XIV.
HUMALA JA HUMALANPOIMIJAT.
Niin kauas on työmies ennättänyt edetä maan kamarasta, että maaseutu melkein koko sivistyneessä maailmassa on elonkorjuussaan riippuvainen kaupungista. Kun maa alkaa ripotella kypsiä tuotteitansa tuulen vietäviksi, silloin katukansa saa kutsun palata sille maan kamaralle, jolta se on karkoitettu. Mutta Englannissa he eivät palaa tuhlaajapoikina, vaan edelleenkin hylkyväkenä, mierolaisina ja parialuokkana, joita heidän maalaisveljensä epäilevät ja ivaavat, jotka nukkuvat vankiloissa, turvakodeissa tai pensastoissa ja elävät Herra ties kuinka.
On arvioitu, että jo Kent tarvitsee kahdeksankymmentätuhatta katulaista humaloitaan poimimaan. Ja he menevät sinne kutsua kuullen tai oikeammin kehoitusta, minkä heidän vatsansa ja heissä vielä jäljelläoleva seikkailuhalun hiukkanen antaa. Takakujilta, porttoloista ja getoista pulppuaa heitä esille, ja takakujain, porttolain ja gettojen mätäiset sisällykset ovat loppumattomat. Ja he tulvivat maakuntaan kuin paholaisarmeija, vaikka maakunta ei heistä huolisi. He eivät sinne sovi. Kun he laahaavat kitukasvuisia, epäluomia ruumiitaan pitkin maanteitä ja raitteja, niin he näyttävät inhoittavilta manalan sikiöiltä. Heidän pelkkä läsnäolonsa, se seikka, että heitä yleensä on, on eloisan, kirkkaan auringon ja vihreän, kasvavan luonnon häpäisemistä. Puhtaat, pystyt puut huutavat häpäisyjä heille ja heidän kurjalle surkeudelleen, ja heidän tahmea mätänsä on luonnon sulouden ja puhtauden saastuttamista.
Onko tämä kuvaus liioittelua? Se riippuu asianhaaroista. Sellaisesta, jonka elämä ja elämänkatsomus ei sisällä muuta kuin osakkeitten ja arvopapereitten kurssivaihteluita, se on epäilemättä liioittelua. Mutta sellaisen silmissä, joka katselee ja arvioi elämää miesten ja naisten kunnon mukaan, se ei voi olla liioittelua. Sellaiset eläimellisen kurjuuden ja niljaisen viheliäisyyden laumat ovat pelkkää ilmaa olutpanimo-miljonäärille, joka elää Länsipäässä palatsissaan, herkuttelee Lontoon sievistelevien teatterien tarjoamissa nautinnoissa, kilistelee lasia lordien ja ruhtinaitten kanssa ja saa kuninkaalta aatelisarvon. Voittaa kannuksensa — Jumala paratkoon! Entisaikoina kookkaat vaaleaveriset raakalaiset voittivat kannuksensa tappotanterilla halkomalla ihmisiä kiireestä häntäluuhun asti. Ja olikin kauniimpaa surmata vahva mies kalskuvan kalvan iskulla kuin tehdä hänestä ja hänen jälkeläisistään eläin monien miespolvien aikana teollisuutta ja politiikkaa taitavasti kutomalla.
Mutta palatkaamme humaloihin. Irtautuminen maan kamarasta on tällä alalla yhtä ilmeistä kuin kaikessa muussakin maataloudellisessa tuotannossa Englannissa. Oluen valmistus lisääntyy alituisesti, mutta humalanviljelys vähenee yhtä alituisesti. Vuonna 1835 oli humalaa kylvössä 71,327 acrea [Acre = 40,5 aaria — Suom. muist.]. Tätä nykyä sitä on 48,024 acrea eli 3,103 acrea vähemmän kuin viime vuonna.
Kylvöala on tänä vuonna ollut pieni, ja satoa vähensivät vielä epäsuotuisa kesä ja ankarat myrskyt. Tästä onnettomuudesta kärsivät sekä humalaviljelysten omistajat että humalan poimijat. Omistajain on pakko tyytyä vähempään määrään elämän nautintoja, poimijain vähempään ravintoon, jota he parhainakaan aikoina eivät saa tarpeeksi. Viikkokausia on Lontoon sanomalehdissä esiintynyt tämäntapaisia uutisotsakkeita:
Työtä etsiviä ylenpalttisesti, mutta humalasato on huono eikä vielä tuleentunut.
Sitten on ollut lukemattomia tämäntapaisia uutisia:
Humalanviljelys-seuduilta saapuu masentavia uutisia. Kahden viime päivän kirkas sää on houkutellut sadoittain humalanpoimijoita Kentiin, mutta heidän täytyy odottaa vainioiden tuleentumista. Doverissa on kulkureitten lukumäärä työkodeissa kolme kertaa suurempi kuin viime vuonna tähän aikaan, ja muissakin kaupungeissa vuodentulon myöhästyminen on suuresti lisännyt tilapäisten oleskelijain lukumäärää.
Kaiken surkeuden lisäksi, kun vihdoinkin poiminta oli alkanut, peloittava myrsky, tuuli- ja raesade melkein pyyhkäisi sekä humalat että poimijat vainioilta. Rajuilma riipi humalat riuvuista ja sirotti ne maahan, ja poimijat, pyrkiessään suojaan rakeitten ruoskinnalta, olivat hukkua alavalla maalla oleviin majoihinsa ja telttoihinsa. Heidän tilansa myrskyn jälkeen oli surkuteltava, heidän mierolaiskohtalonsa entistä ilmeisempi, sillä muutenkin huonon sadon lisäksi sen tuhoutuminen oli vienyt heiltä kaikki toiveet muutaman pennyn ansiosta, eikä tuhansilla heistä ollut muuta neuvoa kuin patikoida takaisin Lontooseen.
"Vahinko ei tule kello kaulassa", sanoivat he, kääntäessään selkänsä vainioille, joita peitti nilkkoihin asti vajottava humalamatto.
Jäljellejääneet hosuivat raivokkaasti puoliksi riivittyjen riukujen ääressä, saaden shillingin seitsemästä bushelista [Busheli = 3,348 litraa. — Suom. muist.] — palkkio mikä maksetaan hyvinä vuosina, kun humala on ensiluokkaista, ja huonoinakin vuosina, koska viljelijät eivät jaksa enempää maksaa.
Kohta myrskyn jälkeen kuljin läpi Testonin ja Länsi- ja Itä-Farleighin, kuuntelin humalanpoimijain napisemista ja näin humalan mätänevän maassa Barham Courtin ansareissa rakeet olivat särkeneet kolmekymmentätuhatta lasiruutuapa persikat luumut, pavut, omenat, rabarberit, kaalit melonit kaikki olivat pirstoutuneet palasiksi ja sekoittuneet möyhyksi.
Se kaikki oli tietysti omistajille ankara vahinko; mutta pahimmassakaan tapauksessa heistä ei ainoakaan jäänyt ruoatta tai juomatta, ei yhtään ateriaa vaille. Heitä sanomalehdet kuitenkin surkuttelivat palstamäärin ja heidän rahatappioitaan seulotan pitkästi yksityiskohdittain. "Herra Herbert L. laskee tappionsa 8,000 punnaksi" — "Herra F., kuulun ja mainion panimon omistaja, jolla on vuokralla kaikki maa tässä kunnassa, on kärsinyt 10,000 punnan tappion" ja "Herra L., Wateringburyn panimon omistaja, herra Herbert L:n veli, on myöskin menettänyt paljon". Humalanpoimijat, heistä ei mainittu mitään. Kuitenkin uskallan vakuuttaa, että ne erinäiset muutenkin varsin niukat ateriat, mitkä nälkäänäkevä William Buggles, nälkäänäkevä Bugglesin vaimo ja nälkäänäkevät Bugglesin pienokaiset menettivät, merkitsivät paljon suurempaa murhenäytelmää kuin Herra F:n menettämät 10,000 puntaa. Ja sitäpaitsi nälkäänäkevän William Bugglesin murheet voidaan kertoa tuhansilla, herra F:n taas tuskin viidellä.
Nähdäkseni, kuinka William Buggles ja hänen toverinsa jaksoivat, pukeuduin merimiestamineihini ja läksin ulos työn hakuun. Mukanani oli nuori itälontoolainen suutari Bert, joka seikkailuhalun houkuttelemana oli lähtenyt kanssani retkelle. Neuvoani seuraten hän oli vetänyt päälleen "pahimmat riepunsa", ja marssiessamme Lontoon tietä Maidstonesta hän epäili kovasti, että olimme liian huonossa asussa tarkoitustamme varten.
Eikä hän niinkään väärässä ollut. Pistäytyessämme erääseen kapakkaan kapakoitsija tuijotteli meitä varsin happamasti, eikä hänen naamansa valjennut, ennenkuin näytimme hänelle kolikoitamme. Rannikon asukkaat olivat kaikki epäluuloisia, ja lontoolaiset "herneenpalko-juhlijat", jotka vaunuissaan ajelivat ohitsemme, huutelivat meille solvauksia. Mutta ennenkuin olimme selvinneet Maidstonen piiristä, havaitsi ystäväni, että olimme yhtä hyvissä, ellemme paremmissakin vaatteissa kuin tavalliset humalamiehet. Muutamat niistä ryysyläisistä, joita tapasimme, olivat todella ihmeellisiä.
"Vesi näkyy laskeneen", sanoi muuan mustalaisen näköinen vaimo toverilleen saapuessamme vainiolle, missä poimijat riipivät humaloita pitkässä rivissä oleviin purtiloihin.
"Ymmärrätkö?" kuiskasi Bert. "Hän tarkoittaa sinua."
Ymmärsin. Ja myöntää täytyy, että vertaus oli sattuva. Kun vesi on laskenut, jäävät veneet matalikolle eivätkä pääse purjehtimaan, eikä merimies veden laskettua liioin pääse purjehtimaan. Merimiestamineeni ja tuloni humalavainiolle osoittivat, että olin laivaton merimies, matalikolle juuttunut, kuin haaksi liian matalassa vedessä.
"Voikos isäntä antaa meille työtä?" kysäisi Bert voudilta, joka oli ystävällisen näköinen vanhanpuoleinen mies ja kovin kiireissään.
"En", tuli päättäväisesti; mutta Bert riippui hänessä kiinni ja seurasi perässä, ja minä hänen jäljessään melkein yli koko vainion. Emme kumpikaan, enemmän Bert kuin minäkään, onnistuneet saamaan selville, päättelikö vouti meidän itsepintaisuutemme merkitsevän työhalua vai saiko surkea ulkonäkömme ja puheemme hänet heltymään. Mutta lopuksi hänen sydämensä pehmeni, ja hän osoitti meille joutilaan purtilon, jonka äärestä kaksi miestä oli livistänyt, koska — sikäli kuin pääsin selville — eivät pystyneet ansaitsemaan toimeentuloansa vastaavaa palkkaa.
"Mutta ei mitään koirankonsteja, muistakaa se", varoitti vouti jättäessään meidät työhön vaimoväen joukkoon.
