— Kotonaan Suomessa.
— Mutta niillähän on "aftanomia".
— Ei niillä ole enää mitään aftanomiaa, — kuuluu toverini selitys.
Eräänä päivänä saa toverini aihetta tiedustella, mihin puolueeseen minä kuulun. Koska hän selvästikin tarkoittaa venäläisiä puolueita, vastaan ykskaikkisesti, etten kuulu mihinkään puolueeseen, että olen vain pelkkä suomalainen.
— Nu kak? — ällistyy toverini, joka tuntuu pitävän mitä luonnollisimpana asiana, että minä valtiollisena vankina kuulun johonkin radikaaliseen puolueeseen.
— Vyj revaljutsiannyj? — tinkaa hän.
— Njet, — vastaan töykeästi, sillä olen hiukan huonolla tuulella enkä halua jutella.
Ja itse asiassa minä en olekaan mikään vallankumouksellinen venäläisessä mielessä, sillä yhdentekeväähän meille on, onko heillä vallassa Nikolai Romanov tai joku demokraattinen sakikunta, samoja ryssiä ja Suomen oikeuksien polkijoita he joka tapauksessa pohjaltaan ovat. Selvintä olisi minun siis vastata olevani suomalainen separatisti eikä mitään muuta, mutta en huoli herättää toverissani kuten joka ainoassa venäläisessä salassa uinuvia natsionalistisia vaistoja, vaan vaikenen happamella muodolla ja koetan syventyä työhöni.
Mutta tavarissi ei anna rauhaa, vaan jatkaa itsepäisesti tiedustelujaan.
— Vyj moshet bytj narodnik?
Narodnik? Ehkäpä voisin, päästäkseni hänestä rauhaan, myöntää olevani sitä. Mutta mitähän tuo "narodnik" oikein tahtonee sanoa? Kysäisenpä Vuokselta.
— Maalaisliittolainen, — naputtaa Vuoksi vastaan.
Mitä lähemmältä olen samannimisen kotimaisen luokkapuolueemme henkeen tutustunut, sitä vastenmielisemmän vaikutuksen on se minuun tehnyt. Siksi on vastaukseni äskeistä töykeämpi: — njetu!
Toverini näyttää ihan onnettomalta, kun ei saa minua mihinkään puoluekarsinaan sijoitetuksi.
Ylhäällä kumisevat Solovjovin askeleet ja mieleeni juolahtaa mainita, että minä tunnen sympatiaa anarkisteja kohtaan.
Toverini katse kirkastuu, silmänräpäyksessä asettuu hän lämpöjohtotorven juurelle sekä naputtaa ylös lauseen:
— Moj tavarishtsh anarchist.
— Ei anarkisti, vaan tunnen ainoastaan sympatiaa anarkisteja kohtaan, — ehätän minä hätään, peläten että Solovjov, ihastuneena uuden puoluetoverin löydöstä haluaa heti päästä keskusteluun kanssani.
Hiukan jäähtyneenä naputtaa toverini nyt perään tuon oikaisun.
— Sanokaa hänelle tervehdykseni, — kuuluu Solovjovin vastaus.
Mikäli tietomme naputus- ja telefoonitietä laajenevat lähimmässä ympäristössämme istuvista vangeista, sikäli vakaantuu minussa käsitys siitä, että tämän kuolleen talon suurilukuinen asukasmäärä on pantu kokoon mitä kirjavimmista aineksista. Toverini on nyt sosialivallankumouksellinen. Naapurimme vasemmalla kädellä, Golikov, on sosialidemokraatti, hänen takanaan istuu Davydov-niminen anarkisti, sen takana eräs virolainen Oberschneider, jota syytetään saksalaisesta vakoilusta. Jossain taampana hänen takanaan kuuluu istuvan samasta asiasta syytettynä lutherilainen pappi Itämerenmaakunnista. Päällämme asuvan anarkisti Solovjovin toisella puolen istuu viljakeinottelusta syytetty rikas juutalainen, toisella taas arsenikin salakuljetusta harjottanut kiinalainen. Sobolevin alapuolella taasen kuuluu istuvan joku pommijuttuihin sekaantunut lättiläinen. Ja siellä täällä ympäri Shpalernajaa istuu tämän kansanpaljouden keskellä meitä suomalaisia "separatisteja".
Mikä Baabelin sekotusta muistuttava konferenssi siitä syntyisikään, jos nämä kaikki pääsisivät yhteistä kokousta pitämään! Mutta niin kokoonpanoltaan kirjava kuin tämä Shpalernajan kantaväestö onkin, liittää sen yksi asia kuitenkin lujaksi, solidaariseksi kokonaisuudeksi: viha vankiloita, santarmeja ja yleensä tsaarillista despotiaa vastaan.
