Yhdeksänkymmentä prosenttia! Nämä numerot ovat ällistyttäviä, mutta herra Stopford Brooke, piirrettyään peloittavan kuvan Lontoosta, katsoo olevansa velvollinen kertomaan sen puolella miljoonalla. Näin hän sanoo:
Ollessani kappalaisena Kensingtonissa tapasin usein perheitä, jotka matkasivat Lontooseen pitkin Hammersmith Roadia. Eräänä päivänä sitä kulki muuan työmies ja hänen vaimonsa, poikansa ja kaksi tytärtään. Perhe oli kauan asunut eräällä maatilalla ja onnistunut yhteismaan ja työnsä turvissa tulemaan toimeen. Mutta tulipa aika, jolloin yhteismaa yhdistettiin tilan tiluksiin, heidän työtänsä ei tilalla tarvittu, ja niin heidät kylmästi häädettiin ulos pirtistään. Minne he menisivät? Tietysti Lontooseen, missä työtä arveltiin olevan yllin kyllin. Heillä oli hiukan säästöjä, ja he arvelivat saavansa pari laatuunkäypää huonetta asunnokseen. Mutta sitkeä maakysymys tavoitti heidät Lontoossakin. He hakivat asuntoa säädyllisistä kortteleista ja havaitsivat, että kaksi huonetta maksaa kymmenen shillinkiä viikossa. Ruoka oli kallista ja huonoa, vesi oli huonoa, ja lyhyessä ajassa se vaikutti heidän terveyteensä. Työtä oli vaikea saada, ja palkka niin pieni, että he pian olivat velassa. He kurjistuivat kurjistumistaan, ja myrkyllinen ympäristö, pimeys ja pitkät työpäivät lisäsivät heidän epätoivoaan, ja heidät ajettiin etsimään halvempaa asuntoa. He saivat sen eräästä korttelista, jonka hyvin tunsin — rikosten ja sanomattomien kauhujen tyyssija. Sieltä he saivat yhden ainoan huoneen hirveästä vuokrasta, ja työtä oli heidän nyt vaikeampi saada, koska he tulivat sellaisesta huonomaineisesta paikasta; ja niinpä he joutuivat sellaisten käsiin, jotka pusertavat miehestä, vaimosta ja lapsesta viimeisenkin hikipisaran, ja saivat epätoivoisen pienen palkan. Ja pimeys ja lika, huono ravinto ja sairaus sekä vedenpuute oli entistä pahempi. Korttelin joukkokunta ja seurapiiri riisti heiltä viimeisenkin itsekunnioituksen rippeen. Juoppouden pahahenki sai heidät valtaansa. Tietysti kapakka oli korttelin kummassakin päässä. Sinne he pakenivat toinen toisensa perästä etsimään suojaa, lämmintä, seuraa ja unhotusta. Ja he tulivat sieltä ulos entistä velkaisempina, mieli tulehtuneena ja järki palaen tyydyttämättömän juomahimon vallassa, minkä sammuttamiseksi he olivat valmiit tekemään mitä tahansa. Ja muutaman kuukauden kuluttua isä oli vankilassa, vaimo kuolemaisillaan, poika pahantekijä ja tyttäret kadulla. Kertokaa kaikki tämä puolella miljoonalla, niin alatte osapuilleen käsittää totuuden.
Ei ole kolkompaa näkyä koko maailmassa kuin tämä "synkeä Itä", sen Whitechapelit, Hoxtonit, Spitalfieldsit, Bethnal Greenit ja Wappingit Itä-Intian tokkaan asti. Pääväri on harmaa ja likaisenruskea. Kaikki on avutonta, toivotonta, masentavaa ja saastaista. Kylpyammeet ovat aivan tuntemattomia kapineita, yhtä satumaisia kuin jumalain ambrosia. Ihmisetkin ovat likaisia, ja jokainen puhdistusyritys muodostuu korviavihlovaksi ilveilyksi, ellei siitä tule surkea murhenäytelmä. Outoja hajuja ajelehtii tunkkaisen tuulen mukana, ja sade, milloin sitä vihmoo, on pikemminkin lokavettä kuin taivaan vettä. Katukivetkin ikäänkuin hikoilevat saastaa.
Ja täällä asuu väestö, joka on yhtä tylsää ja mielikuvituksetonta kuin likaisenharmaitten tiilitalojen mailien-pituiset rivit. Uskonto on tosiasiallisesti sen sivuuttanut, ja vallassa on törkeä, typerä materialismi, yhtä turmiollinen henkiselle elämälle kuin elämän hienoimmille vaistoillekin.
Tunnettu on ylpeä kerskailu, että jokaisen englantilaisen koti on hänen linnansa. Mutta tätä nykyä se on pelkkä menneisyyden satu. Geton väellä ei ole kotia. He eivät tunne kotielämän merkitystä ja pyhyyttä. Kunnankin asuntolat, joissa asuu parempiosaisia työläisiä, ovat liika-asuttuja kasarmeja. Työstä palaava isä kysyy kadulla olevalta lapseltaan, missä äiti on, ja vastaukseksi tulee: "Talossa."
Uusi rotu, katukansa, on syntynyt. He viettävät koko elämänsä työssä ja kaduilla. Heillä on luolansa ja pesänsä, minne ryömivät nukkumaan, mutta siinä kaikki. Olisi pyhyydenloukkaus käyttää näistä luolista "koti"-sanaa. Entisajan vähäpuheinen ja umpimielinen englantilainen on mennyttä. Katukansa on meluavaa, kielevää, kimittävää ja ärtyisää — nuorena ollessaan. Vanhemmaksi tultuaan he käyvät tylsiksi ja typeriksi oluesta. Ellei heillä ole muuta tekemistä, he märehtivät kuin lehmät. Heitä tapaa kaikkialla seisomassa tienmutkissa ja kadunkulmissa — tuijottaen tyhjyyteen. Tarkatkaahan vain heistä jotakuta. Hän seisoo siinä liikkumattomana tuntikausia, ja kun kyllästytte häntä katselemaan, hän jää yhä tuijottamaan tyhjyyteen. Kuolleempaa olentoa ei ole olemassa. Hänellä ei ole rahaa, millä saada olutta, ja hänen pesänsä on vain nukkumista varten, mitäpä hänellä olisi muuta tekemistä? Hän on jo ratkaissut rakkauden arvoitukset ja havainnut ne petollisiksi ja vilpillisiksi, turhiksi ja katoaviksi kuin kastepisarat, jotka nopeasti haihtuvat elämän julman todellisuuden tieltä.
Niinkuin sanottu, nuoret ovat kimittäviä, hermosairaita ja ärtyisiä, keski-ikäiset tyhjäpäisiä, hölmöjä ja tylsiä. Luonnotonta on hetkeäkään ajatella, että he voisivat kilpailla Uuden maailman työväestön kanssa. Geton väki on siksi elukkamaista, turmeltunutta ja tökeröä, ettei se kykene pätevästi palvelemaan Englantia kansojen taistelussa teollisuusherruudesta, jonka taloustieteilijät sanovat jo alkaneen. He eivät voi tulla kysymykseen enemmän työläisinä kuin sotilainakaan, kun Englanti tarvitessansa kutsuu heitä — unohtamiansa. Ja jos Englanti syöstään pois maailman teollisuuden kilparadalta, he kuolevat kuin kärpäset kesän päättyessä. Taikka Englannin ollessa vaaran paikassa he saattavat käydä vimmapäisiksi, niinkuin villipedot joskus muuttuvat vimmapäisiksi, ja he voivat vyöryä uhkaavana tulvana Länsipäähän tehdäkseen sille samoin kuin Länsipää on tehnyt Itäpäälle. Ja siinä tapauksessa he kuularuiskujen ja muiden nykyaikaisten sotakoneiden suun edessä pääsevät hengestään nopeammin ja helpommin kuin nyt.
XX.
KAHVILAT JA "KÖYHÄN MIEHEN HOTELLIT".
Taaskin sana, mikä on menettänyt kultansa, riisuttu romantiikan ja menneisyyden verhoista ja kaikesta siitä, mikä tekee sanan säilymisen arvoiseksi! Tästä lähin "kahvila"-sana on minulle kaikkea muuta kuin mieluisa muisto. Toisella puolen maailmaa pelkkä sen sanan mainitseminen riitti loihtimaan mielikuvitukseeni sarjoittain sellaisten paikkojen kantavieraita, loppumattomat jonot neroja, keikareita, pilkkarunoniekkoja, maantieritareita ja Grub Streetin bohemeita. [Grub Street, katu Lontoossa, jonka varrella ennen vanhaan asui runoilijoita. — Suom. muist.]
Mutta täällä, tällä puolen maailmaa, koko "kahvila"-sana, Herra paratkoon, on väärennys. Kahvila: onko se paikka, missä ihmiset juovat kahvia? Ei ollenkaan. Ei sellaisesta paikasta saa kahvia, ei rahalla eikä rakkaudella. Totta kyllä, että saa tilata kahvia, ja sitten tuodaan kupilla jotakin, joka on muka kahvia; mutta kun sitä maistaa, pettyy surkeasti, sillä kahvia se ei ole.
Ja samoinkuin on kahvin laita, niin on kahvilankin. Pääasiallisesti työmiehiä käy näissä paikoissa, ja totisesti tuhruisia ja likaisia paikkoja ne ovat, eikä niissä ole mitään, mikä muistuttaisi siisteyttä tai herättäisi miehessä itsekunnioitusta. Pöytäliinat ja ruokalanat ovat tuntemattomia. Mies syö edelläkävijänsä jätteiden seassa ja sirottelee omat "rippeensä" ympärilleen ja lattialle. "Sesonkihetkinä" olen tällaisissa paikoissa saanut sananmukaisesti kahlata lattialla olevassa sekasotkussa ja hylkykuonassa ja olen saattanut syödä vain siksi, että olen ollut nääntyä nälästä ja kyennyt syömään mitä tahansa.
Tämä näyttää olevan työmiehen tavallinen olotila päättäen hänen ruokahalustaan pöytään käydessään. Syöminen on välttämättömyys, eikä siinä auta nyrpistellä. Hän tulee ruokapöytään petomaisena ahmattina, ja mennessään on hänellä, siitä olen varma, varsin hyvä ruokahalu. Kun näette sellaisen miehen työhön mennessään aamulla poikkeavan sisälle, tilaavan paintin teetä, joka on yhtä vähän teetä kuin ambrosiaa, vetävän taskustaan kuivan leivänkannikan ja liottavan sitä tilaamassaan liemessä, voitte olla varmat siitä, että hänellä ei ole kunnon ruokaa vatsassaan eikä edes kelvotonta niin paljon kuin hän päivätyötään varten tarvitsisi. Eikä hän eikä tuhat hänen kaltaistaan — siitäkin voitte olla varmat — myöskään pysty tuottamaan sitä määrää ja sellaista työtä kuin tuhat sellaista miestä, jotka ovat hyvällä halulla syöneet lihaa ja perunoita ja juoneet kahvia, mikä on kahvia.
