Parisen kuukautta kestää tätä paastoa. Se päättyy siihen, että tililleni ilmestyy sievähkö summa rahaa, minkä johdosta minä heti riennän tilaamaan nisuleipää, maitoa ja päivällisiä. Samaan aikaan lahjottaa suopea kohtalo minulle asuintoverin. Hänen tullessaan saan ensi kerran pitkästä aikaa herkutella voileivällä, juustolla ja makkaralla.
Mutta siitä lähemmin tuonnempana.
VII
VAIHTELEVIA MIELIALOJA.
Olen ollut täällä Shpalernajan muurien sisällä kuukauden kuin säkkipimeään kellariin suljettuna, täydellisesti eristettynä omaisistani, ystävistä, koko muusta maailmasta. Ei risahdustakaan ulkomaailman tapahtumista pääse kuuluvilleni kantautumaan. Pimeys ja hiljaisuus ympärilläni on ehdoton.
Olen jo laannut odottamasta kirjeitäkin. Ehkä eivät tohtori K. ja vaimoni ole saaneet kirjeitäni. Tai jos ovat saaneet, niin heidän vastauksiaan ei anneta minulle. Kuka ties on K. tuonut minua varten pyytämäni esineet, mutta vartiat ovat rosvonneet ne itselleen.
Tämän suuntaiset epäilykset kaivelevat mieltäni, mitellessäni aamusta iltaan koppini sementtistä permantoa, johon satojen tuntemattomain edeltäjäini askeleet ovat kyntäneet huomattavan vaon kynnyksestä periseinään.
Mutta silloin astuu eräänä päivänä muuan vartia koppiini, käsivarrellaan uhkea ja pehmoinen viltti. Kysyttyään nimeäni laskee hän viltin vuoteeni yläsyrjälle, levittää pöydälle paperin ja käskee minun kuitata hänen tuomisensa.
Paperissa huomaan tohtori K:n nimen.
Kun olen jälleen yksin kopissani, valtaa minut raju mielenliikutus. Tuo viltin ilmestyminen ja tieto siitä, että ystäväni K. on sen tänne minua varten jättänyt, on valtavin tapaus mitä sitten Shpalernajaan tuloni olen elänyt. Se on kuin ensimäinen auringonpilkahdus henkilölle, joka kuukauden päivät on ollut kellariin teljettynä.
Olen päässyt pahimmista epäilyksistäni ja tiedän, että kaikkea yhteyttäni ulkomaailman kanssa ei sentään ole katkaistu.
Viltti on vahva, pehmoinen ja niin laaja, että levolle laittautuessani voin kietoutua siihen kuin säkkiin. Inhottavasta vankilan viltistä päästyä tuntuu vuoteella loikominen kaksinkerroin mukavalta. Vuodatan ystäväni K:n yli kokonaisen siunausten tulvan, kääriytyessäni ensi kerran tuohon mukavaan peitteeseen.
Mutta minnekähän tyyny ja ne muut esineet ovat joutuneet? Kun hän kerran on minulle viltin toimittanut, niin miksei hän samalla olisi niitä toisiakin tavaroita lähettänyt? Ja tietysti hän on lähettänytkin, mutta — ja taas alkaa mieltäni kaivella epäilys vartiain epärehellisyydestä.
Jonkun päivän kuluttua ojentaa vartia minulle, kävelemästä palatessani, monilla leimauksilla varustetun, auki leikatun kirjeen.
Kirje! Heureka!
Se on vaimoltani, jossa hän ilmottaa saaneensa minun kirjeeni sekä kertoo tavallisista kotikuulumisista.
Tämän jälkeen tuntuu minusta kuin olisin jostakin suunnattomasta ja voittamattoman vaikeakulkuisesta etäisyydestä yhtäkkiä piirtynyt ihmisten ilmoille. Voin kirjottaa omaisille ja ystäville sekä saada heiltä vastauksia. Tosinhan kirjeeni lähetyksestä vastauksen saapumiseen on kulunut kokonainen kuukausi, mutta — huonomminkin voisi olla. — — —
Joka maanantai saan edelleenkin kolme kirjaa, niistä kaksi venäläistä ja yhden suomalaisen. Tällä kertaa minulla on Maila Talvion "Elämän leikki".
Luen siitä ulkomaanmatkakuvausta nimeltä "Maailman mahti" ja mitä suurimmassa määrin kiinnittävät huomiotani seuraavat kappaleet, joissa kuvataan matkaa Venäjän ja Saksan välisen rajan yli:
"Opettavaisen saarnan saa ihminen totisesti kulkiessaan rajan yli Wierzbolovan ja Eydtkuhnin asemien välillä. Jos te tahdotte tietää, mikä on maailman mahti, jos te tahdotte tulla vakuutetuksi siitä, että Jumala yhä jatkaa luomistyötä ihmisen kautta, niin menkää tälle rajalle ja katsokaa.
"Toisella puolen kulkee juna vuorokausia läpi nukkuvien sydänmaiden. Ihmiskäsi on koskenut metsiin vain hävittääkseen niitä. Se on niitä kaatanut ja polttanut. Kannot ja risut makaavat rytöinä hävityspaikoilla. Maille, joista oli imetty pois voima, oli päästetty karja, joka töintuskin jaksoi liikkua; se ei ollut yksin laiha ja takkuinen, vaan lika riippui pitkin kylkiä kalisten kuin kahleet, eikä varmaankaan lähtisi ennenkuin karvapuvun mukana. Se karja oli virunut talven pimeässä navetassa, liassa ja nälässä. Lapset, pitkät pajunvarvut käsissä, olivat kaitsemassa lehmiä. Mitä surullisia lapsia! Ne kertoivat puhumattaankin, surullisista kodeista. Ja mitä surullisia viljamaita: tilkku siellä, toinen täällä, tehtyjä ilman järkeä ja järjestystä. Ihmisen käsi oli päällimmiten raapinut maanpintaa, ojittamatta ja järjestelemättä. Vakojen epätäsmällisyys jo näytti, että kyntäjä ilottomana ja unisena oli liikkunut aurankurjessa, että työ oli ollut hänelle pakko ja piina. Oli kiireinen kevätaika, leivo lauloi ja lehdet puhkesivat, mutta ihmistä ei näkynyt vainioilla. Missä hän viipyi? Asemilla oli paljon ihmisiä. Juna seisoi huolettomana ja ihmiset töllistelivät sitä yhtä huolettomina. He olivat veltot, humalaiset ja tirhusilmäiset. Likaiset turkit riippuivat heidän hartioillaan ja risaisen paidan alta näkyi päivettynyt rinta. Asemahuoneiden edustalla värjötti raskaiden, nelipyöräisten vankkurien edessä kiusatuita hevosia, selkä kuopalla, kylkiluut näkyvissä, toinen silmä usein poissa. Olkikattoiset asumukset tienvarsilla muistuttivat paremmin pääskysenpesiä kuin ihmiskoteja. Kevät koristeli lempeällä kädellä metsiä ja vainioita, aurinko vuodatti valoaan pienimpäänkin ikkunaruutuun, mutta koko Jumalan hyvyys vuosi kuin hiekkaan, sillä ihminen ei ottanut sitä vastaan, ei tarttunut siihen kiinni, käyttääkseen sitä hyväkseen. Maa oli laiminlyöty ja hävitetty, karja nälkiintynyt ja kitukasvuinen, ihminen eli kuin viimeistä päivää, täydessä järjettömyydessä.
"Tuli raja — joki, joka ei ollut sylenkään levyinen — ja maa, karja, ihminen muuttui kuin ihmeen kautta. Älkää sanoko minulle, että ehkä maanlaatu joen toisella puolen on niin paljon parempi. Ei — ihme täällä ei riipu maanlaadusta. Se ei tapahdu vähitellen, kilometrien tai penikulmien kestäessä. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Rajan toisella puolen on erämaa, toisella loputon kasvitarha.
"Juna kiitää viljamaiden halki. Lakeudella, jonka järjestystä eivät keskeytä mitkään notkot, kivikot tai edes ojat, koska nekin ovat upotetut kätköön maan poveen, lepäävät kukoistavat kylät ja kaupungit kuin tarjottimella. Joka askeleen ala on viljelty ja käytetty ihmisen hyväksi. Viljelys on vankkaa ja huolellista. Voimakkaat juhdat aukoivat syviä, suoria vakoja ja multa lemusi mustana ja väkevänä. Itsetietoinen ihminen ohjasi eläinten askelia. Kun tuli metsää, oli sekin istutettua: puut seisoivat rivissä, joka puu tiesi missä sen tuli seisoa, mikä sen oikeus oli ja mikä sen velvollisuus. Maa puiden juurilla oli hoidettua kuin puistossa. Ihmiskäsi oli raivannut pois joka oksan, joka kannon, ja käyttänyt sen hyväkseen. Asumusten ympärillä oli kukkamaita ja kasvitarhoja. Viertotiet kulkivat sileinä ja lujina kuin sillat läpi viljelysten. Niillä ei ollut aikaa mutkitella, ne olivat vedetyt suoriksi kuin viivottimella. Ihminen oli valkeiksi maalatuilla kivillä merkinnyt tienvarret, jotta hän pimeässä näkisi kulkea. Eikä piennarkaan teiden varsilla saanut olla laiskana: sen vierille oli istutettu hedelmäpuita. Kuinka hedelmät säilyvät? kysyy suomalainen. Säilyvät vaan, koska kerran ihmisten kannattaa vuokrata nämä kirsikka- ja omenapuut valtiolta, jolle ne kuuluvat. Ja täytyypä myöntää, että ne antavat kauniin todistuksen kansan rehellisyydestä. Viljelys täällä ei lainkaan lopu. Joskus tulee hiekkasärkkä, joka ei ole ottanut taipuakseen ihmisen tahdon alle. Se on ehkä vanhaa merenpohjaa ja hiekka tahtoo yhä säilyttää vapautensa. Mutta ihminenpä on päättänyt tehdä maan itsellensä alamaiseksi eikä siedä hedelmättömiä hiekkanummia. Siinä käydään sotaa. Ihminen on vihdoinkin keksinyt eräänlaisen heinän, n.k. rantakauran, jolla hän aikoo sitoa uppiniskaisen hiekan. Rantakaura on ruvennut ihmisen liittolaiseksi, vuodesta vuoteen tuo se enemmän multaa ja juuria hiekkasärkälle ja ihminen tietää, että hän kerran voittaa, jollei vuoden eikä kahden, niin vuosikymmenen ja vuosisadan perästä. — Ihminen oli kuumeisessa työssä loppumattomilla vainioillaan. Hänen työtoverinsa, eläimet, vetivät voimakkaina ja tyyninä hänen edessään. Hän sälytti niiden vedettäväksi kuormia, jotka olivat kuin vuoret, ja ne ponnistivat jännitetyin jäsenin, mutta ne jaksoivat. Ne olivat kiiltävät ja suuret kuin norsut. Pitkissä riveissä nähtiin koko perhe, isä, äiti, lapset, vainiolla. Tärkeinä ja touhuissaan kuokkivat lapsetkin. Hiki vuosi raatajien kasvoilta ja elämän onni heijastui heidän piirteisiinsä, jotka olivat suuret ja tyynet niinkuin omantunnon rauha."