XI
VANKILAMIETTEITÄ.
Olen nyt vankilan kirjastosta ruvennut saamaan niitä saksankielisiä kirjoja, joita "suuresta luettelosta" merkitsin lainauslistaani. Ensimäisten joukossa on aikoinaan kuuluisan kapteeni Dreyfus'in muistelmateos: "Viisi vuotta elämästäni", jossa hän lyhyissä päiväkirjamuistiinpanoissa kuvailee vankinaoloaan Pirunsaarella.
Todellakin mielenkiintoinen kirja henkilölle, joka itsekin istuu vankilamuurien sisällä!
Ensi päiviä Shpalernajassa ollessani lohdutin usein itseäni muistelemalla ensimäisen "separatistimme" Yrjö Maunu Sprengtportenin isää, joka venäläisessä sotavankeudessa ollessaan sai erään karkausyrityksen takia kahleisiin sidottuna virua kokonaista seitsemäntoista kuukautta pimeässä tornissa sekä elää koko tuon ajan pelkällä vedellä ja leivällä. Jos siis suomalaisen separatismin kantaisä on kunnialla kestänyt sellaisen kokeen, niin kehtaisimmeko me, hänen myöhäsyntyiset aatteelliset jälkeläisensä, masentua oloissa, joita niihin verraten täytyy sanoa kerrassaan ruhtinaallisiksi? Onhan täällä sentään tilaisuus liikkua vapaasti kopissaan, johon pääsee päivänvalo tunkeutumaan, syödä joltisenkin hyvää muonaa — kuten on laitani nyt enemmän rahoja saatuani —, nukkua yöt mukiinmenevällä vuoteella, lukea ja kirjotella, vieläpä seinien läpi "seurustella" naapurien kanssa. Totisesti, tuskin on oloja, joissa ei voisi lohduttautua tuolla entisen ylioppilastoverini usein käyttämällä lauseella: huonommin voisi olla.
Samantapaisiin itselleni edullisiin vertailuihin antaa Dreyfus'in kirja runsaasti aihetta, samalla kuin se luo valaistusta siihen mädännäisyyteen ja rutivanhoillisuuteen, joka Ranskan yhteiskunnallisessa elämässä versoo sileän kansanvaltaisuuden naamarin suojissa. Suorastaan uskomattomat ovat ne olot, joissa tuo väärän puoluetuomion uhriksi joutunut upseeri on saanut viettää puolikymmentä vuotta. Hänet on mitä täydellisimmin eristetty muusta maailmasta eikä vartian tuijottava silmäpari jätä häntä hetkeksikään rauhaan paremmin yöllä kuin päivälläkään. Hänen huoneensa, jonka katonrajassa olevasta ikkunasta hän ei koskaan voi kurkistaa ulos, on rautaristikolla jaettu kahtia ja tuon ristikon takana käyskelee ympäri vuorokauden ladatulla kiväärillä asestettu vartia, jota ohjesääntö kieltää vaihtamasta ainuttakaan sanaa vangin kanssa. Mutta ei siinä vielä kyllin, vaan yöksi kahlehditaan vanki jaloistaan vuoteeseen kiinni, niin että hänen on mahdoton vapaasti kääntyä kyljeltä toiselle. Siis suoranaista kidutusta! Ja sillä tavalla kohtelee vankejaan vapaudellaan ja uudenaikaisella sivistyksellään pöyhkeilevä Ranska! Mutta onhan näinä vuosina monessa muussakin asiassa niin hyvin Ranskan kuin Englanninkin nähty toteuttavan lausetta: kaunis on kakku päältä j.n.e.
Mutta olkootpa olot vankilassa kuinka siedettävät hyvänsä, kuitenkin kalvaa vankia lakkaamatta tietoisuus siitä, että hänen vapautensa on supistettu mitä ahtaimpiin rajoihin ja että hänen kintereillään aina seuraa asestettu vartia, milloin hän pääsee ahtaasta kopistaan vähänkään liikkumaan. Kuinka ahdistavasti vaikuttaakaan jo tietoisuus siitä, että ovi on ulkoapäin lukittu ja että itse on kykenemätön sitä avaamaan. Sen tulin hyvin huomaamaan jo Oulun lääninvankilassa. Alussa, ennenkuin titulus Enehjelm otti vankilakomennon huostaansa, jätti vartia päivisin usein koppini oven sulkematta, joten minä saatoin tuolloin tällöin pistäytyä käytävään jalottelemaan tai juttelemaan siellä olevain vartiain kanssa. Mutta vaikkapa en kopistani liikkunutkaan, vaan istuin pöydän ääressä lukien tai kirjottaen, tuntui niin mieluisalta ja vapauttavalta tieto siitä, että ovi ei ole lukossa ja että minä voin mielinmäärin astua siitä ulos, mikäli vain tahdon. Mutta kuinka masentavalta ja ikäänkuin henkeä ahdistavalta tuntuikaan sen jälkeen kun ovi oli aina lukittuna.