Kun kulkuriaikanani jouduin Kaliforniassa vankilan "mörskään", annettiin minulle parempaa ruokaa ja juomaa kuin lontoolainen työmies saa kahvilastaan. Ja amerikkalaisena työmiehenä olen syönyt kahdellatoista pennyllä sellaisen aamiaisen, ettei brittiläinen työmies ole sellaista syönyt unissaankaan. Hän kyllä maksaakin vain kolme tai neljä pennyä aamiaisestaan, mutta se on sittenkin yhtä paljon kuin minä maksoin, sillä minä ansaitsin kuusi shillinkiä, kun hän taas ansaitsee vain kaksi tai kaksi ja puoli. Mutta toiselta puolen suoritin vastikkeeksi päivän kuluessa sellaisen määrän työtä, että hänen suorittamansa sen rinnalla joutuu häpeään. Asialla on siis kaksi puolta. Korkealla elintasolla elävä mies tekee aina enemmän ja parempaa työtä kuin alhaisella elintasolla elävä mies.
Merimiehet vertailevat palvelusta Englannin ja Amerikan kauppa-aluksilla. Englantilaisella laivalla, he sanovat, on huono ruoka, huono palkka ja helppo työ, amerikkalaisella laivalla hyvä ruoka, hyvä palkka ja ankara työ. Ja tämän säännön saa soveltaa kummankin maan työväenluokkaan. Valtameren kyntäjät saavat maksaa nopeudesta ja höyrystä, ja niin saa työmieskin. Mutta ellei työmies pysty maksamaan, hän ei saa nopeutta eikä höyryä, siinä se. Tämä totuus ilmenee, kun englantilainen työmies tulee Amerikkaan. New Yorkissa hän muuraa useamman tiilen kuin Lontoossa, vieläkin useamman hän muuraa St. Louisissa ja sitäkin useamman, kun hän tulee San Franciscoon. [San Franciscon muurari saa palkkaa kaksikymmentä shillinkiä päivässä ja on nyt lakossa vaatien neljääkolmatta shillinkiä.] Hänen elintasonsa on noussut kaiken aikaa.
Aikaisin aamulla, kun työmiehet menevät työhönsä, katukäytävillä istuu joukoittain vaimoja leipäsäkki vierellään. Työmiesten loppumattomat jonot ostavat leipiä ja syövät niitä kulkiessaan. He eivät edes liottele kuivaa leipäänsä siinä "teessä", jota pennyn maksusta saa kahviloista. Kiistämätöntä on, että mies tämän aterian nojalla ei ole siinä kunnossa kuin hänen päivän työtä alkaessaan pitäisi olla. Ja yhtä kiistämätöntä on, että tappion siitä kärsii hänen isäntänsä ja kansansa. Valtiomiehet huutavat nykyään alituisesti: "Herää, Englanti!" Järjellisempää yhteistuntoa he osoittaisivat, jos sen sijaan huutaisivat: "Parempaa ruokaa, Englanti!"
Työmies ei saa ainoastaan huonoa ruokaa, vaan myös likaista ruokaa. Olen seissyt teurastajapuodin edustalla ja katsellut, kuinka perheenäitien empivä lauma käänteli naudan- ja lampaanlihan riekaleita — koiran ruokaa Valloissa. En tahtoisi vannoa näiden perheenäitien sormien puhtautta enkä sen ainoan huoneen siisteyttä, missä monet heistä perheineen asuivat; mutta kyllä he nuuskivat, peukaloivat ja haroivat sitä moskaa, sillä he pelkäsivät, etteivät saisi vaskilanttiensa arvoa vastaavaa määrää. Pidin silmällä erästä erikoisen vastenmieliseltä näyttävää lihasiekaletta ja seurasin sen kulkua useamman kuin kahdenkymmenen naisen näpeissä, kunnes se joutui arannäköisen pikku vaimon osalle, jonka teurastaja sai puijattua ottamaan sen. Koko päivän pitkän tähän lihakasaan tuotiin uutta ja sitä myytiin, katupölyä ja likaa vihmoili siihen, kärpäset surisivat siinä, ja likaiset sormet kääntelivät sitä kääntelemistään.
Katukauppiaat lykkäävät rattaillaan tahraisia ja puolimädänneitä hedelmiä kaiken päivää, ja varsin usein he vievät ne säilyyn yöksi omaan asuinmakuuhuoneeseensa. Siellä ne ovat alttiina sairauden ja kulkutautien siemenille, imevät itseensä senkin seitsemät höyryt ja ilkeät hajut liika-asutetusta ja saastaisesta asunnosta, mutta seuraavana päivänä ne jälleen nostetaan rattaille myytäviksi.
Itäpään köyhä työläinen ei milloinkaan tiedä, mitä hyvän, terveellisen lihan tai hedelmän syöminen on — ja harvoin hän saa edes ala-arvoistakaan lihaa tai hedelmää syödäkseen. Eikä hyväkään työläinen liioin voi kerskua sillä, mitä hän syö. Päättäen kahviloista, joita voidaan pitää mittapuuna, he eivät milloinkaan saa tietää, miltä tee, kahvi tai kaakao maistuu. Kahvilain likavedet ja vesisotkut, joissa ainoastaan lika ja sotku vaihtelee, eivät osapuoleenkaan anna aavistusta siitä, mitä te ja minä olemme teenä ja kahvina tottuneet juomaan.
Tulee mieleeni eräs pikku tapaus, joka sattui Mile End Roadin varrella olevassa kahvilassa likellä Jubilee Streetiä.
"Annatkos minulle jotakin tämän edestä, tyttäreni? Mitä tahansa, se on samantekevä. En ole saanut Jumalan jyvää koko siunattuna päivänä, ja minä olen niin lopussa…"
Hän oli vanha vaimo, yllään säädylliset mustat ryysyt, ja hän piti kädessään pennyn rahaa. Se, jota hän oli sanonut "tyttäreksi", oli surujen painama nelikymmen-vuotias vaimo, paikan omistaja ja tarjoilijatar.
Odottelin ehkäpä yhtä jännittyneenä kuin vaimovanhuskin nähdäkseni, mitä pyyntö vaikuttaisi. Kello oli neljä iltapäivällä, ja vaimo näytti heikolta ja sairaalta. Toinen epäröi hetkisen, sitten hän toi ison lautasellisen "karitsamuhennosta ja tuoreita herneitä". Minä söin samaa ruokaa, ja käsitykseni mukaan karitsa oli pässiä, ja herneet olisivat voineet olla tuoreempia olematta sittenkään tuoreita. Mutta pääasia on, että ruoka-annoksen hinta oli kuusi pennyä ja että omistajatar antoi sen pennyllä, vahvistaen jälleen vanhan totuuden köyhän armeliaisuudesta.
Vaimo-vanhus istuutui ylenpalttisesti kiitollisena toiselle puolelle ahdasta pöytää ja kävi ahnaasti höyryävän keitoksen kimppuun. Söimme kumpikin vakaasti ja ääneti, kunnes hän äkkiä mitä rattoisimmin huutaa räjähdytti minulle:
"Minä myin tulitikkulaatikon. Niin, niin", vahvisti hän vieläkin iloisemmin ja painokkaammin. "Minä myin tulitikkulaatikon. Sillä lailla sain pennyn."
"Olette tainnut ehtiä jo vanhaksi", arvelin.
"Seitsemänkymmentäneljä eilen", vastasi hän ja kävi jälleen ahnaasti ruoka-annoksensa kimppuun.
"Perhana, tekisi mieleni auttaa tätä vanhaa piikaa, mutta ensimmäinen on tämä ateria minullakin", puuttui vieressäni istunut nuori mies puheeseen. "Ja tämänkin sain vain siten, että onnistuin tienaamaan shillingin pesemällä herra ties kuinka monta astiaa."
"Ei ole kuuteen viikkoon ollut työtä omassa ammatissani", lisäsi hän vastaten kysymykseeni, "ei muuta työtä kuin sattumalta pitkien aikojen takaa".
Kahviloissa joutuu jos jonkinlaisiin seikkailuihin, enkä varsin pian unohda muuatta köyhälistö-amatsonia, joka oli tarjoilijattarena eräässä kahvilassa lähellä Trafalgar Squarea; tarjosin hänelle punnan rahaa laskuni maksuksi. Sivumennen sanoen jokaisen edellytetään maksavan, ennenkuin alkaa syödä, ja kuka on huonosti puettu, hänen on pakko maksaa ennen syöntiä.
Tyttö puraisi kultarahaa hampaillaan, helähdytti sen tarjoilupöytään ja mittaili sitten minua silmillään kantapäästä kiireeseen.
"Mistäs sen löysit?" kysyi hän vihdoin. "Luuletkos jonkun hölmön jättäneen sen pöydälle ulos lähtiessään, vai?" ärähdin.
"Millä lailla sinä puliveivailet?" tiedusti hän katsellen minua levollisesti silmiin. "Minä teen niitä", selitin.
Hän nyrpisti kopeasti nenäänsä ja antoi minulle takaisin pikkuhopeassa, mutta minä kostin puremalla ja kilauttelemalla erikseen joka rahaa.
"Saat puoli pennyä, jos annat toisen sokeripalan teehen", sanoin.
"En, ennenkuin helvetissä", täräytti hän takaisin kohteliaasti. Ja hän vahvisteli kohteliaisuuttaan vielä erinäisillä eloisilla, mutta kirjaan sopimattomilla korusanoilla.
Minulla ei ole milloinkaan ollut erikoista sanan sanasta antajan taituruutta, mutta hän iski kuoliaaksi kaiken vähänkin taitoni, ja särvin teetäni lyötynä miehenä, kun hän taas irvisteli jälkeeni vielä kadullekin astuttuani.