Oli lauantai-iltapäivä, ja tiesimme palkanmaksuajan olevan pian käsissä. Siksi tartuimme toimella työhön, uteliaina näkemään, saisimmeko edes suolat leivällemme. Työ oli todella helppoa, naisten tehtävää eikä miesten. Istuimme purtilon reunalla humalariukujen välissä, ja riukumies jakeli meille suuria, tuoksuvia oksia. Tunnin kuluttua olimme täysin perillä ammatista. Niin pian kuin sormet olivat tottuneet koneellisesti erottamaan humalat lehdistä ja riipaisemaan kerrallaan puolikymmentä kukkaa, oli koko konsti opittu.
Teimme työtä uutterasti ja yhtä nopeasti kuin vaimotkin, vaikka heidän purtilonsa täyttyivätkin pikemmin, sillä heillä oli ympärillään parvi lapsia, joista kukin kaksin käsin poimi melkein yhtä nopsasti kuin mekin.
"Älkää te riipikö liian puhtaiksi, se on kielletty", neuvoi meitä muuan vaimo, ja otimme neuvon kiitollisina vastaan.
Iltapäivällä pääsimme selville, että elämistarpeitaan ei tässä työssä ansainnut — ei ainakaan mies. Naiset pystyivät poimimaan yhtä paljon kuin miehet, ja lapset ennättivät tehdä melkein yhtä paljon kuin naiset, joten miehen oli mahdotonta kilpailla naisen ja puolenkymmenen lapsen kanssa. Sillä nainen ja puolikymmentä lasta lasketaan kokonaisyksiköksi ja heidän yhteinen tuloksensa määrää tämän kokonaisyksikön ansion.
"Kuulehan, kaveri, olen nälissäni kuin susi", sanoin Bertille. Emme näet olleet syöneet päivällistä.
"Perhana, minäkin voisin syödä vaikka humaloita", vastasi hän.
Sen jälkeen päivittelimme leväperäisyyttämme, kun emme olleet aikanaan hankkineet itsellemme tenavajoukkoa avuksi tällaisen päivän varalle. Ja siten tapoimme aikaa ja puhuimme naapuriemme ylösrakennukseksi. Saimme kokonaan puolellemme riukumiehen myötätunnon. Hän oli nuori maalaisjolppi, joka silloin tällöin nakkeli poimimiaan kukkasia purtiloomme, hänen tehtäviinsä kun kuului koota riukuja irroitettaessa varisseet kukkatertut.
Hänen kanssaan keskustelimme ansiostamme, paljonko voisimme saada, ja hän ilmoitti meille, että palkkaa tosin oli shillinki seitsemältä bushelilta, mutta että saamme "käteen" eli meille maksetaan vain shillinki kultakin kahdeltatoista bushelilta. Se merkitsi, että kultakin kahdeltatoista bushelilta pidätettiin viiden bushelin palkka — viljelijän keino pitää poimijat työssään, oli sato sitten hyvä tai huono ja varsinkin, jos se oli huono.
Joka tapauksessa oli mieluista istua kirkkaassa päivänpaisteessa, keltaisen pölyn sataa vihmoessa käsistämme ja humalain kirpeän, hyvähajuisen lemun pistäessä sieraimiimme, ja välillä muistella kuin muinaisuutta niitä kolisevia kaupunkeja, joista nämä ihmiset olivat tulleet. Kujien ihmisraukat! Katuojain kansa-parka! Hekin isoovat maata, kaipaavat hämärästi sitä kamaraa, josta heidät on karkoitettu, ja vapaata ulkoelämää, tuulta, sadetta ja aurinkoa, joihin kaupunkien saastutus ei ylety. Samoinkuin meri merimiestä kutsuu, niin kutsuu heitä maa, ja syvällä heidän keskensyntyneissä ja surkastuneissa ruumiissaan värähtävät oudosti esi-isien talonpoikaismuistot, esi-isien, jotka elivät ennenkuin oli kaupunkeja. Ja käsittämättömällä tavalla heitä ilahduttaa maan tuoksu, sen nähtävyydet ja sen äänet, joita heidän verensä ei ole unohtanut, vaikka he itse eivät niitä muista.
"Ei ole enää humaloita, kaveri", valitti Bert.
Kello oli viisi, ja riukumiehet olivat tauonneet työstään, niin että jäljet voitiin siistiä, sillä sunnuntaina ei työskennelty. Tunnin verran meidän täytyi laiskoina odottaa mittaajien tuloa, laskevan auringon kintereillä hiipivän hallan kipristellessä jalkojamme. Viereiseen purtiloon oli kaksi vaimoa ja puolikymmentä lasta poiminut yhdeksän bushelia, niin että ne viisi bushelia, jotka mittaajat saivat meidän purtilostamme, osoittivat meidän työskennelleen yhtä hyvin; ne puolikymmentä lasta olivat iältään yhdeksästä neljääntoista vuoteen.
Viisi bushelia! Sen olimme poimineet kahdeksan ja puolen pennyn eli seitsemäntoista sentin palkasta, kahden miehen palkka kolmen ja puolen tunnin työstä. Neljä ja neljännes pennyä miestä kohti, hiukan enemmän kuin penny [Penny on noin 10 1/2 penniä. — Suom. muist.] tunnilta! Mutta meille oli määrä antaa "käteen" vain viisi pennyä koko summasta, vaikka mitanlaskija pienen rahan puutteessa antoi meille kuusi pennyä. Anomus ei auttanut mitään. Kovan onnen tarina ei pystynyt häneen. Hän julisti suureen ääneen, että me olimme saaneet yhden pennyn liikaa, ja läksi tiehensä.
Edellyttäkäämme seikan selventämiseksi, että todella olimme sellaisia, miltä näytimme, siis rahattomia miehiä; tilamme oli silloin tällainen: yö oli tulossa, emme olleet saaneet illallista, vielä vähemmän päivällistä ja omistimme yhteensä kuusi pennyä. Minulla oli siksi kova nälkä, että olisin syönyt kolmekin kuuden pennyn ateriaa, ja samoin oli Bertin laita. Yksi seikka oli ilmeinen. Jos olisimme tyydyttäneet vatsamme oikeutetuista vaatimuksista 16 2/3 prosenttia, olisi meidän kuusi pennyämme mennyt ja vatsamme olisi marissut yhä kärsineensä 83 1/3 prosenttia vääryyttä. Jouduttuamme taas rahattomiksi olisimme saaneet nukkua jossakin pensastossa, mikä ei tosin olisi vihoviimeinen paha, vaikka kylmä olisikin kuluttanut kohtuuttoman osan siitä, mitä olisimme syöneet. Mutta huomenna oli sunnuntai, jolloin emme voisi saada työtä, vaikka tyhmä vatsamme ei suostuisikaan tyytymään sellaiseen selitykseen. Meillä olisi siis ollut edessämme pulma: Kuinka saada kolme ateriaa sunnuntaina ja kaksi maanantaina, sillä "käteen" meille ei luovutettaisi mitään ennenkuin maanantai-iltana? Turvalat olivat täpötäynnä, sen tiesimme samoin kuin sen, että jos kerjäisimme isänniltä tai kyläläisiltä, oli varsin todennäköistä, että joutuisimme "lukemaan tiilenpäitä" neljäksitoista vuorokaudeksi. Mitäpä tehdä? Katselimme kai toisiamme epätoivoisina?
Emme silti, emme sinnepäinkään! Ylistimme tyytyväisinä Jumalaa siitä, ettemme olleet muiden ihmisten, varsinkaan humalanpoimijain kaltaisia, ja läksimme taivaltamaan Maidstonea kohden kilistellen taskussamme Lontoosta evääksi ottamiamme kolikoita.
XV.
MEREN NAINEN.
Ette suinkaan odottaisi tapaavanne "meren naista" Kentin sydämessä, mutta sieltäpä minä hänet löysin, Maidstonen köyhäinkorttelin syrjäkadun varrelta. Ei hänen ikkunassaan ollut ilmoitusta yösijan vuokraamisesta, ja minun täytyikin ankarasti anella, ennenkuin hän suostui antamaan minun nukkua etuhuoneessaan. Illalla laskeuduin puoleksi maanalaiseen keittiöön puhelemaan hänen ja hänen ukkonsa kanssa, joka oli Thomas Mugridge nimeltään.
Ja keskustellessani heidän kanssaan kaikki sen äärettömän koneiston viisaudet ja monimutkaisuudet, jota sanotaan sivistykseksi, haihtuivat mielestäni. Tuntui siltä, kuin olisin päässyt ihon ja lihasten läpi suoraan Englannin kansan alastomaan sieluun ja että Thomas Mugridgessä ja hänen muorissaan tapaisin merkillisen englantilaisen rodun perusolemuksen. Havaitsin heissä sen vaeltajahengen, joka on houkutellut Albionin poikia yli maiden ja merten, havaitsin sen äärettömän välinpitämättömyyden seurauksista, mikä on sekoittanut englantilaiset mielettömiin riitoihin ja turhanpäiväisiin taisteluihin, ja sen sisukkuuden ja itsepäisyyden, joka on ajanut heidät sokeasti läpi vastusten valtaan ja suuruuteen, ja samoin havaitsin sen tavattoman, käsittämättömän kärsivällisyyden, minkä voimalla kotiväki on pystynyt kestämään kaikesta tästä aiheutuneen kuorman, raatamaan valittamatta vuodesta vuoteen ja alistuvaisena luovuttamaan parhaat poikansa taistelemaan maailman ääriin ja kansoittamaan ne.
Thomas Mugridge oli yhdenkahdeksatta vuoden ikäinen ja pienoinen mies. Pienuutensa vuoksi hänestä ei ollut tullut sotilastakaan. Hän oli jäänyt kotiin raatamaan. Hänen ensimmäiset muistonsa liittyivät työntekoon. Ei hän mistään muusta mitään tietänytkään kuin työnteosta. Hän oli tehnyt työtä koko ikänsä, ja yhdenkahdeksatta ikäisenä hän yhä teki työtä. Joka aamu hän nousi kilpaa kiurun kanssa ja riensi pellolle päiväläisenä, sillä siksi hän oli syntynyt. Mugridge-muori oli seitsemänkymmentäkolme-vuotias. Seitsen-vuotiaasta hän oli ollut työssä vainioilla, aluksi poikain työssä, sitten miesten. Yhä nytkin hän teki työtä, piti kotinsa siistissä kunnossa, pesi, keitti ja leipoi sekä minun tultuani laittoi minulle ruoan ja sai minut häpeämään laittamalla vuoteenikin. Enemmän kuin puoli vuosisataa raadettuaan heillä ei ollut mitään, ei edes toivoa päästä vähemmällä vastedes. Mutta he olivat tyytyväiset. He eivät odottaneet mitään muuta eivätkä mitään toivoneet.
