VI.
PAISTINPANNU-KUJA JA SILMÄYS KADOTUKSEN-KUILUUN.
Meitä oli kolme kulkemassa Mile End Road-tietä alaspäin, ja yksi meistä oli sankari. Hän oli hento yhdeksäntoista-vuotias poikanen, niin hento ja hauras, että tuulenpuuska saattoi kaataa hänet niinkuin Fra Lippo Lippin. Hän oli palava nuori sosialisti, ensimmäisissä innostuksen synnytystuskissa ja valmis marttyyri. Puhujana ja kokousten johtajana hän oli järjestellyt vaarallisia buuri-mielisiä sisä- ja ulkokokouksia, jotka olivat häirinneet Iloisen Englannin mielentyyneyttä takavuosina. Pikkutapauksia hän oli paljastellut minulle kulkiessamme; kuinka häntä oli joukolla ajettu takaa puistoissa ja raitiotievaunuissa, kuinka hän oli kiivennyt puhujalavalle ylläpitämään toivotonta toivoa, kun kiukkuinen kuulijakunta oli vetänyt puhujatoverin toisensa jälkeen alas ja julmasti piessyt heitä, kuinka kerran piiritettiin erästä kirkkoa, josta hän kolmen muun kanssa oli etsinyt turvapaikkaa ja jossa he kaikenlaisten heittoesineiden lennellessä ja tahraisten lasien särkyessä olivat pitäneet puoliaan joukkoa vastaan, kunnes poliisiosasto oli heidät pelastanut; kuinka oli käyty huimaavaa ja pyörryttävää tappelua porraskäytävissä, gallerioissa ja parvekkeilla, kuinka oli särjetty ikkunoita, luhistettu porraskäytäviä, hävitetty luentosaleja ja halkaistu päitä ja katkottu luita — ja sitten haikeasti huoahtaen hän katsahti minuun ja sanoi: "Kuinka minä kadehdinkaan sinunlaisiasi isoja, vahvoja miehiä. Minä olen niin pieni maanmatonen, etten voi saada mitään aikaan tappelun syntyessä."
Ja minä kulkiessani päätäni pitempänä kahta toveriani muistelin omaa karkeatekoista Länttäni ja niitä rotevia miehiä, joita olin vuorostani kadehtinut siellä. Myöskin ajattelin, katsahtaessani vieressäni kulkevaan nuoreen pahaseen, jolla oli leijonan sydän, että hän oli sitä laatua, joka tilaisuuden sattuessa nostattaa barikadeja ja näyttää maailmalle, että miehet eivät ole unohtaneet, miten osataan kuolla.
Mutta silloinpa puhui toinen toverini, kahdeksankolmatta-vuotias mies, joka pitkitteli armonalaista olemassaoloaan raatamalla eräässä suutarinverstaassa.
"Minäpä olen vahva mies, minä", ilmaisi hän, "en ole sellainen kuin muut työkaverini, en. He pitävät minua erinomaisena miehen perikuvana. Tiedättekös, että minä painan kymmenen kiveä ['Kivi' = noin 7 kiloa. Suom. muist.]."
En hennonut ilmoittaa hänelle, että minä painoin sataseitsemänkymmentä naulaa eli kaksitoista kiveä, vaan tyydyin tarkastelemaan häntä. Pieni epäluoma miesparka. Hänen ihonsa oli sairaan värinen, ruumis aivan säädyttömästi vinoon käpristynyt, rinta sisäiänpainunut, hartiat merkillisen kumarat, pitkäin työpäiväin vaikutuksesta, ja pää riippui raskaana alaspäin aivan kuin olisi ollut sijoiltaan. "Vahva" mies hän oli!
"Kuinka pitkä sinä olet?"
"Viisi jalkaa kaksi tuumaa", vastasi hän ylpeänä "ja kaverini siellä verstaassa…"
"Näytäpäs minullekin sitä verstasta", sanoin.
Työhuone oli tyhjänä siihen aikaan, mutta siitä huolimatta halusin nähdä sen. Kulkien poikki Leman Street-kadun käännyimme vasemmalle Spitalfields'ille ja painuimme siitä Paistinpannu-kujalle. Lapsia kihisi sikin sokin niljakkaalla käytävällä, aivan kuin nuijapäitä sammakonpoikia kuivettuvan lammikon pohjalla. Ahtaalla ovella, niin ahtaalla, että nipin napin voimme sivuuttaa vaimon, joka istui siinä pienokainen sylissään, imettäen sitä rinnoillaan, jotka olivat kokonaan paljastetut aivan kuin äitiyden pyhyyden häväistykseksi. Pimeätä ja ahdasta käytävää pitkin, joka oli hänen takanaan, me kahlailimme pikku väen keskitse, kunnes saavuimme vieläkin ahtaammille likaisille portaille. Nousimme; kolme kerrosta, joiden porrastaivikkeet olivat alaltaan kaksi kolme jalkaa ja täynnä likaa ja jätteitä.
Seitsemän huonetta oli tässä iljetyksessä, jota sanottiin taloksi. Kuudessa huoneessa parisenkymmentä ihmistä, kumpaakin sukupuolta ja kaikenikäisiä, keitti, söi, nukkui ja työskenteli. Kooltaan huoneet olivat suunnilleen kahdeksan tai ehkä yhdeksän neliöjalkaa. Seitsemänteen huoneeseen astuimme sisälle. Siinä luolassa "vahva mies" työskenteli neljän toverinsa kanssa. Se oli seitsemän jalkaa leveä ja kahdeksan pitkä, ja pöytä, jonka ääressä työtä tehtiin, vei suurimman osan tilasta. Tämän pöydän ääressä oli viisi lestijalkaa, ja viidelle miehelle jäi tuskin tilaa seisoa työnsä ääressä, sillä permannolla oli läjittäin pahvia, nahkaa, kengänpäälliskääröjä sekä erilaisia pikkutarpeita, joilla kengänpäälliset kiinnitetään pohjiin.
Viereisessä huoneessa asui muuan vaimo ja kuusi lasta. Toisessa viheliäisessä komerossa asui vaimo ainoan kuusitoista-vuotiaan poikansa kanssa, joka oli viimeisillään keuhkotaudissa. Vaimo, kerrottiin minulle, kaupitteli makeisia kaduilla hankkiakseen pojalleen sen kolme neljännestä maitoa, jonka hän joka päivä olisi tarvinnut, mutta epäonnistui useimmiten. Tämä heikko ja kuolemaisillaan oleva poika ei saanut maistaakaan lihaa muuta kuin kerran viikossa, eivätkä senkään lihan laatua voine edes kuvitella sellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan nähneet ihmissikojen syövän.
"Hänen yskimisensä on ihan kamalaa kuulla", selitti suutariverstaassa työskentelevä ystäväni, tarkoittaen kuolevaa poikaa. "Me kuulemme sen tänne työssä ollessamme, ja se on kamalaa, kamalaa on."
Ja yskimis- ja makeisjutun ohella havaitsin, että takakujain lapsia tässä elämälle vihamielisessä ympäristössä uhkasi vielä muuan vaara.
Ystäväni työskenteli, silloin kun työtä oli, neljän muun kanssa yhdessä tässä viidenkymmenenkuuden neliöjalan laajuisessa huoneessa. Talvella paloi lamppu melkein kaiken päivää ja tuprutti käryään muutenkin sakeaan ilmaan, jota sitten hengitettiin, hengitettiin ja yhä vain hengitettiin.
Hyvinä aikoina, kun työtä oli liiaksikin, mies kertoi voivansa ansaita aina "kolmekymmentä tolppaa viikossa". — Kolmekymmentä shillinkiä! Seitsemän ja puoli dollaria!
"Mutta sen voivat saada vain parhaat meistä", lisäsi hän. "Ja teemme työtä kaksitoista, kolmetoista ja neljätoista tuntia päivässä ja niin kiireesti kuin näpistä lähtee. Ja näkisitpä meidän hikoilevan. Hiki juoksee virtana. Jos näkisit, niin silmissäsi salamoisi — naulat lentävät suusta kuin koneen voimalla. Katsoppas suutani."
Katsoin. Hampaat olivat alituisesta metallinaulain kitkasta kuluneet, mustat ja mädänneet.
"Minä pesen hampaitani", selitti hän, "muuten ne olisivat pahemmat."
Kun hän vielä oli minulle kertonut, että työmiesten täytyi hankkia työkalunsa, naulat, suutarinvehkeet, pahvit, maksaa vuokra, kustantaa valo ja kaikki; muut, käsitin, ettei hänen kolmestakymmenestä "tolpastaan" jäänyt liikoja "puhdasta".
"Mutta miten kauan kestää kiirettä aikaa, jolloin saat niin runsaan palkan kuin kolmekymmentä tolppaa?" kysyin.
"Neljä kuukautta", oli vastaus; ja muuna vuoden aikana, hän kertoi, he saavat keskimäärin puolesta punnasta puntaan viikossa, mikä on kahdesta ja puolesta dollarista viiteen. Kuluva viikko oli puolessa, ja hän oli ansainnut neljä "tolppaa" eli yhden dollarin. Ja kuitenkin sain sen käsityksen, että tämä oli arvokkaimman luokan "hikipajoja".
Katsahdin ulos ikkunasta, josta piti näkyä naapuritalojen takapihoille. Mutta ei siellä ollut takapihoja, sillä ne olivat täynnä yksikerroksisia hökkeleitä, sikolättejä, joissa asui ihmisiä. Näiden hökkeleiden katot olivat lokakerrosten vallassa, paikoin parin jalan vahvalta — toisen ja kolmannen kerroksen taka-ikkunoista nakattua. Havaitsin siellä kalanruotoja ja eläinten luita ja sisuksia, ruttoisia ryysyjä, vanhoja kenkärajoja, saviastiain palasia ja kaikkea jätettä, mitä ihmispesästä yleensä lähtee.
"Tämä on meidän ammattimme viimeisiä vuosia, keksivät koneita päästäkseen meistä", sanoi "hikoilija" murheellisena, astuessamme avorintaisen vaimon ohitse ja kahlaillessamme jälleen törkyisen nuoren kansan keskellä.
Tämän jälkeen kävimme katsomassa niitä kunnan asuntoja, joita Lontoon kunnallislautakunta oli rakennuttanut niiden takakujain paikalle, missä Arthur Morrisonin "Jagon lapsi" aikoinaan asui. Rakennuksissa oli tilaa runsaammalle joukolle kuin ennen, ja paikka oli terveellisempi. Mutta asunnot olivat parempiluokkaisen työväen ja käsityöläisten hallussa. Takakujain väki oli yksinkertaisesti siirtynyt täyttämään toisia takakujakortteleita tai muodostamaan uusia.