Lontoon asukkaista asuu 300,000 yhden huoneen asunnoissa ja 900,000 laittomasti ja säädyttömästi, minkä lisäksi 38,000 on rekisteröity asuviksi "yömajoissa". Yömajoja on monenlaisia, mutta yhdessä suhteessa ne ovat kaikki samanlaisia likaisista pikku majoista alkaen aina jättiläislaitoksiin, jotka tuottavat voittoa viisi prosenttia ja joita ihmisyydellä keikaroivat keskiluokan ihmiset suureen ääneen kehuvat, vaikka eivät tunne niistä mitään muuta kuin yhden puolen, sen nimittäin, etteivät ne kelpaa asunnoiksi. Tällä en tarkoita sitä, että niiden katot vuotaisivat tai että niiden seinät olisivat vetoiset, vaan sitä tarkoitan, että elämä niissä on turmelevaa ja epäterveellistä.
Niitä sanotaan usein "köyhän miehen hotelleiksi", mutta tämä nimitys on ivaa. Ei niistä saa yksityishuonetta, missä edes joskus voisi olla muilta rauhassa, vuoteesta ajetaan ylös, halusipa tai ei, ensi-työksi aamulla, vuode on tilattava ja uudelleen etukäteen maksettava joka yöksi, ja aina on muita häiritsemässä. Tämä on totisesti aivan toista kuin hotellielämä.
Tätä ei suinkaan saa käsittää suurten yksityisten ja kuntain majatalojen ja työväenasuntojen poistamistuomioksi. Kaukana siitä. Ne ovat parantaneet monia kauheuksia, jotka ovat olleet luonteenomaisia pikku yömajoissa, ja niissä työmies saa rahastansa enemmän kuin hän milloinkaan ennen on saanut. Mutta tämä seikka ei tee niistä asumakelpoisia eikä terveellisiä, jollainen sellaisen miehen asunnon pitäisi olla, joka tekee työtä maailmassa.
Pienet yksityiset yömajat ovat säännöllisesti kaunistelemattomia kauhun paikkoja. Olen nukkunut niissä, ja siksi sen tiedän; mutta jätänpä ne sikseen ja tyydyn vain suurempiin ja parempiin. Lähellä Middlesex Streetiä Whitechapelissa astuin sellaiseen taloon, missä asusti melkein yksinomaan työmiehiä. Kadulta johtivat portaat alas jonkinlaiseen talon kellariin. Täällä oli kaksi suurta ja kolkosti valaistua huonetta, joissa miehet keittivät ja söivät. Olin aikonut itsekin hiukan keittää, mutta paikan tuoksut veivät ruokahaluni tai oikeammin ryöstivät sen minulta, niin että tyydyin vain katselemaan toisten miesten keittämistä ja syömistä.
Muuan työmies, joka oli äsken palannut työstä, istuutui vastapäätä minua karkean puupöydän ääreen ja aloitti ateriansa. Hyppysellinen suolaa pöydällä, joka ei ollut puhtaudella pilattu, oli hänen voinansa. Siihen hän painoi leipänsä aina haukattuaan ja valeli sen alas isossa kulhossa olevalla teellä. Kalanpalanen täydensi hänen ateriaansa. Hän söi äänetönnä, katsomatta oikealle tai vasemmalle tai suoraan minuunkaan. Siellä täällä eri pöytien ääressä oli muita miehiä syömässä yhtä äänettöminä. Koko huoneesta kuului tuskin keskustelun merkkiäkään. Synkeä turtumus vallitsi huonosti valaistussa kellarissa. Monet istuivat kumarassa ajatuksiinsa vaipuneina katsellen ateriastaan jääneitä murusia, ja aprikoin Childe Rolandin lailla, mitähän pahaa he olivat mahtaneet tehdä, kun heitä näin rangaistiin.
Keittiöstä kuului virkeämmän elämän ääniä, ja uskalsin siihen piiriin, missä miehet olivat keittohommissa. Mutta kellariin tullessani havaitsemani haju oli siellä voimakkaampi, ja kuvotuksen tunne ajoi minut kadulle raittiiseen ilmaan.
Palatessani maksoin viisi pennyä "majasta", sain siitä kuitiksi tukevan metallilevyn ja nousin portaita ylös tupakkahuoneeseen. Siellä oli nuoria työmiehiä parin pienen biljardipöydän ja useitten shakkipöytien ääressä, mikä pelaten, mikä odotellen ympärillä vuoroansa, ja sivuilla istui useita miehiä tupakoiden, lukien ja korjaillen vaatteitaan. Nuoret miehet olivat iloisia, mutta vanhat peräti synkkiä. Itse asiassa olivat miehet kahta tyyppiä, iloisia ja surullisia, ja ikä näytti olevan luokituksen erona.
Mutta eipä tämäkään huone sen paremmin kuin kellari keittiöineen muistuttanut edes kodin kaukaista varjoa. Mitään kodinomaista ei siellä ollut minun mielestäni eikä olisi ollut teidänkään mielestänne, me kun tiedämme, millainen oikea koti on. Seinillä oli mitä nurinkurisimpia ja loukkaavimpia huomautuksia, jotka säännöstelivät vieraitten käytöstä, ja kello kymmeneltä valot sammutettiin, eikä ollut muuta neuvoa kuin mennä vuoteeseen. Sinne päästäkseen täytyi laskeutua taas kellariin, luovuttaa metallilevy pyylevälle portinvartijalle ja kiivetä pitkät portaat yläilmoihin. Minä nousin rakennuksen huippuun ja jälleen alas ja sivuutin monet kerrokset, jotka olivat täynnä nukkuvia miehiä. "Majat" olivat parhaita nukkumatiloja, sillä kussakin majassa oli tilaa pikku vuoteelle ja riisumispaikalle sen rinnalla. Makuuvaatteet olivat puhtaat, enkä huomannut niissä enemmän kuin vuoteessakaan mitään vikaa. Mutta mitään yksinäisyyden rauhaa ei siellä ollut; ei totisesti.
Saadakseen oikean kuvan "majoja" täynnä olevasta kerroksesta, ei tarvitse muuta kuin suurentaa munakopan pahvisten lokeroitten ulottuvaisuuksia, kunnes kukin lokero on seitsemän jalkaa korkea ja muuten suhteellinen mitoiltaan, ja asettaa sitten tämä suurennettu lokero ison latomaisen huoneen permannolle — niin siinä on "maja". Lokeroissa ei ole kattoa, seinät ovat ohuet, ja kaikkien nukkujain kuorsaukset ja lähimpäin naapurien joka liike ja kääntyminen kuuluu selvästi korvaan. Ja tämänkin "majan" saatte pitää vain vähän aikaa. Aamulla saatte lähteä ulos. Arkkuanne ette voi sinne viedä ettekä liioin tulla ja mennä mielenne mukaan, ette lukita ovea lähtiessänne ettekä tehdä mitään sentapaista. Eikä niissä ovea olekaan, vain oviaukko. Jos teitä haluttaa olla "köyhän miehen hotellin" vieraana, täytyy teidän alistua kaikkeen tähän sekä vielä vankila-ohjesääntöihin, jotka alati teroittavat mieleen, että ette ole mikään, että teillä on vain hiukkanen sielua ja että teillä siihenkin nähden on varsin vähän sanomista.
Mutta väitän, että miehellä, joka tekee päivänsä työtä, pitää vähintään olla oma huoneensa, missä hän voi lukita ovensa ja olla omassa rauhassaan, missä hän voi istua ikkunan viereen lukemaan tai katselemaan ulos, mistä hän voi lähteä ja minne tulla milloin mielii, minne hän voi sijoittaa oman persoonallisen omaisuutensa, sen, mitä hän ei kanna selässään tai säilytä taskussaan, minne hän voi ripustaa äitinsä, siskonsa, lemmittynsä, balettitanssijattaren tai koiran kuvan täysin sydämensä halun mukaan — lyhyesti oma omituinen paikkansa maailmassa, josta hän voi sanoa: "Tämä on minun, minun linnani, maailma seisahtukoon tämän kynnykselle, täällä minä olen isäntä ja herra." — Sellaisesta miehestä tulee kunnon kansalainen, ja hän tekee jokapäiväisen työnsä paremmin kuin "yömajalainen".
Seisoin "köyhän miehen hotellin" eräässä kerroksessa ja kuuntelin. Kuljin vuoteelta toiselle ja katselin nukkujia. — He olivat nuoria miehiä, kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen useimmat. Vanhain miesten ei kannata mennä "köyhän miehen hotelliin". He menevät työhuoneisiin. Katselin nuoria miehiä, heitä oli kymmenittäin, eivätkä he näyttäneet pahoilta. Heidän kasvonsa olivat luodut naisten suuteloita, heidän kaulansa naisten käsivarsia varten. Heissä oli rakastamista kuin miehissä. He kykenivät rakastamaan. Naisen kosketus jalostaa ja pehmittää, ja he olivat sellaisen jalostamisen ja pehmittämisen tarpeessa, sillä he kävivät päivä päivältä karkeammiksi. Ja aprikoin, missähän heidän naisensa olivat, ja samassa kuulin humalaisen porton naurun. Leman Street, Waterloo Road, Piccadilly ja Strand vastasivat minulle, ja tiesin, missä he olivat.
XXI.
ELÄMÄN EPÄVARMUUS.
Keskustelin erään kovasti kiihtyneen miehen kanssa. Hänen mielestään hänen vaimonsa oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja laki tehnyt vääryyttä. Tapahtuman aihe ja siveellinen sisällys eivät vaikuta seikkaan. Pääasia on, että vaimo oli saanut aikaan eron ja mies oli velvoitettu maksamaan kymmenen shillinkiä joka viikko vaimon ja viiden lapsen elatukseksi. "Mutta katsopas", sanoi hän minulle, "mitäs hänelle tapahtuu, ellen minä maksakaan niitä kymmentä shillinkiä? Ajatellaanpa nyt, ajatellaan, että minua kohtaa tapaturma, niin etten voi tehdä työtä. Ajatellaan, että minä saan repeämän taikka reumatismin tai koleran. Mitäs hän silloin tekee? Mitä hän tekee?"
Hän pudisti päätään surullisena. "Ei hänellä ole mitään toivoa. Ainoa, mitä hän voi tehdä, on mennä työhuoneeseen, ja se on helvetti. Ja ellei hän mene työhuoneeseen, on hänellä edessään vielä pahempi helvetti. Tulehan mukaani, niin minä näytän sinulle vaimoja, jotka nukkuvat porttiholveissa, kymmeniä. Ja näytän sinulle pahempaakin, minne hän joutuu, jos jotakin tapahtuu minulle ja niille kymmenelle shillingille."
