Vaikka tehtävänä oleva työmme oli mitä vastenmielisintä, pidettiin meidän osaamme kaikkein parhaana, ja toiset miehet kiittivät onneaan, kun olivat päässeet tähän työhön.
"Älä koske siihen, toveri, hoitaja sanoo sen olevan kuolettavaa", varoitti minua työtoverini, pitäessäni auki purtilon suuta, mihin hän tyhjensi ulostusastiaa.
Se oli tuotu sairasosastolta, ja minä vakuutin hänelle, etten aikonut siihen koskea enkä liioin antaa sen koskea minua. Siitä huolimatta täytyi minun kantaa purtilo ja montakin purtiloa alas viidet kerrosportaat ja tyhjentää ne säiliöön, jossa tätä mädätystä kiireesti valeltiin väkevällä puhdistusliuoksella. Kenties kaikki tämä on järkevää armeliaisuutta. Nämä piikkiläin ja katujen ihmiset ovat vain maanvaivana. He eivät ole miksikään hyväksi eivätkä hyödyksi kenellekään, eivät edes itsellensä. Heidän olemassaolonsa merkitsee maailmalle sekasortoa, ja parasta olisi, jos he olisivat tieltä poissa. Kohtalonsa kovuus on heidät murtanut, heillä on huono ravinto, hoito vielä huonompi, ja sentakia heihin kulkutauti aina ensiksi iskee, ja heidät se samoin nopeimmin tappaa.
He tuntevat itsekin, että yhteiskunnan voimat pyrkivät hävittämään heidän elinmahdollisuutensa. Olimme valelemassa puhdistusliuosta ruumishuoneen vieressä, kun ruumisvaunut ajoivat sisälle, ja niihin oli ahdettu viisi ruumista. Tämä johti keskustelun "valkoryyppyyn" ja "mustaan Jussiin", ja huomasin heidän kaikkien olevan vakuutettuja siitä, että sellainen köyhä mies tai nainen, josta sairaalassa oli liian paljon vastusta tai joka oli huonossa kunnossa, "hivuteltiin pois". Toisin sanoen, että parantumattomille ja vastuksellisille annettiin annos "mustaa jussia" tai "valkoryyppy" ja heidät lähetettiin paremmille maille. On aivan samantekevää, oliko tässä perää vai ei. Pääasia on, että he käsittävät asian niin, ja he ovat luoneet kieleen tätä vakaumustaan vastaavat käsitteet "musta jussi", "valkoryyppy" ja "hivutella pois".
Kello kahdeksan menimme sairaalan alla olevaan kellariin saamaan teetä ja sairaalan ruoantähteitä. Nämä oli kasattu tavattoman suurelle lautaselle korkeaksi keoksi, mikä oli sanoin kuvaamatonta sekasotkua — leipäpalasia, silavakokkareita, paistetun lihan palanutta kuorta, luita, lyhyesti sanoen kaikenlaista kaikenlaisia tauteja sairastavien potilasten hampaitten ja sormien kautta kulkenutta jätettä. Tähän sekasotkuun miehet upottivat kätensä, kaivaen, käpälöiden, kääntäen, nuuskien, hyläten ja kahmien kilpaa. Se ei ollut kaunista. Siat eivät olisi pahemmin penkoneet. Mutta nämä kurjat raukat olivat nälissään, ja he söivät ahnaina sitä rapaa, ja kun he eivät enää jaksaneet syödä, he kietoivat jäännökset nenäliinoihinsa ja pujottivat mytyn poveensa paitainsa alle.
"Kerran kun olin täällä ennen, niin mitäpä löysinkään tuolta noin muuta kuin suuren kasan siankyljyksiä", sanoi "Inkivääri" minulle. "Tuolta noin" merkitsi paikkaa, minne mädätys vietiin ja missä se valeltiin väkevällä puhdistusliuoksella. "Ne olivat erinomaisia, loppumattomasti lihaa niissä oli, ja minä kahmasin ne kainalooni, juoksin portista ulos ja kadulle hakemaan jotakuta, kenelle ne antaa. En nähnyt yhtään sielua ja juoksin sinne tänne aivan mielettömänä, kintereilläni vartija, joka luuli minun livistävän. Mutta juuri ennenkuin hän ennätti kaapata minut, tapasin vanhan vaimoihmisen ja nakkasin ne hänen esiliinaansa."
Sinä armeliaisuus, sinä ihmisystävyys, astuhan alas piikkilään ja ota "Inkivääri" opettajaksesi! Kadotuksen-kuilun pohjalla hän suoritti teon, jota epäitsekkäämpää ei ole milloinkaan Kadotuksen-kuilun ulkopuolella tehty. "Inkiväärin" teko oli kaunis, ja vaikka vaimo-vanhus olisi saanutkin jonkin tartunnan kyljyksien "loppumattomasta lihasta", oli se sittenkin kaunis, sangen kaunis. Mutta kaikkein valtavimmin vaikuttava tässä tapauksessa on minusta "Inkivääri"-rukka, joka oli "aivan mielettömänä" nähdessään niin paljon "lihaa" joutuvan hukkaan.
Tilapäishoitolan järjestyssäännöt määräävät, että sinne tulijan on pysyttävä hoitolassa kaksi yötä ja yksi päivä; mutta minä olin nähnyt tarpeekseni tarkoituksiani varten, olin maksanut möykkyni ja vuoteeni ja olin valmis juoksemaan tieheni.
"Tule pois, livistäkäämme", sanoin eräälle toverilleni, osoittaen avointa porttia, josta ruumisvaunu oli tullut.
"Ja otamme neljätoista päivää?"
"Emme, vaan pakenemme."
"Ei, minä tulin tänne levähtämään", sanoi hän tyytyväisenä.
"Toisenkaan yön uni ei tee minulle pahaa."
He olivat kaikki samaa mieltä, ja niin minun täytyi "livistää" yksin.
"Sinä et koskaan enää pääse tänne yöksi", varoittivat he minua.
"Ei tee mitään", vastasin niin innoissani, etteivät he voineet sitä ymmärtää; ja niin livahdin portille ja juoksin nopeasti katua alas.
Kiiruhdin suoraan asuntooni, vaihdoin vaatteeni ja vajaan tunnin kuluttua paostani hikoilin turkkilaisessa kylvyssä pois kaikki basillit ja muut samankaltaiset, jotka ehkä olivat tunkeutuneet marrasketeeni, ja toivoin vain, että olisin voinut sietää kolmesataakaksikymmentä astetta kahdensadankahdenkymmenen sijasta. [Fahrenheitin mukaan, joka on käytännössä englanninkielisissä maissa. — Suom. muist.]
X.
LIPUN KANNOSSA.
"Lipun kantaminen" merkitsee kaduilla kuljeksimista koko yön; ja tunnusmerkki koholla, kuvaannollisesti puhuen, minäkin läksin ulos katselemaan, mitä nähtävissä oli. Miehiä ja naisia kulkee öisin katuja koko tämän suuren kaupungin läpi, mutta minä valitsin Länsipään ja tallustelin Leicester-tori lähtökohtanani Thamesin Embankmentin ja Hyde Parkin väliä.
Satoi rankasti, kun teatterit purkautuivat, ja huvipaikoista tulviva loistava väenpaljous oli ahtaalla ajureita etsiessään. Kadut olivat kuin hurjia vaunuvirtoja, mutta useimmat ajopeleistä olivat tilattuja; ja täällä näin ryysyisten miesten ja poikain epätoivoisesti yrittävän hankkia ajureita ajoneuvoja vailla oleville naisille ja herroille, ansaitakseen itselleen öisen suojan. Käytän sanaa "epätoivoisesti", tarkoittaen juuri sitä, sillä nämä kurjat kodittomat pelasivat uhkapeliä likomärkyydestä ja vuoteesta; ja useimmat heistä, sen huomasin, saivat likomärkyyden ja menettivät vuoteen. Kävellä koko myrskyinen yö märissä vaatteissa sekä lisäksi nälissään, saamatta viikko- tai kuukausimääriin maistaa liharuokaa, sepä on melkein siksi ankaraa leikkiä, ettei sitä ihminen kestä. Hyvin ravittuna ja hyvin puettuna olen kulkenut koko päivän lämpömittarin väkiviinan osoittaessa seitsemääkymmentäneljää astetta alle nollan — Klondykessa; ja vaikka kärsin, ei se kuitenkaan ollut mitään "lipun kannon" rinnalla läpi yön nälkäisenä, ryysyisenä ja likomärkänä.
Kadut kävivät sangen rauhallisiksi ja yksinäisiksi teatterijoukkojen mentyä kotiin. Näkyi ainoastaan kaikkialla läsnäolevia poliisimiehiä, jotka leimauttelivat salalyhtyjään porttikäytäviin ja kujiin, sekä miehiä, naisia ja poikasia, jotka rakennusten kupeilta etsivät suojaa tuulelta ja sateelta. Piccadilly ei kuitenkaan ollut aivan autio. Sen käytävillä loisteli hyvin puettuja, saattajia vailla olevia naisia, ja siellä oli enemmän elämää ja toimintaa kuin missään muualla, mikä johtui saattajain etsinnästä. Mutta kello kolmen aikoihin heistä oli viimeinenkin hävinnyt, ja sitten oli todellakin yksinäistä.
Kello puoli kahden aikoina myötäänsä valuva sade lakkasi, ja senjälkeen seurasi vain sadekuuroja. Kodittomat väistyivät rakennusten suojasta ja kävellä lynkyttelivät edestakaisin kaikkialla saadakseen veren kiertämään ja pysyäkseen lämpiminä.
Erään vanhan vaimon, viiden- ja kuudenkymmenen välillä, pelkkä ihmisraunio, olin havainnut jo aikaisemmin illalla seisovan Piccadillylla, lähellä Leicester-toria. Hänellä ei näyttänyt olevan enemmän älyä kuin voimaakaan väistyä sateesta suojaan tai olla liikkeellä, vaan hän seisoi tylsänä, jos vain sai siihen tilaisuutta, ajatellen arvatenkin menneitä päiviä, jolloin elämä oli nuorta ja veri läikehti lämpimänä. Mutta usein hänellä ei ollut sitä tilaisuutta. Jokainen poliisimies hänet nyhkäisi liikkeelle, ja keskimäärin kuudella nyhkäisyllä hän sai laahustetuksi passipiiristä toiseen. Kello kolme hän oli edennyt aina St. James-kadulle asti; ja kellojen lyödessä neljää näin hänen nukkuvan sikeästi Green Parkin rautakaidetta vasten. Sakea sadekuuro valeli silloin maata, ja hänen täytyi olla aivan likomärkänä.