He elivät yksinkertaisesti. Heidän tarpeensa olivat vähäiset — painti olutta päivän päättyessä, mikä ryypittiin puoleksi maanalaisessa keittiössä, viikkolehti, jossa oli sormen opastuksella tutkimista seitsemäksi illaksi, ja keskustelua, yhtä sisällyksetöntä ja yksitoikkoista kuin hiehon märepalan vellonta. Seinällä olevasta puuveistoksesta silmäili hento enkelimäinen tyttönen heitä, ja sen alla oli kirjoitus: "Tuleva kuningattaremme". Ja sen vieressä olevasta korean värisestä painokuvasta katseli pyylevä vanhanpuoleinen rouva, ja siinä oli allekirjoitus: "Kuningattaremme kuusikymmen-vuotiaana".
"Makeinta on oma ansaitsema", kertaili Mugridge-muori, huomautettuani, että heidän olisi jo aika saada lepoa.
"Eivät, emmekä me halua apua", sanoi Thomas Mugridge vastaukseksi tiedusteluuni, eivätkö lapset heitä auttaneet.
"Me tahdomme, äiti ja minä, työskennellä, kunnes näännymme ja joudumme tuuliajolle", lisäsi hän; ja Mugridge-muori nyökkäsi päätään, empimättä vahvistaen vakuutuksen.
Hän oli synnyttänyt viisitoista lasta, ja kaikki ne olivat poissa maailmalla tai kuolleet. "Pienokainen" asui kuitenkin Maidstonessa, ja hän oli seitsemänkolmatta. Lapsilla oli mentyään naimisiin kyllin tekemistä omine perheineen ja omine huolineen, niinkuin heidän isillään ja äideillään ennen heitä.
Missäkö lapset olivat? Missäpä heitä ei olisi? Lizzie oli Austraaliassa, Mary Buenos Ayresissa, Polly New Yorkissa, Joe oli kuollut Intiassa — ja niin he luettelivat heidät kaikki, elävät ja kuolleet, sotilaat ja merimiehet ja siirtolaisten vaimot, muukalaiselle, joka istui heidän keittiössään.
He näyttivät minulle valokuvaa. Sorja nuori mies sotilaan puvussa katseli siitä minua.
"Monesko poika on tämä?" kysäisin.
He naurahtivat yhdessä sydämellisesti. Vai poika! Ei, vaan pojanpoika, vast'ikään palannut Intiasta ja torven puhaltaja kuninkaan armeijassa. Hänen veljensä oli hänen kanssaan samassa rykmentissä. Ja niin sitä jatkui, poikia ja tyttäriä, pojanpoikia ja tyttärentyttäriä, maailman-vaeltajia ja valtakuntain rakentajia kaikki, ja vanhukset kotona työskentelivät myöskin valtakunnan hyväksi.
Miss' aallot Pohjanmeren lyö, siell' asuu nainen aimo: joka pojan, minkä synnyttää, merimieheks se lähettää vaimo.
Yks hukkuu mailman äärillä, yks liki kotirantaa, ja viestin siitä saadessaan hän uusia poikia antaa.
Mutta "meren naisen" synnytyskyky on melkein ehtynyt. Kantapolvi on jo sammumassa, ja maa täyttyy. Hänen poikainsa vaimot saattavat jatkaa rotua, mutta hänen työnsä on lopussa. Englannin entisajan miehet ovat Austraalian, Afrikan ja Amerikan miehiä. Englanti on lähettänyt maailmalle parasta vertansa niin kauan ja tuhonnut jäljellejääneitä niin intohimoisesti, että "meren nainen" ei voi enää tehdä paljoa muuta kuin istuskella pitkät illat ja tuijotella seinällä olevaan kuninkaallisen korkeuden kuvaan.
Oikea brittiläinen kauppa-merimies on mennyttä. Kaupan palveluksessa ei enää harjaannu sellaisia merikarhuja, joita Nelson johti taisteluun Trafalgarin luona ja Niilin suulla. Kauppalaivat saavat suureksi osaksi miehistönsä ulkolaisista, vaikka englantilaiset vielä edelleenkin ovat päällystönä. Etelä-Afrikassa siirtolainen opettaa alkuasukasta ampumaan, mutta upseerit ryypiskelevät eivätkä välitä asioista. Kotona taas katukansa hoilottelee hassuna juhlissansa ja sotavirasto alentaa pestausvaatimuksiaan.
Eikä voikaan olla toisin. Sitkeinkään brittiläinen ei voi ikuisesti kestää sydänverensä juoksuttamista ja nälistyttämistään. Mugridgen muorit on karkoitettu kaupunkeihin, eivätkä he enää pysty synnyttämään kuin vähäverisiä ja sairaalloisia jälkeläisiä, jotka eivät saa tarpeeksi syödäkseen. Englanninkielisen rodun voima ei tätä nykyä ole tällä ahtaalla pikku-saarella, vaan Uudessa maailmassa meren takana, jossa ovat Mugridgen muorin pojat ja tyttäret. "Meren nainen" Pohjanmeren rannalla on jo melkein tehnyt tehtävänsä maailmassa, vaikka hän ei usko sitä. Hänen täytyy istua ja lepuuttaa väsyneitä kupeitaan, ja jos hän pelastuu joutumasta tilapäishoitolaan ja työhuoneeseen, se tapahtuu vain niiden poikien ja tyttärien avulla, jotka hän on kasvattanut vanhuuden- ja heikkoudenpäiviensä turvaksi.
XVI.
OMAISUUS JA IHMINEN.
Ilmeisen materialistisissa sivistysoloissa, jotka perustuvat omaisuuteen eivätkä sielullisiin arvoihin, ei voida välttää omaisuuden arvostamista sielua tärkeämmäksi eikä sitä, että omaisuuteen kohdistuvia rikoksia pidetään paljon vakavampina kuin henkilöön kohdistuvia rikoksia. Jos mies ruhjoo vaimonsa mäsäksi tai katkoo muutamia hänen kylkiluitaan, se on aivan mitätön rikkomus verrattuna siihen, että hän nukkuu yönsä ulkona tähtien paisteessa, kun ei ole millä maksaa yösijaansa. Poikasesta, joka varastaa muutaman päärynän rikkaalta rautatieyhtymältä, on yhteiskunnalle suurempi uhka kuin nuoresta pedosta, joka aavistamatta hyökkää seitsemänkymmentä täyttäneen vanhuksen kimppuun. Ja nuori tyttö, joka keinottelee itselleen asunnon vakuuttamalla käyvänsä työssä, tekee niin vaarallisen rikoksen, että ellei häntä ankarasti rangaistaisi, hän ja hänenlaisensa saattaisivat koko omaisuusrakennelman luhistumaan. Jos hän olisi kasvot liassa kuljeksinut Piccadillyllä ja Strandilla aamuyöstä, poliisi olisi antanut hänen olla rauhassa, ja hän olisi kyennyt "maksamaan" yösijansa.
Seuraavat kuvaavat tapaukset on leikelty poliisioikeuden uutisista yhden ainoan viikon ajalta:
Widnesin poliisioikeus. Thomas Lynchiä syytettiin juopumuksesta ja järjestyksen häiritsemisestä sekä poliisin kimppuun käymisestä. Vastaaja koetti riistää erään putkaanvietävän naisen poliisilta, potkaisi tätä ja heitteli häntä kivillä. Sakotettiin 3 1/2 shillinkiä ensinmainitusta rikoksesta ja 10 shillinkiä sekä kulut poliisin hätyyttämisestä.
Glasgowin Queen's Parkin poliisioikeus. John Kane todistettiin syylliseksi vaimonsa pieksämiseen. Hänet on viisi kertaa ennen todettu syylliseksi samaan rikokseen. Sakotettiin 2 puntaa 2 shillinkiä.
Tauntonin piirin valaoikeus. John Painteria, iso, karkeatekoinen mies, työmies, syytettiin vaimonsa pieksämisestä. Vaimolla oli molemmat silmät mustina ja kasvot pahoin paisuksissa. Sakotettiin 1 punta 8 shillinkiä sekä kulut ja varoitettiin pysymään kunnolla.
Widnesin poliisioikeus. Richard Bestwickiä ja George Huntia syytettiin luvattomasta metsästyksestä toisen maalla. Hunt sai sakkoa 1 punnan ja kulut, Bestwick 2 puntaa ja kulut, varain puutteessa yksi kuukausi.
Shaftesburyn poliisioikeus. Thomas Bakeria syytettiin ulkona-nukkumisesta. Neljätoista vuorokautta.
Glasgowin keskuspoliisioikeus. Edward Morrisonia, alaikäinen poika, syytettiin viidentoista päärynän varastamisesta rautatieasemalta. Seitsemän vuorokautta.
Doncaster Borough'n poliisioikeus. James M'Gowania syytettiin salametsästyslain nojalla siitä, että häneltä oli tavattu metsästyskojeita ja muutamia jäniksiä. Sakotettiin 2 puntaa ja kulut tai yksi kuukausi.
Dunfermlinen sheriffioikeus. John Young, kaivosmies, oli käynyt Alexander Storrarin kimppuun, lyönyt häntä päähän ja ruumiiseen nyrkeillään, heittänyt maahan ja iskenyt häntä myös seipäällä. Sakkoa 1 punta.
Kirkcaldyn poliisioikeus. Simon Walkerin todistettiin käyneen erään miehen kimppuun ja lyöneen häntä ja iskeneen hänet maahan. Hyökkäys oli ollut aavistamaton, ja tuomari katsoi syytetyn olevan yhteiskunnalle suoranaiseksi vaaraksi. Sakkoa 30 shillinkiä.
Mansfieldin poliisioikeus. Joseph Jacksonia syytettiin Charles Nunnin pieksemisestä. Ilman mitään syytä vastaaja iski kantajaa kovasti kasvoihin, niin että tämä kaatui, ja potki häntä sitten päähän. Kantaja menetti tajuntansa ja joutui pariksi viikoksi lääkärin hoitoon. Sakkoa 21 shillinkiä.
Perthin sheriffioikeus. David Mitchelliä syytettiin salametsästyksestä. Hänet oli ennen kahdesti tuomittu, viimeksi kolme vuotta sitten. Sheriffiä kehoitettiin ottamaan huomioon lieventävät asianhaarat, koska Mitchell oli kaksiseitsemättä-vuotias eikä ollenkaan vastustanut metsänvartijoita. Neljä kuukautta.
Dundeen sheriffioikeus. John Murray, Donald Craig ja James Parkes syytteessä salametsästyksestä. Craigia ja Parkesia sakotettiin 1 punta kumpaakin, tai neljätoista vuorokautta vankeutta, Murrayta 5 puntaa, tai kuukausi vankeutta.
Reading Borough'n poliisioikeus. Alfred Mastersia, kuusitoista-vuotias, syytettiin nukkumisesta ulkona asumattomalla paikalla ja irtolaisuudesta, koska hänelle ei ollut mitään erikoista elinkeinoa. Seitsemän päivää.
Salisburyn kaupungin valaoikeus. James Moorea syytettiin kenkäparin varastamisesta erään myymälän ulkopuolelta. Yksikolmatta päivää.