"Ja nyt", sanoi suutari, se "vahva mies", joka teki työtä, niin että silmissä salamoi, "tahdon näyttää sinulle yhden Lontoon keuhkoista. Tässä on Spitalfields Garden-puisto." Ja hän sylkäisi sanan "puisto" ylenkatseellisesti suustansa.
Kristuksen-kirkon varjo lankeaa Spitalfields Gardeniin, ja Kristuksen-kirkon varjossa näin kello kolme iltapäivällä näyn, jota en milloinkaan toivo uudelleen näkeväni. Tässä puistossa ei ole kukkasia, ja se on pienempi kuin oma ruusutarhani kotona. Vain ruohoa täällä kasvaa, ja sitä ympäröi teräväpiikkinen rauta-aita, niinkuin kaikkia Lontoon kaupungin puistoja, jotta kodittomat miehet ja naiset eivät pääsisi niihin öisin nukkumaan.
Astuessamme puistoon kulki ohitsemme vanha vaimo, viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä, harppoen kiivaissa aatoksissa, vaikka hiukan huojuvin liikkein, ja kantoi kahta valtavaa hurstipussia, jotka keikkuivat hänen edessään ja takanaan. Hän oli naiskulkuri, koditon sielu ja siksi itsenäinen, ettei halunnut tunkea hauraita luitaan työkodin ovesta sisälle. Kotilon lailla hän kantoi kotiansa mukanaan. Kahdessa hurstipussissa olivat hänen taloustavaransa, hänen vaatevarastonsa, liinavaatteensa ja kallisarvoiset naistarpeensa.
Kuljimme ahdasta sorakäytävää pitkin. Penkeillä molemmin puolin vaappui joukko kurjia ja vaivaisia ihmisolentoja, joiden näkeminen olisi lingonnut Doren mielikuvituksen vielä pirullisempaan lentoon kuin se koskaan on kyennyt. Siinä oli pelkkää ryysyistä ja lokaista liejukasaa, kaikenlaista inhoittavaa ihotautia, avohaavoja, ruhjevammoja, saastaa, ruokottomuutta, rivosilmäisiä epäsikiöitä ja petomaisia kasvoja. Kirpeä, raaka tuuli puhalsi, ja nämä olennot hytisivät rievuissaan, enimmäkseen, nukkuen tai yrittäen nukkua. Siellä oli kymmenkunta naista, iältään paristakymmenestä seitsemäänkymmeneen. Sitten pikkulapsi, ehkä yhdeksänkuukautinen, joka nukkui pitkällään kovalla penkillä ilman päänalaista ja peitettä, vailla vaalijaa. Senjälkeen tapasimme puolikymmentä miestä, jotka nukkuivat istuallaan ja nojautuivat toisiinsa nukkuessaan. Eräällä penkillä taas oli perheryhmä, lapsi nukkuen nukkuvan äitinsä sylissä ja aviomies (eli miestoveri) tökerösti paikkaillen kenkärajaa. Toisella penkillä eräs nainen tasoitteli veitsellä ryysyjensä risaisia helmoja, ja toinen nainen neula ja lanka käsissään ompeli kokoon pukunsa halkeimia. Vieressä istui mies, joka piteli nukkuvaa naista sylissään. Edempänä mies, vaatteet vetelän liejun vallassa, nukkui pää naisen helmassa, joka ei ollut viittäkolmatta vanhempi ja joka myöskin nukkui.
Tämä nukkuminen minua ihmetytti. Miksi yhdeksän joka kymmenestä nukkui tai ainakin yritti nukkua? Mutta vasta perästäpäin sain sen tietää. Niiden laki, joilla on valta, ei salli kodittomien nukkua öisin. Kristuksen-kirkon porttaalin viereisellä käytävällä, missä kivipylväät kohoavat kohti korkeutta ylväänä rivinä, makasi rivittäin miehiä nukkumassa tai torkkumassa, ja kaikki olivat siksi väsyneiksi turtuneita, etteivät he heränneet eivätkä välittäneet meistä sinne tunkeutuessamme.
"Lontoon keuhkoko?" sanoin. "Ei suinkaan, vaan mätähaava, suuri märkivä haava."
"Miksi toit minut tänne?" kysyi palavamielinen sosialistinuorukainen, jonka kauniit kasvot olivat vääristyneet sielun tuskista ja inhosta.
"Nuo naiset tuolla", sanoi oppaamme, "myyvät itsensä kolmesta pennystä tai kahdesta pennystä tai sitkeästä leivän kannikasta".
Hän lausui sen voitonvarmasti hymyillen.
Mutta mitä muuta hän aikoi sanoa, sitä en tiedä, sillä kiihtynyt nuori toverimme huusi: "Taivaan tähden, lähtekäämme täältä!"
VII.
VIKTORIA-RISTIN MIES.
Olen saanut kokea, ettei ole helppoa päästä työhuoneen tilapäis-yömajaan. Olen nyt kahdesti yrittänyt ja pian koetan kolmannen kerran. Ensimmäisellä kerralla läksin ulos kello seitsemän illalla neljä shillinkiä taskussani. Tällöin tein kaksi virhettä. Ensiksikin pitää tilapäis-yömajaan pyrkijän olla typötyhjä, ja kun hänen täytyy taipua ankaraan tarkastukseen, pitää hänen olla todellakin tyhjä, ja neljä pennyäkin, puhumattakaan neljästä shillingistä, riittää tekemään hänet mahdottomaksi. Toinen virheeni oli myöhästyminen. Kello seitsemän illalla on liian myöhäinen hetki köyhälle pyrkiä köyhän vuoteeseen.
Hellävaroen kasvatetun ja viattoman kansan tähden täytynee selittää, mikä on yömaja. Se on rakennus, missä koditon, vuoteeton, pennitön ihminen saa, jos onni sattuu potkaisemaan, tilapäisen lepuupaikan väsyneille raajoilleen ja sitten raataa seuraavan päivän kuin orja sen maksamiseksi.
Toinen yritykseni tunkeutua yömajaan alkoi paremmilla enteillä. Läksin matkaan puolivälissä iltapäivää tulisieluisen sosialistinuorukaisen ja erään toisen ystävän seurassa, eikä minulla ollut taskussani kuin kolme pennyä. He luotsasivat minut Whitechapelin työhuoneelle, jota kurkistelin ystävällisen nurkan takaa. Kello oli muutaman minuutin yli viisi iltapäivällä, mutta jo oli muodostunut paikalle pitkä ja murheellinen jono, joka kiersi rakennuksen kulman ympäri ja hävisi näkyvistä.
Se oli mitä säälittävin kuva, miehiä ja vaimoja kylmän harmaan päivän päättyessä kärkkymässä köyhän leposijaa yhdeksi yöksi, ja tunnustanpa sen melkein vieneen minulta halun sinne. Aivan kuin poika hammaslääkärin ovella keksin äkkiä koko joukon syitä olla jossakin muualla. Sisässäni liikkuvan taistelun joku piirre lie näkynyt kasvoillani, sillä toinen tovereistani sanoi: "Älä perusta, kyllä sinä sen kestät."
Tietysti kestäisin, mutta huomasin, että taskussani olevat kolme pennyäkin olivat liian ruhtinaallinen aarre sellaisessa seurassa; ja päästäkseni kaikista yksilöllisistä eroavaisuuksista tyhjensin vaskikolikot taskustani. Sitten sanoin hyvästit tovereilleni, ja sydämeni ankarasti tykyttäessä kompuroin katua alas ja asetuin paikalleni jonon päähän. Surkealta se näytti, tämä köyhän kansan jono, joka vaappui alas kuoleman kaltevaa rinnettä; mutta kuinka surkea se oli, sitä en voinut uneksiakaan.
Lähinnä muuria seisoi lyhyt tukeva mies. Hän oli hyväntahtoisen ja. sydämellisen näköinen, iäkkyydestään huolimatta voimakaspiirteinen. Ihon olivat aurinko ja tuulet purreet sitkeäksi ja parkinneet, hänellä oli ilmeiset merimiehen kasvot ja silmät. Ja mieleeni muistui heti Kiplingin "Kaleeriorjan" säkeistö:
"Nämä haavat hartioitten sekä kahlelyöttymät, avoarvet verisyrjät, ruoskan tylyn iskemät, nämä silmät huikaisemat kilovälkkeen suolaveen, ne on palkka elämänsä orjantyössä raataneen…"
Kuinka oikeassa olin arvelussani ja kuinka erinomaisesti nämä säkeet sattuivat paikalleen, sen saatte pian kuulla.
"En kestä tätä enää kauan aikaa, en", valitteli hän toisella puolella seisovalle miehelle. "Minä rikon jonkun ikkunan, ison ikkunan, ja pääsen istumaan neljäksitoista päiväksi. Silloin saan hyvän makuupaikan, siitä ei pelkoa, ja parempaa muonaa kuin; täällä… Mutta siellä en saa tupakanhiventäni" — tuli murheellisena jälkiaatoksena.
"Olen ollut nyt kaksi yötä ulkona", jatkoi hän, "läpimärkänä toissayönä, enkä voi tätä enää kauan kestää. Minä rupean vanhenemaan, ja jonakin aamuna saavat korjata minut kuolleena."
Hän pyörähti kiihkeänä minun puoleeni: "Älä sinä vain päästä itseäsi vanhenemaan, poika. Kuole pois nuorena taikka tällaiseksi muuten tulet, sen tahdon sinulle sanoa. Minä olen kahdeksankymmenenseitsemän nyt, mutta olenpa miehen lailla maatani palvellut. Kolme nauhaa hyvästä käytöksestä ja Viktoria-ristin ja tämän olen siitä hyvästä kaikkiaan saanut. Toivonpa, että olisin kuollut, toivon niin että olisin kuollut. Eipä se kuolema minua liian pian tapaa, ei tapaa."
Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, mutta ennenkuin toinen mies ennätti häntä lohduttaa, hän alkoi rallattaa merimiesviisua, aivan kuin maailmassa ei olisi surun rahtuakaan.
Hiukan yllykettä saatuaan hän kertoi tarinansa siinä odotellessaan jonossa työhuoneen edustalla kahden yön katutaivalluksen jälkeen.
Poikasena hän oli ottanut pestin brittiläiseen laivastoon ja palveli viidettäkymmentä vuotta uskollisesti ja nuhteettomasti. Nimiä, päivämääriä, päälliköitä, satamia, laivoja, komennuksia ja tappeluita vyöryi hänen huuliltaan alituisena virtana, mutta en voi muistaa niitä kaikkia, eikä köyhäintalon ovella sovi pitää muistikirjaa. Hän oli ollut koko ajan mukana "ensimmäisessä Kiinan sodassa", niinkuin hän sanoi; oli ottanut pestin Itä-Intian komppanialta ja palvellut kymmenen vuotta Intiassa; palannut taas Intiaan Englannin laivastossa kapinan aikana; palvellut Birman sodassa ja Krimin sodassa — ja tämän kaiken lisäksi taistellut ja raatanut Englannin lipun puolesta melkein maailman joka kolkassa.