Tämän miehen esityksen ydintä on syytä harkita. Hän tunsi olosuhteet siksi hyvin, että ymmärsi vaimonsa ravinnon- ja asunnon-turvan epävarmuuden. Sillä olihan vaimon toimeentulo mennyttä, jos miehen kyky vahingoittuisi tai tuhoutuisi. Ja kun tätä asiaintilaa katsellaan suuremmassa asteikossa, niin havaitaan sen pitävän paikkansa satoihin tuhansiin, vieläpä miljooniinkin miehiin ja naisiin nähden, jotka elävät ystävinä yhdessä ja koettavat yhteisesti työskennellä ravintonsa ja asuntonsa edestä.
Numerot ovat masentavia: 1,800,000 ihmistä Lontoossa elää köyhyyden rajalla ja sen alapuolella, ja 1,000,000 henkeä erottaa vain viikon palkka kurjuudesta. Koko Englannissa ja Walesissa kahdeksantoista prosenttia koko väestöstä saa turvautua kunnan avustukseen, ja Lontoossa, Lontoon kunnallisneuvosten tilaston mukaan, yksikolmatta prosenttia koko väestöstä tarvitsee kunnan avustusta. Kunnan avustusta nauttivan ja rutiköyhän vaivaisen välillä on kyllä suuri erotus, mutta Lontoo elättääkin 123,000 vaivaista, mikä jo yksinään on kokonaisen kaupungin väestö. Joka neljäs Lontoossa kuolee yleisen armeliaisuuden hoidossa, ja 939 joka tuhannesta kuolee yhdistyneessä kuningaskunnassa köyhänä; 8,000,000 pysyy ankarasti ponnistellen nipin napin nälkäkuilun partaalla, ja niiden lisäksi 20,000,000 elää vailla kaikkia mukavuuksia sanan yksinkertaisessa ja koristelemattomassa merkityksessä.
Mielenkiintoista on tutustua niihin yksityiskohtiin, jotka koskevat armeliaisuuden hoteissa kuolevia Lontoon asukkaita. Vuonna 1886 ja aina vuoteen 1893 "vaivaisten" prosenttiluku koko väestöön verraten oli Lontoossa pienempi kuin koko Englannissa. Mutta vuodesta 1893 ja sen jälkeen joka vuosi heidän prosenttilukunsa on koko väestöön verraten ollut suurempi Lontoossa kuin koko Englannissa. Seuraavat numerot ovat peräisin ylikirjaajan kertomuksesta vuodelta 1886:
81,951 kuolintapauksesta Lontoossa (1884) tapahtui:
Työhuoneissa………………. 9,909
Sairaaloissa………………. 6,559
Hourujenhoitoloissa………….. 278
Yhteensä yleisissä hoitoloissa 16,746
Näiden numeroiden johdosta sanoo muuan sanomalehden-kirjoittaja: "Kun otetaan huomioon, että vain verraten harvat näistä ovat lapsia, niin on luultavaa että joka kolmas Lontoon täysi-ikäisistä ajautuu johonkin tällaiseen hoitolaan kuolemaan, ja ruumiillisen työn tekijäin keskuudessa täytyy suhteen tietysti olla vielä suurempi."
Näistä numeroista saattaa jotenkuten arvioida, kuinka lähellä tavallinen työläinen on vaivaishoitolaisen tilaa. Tähän tilaan joutuu monenlaisista syistä. Siitä on esimerkkinä tällainen ilmoitus, joka oli eilisaamun lehdissä:
"Palvelukseen halutaan konttoriapulaista, joka osaa Pika- ja konekirjoitusta sekä laskuttamista. Palkka kymmenen shillinkiä (2 1/2 dollaria) viikossa. Ilmoittauduttava kirjallisesti" j.n.e.
Ja tämän päivän lehdissä luin eräästä kolmekymmentäviisi-vuotiaasta konttoriapulaisesta, joka oli lontoolaisen työhuoneen hoidokkina ja oli joutunut oikeuteen tehtäviensä laiminlyömisestä laitoksessa. Hän väitti suorittaneensa erilaiset tehtävänsä hoidokiksi tulostaan asti, mutta kun johtaja lähetti hänet kiviä särkemään, niin hänen kätensä kävivät rakoille, eikä hän voinut suorittaa urakkaansa loppuun. Hän ei ollut milloinkaan tottunut kynää raskaampaan työkaluun, selitti hän. Oikeus tuomitsi hänet rakkoisine käsineen seitsemäksi päiväksi pakkotyöhön.
Tietysti vanhuus johtaa vaivaishoitolaan. Ja sitten tapaturma, sattuma puuttuu asiaan, mies, isä, leivänhankkija kuolee tai tulee työkyvyttömäksi. Mies vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa elää nipin napin kahdenkymmenen shillingin viikkopalkan varassa — ja Lontoossa on satojatuhansia sellaisia perheitä. Pakosta — ja vain puoliksi eläen! — heidän täytyy kuluttaa koko palkka viimeistä pennyä myöten, niin että vain viikon kehno palkka erottaa tämän perheen vaivais- ja nälkäkurjuudesta. Silloin sattuma puuttuu asiaan, isä murskaantuu, ja siinä sitä ollaan. Kolmen lapsen äiti voi niin vähän taikka ei mitään. Joko hänen täytyy luovuttaa lapsensa kunnalle lastenkotiin, voidakseen vapautua ansaitsemaan jotakin itsellensä, taikka hänen täytyy etsiä jostakin "hikipajasta" työtä ja tehdä sitä kurjassa komerossa, minkä vähillä tuloillaan voi asunnokseen hankkia. Mutta "hikipajoissa" määräävät palkkatason aviovaimot, jotka sitä tietä hankkivat lisiä miestensä ansioihin, ja naimattomat naiset, joiden tarvitsee huolehtia vain omasta viheliäisestä toimeentulostaan. Ja täten määrätty palkkataso on niin alhainen, että äiti ja hänen kolme lastansa voivat elää vain todellista elukkaelämää ja nälkää nähden, kunnes he kuoliaiksi riutuneina pääsevät kärsimyksistään.
Osoittaakseni, että sellainen äiti, jolla on kolme lasta elätettävänä, ei voi kilpailla nälkäpalkkoja maksavassa teollisuudessa, lainaan esimerkeiksi päivän sanomalehdistä seuraavat kaksi tapausta.
Muuan isä kirjoittaa närkästyneenä, että hänen tyttärensä työtovereineen saa 8 1/2 pennyä krossilta laatikoitten valmistamisesta. He valmistavat joka päivä neljä krossia. Heidän menonsa olevat 8 pennyä raitiotiemaksuja, 2 pennyä leimoihin, 2 1/2 pennyä liimaan ja 1 penny lankaan, niin että he yhteensä ansaitsivat 1 shillingin 9 pennyä eli kumpikin päiväpalkakseen 10 1/2 pennyä.
Toisessa tapauksessa tuli Lontoon köyhäintarkastajan luo muutama päivä sitten vanha seitsemänkymmentäkaksi-vuotias vaimo pyytäen apua. Hän oli olkihattujen tekijä, mutta hänen oli täytynyt lopettaa se työ saamansa palkan vähyyden takia, se kun oli — 2 1/2 pennyä kappaleelta. Sillä maksulla hänen oli täytynyt hankkia reunanauha ja silittää hatut.
Eivätkä sellainen äiti ja hänen kolme lastansa, joiden kohtalosta nyt puhumme, ole tehneet mitään pahaa, mistä heitä niin olisi syytä rangaista. He eivät ole tehneet syntiä. Sattuma vain iski, siinä syy; mies, isä ja ansaitsija, murskaantui. Sellaista ei voi varoa. Sitä sattuu umpimähkään. Sattuma voi pelastaa perheen Kadotuksen-kuilun pohjalta, mutta vielä helpommin se voi syöstä sen sinne. Mahdollisuudet voidaan kiteyttää kylmiksi, säälimättömiksi numeroiksi, ja muutamat numerot lienevät tässä paikallaan.
Herra A. Forwood laskee, että joka vuosi:
1,400 työläisestä 1 saa surmansa.
2,500 työläisestä 1 joutuu täysin työkyvyttömäksi.
300 työläisestä 1 joutuu eliniäkseen osittain työkyvyttömäksi.
8 työläisestä 1 joutuu tilapäisesti työkyvyttömäksi 3 tai 4 viikon ajaksi.
Mutta nämä ovat vain teollisuustöissä sattuvia tapaturmia. Gettojen asukasten keskuudessa kuolevaisuus on hirvittävä. Länsipään ihmisten keskimääräinen kuolinikä on viisikymmentäviisi vuotta; Itäpään ihmisten keskimääräinen kuolinikä on kolmekymmentä vuotta. Toisin sanoen Länsipäässä asuvalla on kaksi kertaa suurempi elämismahdollisuus kuin Itäpään asukkaalla. Puhukaapa siis sodasta! Etelä-Afrikan ja Filippiinien ihmisuhrit haihtuvat omaan mitättömyyteensä. Täällä rauhan keskuksessa sitä verta vuodatetaan; eikä täällä noudateta edes sivistyskansojen sotalakeja, sillä vaimoja, lapsia ja imeväisiä teurastetaan aivan yhtä julmasti kuin miehiäkin. Sota! Englannissa surmataan tai tehdään työkyvyttömiksi tai tuhotaan taudeilla 500,000 miestä, vaimoa ja lasta teollisuuden eri aloilla joka vuosi.
Länsipäässä kuolee kahdeksantoista prosenttia lapsista ennen viidettä ikävuotta; Itäpäässä kuolee viisikymmentäviisi prosenttia lapsista ennen viidettä ikävuotta. Ja Lontoossa on katuja, missä jokaisesta sadasta vuoden aikana syntyneestä lapsesta viisikymmentä kuolee seuraavana vuonna ja jäljellejääneestä viidestäkymmenestä viisikolmatta kuolee ennen viidettä ikävuotta. Ihmisten teurastusta! Herodeskaan ei menetellyt aivan näin julmasti!
Parempaa todistusta siitä, että teollisuus aiheuttaa suurempaa ihmishengen hukkaa kuin sota, ei voitane esittää kuin seuraava ote Liverpoolin terveystarkastajan äskeisestä kertomuksesta, joka voidaan soveltaa muuallekin kuin Liverpooliin:
Monissa tapauksissa pääsi aurinko vain vähän, jos ollenkaan paistamaan pihoihin, ja ilma asunnoissa oli aina pilaantunut, suureksi osaksi seinäin ja kattojen kyllästetyn tilan vuoksi, sillä ne olivat monet vuodet imeneet huokoiseen aineeseensa asukkaitten haihtuvat höyryt. Erikoisena todistuksena auringonvalon puutteesta näissä pihoissa oli puisto- ja puutarhakomitean toiminta; tämä halusi kaunistaa köyhimmän luokan koteja ja jakeli kukkia kasvatettaviksi pihoilla ja akkunalaatikoissa, mutta nämä lahjat olivat tyhjään heitettyjä, sillä kukat ja kasvit eivät kestä epäterveellistä ympäristöä, ja ne kuolivat ja kuolevat aina siellä.