Horncastlen poliisioikeus. George Brackenbury, nuori työmies, tuomittiin oikeuden lausunnon mukaan kokonaan aiheettomasta ja julmasta James Sargeant Fosterin pieksämisestä. Foster oli kahdeksannellakymmenellä. Sakkoa 1 punta ja 5 1/2 shillinkiä kuluja.
Worksopin valaoikeus. John Priestley oli syytteessä pastori Leslie Grahamin kimppuun käymisestä. Vastaaja, joka oli juovuksissa, lykkäsi lastenvaunuja ja työnsi ne eräitten kuormarattaiden eteen, niin että lasten vaunut kaatuivat ja lapsi putosi maahan. Rattaat kulkivat vaunujen yli, mutta lapsi ei vahingoittunut. Vastaaja kävi silloin rattaiden ajajan kimppuun ja senjälkeen kantajan kimppuun tämä kun nuhteli häntä käytöksestään. Vastaajan tuottamien vammojen vuoksi oli kantajan ollut pakko hakea lääkärin apua. Sakkoa 40 shillinkiä ynnä kulut.
Rotterdam West Ridingin poliisioikeus. Benjamin Storey, Thomas
Brammer ja Samuel Wikock olivat syytettyinä salametsästyksestä.
Kuukausi kullekin.
Southamptonin poliisioikeus. Henry Thomngtonia syytettiin ulkona nukkumisesta. Seitsemän päivää.
Eckingtonin poliisioikeus. Joseph Watts oli syytettynä yhdeksän sanajalan varastamisesta eräästä puutarhasta. Yksi kuukausi.
Ripleyn valaoikeus. Wincent Allen ja Georg Hall olivat salametsästyslain nojalla syytteessä siitä, että heiltä oli tavattu muutamia jäniksiä, ja John Sparham heidän avustamisestaan ja yllyttämisestään. Hall ja Sparham saivat sakkoa 1 punnan 17 shillinkiä ja 4 pennyä ja Allen 2 puntaa 17 shillinkiä ja 4 pennyä, kulut siihen luettuina, varojen puutteessa edelliset neljätoista päivää, viimeksimainittu kuukauden vankeutta.
Lounaispiirin poliisioikeus, Lontoo. John Probyn oli syytteessä vaikean ruumiinvamman tuottamisesta poliisille. Vangittu oli potkinut vaimoaan ja käynyt toisenkin vaimon kimppuun, joka oli nuhdellut häntä julmuudestaan. Poliisi koetti saada hänet menemään sisälle asuntoonsa, mutta vangittu kääntyi äkkiä häntä vastaan, iski hänet maahan lyömällä kasvoihin, potki häntä hänen maassa maatessaan ja yritti kuristaa hänet. Lopuksi vangittu tahallaan potkaisi poliisia vaaralliseen paikkaan, aiheuttaen vamman, joka estää hänet virantoimituksesta pitkäksi aikaa. Kuusi viikkoa.
Lambethin poliisioikeus, Lontoo. "Pienokainen" Stuart, yhdeksäntoista-vuotias, teatteriavustaja ammatiltaan, oli syytteessä siitä, että oli väärillä ilmoituksilla hankkinut itselleen 5 shillingin asunnon ja ravinnon, aikoen pettää Emma Brasieria. Emma Brasier, kantaja, on vieraskodin pitäjä Atwell Roadkadun varrella. Vangittu vuokrasi huoneen hänen asunnostaan, selittäen olevansa työssä Crown-teatterissa. Vangitun asuttua Brasierin luona pari kolme päivää tämä otti selvää asiasta ja havaittuaan tytön tiedot vääriksi vangitutti hänet. Vangittu selitti oikeudelle, että hän kyllä olisi tehnyt työtä, ellei hänen terveytensä olisi ollut niin kovin huono. Kuusi viikkoa pakkotyötä.
XVII.
KYKENEMÄTTÖMYYS.
Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan keskustelua Mile End Waste-aukiolle. Oli yöaika, ja he kaikki olivat ylemmän luokan työmiehiä. He olivat kerääntyneet erään toverinsa ympärille, miellyttävän näköinen mies kolmissakymmenissä, ja kiivailivat hänelle varsin tiukasti.
"Mutta entä tämän halvan työvoiman maahantulo?" tiedusti yksi joukosta. "Whitechapelin juutalaisethan käyvät suorastaan kurkkuihimme."
"Ette saa heitä moittia", oli vastaus. "He ovat vallan samassa asemassa kuin mekin, ja eläähän heidän täytyy. Älkää moittiko miestä, joka tarjoutuu työhön teitä halvemmalla ja vie työpaikkanne."
"Mutta entäs vaimo ja lapset?" tenäsi hänen vastustajansa.
"Siinäpä se", oli vastaus. "Entä sen miehen vaimo ja lapset, joka tekee työtä halvemmalla kuin te ja vie teidän työpaikkanne? Hä? Entä hänen vaimonsa ja lapsensa? He liikuttavat häntä enemmän kuin teidän perheenne, eikä hän voi nähdä heitä nälkää näkemässä. Siispä hän alentaa työpalkkaansa, ja te saatte lähteä. Mutta ette saa moittia häntä, miesparkaa. Hän ei voi sille mitään. Palkka alenee aina, kun kaksi miestä tavoittaa samaa työtä. Se on kilpailun syy eikä sen miehen, joka hintaa alentaa."
"Mutta palkatpa eivät alene, kun on ammattikunta", huomautti joku.
"Siinäpä se, se on vallan totta. Ammattikunta ehkäisee kilpailun työntekijäin kesken, mutta ammattikunnan puuttuessa on kilpailu ankara. Silloin tulee Whitechapelin halpa työvoima. He ovat ammattitaidottomia, eikä heillä ole mitään ammattikuntia, ja he iskevät toistensa kurkkuihin ja särkevät meidän työsopimuksemme, ellemme kuulu voimakkaaseen ammattikuntaan."
Puuttumatta sen pitemmälle keskusteluun sain selville, että tämä mies Mile End Waste-aukiolla tehosti sitä tosiasiaa, että kun kaksi miestä tavoitteli samaa työtä, palkan täytyi aleta. Jos hän olisi tunkeutunut syvemmälle asian ytimeen, hän olisi huomannut, että ammattikuntakaan, olipa se vaikka parinkymmenen tuhannen jäsenen suuruinen, ei voi pitää palkkoja korkealla, jos parikymmentätuhatta työtöntä yrittää päästä järjestyneiden tilalle. Juuri nyt on tästä saatavissa verraton esimerkki, kun Etelä-Afrikassa olleet sotilaat palaavat ja heidät vapautetaan palveluksesta. Kymmenin tuhansin heitä joutuu työttömäin armeijaan, ja he ovat epätoivoisessa hädässä. Koko maassa palkkataso osoittaa yleistä alenemista, ja kun se aiheuttaa työriitoja ja lakkoja, käyttävät sitä hyväksensä työttömät, jotka iloisina tarttuvat lakkolaisten hylkäämän työkaluihin.
Nylkemisjärjestelmä, nälkäpalkat, työttömäin armeija sekä suuret kodittomain ja asunnottomain joukot ovat välttämättömiä pahoja, niin kauan kuin työhön on pyrkimässä enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla. Ne miehet ja naiset, joita olen tavannut kaduilla, piikkilöissä ja pihdeissä, eivät ole olleet siellä siksi, että sitä näissäkään olosuhteissa pidettäisiin "helppona tienestinä". Lienen kaiketi siksi selvästi kuvannut, mitä heidän on siedettävä ja kestettävä, että voin olettaa ilmenneen, että heidän elämänsä on kaikkea muuta kuin helppoa.
Tavallinen laskutaito riittää osoittamaan, että täällä Englannissa on helpompaa ansaita säännöllinen ruokansa ja yösijansa tekemällä työtä kahdenkymmenen shillingin viikko palkalla kuin kävellä katuja. Katuja kuljeksiva kärsii enemmän ja työskentelee ankarammin paljon vähäisemmällä tuloksella. Olen kuvaillut heidän yönviettoansa ja kuinka he ruumiillisen väsymyksen pakottamina menevät yömajoihin "lepäämään". Eikä yömaja suinkaan merkitse helppoa ansiota. Riipiä neljä naulaa köysitäpettä, särkeä kaksitoista sentneriä kiviä taikka toimittaa mitä mieltäkääntävimpiä askareita viheliäisen ruoan ja yösijan vastikkeeksi, se merkitsee tavatonta tuhlausta niille miehille, jotka sitä tekevät. Viranomaisten puolelta se on ilmeistä ryöväämistä. He antavat miehille näiden työstä paljon vähemmän kuin kapitalistiset isännät. Yksityisen isännän palveluksessa he saisivat samasta työstä palkan, jolla voisivat hankkia paremman vuoteen, parempaa ruokaa, enemmän mielenvirkistystä ja ennen kaikkea enemmän vapautta.
Niinkuin sanottu, miehen yömajaan-meno on hulluutta. Ja miehet tietävät sen itsekin, mikä näkyy siitä, että he kammoavat sitä, kunnes ruumiillinen uupumus heidät pakottaa sinne. Miksipä he sinne menisivät? Eivät sen takia, että he olisivat työhön kyllästyneitä työmiehiä. Aivan päinvastoin, he ovat vetelehtimiseen kyllästyneitä vetelehtijöitä. Yhdysvaltain kulkuri on melkein poikkeuksetta työhön kyllästynyt. Hän pitää kulkurielämää kevyempänä elämisenä kuin työntekoa. Mutta näin ei ole laita Englannissa. Täällä ne, joilla on valta, tekevät kaikkensa saadakseen kulkurin ja vetelehtijän kyllästymään elämäänsä, ja kyllä hän totisesti on melkoisen kyllästynyt olento. Hän tietää, että hän kahden shillingin päiväpalkalla, mikä on vain viisikymmentä senttiä, saisi kolme tavallista ateriaa, yösijan ja vielä parisen pennyä taskurahaa. Hän tekisi mieluummin työtä ansaitakseen nuo kaksi shillinkiä kuin nauttiakseen yömajan armeliaisuutta. Sillä hän tietää, että hänen silloin ei tarvitsisi tehdä työtä niin ankarasti eikä hän saisi niin sietämätöntä kohtelua osakseen. Mutta hän ei tee sitä siksi, että työhön pyrkimässä on enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla.
Kun työväkeä on tarjolla enemmän kuin työtä, on siitä seurauksena seulominen. Kaikilla teollisuuden aloilla kyvyttömämmät tungetaan syrjään. Ja kyvyttömyyden vuoksi syrjään tungetut eivät voi nousta, vaan heidän täytyy luisua alaspäin, ja luisumista jatkuu, kunnes he ovat ehtineet omalle tasolleen, sellaiselle tasolle teollisuuskoneistossa, jossa he ovat kyvykkäitä. Tästä seuraa välttämättömästi, että kyvyttömämmän täytyy luisua pohjaan asti, missä hän surkeasti nääntyy kärsimyksiinsä.