Silloin sattuma puuttui asiaan. Aivan vähäpätöinen seikka, kunhan sitä vain olisi tutkittu alkusyyhyn asti. Kenties luutnantin aamiainen oli ollut epäonnistunut taikka hän sattunut valvomaan myöhään edellisenä iltana taikka ehkäpä velat lienevät ahdistaneet tahi päällikkö lienee puhutellut häntä töykeästi. Pääasia on, että luutnantti sinä päivänä oli ollut kiukkuisella päällä. Vanha merimies muiden mukana oli ollut korjaamassa keulaköysistöä.
Nyt on huomattava, että mies oli ollut laivastossa yli neljäkymmentä vuotta, että hänellä oli kolme nauhaa hyvästä käytöksestä sekä Viktoria-risti erikoisesta kunnostautumisesta taistelussa; hän ei siis voinut olla vallan vihoviimeinen merimies. Mutta luutnantti oli kiukkuisella päällä ja nimitti häntä — no niin, ei millään kauniilla nimellä. Se viittasi hänen äitiinsä. Poikasena ollessani oli meidän poikain laki sellainen, että se velvoitti meidät tappelemaan pikku pirujen lailla, jos sellainen häväistys olisi sanottu äidistämme; ja onpa minun maanosassani moni mies saanut hengellään maksaa sen sanan käyttämisen toisesta.
Mutta luutnantti sinkautti merimiehelle sen sanan. Sillä hetkellä merimiehellä sattui olemaan kädessään rautainen tanko. Hän iski sillä heti luutnanttia päähän ja nakkasi upseerin kaiteen yli mereen.
Ja sitten, mies itse kertoi: "Älysin mitä olin tehnyt. Tunsin ohjesäännöt, ja päättelin itsekseni: 'Nyt tuli loppusi, James-poikaseni; mutta tulkoon vain.' Ja minä hyppäsin hänen perässään aikoen hukuttautua yhdessä hänen kanssaan. Ja sen olisinkin tehnyt, mutta lippulaivan soutuvene tuli juuri silloin laivamme vierelle. Molemmat nousimme pinnalle ja minä olin hänessä kiinni ja kolhin häntä nyrkilläni. Sehän se ratkaisi asiani. Ellen olisi häntä lyönyt, olisin voinut väittää, että nähtyäni mitä olin tehnyt, olin hypännyt perässä pelastaakseni hänet."
Sitten seurasi sotaoikeus tai mikä lie oikeudenkäynnin nimi merellä. Hän kertasi tuomionsa sana sanalta, aivan kuin olisi sen merkinnyt muistiin ja lukenut katkerana läpi monet kerrat. Näin rangaistiin miestä, joka miehuullisuutensa tähden rikkoi kurinpitolakia, että on kunnioitettava esimiehiään, jotka eivät aina ole kunnian miehiä: hänet alennettiin tavallisen merimiehen arvoon, hän menetti kaikki ansaitsemansa palkkiorahat ja kaikki eläkeoikeutensa, hänen piti luovuttaa pois Viktoria-ristinsä, hänet erotettiin laivastosta käytös arvosteltuna hyväksi (koska se oli hänen ensimmäinen rikoksensa), hän sai viisikymmentä raipan iskua sekä kaksi vuotta vankeutta.
"Toivonpa, että olisin hukkunut sinä päivänä, niin toivon, jumala paratkoon", päätti hän tarinansa, jonon siirtyessä eteenpäin ja kääntyessämme kulman ympäri.
Vihdoinkin tuli näkyviin ovi, josta köyhät laskettiin ryhmittäin sisälle. Ja tällöin sain tietää hämmästyttävän seikan: koska tänään oli keskiviikko, ei kukaan meistä pääsisi pois ennenkuin perjantaiaamuna. Eikä liioin, tupakkamiehet, ottakaa tämä varteen, kukaan saanut tuoda mukanaan tupakkaa. Se meidän tuli antaa pois sisään astuessamme. Joskus, kerrottiin minulle, se annettiin takaisin pois päästettäessä, mutta joskus se hävitettiin.
Vanha sotilas opetti minua. Hän avasi kukkaronsa ja tyhjensi tupakkansa (säälittävän pienen erän) paperipalaseen. Tämän hän puristi pieneksi ja latteaksi ja kätki sukkaansa kengän sisäpuolelle. Ja sinne alas sukan sisään sukelsi minunkin tupakkapalani, sillä neljänkymmenen tunnin tupakkapaasto on tuska, jonka kaikki tupakoitsijat ymmärtävät.
Jono siirtyi siirtymistään, ja me lähenimme hitaasti, mutta varmasti pihtipieliä. Joutuessamme seisomaan eräälle rautaristikolle huusi merimies eräälle edempänä odottavalle miehelle:
"Montako ottavat vielä vastaan?"
"Kaksikymmentäneljä", kuului vastaus.
Katsoimme huolissamme eteenpäin ja laskimme. Kolmekymmentä neljä oli edellämme. Pettymystä ja hämmennystä näkyi ympärilläni olevista kasvoista. Eipä ole erityisen hupaista nälkäisenä ja pennitönnä odotella unetonta yötä kaduilla. Mutta me toivoimme toivottominakin, kunnes kymmenen enää oli jonosta jäljellä; silloin portinvartija työnsi meidät takaisin.
"Täynnä", sanoi hän sulkien oven.
Vilahduksessa vanha merimies kahdeksastakymmenestäseitsemästä ikävuodestaan huolimatta livahti pois, mielessään epätoivoinen pyrkimys päästä jonnekin muualle yöksi. Minä jäin seisomaan ja neuvottelemaan kahden muun miehen kanssa, jotka tunsivat yömajat, minne menisimme. He päättivät yrittää kolmen mailin päässä olevaan Poplarin työhuoneeseen, ja sinne läksimme painamaan.
Kääntyessämme kulmasta toinen heistä sanoi: "Minun olisi pitänyt päästä tänään. Tulin kello yhdeltä, kohta kun jono alkoi muodostua … mutta niillä on omat suosikkinsa. Päästävät sisälle aina, vain samoja, yön toisensa jälkeen."
VIII.
AJURI JA KIRVESMIES.
Ajuria, jolla oli puhdaspiirteiset kasvot, leukaparta ja ylähuuli ajeltuna, olisin Yhdysvalloissa pitänyt jonakin työnjohtajan ja hyvinvoivan maanviljelijän välimailta. Kirvesmies taas — no niin, hänet olisin tuntenut kirvesmieheksi. Hän näytti siltä, oli kuiva ja sitkeä, silmät terävästi pälyilevät, ja hänen kätensä olivat käyneet kyhmyisiksi työkalujen pitelemisestä neljänkymmenenseitsemän vuoden ammattityössä. Näiden miesten päävaikeutena oli heidän vanhuutensa ja se seikka, että heidän lapsensa, joiden olisi pitänyt varttua heistä huolta pitämään, olivat kuolleet. Vuodet olivat lyöneet heihin leimansa, ja nuoremmat ja vahvemmat kilpailijat olivat anastaneet heidän paikkansa ja pakottaneet heidät väistymään syrjään teollisuuden humusta.
Nämä molemmat miehet, jotka oli käännytetty pois Whitechapelin työhuoneen yömajasta, kulkivat kanssani Poplarin työhuonetta kohti. Paljon ei toivoa heidän mielestään ollut, mutta se oli ainoa mahdollisuutemme. Joko Poplar taikka öiset kadut. Kumpikin mies kaipasi kipeästi vuodetta, sillä he olijat "melkein menneitä", niinkuin he sanoivat. Ajuri, viisikymmentäkahdeksan-vuotias, ei ollut kolmena edellisenä yönä saanut enemmän yösijaa kuin untakaan, ja kirvesmies, kuusikymmentäviisi-vuotias; oli viettänyt viisi yötä ulkona.
Mutta kuinkapa te, arvoisat hienot ihmiset, joissa on sekä lihaa että verta, joita valkeat vuoteet ja ilmavat huoneet joka yö odottavat, kuinkapa te voisitte sanoistani ymmärtää, millaista on se kärsimys, mitä saisitte kärsiä, jos viettäisitte väsyksissä, yön Lontoon kaduilla? Uskokaa minua, te luulisitte tuhannen vuosisataa tulleen ja menneen, ennenkuin itä kalpenisi aamun koittaessa; te värisisitte vilusta, kunnes olisitte valmiit itkemään ääneen jokaisen särkevän lihaksen kipua, ja te ihmettelisitte, että voitte niin paljon kestää ja sittenkin elää. Jos asettuisitte lepäämään jollekin penkille ja väsyneet silmänne sulkeutuisivat, saisitte olla varmat siitä, että, poliisi herättäisi teidät ja komentaisi karkeasti teidät liikkeelle. Te saatte levätä penkillä, mutta penkkejä on vähän ja harvassa; ja jos nukahdatte, on teidän lähdettävä liikkeelle ja laahattava väsynyttä ruumistanne loppumattomia katuja pitkin. Jos epätoivoisen oveluuden opastamana etsitte jonkin syrjäisen kujan tai pimeän käytävän ja laskeudutte maata, niin kaikkialla läsnäoleva poliisi teidät kyllä sieltäkin hätistää ulos. Hänen virkanansa on nuuskia teidät ilmi. Niiden laki, joilla valta on, määrää, että teidät on nuuskittava ilmi.
Mutta aamun koitteessa painajaisen väistyttyä te laahustaisitte kotiinne itseänne virkistämään, ja; kuolemaanne asti te kertoisitte seikkailutarinaanne ihaileville ystävillenne. Siitä tulisi valtava tarina. Teidän pienestä kahdeksantuntisesta yöstänne tulisi Odysseia ja teistä itsestänne Homeros.
Mutta niinpä ei käy niiden kodittomain, jotka vaelsivat kanssani Poplarin työhuonetta kohti. Ja heitä on kolmekymmentäviisituhatta, heidän laisiaan, miehiä ja naisia, Lontoon kaupungissa tänä yönä. Älkää huoliko sitä muistella maata mennessänne; jos olette niin lempeämielinen kuin teidän tulisi olla, ette ehkä lepäisi niin levollisesti kuin tavallisesti. Mutta kun vanhat miehet, kuusi-, seitsemän- ja kahdeksankymmen-vuotiaat, nälistyneet, laihat ja vähäveriset, saavat tervehtiä päivännousua ilman virkistyksen toivoakaan ja kompuroida päivät päästään vimmaisessa leipämurun etsinnässä, säälimättömän yön iskiessä uudelleen heidän kimppuunsa, ja kun tätä jatkuu viisi yötä ja päivää — kuinkapa te, arvoisat hienot ihmiset, joita ei vaivaa liika laihuus ja verenvähyys, kuinkapa te sitä koskaan voisitte ymmärtää?
