet näistä otteluista vaurioitta, vaikka tavallisesti voittoisina.
Heidän tänään samotessaan laakson poikki länttä kohti ratsasti Norman of Torn ratsujoukon etunenässä, joka tuli pitkänä jonona hänen jäljessään. Hänen harmaan teräsasunsa yläpuolella kohosi haukansiipi hänen kypäristään. Se merkki näytti aina taistelussa hänen miehilleen, missä hän oli. Missä se heilui, sieltä löysi aina ottelua ja kunniaa ja sen ympärille heidän oli tapa kokoontua.
Norman of Tornin vierellä ratsasti tuima, harmaapäinen vanhus hiljaisena ja vaiteliaana, hautoen syvää vihaansa pahanilkisissä aivoissaan.
Kukin oman komppaniansa etunenässä ratsastivat sitten kapteenit:
Punapää-Shandy, John Flory, Orja-Edwild, italialainen kreivi Emilio de
Gropello ja ranskalainen sieur Ralph de la Campanie.
Kylistä ja taloista, jotka he sivuuttivat aamupuolella ja iltapäivän alussa, tuli miehiä, naisia ja lapsia osoittamaan heille suosiotaan ja käsiään heiluttamalla toivottamaan heille onnea; mutta ehdittyään Tornin läheisyydestä loitommalle, missä musta haukansiipi oli paremmin tunnettu hurjan maineensa nojalla kuin suuren henkipaton naapuristonsa alhaisolle tekemien hyvien töiden vuoksi, he näkivät ainoastaan suljettuja ja teljettyjä ovia sekä siellä täällä pienestä ikkunasta tirkistävät, pelokkaat kasvot.
Sydänyö oli käsissä, ennenkuin he saivat näkyviinsä Colfaxin mustat, tähtistä taivasta vastaan kuvastuvat tornit. Sijoitettuaan sotilaansa metsän pimentoon noin kolmen neljänneskilometrin päähän linnasta Norman of Torn ratsasti mukanaan Shandy ja viitisenkymmentä miestä niin lähelle linnaa kuin he saattoivat päästä huomaamattomina. Siellä he laskeutuivat satulasta, ja Norman of Torn hiipi yksin varovasti eteenpäin.
Käyttäen hyväkseen kaikkia suojaavia esineitä hän eteni ilmi tulematta ihan pääportin varjoon. Linnan suuren salin ikkunoista loisti himmeätä valoa, mutta mitään muita elonmerkkejä ei näkynyt. Norman of Torn hämmästyi kovasti havaitessaan, että nostosilta oli alhaalla eikä portilla eikä muureilla ollut merkkiäkään vahdeista.
Koska hän oli ryöstänyt tämän linnan noin kaksi vuotta sitten, tunsi hän sen huoneiden sisäisen järjestelyn ja tiesi pääsevänsä keittiöstä sen päällä olevaan pieneen etuhuoneeseen, josta ovi vei suoraan suureen saliin.
Ja niinpä kävi, että kun Peter of Colfax pyörähti pienen huoneen ovea kohti, seisahtui hän äkkiä kauhuissaan, sillä hänen edessään seisoi outo, rautapukuinen soturi kypärinsilmikko suljettuna ja miekka kädessä. Myöskin tyttö näki vieraan, ja hänen kasvoilleen levisi toivon ja elpyvän rohkeuden ilme.
»Miekka käteen!» komensi matala ääni englanninkielellä, »jollette mieluummin halua rukoilla, sillä pian kuolette».
»Kuka te olette, lurjus?» kiljaisi parooni. »Hoi, John! Hoi, Guy! Avuksi, nopeasti!» kirkui hän, samalla kun hän vetäisi miekkansa tupesta ja yritti vikkelästi peräytyä salin pääovelle; mutta rauta-asuinen mies oli hänen kimpussaan ja pakotti hänet ottelemaan, ennenkuin hän oli ennättänyt astua kolmea askelta.
Peter of Colfaxin maallinen vaellus olisi sinä iltana pikaisesti päättynyt, jolleivät John, Guy ja eräs kolmas hänen palvelijoistaan olisi syöksyneet sisälle miekat paljaina.
»Varokaa, herra ritari!» huudahti tyttö nähdessään tämän kolmikon rientävän isäntänsä avuksi.