Kello yksi arvelin itsekseni: Kuvittelepas olevasi köyhä, pennitön nuori mies Lontoon kaupungissa ja että sinun huomenna on etsittävä työtä. Senvuoksi on sinun välttämätöntä nukkua hiukan, jaksaaksesi etsiä työtä ja tehdä työtä, jos satut sitä saamaan.
Ja niinpä istuuduin erään rakennuksen kiviportaalle. Viittä minuuttia myöhemmin poliisi tarkasteli minua. Silmäni olivat aivan auki ja niinpä hän vain murahti ja meni menojaan. Kymmentä minuuttia myöhemmin pääni notkui polvieni välissä ja minä torkuin, kun sama poliisi minulle ärähti: "Hei, sinä siinä, ala laputtaa."
Minä aloin. Samoinkuin vanha vaimo sain aloittaa uudelleen kerran toisensa perästä; aina kun yritin torkahtaa, ehätti joku poliisimies ajamaan minut tielle jälleen. Hiukan jälkeenpäin, kun olin luopunut torkkumisyrityksistä, kävelin erään nuoren lontoolaisen kanssa (joka oli ollut siirtomaissa ja toivoi olevansa siellä vieläkin) ja keksin avoimen, erään rakennuksen alle vievän käytävän, joka hävisi pimeyteen. Matala rauta-aita oli sen edessä.
"Tule", sanoin. "Kiivetäänpäs yli, niin saamme rauhassa nukkua."
"Mitä?" hän vastasi, peräytyen rinnaltani. "Siitä saisi kolme kuukautta. En perhana tulekaan."
Myöhemmin kuljin Hyde Parkin ohitse nuoren neljä- tai viisitoista-vuotiaan pojan kanssa, joka oli mitä kurjimman näköinen nuorukainen, kuiva, kuoppasilmäinen ja sairas.
"Kiivetäänpäs aidan yli", ehdotin hänelle, "ja ryömitään pensastoon nukkumaan. Sieltä eivät pollarit meitä löydä."
"Älä luule", vastasi hän. "Siellä ovat puiston vartijat, ja he kyllä pitävät huolta siitä, että saat kuusi kuukautta."
Kylläpä ajat olivat muuttuneet. Poikasena luin kodittomista pojista, jotka nukkuivat porttikäytävissä. Tällainen aihe on muodostunut aivan perinnäistarinaksi. Perustilanteena se varmaan tulee pysymään kirjallisuudessa vielä tulevankin vuosisadan, mutta kuivana tosiasiana sitä ei enää ole. Porttikäytävät ovat kyllä jäljellä, ja pojat ovat jäljellä, mutta niiden onnellista yhdistymistä ei tapahdu. Porttikäytävät pysyvät tyhjinä, ja pojat ovat valveilla ja "kantavat lippua".
"Minä olin alhaalla holveissa", kiukutteli muuan toinen nuorukainen. "Holveilla" hän tarkoitti niitä rauta-arkkuja, joista Thamesin yli kaartuvat sillat alkavat. "Minä olin alhaalla holveissa kaikkein pahimman sateen aikana, mutta pollari tuli ajamaan minut pois. Mutta minä menin takaisin ja hän tuli myös. 'Hoi', sanoi hän, 'mitä sinulla on täällä tekemistä?' Ja pois oli minun meneminen, mutta minä sanoin: 'Luulit kai minun aikovan kähveltää tämän pirun sillan?'"
"Lipun kannossa" kulkevien kesken on Green Park-puisto sellaisessa maineessa, että sen portit avataan aikaisemmin kuin muiden puistojen, ja neljänneksen yli neljä aamulla minä monien muiden mukana astuin Green Park-puistoon. Satoi taas, mutta kodittomat olivat tuiki väsyneitä yön kävelystä ja laskeutuivat penkeille nukkuen heti. Monet miehet ojentautuivat vettä tihkuvalle nurmikolle, ja vaikka sade heitä alati valeli, he nukkuivat lopen väsyneen unta.
Ja nyt tahdon arvostella niitä, joilla on valta. Heillä on valta ja siksi he saavat säätää mitä mielivät; enkä minä voi muuta kuin arvostella heidän säädöstensä hassutuksia. He pakottavat kodittomat kävelemään edestakaisin koko yön. He karkoittavat heidät porteilta ja käytäviltä ja sulkevat heidät pois puistoista. Kaiken tämän ilmeisenä tarkoituksena on estää heitä nukkumasta. No niin, niillä joilla valta on, on valta riistää heiltä uni ja riistää heiltä mitä tahansa; mutta mitä ihmeen järkeä on siinä, että he avaavat puistojen portit kello viideltä aamulla ja laskevat kodittomat sinne nukkumaan? Jos heidän tarkoituksensa on estää heitä nukkumasta, miksi he antavat heidän nukkua kello viiden jälkeen aamulla? Ja jos heidän tarkoituksensa ei ole estää heitä nukkumasta, niin miksi he eivät salli heidän nukkua aikaisemmin yöllä?
Tässä yhteydessä tahdon sanoa, että kuljin Green Parkin ohi samana päivänä kello yhden aikaan päivällä ja laskin kymmenittäin näitä ryysyläisiä nukkumassa nurmikolla. Oli sunnuntai-iltapäivä, aurinko paistoi silloin tällöin, ja hyvin puettuja länsipääläisiä vaimoineen ja jälkeläisineen oli liikkeellä tuhansittain raitista ilmaa saamassa. Eipä ollut mieluisaa heidän katsella näitä kamalia, siivottomia, nukkuvia kulkureita; ja kulkurit itse, sen tiedän, olisivat mieluummin nukkuneet unensa edellisenä yönä.
Senpä vuoksi, te hienot, arvokkaat ihmiset, jos joskus käytte Lontoon kaupungissa ja näette näiden ihmisten nukkuvan penkeillä ja nurmikolla, älkää huoliko ajatella, että he ovat laiskureita, jotka mieluummin nukkuvat kuin tekevät työtä. Painakaa mieleenne, että ne, joilla on valta, ovat pakottaneet heidät olemaan kävelyllä koko pitkän yön ja että heillä ei päivisin ole mitään muuta makuusijaa.
XI.
PIHTI.
Mutta koko yön "lippua kannettuani" minä en nukkunut Green Parkissa aamun koitteessa. Olin tosin ihoa myöten märkänä, enkä ollut nukkunut neljäänkolmatta tuntiin; mutta halusin jatkaa työnhaussa olevan pennittömän miehen seikkailua, ja senvuoksi minun täytyi etsiä ensiksikin aamiaista ja sitten työtä.
Yöllä olin kuullut puhuttavan Thamesin Surrey-puolella olevasta paikasta, jossa pelastusarmeija joka sunnuntai-aamu antoi aamiaista "pesemättömille". (Ja sivumennen sanoen "lipun kantajat" ovat pesemättömiä aamulla, eikä heissä muutenkaan, ellei sada, paljon pesun jälkiä näy.) Tämäpä käy, ajattelin — aamiaista aamulla, ja sitten koko päivä työnhakuun käytettävissä.
Se oli vaivalloista kulkua. Laahustin väsyneitä jalkojani St. James Streetiä alaspäin pitkin Pall Mall-katua, sivu Trafalgar-torin Strandille. Kuljin Waterloon siltaa Surreyn puolelle, poikkesin Blackfriars Roadille päätyen lähelle Surreyn teatteria ja saavuin pelastusarmeijan majoille ennen kello seitsemää. Tämä oli "pihti". Ja "pihdillä" katukielessä tarkoitetaan paikkaa, mistä saattaa saada vapaan aterian.
Siellä oli kirjava joukko viheliäisiä hylkyjä, jotka olivat viettäneet yönsä sateessa. Sitä kauheata kurjuutta! Ja sitä kurjuuden paljoutta! Vanhoja miehiä, nuoria miehiä, kaikenlaisia miehiä ja vielä poikia päälle päätteeksi, kaikenlaisia poikia. Toiset torkkuivat seisaallaan, kymmenkunta oli ojentautunut kiviportaille mitä kiduttavimpiin asentoihin, kaikki olivat sikeässä unessa, ja heidän ruumiittensa iho paistoi punaiselta ryysyjen rei'istä ja ratkeimista. Ja kadulla molemmin puolin majaa ja vastapäisellä puolella katua koko korttelin pituudelta kumpaankin suuntaan oli jokaisella rappusella kaksi kolme olentoa, kaikki nukkuen, pää riippuen polvien varassa. Ja muistettava on, että aika ei ollut mitenkään ankara Englannissa. Asiat luistivat, niinkuin ne tavallisesti luistavat, eikä aika ollut huono ellei hyväkään.
Ja sitten tuli poliisi. "Tiehenne siitä, haisevat siat. Niin, niin, tarsikaa tiehenne!" Ja niinkuin sikoja hän ajoi heitä ovenpielistä ja sirotti heidät kaikkiin suuntiin pitkin Surreytä. Mutta tavatessaan portailla nukkuvan joukon hän ällistyi. "Siivotonta!" huudahti hän. "Inhoittavaa! Ja vielä sunnuntaiaamuna! Kaunista katseltavaa! Hei, hei! Tiehenne siitä, kirotut vetelykset!"
Se oli todella siivotonta katsella. Minua itseänikin inhoitti. Enkä olisi sallinut tyttäreni ryvettää silmiänsä sellaista katselemalla enkä laskenut häntä puolta mailia lähemmäksi; mutta siinäpä sitä ollaan, eikä voi muuta sanoa kuin "mutta".
Poliisimies läksi omia teitään, ja me patouduimme jälleen yhteen kuin kärpäset hunajakakun ympärille. Sillä olihan meitä odottamassa sangen harvinainen asia, aamiainen. Emmepä olisi voineet sen kiinteämmin ja epätoivoisemmin yhteen rynnistäytyä, vaikka olisi miljoonan dollarin seteleitä jaeltu. Toiset ehtivät jo uudelleen torkahtaa, kun sama poliisimies tuli takaisin, ja taas meidät siroteltiin hajalle, mutta vain uudelleen palataksemme, kun väylä oli selvä.