Kävelin Mile End Road-tietä ajurin ja kirvesmiehen välissä. Mile End Road on laaja kulkutie, joka leikkaa Itä-Lontoon keskuksen, ja siinä oli kymmeniätuhansia ihmisiä liikkeellä. Mainitsen tämän siksi, että voisitte täysin arvostella sitä, mitä seuraavassa kuvailen. Niinkuin sanottu, kävelimme, ja heidän katkerasti kirotessaan tätä maata minä kiroilin heidän kanssaan, kiroilin niinkuin saattaa kiroilla amerikkalainen kulkuri, joka on ajautunut vieraalle ja peloittavalle rannikolle. Ja koetin saada ja onnistuinkin saamaan heidät siihen uskoon, että olin merimies, joka oli hukannut rahansa mässäilyssä, menettänyt vaatteensa (mikä ei ole niinkään harvinaista merenkulkijain kesken maissa oltaessa) ja nyt oli tilapäisesti "poikki" uutta pestiä etsiessään. Tämä selitti tietämättömyyteni Englannin tavoista ja yömajoista sekä niitä koskevan uteliaisuuteni.
Ajuri oli lujilla yrittäessään pysyä askeltemme tasalla (hän selitti minulle, ettei ollut syönyt mitään sinä päivänä), mutta kuiva ja nälkäinen kirvesmies, harmaa ja risainen päällystakki surumielisesti tuulessa lepattaen, harppoi pitkiä ja väsymättömiä askeleita, jotka toivat mieleeni aavikkojen suden. Kumpikin seivästi katseensa katukäytävään kulkiessaan ja puhuessaan, ja tavan takaa jompikumpi kumartui ja nappasi kadulta jotakin, koskaan askeltakaan pysäyttämättä. Arvelin heidän kokoilevan sikarin- tai savukkeenpätkiä enkä aluksi kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Mutta sitten älysin.
Limaiselta, sylkyiseltä katukäytävältä he poimivat appelsiininkuoria ja rypäleiden jätteitä ja söivät niitä. Luumujen sydämiä he pirstoivat hampaillansa saadakseen niiden siemenen syödäkseen. He noukkivat herneen kokoisia leivän muruja, omenankotia, jotka olivat niin mustia ja likaisia, että niitä ei ollut omenankodiksi tuntea, ja näitä törkyjä kumpikin pisti suuhunsa, pureksi ja nieli; ja tämä kaikki tapahtui kello kuuden ja seitsemän välillä illalla elokuun 20 päivänä Herran vuonna 1902 suurimman, rikkaimman ja mahtavimman valtakunnan sydämessä, minkä maailma on milloinkaan nähnyt.
Nämä kaksi miestä keskustelivat. He eivät olleet hulluja, he olivat vain vanhoja. Ja kun heidän sisuksissaan höyrysi katujen törky, niin he luonnollisesti puhuivat verisestä kumouksesta. He puhuivat niinkuin anarkistit, hurmahenget ja kaistapäiset puhuvat. Mutta kukapa heitä moittisi? Huolimatta kolmesta täydestä päivän ateriastani ja siististä vuoteestani, jonne saatoin laskeutua, jos halusin, huolimatta sosiaalisesta elämänkäsityksestäni ja kehitysopillisesta uskostani hitaaseen asteittaiseen edistykseen ja asiain parantumiseen — kaikesta tästä huolimatta, sanon, tunsin haluavani puhua samaa roskaa heidän kanssaan tai ainakin pitää suuni kiinni. Poloiset houkat! Eivät heidän kaltaisensa ole kumousrotua. Ja kun he ovat kuolleet ja tomuksi muuttuneet, mihin ei pitkiä kulu, niin toiset hullut jatkavat puhetta verisestä kumouksesta poimiessaan törkyjätteitä sylkyiseltä katukäytävältä kulkiessaan Mile End Road-tietä Poplarin työhuoneita kohti.
Koska olin muukalainen ja nuori mies, selittelivät ajuri ja kirvesmies minulle asioita ja neuvoivat minua. Heidän neuvonsa sivumennen sanoen oli yksinkertainen ja paikalleen osuva; se oli: pois tästä maasta. "Niin pian kuin Jumala sallii", vakuutin heille, "ja tekisipä mieleni antaa vallassaoloillenne sellainen kipinäsade, ettette pysty savulta jälkiäni näkemään." He tunsivat vertaukseni voiman, vaikk'eivät ymmärtäneetkään sitä, ja he nyökkäsivät hyväksyvästi päätään.
"Tässähän mies tulee rikolliseksi vasten tahtoaan", sanoi kirvesmies. "Nuoremmat miehet ovat vieneet minulta, vanhukselta, paikkani, vaatteeni käyvät yhä enemmän riekaleiksi, ja sitä vaikeammaksi käy päivä päivältä työn saanti. Menen yömajaan saadakseni yösijan. Minun täytyy olla jonottamassa kello kahdelta tai kolmelta iltapäivällä, muuten en pääse sisään. Näittehän miten kävi tänään. Mitä mahdollisuutta minulla siis on työn hakuun? Edellytetäänpä, että pääsen yömajaan. He pitävät minut siellä koko huomispäivän ja laskevat pois ylihuomisaamuna. Entä sitten? Laki sanoo, etten pääse seuraavaksi yöksi yömajaan, ellei tämä ole vähintään kymmenen mailin päässä. Minun täytyy kiireesti kävellä ehtiäkseni perille ajoissa sinä päivänä. Mitenkä minä siis voisin etsiä työtä? Edellytetäänpä, että minä en kävele, vaan että lähden työn etsintään. Vilauksessa on yö käsissä, mutta vuodetta ei. Ei unta koko yönä, ei muruakaan syömistä, missä kunnossa siis lähden aamulla työn hakuun? Täytyy mennä nukkumaan unensa johonkin puistoon" (Kristuksen-kirkko Spitalfieldsissa muistui kamalana mieleeni) "ja saada jotakin syödäkseen. Ja siinä sitä ollaan. Vanha ja väsynyt, eikä mitään keinoa piristyä."
"Tässä oli ennen tulliveräjä", sanoi ajuri. "Monet kerrat olen ajuripäivinäni maksanut tässä kulkutullin."
"Minä olen syönyt kolme puolen pennyn pullaa kahteen päivään", ilmoitti kirvesmies pitkän äänettömyyden katkaistua keskustelun. "Kaksi söin eilen ja kolmannen tänään", jatkoi hän uuden pitkän äänettömyyden jälkeen.
"Minä en ole saanut tänään mitään", sanoi ajuri. "Ja minä olen aivan lopussa. Jalkaani koskee niin kauheasti."
"Leipäkyrsät, joita piikkilässä annetaan, ovat niin kovia, ettei niitä saa kunnolla syötyä muuten kuin ryyppimällä paintin [Painti (engl. pint), tilavuusmitta, noin 1/2 litraa - Suom. muist.] vettä väliin", selitti kirvesmies minulle. Ja tiedusteltuani häneltä, mikä oli "piikkilä", hän vastasi: "Yömaja. Se on sen ammattinimi, ymmärrättehän."
Ja minua ihmetytti, että hänen sanavarastoonsa kuului sana "ammattinimi"; ennen eroamme havaitsin, ettei se varasto ollutkaan kovin mitätön.
Tiedustelin heiltä, minkälaista kohtelua saisin odottaa osakseni, jos meidän onnistuisi päästä Poplarin työhuoneeseen, ja heidän välissänsä ollen minuun ahdettiin paljon tietoa. Saatuani kylmän kylvyn sisäänpääsyni jälkeen minulle annettaisiin illalliseksi kuusi unssia [Unssi (engl. ounce) = noin 1/24 kiloa] leipää ja "kolme osaa möykkyä". "Kolme osaa" merkitsee kolme neljäsosaa paintia, ja "möykky" on eräänlaista vetelää seosta, jossa on kuusi paintia kauraryynejä sekoitettuna kolmeen ja puoleen kupilliseen kuumaa vettä.
"Maitoa ja sokeria kai lisäksi ja hopealusikka?" arvailin.
"Ei ole pelkoa. Suolaa saat, ja olenpa nähnyt paikkoja, joissa ei anneta lusikkaakaan. Kallista vain kuppiasi ja anna juosta lorottaa kurkkuusi, niin sitä tehdään."
"Hackneyssä saa hyvää möykkyä", sanoi ajuri.
"Niin, se on todella ihanaa möykkyä", ylisti kirvesmies, ja he katselivat toisiansa paljon puhuvasti.
"Jauhoja ja vettä saa Pyhän Yrjön yömajassa Idässä", sanoi ajuri.
Kirvesmies nyökäytti päätään. Hän oli kokeillut ne kaikki.
"Entä sitten?" kysyin.
Ja sain tietää, että minut sitten lähetettäisiin suoraan sänkyyn. "Aamulla sinut herätetään puoli kuusi, ja saat nousta pesemään itseäsi — jos on saippuaa. Sitten aamiainen — sama kuin illallinen, kolme osaa möykkyä ja kuusi unssia painava leipäkyrsä."
"Ei sitä aina ole kuutta unssia", korjasi ajuri.
"Eipä ei, ja usein niin hapanta, että tuskin voi syödä. Ensi-alussa minä en voinut syödä möykkyä enkä leipääkään, mutta nyt voin niellä oman osani ja vielä toisenkin."
"Minä voisin syödä kolmenkin miehen osan omani lisäksi", sanoi ajuri.
"En ole saanut palaakaan koko tänä siunattuna päivänä."
"Entä sitten?"
"Sitten saat käydä tekemään urakkasi, riipimään neljä naulaa köysitäpettä tai puhdistamaan ja lakaisemaan taikka murskaamaan kymmenen tahi yksitoista sentneriä [Sentneri = noin 50 kiloa. Suom. muist.] kiviä. Minun ei tarvitse murskata kiviä, olen yli kuudenkymmenen, näetkös. Mutta sinä saat sitä tehdä. Sinä olet nuori ja vankka."
"Mutta sitä minun on vaikea sietää", sanoi ajuri, "että suljetaan sisälle koppiin nyhtämään köysitäpettä. Se tuntuu liiaksi vankilalta."
"Mutta jos yön nukuttuaan ei suostukaan köysitäpettä nyhtämään tai kiviä murskaamaan taikka muutakaan työtä tekemään?" kysäisin.
"Eipä ole pelkoa, että kieltäydyt toista kertaa; sinut pannaan tiilenpäitä lukemaan", vastasi kirvesmies, "enpä neuvoisi sinua sitä koettamaan, poikaseni".
"Sitten saadaan päivällistä", jatkoi hän. "Kahdeksan unssia leipää, puolitoista unssia juustoa ja kylmää vettä. Sitten saat lopettaa urakkasi, saat illallista, samaa kuin ennen, kolme osaa möykkyä ja kuusi unssia leipää. Sitten sänkyyn kello kuusi illalla, ja seuraavana aamuna pääset irti, nimittäin jos olet urakkasi suorittanut."