Pitemmälle en kaipaa täksi päivää lukemista, ajatukseni ovat ponnahtaneet liikkeelle, minä painan kirjan kiinni ja ympäristöni unohtaen alan vinhasti astella edestakaisin.
Totisesti, olipa siinä havainnollisesti ja elävästi, parin
maisemataulun puitteissa esitetty ne erilaiset kulttuuritasot, joilla
Saksan ja Venäjän kansat elävät! Erotus jyrkkä kuin yöllä ja päivällä.
Juuri sellaiseksi olen itsekin sen aina käsittänyt.
Ja kuitenkin kehuu Venäjä käyvänsä sotaa — sivistyksen puolesta raakalaisuutta vastaan! Onko kuultu naurettavampaa väitettä sekä samalla röyhkeämpää tosiasiain vääristelyä! Mutta siinä ovat ympärysvaltani sanomalehdet ja valtiomiehet koko sodanajan olleet oikeita mestareita. Ja näitä kerskumisia sekä tosiasiain vääristelyjä ovat meidänkin suomalaiset sanomalehtemme uskollisesti syöttäneet lukijoilleen. Painettu sana vaikuttaa väkisinkin ja usein on minunkin mieleeni hiipinyt epäilys, tokko Saksa sittekään jaksaa loppuun saakka vastustaa monien vihollistensa suunnatonta painoa.
Mutta täällä eivät näköalojani häiritse puolueelliset ja idioottiset sanomalehtikirjotukset. Jälleen on kaikki selvänä edessäni kuin kartalla: turhaan ponnistat sinä, raakalais-Venäjä, voimiasi, turhaan ärsytät liittolaisia sinä kauppakateellinen, ulkokullattu Englanti, sammuttamatta jää kostonjanosi, sinä rappeutuva, demokraattisen keinottelijaklikin johtama Ranska, ja sinä luihu, valapattoinen Italia et ole löytävä tyydytystä saaliinhimollesi. Niin totta kuin maailmaa hallitsevat järjelliset, tarkoitusperäiset prinsiipit, niin totta on miehuutensa puolipäivään kohonnut Saksa voitollisesti torjuva ne hyökkäykset, joita te teette sitä vastaan miltei kaikista ihmisroduista ja väreistä kootuin sotajoukoin, valhein, vääristelyin ja parjauksin…
"Lieb Vaterland, magst ruhig sein", kuulen minä laulun kaikuvan ja näen hengessäni taajain germaanilaislegionain, rivit suorina ja kypärit auringossa välkkyen, Caesarinsa johtamina marssivan itään ja länteen. Ja noiden legionain joukossa on saanut sijansa pienoinen joukko Hyperborean poikia — poikia, jotka sydämensä ääntä totellen ovat lähteneet maailman suurille taistelutantereille, ollakseen mukana ruhjomassa niitä barbarian kahleita, jotka heidän isänmaataan kuristavat.
Ilo ja ylpeys täyttävät rintani.
"Eteenpäin, krenatöörit!" kuulen minä Caesarin äänen ja olen varma, että liittoutuneiden vihollisten vastarinta tulee murtumaan. Niin, luhistumaan tulevat pian nämäkin muurit ja siitä tietoisena jaksan minä kestää, jaksan innostua ja iloita täällä lian, russakkain, mahorkan ja tökötin hajun keskellä.
Eläkööt keisari Wilhelm ja Hindenburg! huudan minä sydämessäni ja näen niin elävästi sen uuden ajan jakson, joka veren ja tulen keskeltä sukeutuu sorretulle isänmaalleni ja koko maailmalle.
VIII
ROBINSON SAA AUTIOLLE SAARELLEEN ODOTTAMATTA TOVERIN…
Lokakuu on alkanut tavallisin merkein.
Aamulla herään sateen loiskinaan ja se on myöskin iltaisin viimeinen ääni, joka uneen vaipuessani soi korvissani. Kävelykarsinassa tulvii vesi, kenkäni ovat rikki ja jalkani kastuvat joka kävelyretkellä. Siitä olen saanut nuhan, joka vuorostaan on kehittynyt vaikeanlaiseksi influensaksi.
Koko kuluneen yön puistattivat minua vuoroin kuumeen, vuoroin vilun väreet ja nyt on ruumiini kuin rikki piesty. Lämpöjohdot alkavat toimia vasta kuukauden puolivälissä, ilma kopissa on raakaa ja kosteaa. Palttoo päälläni, kaulus pystyyn käännettynä, pää vedettynä hartiain väliin ja kädet työnnettyinä syvälle taskuihin kävelen minä edestakaisin, kunnes väsymyksestä tylsänä istahdan rautalevylle ja nojaan selkääni seinään.
Ollapa edes vuode alhaalla, että saisi siihen heittäytyä pitkälleen!
Pyytäisinkö vartialta? En viitsi hänen armeliaisuuteensa vedota.
Kosteus on möyhentänyt permannon iänikuiset likakerrokset, niin että jalkaini alla litisee ja litkuu. Kengänkorkoihin juuttuu paksut likatierat ja niitä täytyy aina hetken päästä pysähtyä kaapimaan W.C:n reunaan.
Voi sinä viheliäinen Venäjän maa, joka yhtä mittaa pyrit suunnattomia rajojasi laajentamaan sekä samaan raakalaisuuden lätäkköön upottamaan itseäsi sivistyneempiä kansakuntia! Totisesti tulisi sinun perinpohjin puhdistaa omat portaasi, ennenkuin pyrit muita sivistämään! Mutta sinä olet sortuva omaan likaasi ja pimeyteesi, sinä suunnaton mätäpaise Europan kupeessa. Sinä et ole etsikkoaikaasi käyttänyt hyväksesi ja siksi sinun osanasi on joutua sen naapurisi saaliiksi, joka on leiviskänsä oikein hoitanut.
Eivätkä ainoastaan sinun lukemattomain vankilaisi kopit ole likaiset, vaan koko sinun sielusi on likainen ja samea, sinä suunnaton, viheliäinen Venäjänmaa, joka sokeudessasi uskottelet taistelevasi sivistyksen puolesta raakalaisuutta vastaan.
Uh, kuinka minä vihaan sinun likaasi ja sinun niljakkuuttasi, sinä pienten kansain röyhkeä sortaja, joka koulujen sijasta ylläpidät vankiloita ja jolla solmupiiska on ylimpänä lakina! — — —
Heltiämättä rapisee sade himmeihin ikkunaruutuihin. Vitkalleen alkaa lokakuinen lauantai-ilta hämärtyä ja työläästi kuluvat tunnit. Yhä pahemmin alkavat taasen vilun ja kuumeen väreet puistattaa ja minä istun käppyrässä pöydän ääressä, odotellen hetkeä, jolloin kipjetok-huuto ilmaisee, että tulossa on kuumaa teetä sekä tilaisuus kuoppautua vuoteeseen.
Mutta sitä ennen alkaa lukko yhtäkkiä kirskua, ovi työnnetään auki ja koppiini tulla heiskahtaa pitkän solakka, nuori mies, jolla on selässään samantapainen lakanaan kääritty mytty kuin tatarilaisilla kaupustelijoilla.
— Sdravstvyijte! — tervehtii hän minut huomatessaan iloisesti.
Ensimäinen ajatus, joka kuumeesta tahkeissa aivoissani syntyy, on se, että tulija on kaupustelija. Seuraavassa hetkessä äkkään sen kuitenkin mahdottomaksi, varsinkin kun vartia on heti pussiniekan sisään astuttua vetänyt oven kiinni ja vääntänyt lukkoon.
Hapuilen kohmettuneiden aivojeni lokeroista muutamia venäläisiä sanoja, joita Trastin kielioppaasta olen sinne päivittäin siirrellyt, panen niistä hätäpikaa kokoon jonkunlaisen lauseen, jolla tiedustelen, onko tarkotus, että hän jää minulle koppitoveriksi.
— Da, da! — kuuluu iloinen vastaus.
Hän katselee mihin laskisi myttynsä, mikä kaikesta päättäen sisältää koko hänen irtaimistonsa. Kun hän viittauksestani on sijottanut sen istuinlevylleni, vetää hän sieltä esille tupakkalaatikon, jossa on tyhjiä paperossin hylsyjä, tupakkaa sekä kourallinen valmiita paperossia.
Savukkeita sytyttäessämme tarkastelen häntä lähemmin. Hän on siististi puettu, kasvot ovat avonaiset ja valistuneet ja ruskea, pitkähkö tukka on kammattu samalla tavoin kuin näkee Gogolin muotokuvissa.
— Vyj studjent? — kysyn, sillä minusta tuntuu mitä luonnollisimmalta asialta, että venäläinen valtiollinen vanki on ylioppilas.
— Njet, rabotshij, — vastaa hän antaen muutamalla vikkelällä, vasaroimista ja viilaamista kuvaavalla eleellä tietää, että hän on metallityöläinen.