Puoli kahdeksalta pikku ovi avautui ja pelastusarmeijan sotilas pisti päänsä ulos. "Hullutusta tukkia tie tuolla tavalla", sanoi hän. "Ne, joilla on lippu, saavat tulla sisälle nyt, ne, joilla ei ole, saavat tulla kello yhdeksän."
Siinä se oli aamiainen. Kello yhdeksän. Puolitoista tuntia vielä. Niitä miehiä, joilla oli lippu, kadehdittiin kovasti. He saivat käydä sisälle, saivat pestä itsensä sekä istua lepäämään aamiaiseen asti, kun taas me saimme odottaa samaa aamiaista kadulla. Lippuja oli jaeltu edellisenä yönä kaduilla ja Embankmentin varrella, eikä niiden haltijaksi ollut päässyt ansiosta, vaan onnesta.
Puoli yhdeksältä laskettiin taas sisälle useita lippumiehiä, ja yhdeksältä pieni portti avattiin meille toisille. Me pusertauduimme jollakin tavoin läpi ja havaitsimme olevamme pihassa yhteensullottuina kuin sillit. Monissa paikoissa olen saanut tehdä työtä suurukseni puolesta, kuten kulkuripäivinäni Suuressa Lännessä; mutta en ole milloinkaan aamiaisesta niin ankaraa vaivaa nähnyt kuin tästä. Yli kaksi tuntia olin odottanut ulkona ja runsaan tunnin odottelin vielä tällä täyteen sullotulla pihamaalla. En ollut saanut mitään syödäkseni illalla ja olin heikko ja uupunut, ja märkien vaatteiden ja likaisten ruumiiden haju, joka höyrysi tunkkaantunutta eläimellistä kuumuutta ja piiritti kiinteästi minua, melkein pani minut yökkimään. Niin tiheään olimme sullotut, että useat miehet käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja nukkuivat sikeästi seisaallaan.
Pelastusarmeijasta en yleensä tiedä paljoa, ja miten tässä sitä arvostelenkin, se koskee vain sitä pelastusarmeijan erikoista ryhmää, joka toimii Blackfriars Roadin varrella lähellä Surreyn teatteria. Ensiksikin on yhtä julmaa kuin tarpeetontakin seisottaa koko yönsä liikkeellä olleita miehiä yhä edelleen tuntikausia. Me olimme heikkoja, nälkäisiä ja uuvuksissa yön koettelemuksista ja unen puutteesta, mutta kuitenkin saimme yhä seistä, seistä ja seistä ilman järjellistä syytä.
Merimiehiä oli runsaasti tässä joukossa. Minusta näytti, että joka neljäs mies etsiskeli laivaa, ja lopuksi havaitsin heissä ainakin kymmenkunta amerikkalaista merimiestä. Tiedustellessani, kuinka he olivat joutuneet "matalikolle", jokainen mies kertoi saman jutun, mikä, sikäli kuin tunsin meriasioita, tuntui todelta. Englantilaiset laivat pestaavat merimiehensä matkakaupalla, mikä merkitsee kiertomatkaa, kestäen joskus kolmekin vuotta; eivätkä miehet voi erota eivätkä saada työtodistustaan, ennenkuin ovat saapuneet lähtösatamaan Englantiin. Heidän palkkansa on pieni, ruokansa huono ja kohtelunsa vieläkin huonompi. Varsin usein heidän kapteeninsa tosiasiallisesti pakottaa heidät karkaamaan uudessa maailmassa tai siirtomaissa ja jättämään sievät palkkarahansa nostamatta — kapteenin, laivanisäntien tai kummankin varmaksi voitoksi. Mutta tapahtuipa se yksin tästä syystä taikka ei, varmaa on, että suuret joukot heistä karkaavat. Kotimatkaa varten laivaan pestataan senvuoksi keitä merimiehiä vain rannalta tavataan. Nämä miehet saavat hiukan korkeamman palkan kuin muualla maailmassa maksetaan, mutta heidän täytyy suostua eroamaan palveluksesta Englantiin saavuttaessa. Syy on ilmeinen: olisihan huonoa taloudenpitoa pestata heidät pitemmäksi ajaksi, koska merimiehen palkat ovat pienet Englannissa ja Englanti on aina joutilaita merimiehiä tulvillaan. Tämä selvitti täydellisesti, miksi amerikkalaisia merimiehiä oli pelastusarmeijan majoilla. Päästäkseen "matalikolta" ulkomaisessa paikassa he olivat tulleet Englantiin, mutta vain joutuakseen uudelleen "matalikolle" kaikkein "ulkomaisimmassa" paikassa.
Parisenkymmentä amerikkalaista oli joukossa, ja ei-merimiehet olivat "kuninkaallisia kulkureita", miehiä, joiden toverina oli tuuli, koko maailman kulkuri. He olivat kaikki hyvällä tuulella, ottaen vastoinkäymisensä reippain mielin, mikä on heidän päätunnusmerkkinsä eikä milloinkaan näytä heistä luopuvan; mutta silti he noituivat Englantia synkin vertauksin, jotka tuntuivat sangen virkistäviltä, kuukauden päivät kuunneltuani vain kuvaköyhiä ja yksitoikkoisia itäpääläis-kirouksia. Lontoolaisella on yksi kirosana, yksi ainoa vain, riettain koko kielessä, ja sitä hän käyttää kaikissa tilaisuuksissa. Aivan toista on Lännen kirkas ja kuvarikas kiroaminen, joka pikemminkin on pilkallista kuin rietasta. Jos kerran ihmisten täytyy kiroilla, niin pilkka on parempi kuin säädyttömyys; siinä on jonkinlaista rohkeutta, seikkailuhalua ja uhmaa, joka on parempi kuin silkka riettaus.
Siellä oli muuan amerikkalainen kuninkaallinen kulkuri, jonka huomasin varsin herkulliseksi. Ensin havaitsin hänet kadulla, jossa hän nukkui erään oven pielessä pää polville painuneena, mutta päässä hattu, jota ei tapaa itäpuolella valtamerta. Kun poliisimies hääti hänet tielle, hän nousi hitaasti ja välinpitämättömästi, katsahti poliisimieheen, haukotteli ja venyttelihe, katsoi jälleen poliisiin aivan kuin ei olisi tietänyt, aikoiko totella vai ei, ja löntysti sitten kiirettä pitämättä katukäytävälle. Aluksi olin varma siitä, mistä hattu oli peräisin, ja nyt tiesin hatun pitäjänkin kotimaan.
Tungoksessa pihamaalla jouduin hänen vierelleen ja puutuimme pitkiin juttuihin. Hän oli kulkenut Espanjat, Italiat, Sveitsit ja Ranskat ja suorittanut käytännössä melkeinpä mahdottoman teon kulkemalla "jäniksenä" kolmensadan mailin matkan Ranskan rautatiellä, joutumatta perilläkään kiinni. Missä minä olin oleillut? kysyi hän. Ja kuinka olin onnistunut pääsemään pötkölleni? — mikä tarkoitti nukkumapaikkaani. Tunsinko jo pyyntipaikat? Hän aikoi niihin perehtyä, vaikka maaseutu oli "nyrkit pystyssä" ja kaupungit "potkivat pyllylle". Vaivalloista, eikö ollut? Ei voinut "rouhia" (kerjätä) missään joutumatta "nipistyksiin". Mutta hänpä ei aikonut antautua. Buffalo Billin näyttely oli tulossa meren tälle puolen, ja mies, joka osasi ajaa kahdeksaa hevosta, oli varma paikastaan milloin tahansa. Nämä "lökähousut" täällä eivät ymmärtäneet hajuakaan muun kuin enintään kaksivaljakon ajosta. Mikäpä oli minunkaan täällä oleillessa ja odotellessa Buffalo Billiä? Hän oli varma, että voisin jotenkin keinotella itseni joukkoon.
Lopultakin veri on vettä sakeampaa. Me olimme saman maan ihmisiä ja muukalaisia vieraalla maalla. Minä olin lämmennyt nähdessäni hänen kuhmuisen, vanhan hattunsa, ja hän halusi huolehtia minun hyvinvoinnistani kuin olisimme olleet veriveljet. Vaihdoimme kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja, jotka koskivat Englantia ja sen kansan tapoja, keinoja, millä saada ruokaa ja yösijaa, ynnä muuta sen sellaista, ja erosimme todella pahoilla mielin siitä, että täytyi jättää hyvästi.
Erityisesti pisti tässä joukossa silmään sen lyhytkasvuisuus. Vaikka minä olen vain keskipituinen, katselin kuitenkin yhdeksän pään yli joka kymmenestä. Maassa syntyneet olivat kaikki lyhyitä, samoinkuin vierasmaalaiset merimiehetkin. Ainoastaan viisi tai kuusi oli joukossa sellaista, joita saattoi sanoa pitkiksi, ja ne olivat skandinaaveja ja amerikkalaisia. Pisin mies oli kuitenkin poikkeuksena. Hän oli englantilainen, vaikka ei Lontoosta. "Henkivartion kokelas", sanoin hänelle. — "Sinäpä sen sanoit, toveri", oli vastaus, "olen palvellut kotvan siinä, ja asiain näin ollen olen siinä pian uudelleen".
Tunnin verran seisoimme levollisina tässä täyteen sullotussa pihassa. Sitten miehet alkoivat käydä rauhattomiksi. Alkoi tuntua työntämistä ja sysimistä eteenpäin, ja kuului leppeätä äänten sorinaa. Ei kuitenkaan mitään karkeata eikä vihamielistä, ainoastaan väsyneiden ja nälkäisten miesten levottomuutta. Sillä hetkellä tuli joku adjutantti näkyville. Minä en hänestä pitänyt. Hänen silmänsä eivät olleet hyvät. Hänessä ei ollut mitään nöyrää galilealaista, mutta ylen paljon sitä sadanpäämiestä, joka sanoi: "Sillä minä olen myös ihminen toisen vallan alla ja minun allani on sotamiehiä ja sanon tälle: Mene, ja hän menee, ja toiselle: Tule, ja hän tulee, ja palvelijalleni: Tee tämä, ja hän tekee."
No niin, hän katseli meitä juuri sillä tavalla, ja häntä lähinnä olevat lannistuivat. Sitten hän koroitti äänensä:
"Lopettakaa mutinanne heti taikka minä käännytän teidät ympäri ja marssitan teidät ulos, ettekä saa aamiaista."