Me olimme jo aikoja poikenneet Mile End Road-tieltä ja kuljettuamme monet synkät sokkelot ahtaita monipolvisia katuja saavuimme Poplarin työhuoneelle. Matalalle kiviaidalle levitimme nenäliinamme, ja kukin pinosi nenäliinalleen kaiken maallisen omaisuutensa, lukuunottamatta sukkaan pistettyä tupakkapalaa. Ja sitten, viimeisen valonhivenen häipyessä likaisen harmaalta taivaalta, tuulen puhaltaessa alakuloisesti ja kylmästi, seisoimme säälittävän pienet mytyt käsissämme avuttomana ryhmänä työhuoneen ovella.
Kolme työläistyttöä kulki ohi, ja yksi katsahti minua sääliväisesti; hänen ohikulkiessaan katseeni seurasi häntä, ja hän katseli yhä säälien taakseen. Vanhuksia hän ei huomannut. Herra Jumala, hän sääli minua, nuorta, reipasta ja vahvaa, mutta häneltä ei riittänyt sääliä kahden rinnallani seisovalle vanhukselle. Hän oli nuori nainen, ja minä olin nuori mies, ja se hämärä sukupuolivalmius, joka saattoi hänet minua säälimään, osoitti hänen tunteittensa alhaisuutta. Vanhuksien sääliminen on epäitsekäs tunne, ja sitäpaitsi työhuoneen ovi on hyvin tavallinen vanhusten paikka; niinpä hän ei osoittanut sääliänsä heille, vaan minulle, joka sitä vähimmin kaipasin taikka en kaivannut ollenkaan. Eipä saateta harmaita hapsia kunnialla hautaan Lontoon kaupungissa!
Oven toisella puolen oli kellojohdon kädensija, toisella sähkönappula.
"Soita kelloa", sanoi ajuri minulle.
Ja aivan samoin kuin olisin soittanut kenen ovella tahansa, minä vedin kädensijasta ja kellon ääni kajahti.
"Älä, älä", huusivat he kauhistuneina yhteen ääneen. "Älä niin kovasti."
Päästin kädensijan, ja he katselivat minua moittivasti, aivan kuin olisin saattanut vaaraan heidän mahdollisuutensa päästä yöpuulle ja saada kolme osaa möykkyä. Ketään ei tullut. Onneksi se oli väärä kello, ja tunsin oloni turvallisemmaksi.
"Painakaa nappia", sanoin kirvesmiehelle.
"Ei, ei, odotellaan vielä", hätäili ajuri.
Tästä kaikesta käsitin, että köyhäintalon ovenvartija, joka tavallisesti saa seitsemästä yhdeksään puntaan vuosipalkkaa; on varsin vaikutusvaltainen ja tärkeä olento, eikä häntä suinkaan saa leveilevästi kohdella — köyhä.
Ja niinpä me odottelimme kymmenkertaisesti kohtuullisen ajan, minkä jälkeen ajuri kuin varkain ojensi aran etusormensa nappiin ja painoi sitä hellävaroen ja mahdollisimman lyhyesti. Olen nähnyt ihmisten odottavan elämän ja kuoleman vaiheilla, mutta en ole nähnyt heidän kasvoillaan niin selkeästi tuskallista epävarmuutta kuin se esiintyi näiden kahden ilmeissä heidän odottaessaan tulossa olevaa ovenvartijaa.
Hän saapui. Hän vain katsahti meihin. "Täynnä" sanoi hän ja sulki oven.
"Jälleen samanlainen yö", urahti kirvesmies. Hämärässä valossa ajuri näytti raihnaalta ja harmaalta.
Järjestämätön hyväntekeväisyys on pahetta, sanovat ammatti-ihmisystävät. No niin, minä päätin edistää pahetta.
"Tule, avaa veitsesi ja tule tänne", sanoin ajurille, vetäen häntä pimeään kujaan.
Hän tuijotti minua pelästyneenä ja koetti päästä irti. Ehkä hän luuli minua menneitten päivien Jack-Halkaisijaksi, jonka mieli veti vanhanläntiin miespuolisiin vaivaisiin. Taikka lienee hän arvellut minun tahtovan houkutella häntä johonkin epätoivoiseen rikoshommaan. Joka tapauksessa hän pelästyi. Muistettaneen, että seikkailua aloittaessani olin neulonut yhden punnan aluspaitani sisäpuolelle kainalokuoppaan. Se oli rahastoni pahain päiväin varalle, ja nyt tunsin tarvitsevani käyttää sitä ensimmäisen kerran.
Vasta kun olin antanut oikean käärmeihmisen näytännön ja osoittanut paitaani neulottua pyöreätä rahaa, onnistuin saamaan ajurin avukseni. Sittenkin hänen kätensä vapisi, niin että pelkäsin hänen viiltävän itseäni ompeleiden sijasta, ja minun täytyi ottaa veitsi käteeni ja ratkoa ne itse auki. Kultapala vierähti ulos, koko omaisuus heidän nälkäisissä silmissään; ja me astelimme lähimpään kahvilaan.
Tietysti täytyi minun heille selittää, että olin vain tutkija, yhteiskunnallinen opiskelija, joka koetteli saada selville, kuinka toinen puoli maailmaa eli. Ja heti he sukelsivat kuoreensa kuin simpukka. Minä en ollutkaan heidän rotuansa, puheeni oli muuttunut, ääneni sointi oli erilainen, lyhyesti, olin heitä ylempi, ja he olivat loistavan luokkatietoisia.
"Mitä haluatte?" kysyin tarjoilijan tiedustaessa tilausta.
"Kaksi viillosta ja kupin teetä", sanoi ajuri pehmeästi.
"Kaksi viillosta ja kupin teetä", sanoi kirvesmies pehmeästi.
Pysähtykääpäs hetkeksi ajattelemaan tilannetta. Nämä kaksi miestä olin kutsunut kahvilaan. He olivat nähneet kultarahani, ja he käsittivät, etten ollut mikään vaivainen. Toinen oli syönyt puolen pennyn leivän sinä päivänä, toinen ei ollut syönyt mitään. Ja he tilasivat "kaksi viillosta ja kupin teetä". Kumpikin kahden pennyn tilauksen. "Kaksi viillosta" muuten merkitsee kaksi leipäviipaletta ja voita.
Tämä oli sitä samaa polkeenalaisen nöyryyttä, joka oli ilmennyt heidän käytöksessään vaivaistalon ovenvartijaa kohtaan. Mutta minä en siitä huolinut. Pala palalta lisäsin heidän annoksiaan — munia, sianlihaviipaleita, jälleen munia, sianlihaa, teetä; taas leipää ja niin edespäin — heidän innokkaasti kiellellessään, mutta kuitenkin vastaanottaen ja ahmien kaiken himokkaasti sitä mukaa kuin ennätettiin tarjota.
"En ole saanutkaan teetä pariin viikkoon", sanoi ajuri.
"Erinomaista teetä tämä", sanoi kirvesmies.
He joivat sitä kumpikin kaksi paintia, ja minä vakuutan, että se oli pelkkää sotkua. Se näytti yhtä vähän teeltä kuin varasto-olut samppanjalta. Se oli "vedellä pestyä" eikä näyttänyt oikeastaan ollenkaan teeltä.
Omituista oli ensimmäisen ällistyksen ohimentyä tarkata ruoan heihin tekemää vaikutusta. Aluksi he kävivät surumielisiksi ja puhuivat niistä erikoisista hetkistä, jolloin olivat mietiskelleet itsemurhaa. Ajuri oli vajaa viikko sitten seisoskellut sillalla ja katsellut veteen sekä harkinnut kysymystä. Kirvesmies väitti kiivaasti, että vesi oli huono keino. Hän puolestaan piti ampumista parempana. Luoti oli paljon "kätevämpi", mutta kuinka Herran nimessä hän saisi revolverin? Siinä se oli pulma.
He kävivät iloisemmiksi imettyään kuumaa "teetä" sisäänsä ja puhuivat enemmän itsestään. Ajuri oli haudannut vaimonsa ja lapsensa yhtä poikaa lukuunottamatta, joka oli ehtinyt mieheksi ja auttanut häntä hänen pikku liikkeessään. Mutta sitten sattuma puuttui asiaan. Poika, kolmenkymmenenviiden-vuotias, kuoli isoonrokkoon. Ja tuskin oli tästä päästy, kun isä sai kuumeen ja makasi sairaalassa kolme kuukautta. Senjälkeen hän oli mennyt mies. Hän pääsi pois heikkona ja raukeana, ei ollut nuorta voimakasta poikaa enää apuna, pikku liike oli hävinnyt olemattomiin, eikä penniäkään taskussa. Sattuma oli iskenyt ja peli menetetty. Vanhan miehen yritykset olivat turhia. Ystävät olivat kaikki köyhiä eivätkä pystyneet auttamaan. Hän oli pyrkinyt työhön, kun ensimmäistä kruunausparaatia varten laitettiin telineitä. "Ja minä tulin vallan kipeäksi alituisesta vastauksesta: Ei, ei, ei. Se soi korvissani öisin koettaessani nukkua, aina vain sama: Ei, ei, ei." Viime viikolla hän viimeksi oli käynyt kysymässä erästä ilmoitettua työpaikkaa Hackneyssa, mutta sanottuaan ikänsä sai vastauksen: "Liian vanha, aivan liian vanha."
Kirvesmies oli syntynyt sotaväessä, jossa hänen isänsä oli palvellut kaksikolmatta vuotta. Hänen kaksi veljeänsäkin oli mennyt sotaväkeen; toinen eskadroonan ylivääpeli seitsemännessä husaarirykmentissä, oli kuollut Intiassa kapinan jälkeen, toinen palveltuaan yhdeksän vuotta Robertsin komennossa Idässä, oli hävinnyt tietymättömiin Egyptissä. Kirvesmies ei ollut mennyt sotaväkeen, ja niinpä hän oli nyt tässä, yhä tällä planeetalla.
"Mutta katsokaapas, antakaahan minulle kätenne", sanoi hän, repien auki räsyisen paitansa. "Minä olen valmis leikkuuhuoneeseen, se on selvä. Minä kulun vähitellen, todella kulun olemattomiin ruoan puutteessa. Koettakaahan kylkiluitani, niin tunnette."
Pistin käteni hänen paitansa alle ja tunnustelin. Iho oli kuin pergamenttia luitten päällä, ja tuntui kuin olisin sivellyt pesulautaa.
"Seitsemän onnen vuotta on minulla ollut", sanoi hän "Oli hyvä vaimo ja kolme kilttiä tenavaa. Mutta kaikki ne kuolivat. Tulirokko vei tytöt parin viikon tietämän."