Katselen häntä kummissani, sillä en ole luullut venäläisen työmiehen noin sivistyneeltä näyttävän. Olen heitä kuvitellut suunnilleen samanlaisiksi kuin ne lättälakkiset, limppua ja suolaa haukkaavat musikat, joiden paita housujen päällä olen nähnyt kesäisin Helsingin katuja kiveävän.
Tämä toverini on varmaankin harvinainen poikkeus, mietin itsekseni, samalla kuin ryhdyn jatkamaan tuttavuuden rakentamista. Hän on neljänkolmattavuotias, naimisissa oleva mies, nimeltä Semen Jegorovitsh Kalashnikof. Syntyään on hän talonpojanpoika Aksininan kylästä Moskovan kuvernementtiä, siis oikein sydänvenäläinen. Mutta hän on ollut jo monet vuodet Pietarissa työmiehenä ja täällä suurkaupungissa on hän nähtävästi sivistyksensäkin saanut. Hänellä on kaksi velimiestä, joista toinen on merisotilaana Itämeren laivastossa, toinen taas maasotilaana Pietarin varusväessä. Itse hän, puolueeltaan sosialivallankumouksellinen, on vältellyt sotapalvelukseen joutumista ja oleskellut väärällä passilla toisilla paikkakunnilla. Sen vuoksi on hänet vangittu viime huhtikuussa ja siitä saakka on hän istunut tutkintovankina täällä Shpalernajassa. Hänellä on ollut koppi kuudennessa kerroksessa, mutta äsken oli vartia tavannut hänet naputtelemasta seinän takana olevalle naapurilleen, minkä vuoksi hänet on siirretty tänne kerrosta alemmas. Lisäksi on päällikkö tuominnut hänelle vuorokauden karsseria: säkkipimeä, russakoista kuhiseva koppi, jossa saa maata paljaan puun päällä sekä syödä vettä ja leipää.
Mutta iloinen hän on, päästyään puolivuotisen erakkoelämän jälkeen toisen kanssa yhdessä asumaan. Hän viheltelee, rallattaa, tekee vikkelöitä tanssipyörähdyksiä ja nostaen tavan takaa kaksi sormea ilmaan huudahtaa:
— Vjeeselo! — millä hän tahtoo ilmaista, että on niin hauska, kun meitä on kaksi.
Niin, hauskalta se tuntuu minustakin, vaikka minun iloni ei pursuakaan niin välittömästi esille kuin slaavilaisen toverini. Niin tyyneltä ja jurolta kuin hänestä näyttänenkin, kuohuu mielessäni monenlaisia tunteita, ja vilkkaina risteilevät päässäni ajatukset siitä, mitä kaikkea hyvää tämä odottamaton koppikumppanuus voi minulle tuottaa. Että aikani tulee hauskemmin kulumaan ja että olen täten saanut oivallisen tilaisuuden harjotella venäjänkieltä, se ainakin on varmaa. Mutta toisaalta on myöskin varmaa, että hän häiritsee minua kirjallisessa työssäni, jota paitsi alituinen toistensa seurassa eläminen voi lopulta ruveta perinpohjin kyllästyttämään. Kullakinhan on omat pikku omituisuutensa ja maneerinsa, jotka ajanoloon ovat omiaan toista hermostuttamaan. Tunnen itseni siinä suhteessa varsin herkäksi enkä ylioppilasvuosina sen vuoksi mielelläni ottanut itselleni asuintoveria. Mutta tässä tapauksessa ei ole minun vallassani muuttaa olosuhteita ja niin ollen on minun viisainta ottaa asia sen parhaimmalta puolelta.
Toinen kysymys on, piileekö siinä joku tarkotus, että hänet on työnnetty minulle koppitoveriksi. Eihän vain tämä vasta ilmestynyt "tavarissi" ole Mashkevitshin miehiä, jonka tehtävänä vallankumoukselliseksi naamioituneena on urkkia minun asioitani? No, sehän olisi vain omiaan luomaan jännitystä näihin uusiin olosuhteisiin eikä minua lainkaan huoleta sellainen mahdollisuus, että hänet olisi urkkijana minun toverikseni tupattu.
Kopin ovi avataan jälleen ja pari likaisiin hurstihousuihin puettua rikosvankia tuo toverilleni jakkaran ja makuulaverin patjoineen. Edellinen on puiseva, nelikulmainen renkku ilman selkänojaa, jälkimmäinen laudoista kokoon kyhätty kansi, jonka toinen pää lepää pukin varassa, toinen minun alaslasketun rautasänkyni nojassa. Joudumme täten makaamaan samalla seinustalla, päät yhteenpäin.
— Kipjetok! — alkaa käytävästä samalla kaikua tuttu huuto ja meille tulee kiire panna teevehkeemme kuntoon.
Toverillani ei ole lainkaan teekannua yhtä vähän kuin kuppia tai lasiakaan. Hän on pannut teelehdet juomakannun pohjalle, ottanut kuuman veden siihen päälle ja teen vähän laskeuduttua juonut sen samasta astiasta. Nyt tarjoan minä oman teekannuni yhteisesti käytettäväksi ja siitä saa toverini kaataa "krushkaansa" oman osansa. Kiehuvaa vettä otamme tietysti kaksinkertaisen määrän kuin mitä minulta on ennen yksinäni mennyt.
Minulla on paastoamista jatkunut näihin saakka, t.s. olen elänyt yksinomaan talon ruualla. Mutta joitakin päiviä sitten olen saanut kuitin, joka ilmaisee, että tililleni on vankilan kansliaan jätetty sata ruplaa rahaa. Luonnollisesti se on saanut minut ryhtymään ruuan parannuspuuhiin. Ensi tiistaista lähtien rupean saamaan parempia päivällisiä, jotka maksavat kuusikymmentä kopeekkaa kerralta, sekä nisuleipää ja maitoa. Mutta siihen saakka kestää vielä paastoa. Kun nälkä on käynyt kipeimmäksi aina iltaisin, olen sen tukehuttamiseksi jo parin viikon ajan käyttänyt eräänlaista leipäpaistia eli jankkia. Puuroastiaan olen sipultanut aina kappaleen limppua, ripotellut sekaan vahvasti suolaa sekä kaatanut päälle kiehuvaa vettä. Siinä muodossa olen saanut limppua syödyksi tuntuvasti enemmän kuin siltään, minkä vuoksi pyhän Antoniuksen kiusauksia muistuttavat nälkähallusinatsioonini ovat käyneet harvinaisemmiksi.
Kun teevesi on jaettu ja minä tavalliseen tapaani otan puurolautasen esille sekä alan murentaa siihen limppua, ottaa toverini suuret silmät.
— Shto eta? — kysyy hän vilpittömästi ällistyneenä.
Selitän hänelle parhaani mukaan, että tässä on kysymys illallisen valmistuksesta.
— Nje-tu! — huudahtaa hän halveksivasti, viittaa sitten suurella eleellä klosettia kohti sekä kaivaa mytystään pienen voipaketin, palan mehevän näköistä makkaraa sekä eidamerjuustoa.
— Pashalujsta, tavarishtsh! — virkkaa hän tyytyväisenä ja asettaa herkkunsa välillemme pöydälle.
Vesi herahtaa kielelleni, sillä enpä moisia herkkuja ole tähän kuolleeseen taloon tultuani nähnyt muuta kuin hengessäni.
Toverini tavarain joukosta löytyy vielä veitsikin, jommoinen vankilan ohjesäännöissä on ankarasti kielletty. Tosin se ei kylläkään ole mikään pelottava ase, onpahan vain anjovispurkin kannesta veitsen muotoon kaavailtu läkkilevy, johon varreksi on kietaistu harmaata paperia. Hellävaroin pidellen saa sillä leikatuksi, tai paremmin sanoen sahatuksi limpusta viipaleita sekä niinikään paloja juustosta ja makkarasta. Kun toverini on saanut sahatuksi tarpeelliset ilta-annokset meille kummallekin, piilotamme tuon vaarallisen aseen huolellisesti, estääksemme sen joutumasta vartian takavarikoitavaksi.
Kun me sitten, istuen vastapäätä pienen pöytälevyn ääressä, käymme käsiksi voileipään ja kullankeltaiseen teehen, tunnustan minä itselleni, että elämä kopissani on yhtäkkiä muuttunut suorastaan kodikkaaksi ja ettei voileipä ole minulle koskaan ennen maistunut niin hyvältä kuin nyt, lähes kolmikuukautisen paaston jälkeen. Toverini tiedustelee tuon tuostakin, pidänkö minä hänen makkarastaan ja juustostaan ja minä vakuutan vakuuttamasta päästyänikin, että "haroshij, otshen haroshij!"
Mieleni on siksi tulvillaan kaikenkarvaisia asioita, että lentsu on suorastaan unohtunut. Venäjänkielen taitoni huomaan ripeästi edistyvän ja norjenevan. Puhelemme teetä juodessa kaikenlaista. Muun muassa saan tietää, että toverini on vasta muutamia kuukausia ennen vangitsemista mennyt naimisiin, siviliavioliittoon, ja että hänen nuori vaimonsa, Klavdija Rusakova, jota hän, hänen kauneuttaan todistaakseen, vertaa tupakkalaatikon kannessa esiintyvään koreaan naisenkuvaan, palvelee puolentoista ruplan päiväpalkalla eräässä telefoonivälineitä valmistavassa tehtaassa. Tuosta vähäisestä palkastaan saa hän silloin tällöin kokoon viisiruplasen miehelleen tupakkirahoiksi, minkä lisäksi hän koko vankeusajan on melkein joka viikko toimittanut miehelleen ruuan parannusta voin, makkaran, kalan ja juuston muodossa. Minulle on aivan käsittämätöntä, kuinka se niin vähäisellä palkalla käypi laisinkaan laatuun. Näen elävästi edessäni tuon uskollisen raatajattaren ja alan tuntea vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan.