Silmäys riittää osoittamaan, että täällä pohjassa olevat lopullisesti kyvyttömät ovat melkein järjestään mieleltään, ruumiiltaan ja siveelliseltä olemukseltaan haaskoja. Tämän säännön poikkeuksena ovat äsken saapuneet, jotka ovat vain kykenemättömiä ja joissa haaskiintumisprosessi on vasta alussa. Kaikki täällä olevat voimat, se on muistettava, ovat hävittävää laatua. Kelvollinen ruumis (joka on joutunut tänne järjen hitauden ja kyvyttömyyden takia) surkastuu nopeasti ja käpristyy epämuotoiseksi; puhdas mieli (jonka heikko ruumis on tänne luisuttanut) rumentuu ja likaantuu nopeasti. Kuolevaisuus on hirvittävän runsas, mutta sittenkin täällä kuollaan aivan liian vitkallisesti.
Tällainen teurastamo siis Kadotuksen-kuilu on rakenteeltaan. Koko teollisuuskoneistossa tapahtuu herkeämätön seulominen. Kyvyttömät työnnetään syrjään ja survaistaan alas. Moninaiset seikat aiheuttavat kyvyttömyyttä. Konemies, joka on säännötön ja vailla vastuuntunnetta, painuu alaspäin, kunnes hän joutuu omalle paikalleen, esimerkiksi tilapäistöihin, joissa työ jo luonnostaan on säännötöntä ja vain vähän tai ei ollenkaan vastuunalaista. Niiden, jotka ovat hitaita ja kömpelöitä, jotka ovat ruumiiltaan tai mieleltään heikkoja tai joilta puuttuu hermojen, hengen tai ruumiin ryhtiä, täytyy vaipua pohjalle, milloin nopeasti, milloin porras portaalta. Tapaturma, joka riistää kyvykkäältä työmieheltä kyvyn, saattaa hänet kyvyttömäksi, ja hänen täytyy vaipua alas. Ja iäkkääksi vanhenevan työmiehen, jolta tarmo lannistuu ja järki himmenee, täytyy aloittaa tämä peloittava vaellus alaspäin, joka ei tunne muuta pysähdyspaikkaa kuin pohjan ja kuoleman.
Tästä viimeisestä asteesta puhuvat Lontoon tilastot hirveitä asioita. Lontoon väkiluku on seitsemäs osa yhdistyneen kuningaskunnan koko väestöstä, ja Lontoossa kuolee vuosittain joka neljäs täysi-ikäinen virallisen armeliaisuuden hoteissa, joko työhuoneessa, sairaalassa tai vaivaistalossa. Kun otetaan lukuun se seikka, että varakkaat eivät siten päätä päiviänsä, on ilmeistä, että ainakin joka kolmas täysikasvuinen työläinen kuolee virallisen armeliaisuuden huomassa.
Osoitukseksi siitä, kuinka hyvästäkin työmiehestä äkkiä voi tulla kyvytön ja mitä hänelle silloin tapahtuu, soveltuu kertomus M'Garryn kohtalosta, M'Garryn, joka on kolmekymmentäkaksi-vuotias ja nyt työhuoneen hoidokkina. Kertomus on lainattu erään ammattikunnan vuosikertomuksesta:
Olin työssä eräässä Sullivanin kemikaali-työpajassa Widnesissä. Työskentelin ulkovajassa, ja minun täytyi kulkea pihan poikki. Kello oli kymmenen illalla, mutta valaistusta ei ollut. Pihan poikki kulkiessani tunsin jonkin tarttuvan jalkaani ja vääntävän sen irti ruumiistani. Menin tajuttomaksi enkä tietänyt pariin päivään, miten minun oli käynyt. Seuraavana sunnuntai-iltana tulin tajuihini ja havaitsin olevani sairaalassa. Tiedustin hoitajalta, mikä minun jalkojani vaivasi, ja hän selitti molempien jalkojeni olevan poikki.
Pihassa oli paikallaan-pyörivä vipulaitos maahan kaivettuna. Kuoppa oli 18 tuumaa pitkä, 15 tuumaa syvä ja 15 tuumaa leveä. Vipulaitos pyörähti kuopassa kolme kierrosta minuutissa. Kuoppa ei ollut mitenkään aidattu eikä peitetty. Tapahtuman jälkeen ovat peittäneet kuopan rautalevyllä… Antoivat minulle 25 puntaa. Sitä eivät myöntäneet korvaukseksi, sanoivat antaneensa sen vain armeliaisuudesta. Siitä maksoin 9 puntaa pyöräkoneesta, jolla voin liikkua käsivoimin.
Olin työssä silloin, kun jalkani katkesivat. Sain palkkaa kaksikymmentäneljä shillinkiä viikossa, vähän enemmän kuin muut miehet, sillä tein mitä tahansa. Kun oli joku vaikea työ tehtävänä, valittiin minut tavallisesti se suorittamaan. Herra Manton, isännöitsijä, kävi luonani sairaalassa useita kertoja. Hiukan parannuttuani kysyin häneltä, voisiko hän ehkä antaa minulle työtä. Hän vakuutti, että saisin olla huoletta, koska yhtiö ei ollut sydämetön. Minusta pidettäisiin joka tapauksessa huolta… Herra Manton lakkasi käymästä luonani, ja viimeisellä kerralla hän sanoi aikovansa pyytää johtokuntaa antamaan minulle viidenkymmenen punnan shekin, jotta voisin mennä ystävieni luo Irlantiin.
M'Garry-parka. Hän sai parempaa palkkaa kuin toiset miehet, koska hän pyrki eteenpäin ja pani parastaan, ja kun vaikea työ oli tehtävänä, hän oli se mies, jolle se uskottiin, Mutta silloin puuttui sattuma asiaan, ja hän joutui työhuoneeseen. Toisena vaihtoehtona oli mennä kotiin Irlantiin ystäväinsä rasitukseksi loppuiäkseen. Lähempi erittely on tarpeetonta.
Täytyy ymmärtää, että työväki itse ei voi määrätä kyvykkyyttään, vaan sen määrää työn kysyntä. Jos kolme miestä pyrkii samaan työhön, niin kykenevin siihen pääsee. Toiset kaksi, kuinka taitavia sitten ovatkin, pysyvät siitä huolimatta kykenemättöminä. Jos Saksa, Japani ja Yhdysvallat anastaisivat koko maailman rauta-, hiili- ja kutomamarkkinat, niin sadattuhannet englantilaiset työmiehet joutuisivat heti työttömäksi. Muutamat siirtyisivät maasta, mutta maahan jäävät ryntäisivät tarjoamaan työtään toisille teollisuusaloille. Seurauksena olisi työväestön yleinen seulonta pohjasta pinnalle asti, ja kun tasapaino olisi saavutettu, olisi Kadotuksen-kuilun pohjalla olevien kykenemätönten luku lisääntynyt sadointuhansin. Jos taas toiselta puolen olosuhteet pysyisivät ennallaan ja kaikki työntekijät lisäisivät kaksin kerroin kyvykkäisyyttään, olisi kyvyttömiä kuitenkin sama määrä, vaikka jokainen kyvytön olisi kaksin kerroin taitavampi kuin ennen ja taitavampi kuin monet kyvykkäät olivat ennen olleet.
Kun työhön tarjoutumassa on enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla, on kyvyttömiä aivan yhtä paljon kuin työväkeä on liikaa, ja kyvyttöminä he ovat tuomitut vitkallisesti ja tuskallisesti tuhoutumaan. Seuraavassa luvussa on tarkoituksena osoittaa kykenemättömien työtä ja elintapoja kuvaamalla, kuinka heidät tungetaan syrjään ja kuinka he tuhoutuvat sekä kuinka nykyisen teollisuusyhteiskunnan voimat hillittömästi ja kevytmielisesti kasvattavat heidän joukkoaan.
XVIII.
PALKAT.
Saatuani tietää, että Lontoon, työväestössä oli 1,292,737 henkeä, jotka ansaitsivat yksikolmatta shillinkiä tai vähemmän viikossa perhettä kohti, minua halutti saada tietää, miten tätä palkkaa voi parhaiten käytellä, jotta sellaisen perheen ruumiillinen kunto säilyisi. Kun kuuden, seitsemän, kahdeksan tai kymmenen hengen perheitä ei voi ottaa lukuun, olen seuraavat taulukot laskenut viisihenkisen perheen perusteella: isä, äiti ja kolme lasta. Yksikolmatta shillinkiä olen sitäpaitsi laskenut 5 dollariksi 25 sentiksi, vaikka oikeastaan se on 5 dollaria 11 senttiä.
Vuokra doll. 1,50 eli 6 sh.
Leipä 1,00 " 4 "
Liha 0,87 l/2 " 3 " 6 p.
Kasvikset 0,62 1/2 " 2 " 6 "
Hiilet 0,25 " 1 "
Tee 0,18 " 9 "
Öljy 0,16 " 8 "
Sokeri 0,18 " 9 "
Maito 0,12 " 6 "
Saippua 0,08 " 4 "
Voi 0,20 " 10 "
Polttopuut 0,08 " 4 "
Yhteensä doll. 5,25 21 sh. 2 p.
Yhden ainoan erän eritteleminen osoittaa, kuinka vähän on tuhlaamisen varaa. Leipään 1 dollari, viisihenkiselle perheelle dollarin arvosta leipää seitsemäksi päiväksi merkitsee kullekin 2 6/7 sentin annosta päivää kohden. Ja jos he syövät kolme ateriaa päivässä, niin kukin saa syödäkseen 20/21 sentin arvosta leipää kullakin aterialla eli hiukan vähemmän kuin puolen pennyn arvosta. Leipä on kaikkein runsain erä. Lihaa he saavat suuta kohden vähemmän kullakin aterialla ja vielä vähemmän kasviksia, kun taas pienemmät erät käyvät niin mitättömiksi, ettei niitä voi laskea. Sitäpaitsi nämä ruokatavarat ostetaan kaikki vähissä erin, mikä on kaikkein kallein ostotapa.
Edelläoleva taulukko ei salli mitään ylellisyyttä eikä vatsan liikarasitusta, ja huomattava on, että minkäänlaista ylijäämää ei saada. Koko guinea menee ruokaan ja vuokraan. Mitään taskurahoja ei jää. Jos mies juo lasin olutta, niin perheen täytyy syödä sitä vähemmän, ja samassa määrässä kuin se syö vähemmän, sen ruumiillinen kunto kärsii. Tämän perheen jäsenet eivät voi ajaa omnibussissa eikä raitioteillä, eivät kirjoitella kirjeitä, eivät käydä ulkoilmaretkillä eivätkä halpahintaisissakaan näytännöissä, eivät liittyä sosiaalisiin tai hyväntekeväisyysyhdistyksiin eivätkä ostaa makeisia, tupakkaa, kirjoja tai sanomalehtiä.