En voi kirjoittamalla kuvailla sitä sietämätöntä tapaa, jolla hän tämän sanoi. Hän näytti minusta tahtovan ilmaista olevansa mahtava mies, joka pystyi sanomaan puolituhantiselle ryysyläisjoukolle: "Te saatte syödä tai olla nälissänne, aivan niinkuin minä tahdon."
Kieltää meiltä aamiaisemme seisottuamme tuntikausia. Se oli kamala uhkaus, ja sitä heti seuraava säälittävän arkamainen hiljaisuus osoitti sen kamaluutta. Ja se oli raukkamainen uhkaus. Me emme voineet iskeä takaisin, sillä meidän oli nälkä; ja sepä on maailman sääntö, että kun joku toista syöttää, hän on tämän isäntä ja herra. Mutta sadanpäämies — tarkoitan adjutantti — ei ollut tyytyväinen. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän koroitti äänensä jälleen ja uudisti uhkauksensa, vieläpä kovensikin sitä.
Vihdoin meidät laskettiin juhlasaliin, jossa tapasimme lippumiehet peseytyneinä, mutta syömättöminä. Kaikki laskien täytyi meitä olla lähes seitsemänsataa miestä, jotka nyt istuivat — ei lihan eikä leivän ääreen, vaan kuuntelemaan puhetta, laulua ja rukouksia. Siinä istuessamme varmistuin siitä, että Tantalus kärsii monissa muodoissa yhä vieläkin tässä maailmassa. Adjutantti piti rukouksen, mutta minä en sitä ottanut varteen, sillä mieltäni käänsi edessäni oleva kurjuuden joukkokuva. Mutta puhe kävi jotenkin tähän suuntaan: "Saatte juhlia paratiisissa. Ei ole väliä, vaikka kuinka nälkää näkisitte ja kärsisitte täällä, saattehan juhlia paratiisissa, jos nimittäin seuraatte meidän ohjeitamme." Ja niin edespäin. Taitava palanen propagandaa, sellaiseksi sen käsitin, mutta kahdesta syystä se meni hukkaan. Ensiksikin käännytettävät olivat vailla mielikuvitusta ja materialistisia eivätkä ymmärtäneet minkään näkymättömän olemassaoloa, ja he olivat sitäpaitsi saaneet kärsiä helvettiä maan päällä siksi paljon, etteivät osanneet pelätä tulevaakaan helvettiä. Ja toiseksi he olivat väsyneitä ja uupuneita yön unettomuudesta ja sen vaivoista ja kärsivät vielä pitkän odotusseisotuksenkin seurauksia ja olivat nälissään, minkä vuoksi he eivät himoinneet "pelastusta", vaan ruokaa. "Sielun pyydystäjäin" (niin nimittivät nämä miehet kaikkia uskonnollisia yllyttäjiä) pitäisi hiukan tutustua sielutieteen fysiologisiin perusteisiin, jos he haluavat saada ponnistuksillaan jotakin aikaan.
Aikoinaan, kello yhdentoista seuduissa, aamiainen saapui. Sitä ei tuotu lautasilla, vaan paperikääröissä. En saanut niin paljoa kuin olisin halunnut, ja olen varma siitä, että kukaan ei saanut niin paljoa kuin halusi, eipä puoliakaan siitä, mitä halusi ja olisi tarvinnut. Osan leivästäni annoin kuninkaalliselle kulkurille, joka odotti Buffalo Billiä, ja hän tuntui olevan ateriansa lopussa yhtä nälkäinen kuin sen alussa. Tällainen on aamiainen: kaksi leivänviipaletta, pikku-palanen rusinoilla maustettua leipää, jota sanotaan "kakuksi", ohut siukale juustoa sekä kupillinen "vedellä pestyä". Useat miehet olivat odottaneet sitä kello viidestä alkaen, ja kaikki olimme odottaneet vähintään neljä tuntia; sen lisäksi meitä oli paimennettu kuin sikoja, sullottu yhteen kuin silakoita, kohdeltu kuin koiria ja suolattu saarnoilla, veisuulla ja rukouksilla. Eikä sekään vielä riittänyt.
Tuskin oli aamiaisesta päästy (ja siitä päästiin melkein yhtä pian kuin sen ennättää sanoa), kun väsyneet päät alkoivat nuokkua ja torkahdella, ja viidessä minuutissa puolet meistä nukkui sikeästi. Ei näkynyt merkkiäkään siitä, että meidät laskettaisiin menemään, mutta kyllä pettämättömiä merkkejä pelastuskokouksen järjestämisestä. Katsahdin seinällä olevaan pikku kelloon. Se osoitti viittäkolmatta minuuttia yli yhdentoista. Ohhoh, ajattelin, aika rientää, ja minun täytyy vielä ennättää työn hakuun.
"Tahdon lähteä pois", sanoin parille liereillään pysyneelle miehelle vieressäni.
"Täytyy jäädä jumalanpalvelukseen", oli vastaus.
"Tahdotteko te jäädä?" kysyin.
He pudistivat päätään.
"Noustaan sitten ja sanotaan heille, että haluamme päästä ulos", jatkoin. "Tulkaa."
Mutta nämä olentoraukat olivat peloissaan. Ja niinpä jätin heidät oman onnensa nojaan ja käännyin lähimmän pelastusarmeijalaisen puoleen.
"Tahdon lähteä", sanoin. "Tulin tänne saamaan aamiaista päästäkseni sellaiseen kuntoon, että voin etsiä työtä. En luullut aamiaisen syömiseen menevän näin pitkää aikaa. Minulla on työnsaantimahdollisuuksia Stepneyssä, ja mitä pikemmin lähden, sitä paremmat mahdollisuudet ovat."
Hän oli todella hyvä mies, vaikka häntä hämmästytti pyyntöni. "Mutta", sanoi hän, "mehän alamme pitää jumalanpalvelusta, ja parasta teidän olisi jäädä".
"Mutta sittenhän minulta menee mahdollisuus päästä työhön", väitin.
"Ja työ on minulle nyt kaikkein tärkeintä."
Kun hän oli vain tavallinen sotilas, hän osoitti minut adjutantin puheille, ja adjutantille kertasin syyni, miksi halusin lähteä, ja pyysin kohteliaasti, että hän sallisi minun mennä.
"Mutta se ei käy päinsä", sanoi hän, siveellisesti närkästyen sellaista kiittämättömyyttä. "Mistä pälkähtääkään mieleenne?" ärähti hän. "Onpas se!"
"Tarkoitatteko sanoa, että minä en saa lähteä täältä?" tiedustin.
"Että aiotte pitää minut täällä vasten tahtoani?"
"Sitä tarkoitan", ärähti hän.
En tiedä, mitä olisi voinut tapahtua, sillä minä aloin suuttua myös; mutta "seurakunta" oli "haistanut" asian, ja hän veti minut huoneen nurkkaan ja sitten toiseen huoneeseen. Täällä hän jälleen tiedusti syitäni, miksi halusin lähteä.
"Tahdon lähteä", vastasin, "koska haluan etsiä työtä Stepneyn puolelta ja työnsaantimahdollisuuteni vähenee tunti tunnilta. Kello on nyt viisikolmatta minuuttia yli yhdentoista. Tänne tullessani en luullut aamiaisen syömiseen kuluvan niin paljon aikaa."
"Teillä on asioimista, niinkö?" ärähti hän. "Liikemieskö te olettekin, vai? Mitäs varten te sitten tänne tulitte?"
"Olin ulkona koko yön ja tarvitsin aamiaista vahvistuakseni työn hakuun. Sen takia tulin tänne."
"Onpas sekin kaunista", jatkoi hän samaan ärtyisään tapaan. "Ei liikemiehen sovi tulla tänne. Te olette anastanut jonkun miesparan aamiaisen täällä, sen olette tehnyt."
Se oli valhe, sillä jokainen odottaja oli päässyt sisälle.
Nyt kysyn, oliko tämä kristillistä tai edes rehellistä? Selvästi ilmaistuani, että olin koditon ja nälissäni ja että halusin etsiä työtä, hän sanoo työn etsintääni "asioimiseksi", minua itseäni liikemieheksi ja keksii siten johtopäätöksen, että liikemies, hyvin toimeentuleva mies, ei tarvitse armeliaisuusaamiaista ja että nauttimalla armeliaisuus-aamiaisen olin ryöstänyt sen joltakin nälkäiseltä orvolta, joka ei ollut liikemies.
Minä nielin sisuni, esitin tosiasiat uudelleen ja selitin selvästi ja täsmällisesti hänelle, kuinka väärässä hän oli ja kuinka hän oli vääristellyt ilmoitukseni. Kun minussa ei ollut mitään perääntymisen merkkiä (ja varmastikin alkoivat silmäni salamoida), hän johti minut rakennuksen perälle, missä avoimella pihalla oli teltta. Samalla ärsyttävällä äänellä hän ilmoitti parille siellä seisovalle sotilaalle, että tässä on mies, jolla on asioita ja joka tahtoo lähteä ennen jumalanpalvelusta.
He hämmästyivät asianmukaisesti, kuinkas sitten, ja ilmaisivat sanomatonta kauhua; hän taas meni telttaan, josta hän toi majurin palatessaan. Yhä samalla ärsyttävällä tavalla, erityisesti korostaen "asioimista", hän esitti asiani komentavalle upseerille. Majuri oli erilaista tekoa mieheksi. Minä pidin hänestä heti hänet nähtyäni ja hänelle esitin syyni samalla tavalla kuin ennenkin.
"Ettekö tietänyt, että teidän tulee jäädä jumalanpalvelukseen?" kysyi, hän.
"En tietenkään", vastasin, "silloin olisin mennyt ilman aamiaistani. Eihän teillä ole missään sellaista ilmoitusta, eikä minulle liioin sitä selitetty tänne tullessani."
Hän aprikoi hetkisen. "Saatte mennä", sanoi hän. Kello oli kaksitoista kadulle päästessäni ja minusta tuntui, kuin olisin päässyt vankilasta. Päivä oli puolilleen kulunut, ja Stepneyhin oli melkoinen matka. Sitäpaitsi oli sunnuntai, ja kuinkapa nälkäinenkään mies kulkisi työn haussa sunnuntaina? Mielestäni olin myös suorittanut ankaran yötyön kaduilla kävellessäni ja ankaran päivätyön aamiaista jonottaessani; siispä vapautin itseni työn haussa olevan nälkäisen nuoren miehen osasta, seisautin omnibussin ja kiipesin vaunuun.