Herra George Haw on kokoillut seuraavan taulukon kolmesta St. Georgen seurakunnasta (Lontoon seurakuntia):
Liika asutus Kuolleisuusprosentti
prosenteissa. 1,000 kohti.
St. Georgen läntinen ………. 10 ………. 13,2
St. Georgen eteläinen ……… 35 ………. 23,7
St. Georgen ………………. 40 ………. 26,4
Sitten tulevat vielä "vaaralliset ammatit", joissa on lukemattomia työläisiä. Heidän elämänsä on todella sattuman varassa — paljon, paljon enemmän sattuman varassa kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan sotilaan. Pellavateollisuudessa, pellavan valmistuksessa märät jalat ja märät vaatteet aiheuttavat tavattoman määrän kurkkutauteja, keuhkokatarreja ja ankaraa reumatismia, ja karstaus- ja kehruuosastoissa hieno pöly tuottaa useimmissa tapauksissa keuhkotaudin; naiset, jotka ryhtyvät karstaustöihin seitsemäntoista ja kahdeksantoista ikäisinä, alkavat murtua ja nuutua kolmikymmenvuotiaina. Kemiallisen teollisuuden työmiehet, jotka valitaan kaikkein voimakkaimmista ja vahvarakenteisimmista miehistä, elävät keskimäärin alle neljäkymmentä vuotta.
Tri Arlidge sanoo savenvalajan ammatista: "Saviastiain pöly ei tapa äkillisesti, mutta kiteytyy vuosi vuodelta yhä kiinteämmin keuhkoihin, kunnes se muodostuu laastiksi. Hengitys vaikeutuu vaikeutumistaan ja lakkaa lopulta ainaiseksi."
Teräspöly, kivipöly, savipöly, lipeäpöly, tuhka ja hiuspöly — kaikki ne surmaavat, ja ne surmaavat paljon enemmän kuin konekiväärit ja pommit. Kaikkein pahinta on lyijypöly lyijyvalkeatehtaissa. Tässä seuraa kuvaus erään nuoren, terveen, hyvinkehittyneen tytön tyypillisestä tuhoutumisesta, tytön, joka käy työssä sellaisessa tehtaassa:
Erilaisten ilmiöasteitten jälkeen hän rupeaa potemaan verenvähyyttä. Mahdollisesti hänen ikenissään näkyy hyvin heikko sininen juova, tai voi olla, että hampaat ja ikenet ovat täysin terveet eikä mitään sinistä juovaa ole havaittavissa. Verenvähyyden ohella hän on käynyt hentoisemmaksi, mutta niin vähitellen, että hänen ystävänsä tuskin huomaavat sitä, yhtä vähän kuin hän itsekään. Sairaus kuitenkin kehittyy, ja yhä ankarammaksi käyvä päänsärky lisääntyy. Sellainen tyttö näyttää hänen ystäviensä ja lääkärinsäkin mielestä potevan tavallista hysteriaa. Tämä käy asteittain ja aavistamatta pahemmaksi, kunnes häntä äkkiä kohtaa kouristus, joka alkaa kasvojen toiselta puolelta, sitten leviää käsivarteen, senjälkeen samalla puolen ruumista olevaan jalkaan, kunnes kouristus ankarana ja luonteeltaan puhtaasti epileptisenä valtaa koko ruumiin. Tähän liittyy tajuttomuuden tila, ja siitä toivuttuaan potilas saa sarjan kouristuksia, jotka asteittain käyvät yhä ankarammiksi ja joihin hän kuolee — tahi hän tointuu jälleen osittain tai täydelleen tajuihinsa joko muutamaksi minuutiksi, tunniksi tai päiväksi ja valittaa ankaraa päänsärkyä, taikka hän on houreissaan ja kiihoittunut, niinkuin tavallinen mielisairas, tai tylsä ja välinpitämätön, niinkuin synkkämielinen, ja hänet täytyy herättää, jos hänet tavataan liikkeellä, ja hänen puheensa on jonkun verran sekavaa. Ilman muuta ennettä kuin se, että valtimo, joka ennen on ollut pehmeä ja tykytykseltään melkein normaali, äkkiä kovenee ja alkaa lyödä harvaan, hänet yllättää uusi kouristus, johon hän kuolee, tai hän vaipuu unihorrokseen, josta ei koskaan herää. Muutamissa tapauksissa kouristukset vähitellen tyyntyvät, päänsärky katoaa ja potilas paranee, mutta hän on kokonaan menettänyt näkönsä, joko joksikin aikaa tai pysyväisesti.
Ja tässä seuraa muutama erikoistapaus lyijyvalkeamyrkytyksestä:
Charlotte Rafferty, sievä, kauniskasvuinen, ruumiinrakenteeltaan voimakas tyttö, joka ei koko elämässään ollut päivääkään sairastanut, joutui lyijyvalkeatehtaaseen työhön. Kouristukset kohtasivat hänet tehtaan portailla. Tri Oliver tutki hänet, havaitsi hänen ikenissään sinisen juovan, joka osoittaa että ruumis on lyijyn myrkyttämä. Hän tiesi, että kouristukset pian palaavat. Niin tapahtuikin, ja tyttö kuoli.
Mary Ann Toler — seitsentoista-vuotias tyttö, joka ei eläessään ollut tuntenut mitään huimausta — tuli kolme kertaa sairaaksi, ja hänen täytyi luopua työstä tehtaassa. Ennenkuin hän oli ennättänyt yhdeksäntoista vanhaksi, hänessä tuntui lyijymyrkytyksen oireita — hänellä oli pyörtymiskohtauksia, vaahtoa suupielissä, ja hän kuoli.
Mary A., tavattoman voimakas nainen, jaksoi työskennellä lyijytehtaassa kaksikymmentä vuotta, ja sillä aikaa hänessä oli vain kerran ähkytauti. Hänen kahdeksan lastansa kuolivat kaikki pikkulapsina kouristuksiin. Eräänä aamuna, kun hän suki hiuksiaan, hänen kumpikin ranteensa halvautui.
Eliza H., viidenkolmatta ikäinen, sai viisi kuukautta lyijytehtaassa työskenneltyään ähkytaudin. Hän läksi toiseen tehtaaseen (saatuaan eron ensimmäisestä) ja työskenteli keskeymättä kaksi vuotta. Sitten entiset oireet uusiintuivat, kouristukset tapasivat hänet, ja hän kuoli kahden päivän kuluttua tavalliseen lyijymyrkytykseen.
Herra Vaughan Nash sanoo syntymättömästä sukupolvesta puhuessaan: "Lyijyvalkea-työläisen lapset syntyvät säännöllisesti maailmaan vain kuollakseen lyijymyrkytyksen kouristuksiin — he joko syntyvät ennen aikojaan tai kuolevat ensimmäisen vuotensa kuluessa."
Ja lopuksi tahdon kertoa Harriet A. Walkerin tarinan, seitsentoista-vuotiaan nuoren tytön, jonka toiveet raukesivat teollisuuden taistelukentällä. Hän oli emaljiteosten harjaajana, missä toimessa lyijymyrkytyksiä myös tapahtuu. Hänen isänsä ja veljensä olivat kumpikin työttöminä. Hän salasi sairautensa, kulki kuusi mailia päivässä työpaikkaansa ja takaisin, ansaitsi seitsemän, kahdeksan shillinkiänsä viikkopalkkana ja kuoli seitsentoista-vuotiaana.
Ahdas liikeaika näyttelee myös tärkeätä osaa työväestön Kadotuksen-kuiluun painamisessa. Koska vain viikon palkka erottaa perheen hylkiön-kohtalosta, niin kuukauden pakollinen jouten-olo merkitsee melkein sanoin kuvaamatonta onnettomuutta ja kurjuutta, jonka hävityksistä uhrit eivät aina jaksa toipua työnkysynnän uudelleen alettua. Juuri nyt päivälehdet sisältävät kertomuksen tokkamiesten ammattikunnan Carlisien osaston kokouksesta, jossa on todettu, että monet miehet useaan kuukauteen eivät ole keskimääräisiksi viikkotuloikseen saaneet kuin neljä, viisi shillinkiä. Laivausteollisuuden seisaus Lontoon satamissa on merkitty tämän asiaintilan aiheuttajaksi.
Nuorilla työmiehillä tai työläisnaisilla tai aviopareilla ei ole mitään varmuutta siitä, että he saavat elää keski-ikänsä onnellisina tai terveinä, eikä siitä, että vanhuuden päivät ovat turvatut. Raatakootpa kuinka tahansa, he eivät voi rakentaa tulevaisuuttaan. Kaikki on sattuman varassa. Kaikki riippuu siitä, puuttuuko sattuma asiaan vai eikö. Varovaisuus sitä ei vältä eikä oveluus voita. Jos he pysyvät teollisuuden taistelutantereella, heidän on oltava siellä voiton tai tappion uhalla. Jos heidän olosuhteensa ovat suotuisat eivätkä he ole perhevelvollisuuksien sitomat, he voivat tietysti paeta teollisuuden tappotantereelta. Siinä tapauksessa miehen on varminta liittyä sotaväkeen ja naisen ehkä ruveta Punaisen Ristin hoitajattareksi tai mennä luostariin. Kummassakin tapauksessa heidän täytyy kieltäytyä kodista ja lapsista ja kaikesta, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi — kaikesta, mikä tekee vanhuuden kauniiksi eikä painajais-uneksi.
XXII.
ITSEMURHAT.
Kun elämä on niin epävakaista ja elämän-onnen mahdollisuudet niin etäiset, on selvää, että elämä on halpaa ja itsemurhat yleisiä. Niin yleisiä ne ovat, ettei voi päivän lehtiä vilkaistakaan silmän niihin sattumatta, eikä itsemurhayritys-juttu poliisioikeudessa herätä sen suurempaa mielenkiintoa kuin tavallinen juopumustapaus, ja se käsitelläänkin yhtä nopeasti ja välinpitämättömästi.