Ja edelleen: kun yksi lapsista (ja heitä on kolme) tarvitsee kenkäparin, niin perheen täytyy yhdeksi viikoksi pyyhkäistä liha ruokalistaltaan. Ja kun kenkiä tarvitsee viisi jalkaparia ja viisi päätä tarvitsee hattuja ja viisi ruumista vaatteita, ja kun lait kieltävät säädyttömyyden, niin perheen täytyy alati vähentää ruumiillista kuntoaan pysyäkseen lämpimänä ja vankilan ulkopuolella. Sillä kun vuokra, hiilet, öljy, saippua ja polttopuut on vähennetty viikon tuloista, jää päivää kohti 4 1/2 pennyä kunkin henkilön ravinnoksi, eikä tätä määrää voida vähentää vaatteita ostamalla, ruumiillista kuntoa vahingoittamatta.
Tämä kaikki on jo sangen kovaa. Mutta sitten puuttuu sattuma asiaan: mies ja isä katkaisee jalkansa tai niskansa. Ei saadakaan enää 4 1/2 pennyä päivässä suuta kohden ruokaan, ei puolen pennyn leipää ateriaa kohti eikä viikon päättyessä kuutta shillinkiä vuokraan. Niinpä heidät häädetään kadulle tai työhuoneeseen taikka johonkin viheliäiseen "morkkuun", jossa äiti epätoivoisesti koettaa pitää perhettä koossa niillä kymmenellä shillingillä, jotka hän ehkä pystyy ansaitsemaan.
Lontoossa on, niinkuin sanottu, 1,292,737 henkeä, jotka ansaitsevat yksikolmatta shillinkiä tai vähemmän viikossa perhettä kohden, mutta muistettava on, että olemme tutkineet viisihenkistä yhdelläkolmatta shillingillä elävää perhettä. On suurempia perheitä, on monia perheitä, jotka elävät yhtäkolmatta shillinkiä vähemmällä, ja työn saanti on monesti epäsäännöllistä. Itsestään herää kysymys, kuinka he tulevat toimeen. Vastaus on, että he eivät tule toimeen. He eivät tiedä, mitä eläminen on. He elää kituuttavat kurjemmin kuin eläimet, kunnes armelias kuolema heidät vapauttaa.
Ennenkuin astumme vielä synkempään syvyyteen, tulkoon esille puhelintyttöjen asema. He ovat puhtaita, kukoistavia Englannin tyttäriä, joiden elintason ehdottomasti ja välttämättömästi pitäisi olla eläinten elintasoa korkeammalla. Muuten he eivät voi säilyä puhtaina, kukoistavina Englannin tyttärinä. Palvelukseen ryhtyessään puhelintyttö saa yksitoista shillinkiä viikkopalkkaa. Jos hän on nopea ja taitava, saattaa hän viidennen vuoden päättyessä saada korkeimman palkan, yhden punnan. Hiljattain esitettiin sellaisen tytön viikkomenoista taulukko lordi Londonderrylle. Se oli tällainen:
Vuokra, lämpö ja valo 7 sh. 6 pennyä
Ravinto kotona 3 " 6 "
Ravinto työpaikalla 4 " 6 "
Raitiotiemaksut 1 " 6 "
Pesu 1 " 0 "
Yhteensä 18 sh. 0 pennyä.
Tästä ei jää mitään vaatteisiin, virkistykseen eikä sairauden varalle. Eivätkä useat tytöt kuitenkaan saa edes kahdeksaatoista shillinkiä, vaan yksitoista, kaksitoista ja neljätoista shillinkiä viikossa. Heidän täytyy saada vaatteita ja vaihteluksi jotakin huvitusta, mutta…
Toisiansa miehet sortaa usein, mutta naista sortavat he aina.
Vast'ikään pidetyssä ammattikuntain kongressissa Lontoossa kaasutyöläisten ammattikunta ehdotti annettavaksi parlamenttikomitealle sellaisen evästyksen, että tämän tulisi esittää lakiehdotus, joka kieltäisi viittätoista vuotta nuorempain lasten käyttämisen työssä. Herra Shackleton, parlamentin jäsen ja pohjoisten kihlakuntain kutojain edustaja, vastusti ehdotusta kutomatyöläisten puolesta, jotka, kuten hän sanoi, eivät voineet jäädä lastensa ansioita vaille eivätkä tulla toimeen ansaitsemillaan palkoilla. Päätöstä vastaan äänestivät 514,000:n työläisen edustajat, ja sen puolesta 535,000:n työläisen edustajat. Kun 514,000 työläistä vastustaa päätöstä, mikä kieltää viisitoista vuotta nuorempien lasten ansiotyön, on selvää, että ääretön joukko maan täysikasvuisista työläisistä nauttii palkkaa, mikä on pienempi kuin toimeentulominimi.
Olen keskustellut Whitechapelin naisten kanssa, jotka eivät saa täyttä shillinkiäkään kaksitoistatuntisesta työpäivästään pukuneulomo-hikipajoissa, sekä housujentekijättärien kanssa, jotka keskimäärin saavat sellaisen ruhtinaallisen viikkopalkan kuin kolme neljä shillinkiä.
Hiljattain poimittiin ilmoille tieto, että erään rikkaan liikehuoneen palveluksessa on miehiä, jotka saavat ruoan ja kuusi shillinkiä viikossa kuudesta kuudentoista tunnin työpäivästä. Ilmoitustaulujen kantajat saavat neljätoista pennyä päivältä; ja heitäkin on. Katukaupustelijain ja hedelmänmyyjäin keskimääräinen viikkoansio on vain kymmenen, kaksitoista shillinkiä. Tokkamiehiä lukuunottamatta kaikkien sekatyömiesten keskimääräinen ansio on alle kuudentoista shillingin viikossa, ja tokkamiesten kahdeksan, yhdeksän shillinkiä. Nämä numerot on otettu kuninkaallisen komissionin kertomuksesta ja ovat virallisesti luotettavia.
Kuvailkaahan mielessänne vaimo-vanhusta, joka murjottuna ja kuolemaisillaan elättää itseänsä ja neljää lastansa ja maksaa kolme shillinkiä viikossa vuokraa, tehden tulitikkulaatikoita 2 1/4 pennystä krossin. Kaksitoista tusinaa laatikoita 2 1/4 pennyn palkkiosta ja lisäksi itse kustantaen liisterin ja langan. Hän ei ollut milloinkaan saanut vapaata päivää, ei sairastaakseen, ei levätäkseen eikä virkistyäkseen. Joka Jumalan päivä, sunnuntaitkin, hän teki työtä neljätoista tuntia. Hänen päiväurakkansa oli seitsemän krossia, ja siitä hän sai 1 sh. 3 3/4 pennyä. Yhdeksänkymmenenkahdeksan tunnin työviikkona hän teki 7,066 laatikkoa ja ansaitsi 4 sh. 10 1/4 pennyä, vähennettynä liisterin ja langan arvolla.
Viime vuonna sai herra Thomas Holmes, tunnettu poliisioikeuden sielunpaimen, kirjoitettuaan naistyöläisten asemasta, seuraavan kirjeen:
Herra. — Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta luettuani, mitä olette sanonut naisraukoista, jotka työskentelevät neljätoista tuntia päivässä kymmenen shillingin viikkopalkalla, pyydän saada esittää oman tilani. Olen kaulanauhojen tekijä enkä koko viikon työstä voi ansaita muuta kuin viisi shillinkiä, ja minulla on huollettavana taudinsyömä miesparka, joka ei ole ansainnut pennyäkään kymmeneen vuoteen.
Kuvitelkaapa naista, joka osaa kirjoittaa näin selvän, järkevän ja kieliopillisesti virheettömän kirjeen, ylläpitämässä miestään ja itseään viiden shillingin viikkopalkalla. Herra Holmes kävi hänen luonaan. Hänen täytyi kumartua päästäkseen sisälle huoneeseen. Siellä makasi vaimon sairas mies, siellä hän työskenteli päivät pitkät, siellä hän keitti, söi, pesi ja nukkui, ja siellä hän ja hänen miehensä elivät ja odottivat kuolemaansa. Sielunpaimenelle ei ollut tilaa missä istua, paitsi vuode, joka osittain oli nauhojen ja silkkien peitossa. Sairaan miehen keuhkot olivat viimeisellä tuhoutumisasteella. Hän yski ja ryki limaansa alituisesti, ja vaimo keskeytti työnsä auttaakseen häntä hänen kohtauksissaan. Silkkinen pöly, joka nauhoista lähti, ei ollut hyväksi miehen taudille, eikä liioin hänen tautinsa silkkinauhoille eikä näiden nauhojen tuleville myyjille ja käyttäjille.
Herra Holmes kävi erästä toistakin tapausta katsomassa. Nuorta, kahdentoista-vuotiasta tyttöä syytettiin poliisioikeudessa ruokatarpeiden varastamisesta. Hän huomasi tytön olevan yhdeksän-vuotiaan pojan, seitsen-vuotiaan raajarikon pojan ja yhden vielä nuoremman lapsen äidin sijaisena. Hänen äitinsä oli leski ja teki puseroita. Hän maksoi viikossa viisi shillinkiä vuokraa. Hänen talouslaskelmansa viimeisin muistiinpano oli tällainen: teetä 1/2 pennyä, sokeria 1/2 pennyä, leipää 1/4 pennyä, margariinia 1 penny, öljyä 1 1/2 pennyä ja polttopuita 1/2 pennyä. Te hyvät perheenäidit, joiden sydän osaa tuntea sääliä ja lempeyttä, kuvitelkaapa itse ostelevanne ja hoitavanne taloutta tällaisessa mittakaavassa, kattavanne pöydän viidelle hengelle ja pitävänne silmällä kaksitoista-vuotiasta äidin sijaista, jotta hän ei varastaisi ruokatarpeita pikku veljilleen ja sisarilleen ja samalla alati ompelevanne, ompelevanne ja ompelevanne kuin painajaisen ahdistamana puseroita, edessänne pelkkää toivottomuutta ja tienne loppupäässä vaivaishoidokin ruumisarkku irvistämässä.
XIX.
GETTO.
Yhteen aikaan Euroopan kansat sulkivat epämieluisat juutalaiset erikoisiin juutalaiskortteleihin, gettoihin. Mutta tätä nykyä on taloudellisesti vallitseva luokka yhtä tylysti, joskaan ei yhtä väkivaltaisesti, sulkenut epämieluisat, mutta välttämättömät työläiset yhtä kurjiin kuin suunnattomiin gettoihin. Itä-Lontoo on sellainen getto, missä rikkaat ja vallanpitäjät eivät viihdy, minne matkailija ei milloinkaan poikkea, mutta missä kaksi miljoonaa työläistä parveilee, sikiää ja kuolee.
Ei saa luulla, että Lontoon kaikki työläiset olisivat kerääntyneet Itäpäähän, mutta siihen suuntaan vuoksivesi kiihkeästi virtaa. Varsinaisen kaupungin köyhäinkortteleita hävitetään myötäänsä, ja kodittomiksi joutuneiden päävirta suuntautuu itään. Viimeisten kahdentoista vuoden aikana yhdessä ainoassa piirissä n.s. "rajantakaista Lontoota", joka on Aldgaten, Whitechapelin ja Mile Endin takana, väkiluku on lisääntynyt 260,000:lla eli kuusikymmentä prosenttia. Tämän piirin kirkkoihin, sivumennen sanoen, mahtuu vain joka kolmaskymmenesseitsemäs täysikasvuisesta väestöstä.