Ritarin oli kääntyessään torjumaan heidän hyökkäystään pakko jättää kauhun valtaama parooni hetkiseksi rauhaan, ja taaskin viimemainittu pyrki ovelle, ajatellen ainoastaan pakoa; multa tyttö oli aavistanut hänen aikeensa, juoksi vikkelästi ovelle, kiersi vanhan lukon avainta ja viskasi sen voimainsa takaa salin kaukaiseen soppeen. Heti hän katui tekoaan, oivaltaen, että hän olisi voinut vähentää pelastajansa vastustajia ainakin yhdellä, mutta olikin nyt pakottanut raukkamaisen paroonin jäämään, eikä sen hurjempaa tappelijaa ole kuin umpikujaan ahdistettu rotta.
Ritari piti loistavasti puoliaan kaikkia kolmea käskyläisiä vastaan, ja hetkisen Bertrade de Montfort seisoi paikallaan, lumoutuneena katsellen tätä miekkailutaidon näytäntöä.
Hätyyttäen vastustajiaan milloin kutakin vuorotellen, milloin kahta yhtä aikaa, milloin taas kaikkia kolmea samalla haavaa pakotti äänetön ritari, vaikka häntä rasittikin raskas rauta-asu, heitä jatkuvasti perääntymään; hänen välähtelevä säilänsä näytti kutovan teräsverkon heidän ympärilleen. Äkkiä hänen miekkansa pysähtyi vain silmänräpäykseksi; se oli lävistänyt yhden ahdistajan sydämen, ja miehen vaipuessa lattialle se taaskin välkkyi likellä kahden jäljelläolevan sotilaan rintaa.
Toinen sortui lattialle vähemmän kuin kaksi sekuntia myöhemmin, ja sitten tytön huomio kiintyi kauhistuneen paroonin kasvoihin; Peter of Colfax siirtyi — hän hiipi hitaasti ja varovasti takaapäin umpikypäristä ritaria kohti ja hänen kohotetussa kädessään välkkyi ohut, terävä tikari.
Hetkisen tyttö seisoi jähmettyneenä kauhusta kykenemättä liikauttamaan edes sormeaan tai huutamaan, mutta vain hetkisen; sitten hänen lihaksensa taaskin tottelivat häntä, hän kumartui nopeasti, tempasi raskaan jalkajakkaran ja sinkosi sen suoraan Peter of Colfaxia kohti.
Se osui mieheen polvien alapuolelle ja kaasi hänet lattialle, samalla kun ritarin miekka lävisti viimeisen vastustajan kurkun.
Kaatuessaan parooni sysäsi raskaasti pöytää, joka kannatti salin ainoata sytytettyä lamppua. Silmänräpäyksessä jäi kaikki pilkkopimeään. Kuului nopeata, kahisevaa liikettä, joka muistutti rottien juoksua, ja sitten vallitsi avarassa salissa haudan hiljaisuus.
»Oletteko turvassa ja vahingoittumaton, mylady Bertrade?» tiedusti vakava ääni englanninkielellä pimeydestä.
»Kyllä, herra ritari», vastasi tyttö. »Entä te?»
»En ole saanut naarmuakaan. Mutta missä on hyvä ystävämme parooni?»
»Hän virui tässä lattialla vain tuokio sitten, ja hänen kädessään oli ohut, pitkä tikari. Olkaa varuillanne, herra ritari; hän saattaa parhaillaan hiipiä kimppuumme.»
Ritari ei vastannut, mutta neito kuuli hänen liikkuvan rohkeasti huoneessa, Pian hän oli löytänyt toisen lampun ja saanut valoa. Kun sen himmeät säteet hitaasti hajoittivat sysimustan pimeyden, näki tyttö kolmen sotilaan ruumiit, kaatuneen pöydän ja lampun sekä umpikypärisen ritarin; mutta Peter of Colfax oli poissa.
Ritari huomasi paroonin poissaolon samalla kertaa, mutta hänellä vain pääsi hiljainen, tuima naurahdus.
»Hän ei pääse pitkälle, mylady Bertrade», vakuutti hän.
»Miten tiedätte nimeni?» kysyi tyttö. »Kuka olette? En tunne varuksianne, eikä rintalevyssänne ole vaakunaa?»
Mies ei vastannut heti, ja Bertraden rinnassa sykähti sydän voimakkaammin, kun häntä elähytti se toivo, että hänen uljas pelastajansa saattaisi olla sama Roger de Condé, joka vain muutamia lyhyitä viikkoja takaperin oli pelastanut hänet Peter of Colfaxin palkkalaisten käsistä. Vartalo oli varmasti yhtä suora ja voimakas, ja miekkailutaito myöskin yhtä ihmeteltävä. Hänen täytyi olla Roger de Condé, mutta eihän viimemainittu ollut puhunut lainkaan englanninkieltä, kun taas tämä mies puhui sitä hyvin, vaikka tosin hieman ranskalaisvoittoisesti.