Muistan sellaisen käsittelyn Thamesin poliisioikeudessa. Saatan ylpeillä siitä, että minulla on hyvät silmät ja korvat sekä kutakuinkin tyydyttävä kyky ymmärtää ihmisiä ja asioita. Mutta minun täytyy tunnustaa, että seisoessani tässä oikeussalissa olin puolipökerryksissä nähdessäni, kuinka ihmeellisen vikkelästi humalaiset, järjestyksen häiritsijät, maankiertäjät, riitapukarit, vaimonsa pieksijät, varkaat, varastetun tavaran salaajat, pelurit ja katunaiset kulkivat oikeuskoneiston läpi. Syytetyn penkki oli keskellä oikeussalia (jossa valo oli runsain), ja siihen ja siitä pois asteli miehiä, naisia ja lapsia yhtä katkeamattomana sarjana kuin tuomioita ryöppyili tuomarin suusta.
Aprikoin mielessäni yhä erään näivettyneen varkaansuosijan kohtaloa, joka oli todettu työhönkykenemättömäksi, jonka elätettävänä oli vaimo ja lapsia ja joka oli saanut vuoden pakkotyötä, kun nuori parissakymmenissä oleva poika ilmestyi syytettyjen penkille. "Alfred Freeman", sieppasi korvani hänen nimekseen, mutta syytteestä en saanut selvää. Tukeva äidillisen näköinen vaimo nousta toikkaroi todistajan paikalle ja aloitti todistuksensa. Britannian kanavankaitsijan vaimo, sellaiseksi hänet kuulin. Yöaika — polskaus, ja hän kiiruhti kanavalle ja tapasi vangitun vedestä.
Vilkaisin vaimosta syytettyyn. Oli siis syyte itsemurhayrityksestä. Hän seisoi siinä hämillään ja turvattomana, sievä ruskea tukkansa otsalle takkuuntuneena, kasvot kurjuuden ja murheitten rypistämät, mutta yhä poikamaiset.
"Niin, herra", selitti kanavankaitsijan vaimo, "vedin sen kuin jaksoin, saadakseni hänet maihin, mutta hän haroi vastaan. Silloin huusin apua, ja muutamia työmiehiä sattui paikalle, ja niin saimme hänet maihin ja annoimme konstaapelin huostaan." Tuomari kehaisi vaimon voimia, ja oikeussali nauroi. Mutta minä näin vain elämänsä kynnyksellä olevan pojan, joka intomielin pyrki liejuun kuolemaan, eikä siinä ollut mitään naurettavaa.
Muuan mies oli nyt todistajan paikalla, kertoen pojan hyvästä luonteesta ja antaen asiaa lieventävän todistuksen. Hän oli tai oli ollut pojan esimiehenä. Alfred oli hyvä poika; mutta hänellä oli paljon murheita kotona, rahahuolia. Ja lisäksi hänen äitinsä oli sairas. Häneen koskivat vastoinkäymiset, ja hän murehti niitä, kunnes joutui vallan suunniltaan eikä enää kelvannut työhön. Hänen — esimiehen — oli oman maineensa vuoksi, pojan työ kun oli kehnoa, ollut pakko kehoittaa häntä eroamaan.
"Onko teillä mitään sanomista?" kysäisi tuomari.
Poika mutisi syytetyn penkiltä jotakin epäselvää. Hän oli yhä masentunut mieleltään.
"Mitä hän sanoo, konstaapeli?" kysyi tuomari kärsimättömästi.
Roteva sinitakkinen mies kurkotti korvaansa vangitun huulille ja vastasi sitten ääneensä: "Hän sanoo olevansa kovin pahoillaan, teidän korkea-arvoisuutenne."
"Lykätään", sanoi hänen korkea-arvoisuutensa, ja seuraava asia oli jo samassa käsiteltävänä ja ensimmäinen todistaja tekemässä valaa. Poika läksi masentuneena ja turvattomana vanginvartijan kanssa pois. Siinä kaikki, viisi minuuttia alusta loppuun, ja kaksi miehen-jätkää istui syytettyjen penkillä yrittäen kiihkeästi vierittää toistensa niskoille vastuunalaisuuden erään ehkäpä kymmenen sentin arvoisen onkivavan varastamisesta.
Tämän köyhän väen päävaikeutena on se, etteivät he tiedä, miten itsemurha on tehtävä ja heidän täytyy tavallisesti yrittää pari kolme kertaa, ennenkuin onnistuvat. Tästä koituu luonnollisesti tavatonta vastusta konstaapeleille ja tuomareille, ja se tuottaa heille loputtomasti vaivaa. Joskus tuomarit kuitenkin puhuvat suunsa puhtaaksi asiassa ja antavat vankien kuulla kunniansa tekonsa tökeröstä suorittamisesta. Niin teki esimerkiksi Herra R. S., S-B-oikeuden puheenjohtaja, käsitellessään äskettäin Ann Woodin yritystä hukuttautua kanavaan: "Jos sen kerran halusitte tehdä, niin miksi ette sitä tehnyt ja tehnyt kunnollisesti?" kysyi herra R. S. pyhästi närkästyneenä. "Miksi ette uponnut veteen ja päättänyt päiviänne, vaan tuotitte meille kaiken tämän kiusan ja vaivan?"
Köyhyys, kurjuus ja työhuoneen kammo ovat itsemurhan pääaiheita työväestön keskuudessa. "Ennen minä hukutan itseni kuin menen työhuoneeseen", sanoi Ellen Hughes Hunt, viisikymmentäkaksi-vuotias. Viime keskiviikkona hänen kuolemansa syy oli tutkittavana Shoreditchissa. Hänen miehensä tuli Islingtonin työhuoneelta todistamaan asiassa. Hän oli ollut juustokauppiaana, mutta liikkeen epäonnistuminen ja köyhyys oli saattanut hänet työhuoneeseen, jonne vaimo oli kieltäytynyt häntä seuraamasta.
Hänet oli viimeksi nähty kello yksi aamulla. Kolmea tuntia myöhemmin hänen hattunsa ja päällystakkinsa tavattiin Regent's Canalin hinauspolulta, ja sittemmin hänen ruumiinsa ongittiin vedestä. Päätös: itsemurha tilapäisessä mielenhäiriössä.
Sellaiset päätökset ovat rikoksia totuutta vastaan. Laki on valhe, ja sen varjossa ihmiset valehtelevat mitä häpeämättömimmin. Esimerkiksi: Häpeänalainen nainen, sukunsa ja heimonsa hyljeksimä ja syljeksimä, koettaa surmata itsensä ja lapsensa unijuomalla. Lapsi kuolee, mutta äiti palautuu henkiin muutamia viikkoja sairaalassa oltuaan, joutuu syytteeseen murhasta, havaitaan syylliseksi ja tuomitaan kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön. Koska hän on parantunut, niin laki pitää hänet vastuunalaisena teostaan, mutta jos hän olisi kuollut, sama laki olisi julistanut päätöksessään hänen olleen tilapäisessä mielenhäiriössä.
Ellen Hughes Huntin asiaa ajatellessa on yhtä kohtuullista ja järjellistä sanoa, että hänen miehensä oli tilapäisessä mielenhäiriössä mennessään Islingtonin työhuoneeseen, kuin että vaimo oli tilapäisessä mielenhäiriössä hypätessään Regent's Canaliin. Kumpi on suositeltavampi olopaikka, se riippuu mielipiteitten ja käsitysten erilaisuudesta. Minä puolestani, sen tuntemuksen nojalla, mikä minulla on kanavista ja työhuoneista, valitsisin kanavan, jos joutuisin samanlaiseen asemaan. Ja kuitenkin rohkenen väittää, etten ole mielisairas, en sen enempää kuin Ellen Hughes Hunt, hänen miehensä ja koko muu ihmissuku.
Ihminen ei enää seuraa vaistoansa yhtä uskollisesti kuin ennen vanhaan. Hänestä on kehittynyt ajatteleva olento, ja hän voi järjellisesti riippua kiinni elämässä tai hyljeksiä sitä aivan sen mukaan, sattuuko elämä lupaamaan suurta iloa vai tuskaa. Uskallan vakuuttaa, että Ellen Hughes Hunt, jolta oli kielletty elämän kaikki ilot, vaikka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä maailmassa oli ne ansainnut ja jota vain työhuoneen kauhut odottivat, oli varsin järkevä ja selväpäinen valitessaan harppauksen kanavaan. Ja uskallan vakuuttaa edelleen, että valamiehistö olisi tehnyt järkevämmin, jos olisi päätöksessään syyttänyt yhteiskuntaa tilapäisestä mielenhäiriöstä, kun se oli sallinut riistää Ellen Hughes Huntilta kaikki elämän ilot, jotka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä maailmassa oi ansainnut.
Tilapäinen mielenhäiriö! Voi noita kirottuja puheenparsia, noita kielen valheita, joiden turviin täysivatsaiset ja ehytpaitaiset ihmiset piiloutuvat pestessään käsiään niiden veljiensä ja sisariensa kohtaloista, joiden vatsa on tyhjä ja paita riekaleina. Eräästä Observer'in, Itäpäässä ilmestyvän sanomalehden numerosta lainaan muutamia jokapäiväisiä uutisia:
Erästä laivan lämmittäjää, nimeltä Johnny King, syytettiin itsemurhayrityksestä. Keskiviikkona vastaaja oli mennyt Bow'n poliisiasemalle ja selittänyt nielleensä jonkun määrän fosforitahdasta, koska oli kovassa pulassa voimatta saada työtä. King pidätettiin ja hankittiin oksetusainetta, jota nautittuaan hän oksensi jonkun verran tätä myrkkyä. Vastaaja selitti nyt olevansa kovin pahoillaan. Vaikka hän oli kuusitoista vuotta nuhteettomasti palvellut, ei hänen ollut onnistunut saada minkäänlaista työtä. Herra Dickinson lähetti vastaajan oikeuden sielunhoitajan puheille.
Timothy Warner, kolmekymmentäkaksi-vuotias, oli pidätetty samanlaisesta rikoksesta. Hän hyppäsi veteen Limehouse Pierin laiturilta, ja kun hänet pelastettiin, hän sanoi: "Tahdoin kuolla."