Itäpäätä sanotaan usein peloittavan yksitoikkoisuuden kaupungiksi, varsinkin sitä nimittävät niin hyvinsyöneet optimistiset uteliaat, jotka katselevat asioita niiden pinnalta ja hämmästyvät siellä kaiken sietämätöntä samanlaisuutta ja kehnoutta. Ellei Itäpää ansaitsisi sen pahempaa nimeä kuin peloittavan yksitoikkoisuuden kaupunki, ja ellei työväki ansaitsisi minkäänlaista vaihtelua, kauneutta eikä huvia, se ei olisi niinkään huono asuinpaikka. Mutta Itäpää ansaitsee pahemman nimen. Sitä pitäisi sanoa kadotuksen kaupungiksi.
Se ei ole mikään takakujain kaupunki, niinkuin muutamat luulevat, mutta voidaan sanoa, että se on yhtä ainoata mahdottoman suurta takakujaa. Tavallisen siivollisuuden silmillä katsottuna ja mies- ja naiskuntoa mittapuuna pitäen sen kehnoista kehnoimmat kadut ovat kaikki takakujia. Missä on kosolta sellaista nähtävää ja ääntä, jota et sinä, enemmän kuin minäkään, sallisi lastemme nähdä ja kuulla, se on paikka, jossa ainoankaan ihmisen lapset eivät saisi asua, nähdä ja kuulla. Missä et sinä, enemmän kuin minäkään, sallisi vaimojemme viettää päiviänsä, se on paikka, missä ei kenenkään muunkaan miehen vaimo saisi viettää päiviänsä. Sillä Itäpäässä rehoittavat elämän riettaudet ja sen karkeat raakuudet. Siellä ei ole minkäänlaista yksinäisyyden rauhaa. Paha pilaa hyvän, ja kaikkiin tarttuu sama mätä. Viaton lapsuus on suloista ja kaunista, mutta Itä-Lontoossa viattomuus on haihtuva kupla, ja sinun on se tavattava, ennenkuin se ryömii kapaloistaan, sillä muuten huomaat, että pienokaiset ovat yhtä riettaan viisaita kuin aikuiset.
Kultaisen säännön soveltaminen osoittaa, että Itä-Lontoo on sopimaton asuinpaikka. Missä ette haluaisi oman pienokaisenne elävän, kehittyvän ja saavan itselleen tietoja elämästä ja elämän ilmiöistä, se ei ole sopiva paikka toistenkaan lapsille elää, kehittyä ja saada itselleen tietoja elämästä ja elämän ilmiöistä. Tämä kultainen sääntö on yksinkertainen, eikä muuta tarvitakaan. Kansantalous ja ajattelijasuuruuksien opit saavat mennä hornan kattilaan, jos ne sanovat muuta. Mikä ei ole kyllin hyvä teille, ei ole kyllin hyvä toisillekaan, ja siinä kaikki.
Lontoossa on 300,000 asukasta, jotka perheinä asuvat yhden huoneen asunnoissa. Paljon, paljon useampia asuu kahdessa ja kolmessa huoneessa, jotka, eri sukupuolet sikin sokin eläen, ovat yhtä täyteen sullotut kuin yksihuoneisetkin asunnot. Laki määrää 400 kuutiojalkaa tilaa joka hengelle. Armeijan kasarmeissa on kullakin sotilaalla 600 kuutiojalkaa tilaa. Professori Huxley, joka yhteen aikaan oli lääkärinä Itä-Lontoossa, oli aina sitä mieltä, että kullakin henkilöllä pitäisi olla 800 kuutiojalkaa tilaa ja sitä pitäisi hyvin tuulettaa puhtaalla ilmalla. Mutta Lontoossa on 900,000 sellaista ihmistä, jotka asuvat pienemmässä kuin lain määräämän 400 kuutiojalan tilavuudessa.
Herra Charles Booth, joka vuosikausia on järjestelmällisesti tutkinut ja luokitellut työtätekevää kaupunkiväestöä, arvioi Lontoossa olevan 1,800,000 köyhää ja hyvin köyhää ihmistä. Mielenkiintoinen on hänen määritelmänsä. Köyhällä hän tarkoittaa niitä perheitä, joiden kokonaistulo viikossa on kahdeksastatoista yhteenkolmatta shillinkiin. Hyvin köyhät ovat paljon tämän tason alapuolella.
Työväenluokan taloudelliset isännät eristävät eristämistään tätä luokkaa muista piireistä, ja tämä kehityskulku, joka saa aikaan yhteensulloutumista ja liika-asutusta, johtaa välttämättömästi moraalin häviämiseen. Tässä seuraa ote Lontoon kunnallisneuvosten äskettäin pidetyn kokouksen pöytäkirjasta, joka on kuivaa ja virallista, mutta paljastaa riviensä välistä kokonaisen maailman kauheuksia:
Herra Brace tiedusti terveyshoitolautakunnan puheenjohtajalta, oliko hänen huomiotaan kiinnitetty erinäisiin vakaviin liika-asutuksen tapauksiin Itäpäässä. St. Georgen itäpiirissä asui mies vaimoineen ja heidän kahdeksanhenkinen perheensä yhdessä ainoassa pienessä huoneessa. Tähän perheeseen kuului viisi tytärtä, kaksikymmentä-, seitsemäntoista-, kahdeksan- ja neljä-vuotias sekä aivan pienokainen, ja kolme poikaa, viisitoista-, kolmetoista- ja kaksitoista-vuotias. Whitechapelissa mies, vaimo ja heidän kolme tytärtään, kuusitoista-, kahdeksan- ja neljä-vuotias, sekä kaksi poikaa, kymmenen- ja kaksitoista-vuotias, asuivat vielä pienemmässä huoneessa. Bethual Greenissä mies, vaimo ja neljä poikaa, kolmekolmatta-, yksikolmatta-, yhdeksäntoista- ja kuusitoistavuotias, sekä kaksi tytärtä, neljätoista- ja seitsemänvuotias, asuivat myös yhdessä ainoassa huoneessa. Hän kysyi, eikö paikallisten viranomaisten velvollisuutena ollut estää sellaista vaarallista liika-asutusta.
Mutta kun 900,000 henkeä tosiasiallisesti asuu lainvastaisissa olosuhteissa, niin viranomaisilla on enemmän kuin tarpeeksi tekemistä. Jos liika-asutusta harvennetaan, niin häädetyt siirtyvät johonkin toiseen samanlaiseen pesään, ja kun he siirtävät tavaransa yöllä käsirattailla (yksiin käsirattaisiin mahtuu koko talous ja vielä nukkuvat lapset), niin on melkein mahdotonta pysyä heidän jäljillään. Jos terveydenhoitolaki vuodelta 1891 yht'äkkiä ja täydellisesti pantaisiin voimaan, niin 900,000 henkeä saisi määräyksen lähteä asunnoistaan ja siirtyä kadulle, ja 500,000 huonetta olisi rakennettava, ennenkuin heidät voitaisiin saada laillisesti asutetuiksi.
Kehnot kadut näyttävät ulkopuolelta vain kehnoilta, mutta seinien sisäpuolella on saastaisuutta, kurjuutta ja murhetta. Seuraava murhenäytelmä saattaa olla järkyttävä lukea, mutta tulee muistaa, että sen todellinen tapahtuminen on ollut vielä paljon järkyttävämpi.
Devonshire Place-torin ja Lisson Grove-kadun varrella kuoli joku aika sitten vanha seitsemänkymmentäviisi-vuotias vaimo. Kuolemansyytä tutkittaessa asianomainen virkamies vakuutti, että "hän ei huoneesta löytänyt muuta kuin läjän vanhoja syöpäläisten vallassa olevia ryysyjä". Hän oli itsekin ollut helisemässä sieltä tarttuneiden syöpäläisten kanssa. Huone oli ollut kauheassa siivossa, eikä hän ollut milloinkaan nähnyt sellaista. Joka paikka oli ollut aivan täynnä syöpäläisiä.
Lääkäri kertoi, että "hän oli tavannut vainajan makaamassa selällään tulisijalla. Hänellä oli ollut yllään jokin vaate ja sukat. Ruumis oli ollut aivan elävänä syöpäläisistä, ja kaikki huoneessa olevat vaatteet ihan harmaina niistä. Vainaja oli hyvin huonosti ravittu, ja hän oli tavattoman laiha. Hänellä oli suuria haavoja jaloissaan, ja hänen sukkansa olivat liimaantuneet kiinni näihin haavoihin. Haavat olivat syöpäläisten aikaansaamia."
Muuan tutkimuksessa saapuvilla ollut mies kirjoitti: "Onnettomuudekseni satuin näkemään vaimoraukan ruumiin sen maatessa ruumishuoneessa, ja nytkin hirveän näyn muisto saa minut värisemään. Siinä hän makasi ruumishuoneen lavitsalla niin nälkiintyneenä ja laihana, että hän oli vain nahka- ja luukasa. Hänen hiuksensa, joihin lika oli paksulti iskostunut, kuhisivat syöpäläisiä. Hänen luisevilla rinnoillaan mateli satoja, tuhansia, myriadeja syöpäläisiä."
Ellei teidän äitinne sovi kuolla sillä tavalla, silloin ei olisi tämänkään vaimon, olipa hän kenen äiti tahansa, sopinut sillä tavalla kuolla.
Piispa Wilkinson, joka on oleskellut Zulu-maassa, sanoi hiljattain: "Ainoankaan afrikkalaisen kylän päällikkö ei sallisi moista nuorten miesten ja naisten, poikain ja tyttöjen Babelin-sekamelskaa." Hän tarkoitti liika-asutuksessa elävän väestön lapsia, joilla viisi-vuotiaina ei ole enää mitään opittavaa, vaan on paljon sellaista unohdettavaa, mitä he eivät milloinkaan unohda.
Ilmeistä on, että geton köyhäin talot ovat paljon tuottavampia kuin rikkaitten asumukset. Köyhän työläisen on ensiksikin pakko asua eläimen tavalla, ja toiseksi hän vielä saa maksaa asunnostaan suhteellisesti enemmän kuin rikas mies tilavasta mukavuudestaan. Asuntokeinottelijain luokka on saattanut syntyä köyhäin asuntokilpailun varassa. Ihmisiä on enemmän kuin huoneita, ja heitä on paljon työhuoneissa, kun eivät voi muualta suojaa saada. Huoneistoissa ei ole ainoastaan vuokralaisia, vaan myös vuokralaisten vuokralaisia ja vuokralaisten vuokralaistenkin vuokralaisia ja niin edelleen, samoin yksityisissä huoneissa.