Saatuani partani ajelluksi ja kylvyn painuin aivan alastomana puhtaitten lakanoiden väliin nukkumaan. Kello oli kuusi illalla sulkiessani silmäni. Kun ne jälleen avasin, löivät kellot yhdeksää seuraavana aamuna. Olin nukkunut yhteen menoon viisitoista tuntia. Ja loikoillessani siinä uneliaana aatokseni kääntyi niihin seitsemäänsataan onnettomaan, jotka olin jättänyt jumalanpalvelusta odottamaan. Heitä varten ei ollut kylpyä eikä parranajoa, ei puhtaita lakanoita, ei alastomana loikomista eikä viidentoista tunnin yhtämittaista unta. Jumalanpalveluksen jälkeen taaskin yksitoikkoiset kadut, ennen iltaa leipäkannikan huoli ja pitkä uneton yö kaduilla sekä mielessä pulmallinen aatos, kuinka saisi kannikan taas aamun valjetessa.
XII.
KRUUNAUSPÄIVÄ.
Tään kaiken kuinka siedät, sä merten valtias, oi, Englanti? — kun tiedät: On Milton poikias! Olit hälle Tasavalta, nyt palvot polvillas koin syömää kuninkuutta, sen valhevaakunaa, mi katsees tulisuutta ja otsaas uhkeaa vain estää pääsemästä päin päivää nousevaa.
Swinburne.
Eläköön kuningas Edward! Kruunasivat kuninkaan tänään, ja paljon on ollut riemua ja taidokasta hölynpölyä, ja minä olen ymmällä ja murheissani. En ole koskaan nähnyt mokomanlaista prameutta, paitsi amerikkalaisissa sirkuksissa ja Alhambran balettitansseissa; enkä liioin ole ikinä nähnyt mitään niin toivotonta ja traagillista.
Saadakseni nauttia kruunauskulkueesta minun olisi pitänyt tulla suoraan Amerikasta Cecil-hotelliin ja Cecil-hotellista suoraan viiden guinean istuinpaikalle pestyjen joukkoon. Erehdykseni oli siinä, että tulin pesemättömien joukosta Itäpäästä. Siltä kolkalta ei tullut monia. Itäpää sellaisenaan pysyi Itäpäässä ja joi itsensä juovuksiin. Sosialistit, demokraatit ja tasavaltalaiset läksivät maalle hengittämään raitista ilmaa, välittämättä mitään siitä tosiasiasta, että neljäsataa miljoonaa ihmistä otti itselleen kruunatun ja voidellun valtiaan. Kuusituhattaviisisataa kirkkopomoa, pappia, valtiomiestä, ruhtinasta ja sotilasta katseli kruunausta ja voitelua, ja me muut katselimme prameutta sitä mukaa kuin se kulki ohitsemme.
Minä näin sen Trafalgar Square-torilta, mikä on "Euroopan loistavin paikka" ja "valtakunnan sydän". Meitä oli siinä monia tuhansia, ja kaikkia piti kurissa ja järjestyksessä loistelias aseellinen voima. Kulkutien varrella oli kaksinkertainen sotilasseinä. Nelsonin patsaan jalustaa reunusti kolminkertainen rivi sinitakkeja. Itäpuolella, torin kulkuaukolla, seisoi kuninkaallinen meritykistö. Pall Mall- ja Cockspur-kadun kolmiossa oli Yrjö III:n patsasta tukemassa joka puolella keihäsmiehet ja husaarit. Lännessä olivat kuninkaallisen meriväen punatakit, ja Union Clubilta Whitehallin suulle välkkyi kimaltelevana valtavana kaarena ensimmäisten henkivartijain joukko — jättiläismiehiä jättiläisratsujen selässä, teräslevyt rinnoilla, teräskypärät päässä, terässatuloissa, ja suuret teräksiset sotamiekat valmiina iskemään niiden puolesta, joilla valta on. Ja edelleen oli katselijajoukkoihin siroteltu pitkät jonot pääkaupungin poliisikuntaa sekä taakse vielä reservejä — pitkiä hyvin syötettyjä miehiä, joilla oli aseet heiluteltavina ja lihakset, millä panna ne heilumaan, jos tarve vaati.
Ja samanlainen kuin Trafalgar Square oli koko muukin kulkutie — voimaa, ylivoimaista voimaa; myriadeittain miehiä, uljaita miehiä, kansan valioita, joiden ainoana elämäntehtävänä on sokea totteleminen ja sokea tappaminen ja hävittäminen ja elämän sammuttaminen. Ja jotta he saisivat hyvin syödä, hyvin pukeutua ja hyvin aseistautua sekä laivoja kiidättämään heitä maailman ääriin, raataa, mätänee ja kuolee Lontoon Itäpää ja koko Englannin "Itäpää".
Kiinalainen sananlasku sanoo, että jos yksi mies elää laiskana, niin toinen nälkään kuolee, ja Montesquieu on sanonut: "Se seikka, että monet miehet valmistavat pukuja yhdelle ainoalle, on syynä siihen, että monet ihmiset ovat vaatteita vailla." Niin seuraa selitys toista. Emme voi ymmärtää nälkäistä ja kitukasvuista Itäpään raatajaa (joka perheineen asuu yksihuoneisessa "morkussa" ja vuokraa permannoltaan asuinpaikkoja toisille nälkäisille ja kitukasvuisille raatajille), ennenkuin näemme Länsipään muhkeat henkivartijat ja saamme tietää, että toisen täytyy syöttää, pukea ja palvella toista.
Ja kansan ottaessa itselleen kuningasta Westminster Abbeyssa minä seisoin Trafalgar Squaren henkivartijain ja poliisikunnan väliin litistettynä ajatellen sitä aikaa, jolloin Israelin kansa valitsi ensimmäisen kuninkaan. Kaikkihan tunnemme Raamatun kertomuksen siitä. Vanhimmat tulivat Samuel-profeetan luo ja sanoivat: "Niin aseta nyt meille kuningas, joka meitä tuomitsisi niinkuin kaikilla pakanoillakin on." Ja Herra sanoi Samuelille:
"Kuule siis nyt heidän äänensä; todista kuitenkin vahvasti heitä vastaan ja ilmoita heille kuninkaan oikeus, joka heitä on hallitseva."
Ja Samuel sanoi kaikki Herran sanat kansalle, joka häneltä anoi kuningasta.
Ja hän sanoi: "Tämä on oleva kuninkaan oikeus, joka teitä on hallitseva: teidän poikanne hän ottaa ja panee vaunu- ja hevosmiehiksensä ja vaunujensa edeltäjuoksijoiksi,
ja panee ne päämiehiksi tuhannelle ja viidellekymmenelle ja kyntämään peltoansa ja leikkaamaan eloansa ja tekemään sota- ja vaunukalunsa.
Ja teidän tyttärenne hän ottaa voidetten tekijöiksi, keittäjiksi
ja leipojiksi.
Hän ottaa myös parhaat peltonne, viinimäkenne ja öljypuunne ja
antaa ne palvelijoillensa;
ja ottaa teiltä kymmenekset jyvistänne ja viinistänne ja antaa
huoveillensa ja palvelijoillensa.
Hän ottaa myös palvelijanne ja piikanne ja parhaat nuorukaisenne
ja aasinne ja panee ne työhönsä.
Hän ottaa laumastanne kymmenekset; ja te tulette hänen orjiksensa.
Ja silloin te huudatte kuninkaanne tähden, jonka olette itsellenne valinneet; mutta silloin ei Herra kuule teitä."
Se kaikki tapahtuikin noina menneinä päivinä, ja pian kansa huusi Samuelille: "Rukoile palvelijoittesi puolesta Herran sinun Jumalasi tykö, ettemme me kuolisi, sillä me olemme kaikkiin synteihimme lisänneet vielä tämän: että olemme itsellemme kuningasta pyytäneet." Ja Saulin, Davidin ja Salomonin jälkeen tuli Rehabeam, joka "vastasi kovin kansaa, sanoen: minun isäni on teidän ikeenne raskauttanut, mutta minä lisään teidän ikeeseenne vielä; minun isäni on teitä kurittanut ruoskalla, mutta minä kuritan teitä skorpioneilla".
Ja näinä päivinä viisisataa perinnöllistä pääriä omistaa viidenneksen Englannista; ja nämä sekä kuninkaan "huovit" ja palvelijat ynnä ne, jotka yhdessä pitävät valtiaan valtaa, tuhlaavat vuosittain turhaan ylellisyyteen 1,850,000,000 dollaria eli 370,000,000 puntaa, mikä on kolmekymmentäkaksi prosenttia koko siitä rikkaudesta, minkä maan kaikki raatajat tuottavat.
Abbeyssa kuningas, ihmeellisiin kultavaatteisiin puettuna, varustettiin valtansa merkeillä, fanfaarien kajahdellessa ja musiikin pauhatessa sekä herrojen, lordien ja maan mahtavain loistavan tungoksen häntä ympäröidessä. Kannukset kiinnitti hänen kantapäihinsä lordillinen ylikamariherra, ja Canterburyn arkkipiispa ojensi hänelle valtiomiekan purppuraisessa huotrassa näin sanoen:
"Ota tämä kuninkaallinen miekka, jonka piispain ja Jumalan palvelijain kädet, tosin arvottomat, tuovat Jumalan alttarilta ja jättävät sinulle."
Minkä jälkeen kuningas, saatuaan miekan vyölleen, kuunteli arkkipiispan kehoitusta:
"Tällä miekalla tee oikeutta, pysäytä paheen kulku, suojele Jumalan pyhää kirkkoa, auta ja puolusta leskiä ja orpoja, paranna rappeutuneet olot, pidä voimassa jo parannetut, rankaise ja uudista, mikä on väärää, ja vahvista, mikä on oikeata."