Tässä sisään suljetussa ja alituisen silmälläpidon alaisessa elämässä syöpyy jokaisen vangin mieleen mitä intensiivisin viha kaikkia telkiä, kaltereita, vartiaunivormuja ja yleensä vankilalaitosta vastaan. Se on omiaan kehittämään jokaisessa asukkaassaan anarkistisia taipumuksia. Mitä ahtaammalle alalle fyysillinen elämä on rajotettu, sitä kiihkeämmin toimii mielikuvitus, suunnitellen mitä fantastisimpia sekä vankilasta vapautumisen että pysyvän vapauden muotoja.
Mitä moninaisimmat utopiiat kukkivat vankilan raskaassa, ummehtuneessa ilmassa.
Eräänä päivänä pysähtyy Solovjev, tuntikausia samaa suoraa viivaa pitkin miteltyään koppinsa lattiaa, lämpöjohtotorven luo ja naputtaa meille toisille yhden ainoan, näin kuuluvan lauseen:
— Kohta tulee aika, jolloin vankiloita ei enää ole.
Minkä pitkän ajatussarjan tulos tuo lause lieneekään? Ja mikä ruusunhohteinen tulevaisuuden valtio sen taakse kätkeytyneekään! Valtio, tai paremmin sanoen yhteiskunta, jossa kukaan ei omista minkäänlaista valtaa, sillä onhan filosofimme anarkisti. Näen niin elävästi hengessäni, kuinka tuo anarkistifilosofi, jolla neljästäkolmatta ikävuodestaan huolimatta on tuuhea täysparta ja kalju pää — olen akkunastamme nähnyt hänet kerran kävelypaikalla — herkeämättä käyskelee tuolla yläpuolellamme — kuinka monesti hänen raskaat askeleensa tuovatkaan mieleeni Borkmanin! — ja syvälle painuneet silmät tulisina kiiluen panee pala palalta kokoon suurta tulevaisuuden valtiota.
"Die Fantasie regiert die Welt."
Mutta tuleekohan sitten koskaan sellaista aikaa, ettei vankiloita enää tarvittaisi? Ei ainakaan niin kauan kuin maanpinnalla säilyy järjestetty yhteiskuntaelämä, olkoon sitten sosialistinen tai porvarillinen. Pantakoon ihmiskunnan hyväksi toimeen miten pitkälle meneviä uudistuksia tahansa ja sovitettakoon oikeudenkäyntilaitokseen kuinka humaanisia ja uusaikaisia menettelytapoja hyvänsä, aina tulee yhteiskunnan pohjalle valumaan sellaista pohjasakkaa, jonka eristäminen yhteiskunnasta on yleisen rauhan ja turvallisuuden kannalta välttämätöntä. Ja usko, että yhteiskuntamuotoja muuttelemalla voitaisiin ehkäistä tuollaisen pohjasakan syntyminen, on lapsellinen ja naivi. Se on yhtä lapsellista kuin uskoa, että ihmisestä voitaisiin jonkun operatsionin avulla poistaa eräitä vissejä taipumuksia, joita kristinusko nimittää perisynniksi.
Usein askartelee venäläisessä vankilassa viruvan poliittisen vangin mielikuvitus myöskin kuolemanrangaistuksessa. Eikä kummakaan, sillä synkentäähän monenkin raskaammin syytetyn vangin tulevaisuuden perspektiiviä hirsipuun varjo.
Eräänä sateisena sydänyönä lokakuun lopulla, kun valot vankilassa ovat jo aikoja sitten sammutetut, havahdun keveästä puoliunestani siihen, että toverini töykkii minua hellävaroen päähän.
— Toveri, kuuletteko? — kuiskaa hän. Kohotan pääni tyynystä ja jännitän kuuloani.
Hiljaisuus peittää vankilan ja tasaisesti, unettavasti ropisee sade ikkunaruutuihin. Mutta sen keskitse kuuluu vankilan sisäpihalta tasainen: — töf, töf, töf…
— Aftamabil? — kysyn kummastuneena.
— Da, — kuuluu pimeän keskeltä toverini kuiskaus, — vievät varmaan jotakin vankia hirtettäväksi.