"Tämän jälkeen, herra", sanoi ajuri, osoittaen pöytää ja haluten kääntää keskustelua hauskempaan uomaan, "tämän jälkeen en voisi syödä työhuoneen murkinaa aamulla".
"En minäkään", yhtyi kirvesmies, ja he päätyivät juttelemaan vatsan nautinnoista ja niistä suloisista ruoista, joita kummankin vaimot olivat keitelleet entisinä päivinä.
"Minä olen kuljeskellut kolme päivää kertaakaan paastoani keskeyttämättä", sanoi ajuri.
"Ja minä viisi", lisäsi hänen toverinsa synkistyen sitä muistaessaan. "Viisi päivää kerran, saamatta vatsaani muuta kuin palasen appelsiininkuorta, eikä rääkätty luonto tahtonut sitä sietää, herra, ja minä olin kuolla. Joskus öisin kävellessäni olen ollut niin epätoivoinen, että olen päättänyt joko voittaa hevosen tai menettää satulan. Ymmärrättehän mitä tarkoitan, herra, yrittää jotakin suurryöstöä. Mutta aamun koittaessa — siinä seison niin nälän ja kylmän heikontamana, etten olisi voinut hiirtäkään häiritä."
Kun heidän elin-parkansa olivat ravinnosta lämmenneet, heidän mielensä laajeni, ja he rupesivat kerskailemaan ja juttelemaan politiikkaa. Voin vain sanoa, että he puhuivat politiikasta yhtä hyvin kuin tavalliset keskiluokan miehet, vieläpä koko joukon paremminkin kuin jotkut mainitun luokan miehet, joita olen kuullut. Minua ihmetytti eniten heidän käsityksensä maailmasta, sen maantieteestä ja kansoista sekä menneestä ja nykyisestä historiasta. Nämä eivät olleet mitään hulluja, nämä kaksi miestä, niinkuin olen jo sanonut. He olivat vain vanhuksia, ja heidän lapsensa, jotka eivät olleet päässeet täysi-ikäisiksi, eivät olleet velvollisuutensa mukaisesti voineet tarjota heille tilaa lietensä ääressä.
Sanoessani heille hyvää yötä kadun kulmassa, heidän kummankin onnellisena puristaessa paria shillinkiä taskussaan ja aavistellessa varmaksi käyneen yövuoteen ihanuuksia, tapahtui vielä jotakin. Sytytin savukkeen ja olin heittämäisilläni pois palavan tulitikun, kun ajuri ehätti sitä tavoittamaan. Minä tarjosin hänelle laatikkoa, mutta hän sanoi: "Ei, ei millään muotoa, herra, ei saa tuhlata." Ja hänen sytyttäessään antamaani savuketta kirvesmies kiiruhti täyttämään piippuansa, ehtiäkseen saamaan samasta tulitikusta.
"Tuhlaaminen on pahasta", sanoi hän.
"Niin on", vastasin ja ajattelin niitä pesulaudan kaltaisia kylkiä, joita olin kädelläni sivellyt.
IX.
PIIKKILÄ.
Kaikkein ensiksi minun täytyy pyytää anteeksi ruumiiltani, että olen laahannut sitä mokoman iletyksen läpi, ja anteeksi vatsaltani, että olen syöttänyt sille sellaista iletystä. Olen ollut piikkilässä, nukkunut piikkilässä ja syönyt piikkilässä; lisäksi olen karannut piikkilästä.
Yritettyäni kahdesti turhaan tunkeutua Whitechapelin yömajaan läksin kolmannella kerralla aikaisin matkaan ja liityin alakuloiseen jonoon ennen kello kolmea iltapäivällä. Sinne ei laskettu sisälle ennenkuin kuudelta, mutta näinkin aikaisin tulleena olin numero kaksikymmentä, ja oli ilmoitettu, että vain kaksikolmatta pääsisi sisälle. Kello neljältä oli jonossa kolmekymmentäneljä, viimeiset kymmenen riippuen perässä siinä heikossa toivossa, että jonkinlainen ihme päästäisi heidät sisälle. Monia muita tuli paikalle, tarkasteli jonoa ja meni matkaansa, katkeran varmistuneena siitä, että piikkilä tulisi täyteen heittäkin.
Keskustelu oli aluksi hidasta ja kangertavaa, kunnes molemmin puolin minua seisovat miehet havaitsivat olleensa yht'aikaa isorokkosairaalassa, vaikka he eivät olleetkaan ennättäneet tutustua, kun talo oli ollut täynnä potilaita, tuhatkuusisataa kaikkiaan. Mutta he korvasivat asian nyt, jutellen sairaudestaan ja vertaillen sen mitä tympäisevimpiä ilmiöitä aivan kylmäverisesti ja mitä luonnollisimpina asioina. Sain tietää, että potilaista kuoli keskimäärin joka kuudes, että toinen oli ollut sairaalassa kolme kuukautta ja toinen puolen neljättä kuukautta sekä että he olivat olleet aivan "mädätä" tautiinsa. Silloin ihossani alkoi tuntua kutkua ja kihinää ja tiedustelin heiltä, miten kauan he olivat olleet vapaina. Toinen oli ollut kaksi viikkoa ja toinen, kolme viikkoa. Heidän kasvonsa olivat pahoin ruton syömät (vaikka kumpikin toisilleen vakuutti, ettei näin ollut laita), ja he näyttelivät minulle käsissään ja kynsiensä alla olevia yhä kesiviä isonrokon "siemeniä". Vieläpä toinen kynsäisi irralleenkin sellaisen siemenen minun mieleni ylennykseksi, ja vilahduksessa se lensi suoraan hänen ihostaan ilmaan. Koetin käpristäytyä pienemmäksi vaatteissani ja tunsin harrasta, hiljaista toivoa, ettei se vain olisi takertunut minuun.
Kummassakin tapauksessa sain tietää isonrokon olleen syynä siihen, että he olivat joutuneet "kilometritehtaalle" eli tuuliajolle. Kumpikin oli ollut työssä tartunnan saadessaan, ja kumpikin oli sairaalasta päästessään ollut aivan "poikki", edessään kolkko työnhaku-taival. Tähän mennessä he eivät olleet vielä saaneet työtä ja olivat nyt pyrkimässä piikkilään "lepäämään", kolme päivää ja yötä katuja taivallettuaan.
Näyttää siltä, ettei yksin sitä miestä, joka käy vanhaksi, rangaista pakollisesta onnettomuudestaan, vaan myös sitä, johon tauti tai tapaturma iskee. Myöhemmin puhelin erään miehen kanssa — "Inkivääriksi" sanoimme häntä — joka seisoi jonon ensimmäisenä — varma merkki siitä, että hän oli odotellut kello yhdestä alkaen. Vuotta aikaisemmin hän oli eräänä päivänä, ollessaan jonkun kalakauppiaan palveluksessa, kantanut raskasta kalalaatikkoa, joka painoi liian paljon. Seuraus: "jokin ratkesi", Ja niinpä oli laatikko maassa ja mies sen vieressä.
Lähimmässä sairaalassa, jonne hänet viipymättä kannettiin, sanottiin sitä repeämäksi, haudeltiin paisunut paikka pois, annettiin hiukan vaseliinia, millä sitä voidella, pidettiin hoidossa neljä tuntia ja käskettiin sitten mennä. Mutta tuskin hän oli kulkenut katuja pari kolme tuntia, kun hän jälleen oli selällään. Tällä kerralla hän meni toiseen sairaalaan, jossa häntä sitten paranneltiin. Mutta jutun ponsi on siinä, että työnantaja ei tehnyt mitään hänen palveluksessaan loukkaantuneen miehen hyväksi, ei yhtään mitään, vieläpä kieltäytyi antamasta hänelle kevyempää tilapäistäkin työtä, kun hän oli päässyt sairaalasta. "Inkivääri" on auttamattomasti mennyttä miestä. Hänen ainoa ansiomahdollisuutensa oli raskas työ. Nyt hän ei kykene tekemään raskasta työtä, ja tästä alkaen kuolinhetkeensä asti hän voi turvautua vain piikkilään ja katuihin ravintoa ja suojaa saadakseen. Sattuma puuttui asiaan — siinä kaikki. Hän nosti selkäänsä liian raskaan kalakuorman, ja hänen elinonnensa mahdollisuuksien yli vedettiin tuhoava risti.
Useat jonossa seisovat miehet olivat olleet Yhdys- valloissa ja toivoivat, että olisivat siellä pysyneetkin, kiroten hulluuttaan, että olivat sieltä lähteneet pois. Englannista oli tullut heille vankila, josta ei ollut toivoakaan päästä pakenemaan. Heidän oli mahdotonta päästä pois. He eivät voineet saada kokoon lippurahaa eivätkä liioin työlläkään matkaansa maksaa. Maassa oli heidänlaisiaan köyhiä hylkiöitä aivan liian paljon.
Minä kävin merenkyntäjä-miehestä, joka oli menettänyt vaatteensa ja rahansa, ja he kaikki surkuttelivat minua ja antoivat minulle monia terveitä neuvoja. Neuvojen yhteissisällys oli jotenkin tämän tapainen: Pysy loitolla kaikista piikkilän-kaltaisista paikoista; niissä ei ole mitään hyvää sinua varten; mene rantaan ja ponnista kaikkesi päästäksesi lähtemään maasta; mene työhön, jos suinkin pääset, ja koeta saada kokoon punnan verta rahaa voidaksesi lahjoa jonkun muonamestarin tai hänen alaisensa ja saada työtä vastaan vapaan matkan. He kadehtivat nuoruuttani ja voimiani, joiden avulla ennemmin tai myöhemmin pääsisin maasta. Heillä ei niitä enää ollut. Ikä ja Englannin osoittama tylyys olivat ne murtaneet, ja he olivat menettäneet pelinsä.
Oli siellä kuitenkin yksi, joka oli yhä nuori ja joka varmastikin vielä lopulta pääsee pois. Hän oli nuorena poikana mennyt Yhdysvaltoihin ja neljäntoista vuoden aikana ollut vain kaksitoista tuntia työttömänä yhteen jaksoon. Hän oli säästänyt rahansa, tullut liian varakkaaksi ja palannut kotimaahansa. Nyt hän seisoi piikkilän jonossa.
Kahtena viimeksikuluneena vuonna hän kertoi minulle olleensa kokkina. Työaika oli ollut kello seitsemästä aamulla kello puoli yhteentoista illalla ja lauantaisin kello puoli yhteen — yhdeksänkymmentä viisi tuntia viikossa, josta hän oli saanut kaksikymmentä shillinkiä eli viisi dollaria.
"Mutta se työ ja pitkä työpäivä olivat tappaa minut", sanoi hän "ja minun täytyi lähteä siitä hommasta. Minulla oli hiukan rahaa säästössä, mutta se meni elämiseen ja toisen paikan etsimiseen."