Mutta kuulkaahan. Tervehdyshuutoa kuuluu Whitehallin puolelta; joukot lainehtivat, sotilaitten kaksinkertainen rintama asettuu huomio-asentoon, ja näkyviin huojuvat kuninkaan venemiehet fantastisissa keskiajan punapuvuissa, näyttäen, jos miltään — niin sirkusparaadin etujoukolta. Sitten kuninkaalliset vaunut, täynnä hoviin kuuluvia naisia ja herroja sekä jauhotukkaisia palvelijoita ja ajajia mitä prameimmissa varustuksissa. Yhä edelleen vaunuja, lordeja, kamariherroja, kreivejä, hovinaisia — lakeijoita, kaikkia. Senjälkeen sotilaat, kuninkaan henkivartiosto, kenraaleita, ruskeiksi paahtuneita ja kuluneita, jotka maailman ääriltä ovat saapuneet Lontoon kaupunkiin, vapaaehtoisia upseereita, reservin ja vakinaisen väen upseereita; Spens ja Plumer, Broadwood ja Cooper, joka vapautti Ookiepin, Malthias Dargaista, Dixon Vlakfonteinista, kenraali Gaselee ja amiraali Seymour Kiinasta, Kitchener Khartumista, lordi Roberts Intiasta ja koko maailma — kaikki Englannin taistelijat, hävittäjäherrat, kuoleman kuokkurit. Toista miesrotua kuin työpajojen ja takakujien miehet, kokonaan toisenlaista rotua.
Mutta tuossa he nyt tulevat kaikessa valtansa loistossa ja varmuudessa, ja yhä heitä riittää, noita teräsmiehiä, noita sotalordeja ja maailman kurissapitäjiä. Sikin sokin päärejä ja alahuoneen miehiä, ruhtinaita ja maharajaheja, kuninkaan tallimestareita ja henkivartijoita. Ja tuossa siirtomaalaiset, joustavia sitkeitä miehiä, ja tässä kaiken maailman kansaa. Kanadan, Austraalian ja Uuden Seelannin sotilaita, Bermudan, Borneon, Fidshin ja Kultarannan miekkaväkeä, Rhodesian, Kapmaan, Natalin, Sierra Leonen ja Gambian, Nigerian sekä Ugandan miehiä, Ceylonin, Kypron, Hong-Kongin, Jamaican ja Wei-Hai-Wein kansaa, Lagosin, Maltan, St. Lucian, Singaporen ja Trinidadin asukkaita. Ja tuossa Intian kukistetut miehet, mustanpuhuvia hevosmiehiä ja miekan heiluttajia, kiukkuisia barbaareja, loimuten punaisen eri vivahduksissa, sikhejä, rajputeja, birmalaisia, maakunta toisensa perästä, kasti seuraten kastia.
Nyt tulee hevoskaarti, kauniiden vaikeitten hepojen välkettä, kultaisia asuja, tervehdyshuutojen myrskyä, soittokuntien räiskettä — "Kuningas, kuningas, Jumala kuningasta varjelkoon!" Kaikki ovat tulleet hulluiksi. Se tarttuu, se on iskeä minunkin kinttuihini, minäkin tahdon huutaa: "Kuningas, Jumala kuningasta varjelkoon!" Ryysyiset miehet ympärilläni nakkelevat vesissä silmin hattujansa ja huutavat haltioissaan: "Siunattu, siunattu!" Tuossa hän on, ihmeellisessä kultaisessa kauhtanassa, suuri kruunu kimallellen päässään, valkoisiin puettu nainen hänen vieressään, hänkin kruunattuna.
Ja maltan mieltäni äkisti sävähtäen, koettaen saada itseni uskomaan, että tämä kaikki on totta ja järjellistä eikä satumaailman loistetta. Mutta en onnistu, ja parempi onkin. Paljon mieluummin uskon, että kaikki tämä prameus ja turhuus ja teeskentely ja hölynpölyn narrius on kotoisin satumaailmasta, kuin uskon sitä terveen ja järjellisen kansan toimeenpanemaksi, kansan, joka on selvittänyt syntyjä syviä ja ratkaissut tähtien arvoitukset.
Ruhtinaitten ja pikku-valtiaitten, herttuain ja herttuatarten ja kaikenlaisten kruunupäitten jono kuninkaallisessa kulkueessa on mennyt ohi, vielä sotilaita ja lakeijoita ja kukistettuja kansoja, ja naamiaiset ovat lopussa. Ajaudun joukkojen mukana torilta ahtaitten katujen vilinään, missä kapakat ovat yhtenä juopuneitten örinänä, miehiä, naisia, lapsia sekaisin valtavassa mässäyksessä. Ja joka puolelta kuuluu suosittua kruunauslaulua:
Nyt kruunausjuhla suuri meillä on!
Ken puhkeais ei riemuhuutohon?
Ei visky, viini lakata saa vuotamasta,
kun tervehdimme kuningasta, kuningasta.
Taivaasta sataa rapsii. Katua pitkin kulkee varaväkijoukkoja, mustia afrikkalaisia ja keltaisia aasialaisia, turbaanit ja fetsit päässään, sekä kuleja, keikkuen eteenpäin konekiväärit ja vuoristopatterit päälaellaan, ja heidän paljaat jalkansa litisevät nopeaan tahtiin katukäytävän kurassa, lits, lits, lits. Kapakat tyhjentyvät kuin taikomalla, ja näitä mustia liittolaisia tervehtivät brittiläiset veljet, jotka sitten heti palaavat jälleen juominkeihinsa.
"Mitäs pidit kulkueesta, toveri?" kysäisin eräältä ukolta Green
Parkin penkillä.
"Mitäkö pidin? Minä ajattelin, että nyt on hiton hyvä tilaisuus nukkua, kun kaikki pollarit ovat tiessään, ja niinpä menin tuonne puiston nurkkaan, ja sinne tuli viitisenkymmentä muutakin. Mutta en saanut unta, vaan makailin siinä nälkäisenä ja tuumailin, kuinka olin koko elämäni päivät työtä tehnyt, mutta ei ollut tilaa, mihin pääni kallistaa. Ja musiikki pauhasi, ja siellä ne huutaa rääkkyivät, ja kanuunat paukkuivat, niin että minusta tuli melkein anarkisti ja olisin halunnut lyödä mäsäksi lordi kamariherran pääkuoren."
Miksi juuri kamariherran, sitä en oikein voinut ymmärtää eikä hänkään, mutta niin hänestä tuntui; hän vakuutti varmana, eikä siitä ollut muuta sanottavaa.
Illan pimetessä kaupunki alkoi roihuta liekeissä. Kaikkialta sattui silmään värisuihkuja, vihreitä, kullankarvaisia ja tulipunaisia, ja kaikkialla oli "E. R." suurina kristallikirjaimina, sädehtivä kaasuvalo taustana. Katujoukot lisääntyivät sadoin tuhansin, ja vaikka poliisi valppaasti esti vallattomuuden, oli juoppoutta ja karkeata leikkiä ylenmäärin. Väsyneet raatajat näyttivät menettäneen järkensä huvittelussaan ja kiihkossaan, ja heitä lorvehti ja tanssi kaduilla, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria toistensa käsipuolissa pitkissä riveissä laulaen: "Vaikk' olen hullu, niin lemmin sua", "Dolly Gray" ja "Simakukka ja mehiläinen". Viimeksimainittu oli tähän tapaan:
"Sinä olet simakukka, minä mehiläinen, imen simat kuvustasi, kukka kultapäinen."
Istuin penkillä Thamesin Embankmentilla katsellen poikki ilotulitusta sädehtivän veden. Keskiyö oli lähenemässä, ja editseni valui ilonpitäjäin säädyllisimmän luokan virta, palaten kotia kartellen pahimmin meluavia katuja. Vierelläni penkillä istui kaksi ryysyistä olentoa, mies ja nainen, päät nyökkyen torkuksissa. Nainen istui käsivarret lujasti puserrettuina ristiin rinnan yli, ja hänen ruumiinsa keikkui alati — milloin nuokahtaen eteenpäin, kunnes hän näytti menettävän tasapainonsa ja kaatuvan käytävälle, milloin kallistuen vasemmalle kyljittäin, kunnes hänen päänsä painui miehen olalle, milloin taas oikealle, pingoittuen ja tiukentuen, kunnes hän siitä vaivaantuneena heräsi ja ojentautui suoraksi. Senjälkeen taas nuokahdus eteenpäin ja sitten koko sarja, kunnes epämukavan asennon kiusallisuus herätti hänet jälleen.
Aina tavan takaa poikia ja nuoria miehiä pysähtyi kulussaan niin pitkäksi tuokioksi, että poikkesivat penkin taakse ja laskivat suustaan äkkiä älähtävän huudon. Tämä repäisi aina miehen ja naisen silmänräpäyksessä hereille, ja nähdessään hämmentyneen surkeuden heidän kasvoillaan joukko purskahti nauramaan, jatkaen matkaansa.
Tämä se olikin kaikkein yllättävin piirre, tämä yleinen sydämettömyys, jota joka puolella osoitettiin. On niin tavallista nähdä kodittomia penkeillä, kurjia ihmispoloisia, joita saa kiusata, koska ovat vaarattomia. Ainakin viisikymmentätuhatta ihmistä kulki penkin ohi, jolla istuin, mutta ei yksikään, edes sellaisena riemujuhlana kuin kuninkaan kruunauspäivä, tuntenut sydänkielissään edes siksi voimakasta värähdystä, että olisi pysähtynyt sanomaan naiselle: "Tässä on kuusi pennyä, mene etsimään itsellesi vuode." Mutta naiset, varsinkin nuoret naiset, laskettelivat kyllä kokkapuheita naisen nyökkymisestä ja saivat aina toverinsa nauramaan.
Se oli julmaa, tunnotonta. Tunnustan, että aloin täyttyä pyhällä vihalla tämän "onnellisen" joukon virratessa ohi ja sain jonkinlaista tyydytystä Lontoon tilastosta, jonka mukaan joka neljäs täysi-ikäinen on määrätty kuolemaan yleisen armeliaisuuden hoteissa, joko työlaitoksissa, sairaaloissa tai turvakodeissa.
Puhelin miehen kanssa. Hän oli viidenkymmenenneljän ikäinen ja loppuun kulunut tokkamies. Hän pääsi vain tilapäisesti työhön, kun työväestä oli suuri puute, sillä nuoremmat ja vahvemmat otettiin etupäässä työhön hiljaisina aikoina. Hän oli viettänyt nyt koko viikon Embankmentin penkeillä, mutta ensi viikko kuulosti valoisammalta, ja hänen onnistuisi ehkä päästä muutamaksi päiväksi töihin ja saada vuode jostakin yömajasta. Hän oli asunut koko ikänsä Lontoossa, lukuunottamatta viittä vuotta, jolloin vuodesta 1878 suoritti sotapalvelusta Intiassa.