Nykyään ovat toverini rahat supistuneet yhteen ruplaan, minkä lisäksi hänen tupakkivarastonsa uhkaa pian loppua. Mutta kun minä ilmotan itselläni olevan toistasataa ruplaa ja ettei meidän tarvitse mitään puutetta pelätä, välähtää hänen harmaissa silmissään tyytyväinen ilme ja huolettoman hetken lapsen eleellä sytyttää hän teetä jäähdytellessään savukkeen.
Kun olemme lopettaneet illallisen ja osastonvartia lukinnut ovet erikoisella avaimellaan, kuten hänen jokailtaisiin tehtäviinsä kuuluu, yllättää toverini minut muutamalla erikoistaidollaan, jommoista itsekin aikaisemmin kesällä hartaasti kaipasin.
Hän ottaa taskustaan luukamman ja napahuttaa muutaman kerran seinään. Heti kuuluu sieltä takaa vastaus ja siinä tuokiossa on toverini vilkkaassa naputusyhteydessä tuntemattoman naapurimme kanssa. Vuoroin naputtaa hän itse, vuoroin pysähtyy jännittyneenä kuuntelemaan vastanaputusta, pitäen kaiken aikaa tarkoin silmällä oven tirkistyslasia, ettei vartia saa tilaisuutta toimittaa hänelle uutta karsserituomiota.
Pian on hän rakentanut tuttavuuden pöytäseinän takana asuvan naapurin kanssa ja ryhtyy tulkitsemaan minulle keskusteluaan. Siellä asuu Sobolef niminen tehtaantyömies, puolueeltaan sosialidemokraatti. Muutamia viikkoja sitten on hänet valtiollisista syistä vangittu. Olen nähnyt hänet joka päivä kävelemään mennessä: siististi puettu, mustapartainen, vakavan, miltei synkän näköinen mies. Aluksi naputti hän joskus väliseinäämme, mutta kun minä en millään tavoin reageerannut, lakkasi hän siitä kokonaan.
Mutta toverini on jo vastakkaisen seinän ääressä, jonka takaa myöskin heti vastataan hänen naputukseensa. Hetken kuluttua saan toveriltani kuulla: siellä asuu yhdeksäntoistavuotias sosialidemokraatti, nimeltä Golikof, ammatiltaan typograafi, ollut jo toista vuotta täällä tutkintovankina syystä, että on levittänyt työmiesten keskuuteen sotaa vastustavaa kirjallisuutta, on aivan rahaton ja sairastaa huonon vankilaruuan johdosta keripukkia.
Toista vuotta tutkintovankina sellaisesta syystä! Ja kun hänet joskus tuomitaan muutaman vuoden vankeusrangaistukseen, ei siitä lainkaan vähennetä pois tuota pitkällistä tutkintovankeutta, joka sekin ehtii jo pahoin tärvellä nuorukaisen terveyden.
Voi raakalaisvaltiota raakalaislaitoksineen!
Olen hänetkin, Golikof-naapurin, nähnyt kävelyretkillä: hinterä, hiljaisen näköinen vaaleaverinen nuorukainen säännöllisin kasvonpiirtein. Ja hän on saanut yli vuoden päivät viettää vieläkin täydellisempää paastoelämää kuin minä: ei edes teetä, sokeria eikä tupakkaa. Poloinen santarmimielivallan uhri!
Mutta kopistamme voi "sähköttää" vielä sekä ylös- että alaspäin. Toverini onkin jo asettanut jakkaransa lämpöjohtotorven juurelle. Sekä ylhäältä että alhaalta käsin vastataan heti hänen naputukseensa. Hän ryhtyy aluksi kattomme päällä asuvan naapurin kanssa keskusteluun. Hetken naputeltuaan ja kuunneltuaan vastausta kirkastuvat hänen kasvonsa äkkiä ja hän huudahtaa:
— Snakomyj — tuttava!
Keskusteltuaan vielä hetken aikaa selittää hän minulle, että kohdallamme ylimmässä kerroksessa asuu hänen hyvä tuttavansa, anarkisti Solovjof, jonka täällä olosta toverini ei ole ennen tiennyt mitään. Hän on vielä varsin nuori mies, on kuulunut anarkistien taistelujärjestöön sekä vangittu kahdeksan toverinsa kanssa joitakin aikoja sitten.
Hänen raskaat askeleensa ne ovat syksyn kuluessa kaikuneet pääni päällä aamusta iltaan ja niiden kuminaan olen usein nukahtanutkin.
Mutta löytöretket jatkuvat edelleen. Toverini on jo kiintynyt naputtelemaan alaskäsin. Minä olen asettunut vuoteelleni lojumaan ja paperossia poltellen odotan tuloksia.
— Familija Vu-oksi, — kuulen toverini virkkavan.
— Mitä, Vuoksi, sehän on suomalainen nimi! — huudahdan minä ylös kavahtaen. — Kysykää, onko hän suomalainen.
Henkeä pidättäen seuraan toverini naputuksia. Kun hän on saanut vastauksen, kääntyy hän minuun ja lausuu:
— Finskij studjent is Turku. Hämmästyksestä, ilosta ja mielenliikutuksesta en muutamaan toviin kykene puhumaan mitään. Sitten koetan sopertaa:
— Sanokaa hänelle, että täälläkin on suomalainen, sanokaa nimeni ja terveiseni.
Toveri tekee työtä käskettyä ja ilmoittaa sitten:
— Hän tervehtii ja haluaa puhella suoraan teidän kanssanne.
Puhella minun kanssani? Sepä se! Kun minä en ymmärrä tämän taivaallista koko naputussysteemistä.
Minulle tulee hengenhätä oppia tuo mainio taikakeino, joka avaa minulle puheyhteyden suomalaisen kohtalotoverini kanssa.
Toverini piirtää paperossikotelon kanteen kaavan ja selittää, kuinka kaikki käy. Se on ihmeen yksinkertainen temppu ja koko jutussa on vaikeinta korkeintaan päivän kestävä harjotus.
Kas tällainen on venäläisissä vankiloissa tavallisimman naputusjärjestelmän kaava, esitettynä suomalaisilla kirjaimilla:
1 2 3 4 5 1 a b d e f 2 g h i j k 3 l m n o p 4 r s t u v 5 y ä ö
Kukin kirjain merkitään kahdella sarjalla naputuksia, joista ensimäinen sarja osottaa kirjainrivin ylhäältä alaspäin laskettuna, toinen itse kirjaimen aseman rivissä. Jos meidän on siis esimerkiksi naputettava sana mies, käy se seuraavasti: ensin kolme perättäistä naputusta, sitten pieni väliaika ja sen jälkeen kaksi naputusta. Siitä huomaa kuuntelija, että kysymyksessä on kolmannen rivin toinen eli m-kirjain. i-kirjain vaatii ensin kaksi napautusta ja sitten pikku paussin jälkeen kolme, e yhden ynnä neljä napautusta j.n.e. Kun sanan viimeinen kirjain on tullut ilmaistuksi, tekee naputtaja naputusvälineellään raapasevan liikkeen, mihin kuuntelija oitis vastaa samanlaisella merkiksi, että hän on ymmärtänyt. Jos kuuntelija taasen sekaantuu kesken sanan, ilmoittaa hän siitä hätäisellä vastanaputuksella, jolloin toinen keskeyttää ja alottaa saman sanan alusta. Tottuneet naputtelijat ymmärtävät keskustelun alkuun päästyään toisiaan jo puolesta sanasta, usein ensi tavustakin. Sellaisissa tapauksissa kuuntelija, käsitettyään ensi kirjaimista, mikä sana toisella on mielessä, raapasee vastaan merkiksi, että hän jo ymmärsi, jolloin toinen niinikään raapaistuaan siirtyy seuraavaan sanaan. Vielä on huomattava hiontaa muistuttava, kiihkeä edestakaisin raapiminen, jolla jompikumpi keskustelijoista ilmaisee, että vartia lähestyy oven takana, jolloin naputus on äkkiä keskeytettävä ja vitkastelematta suunnattava huomio muihin asioihin.
Kun venäjän kielessä on tuntuvasti enemmän kirjaimia kuin suomenkielessä, on venäläisessä naputuskaavassa kuusi riviä, kussakin viisi kirjainta, paitsi viimeisessä kolme. Sittekin on kaavasta jätetty pois useita kirjaimia, jotka eivät ole aivan välttämättömiä sanojen ymmärrettävälle muodostamiselle. Me Shpalernajan suomalaiset käytimme yleensä keskinäisissä jutteluissammekin tätä venäläistä kaavaa, jolloin suomenkielen ä:tä sai korvata a, ö:tä o ja y:tä u.
Kaava täytyy tietysti oppia visusti ulkoa ja säilyttää selvänä päässään. Paperipalalle kirjotettua kaavaa ei luonnollisesti sovi säilyttää, sillä sehän voisi milloin hyvänsä joutua vartian käsiin, jolloin naputtelun harjoittaminen katsottaisiin todistetuksi asiaksi ja miehellä olisi tiedossa varma karsseri.
Minulla on siis naputus-järjestelmä selvillä, mutta mahdotontakan minun on heti, ilman harjotusta, käydä keskusteluun suomalaisen kohtalotoverini kanssa. Ja kuitenkin minun pääni ihan kuhisee asioista, joita tahtoisin päästä häneltä kyselemään.
Mutta eikö venäläinen toverini voisi palvella tässä jonkinlaisena meediona? Tiedustan häneltä asiaa ja hän on kohta valmis toimeen. Minun on vain venäläisin kirjaimin kirjotettava paperilapulle ne suomalaiset kysymykset, jotka tahdon kansalaiselleni esittää ja toverini naputtaa ne lämpöjohtotorvea alas. Vastaukset lausuu hän tavu tavulta ääneensä sikäli kuin ne saapuvat. Tosin vääntyvät suomalaiset sanat hänen suussaan aivan luonnottomasti ja varsinkin korko on aina päin mäntyä, mutta uutisten himo on jännittänyt tarkkaavaisuuteni siihen määrään, että minä tällä haavaa tunnen ymmärtäväni vaikka hottentottia.