Tämä oli hänen ensimmäinen yönsä piikkilässä, ja hän oli tullut vain saadakseen levätä. Niin pian kuin pääsisi pois, hän aikoi lähteä Bristoliin, sadankymmenen mailin kävelymatka. Siellä hän arveli jotenkin pääsevänsä Valtoihin menevään laivaan.
Mutta jonossa olevat miehet eivät olleet kaikki tätä lajia. Jotkut olivat kurjia hylkyjä, paatuneita ja veteliä, mutta siitä huolimatta sangen inhimillisiä monessa suhteessa. Muistanpa, kuinka muuan ajuri, ilmeisesti palaten kotiin päivän työstä, pysäytti ajoneuvonsa meidän eteemme, niin että hänen nuori toivonsa, joka oli juossut häntä vastaan, saattaisi kiivetä ylös. Mutta rattaat olivat korkeat ja nuori toivo pieni, ja turhaan hän useita kertoja yritti päästä ylös. Silloin muuan mitä viheliäisimmän näköinen mies astui jonosta ja nosti hänet rattaille. Tämä teko oli sinänsä hyve ja epäitsekäs, se oli rakkauden osoitusta eikä almun anomista. Ajuri oli köyhä, ja mies tiesi sen; mies seisoi piikkilän jonossa, ja ajuri huomasi sen; ja mies oli tehnyt pikku-palveluksen ja ajuri kiitti häntä, aivan kuin sinä ja minä olisimme tehneet ja kiittäneet.
Toista kaunista kohtausta esittivät humalanpoimija ja hänen "muorinsa". Mies oli ollut jonossa noin puolisen tuntia, kun hänen "muorinsa" saapui häntä tapaamaan. Vaimo oli luokkaansa nähden varsin siististi puettu, haalistunut myssy harmaassa päässään ja säkkikankainen käärö kainalossaan. Hänen puhuessaan miehellensä tämä kurkotti eteenpäin tarttui hänen valkotukastaan vapaaksi päässeeseen tuulessa viipottavaan hiuskiehkuraan, kiersi sitä pehmeästi sormissansa ja tunki sen kunnollisesti paikalleen korvan taakse. Tästä kaikesta saattoi päätellä monia asioita. Mies varmasti piti vaimostaan siksi paljon, että olisi toivonut hänet sieväksi ja hän oli ylpeä vaimostaan, seistessään siinä piikkilän jonossa, ja hän halusi hänen näyttävän siistiltä näiden osatoveriensa silmissä, jotka myöskin seisoivat piikkilän jonossa. Mutta pohjimmaisin ja paras hänen vaikuttimistaan oli miehen ylenpalttinen voimakas kiintymys vaimoonsa; sillä mies ei ole kovinkaan kärkäs päätänsä vaivaamaan sellaisen vaimon sievyydeksi ja somuudeksi, josta hän ei välitä, eikä hän liioin ylpeile sellaisesta vaimosta.
Ja minä päädyin aprikoimaan, miksi tämä mies ja hänen vaimonsa, jotka puheistaan päättäen olivat uutteria työntekijöitä, olivat etsimässä rutiköyhäin yösijaa. Miehessä oli arvontuntoa, oman ja vaimonsa arvontuntoa. Tiedustaessani häneltä, mitä minä, vihreä vasta-alkaja, voisin toivoa ansaitsevani humalankorjuussa, hän tarkasteli minua ja vastasi, että se kaikki riippui visseistä seikoista. Monet ihmiset olivat aivan liian hitaita humalain poiminnassa eivätkä senvuoksi onnistuneet. Menestyäkseen täytyi käyttää päätänsä ja olla nopsa sormiltansa, erityisen nopsa sormiltansa. Hän ja hänen avio-pahansa saattoivat ansaita sangen hyvin, työskennellen purtilo välillänsä ja torkkumatta sen ääressä; mutta he olivatkin vuosikausia harjoittaneet ammattia.
"Eräs minun toverini läksi sinne viime vuonna", kertoi muuan jonottaja. "Ensimmäistä kertaa hän oli siinä souvissa, mutta hän palasi kaksi ja puoli puntaa taskussaan eikä ollut poissa muuta kuin kuukauden."
"Siinäpä se", sanoi humalanpoimija äänessään runsas annos ihailua.
"Hän oli nopea. Hän oli luonnostaan syntynyt ammattiin, niin oli."
Kaksi ja puoli puntaa, kaksitoista ja puoli dollaria kuukauden työstä, kun on "luonnostaan syntynyt ammattiin". Ja tämän lisäksi nukkua ulkona ilman peitettä ja elää Herra ties mistä. Olenpa muutamina hetkinäni ollut kiitollinen kohtalolle, etten ole "luonnostani syntynyt" miksikään, en edes humalanpoimijaksi.
Varustusten hankinnasta "humalaan" menoa varten humalanpoimija antoi minulle muutamia täysipainoisia neuvoja, jotka ottanette varteen, te hienot ja lempeät ihmiset, siltä varalta, että joskus joutuisitte haaksirikkoon Lontoon kaupungissa.
"Ellei sinulla ole peltiastioita ja keittovehkeitä, et voi saada syödäksesi muuta kuin leipää ja juustoa. Eikä sillä pärjää. Siellä täytyy saada kuumaa teetä ja kasviksia sekä palanen lihaa silloin tällöin, jos mieli tehdä työtä, mikä työstä käy. Siihen ei pysty pelkillä kylmillä sapuskoilla. Minäpä sanon sinulle mitä teet, poika. Käy aamuisin talosta taloon ja etsi tunkioista itsellesi pannu. Sieltä löytää runsaasti peltirasioita, jotka kelpaavat keittoastioiksi. Hyviä rasioita, muutamat aivan merkillisen hienoja. Minä ja eukko-pahaseni hankimme siten omamme." (Hän osoitti vaimonsa kääröön, ja tämä nyökytti päätään ylpeänä, katsahtaen minuun hyväntahtoisesti ja tietoisena menestyksestään ja yltäkylläisyydestään.) "Tämä päällystakki käy hyvästi peitteestä", hän jatkoi tarjoten sen lievettä minulle tunnustellakseni sen vahvuutta. "Ja kenties pikapuoliin saatan löytää kokonaisen huopapeitteen."
Jälleen vaimo-vanhus nyökkäsi ja silmäsi minua, tällä kerralla vuorenvarmana siitä, että mies löytäisi huopapeitteen "pikapuoliin".
"Humalan poiminta on minusta kuin lomapäivän viettoa", jatkoi hän innoissaan. "Se on mukava tapa saada kokoon pari kolme puntaa talven varalle. Ainoa, josta en siinä hommassa pidä" — ja tällöin särähti sorakieli kanteleessa — "on patikoiminen sinne työpaikalle."
Ilmeisesti vuodet painoivat tätä tarmokasta paria, ja vaikka heidän sormensa pystyivätkin vielä nopeasti nyppimään, niin "patikoiminen" alkoi tuntua raskaalta. Ja katsellessani heidän harmaita hapsiaan, kuvittelin mielessäni, millaista heidän elämänsä onkaan kymmenen vuoden kuluttua.
Huomasin erään toisenkin miehen vaimoineen liittyvän jonoon, kumpikin sivu viidenkymmenen. Vaimo pääsi piikkilään, koska hän oli nainen; mutta mies saapui liian myöhään, ja vaimostaan erotettuna hänet pyörrettiin takaisin yöksi katuja taivaltamaan.
Se katu, jossa seisoimme, oli seinästä seinään tuskin pariakymmentä jalkaa leveä. Katukäytävät olivat kolmen jalan levyiset. Se oli jonkinlainen asuntokatu. Ainakin työmiehiä ja heidän perheitään oli viettämässä olemassaoloaan meitä vastapäätä olevissa taloissa. Ja jok'ainoa päivä kello yhdestä kello kuuteen iltapäivällä meidän ryysyinen piikkilä-jonomme on heidän oviensa ja akkunainsa pääasiallinen nähtävyys. Muuan työmies istui ovellansa suoraan meitä vastapäätä, lepäillen ja iltailmaa hengittäen päivän raadannan jälkeen. Hänen vaimonsa tuli juttelemaan hänen kanssaan. Oviaukko oli liian pieni kahdelle, minkä takia hän seisoi. Heidän lapsukaisensa konttailivat heidän edessään. Ja piikkilä-jono oli vajaan parinkymmenen jalan päässä — ei ollut "yksityiselämän rauhaa" työmiehellä eikä katuköyhälistöllä. Jaloissamme leikkivät naapuriston lapset. Heistä meidän siinä olomme oli aivan tavallista. Emme olleet uusia tunkeilijoita. Kuuluimme yhtä luonnollisesti heidän ympäristöönsä kuin tiiliseinät ja kivimuurit. He olivat syntymästään asti nähneet piikkilä-jonon ja tottuneet siihen lyhyen elämänsä jokaisena päivänä.
Kello kuusi alkoi jono liikkua ja meidät laskettiin sisälle kolmen hengen ryhmissä. Nimi, ikä, toimi, syntymäpaikka, puutteen määrä ja edellisen yön olopaikka — kaiken sen merkitsi johtaja kirjaansa nopeasti kuin välähdys; ja kääntyessäni huomasin hämmästyksekseni jonkun miehen pistävän käteeni jotakin, mikä oli kuin tiili ja suhahtavan korvaani: "Onko veistä, tulitikkuja tai tupakkaa?" — "Ei, herra", valehtelin, niinkuin jokainen sisälletulija. Kulkiessani portaita alas kellariin katselin kädessäni olevaa tiiltä ja näin, että sitä nipin napin ja kieltä rääkäten saattoi sanoa leiväksi. Painostaan ja kovuudestaan päättäen se varmasti oli happamaton.
Kellarissa oli valo sangen hämärää, ja ennenkuin älysinkään, oli taas joku mies pistänyt toiseen käteeni ruukun. Sitten kompastelin toiseen yhä pimeämpään huoneeseen, jossa oli penkkejä, pöytiä ja miehiä. Paikka löyhkäsi ilkeästi, ja himmeä kajastus sekä äänten sorina jostakin hämäryydestä sai sen tuntumaan manalan valtakunnan eteishuoneelta.
Kipeät jalat olivat useimpain miesten vaivana, ja ennen syömään rupeamista he riisuivat kenkänsä ja ne likaiset rääsyt, joita olivat jalkoihinsa kietoneet. Tämä kaikki lisäsi yleistä löyhkää ja vei minulta tyyten kaiken ruokahalun.
Huomasin nyt tehneeni erään erehdyksen. Olin syönyt kelvollisen päivällisen viittä tuntia varhemmin, mutta edessäni olevan aterian kunnioittamiseksi minun olisi pitänyt paastota pari päivää. Ruukussa oli kolmeneljännes-paintia möykkyä, jonkinlaista maissin ja kuuman veden sekoitusta. Miehet painelivat leipäänsä suolakasoihin, joita oli siroteltu likaisille pöydille. Minäkin koetin sitä, mutta leipä tuntui takeltuvan suuhuni ja muistin kirvesmiehen sanat: "Täytyy saada paintillinen vettä, ennenkuin sitä leipää voi kunnollisesti syödä."