Tietenkin hän halusi syödä ja nainen samaten. Tällaiset päivät olivat tavattoman ankarat heidänlaisilleen, vaikkakin "pollareilla" oli niin kiire, että köyhä väki sai runsaammin nukkua. Herätin naisen, joka oli "kahdeksankolmatta, herra", ja läksimme yhdessä kahvilaan.
"Kuinka paljon työtä onkaan tarvittu noitten valojen laittamiseen", sanoi mies nähdessään muutamain rakennusten komeat ilotulitukset. Tämä oli hänen olemuksensa pääsävel. Koko elämänsä ajan hän oli tehnyt työtä, ja koko ulkonaisen kaikkeuden samoinkuin oman sielunsa hän saattoi ilmaista vain työn merkeissä. "Kruunauksista on hyvääkin", jatkoi hän. "Ne antavat ihmisille työtä."
"Mutta sinun vatsasihan on tyhjä", sanoin.
"Niin on", vastasi hän. "Minäkin koetin, mutta en saanut. Ikäni on esteenä. Missäs työssä sinä olet? Merenkyntäjä vai? Tiedän sen vaatteistasi."
"Minä tiedän, mikä sinä olet", sanoi nainen, "italialainen".
"Eipä ole", huudahti mies kiivaasti. "Hän on jenkki, varmasti jenkki.
Sen tiedän."
"Herra siunatkoon, katsokaas tuota", huudahti nainen marssiessamme Strandia pitkin, häkeltyen hoilottelevaa, kaakertelevaa juhlijajoukkoa, jossa miehet karjuivat ja tytöt lauloivat kimeillä kurkkuäänillä:
"Nyt kruunausjuhla suuri meillä on!
Ken puhkeais ei riemuhuutohon?
Ei visky, viini lakata saa vuotamasta,
kun tervehdimme kuningasta, kuningasta."
"Voi kuinka minä olen likainen, kun olen kuljeksinut kaikkialla", sanoi nainen istuessaan pöydän ääreen kahvilassa ja hieroessaan silmäkulmastaan unen tähteitä ja likaa. "Ja mitä olenkaan tänään nähnyt ja ihaillut, vaikka yksin ollen olikin vähän ikävä. Ja herttuattarilla ja vallasnaisilla oli niin kauniit valkeat puvut. Kyllä ne olivat kauniita, olivat ne."
"Minä olen irlantilainen", sanoi hän sitä kysyessäni. "Nimeni on
Eyethorne."
"Mikä?" kysyin.
"Eyethorne, herra, Eyethorne."
"Sano kirjaimet."
"H-a-y-t-h-o-r-n-e, Eyethorne."
"Ahaa", sanoin, "irlantilaiset vanhemmat, mutta Lontoossa syntynyt."
"Niin, herra, Lontoossa syntynyt."
Hän oli elänyt onnellisena kodissaan, kunnes isä oli kuollut tapaturmaisesti, jolloin hän oli jäänyt yksikseen maailmaan. Toinen veli oli sotaväessä, eikä hänellä ollut mitään apua toisesta, joka kahdenkymmenen shillingin viikkopalkalla tilapäisansiotöissä ollen elätti vaimoa ja kahdeksaa lasta. Hän oli kerran eläessään käynyt Lontoon ulkopuolella, jossakin Essexin seudussa, kahdentoista mailin päässä, missä hän kolmen viikon ajan oli poiminut hedelmiä. "Ja olin niin ruskea kuin marja takaisin tullessani. Ette suinkaan te sitä usko, mutta niin olin."
Viimeksi hän oli ollut työssä jossakin kahvilassa, missä työpäivä oli ollut seitsemästä aamulla yhteentoista illalla ja missä hän oli saanut viisi shillinkiä viikossa ynnä ruokansa. Sitten hän oli tullut sairaaksi ja sairaalasta päästyään ollut vallan työttömänä. Paljoon hän ei tuntenut pystyvänsäkään, ja kaksi viimeistä yötä hän oli viettänyt kadulla.
Mies ja nainen ahtoivat sisäänsä mahdottoman määrän ruokaa, ja vasta kun olin kahdesti ja kolmasti uudistanut heidän alkuperäisen tilauksensa, heissä alkoi ilmetä ravituksi-tulemisen merkkejä.
Kerran nainen ojensi kätensä ja tunnusteli takkini ja paitani kudontaa ja ihmetteli sitten amerikkalaisten vaatteiden erinomaista hyvyyttä. Minun ryysynikö hyvät vaatteet! Se sai minut punastumaan; mutta tarkasteltuani heitä lähemmin ja tutkittuani sekä miehen että naisen vaatteita alkoi minusta tuntua, kuin olisin ollut oikein hyvin ja kunnioitusta herättävästi puettu.
"Miten arvelette teidän lopuksi käyvän?" kysyin heiltä. "Tiedättehän vanhenevanne päivä päivältä."
"Vaivaistalo", sanoi mies.
"Jumal'avita, minäpä en mene sinne", sanoi tyttö. "Minä en kyllä mitään toivo, mutta kaduilla minä kuolen. Vaivaistaloon, ei kiitos. Ei sitten millään", kivahti hän vielä hetken äänettömyyden jälkeen.
"Kun olette ollut koko yön kaduilla", kysäisin, "niin miten saatte aamulla jotakin syödäksenne?"
"Täytyy koettaa saada jostakin penny tai pari, ellei ole säästössä", selitti mies. "Sitten teekupponen kahvilasta."
"Mutta en ymmärrä, mitä ravintoa siitä saa", huomautin.
Kumpikin hymyili ymmärtäväisinä.
"Tee täytyy juoda pikku ryyppäyksinä", jatkoi mies, "jotta se kestää mahdollisimman kauan. Ja kun on silmä kovana, niin aina sitä huomaa joltakin jäävän tähteitä."
"Se on ihmeellistä, kuinka runsaasti muutamat jättävätkin tähteitä", tokaisi nainen.
"Pääasia on", sanoi mies järkeillen tempun selvetessä minulle, "kuinka saa sen pennysen".
Lähtiessämme neiti Haythorne korjasi pari leipäkyrsää läheiseltä pöydältä ja kätki ne jonnekin ryysyihinsä.
"Haaskioon ne menisivät tietysti", sanoi hän, mihin tokkamies nyökäytti päätään ja poimi talteen parisen kyrsää hänkin.
Kello kolme aamulla kiertelin Embankmentia. Yö oli oikea juhla kodittomille, sillä poliisi oli omissa hommissaan, ja joka penkki oli täynnä nukkuvia olentoja. Siellä oli naisia yhtä paljon kuin miehiäkin, mutta suuri enemmistö kumpiakin oli vanhuksia. Joskus oli joku poikanenkin joukossa. Eräällä penkillä näin kokonaisen perheen, mies istuen pystyssä nukkuva pienokainen sylissään ja vaimo nukkuen pää miehen olkapäätä vasten sekä hänen helmassaan nukkuvan lapsen pää. Miehen silmät olivat auki. Hän tuijotti yli veden ja ajatteli, mikä ei ole hyväksi perheelliselle asuntoa vailla olevalle miehelle. Eipä olisi ollut mieluista arvailla hänen ajatuksiaan, mutta tiedän ja koko Lontoo tietää, että työttömät, jotka surmaavat vaimonsa ja lapsensa, eivät ole ollenkaan harvinaisuuksia.
Kukaan ei voi kulkea Thamesin Embankmentia aamun pikkutunneilla Parlamenttitalolta Kleopatran Neulan ohi Waterloon sillalle saamatta mieleensä niitä kärsimyksiä, joista Jobin kirjan kirjoittaja seitsemänkolmatta vuosisataa sitten kertoi:
Rajoja siirretään, laumoja ryöstetään ja laitumelle lasketaan.
Orpojen aasi viedään, ja lesken lehmä pantataan.
Viheliäiset tieltä syöstään; kaikki maan vaivaiset yhdessä
lymyvät.
Katso, metsäaasina korvessa he lähtevät työhönsä saalista
hakemaan; erämaa on heillä leipänä lapsillensa.
Kentällä he karjansa ruoan niittävät, ja jumalattoman viinimäessä
he jäännöksiä kokoilevat.
Alastomina he makaavat ilman vaatetta ja peitotta pakkasessa.
Sateesta vuorilla he märiksi tulevat ja suojan puutteessa kallioita likistävät.
Orpoja rinnoilta revitään ja köyhiä pantataan.
He käyvät alastomina vaatteen puutteessa ja kantavat isoovaisina lyhteitä. — Job. XXIV: 2—10.
Seitsemänkolmatta vuosisataa sitten. Ja yhä tänä päivänä se totuudenmukaisesti kuvaa kristillisen maailman sydänmaata, rikasta ja mahtavaa Englantia.
XIII.
DAN CULLEN, TOKKAMIES.
Eilen seisoin eräässä "kunnan asuntojen" huoneessa lähellä Leman Streetiä. Jos minulla olisi edessäni niin synkeä tulevaisuus, että tietäisin saavani asua sellaisessa huoneessa kuolemaani asti, niin läksisinpä heti pois, pulahtaisin Thamesiin ja katkaisisin kerrassaan vuokravälipuheen.
Ei se ollut mikään huone. Siksi kohtelias täytyy olla kieltä kohtaan, ettei sano sellaista huoneeksi, kuten hökkeliä ei sano herraskartanoksi. Se oli koirankoppi, harakanpesä. Neljäkymmentäyhdeksän neliöjalkaa oli sen lattia-ala, ja katto oli niin matala, ettei ilmaa ollut sitä kuutioalaa, mikä brittiläiselle sotilaalle on määrätty kasarmissaan. Sohva-rottelo rääsyisine päällyksineen vei melkein puolet huoneesta. Jalkapuoli pöytä, tuoli ja pari laatikkoa lisäksi, eikä juuri kääntymistilaa jäänyt. Viidellä dollarilla olisi voinut ostaa kaiken, mitä oli näkyvissä. Lattia oli paljas, ja seinät ja katto olivat kirjaimellisesti täynnä veritäpliä ja tahroja. Jokainen täplä merkitsi jonkin syöpäläisen väkivaltaista kuolemaa, sillä paikka vallan kihisi eläviä, eikä sille vitsaukselle olisi kukaan mahtanut mitään paljain käsin.