Ne moninaiset äänet, jotka päivän pitkään kaikuvat vankilan pihalta, ovat tyystin vaienneet. Käytävässä on myöskin hiljaista, sillä vartiat ovat asettuneet omiin soppiinsa iltateetään juomaan. Lauantai-illan hiljaisuus on levittänyt siipensä yli kuolleen talon ja taukoamaton lokakuun sade, joka valelee pientä ristikkoikkunaa, ainoastaan täydentää sitä.
Pölyinen sähkölamppu valaisee ahdasta kammiotamme, jonka raa'assa ilmassa hengityksemme muuttuu höyryksi. Toverini nojaa lämpöjohtotorveen ja koko mies pelkkänä tarkkaavaisuutena ottaa vastaan alhaalta tulevia naputuksia. Minä istun pöytään nojaten ja hengitystä pidättäen, kaula kurotettuna tarkkaan sanoja, joita meedioni pahasti venäjäksi murtaen, harvakseen ja ikäänkuin jostakin salaperäisestä henkimaailmasta saatuina minulle välittää.
— Palasin keväällä Saksasta — tulin suksilla Merenkurkun yli — toveri petti — minut vangittiin Helsingin asemalla.
Kuinka kohtalokkaalta soikaan korvissani tuo sähkösanomatyyliin puserrettu tiedonanto. Hengettömänä naputuksena saapuu se kuin syvältä maan alta, jostakin suunnattomasta kuilusta, johon toverin petos on nuoren maanmieheni sortanut.
Mielenliikutusta salatakseni sytytän savukkeen ja alan vinhasti kävellä edestakaisin, mietiskellen niitä merkillisiä vaiheita, joiden alaisiksi lukemattomat nuoret kansalaiseni tänä kohtalokkaana aikana ovat joutuneet. — — —
Olen kääriytynyt jo vilttiini ja asettunut levolle. Toverini naputtelee omaan laskuunsa Vuoksen kanssa, joka siis näkyy osaavan aika hyvin venäjää. Myöskin näkyy hän olevan aika harjaantunut naputukseen, sillä se käy häneltä tiheään ja tottuneesti.
Lopetettuaan tulee toveri vuoteeni reunalle istumaan ja alkaa kertoa, mistä he juuri juttelivat. Vuoksi on kertonut hänelle olevansa syytettynä venäläisen rikoslain sadannen ja sadannen toisen pykälän nojalla, mitkä pykälät määräävät rangaistuksia kahdeksasta vuodesta pakkotyötä aina hirsipuuhun saakka. Ymmärrän vielä niin vaillinaisesti venäjää, että kun toverini pakkotyötä (katorga) mainitessaan parilla kuvaavalla eleellä osottaa, että pakkotyövankeja pidetään kahleissa, saan minä sen käsityksen, että maamiehelläni tuolla alhaalla on kahleet käsissä ja jaloissa ja että hänet on jo tuomittu hirtettäväksi. Kylmät väreet kulkevat pitkin ruumistani ja minä olen kuulevinani etäistä kahleiden helinää. Kohoan kyynärpääni varaan ja alan toveriltani udella tarkempaan tuota asiaa. Kun se vihdoinkin selviää minulle, laskeudun huojentuneena uudestaan pitkälleni.
Toverini ryhtyy nyt juttelemaan, miksi hän vastustaa sotaa, filosofeeraten aito venäläiseen tapaan.
— Miksi ampuisin saksalaista? Yksiä ihmisiä ollaan eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa.
Kuuntelen häntä puolella korvallani, hymyillen samalla sille kohtalonoikulle, joka on meidät niin erilaisista oloista ja eri ilmansuunnilta saattanut samaan vankikoppiin, toisen sodan vastustamisesta, toisen taas sotakantansa takia.
Mutta kumea gongonin lyönti käytävästä ilmottaa, että valot sammutetaan kymmenen minuutin kuluttua. Toverini alkaa riisuutua ja viimeisen paperossin sytyttäen laittautuu vuoteeseen.
Tirkistyslasin kansi helähtää, vartian silmä muljahtaa hetkeksi näkyviin, sitten rapsahtaa sähkölamppu sammuksiin ja me olemme pilkkoisen pimeässä. Sade valelee yhä ikkunaa ja toverini paperossi kiiluu vielä hetkisen pimeyden keskellä. Pian viskaa hän sen lattialle ja kääntyy kylelleen.
— Spakojnoj notshi!
— Spakojnoj notshi, tavarishtsh!
IX
LEPOPÄIVÄ VANKILASSA.
Se eroaa täällä kuolleessa talossakin sangen tuntuvasti arkipäivistä. Kaikki se melu ja kohu, se kuormavankkurien jyry, vasaran pauke ja kirveiden kumahtelu, joka arkipäivisin kaikuu vankilan umpinaiselta pihalta, missä aamusta iltaan työskentelee joukko rangaistusvankeja, on kokonaan vaiennut. Käytävässä on myöskin paljon levollisempaa, vartiat astelevat hitaammin ja käyvät harvemmin oven takana kurkistamassa. Avonaisen ikkunaventtiilin kautta kantautuu moniääninen kellojen helinä Pietarin lukuisista kirkoista, ja yksinpä ilmassakin on se tyyntynyt, leppoisa sävy, mikä sunnuntain aina erottaa arkipäivästä.
Sadekin on tauonnut ja jos W.C:n reunalle nousten kurkistaa akkunasta ulos, huomaa auringonsäteiden leikkivän vastapäisten kattojen peltilevyillä. Meidän koppiimme eivät nuo elähyttävät säteet kuitenkaan pääse kurkistamaan, sillä ikkunamme on suoraan pohjoista kohti.
Minulle tämä ensimäinen yhdessä vietetty sunnuntai ei kuitenkaan ole mikään lepopäivä, vaan päinvastoin ankara työpäivä. Kohta kun olemme aamiaisen syöneet, alkaa intensiivinen naputusharjotus. Pian opin minä kaavan ulkoa, mutta pahin vaikeus on vielä jälellä: sen käytäntöön sovelluttaminen.
Asetumme vastapäätä istumaan ja minä alan pöytälevyyn naputella sanoja. Kun toverini ymmärtää naputustani ja lausuu juuri sen sanan, jota minä tarkotan, on tyytyväisyyteni suuri. Itse asiassa oppiikin naputtamisen heti kun kaava on selvänä päässä. Paljon vaikeampaa on sen sijaan oppia ymmärtämään toisen naputusta.
Kun toverini rupeaa naputtamaan jotakin sanaa, sekaannun minä jo ensi kirjaimiin ja annan hätäisen keskeyttämismerkin. Silloin alottaa toverini saman sanan alusta ja naputtaa hiukan harvempaan. Tällä kertaa saan ensi tavun selville, mutta sitten menee taas kaikki sekaisin. Kun toverini on pakotettu yhä uudestaan alottamaan alusta saman sanan, menettää hän lopuksi kärsivällisyytensä, mitä hänellä puhdasverisenä slaavina ei tietysti kovin suurta määrää olekaan.
— Tshort! — kähähtää hän silloin, nousee pöydän äärestä ja alkaa huuli pitkällä kävellä huitoa edestakaisin. Ilmeisestikin harmittaa häntä syvästi minun paksupäisyyteni, sillä itse on hän huippuunsa kehittynyt mestari tuossa jalossa naputustaidossa.
Pian hänen pahatuulensa kuitenkin aina haihtuu ilmaan, hän palaa pöydän ääreen ja harjotus alkaa uudestaan. Ja kun minä vihdoinkin onnistun saamaan selvän hänen naputtamastaan sanasta, on meidän kummankin ilo ja tyytyväisyys suuri.
Kun mestarini on minut vihdoinkin hyväksynyt arvosanalla "välttävä", on minun aika ryhtyä vasta saavutettua taitoani käytäntöön sovelluttamaan. Hetki hetkeltä kasvavalla jännityksellä asetun lämpöjohtotorven ääreen ja muutamalla aralla naputuksella ilmaisen haluavani päästä keskusteluun. Oitis vastataan alhaalta käsin: ilmeisestikin se on eilen keksitty kansalaiseni Vuoksi. Alanpa siis naputtaa suomea. Pari kertaa hän keskeyttää, mutta kun minä kolmannella kerralla saan sanan valmiiksi ja hän loppuraapaisuuni vastaa samalla tavoin ymmärtämisen merkiksi, isken minä tyytyväisenä silmää toverilleni. Siten saan minä vähitellen naputetuksi koko lauseen, minkä jälkeen minun on vuoro kuunnella vastausta. Mutta ottamatta lainkaan huomioon minun alkeellista kehityskantaani naputtaa Vuoksi tiheässä tahdissa, minulta menee heti alussa konseptit sekaisin ja mieleni valtaa samanlainen hätäännys kuin pyhän Pietarin lähtiessään aaltoja pitkin kävelemään. Kiiruusti täytyy minunkin turvautua mestariini, joka haukkumasanoja muristen rientää avuksi, antaa Vuokselle kiireellisen keskeytysmerkin ja tämän alettua alusta lausuu sitten minulle sanat, sikäli kuin ne torvea pitkin tiheinä naputuksina virtaavat ylös.
Mutta ennen iltaa olen ymmärtämisen taidossakin saavuttanut jo sellaisen asteen, että kykenen omin päin vaihtamaan ajatuksia Vuoksen kanssa.
Kas tässä muutamia ensimäisiä naputusrepliikkejämme:
— Olitteko kauan Saksassa?
— Viime syksystä toukokuuhun.
— Missä komppaniassa?
— Jääkäri.
— Miksi tulitte pois?
— Minulla oli asioita kotimaahan.
— Onko pataljoona vielä Hampurin tienoilla?
— Ei, se muutettiin lähtiessäni Libauhun.
— Kuka teidät ilmiantoi?
— Eräs Dragsfjärdin poika, nimeltä Ahlstedt.
— Miksi hän sen teki?
— Hän palasi kanssani yhtämatkaa, mutta vangiksi jouduttuaan tunnusti hirttämisen pelosta kaikki ja antoi ilmi suuren joukon tovereitaan. Nykyään hän lienee vakinaisesti santarmien palveluksessa.