Muuan säädyllisen näköinen nuori nainen, nimeltä Ellen Gray, oli itsemurhayrityksestä syytettynä. Kello puoli yhdeksän aikaan sunnuntaiaamuna konstaapeli 834 K. tapasi vastaajan makaamasta eräällä ovella Benworth Streetillä, ja hän oli varsin turtuneessa tilassa. Toisessa kädessään hänellä oli tyhjä pullo, ja hän selitti pari kolme tuntia aikaisemmin nielleensä jonkun määrän unilääkettä. Kun hän ilmeisesti oli sangen sairas, kutsuttiin osaston lääkäri paikalle, ja tämä määräsi potilaalle hiukan kahvia ja käski pysyttämään hänet valveilla. Kuulustelussa vastaaja selitti itsemurhayrityksensä syyksi sen, ettei hänellä ollut kotia eikä ystäviä.
En väitä, että kaikki ihmiset, jotka tekevät itsemurhan, ovat tervejärkisiä, enemmän kuin sitäkään, että kaikki ihmiset, jotka eivät tee itsemurhaa, ovat tervejärkisiä. Ravinto- ja asunto-olojen kurjuus on muuten suurena syynä mielenvikaisuuteen. Hedelmänmyyjät, katukaupustelijat ja kiertokauppiaat, sellainen työläisluokka, joka elää kädestä suuhun todellisemmin kuin mikään muu, ovat prosenttiluvultaan lukuisimmat hourujenhoitolaitoksissa. Miespuolisista menettää järkensä 26,9 10,000:tta kohtia vuodessa ja naispuolisista 36,9. Toisaalta taas tulee sotilaista, joille ainakin ravinto ja asunto on turvattu, 13 kutakin 10,000:tta kohti mielisairaiksi ja maanviljelijöistä ja karjanhoitajista vain 5,1. Kaupustelijalla on siis kaksi kertaa suurempi mahdollisuus menettää järkensä kuin sotilaalla ja viisi kertaa suurempi kuin maanviljelijällä.
Onnettomuus ja kurjuus vaikuttavat sangen voimakkaasti ihmisten järjen pimenemiseen ja ajavat toisen hourujenhoitolaan, toisen ruumishuoneeseen tai pakkotyöhön. Kun sattuma puuttuu asiaan, ja kun isä ja perheen päämies, huolimatta kaikesta rakkaudestaan vaimoaan ja lapsiaan kohtaan ja huolimatta työhalustaan, ei saa työtä, niin on helposti käsitettävää, että hänen järkensä horjahtaa ja ymmärryksen valo sammuu. Ja se on sitäkin ymmärrettävämpää, kun otetaan huomioon, että hänen ruumiinsa on ravinnon puutteen ja sairauden raatelema ja että hänen sieluansa lisäksi viiltelee vaimonsa ja pienokaistensa kärsimysten näkeminen.
"Hän on kaunis mies, tukka tuuhea ja musta, silmät tummat ja ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset aaltoilevat ja muhkeat." Näin kuvaili muuan reportteri Frank Cavillaa, joka eräänä alakuloisena syyskuun päivänä seisoi oikeuden edessä "yllään peräti kulunut harmaa puku ja vailla kaulusta".
Frank Cavilla eli ja työskenteli koristemaalarina Lontoossa. Häntä sanotaan hyväksi työmieheksi, luotettavaksi toveriksi, eikä hän ollut viinaanmenevä, ja kaikki hänen naapurinsa todistavat yksimielisesti, että hän oli lempeä ja hellä aviomies ja isä.
Hänen vaimonsa, Hannah Cavilla, oli isokasvuinen, sievä ja ilomielinen nainen. Hän piti huolta siitä, että hänen lapsensa menivät sievinä ja siisteinä (kaikki huomauttivat tästä) Childeric Roadin kouluun. Ja niinpä kaikki kävi hyvin, kun oli sellainen siunattu mies, joka kävi täsmällisesti työssä ja oli raitis, ja hätä oli kaukana.
Silloin sattuma puuttui asiaan. Hän oli herra Beckin, rakennusmestarin, työssä ja asui eräässä esimiehensä talossa Trundley Roadin varrella. Herra Beck putosi ajopeleistään ja kuoli. Sattuma oli levoton hevonen, ja kuten sanottu se puuttui asiaan. Cavillan täytyi etsiä toinen työpaikka ja toinen asunto.
Tämä tapahtui kahdeksantoista kuukautta sitten. Kahdeksantoista kuukautta hän taisteli suurta taistelua. Hän sai huoneet pienestä Batavia Roadin varrella olevasta talosta, mutta ei saanut tulojansa vastaamaan menoja. Vakinaista työtä ei ollut saatavissa. Hän ponnisteli urhoollisesti kaikenlaisissa tilapäisissä töissä, vaimon ja neljän lapsen nähdessä nälkää hänen vierellänsä. Hän näki itse nälkää, heikkeni ja sairastui. Tämä tapahtui kolme kuukautta sitten, ja sen jälkeen oli ravinto ihan lopussa. He eivät valitelleet vaivojansa, eivät puhuneet sanaakaan; mutta köyhällä kansalla on herkkä vaisto. Batavia Roadin varrella asuvat perheenäidit lähettivät heille ruokaa, mutta niin kunnioitettuja olivat Cavillat, että ruoka lähetettiin nimettömästä, jotta heidän ylpeyttään ei loukattaisi.
Sattuma oli puuttunut asiaan. Hän oli taistellut ja nähnyt nälkää ja kärsinyt kahdeksantoista kuukautta. Hän nousi eräänä sunnuntaiaamuna aikaisin. Hän avasi kääntöveitsensä. Hän katkaisi vaimonsa, kolmekymmentäkolme-vuotiaan Hannah Cavillan kurkun. Hän katkaisi kurkun esikoiseltaan, kaksitoista-vuotiaalta Frankilta. Hän katkasi kahdeksan-vuotiaan poikansa Walterin kurkun. Hän katkaisi neli-vuotiaan tyttärensä Nellien kurkun. Hän katkaisi kurkun nuorimmaltaan, kuusitoistakuukautiselta Ernestiltä. Sitten hän vartioi vainajiaan koko päivän aina iltaan asti, jolloin poliisit tulivat, ja hän kehoitti heitä pudottamaan pennyn kaasumittariin, jotta he saisivat valoa ja näkisivät…
Frank Cavilla seisoi oikeudessa, yllään peräti kulunut harmaa puku ja kaulusta vailla. Hän oli kaunis mies, tukka tuuhea ja musta, silmät tummat ja ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset aaltoilevat ja muhkeat…
XXIII.
LAPSET.
"On koti niinkuin luola, me ryömimme siellä, ja kauneutta maan emme nää."
Itäpäässä on yksi kaunis nähtävyys, mutta vain yksi. Se on lasten tanssi kadulla, kun posetiivinsoittaja kulkee kierroksellaan. On lumoavaa katsella tuota vastasyntynyttä, nousevaa polvea, kun se huojuu ja hyppii, kasvoilla sievä ilme; hypyt ovat suloiset, omaa keksintöä, lihakset liikkuvat pehmeästi ja kevyesti, ja jalat kohoavat kuin siivillä, noudattaen poljentoa, vaikka ne eivät milloinkaan ole koskettaneet tanssikoulun lattiaa.
Olen puhellut näiden lasten kanssa, ja kaikkialla minua hämmästytti se, että he olivat iloisia kuin muutkin lapset, jopa monin tavoin iloisempia. Heidän pikku mielikuvituksensa on mitä vilkkain. Heidän kykynsä kohota romantiikan ja fantasian maailmoihin on silmäänpistävä. Ilakoiva elämä pulppuaa heidän veressään. He riemastuvat musiikista ja liikunnasta ja väreistä, ja usein heissä ilmenee hämmästyttävää kasvojen ja muotojen kauneutta ryysyjensä ja riepujensa alta.
Mutta Lontoon kaupungissa on peikko, joka heidät kaikki varastaa. He katoavat. Heitä ei koskaan näe senjälkeen eikä mitään, mikä viittaisikaan heihin. Turhaan heitä etsii täysikasvuisen polven joukosta. Sieltä tapaa vain kitukasvuisia muotoja, rumia kasvoja ja tylsiä ja typeriä mieliä. Sulo, kauneus, mielikuvitus, kaikki mielen ja lihasten kimmoisuus on mennyttä. Joskus kuitenkin saattaa nähdä naisen, ei välttämättä vanhan, mutta kutistuneen ja kaiken naisellisuuden irvikuvan, pöyhkeänä ja juopuneena kohottavan ryysyisiä helmojaan ja yrittävän muutamia nurinkurisia ja kompuroivia hyppyaskelelta katukäytävällä. Se viittaa siihen, että hän kerran on ollut noita lapsia, jotka tanssivat posetiivinsoittajan sävelten tahdissa. Ne nurinkuriset kompura-askeleet ovat ainoita jätteitä lapsuuden lupauksista. Hänen aivojensa utuisissa komeroissa on vilahdukselta herännyt muisto siitä, että hän kerran on ollut tyttö. Piiri muodostuu hänen ympärilleen. Pikku tytöt tanssivat hänen vierellään ja hänen edessään, osoittaen noita sieviä sulojaan, joita hän hämärästi muistaa, mutta ei voi ruumiillaan esittää muuta kuin irvikuvina. Sitten hän alkaa läähättää, hengästyy ja horjuu ulos piiristä. Mutta pikku tytöt tanssivat edelleen.
Geton lapsilla ovat kaikki ne ominaisuudet, jotka ihmisistä tekevät kunnon miehiä ja naisia, mutta getto itse, raivoisan, pentujaan repelevän naarastiikerin tavoin, käy heidän kimppuunsa ja hävittää kaikki nämä ominaisuudet, tukahduttaa riemun ja naurun ja muovailee ne, joita se ei tapa, kurjiksi ja viheliäisiksi luontokappaleiksi, jotka kuihtuneina, saastaisina ja turmeltuneina elävät metsäneläintäkin alhaisempina.
Sitä, miten se suoritetaan, olen edellisissä luvuissa pitkästi kuvaillut. Professori Huxley kuvailee sitä lyhyesti näin:
"Jokainen, joka on tutustunut kaikkien suurten teollisuuskeskusten väestön tilaan, joko tässä maassa tai muualla, tietää, että suuri ja yhä lisääntyvä osa sitä väestöä elää sellaisissa olosuhteissa, jotka ranskalainen tuntee sanalla misère, sana, jolle en luule englannin kielessä olevan täydellistä vastinetta. Se on olotila, jossa ruumiin normaalitoiminnan pelkälle säilymiselle välttämätöntä ravintoa, lämpöä ja vaatetta ei voida hankkia; jossa miesten, vaimojen ja lasten on pakko ryömiä luoliin, joista siisteys on ajettu ikuiseen maanpakoon ja joissa alkeellisimmatkin terveellisen elämän edellytykset ovat mahdottomia; jossa saatavissa olevat virkistykset rajoittuvat raakuuksiin ja juoppouteen; jossa tuskat ja vaivat kasvavat korkoa korolle nälän näkemisen, tautien, keskeneräisen kehityksen ja moraalisen turmeluksen muodossa ja jossa vakavan ja rehellisenkin uutteruuden toivona on elinkautinen menestyksetön taistelu nälkää vastaan vaivaishaudan reunalla."