»Mylady Bertrade, olen Norman of Torn», virkkoi umpikypärinen soturi tyynen arvokkaasti.
Tytön rohkeus lamaantui, ja hänet valtasi hyytävä pelko. Vuosikausia oli se nimi merkinnyt raakaa julmuutta ja vimmaista vihaa hänen kaltaisiaan kohtaan. Pieniä lapsia peloiteltiin tottelemaan hämärästi viittailemalla, että Tornin paholainen saisi heidät, ja täysikasvuiset ihmiset olivat johtuneet lausumaan sen nimen kuiskaamalla, huulet tuimasti puristettuina.
»Norman of Torn!» supatti hän. »Jumala armahtakoon sieluani!»
Kypärin suljetun silmikon takana valahti henkipaton kasvoille tuskainen ja murheellinen ilme, ja vähäinen väristys, ikäänkuin kolkon toivottomuuden aiheuttama, puistatti hänen jättiläisvartaloaan.
»Teidän ei tarvitse pelätä, mylady», lohdutti hän surullisesta »Olette isänne linnassa Leicesterissä, ennenkuin aurinko on ehtinyt keskitaivaalle. Ja olette paremmassa turvassa vihatun Tornin paholaisen suojeluksessa kuin olisitte mahtavan isänne tai kuninkaallisen enonne seurassa.»
»Kerrotaan, että te ette milloinkaan valehtele, Norman of Torn», lausui tyttö, »ja minä uskon teitä. Mutta sanokaahan, minkä tähden olette niin ystävällinen de Montfortille.»
»Se ei johdu rakkaudesta isäänne eikä veljiänne eikä vihasta Peter of Colfaxia kohtaan eikä myöskään minkäänlaisen palkkion toivosta. Minua huvittaa tehdä niinkuin teen, siinä kaikki. Tulkaa!»
Hän saattoi tytön äänettömästi pihalle ja alhaalla olevan nostosillan ylitse edelleen, kunnes he pian erottivat ratsumiesryhmän, ja Shandyn hiljaa luikattua Norman of Torn ilmoitti, kuka hän oli.
»Ota mukaasi kymmenkunta miestä, ja tarkastakaa tuo hornanloukko! Tuo luokseni Peter of Colfax elävänä, myladyn vaippa ja ratsu — ja, Shandy, kun kaikki se on tehty, polttakaa koko pesä, Shandy, mutta ryöstää ei saa, Shandy!»
Shandy katsahti hämmästyneenä johtajaansa, sillä tulisoihtu ei ollut koskaan ollut Norman of Tornin ase, kun taas saalistaminen oli ollut hyvin tärkeä puoli, jos kohta ei aina tärkein tarkoitus hänen lukuisilla retkillään.
Henkipatto pani merkille alapäällikkönsä kummastuksen ja empimisen, viittasi häntä kuuntelemaan ja puhui:
»Punapää-Shandy, Norman of Torn on taistellut, ryöstänyt ja. saalistanut, koska hän on siitä pitänyt ja noudattanut periaatetta, joka on korkeintaan ollut epämääräistä yleistämistä. Tänä yönä olemme kostamassa mylady Bertrade de Montfortille tehtyä vääryyttä, ja se, Shandy, on toinen asia. Tuleen, Shandy, tornin huipusta keittiöön saakka, mutta myladyn palveluksessa ei saalistamista!»
»Kyllä, mylord», vastasi Shandy ja poistui pienen osastonsa etunenässä.
Puolen tunnin kuluttua hän palasi muassaan toistakymmentä vankia, mutta
Peter of Colfaxia ei näkynyt.
»Hän on paennut, mylord», ilmoitti kookas kapteeni, ja niin asia olikin. Peter of Colfax oli rientänyt linnansa kellariholveihin ja päässyt sieltä pitkää, maanalaista käytävää myöten joidenkuiden pappien majapaikkaan Norman of Tornin saarron ulkopuolelle. Tähän aikaan hän oli useiden kilometrien päässä matkalla rannikolle ja Ranskaan, sillä hän oli miekankäyttelystä tuntenut henkipaton eikä halunnut jäädä Englantiin uhmailemaan sekä Norman of Tornin että Simon de Montfortin vihaa.
»Hän palaa», oli henkipaton ainoa huomautus, kun hän oli saanut täyden varmuuden paroonin pakoonpääsystä.