Menin erääseen pimeään nurkkaan, jossa olin nähnyt toistenkin miehien käyvän, ja löysin vettä. Sitten palasin ja kävin möykyn kimppuun. Se oli kaunaista ja karkeata, mautonta, raakaa ja kitkerää. Varsinkin tämä kitkeryys, mikä itsepintaisesti karvasteli suuta möykyn jo painuttua alas, oli vastenmielistä. Taistelin miehuullisesti, mutta kuvottaminen teki minusta lopun, ja saavutukseni huippuna oli puolikymmentä suun täyttä "möykkyä" ja leipää. Viereiseni mies söi oman osansa ja minun loppuun asti, vieläpä kihnutteli ruukut puhtaiksi ja näytti yhä nälkäiseltä. "Minä tapasin kaverin, joka tarjosi minulle hyvän päivällisen", selittelin hänelle.
"Mutta minä en ole saanut palaakaan sittenkuin eilisaamuna", vastasi hän.
"Mitäs sanot tupakasta?" kysäisin. "Saako siitä täällä köniinsä?"
"Ei, ei saa", hän vastasi. "Ei ole pelkoa. Tässä piikkilässä pääsee kaikkein vähimmällä. Näkisitpä vain toisia. Syynäävät ihoa myöten."
Kun ruukut oli kihnutettu puhtaiksi, alkoi keskustelu viritä. "Tämän piikkilän hoitaja kirjoittelee aina sanomalehtiin meistä irtolaisista", sanoi toisella puolellani oleva mies.
"Mitä hän sanoo?" kysäsin.
"Hän sanoo, että me olemme kelvottomia, roistoja ja lurjuksia emmekä tahdo tehdä työtä. Hän kertoo kaikki ne vanhat konnanjuonet, joita olen kuullut parikymmentä vuotta kerrottavan, mutta en koskaan nähnyt kenenkään irtolaisen tekevän. Viimeksi näin hänen kirjoituksessaan kertovan, kuinka kerjäläinen pääsee piikkilästä leivänkuori kätkettynä taskuunsa. Ja nähdessään vanhan ystävällisen herran tulevan kadulla vastaan hän pudottaa leivänkuoren katuojan liejuun ja lainaa sitten vanhan herran keppiä tonkiakseen sen sieltä ylös. Ja silloin vanha herra antaa hänelle lantin."
Tämä kulunut loru sai osakseen suosionsorinaa, ja jostakin hämärän pimennosta kuului toinen ääni, joka kiukkuisena pajatti:
"Sanotaan, että maalta sitä saa muonaa, mutta tahtoisinpa nähdä sen paikan. Minä tulin juuri Doverista, mutta kyllä se muonan puoli oli niukkaa. Eivät tahdo antaa edes vesitippaa, ruoasta puhumattakaan."
"Mutta onpa kulkureita, jotka eivät koskaan poistu Kentistä", sanoi toinen ääni, "ja elävät siellä hyvin ja lihovat".
"Minä tulin Kentin kautta", jatkoi ensimmäinen ääni yhä kiukkuisempana, "mutta piru minut vieköön, jos siellä muonan puolta näin. Ja olenpa aina huomannut, että ne vintiöt, jotka kehuskelevat suurilla saamisillaan, voivat piikkilässä ollessaan syödä minunkin osani möykkyä yhtä hapiasti kuin omansa, hitto vieköön."
"Mutta Lontoossa on poikia", sanoi minua vastapäätä pöydässä istuva mies, "jotka saavat muonaa ihan tarpeekseen eivätkä koskaan ajattelekaan lähteä maalle. Pysyvät Lontoossa vuoden ympäri. Eikä ne yöpuuta rupea hakemaan, ennenkuin yhdeksän tai kymmenen aikaan illalla."
Yleinen pörinä vahvisti tiedon todeksi.
"Mutta ovat perhanan sukkelia, ne pojat", sanoi joku ihaileva ääni.
"Tietysti ovat", sanoi toinen ääni. "Mutta eipä kannata minun- ja sinunlaisesi yrittää sitä. Synnynnäislahjat siihen tarvitaan, sen sanon. Ne pojat ovat aukoilleet vaunujen ovia ja myyneet sanomalehtiä syntymästään asti; ja samoin heidän isänsä ja äitinsä ennen heitä. Se käy kaikki tottumuksen voimalla, sen sanon, ja minä ja sinä kuolisimme siinä souvissa nälkään."
Yleinen hörinä vahvisti tämän totuuden, samoinkuin senkin tiedon, että oli "kerjäläisiä", jotka olivat kaksitoista kuukautta umpeensa piikkilässä, eivätkä koskaan saa muuta ruoan tomuakaan kuin piikkilän "möykkyä" ja leipää.
"Minäpä sain kerran puoli kruunua Stratfordin piikkilässä", sanoi muuan uusi ääni. Hiljaisuus syntyi heti, ja kaikki herkistyivät kuuntelemaan tätä ihmeellistä juttua. "Meitä oli siellä kolme sälliä sepeleitä särkemässä. Talvisaika ja pakkanen oli kova. Toiset kaksi sanoivat, että vaikka piru veisi, niin he eivät sitä työtä tee eivätkä tehneet; mutta minä kalkuttelin työtäni, lämpimikseni tietysti. Sitten tulivat vartijat, ja toiset kaksi saivat kumpikin neljätoista päivää, mutta nähdessään minun olevan työssä vartijat antoivat minulle puoli tolppaa kukin, heitä oli viisi, ja päästivät minut pois."
Useimmat näistä miehistä, vieläpä he kaikkikin, sen huomasin, eivät suinkaan pidä piikkilästä ja tulevat sinne vain pakon ajamina. "Levättyään" he jälleen kykenevät olemaan kaduilla kaksi tai kolme päivää ja yötä, minkä jälkeen heidän taas on pakko lähteä "lepäämään". Tämä alituinen ankara kohtalo murtaa tietysti pian heidän terveytensä, ja he ymmärtävät sen kyllä hämärästi, mutta sellainen maailmanmeno on heille niin tavallista, ettei se heitä huolestuta.
He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että heidän kaikkein ankarin pulmansa on kysymys, minne päästä yöpuulle eli nukkumaan, ankarampi vielä kuin ruokakysymys. Kalsea ilma ja tunnottomat lait ovat tähän pääasiallisesti syynä, mutta irtolaiset taas katsovat kodittomuutensa aiheuttajaksi ulkolaisten maahantulon, varsinkin Puolan ja Venäjän juutalaisten, jotka anastavat heidän paikkansa alemmilla palkoilla ja luovat nälkäpalkkajärjestelmän.
Kello seitsemän meidät kutsuttiin kylpyyn ja sitten levolle. Me riisuimme vaatteemme, käärimme ne mytyksi takkimme sisään ja sidoimme ne vöillämme kiinni sekä kokosimme ne yhteen läjään lattialle — erinomainen keino syöpäläisten levittämiseksi. Sitten kävimme kaksitellen kylpyhuoneessa. Siellä oli kaksi tavallista ammetta, ja tämän tiedän: kaksi edelläni käynyttä oli pessyt siinä vedessä, jossa mekin pesimme, eikä sitä vaihdettu meidänkään jälkeemme tulevalle parille. Sen tiedän; mutta luulenpa sitäpaitsi, että me kaikki kaksikolmatta miestä pesimme samassa vedessä.
Minä en muuta tehnyt kuin olin loiskivinani vähän tätä epäiltävän näköistä lientä ruumiilleni ja hieraisin sen nopeasti pois pyyhkeellä, joka oli märkänä toisten miesten ruumiitten jäljeltä. Eikä mieleni tasapaino suinkaan palautunut siitä, että näin erään kurjan raukan selän, joka syöpäläisten puremisesta ja alituisesta kynsimisestä oli aivan verisenä möyhynä.
Sitten minulle annettiin paita — enkä voinut olla arvailematta, mitenhän moni mies sitä lie jo käyttänyt; se ja pari peitettä kainalossani läksin tarsimaan makuuosastoa kohti. Tämä oli pitkä, kaitainen huone, jonka pituussuuntaan kulki kaksi matalalla olevaa rautatankoa. Näiden tankojen väliin oli jännitetty — ei riippumattoja, vaan — kangaspalasia, kuusi jalkaa pitkiä ja vajaan kaksi jalkaa leveitä. Nämä olivat vuoteita, ja niiden kunkin väliä oli kuusi tuumaa, ja ne olivat noin kahdeksan tuumaa korkealla permannosta. Niiden suurin vika oli se, että pääpuoli oli hiukan korkeammalla kuin jalkopää, minkä vuoksi ruumis alati lipui alaspäin. Kun ne olivat kiinnitetyt samoihin tankoihin, rupesivat ne kaikki keinumaan, kun joku, vaikka hiukankin, liikahti; ja jos joskus hiukan torkahdin, niin aina joku pyrki takaisin siihen asentoon, josta oli lipunut alaspäin, ja se herätti minut jälleen.
Monta tuntia kului, ennenkuin pääsin uneen. Kello oli vasta seitsemän illalla, ja kadulla leikkivien lasten äänet kuuluivat kimeänä kirkunana aina lähelle puolta yötä. Haju oli kamala ja tukahduttava, ja kaikenlaiset kuvittelut pääsivät valloilleen, minkä ohessa ihossani tuntui kihinää ja kutkua, niin että olin melkein tulla hulluksi. Mörinää, pärskimistä ja kuorsausta kuului kuin joku merihirviö olisi äännähdellyt, ja useita kertoja siellä ja täällä joku painajaisen käsissä kiljaiseva herätti useimmat meistä. Aamuyöllä minut herätti rinnalleni kiivennyt rotta tai joku sentapainen eläin. Äkisti unestani heräten, ennenkuin ennätin saavuttaa itsehillintäni, päästin huudon, johon olisi luullut vainajainkin heräävän. Ainakin herätin elossa olevat, ja he noituivat minua yksimielisesti, koska en osannut ihmistapoja.
Mutta aamu tuli, ja sen mukana kello kuusi aamiainen: leipää ja "möykkyä", jotka annoin pois; ja sitten meidät määrättiin kukin omaan toimeensa. Toiset pantiin siistimistöihin, toiset riipimään köysitäpettä, mutta kahdeksan meistä vietiin kadun poikki Whitechapelin sairaalaan, missä meidät pantiin puhdistustyöhön. Sillä tavalla saimme maksaa "möykkymme" ja kangasvuoteemme, ja minä puolestani tiedän niistä maksaneeni monin kerroin niiden arvoa enemmän.