Uh! Siinä tuokiossa kaikkoaa uni silmistäni. Emme juttele sen pitemmälle, mutta kaksi pimeän keskeltä kiiluvaa paperossia osottaa, että miesten aatokset ovat kiihkeässä toiminnassa.
Elävinä kuvasarjoina tunkeutuu vastustamattomasti mieleeni kuolemaan tuomitun viime matka. Levotonna, unta saamatta, jokaista ulkoa tulevaa ääntä säikkyen käyskelee kopissaan vanki, jonka silmät ovat kuopalle painuneet ja kelmeitä kasvoja ympäröi hoidotta jäänyt, naavainen parta. Kauhusta jähmettyneenä pysähtyy hän peräseinän nojalle, kun sydänyön hetkenä joukko vartioita astuu hänen koppiinsa. Heidän synkän vakavista muodoistaan ja välttelevistä silmäyksistään arvaa hän heidän asiansa. Tahdotonna, kuin puolittain jo toiseen maailmaan siirtyneenä, seuraa hän heitä ulos kolkkoon yöhön. Ajatukset ovat herpautuneet, mielikuvitus kohmettunut ja ainoastaan kuuluvista sydämenlyönneistä tuntee hän vielä elävänsä, kun hän suljetussa automobilissä, äänettömän sotilasvartion keskellä kiitää eteenpäin… Saavutaan kolkkoon, yksinäiseen paikkaan. Valjun syysaamun kajossa näyttävät niin oudoilta ja elottomilta saapuvilla olevat vartiat ja viranomaiset ja kaikki ne välttelevät katsoa häntä silmiin…
Uh! koetan kääntää mielikuvitukseni miellyttävämpiin asioihin, mutta itsepintaisesti seuraavat ne tapausten kulkua loppuun saakka. Niin, kuulen elävästi hirsipuun ritinän ja sitten mullan kahinan, kun sitä vieritetään vielä lämpimän ruumiin peitteeksi…
Kun mielikuvitus on vihdoinkin saatellut tapaukset loppuun saakka, herää minussa silmitön raivo hirttorangaistusta vastaan. Sellaisessa kuolintavassa on jotakin esteettisesti vastenmielistä ja rumaa. Miksi eivät sivistyskansat ole ottaneet käytäntöön kuolintapaa, jossa edellä käypä kuolemankauhu supistuisi mahdollisimman vähään?
Ja onko sitten itse kuolemanrangaistus lainkaan tarpeellinen? Ainakin minun mielestäni se visseissä tapauksissa on. Nouseehan tuolloin tällöin kansameren syvänteistä atavistisia hirviöitä: joukkomurhaajia, törkeitä lasten raiskaajia ja sen semmoisia. Selittäköönpä uusaikainen tiede sellaiset kuinka syyntakeettomiksi ja sairaiksi tahansa, joka tapauksessa vaatii ihmisten siveellinen — vai sanoisimmeko esteettinen? — tunne, että sellaiset epäsikiöt mitä pikimmin opereerataan pois ihmiskunnan yhteydestä. Tietysti kuolemanrangaistus siinä mitassa kuin Venäjän tsaarivalta on viimeisiin saakka sitä harjottanut, on sulaa raakalaisuutta.
On omituista, kuinka oikeudenkäynnin uudistuessa nykyajan vaatimuksia vastaavalle kannalle, kuolemanrangaistus kaikissa maissa, missä se vielä on voimassa, on sitkeästi säilyttänyt keskiaikaisen luonteensa. Luulisi nykyaikaiselle oikeuskäsitykselle kidutuksen olevan kokonaan vieraan. Mutta kuitenkin sisältyy sitä runsain määrin käytännössä oleviin kuolemanrangaistustapoihin. Itse kuolinhetki niin hirtettäessä kuin mestattaessa tai ammuttaessa on tietysti sangen lyhyt ja tuskaton — paljon lyhempi ja tuskattomampi kuin tautivuoteella —, mutta se on tuo edellä käypä kuolemankauhu, joka muodostuu raskaaksi henkiseksi kidutukseksi. Se iskee kyntensä jokaiseen sinä hetkenä kuin kuolemantuomio julistetaan ja raatelee häntä yhä pahemmin aina tuomion täytäntöönpanohetkeen saakka. Yhtä kaameana painaa odotuksen kauhu tuomittua, olkoon sitten kysymyksessä hirtto, mestaus, ampuminen tai amerikalainen sähkötuoli. Mutta jos kuolemanrangaistus kerta säilytetään, niin onko mahdollista poistaa tai heikentää tuota edeltävää kauhua? On kyllä. Ajatelkaammepa vain erästä vanhain athenalaisten käyttämää tapaa, jonka niin hyvin tunnemme Sokrateen kuolemasta. Että tuomittu saa vuoteella vankihuoneessaan itse tyhjentää viinimaljan, johon sekotettu myrkky hiljaa ja huomaamatta siirtää hänet toiseen maailmaan, onhan se kokonaan toista kuin synkkien aseellisten vartiain keskellä kulkea vielä synkemmälle teloituspaikalle. Tietoisuus siitä, että tuomion saa itse panna toimeen, vieläpä niin esteettisesti miellyttävällä tavalla kuin tässä athenalaisten menettelyssä, on omiaan varsin suuresti heikentämään kuolemankauhua. Koettavathan monet kuolemaantuomitut päästä tuon kauhun kynsistä tekemällä itsemurhan, jos suinkin saavat siihen tilaisuutta. Mutta kun kuolemaan tuomittuja tarkoin valvotaan ja estetään sitä tekemästä, vieläpä kaikin tavoin estetään heitä saamasta huumausainetta, se osottaa selvästi, että entisaikainen kidutusmenetelmä on käytännössä säilynyt, jos kohta se teoriiassa onkin kielletty.