— Onko ryssillä teitä vastaan muita todistuksia kuin Ahlstedtin ilmianto?
— Löysivät vangittaessa minulta salamerkeillä kirjotetun asiapaperin.
— Oletteko itse tunnustanut?
— En. Väitän olleeni koko ajan Ruotsissa.
— Kuinka paljon luulette meitä suomalaisia olevan täällä
Shpalernajassa?
— Ainakin viitisenkymmentä miestä.
Sodan menosta en koko täällä oloaikanani ole saanut tietooni tämän taivaallista. Luonnollisesti käyn nyt siinäkin suhteessa tunnustelemaan Vuoksen tietovaroja. Hän on kutakuinkin pysynyt maailman tapausten tasalla, sillä hän on ollut yhtämittaisessa naputusyhteydessä venäläisten naapuriensa kanssa.
Ensiksi kysyn Riigan kohtaloa ja harmikseni saan kuulla, että se on yhä ryssäin hallussa. Samoin Verdun ranskalaisten.
Sitten:
— Onko Romania liittynyt sotaan?
— On, jo elokuun lopulla.
Äärimmäisen jännityksen vallassa naputan sanat:
— Mille puolen?
— Ryssän puolelle.
Tuntuu aivan kuin olisin saanut korvapuustin.
Keskeytän puhelun ja alan julmistunein ilmein, toverini minuun ällistyneenä tuijottaessa, pitkin askelin harppailla edestakaisin.
— Se viheliäinen roskakansa! — priiskahtelevat ajatukset päässäni. — Olen pitkin aikaa tuntenut vaistomaista vihaa sitä maata kohtaan, sillä koko sodan ajanhan ne ovat vilkuilleet vuoroin itään, vuoroin länteen, laskien mielessään, kumpaan liittymällä saisi paremman saaliin rosvotuksi.
Hiukan tyynnyttyäni naputan alas kysymyksen:
— Luuletteko Saksan kunnialla kestävän tuota yhä lisääntyvää vihollispainoa?
Alhaalta kuuluu koruton vastaus:
— Kyllä Saksa kestää.
Tunnen päässeeni jälleen tasapainoon ja hengessäni puristan kohtalotoverini kättä.
Jonkun hetken mentyä tartun jälleen toverini kampaan ja naputan alas:
— Minä suhtaudun hyvin optimistisesti meidän suomalaisten kohtaloon.
— Niin minäkin, — kuuluu Vuoksen vastaus.
— Uskon, että me ennen pitkää kaikella kunnialla pääsemme tästä pinteestä.
— Sellainen usko minuunkin on juurtunut.
Siihen päättyy keskustelumme tällä kertaa ja mieli keveänä käännyn minä juttelemaan toverini kanssa. Meidänkin keskustelumme johtuu sotaan.
— Saksalainen pieksää meikäläisiä joukkoja, — selittää toverini naurusuin.
Kun en heti tajua hänen sanojaan, esittää hän asian havainnollisesti.
Nyrkkiään näyttäen sanoo hän:
— Tämä saksalainen, — sekä takapuoltaan viitaten: — tämä venäläinen.
Sitten alkaa hän nyrkillä huitoa itseään takapuolille, kiemurtelee sitä tehdessään ja huutaa: aj-aj-aj!
Valaistukseksi sille asianhaaralle, että hän nauravin ilmein saattaa esittää tällaista asiain tilaa, lausuu hän lopuksi:
— Ja tämä hyvä, sitä pikemmin tulee vallankumous.
Mikä nuhteeton revolutsionääri sinä, kunnon toverini, oletkaan! Sanasi ja eleesi ovat saattaneet minut kerrassaan hyvälle tuulelle, niin että minun on pakko pistää käteni sinun kainaloosi ja siten alamme me vilkkaasti jutellen kävellä edestakaisin.
Sitä tehdessämme pysähdymme sattumalta toisessa peränurkassa olevan pienen jumalankuvan eteen. Se on kämmenen levyinen laatta, jossa venäläiskorean läkkikehyksen keskellä näkyy himmeälle metallipohjalle kuvattu Kristuksen pää orjan tappurakruunuineen.
— Haroshij tshelavjek — hyvä mies, — virkkaa toverini kuvaa tähystäessään.
— Revolutsionääri? — lisään minä kysyvästi.
— Da, — vastaa toverini vakuuttavasti, mutta silmää samalla kuitenkin minua hiukan epäluuloisesti.
— Navjerna, — vakuutan minä, — sillä ajoihan hän kerran temppelistä, juutalaisten pyhästä sijasta, ruoska kädessä ulos joukon keinottelijoita ja poroporvareita…
Tuo raamatun kertomus näkyy olevan toverilleni tuntematon ja mielenkiinto täydessä vireessä pyytää hän minua esittämään sen lähemmin. Tehden tapauksen hänelle niin havainnolliseksi kuin mahdollista ryhdyn minä kertomaan:
— Temppeliin, jossa piti totuutta julistettaman, oli kokoontunut rahakeinottelua harjottamaan joukko kansan painajaisia ja byrokraatteja, sellaisia kuin Purishkevitsh, Rasputin, Trjepof, Seyn…
— Seyn? Kto on? — keskeyttää toverini.
— Finskij generalgubernator, — ja määritelläkseni lähemmin kenraalikuvernöörimme laatua lisään niukasta sanavarastostani ainoat käsille sattuvat: — bolshaja svinja — suuri sika.
— I palatsh — pyöveli, — lisää toverini.
Kun hän täten on saanut selvän käsityksen Seynin olemuksesta, pyytää hän minua jatkamaan.
— Tämän tapaiset miehet siellä siis harjottivat rahakeinottelua. Sen nähdessään julmistui Kristus, tempasi ruoskan, ajoi heidät ulos ja tyrkki nurin pöydät, niin että rahakasat helisten vierivät temppelin kivipermannolle, ja hampaitaan kiristäen pakeni byrokraattijoukko portista ulos.
Näen toverini silmistä, että kielellisesti vaillinaisesta esityksestäni huolimatta kohtaus on ilmielävänä hänen edessään. Hänen kasvoillaan on entusiastinen ilme ja siirtäen katseensa jälleen jumalankuvaan lausuu hän vakuuttavasti:
— Otshen haroshij tshelavjek! — Erinomaisen hyvä mies!
Edelleen jutellessamme tiedustaa toverini, minkä takia minut vangittiin.
Hm! Enpä juuri ole halukas hänelle asioitani kertomaan. Ei silti, että häntä enää epäilisin miksikään urkkijaksi, sillä hänen katseessaan ja olemuksessaan ei huomaa vilahdustakaan siitä levottomasta omastatunnosta, jota kouliintunein ja paatuneinkaan santarmiurkkija ei voi kokonaan peittää. Ei, uskon lujasti, että sinä, Semen Jegorovitsh, olet nuhteeton sielu ja rehellinen vallankumousmies, mutta samalla sinä olet venäläinen ja sellaisena sinun luonteesi — sen olen ehtinyt jo hyvin huomata — on läikkyvä ja häilähtelevä kuin kaikille tuulille alttiin lammen pinta. Onhan niin usein nähty, että mitä vilpittömin venäläinen revolutsionääri on tilaisuuden tullen keikahtanut ilmiantajaksi ja provokaattoriksi tai että hän on tsinovnikkauran ensimäisille porrasaskelmille päästyään kädenkäänteessä muuttunut veljiensä mitä hartaimmaksi pieksäjäksi — niin, hänen musta tukkansa on sen jälkeen nagaikkaa heiluttaessa leiskunut yhtä tulisesti kuin ennen vallankumouksellista palopuhetta pitäessä. Tätä en, veliseni, kyyhkyläiseni Semen Jegorovitsh, suinkaan sinusta sano, sillä pidän sinusta sangen suuresti, mutta kaikesta siitä huolimatta tahdon pitää omat asiani omina tietoinani tai korkeintaan uskoa ne koetelluille miehille omien kansalaisteni joukossa.
— En voi sitä venäjäksi selittää, — vastaan vältellen hänen uteluihinsa.
Mutta hän on uteliaisuudessaan hellittämätön kuin lapsi. Alan sen vuoksi, johtaakseni hänen, huomionsa toisaalle, kertoa vangitsemisestani kuinka poliisijoukko minun viime yötä kotona viettäessäni ympäröi talon ja kuinka minä revolveriani käyttäen koetin siitä huolimatta päästä pakoon. Hän kuuntelee jakamattomalla mielenkiinnolla ja kun mainitsen, että poliisijoukkuetta johtanut "priistavi" oli entinen koulutoverini, huudahtaa hän julmistuneena:
— Aa, durak!
Sen jälkeen käy hän miettiväiseksi ja kysyy:
— Vyj streljali? — Te ammuitte?
— Niin tein. Entäpä sitte?
Vastaukseksi tekee hän hirttosilmukkaan ripustamista kuvaavan eleen niin osuvasti, että näen ilmielävänä edessäni hirsipuuhun ripustetun miehen pitkäksi venähtänein kauloin. Mutta olen liian valoisalla ja hyvällä päällä, että tuo säikytys minuun pystyisi.
Hui hai! Ei se päivä valkene, että minut ripustettaisiin venäläiseen hirsipuuhun!
Mutta käytävästä kaikuu jo tuo tuttu:
— Guljatj prigat … vitsa — guljatj prigat … vitsa —
Kun olemme jo palttoo päällä ja odotamme oven avaamista, juolahtaa mieleemme ilmottaa Vuokselle kävelyyn lähtömme, että hän osaa kiivetä ikkunaansa nähdäkseen meidät kävelypaikalla. Toverini naputtaa sen alas hiukkasta ennen kuin vartia avaa oven ja murahtaa lyhyen: — guljatj!