He katselivat, kunnes linnasta alkoivat liekit roihuta ainakin kymmenestä kohdasta vankien seisoessa sykertyneinä yhteen kasaan pelon ja pahojen aavistusten vallassa, varmasti odottaen tilintekoa ja hirvittävää kuolemaa.
Varmistuttuaan siitä, ettei ihmisvoima mitenkään kyennyt enää pelastamaan tuhoon tuomittua rakennusta, antoi Norman of Torn lähtömääräyksen, ja soturit poistuivat pitkin maantietä, ratsastaen jonossa johtajansa ja Bertrade de Monfortin jäljessä, jätettyään äskeiset vankinsa perin ällistyneiksi, mutta vahingoittumattomiksi ja vapaiksi.
Katsoessaan taaksepäin he näkivät taivaan punertavan valtavista liekeistä, jotka leimusivat paljon korkeiden tornien yläpuolelle. Suunnattomia, sakeita savupilviä vieri etelään päin, peittäen taivaanrannan. Silloin tällöin savu hälveni, jättäen tuokioksi näkyviin palavan linnan tummat muurit, joiden satoja ikkuna-aukkoja valaisi sisällä raivoavan tulen punainen hehku. Se oli kaunis, vaikuttava näky, mutta niin tavallinen noina hurjina, villeinä aikoina, ettei se kenestäkään ansainnut enempää kuin nopean vilkaisun taaksepäin.
Monenlaisia tunteita liikkui useiden lokaisella, livettävällä tiellä hitaasti loittonevien ratsastajien rinnassa. Norman of Torn oli sekä ylpeä että surullinen, ylpeän riemastunut siitä, että oli ehtinyt ajoissa pelastamaan tämän tytön, joka oli herättänyt hänen rinnassaan niin kummallisia tunteita, surullinen sentähden, että hän tytön silmissä oli kammottava olento. Mutta sillä hetkellä riitti hänelle se, että Bertraden läheisyys tuotti hänelle puhdasta onnea; mitäpä hyödytti ajatella huomista! Tornin pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus kantoi kiukkuaan, jota hän ei uskaltanut avoimesti purkaa, ja kiroili sattumaa, joka oli lähettänyt Henry de Montfortin Torniin etsimään sisartaan, kun taas henkipaton seuralaiset hiljaa sadattelivat omituista oikkua, joka oli kiidättänyt heidät tälle pitkälle, taisteluttomalle ja saaliittomalle ratsastusretkelle.
Bertrade de Montfort oli vain ihmeissään siitä, että hänen piti kiittää hengestään ja kunniastaan tätä hurjaa hirtehistä, joka oli vannonut erikoisesti vihaavansa hänen sukuaan, koska se oli sukua Plantagenet-suvulle. Hän ei jaksanut sitä käsittää, mutta hänen pelastajansa tuntui puhuvan hyvin niin karkeaksi mieheksi. Tyttö aprikoi, minkälaiset saattoivat tuon suljetun kypärinsilmikon takana piilevät kasvot olla.
Kerran henkipatto irroitti vaippansa satulansa takakappaleesta ja kietoi sen tytön hartioiden ympärille, sillä yö-ilma oli kolea, ja toisen kerran hän laskeutui maahan ja talutti Bertraden ratsua tiessä olevan pahan kohdan ohitse, jotta hevonen ei liukastuisi ja kaatuisi.
Tyttö kiitti häntä kohteliaaseen tapaansa näistä palveluksista, mutta muutoin he eivät lausuneet toisilleen sanaakaan. Äänettöminä he puolipäivän tienoilla saapuivat Simon de Montfortin linnan näkyviin.
Tornissa oleva vahti tyrmistyi nähdessään niin lukuisan aseellisen seurueen saapuvan, joten komean linnoituksen muurit heidän ennättäessään äänenkantaman päähän niistä olivat täynnä sotilaita.
Shandy ratsasti muiden edelle rauhanlipun suojassa, ja hänen saavuttuaan linnan muurin juurelle huusi Simon de Montfort:
»Keitä olette ja mikä on asianne? Sota vaiko rauha?»
»Päällikkömme on Norman of Torn; hän on tullut rauhallisissa aikeissa auttaessaan erästä de Montfortia», vastasi Shandy. »Hän haluaisi tulla linnaan mukanaan yksi seuralainen, herra kreivi.»
»Uskaltaako Norman of Torn astua Simon de Montfortin linnaan — arveleeko hän minun pitävän rosvojen majapaikkaa?» kiljaisi raju soturivanhus.