Tässä komerossa asustanut mies, muuan Dan Cullen, tokkamies, oli nyt kuolemaisillaan sairaalassa. Mutta hän oli painanut persoonallisuutensa viheliäiseen ympäristöönsä siksi riittävästi, että saattoi aavistella, minkälainen mies hän oli. Seinällä riippui halpoja Garibaldin, Engelsin, Dan Burnsin ja muiden työväenjohtajain kuvia, ja pöydällä oli jokin Walter Besantin romaani. Hän tunsi Shakespearen teokset, sikäli kuin minulle kerrottiin, ja oli lukenut historiaa, sosiologiaa ja talousoppia. Ja itsekseen oli opiskellut.
Pöydällä, vihoviimeisen sekamelskan joukossa, oli paperiliuska, johon oli raapustettu: Herra Cullen, olkaa hyvä ja tuokaa takaisin se suuri valkea ruukku ja korkkiruuvi, jonka olen teille lainannut — esineitä, jotka naapurivaimo oli lainannut hänelle hänen sairautensa alkuasteella ja vaati nyt takaisin kuolemaa aavistellen. Iso valkea ruukku ja korkkiruuvi ovat siksi arvokkaita Kadotuksen-kuilun eläjälle, ettei voi antaa toisen kuolla rauhassa. Lopulta Dan Cullenin sielun näytti voittaneen se likaisuus, josta se turhaan pyrki nousemaan pois.
Siinä ovat pikku tarinan pääpiirteet, Dan Cullenin tarinan, mutta paljon on luettavissa rivien välistä. Hän oli alhaissyntyinen, kotoisin kaupungista ja maasta, missä luokkarajat ovat varsin jyrkät. Koko elämänsä hän raatoi ankarasti ruumiillaan; ja koska hän oli aukoillut kirjoja ja päässyt henkisten nuotioitten valopiiriin sekä osasi "kirjoittaa kirjeitä kuin lakimies", olivat hänen toverinsa valinneet hänet raatamaan ankarasti aivoillaan heidän puolestaan. Hänestä tuli hedelmänlastaajain johtaja, ja hän edusti tokkamiehiä Lontoon ammattineuvostossa sekä kirjoitteli uraauurtavia kirjoituksia työväen lehtiin.
Hän ei kumarrellut lähimmäisiään, vaikkapa nämä olisivatkin olleet hänen taloudellisia herrojaan ja vallinneet niitä lähteitä, joista hän eli, ja hän sanoi ajatuksensa vapaasti sekä taisteli taistelunsa hyvin. Suuressa tokkamiesten lakossa hänen havaittiin olleen johtavassa asemassa. Ja se oli Dan Cullenin loppu. Siitä päivästä lähtien hän oli merkitty mies, ja joka päivä runsaan kymmenen vuoden aikana hänet "kuitattiin" sen takia, mitä oli tehnyt.
Tokkamiehen työ on tilapäistä laadultaan. Hänen työssään on luodetta ja vuoksea, ja hän työskentelee ja on työttömänä sen tavaramäärän mukaan, mikä kulloinkin on paikasta toiseen siirrettävänä. Dan Cullen oli merkitty mustaan kirjaan. Häntä ei suinkaan erotettu työstä (se olisi aiheuttanut ikävyyksiä ja olisi varmasti ollut armeliaampaa), vaan päällysmies kutsui hänet työhön ainoastaan pariksi kolmeksi päiväksi viikossa. Tätä sanotaan "kurinpidoksi" eli "äksiisiksi". Se merkitsee nälistyttämistä. Mitään parempaa sanaa ei voi käyttää sitä kuvaamaan. Kymmenen vuoden kokemus murti hänen sydämensä, eivätkä sydämeltään murtuneet ihmiset voi elää.
Hän laskeutui vuoteelleen peloittavassa pesässään, joka kävi yhä peloittavammaksi hänen avuttomuutensa takia. Hän oli vailla sukua ja heimoa, yksinäinen vanha mies, katkeroitunut ja pessimistinen, hän tappeli syöpäläisten kanssa ikävissään ja katseli Garibaldia, Engelsiä ja Dan Burnsia, jotka tuijottelivat häneen veren tahraamilta seiniltä. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa tässä täyteen sullotussa kunnan kasarmissa (hän ei ollut rakentanut tuttavuussuhdetta kenenkään kanssa siellä), ja niin hänet jätettiin mätänemään.
Mutta Itäpään kaukorajoilta tuli muuan rajasuutari poikineen, hänen ainoat ystävänsä, häntä tervehtimään. Nämä puhdistivat hänen huoneensa, toivat puhtaat liinavaatteet kotoaan ja ottivat pois hänen lakanansa, jotka olivat mustanharmaat liasta. Ja he toivat hänen luokseen hoitajattaren kuningattaren armeliaisuuslaitoksesta Aldgatesta.
Tämä pesi hänen kasvonsa, pöyhi hänen vuoteensa ja puheli hänelle. Hoitajattaren oli hauska keskustella hänen kanssaan — kunnes Dan sai kuulla hänen nimensä. Niin, Blank oli hänen nimensä, vastasi tyttö viattomasti, ja sir George Blank oli hänen veljensä. Sir George Blank, niinkö? mylvähti vanha Dan Cullen kuolinvuoteeltaan; sir George Blank, Cardiffin tokkain lakimies, joka enemmän kuin kukaan muu kuolevainen oli vaikuttanut Cardiffin tokkamiesten ammattikunnan hajoamiseen ja saanut aatelisarvon vaivoistaan. Ja tämä oli hänen sisarensa. Silloin Dan Cullen nousi istuvilleen kurjassa vuoteessaan ja julisti kirousta tytölle ja koko hänen suvulleen; ja tyttö pakeni jääden sille tielleen, syvästi järkytettynä köyhäin kiittämättömyydestä.
Dan Cullenin jalat paisuivat vesitaudista. Hän istui päivät pitkät vuoteensa reunalla (estääkseen veden nousemasta ruumiiseensa), lattialla ei ollut mattoa, jalkain peittona oli ohut huopa ja hänen hartioillaan takin reuhka. Joku saarnaaja toi hänelle parin paperitohveleita, neljän pennyn arvoiset (minä näin ne), ja valmistautui latelemaan viittäkymmentä rukousta, taikka niillä main, Dan Cullenin sielun puolesta. Mutta Dan Cullen oli sitä laatua miestä, joka halusi pitää sielunsa omanaan. Hän ei halunnut päästää kaikkia Matteja, Jusseja tai Heikkejä neljän pennyn tohveleitten voimalla sitä peukaloimaan. Hän pyysi saarnaajaa ystävällisesti avaamaan akkunan, voidakseen nakata tohvelit pihalle. Ja saarnaaja läksi jääden sille tielleen, hänkin järkytettynä köyhäin kiittämättömyydestä.
Rajasuutari, vanha kunnon urho itsekin, vaikka tuntematon, läksi Danin tietämättä sen suuren hedelmätoiminimen pääkonttoriin, jonka palveluksessa Dan Cullen oli ollut tilapäisissä töissä kolmisenkymmentä vuotta. Heidän toimintatapansa oli sellaista, että melkein kaiken työn tekivät tilapäiset. Suutari kertoi heille miehen epätoivoisesta tilasta: vanha, murtunut, kuolemaisillaan, avuton ja rahaton, muistutti heitä, että hän oli tehnyt työtä heidän hyväkseen kolmekymmentä vuotta, ja pyysi heitä tekemään jotakin.
"Oh", sanoi liikkeenhoitaja, muistaen kyllä Dan Cullenin tarvitsematta turvautua kirjoihin, "mutta asia on niin, että olemme päättäneet, ettemme koskaan auta tilapäisiä työmiehiä, emmekä voi siis tehdä mitään".
Eivätkä he mitään tehneetkään, eivät edes antaneet suosituskirjettä Dan Cullenille, jotta tämä olisi päässyt sairaalaan. Eikä Lontoon kaupungissa suinkaan niinkään helposti pääse sairaalaan. Hampsteadissa, jos olisi lääkärintarkastuksissa läpäissyt, olisi saanut odottaa vähintään neljä kuukautta, ennenkuin olisi saattanut päästä sisälle, niin monia oli kirjoissa aikaisemmin. Suutari sai hänet lopuksi Whitechapelin sairaalaan, jossa kävi häntä usein katsomassa. Täällä hän havaitsi Dan Cullenin saaneen päähänsä, että häntä, kun hänen tilansa kerran oli toivoton, kiirehdittiin tieltä pois. Selvä ja johdonmukainen vanhan, murtuneen miehen päätelmä, se täytyy myöntää, miehen, joka on saanut kokea säälimätöntä "kurinpitoa" ja "äksiisiä" kymmenkunta vuotta. Kun häntä hiotettiin munuaistaudin takia, rasvan poistamiseksi munuaisista, Dan Cullen riiteli, että hiottaminen joudutti hänen kuolemaansa; sillä kun munuaistauti kulutti munuaiset pois, ei siellä voinut olla mitään rasvoja poistettavana, joten lääkärin selitys oli ilmeinen valhe. Siitä lääkäri suuttui eikä yhdeksään päivään tullut häntä lähellekään.
Sitten hänen sänkynsä asetettiin siten, että jalat ja sääret tulivat korkeammalle. Heti ilmeni ruumiissa vesitautia, ja Dan Cullen rähähti, että näin tehtiin, jotta saataisiin vesi vuotamaan hänen jaloistaan ruumiiseen ja hän sitä pikemmin kuolisi. Hän vaati päästä pois, ja vaikka he vakuuttivat hänen kuolevan portaille, hän laahusti enemmän kuolevana kuin elävänä rajasuutarin työpajaan. Tätä kirjoittaessani hän on kuolemaisillaan Temperance Hospital-sairaalassa, jonne hänen sitkeä ystävänsä rajasuutari, hälytettyään taivaan ja maan voimat, sai hänet sijoitetuksi.
Dan Cullen parka. Pimennon lapsi, joka tavoitteli tietoa, joka raatoi ruumiillansa päivisin ja opiskeli yön hämärissä, joka unelmoi unensa ja iski uljaasti asiansa puolesta; patriootti, ihmisten vapauden ystävä ja peloton taistelija; mutta ei lopuksikaan sellainen jättiläinen, että olisi voinut murtaa ne olosuhteet, jotka häntä kahlehtivat ja sitoivat, kyynikko ja pessimisti, joka läähättäen hengähti viimeiset tuskansa hylkymiehen vuoteella armeliaisuushoitolassa. — "Sitä minä sanon tragediaksi, kun kuolee mies, joka olisi voinut olla viisas, mutta ei voinut päästä viisaaksi."