Heti kävelykarsinaan päästyämme — saman kopin asukkaat saavat myöskin yhdessä kävellä — suuntaamme katseemme oman koppimme kohdalla olevaan neljännen kerroksen ikkunaan. Siellä ei näy mitään, mutta sen sijaan alkaa kolmannen kerroksen ikkunassa vastaavalla kohdalla vilkkua nenäliina. Olemme pitäneet niin luonnollisena asiana, että Vuoksi asuu heti lattiamme alla, ettei mieleemme ole edes juolahtanut kysyä, missä kerroksessa hän on. Nyt olemme kuitenkin selvillä siitä, että hän onkin kaksi kerrosta meitä alempana ja innostuneina viitomme hänelle tervehdyksiä.
Sen huomaa kuitenkin pitkäpartainen Makarohvi ylhäällä vartialavalla ja alkaa meille murista äkäisesti kuin kahlekoira. Ja olenpa suuresti huvitettu kuullessani sitä venäläisten haukkumasanojen tulvaa, mikä sen johdosta virtaa toverini huulilta, kuitenkin siksi hillitysti, etteivät ne voi ulottua Makarohvin korviin, sillä siinä tapauksessa toimittaisi hän vankilan päällystölle oikopäätä sapiskan asiasta ja toverillani olisi tiedossa pari vuorokautta lisää karsseria. Rangaistusmäärät näet lisääntyvät kerta kerralta yhdellä vuorokaudella aina seitsemään vuorokauteen saakka. Sen määrän on naputussyntien takia kärsinyt hento naapurimme Golikof. Sulkea ihminen kokonaiseksi viikoksi vedellä ja leivällä elämään säkkipimeässä, inhottavan likasessa ja russakoista kuhisevassa muurinlokerossa — se on jo korkeimmassa määrin epäinhimillistä!
Huomiotani on alunpitäin kiinnittänyt se, että kaikilla vartioilla, nuorimmillakin, on kosolta kunniamerkkejä, jotka he aina sunnuntaisin sekä muina merkkipäivinä ripustavat yllensä. Niitä killuu heidän rinnassaan monenmoisia, hopeisia ja pronssisia, useimmat niistä kahvikupinpohjan laajuisia lostikoita. Kun kunnianarvoisan Makarohvimme rinnassa killuu ja helkkyy sellaisia koristeita erikoisen pitkä rivi, tiedustan toveriltani tätä asianhaaraa ja ovatko vartiat mahdollisesti sodassa kunnostautuneita veteraaneja.
Toverini on vielä äkämystyksissään Makarohvin haukunnasta. Kysymykseni kuullessaan kohauttaa hän halveksivasti olkapäitään ja notkein elein sanojaan vahvistaen vastaa:
— Niistäneet hyppysin nenäänsä ja nenän sisälmykset pudonneet rintapielille.
Huomaan jo tämän ensimäisen yhteispäivän kuluessa toveristani olevan itselleni moninaista hyötyä. Hänen tietonsa vankilan olosuhteista ovat luonnollisesti paljon monipuolisemmat kuin omani ja ennen kaikkea on hän mainio välimies minun ja vartiain välillä. Viimemainituille on minun ollut hyvin hankala toimittaa tarpeellisimpiakin asioitani, sillä heillä ei tunnu olevan aikaa, vielä vähemmän kärsivällisyyttä, kuunnella minun vajanaista venäjääni. Toisin on toverini laita. Hänelle saan selvitetyksi monimutkaisenkin asian, minkä hän sitten puolestani tulkitsee vartialle.
Niinpä saan tänään, kävelyltä palattuamme, kuulla toveriltani, että vankilan kirjastossa on myöskin ulkomaalaista kirjallisuutta. Lisäksi tietää hän, että vartiat ovat velvollisia vangin pyytäessä antamaan nähtäväksi kirjaluettelot, joista omaan lainauslistaansa saa merkitä haluamainsa kirjain numerot. Ihastun luonnollisestikin tämän kuullessani ja pyydän toveriani heti anomaan vartialta ulkomaisen kirjallisuuden kataloogia. Hän täyttää pyyntöni ja moniaan hetken kuluttua ojentaa vartia oviluukusta suuren, mustakantisen luettelon.
Ahnaasti käyn siihen käsiksi. Ihmeekseni huomaan, että kirjastossa on melkoinen määrä latinan, saksan, ranskan, englannin, puolan ja unkarin kielistä kirjallisuutta. Merkitsen listaani useita kymmeniä saksankielisiä teoksia sekä lisäksi moniaita latinankielisiä. Kirjat vaihdetaan aina maanantaisin siten, että aamulla leipäannoksia jaettaessa otetaan luetut kirjat sekä niitä seuraava lainauslista takaisin, minkä jälkeen uudet kirjat jaetaan päivällisaikana.
Kun lainauslistassani ei tähän saakka ole ollut mitään omia merkintöjäni, ovat kirjastonhoitajat pistäneet minulle aina oman valintansa mukaan pari venäläistä "knigaa" sekä kolmanneksi jonkun pahvikansiin sidotun pienen suomenkielisen kirjan. Mitä teitä nämä kotimaisten kirjamarkkinoidemme tuotteet ovat Shpalernajan kirjastoon kulkeutuneet, on minulle aivan tietämätöntä. Ulkomaisen kirjallisuuden kataloogiin niitä ei ainakaan ole merkitty.
Viimeksi kuluneella viikolla on minulla ollut luettavana piispa Råberghin "Muistelmia" ja sitä edellisellä vanha tuttavani koulupoika-ajoilta, suomennos Felix Dahnin kertomuksesta "Felicitas".
Kaikissa niissä on ollut suomalaisten toisilleen huomaamattomalla pistemerkinnällä lähettämiä tervehdyksiä. Eräässä on huomautettu, että sen ja sen niminen suomalainen vanki on epäluotettava, minkä vuoksi häntä on kartettava. Nimi on minulle ennestään tuntematon.
Iltapäivällä saa toverini halun oppia suomea. Länsimaiset kirjaimet oppii hän kädenkäänteessä ja hirveän tyytyväisenä alkaa hän nyt tankkailla suomalaisia sanoja kielioppaani alkulauseesta. Lausuminen ja korostus on tietysti päin mäntyä. Esimerkiksi minun nimeäni ei hän tahdo mitenkään oppia oikein lausumaan, vaan kuuluu se hänen suussaan väkisinkin: Vilkuuna.
Aluksi opettelee hän ulkoa tavallisimmat tervehdyssanat. Ja niinpä hän sitten myöhemmin illalla saa minut samanlaisen ällistyksen valtaan kuin papukaija Robinsonin, kirkaistessaan äkkiarvaamatta erään englanninkielisen lauseen, jonka viimemainittu oli sille aikoja ennen opettanut.
Ollessamme jo vuoteessa nostaa toverini näet äkkiä päänsä tyynystä ja lausuu:
— Hjuva yötta, toveri!
X
UUSIA SUOMALAISLÖYTÖJÄ.
Olen jo maininnut, että saatuani historiallisen näytelmäni valmiiksi ja käytettyäni siihen kaikki luettavaksi saatujen kirjaini tyhjät tilat oli minulle alkanut ikävä työttömyyden aika. Sitä ei onneksi kuitenkaan kestänyt kuin parisen viikkoa. Kun näet eräänä päivänä osastonvartia tuli taasen kopissani pistäytymään, kysyin häneltä, eikö ollut mitään mahdollisuutta saada paperia, että voisi kirjoittelemalla aikaansa lyhentää.
— Ei shua bumagaa, a vihkon shuat, — kuului äijän vastaus.
— Vihkon? Saanko minä siis tilata kaupungilta kirjotusvihkon? — kysyn minä ihastuneena ja tuskin korviani uskoen.
— Ka shuat, ja sitt' kiruta!
Senkin äijäkränä, kun ei ole sitä ennen sanonut! päivittelin itsekseni, mutta toisaalta tunsin itseni tavattoman iloiseksi saamastani tiedosta. Heti seuraavana perjantaina kirjotin tilauskirjaani muun muassa sanat: "1 tetrad bolshavo sorta": 1 vihko suurta lajia.
Ja katso, viikon kuluttua siitä toi osaston äijä minulle ruplan maksavan, sinisiin pahvikansiin sidotun vihkon, jossa oli 71 lehteä. Lehdet oli vankilan kansliassa numeroitu sekä niiden lukumäärä ilmotettu viime sivulla, johon myös yksi päällikönapulaisista oli kirjottanut nimensä sekä painanut sen alle laajan lakkasinetin. Kaikki tämä sitä varten, että voitaisiin helposti kontrolleerata, onko vanki käyttänyt lehtiä johonkin salaiseen kirjevaihtoon.
Kohta saatuani tietää, että oli mahdollisuus hankkia kirjotusvihkoja, oli mielessäni alkanut elää eräs laajempi romaaninaihe. Ja niinpä heti vihkon saatuani olin alkanut intensiivisesti työskennellä. Viikkoa ennen toverin ilmestymistä olin saanut ensimäisen vihkon täyteen kirjotetuksi sekä tilannut jo uuden.
Muutamia päiviä yhdessä elettyämme saapui se vankilan kansliasta asianmukaisesti numeroituna ja leimattuna, joten minä pääsen jälleen työtäni jatkamaan. Toveri ei tuota läheskään niin suurta häiriötä kuin alussa olin pelännyt; sillä minun kirjottaessani kuluttaa hän aikaansa lukemalla tai naputtelemalla. — — —
Istunpa nyt eräänä iltapäivänä työni ääressä ja annan kynän kiitää pitkin vihkon sivuja. Toverini istuu jakkarallaan toisella puolen pöytää, edessään avonainen kirja. Mutta se on siinä vain näön vuoksi, sillä itse asiassa on hän vilkkaassa naputuskeskustelussa naapurimme Sobolevin kanssa.
Hetken kuluttua keskeyttää hän naputuksensa, nousee paikaltaan, laskee klosettiin vettä, käärii oikean käden hihansa aina kyynärpäähän saakka ja heittäen minuun hymyilevän katseen tarttuu lattiarasuun. Sen upottaa hän klosetin kuiluun ja hetken sitä siellä huljutettuaan nostaa sen äkkiä kranan alle ja vääntää kuivaksi.
Silmät pystyssä seuraan minä hänen omituista puuhaansa, josta en käsitä tämän taivaallista. Hän vain hymyilee ja uudistaa saman tempun vielä pari kertaa.