Sellaisissa olosuhteissa on lasten kohtalo toivoton. Heitä kuolee kuin kärpäsiä, ja eloonjäävät jäävät eloon siksi, että heissä on tavallista runsaammin elinvoimaa ja kykyä sopeutua siihen turmelukseen, joka heitä ympäröi. Mitään kotielämää heillä ei ole. Niissä komeroissa ja "morkuissa", joissa he asuvat, he ovat alttiina kaikelle, mikä on ruokotonta ja säädytöntä. Ja samoin kuin heidän mielensä saastutetaan, samoin saastuttaa huono terveydenhoito, liika-asutus ja ravinnon riittämättömyys heidän ruumiinsa. Kun isä ja äiti asuu kolmen tai neljän lapsensa kanssa huoneessa, missä lapset kukin vuoronsa perään istuvat valveilla ajamassa rottia pois nukkuvain kimpusta, kun näillä lapsilla ei ole koskaan kylliksi syömistä, ja kun syöpäläisparvet imevät heitä ja tuskastuttavat heidän elämäänsä, niin voidaanpa helposti kuvitella, millaisia miehiä ja naisia heidän jälkeläisistään tulee.
Julma kurjuus, toivon katkeroiva, syntymästä kumppaleinaan kulkee. Kirot kuolonkolkot, nauru julkee kehtolaulunsa on iät mieless' soiva.
Mies ja nainen menevät naimisiin ja aloittavat taloutensa yhdessä huoneessa. Heidän tulonsa eivät lisäänny vuosien vieriessä, vaikka perhe lisääntyy, ja mies voi olla erittäin onnellinen, jos voi säilyttää terveytensä ja työpaikkansa. Syntyy pienokainen, sitten toinen. Tämä merkitsee, että pitäisi saada enemmän tilaa, mutta ne pikku suut ja ruumiit aiheuttavat lisämenoja, ja sentakia käy tilavamman asunnon hankkiminen mahdottomaksi. Syntyy lisää lapsia. Ei ole tilaa kääntyäkään. Lapset juoksevat katuja, ja kun he ennättävät kaksi- tai neljätoistavuotiaiksi, alkaa huonekysymys olla kireimmillään ja niinpä he saavat muuttaa kadulle kokonaan. Poika saattaa, jos onni suosii, päästä yleiseen yömajaan, ja hänellä voi olla useita muitakin keinoja. Mutta neljän-, viidentoista vanhan tytön, jonka tällä tavalla on pakko lähteä kodiksi sanomastaan huoneesta ja joka kykenee parhaimmassa tapauksessa ansaitsemaan vain kurjat viisi tai kuusi shillinkiänsä viikossa, saattaa käydä vain yhdellä tavalla. Ja tämä yksi ainoa katkera tapa on sama kuin sen naisen, jonka ruumiin poliisi tänä aamuna löysi eräältä ovelta Dorset Street-kadulla Whitechapelissa. Ulkona vietetyn yön aikana hän oli kuollut koditonna, turvatonna, sairaana, kenenkään olematta viime hetkinä saapuvilla. Hän oli kuusikymmentäkaksi-vuotias tulitikkujen-kauppias. Hän kuoli niinkuin metsäneläimet kuolevat.
Vereksenä on mielessäni kuva eräästä pojasta, joka oli syytettynä Itäpään poliisioikeudessa. Hänen päänsä oli tuskin näkyvissä kaiteen yläpuolella. Hänet oli todistettu syylliseksi, havaittu varastaneen eräältä vaimolta kaksi shillinkiä, jotka hän oli kuluttanut, ei makeisiin, torttuihin eikä huvituksiin, vaan — ruokaan.
"Miksi et pyytänyt vaimolta ruokaa?" kysyi tuomari närkästyneellä äänellä. "Hän olisi varmasti antanut sinulle jotakin syömistä."
"Jos olisin pyytänyt, olisi minut pantu kerjäämisestä kiinni", oli pojan vastaus.
Tuomari rypisti kulmiansa ja piti vastausta tyydyttävänä. Kukaan ei poikaa tuntenut eikä liioin hänen isäänsä tai äitiänsä. Hänellä ei ollut sukua eikä alkujuurta, hän oli orpo, harhailija, nuori pentu, joka etsiskeli ravintoansa valtakunnan erämaassa, ahdistellen heikompiaan ja ollen itse voimakkaampiensa ahdistama.
Ihmiset, jotka koettavat auttaa ja jotka kokoavat geton lapsia ja lähettävät heitä maalle päivän virkistysmatkalle, luulevat, että vain harvat lapset ehtivät kymmen-vuotiaiksi pääsemättä ainakin yhtenä päivänä tällaiselle retkelle. Tästä asiasta sanoo muuan kirjoittaja: "Siten vietetyn yhden päivän henkistä vaikutusta ei sovi vähäksyä. Olivatpa olosuhteet minkälaiset tahansa, lapset oppivat tuntemaan vainioiden ja metsien merkityksen, niin että maaseudun maisemain kuvaukset, joita he kirjoista lukevat ja jotka eivät ennen herättäneet mitään vaikutelmia, nyt käyvät ymmärrettäviksi."
Yksi ainoa päivä vainioilla ja metsissä, jos onni heitä niin suosii, että he joutuvat sellaisten ihmisten kirjoihin, jotka koettavat auttaa! Ja heitä syntyy joka päivä niin paljon, etteivät vaunut ennätä viedä kaikkia vainioille ja metsiin edes yhtenä päivänä heidän elämässään. Yhtenä päivänä! Koko elämänsä aikana yhtenä ainoana päivänä! Ja muina päivinä, niinkuin eräs poika kertoi piispalle: "Kymmenen vanhoina me kriinaamme ihmisille, kolmentoista vanhoina me kopeloimme kreijoja ja kuudentoista vanhoina juksaamme pollaria." Se merkitsee, että he kymmen-vuotiaina irvistelevät ihmisille, kolmetoista-vuotiaina varastelevat ja kuusitoistavuotiaina ovat kyllin kehittyneitä roistoja kyetäkseen peijaamaan poliisia.
Pastori J. Cartmel Robinson kertoo eräästä seurakuntansa pojasta ja tytöstä, jotka päättivät lähteä retkelle metsään. He kulkivat ja kulkivat pitkin päättymättömiä katuja, toivoen alituisesti vihdoinkin näkevänsä metsän, kunnes he lopulta väsyneinä ja epätoivoissaan laskeutuivat istumaan ja muuan ystävällinen vaimo pelasti heidät ja toi heidät kotikadulle. Ilmeisestikään he eivät olleet osuneet niiden ihmisten tielle, jotka koettavat auttaa.
Sama pastori kertoo sellaisen tiedon, että Hoxtonissa (laajan Itäpään muuan piiri) asuu enemmän kuin seitsemänsataa lasta, viiden ja kolmentoista ikävuoden välillä, kahdessakymmenessä pikku huoneessa.
Ja hän lisää: "He kasvavat ruumiillisesti kelvottomiksi miehiksi ja naisiksi sen tähden, että Lontoo on niin suuressa määrin tunkenut lapsensa katujen ja talojen sokkeloihin ja riistänyt heiltä heidän oikeudenmukaisen perintönsä kirkkaaseen taivaaseen, leikkikenttiin ja puroihin."
Hän kertoo eräästä seurakuntansa jäsenestä, joka vuokrasi erään pohjakerroksen huoneen avioparille. "He sanoivat, että heillä oli kaksi lasta, mutta kun he saivat huoneen haltuunsa, ilmeni, että heillä olikin neljä. Jonkun ajan perästä ilmestyi vielä viides, ja isäntä määräsi heidät muuttamaan. He eivät välittäneet siitä mitään. Sitten terveydenhoidontarkastaja, jonka täytyy niin usein sulkea silmänsä lailta, saapui ja uhkasi ystävääni laillisilla toimenpiteillä. Tämä väitti, ettei saa heitä lähtemään. Vuokralaiset taas väittivät, ettei kukaan huolinut heitä lasten runsauden takia heidän varojensa mukaisella vuokralla, mikä muuten on köyhäin tavallisin valitus. Mitäpä oli tehtävänä? Isäntä oli kuin vasaran ja alasimen välissä. Lopulta hän vetosi kaupunginhallintoon, josta lähetettiin viranomainen asiaa tutkimaan. Siitä on nyt kulunut parikymmentä päivää, mutta mitään ei ole vielä tehty. Olisiko tämä tapaus ainoa laatuaan? Ei suinkaan, se on vallan tavallinen."
Viime viikolla poliisi pani toimeen tutkimuksen eräässä pahamaineisessa talossa. Eräästä huoneesta tavattiin kaksi nuorta lasta. Heidät vangittiin ja asetettiin syytteeseen siitä, että olivat olleet samanlaisia asukkaita kuin siellä olleet naisetkin. Heidän isänsä saapui tutkintoon. Hän selitti, että hän, hänen vaimonsa ja kaksi vanhempaa lasta asuivat syytettyjen kanssa mainitussa huoneessa. Hän selitti myös asuvansa siinä siksi, ettei voinut muuta huonetta saada puolen kruunun vuokralla, minkä hän siitä suoritti. Oikeus vapautti molemmat alaikäiset "rikolliset" ja antoi isälle varoituksen, koska hän kasvatti lapsiansa epäterveellisesti.
Mutta on tarpeetonta kertoilla useampia esimerkkejä. Lontoossa tapahtuu viattomain tuhoamista paljon suunnattomammassa määrässä kuin koskaan ennen maailman historian aikana. Ja yhtä suunnaton on ihmisten paatumus, jotka uskovat Kristukseen, tunnustavat Jumalan ja käyvät sunnuntaisin säännöllisesti kirkossa. Muuna viikon aikana he mässäävät niillä koroilla ja vuokratuloilla, joita he saavat Itäpäästä — lasten verta tihkuvina. Joskus myös, niin omituista tekoa he ovat, he ottavat puolisen miljoonaa näitä korkoja ja vuokratuloja ja lähettävät ne kasvattamaan Sudanin mustia poikia.