"Osa huonetta vuokrattavana." Tämä ilmoitus oli kiinnitetty hiljattain erääseen akkunaan, tuskin viiden minuutin kävelymatkan päässä St. James Hallista. Pastori Hugh Price Hughes vakuuttaa, että vuoteita vuokrataan kolmivuoro-järjestelmän mukaan — toisin sanoen vuoteella on kolme vuokraajaa, joista kukin hallitsee sitä kahdeksan tuntia kerrallaan, niin ettei se koskaan ennätä jäähtyä, ja onpa vielä permantotilakin vuoteen alla samoin vuokrattu kolmivuorojärjestelmän mukaan. Terveydenhoitoviranomaiset eivät ollenkaan pidä outona seuraavaa järjestelyä: huoneessa, tilavuudeltaan 1,000 kuutiojalkaa, on kolme täysi-ikäistä naishenkilöä vuoteessa ja kaksi täysi-ikäistä naishenkilöä vuoteen alla; ja huoneessa, jonka tilavuus on 1,650 kuutiojalkaa, on yksi täysikasvuinen mieshenkilö ja kaksi lasta vuoteessa ja kaksi täysikasvuista naishenkilöä vuoteen alla.
Seuraavassa on luonteenomainen esimerkki huoneesta, jossa on käytännössä kaksivuoro-järjestelmä — kunnioitettava seikka. Sitä, hallitsee päivällä nuori nainen, joka öisin on työssä hotellissa. Kello seitsemän illalla hän luopuu huoneesta, ja muurarintyöntekijä tulee tilalle. Kello seitsemän aamulla tämä luopuu siitä ja menee työhönsä, ja samaan aikaan nainen palaa työstään.
Pastori W. N. Davies, Spitalfiedsin kirkkoherra, on laatinut tilastoa muutamista seurakuntansa kaduista. Hän selittää:
Erään kadun varrella on kymmenen taloa — viisikymmentäyksi huonetta, melkein kaikki noin seitsemänkymmentäkaksi neliöjalkaa — ja 254 ihmistä. Kuudessa tapauksessa vain 2 ihmistä asuu samassa huoneessa, ja muissa lukumäärä vaihtelee kolmesta yhdeksään. Eräässä toisessa korttelissa, jossa on kuusi taloa ja kaksikolmatta huonetta, asuu 84 ihmistä — 6, 7, 8 ja 9 henkeä samassa huoneessa useissa tapauksissa. Eräässä kahdeksan huonetta käsittävässä talossa on 45 henkeä — yhdessä huoneessa 9 henkeä, toisessa 8, kahdessa 7 ja yhdessä 6.
Tämä geton liika-asutus on pakon eikä suinkaan minkään mielihalun aiheuttama. Lähes viisikymmentä prosenttia työläisistä maksaa vuokraa vähintään neljänneksen, enintään puolet ansiostaan. Keskimääräinen vuokra Itäpään suurimmassa osassa on neljästä kuuteen shillinkiin huonetta kohti viikossa, mutta ammattitaitoiset konemiehet, jotka ansaitsevat kolmekymmentäviisi shillinkiä viikossa, saavat luovuttaa viisitoista shillinkiä kahdesta tai kolmesta ahtaasta pikku kommakosta, joissa he epätoivoisesti yrittävät saada aikaan jotakin kotielämän tapaista. Ja vuokrat nousevat yhtä mittaa. Erään kadun varrella Stepneyssä on korotus vain parin vuoden aikana ollut kolmestatoista kahdeksaantoista shillinkiin, toisen kadun varrella yhdestätoista kuuteentoista shillinkiin ja vielä kolmannen varrella yhdestätoista viiteentoista shillinkiin; ja äskettäin vielä vuokrattiin Whitechapelissa kahden huoneen huoneisto kymmenellä shillingillä, mutta nyt se maksaa yksikolmatta shillinkiä. Idässä, lännessä, pohjoisessa ja etelässä vuokrat nousevat. Kun maan hinta on 20,000—30,000 puntaa acrelta, niin jonkunhan täytyy maksaa maan omistajalle.
Herra W.C. Steadman kertoi puheessaan alahuoneessa Stepneyssä olevasta valitsijakunnastaan seuraavaa:
Tänä aamuna muuan leski pysäytti minut vajaan sadan yardin päässä asunnostani. Hänellä on kuusi lasta elätettävänä, ja hänen asuntonsa vuokra on neljätoista shillinkiä viikossa. Hän ansaitsee elantonsa vuokraamalla taloansa asunnontarvitsijoille ja käymällä päiväpalkoin pyykillä tai siivoamassa. Vaimo kertoi minulle vesissä silmin, että isäntä oli koroittanut vuokran neljästätoista kahdeksaantoista shillinkiin. Mitä saattoi vaimo tehdä? Mitään asunnonvälitystoimistoa ei ole Stepneyssä. Joka paikka on liiaksi täynnä.
Luokkavalta voi pysyä vain luokkakurjuuden nojassa, ja kun työläiset on ahdettu gettoon, eivät he voi päästä sen tuottamasta kurjuudesta. Syntyy lyhyttä ja kitukasvuista kansaa — sukukuntaa, joka räikeästi eroaa isäntäinsä sukukunnasta, katukäytäväin kansaa, jolta puuttuu ryhtiä ja voimaa. Miehistä tulee sen irvikuvia, mikä elävän miehen tulisi olla, ja heidän vaimonsa ja lapsensa ovat kalpeita ja sairaalloisia, silmät mustilla renkailla, kumaroita ja veteliä; ja he menettävät jo aikaisin kaiken muotonsa ja kauneutensa.
Asiata pahentaa vielä se, että geton ihmiset ovat ihmisjätettä, mätäperäistä sukua, joka on jätetty jäljelle edelleen mädäntymään. Ainakin puolentoista vuosisadan kuluessa on heistä seulottu parhaat pois. Voimakkaat miehet, rohkeat toimintakyvyn miehet ja kunnianhimoiset miehet ovat matkanneet pois rehevämmille ja vapaammille maailmanäärille luomaan uusia maita ja kansoja. Ne, jotka ovat olleet kyvyttömiä, heikkoja sydämeltään, päästään ja käsistään, samoinkuin taudinsyömät ja toivottomat, ovat jääneet sukua jatkamaan. Ja vuodesta vuoteen on vielä heiltäkin viety paras, minkä ovat siittäneet. Missä tahansa jäntevä ja kasvultaan komea mies pääsee varttumaan, hänet värvätään sotaväkeen. "Sotilas", sanoo Bernard Shaw, "ulkomuodoltaan sankari, isänmaallinen maansa puolustaja, on itse asiassa vain onneton mies, jonka hätä on houkutellut tarjoutumaan kanuunanruoaksi säännöllisesti jaettavasta ravinnosta, asunnosta ja vaatteista."
Tämä alituinen työväestön parhaimmiston seulominen on surkastuttanut jäljellejääneet suurimmalta osaltaan säälittävän kurjaksi jätteeksi, joka getossa painuu syvimmälle pohjaan. Elämän viini on puserrettu heistä ja vuodatettu muun maailman vereen ja rotuun. Jäljelle on jäänyt pohjasakka, ja se on eristetty ja upotettu omaan kurjuuteensa. Heistä tulee irstaita ja elukkain kaltaisia. Tappaessaan he tappavat käsin ja antautuvat sitten tylsinä vangitsijoilleen. Heidän rikoksissaan ei ole mitään ylpeätä rohkeutta. He sohia nylkyttävät toveriaan tylsällä veitsellä tai takovat hänen päätänsä rautakangella ja istuvat sitten odottamaan poliisia. Vaimon pieksäminen on miehen etuoikeus avioliitossa. Heillä on jaloissaan merkilliset raudoitetut tai muulla metallilla silatut kengät, ja kolhittuaan lastensa äidin kulmat mustiksi he iskevät hänet maahan ja potkivat ja tallaavat häntä aivan kuin Lännen orhi potkii ja tallaa kalkkarokäärmettä.
Geton alimpain luokkain vaimo on samalla lailla miehensä orja kuin intiaanivaimo. Ja jos minä olisin nainen ja saisin valita vain jommankumman osan näistä kahdesta, niin olisinpa mieluummin intiaanivaimo. Miehet ovat taloudellisesti riippuvaiset isännistään, ja vaimot ovat taloudellisesti riippuvaiset miehistään. Seurauksena on, että vaimo saa sen selkäsaunan, mikä miehen pitäisi antaa isännälleen, eikä vaimo voi mitään. Heillähän on lapsukaiset, ja mies on leivän hankkija, eikä vaimo uskalla lähettää häntä vankilaan, koska hän ja lapset silloin jäisivät näkemään nälkää. Harvoin saadaan miehen syyllisyys todistetuksi, kun sellaiset tapaukset joutuvat oikeuteen. Tavallisesti piesty vaimo ja äiti itkee ja rukoilee oikeutta päästämään hänen miehensä vapaaksi lasten takia.
Vaimoista tulee rivosuisia lutkia tai henkisesti murtuneita ja koirankaltaisia olentoja, jotka menettävät senkin vähän kainouttaan ja itsekunnioitustaan, mikä heissä on jäljellä tyttöajoiltaan, ja kaikki painuu yhteiseen peittämättömään kurjuuden likaläjään.
Joskus pelkään itse yleistäväni tämän geton elämän joukkokurjuutta ja epäilen vaikutelmaini olevan liioiteltuja, olevani liian lähellä itse kuvaa ja perspektiivin puuttuvan. Sellaisina hetkinä katson parhaaksi etsiä toisten ihmisten todistuksia osoittaakseni itselleni, että en ole liian kiihtynyt enkä näe olemattomia. Frederick Harrison on minusta aina tuntunut selväpäiseltä ja tasapuoliselta mieheltä, ja hän sanoo:
Minusta ainakin on riittävän hyvin perusteltu sellainen arvostelu nykyisestä yhteiskunnasta, että se on tuskin ollenkaan edistynyt orjuuden tai maaorjuuden asteelta, jos teollisuuden olosuhteet pysyväisesti jäävät sellaisiksi kuin nyt, kun yhdeksänkymmentä prosenttia rikkauden todellisista tuottajista saa olla vailla kotia, mitä voisivat sanoa omaksensa vielä viikon päätyttyä, vailla maapalasta taikka pientä hökkeliäkin, mikä olisi heidän omansa, vailla kaikkea, millä olisi jonkinlaista arvoa, lukuunottamatta käsirattaille mahtuvaa "huonekalustoa"; kun heille on vain armosta suotu mahdollisuus ansaita viikkopalkka, mikä tuskin riittää heitä pitämään terveinä; kun he asuvat enimmäkseen paikoissa, jollaisia kunnon ihminen ei pidä sopivana hevoselleenkaan; kun puute on niin lähellä heitä, että kuukauden kestävä huono aika, sairaus tai odottamaton vahinko saattaa heidät nälkään ja kurjuuteen… Ja tämän tavallisen kaupunki- ja maalaistyömiehen normaaliolotason alapuolella on vielä suuret joukot puutteenalaisia hylkyjä — teollisuusarmeijan leirinhaaskoja: ainakin kymmenesosa koko köyhälistöväestöstä, joiden normaaliolotila on inhoittava kurjuus. Jos tämä on jäävä pysyväiseksi nykyaikaisen yhteiskunnan järjestykseksi, niin sivistystä on pidettävä kirouksena ihmiskunnan suurelle enemmistölle.