Sitten kumartuu hän klosetin ääreen ja huutaa:
— Halloo!
— Halloo! — vastaa klosetista omituisen ontolta kumahtava ääni.
— Sdravstvyjte, tavarishtsh! — jatkaa toverini.
— Sdravst … — kuuluu klosetista.
Ja yks kaks on toverini vilkkaassa haastelussa klosetista vastailevan salaperäisen olion kanssa.
Asia valkenee minulle kyllä piankin. Kulkeehan väliseinän sisässä likatorvi, johon joka kerroksen kohdalla yhtyvät kummaltakin puolen klosettien torvet. Toverini ja seinän takana asuva Sobolev ovat poistaneet niin sanotun vesilukon, t.s. sen veden, joka aina jää klosetin nieluun sulkien sen niin, ettei likatorvesta pääse mitään löyhkää koppiin tunkeutumaan. Siten on heidän välillään avonainen torviyhteys, jota pitkin he nyt vallan mukavasti voivat keskenään jutella.
Mutta jos Vuoksi poistaa samalla tavoin vesilukon klosetistaan, voi hänkin puhua meidän koppiimme, juolahtaa äkkiä mieleeni. Esitän asian toverilleni kohta kun hän on laannut juttelemasta Sobolevin kanssa.
— Tietysti, — vahvistaa toverini ja ryhtyy heti naputustietä tekemään Vuokselle selkoa tästä uudesta puhelutavasta — mikä itse asiassa ei ole äsken tehty keksintö, kuten toverini kertoo, vaan on ollut jo sekin venäläisissä vankiloissa aika yleisesti käytännössä.
Kun asia on Vuokselle selvinnyt, ilmottaa hän, nähtävästi hiukan emmittyään, avaavansa "telefoonin". Minun olisi nyt tehtävä samoin, sillä toverini on puhelun lopetettuaan pannut vesilukon jälleen kiinni. Tosin se tuntuu koko lailla vastenmieliseltä, mutta halu kuulla pitkästä aikaa oikeata sivistynyttä suomea sekä saada suullisesti jutella kohtalotoverin kanssa on paljon voimakkaampi. Ja niinpä minä käärin hihani, sytytän paperossin vastamyrkyksi ja käyn reippaasti samaan toimeen kuin toverini äsken.
— Halloo, onko se Vuoksi?
— On, terve!
Hänen äänensä kuuluu kuin maan alta, mutta kuitenkin aivan selvästi.
Olemme vielä niin arkoja ja tottumattomia, ettemme yllätyksen pelosta uskalla pitempään sananvaihtoon antautua. Sovimme siitä, että milloin jompikumpi haluaa telefooni-keskustelua, ilmottaa hän siitä toiselle lyömällä kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen. Kun toverinikin on vaihettanut suulliset tervehdykset Vuoksen kanssa, suljemme telefoonin.
Hauskalta tuntuu tietoisuus, että voi milloin hyvänsä antautua suulliseen keskusteluun oman kansalaisensa kanssa. Tunnen siitä kellarin pimeydestä, missä edelliset kuukaudet sain elää, päässeeni jo koko lailla väljemmille vesille.
Tavaksemme tulee tämän jälkeen kutsua naputusta sähkötykseksi sekä
W.C:tä telefooniksi.
Istun taas eräänä päivänä työni ääressä, toverini naputellessa Vuoksen kanssa. — — —
— Tam toshe finn! — lausuu toverini ja viittaa lattian alle.
Jätän paikalla kynäni, napautan kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen sekä kyykötän seuraavassa hetkessä telefoonin ääressä.
— Mitä tuo toverini höpisee, että tässä meidän allammekin olisi suomalainen? — kysyn, kun Vuoksi on ilmestynyt toiseen päähän.
— Kyllä siellä on.
— Kuka?
— Proviisori S. Nykaarlepyystä.
— Kuinka löysitte hänet?
Vuoksi kertoo, että kun hän on jo kauan ollut eri puolilla olevien naapuriensa yhteydessä, mutta ylhäältä, neljännestä kerroksesta, ei ole koskaan naputuksiin vastattu, vaikka sieltä pitkin päivää kaikuu miehen askeleet, päätti hän keinolla millä hyvänsä ottaa siitäkin eläjästä selvän. Niinpä kiipesi hän äsken pöydälle seisomaan ja huusi lämpöjohtotorven juuritse katon läpi: — Kto tam? Kuka siellä?
Ja katso, hänen pari kertaa toistettuaan saman kysymyksen sekä suomeksi että venäjäksi, kuului ylhäältä vastaus:
— He, suomalainen!
Kumpikin ilmotti nimensä ja pian oli tuttavuus heidän välillään rakennettu.
— Ettekö selittänyt hänelle telefoonikeinoamme?
— Kyllä, mutta ehkä hän ei uskalla avata. Koetanpa vielä kehottaa häntä.
Kuluu jokunen hetki, alhaalta alkaa kuulua veden loiskinaa ja pian sen jälkeen hieman arkaileva: — Halloo!
— Halloo, halloo! — vastaavat eri suunnilta minun ja Vuoksen äänet.
Viimemainittu suorittaa esittelyn ja niin on meitä nyt keskinäisessä yhteydessä kolme suomalaista. Proviisori S., jota syytetään samoista asioista kuin minuakin, on tuotu tänne myöskin keskikesällä. Kuukausmäärin me kolme siis olemme eläneet lähimpinä naapuruksina: päivittäin ovat minun askeleeni kaikuneet herra S:n korvissa, samoinkuin hänen askeleensa Vuoksen korvissa, ilman että kuitenkaan olemme toisistamme tienneet tämän taivaallista.
Hra S. ei ole osannut naputuskieltä enempää kuin minäkään näihin saakka. Vuoksi sen sijaan on oppinut sen omin päinsä jo aikoja sitten. Hän oli löytänyt kaavan koppinsa pimeästä peräseinästä, päässyt selville asiasta sekä alkanut yksikseen harjotella. Sitten oli hän sen avulla päässyt vähin erin yhteyteen venäläisten naapuriensa kanssa.
Sanelemme nyt hra S:lle naputuskaavan, että hänkin voi ryhtyä harjottelemaan sekä käyttämään sitä keinoa lyhemmässä sananvaihdossa. Tätä suullista puhelua hän pelkää, arvellen että meitä mahdollisesti vakoillaan. Venäläinen toverini vakuuttaa, että sellaista on venäläisissä vankiloissa kyllä ennen tehty, mutta ei nyt enää. Enkä minäkään, tarkemmin asiaa sekä sellaisen vakoilun käytännöllistä järjestelyä ajatellen, voi pitää sitä mahdollisena.
Tyhjennettyämme toisillemme niukat uutisvarastomme sekä vahvistettuamme toistemme valoisaa luottamusta tulevaisuuteen sekä oikean asian voittoon, lopetamme "konferenssin" ja annamme vesivirran sulkea puheluväylämme. Mutta hauskana ja lämmittävänä tosiasiana jää mielenpohjalle tietoisuus, että meitä on jo kolme suomalaista toistemme yhteydessä. Se on omiaan lisäämään turvallisuuden ja voiman tunnetta. Ja kuka tietää, mitä löytöjä me edelleenkin voimme tehdä, sillä kaikesta päättäen istuu suomalaisia siellä täällä ympäri Shpalernajaa.
Myöskin toverini laajentaa päivä päivältä tuttavapiiriään. Alhaaltakäsin on hän löytänyt kaksi tuttua poliittista vankia, joiden kanssa hän saattaa olla telefooniyhteydessä. Kun lisäksi muistamme naapuri Sobolevin sekä päällämme asuvan anarkisti Solovjovin, on meitä kaikkiaan viisi miestä, jotka saattavat yhtaikaa keskenään jutella. Siis täydellinen konferenssi W.C:n ääressä!
Mikäli totumme ja käymme rohkeammiksi telefoonin käyttämisessä, sitä useammin panevat nämä viisi venäläistä tavarissia toimeen tunninkin kestäviä konferensseja. Ja juttelemista heillä piisaa. Jej bohu, sitä turinaa! Ja kun he kuuluvat kolmeen eri puolueeseen, syntyy heillä tavallisesti väittelyitä periaatteellisista kysymyksistä. Silloin, väittelyn tiimellyksessä, leiskahtelee toverini tukka, silmät kipinöivät ja hänen siinä varsin epämukavassa asennossa kyyköttäessään huitoo aina toinen käsi tuimasti ilmassa. Väliin oikein tulistuessaan näyttää hän olevan valmis siinä tuokiossa syöksymään päälleen klosettiin, päästäkseen käsiksi toveriensa tukkaan. Mutta kun se ei kuitenkaan käy päinsä, tyydyttää hän yli äyräittensä kiehuvaa sisuaan "soittamalla telefoonin kiinni toisten korvaan", t.s. ponnahtaa yhtäkkiä pystyyn ja nykäisee vesisäiliön vivusta, niin että vesi pauhaten syöksyy klosettiin ja sulkee puheväylän.
Silmät kipinöiden kävellä huitoo hän sen tehtyään edestakaisin, samalla kuin hänen huuliltaan kumpuaa kokonainen tulva venäläisiä kirouksia ja haukkumasanoja sekä julmistuneita valoja, että hän ei ikipäivänä antaudu keskusteluun mokomain kanssa. Mutta kun hän on ehtinyt tyyntyä ja polttaa pari paperossia, lontikoi hän telefoonin uudelleen auki ja hänen suustaan kuuluu mitä leppoisin ja vilpittömin tervehdys:
— Sdravstvyjte, tavarishtshi!
Ja niin on moniääninen, keskeytymätön, puuropadan kiehuntaa muistuttava turina jälleen täydessä käynnissä.
Kerran kuulen toverini, jutellessaan telefoonitse kahdenkesken Solovjovin kanssa, mainitsevan että hänellä on toverina suomalainen kirjailija.
— Suomalainen? — vastaa Solovjov kummastuneena. — Missä hänet sitten on vangittu?