Rikollisen opereeraamiseen pois ihmiskunnan yhteydestä voisi tietysti, esim. lääkärin apua käyttäen, suorittaa vieläkin huomaamattomammin.
Mutta, kuten sanottu, kaikista kuolemanrangaistustavoista on hirttäminen inhottavin eikä se muualla Europassa enää olekaan käytännössä kuin Venäjällä ja — Englannissa.
Tällaisia mietteitä kuhisee päässäni ja polttaen paperossin toisensa jälkeen valvon minä pitkälle aamuyöhön. Vasta vähän ennen hljephuutoa nukahdan keveään uneen.
Eräänä toisena yönä, kun unta odotellen kääntelehdin vuoteellani, kajahtaa yhtäkkiä vankilan pihalta, pimeyden ja hiljaisuuden keskeltä, niin läpitunteva ja vihlovan epätoivoinen huuto, etten sellaista ole ikinä kuullut. Säpsähtäen kohoan ryntäilleni ja heristän korviani, mutta mitään enempää ei kuulu, vaan huuto sammuu värähtämättömään sydänyön hiljaisuuteen, josta se oli kohonnutkin.
— Olikohan sekin kuolemaan vietävä tuomittu, joka siten tahtoi tovereilleen ilmaista viimeisen matkansa? — mietin itsekseni.
Mieleni tekisi haastella toverini kanssa, mutta hän nukkuu sikiunessa enkä henno häntä herättää. Golikov seinän takana on varmaankin unensa läpi kuullut saman huudon, sillä hän ääntelee tuskaisesti ja liikahtelee levottomasti vuoteessaan.
Mutta saanpa näihin aikoihin kirjallisuuden välityksellä tutustua myöskin amerikalaiseen vankilaelämään. Siihen valmistaa minulle tilaisuuden Upton Sinclairen teos "Der Sumpf", joka aikoinaan on suomeksikin ilmestynyt, vaikka minä en ennemmin ole tullut siihen tutustuneeksi.
Tyly kohtelu, huono ruoka, inhottava likaisuus ja syöpäläiset, siinä Sinclairen kuvaamain chikagolaisten vankilain huomattavimmat tunnusmerkit.
Niihin sekä venäläisiin ja Dreyfusin kuvaamiin ranskalaisiin vankiloihin verraten ovat suomalaiset vankilamme tavattoman paljon korkeammalla. Ainakin niiden huomioiden perusteella, joita tein Oulun lääninvankilassa, on puhtaus suomalaisissa vankiloissa ulkopuolella kaiken moitteen. Syöpäläisiä ei saa esiintyä. Jos sellaisia ilmestyy vankikoppiin, on vangin siitä heti ilmotettava vartialle, kuten kopin seinällä olevissa ohjesäännöissä määrätään. Sen jälkeen toimitetaan perinpohjainen desinfisioiminen ja vaatteiden "palvaaminen". Makuuvaatteet ja pesuvehkeet ovat moitteettomat ja ruoka parempaa kuin työ- ja talonpoikaisväellä arkioloissa — niitä todistaa sekin, että useimmat vankeusaikanaan lihovat. Kohtelu on ihmisellistä, vapaahetkien vietoksi tarjoaa vankilan huomattavan suuri kirjasto hyvää ja vaihtelevaa lukemista. Ja kun vielä muistamme, että luku- ja kirjotustaidottomille annetaan opetusta ja että likaisina, repaleisina ja syöpäläisistä kuhisevina vankilaan tulleet kulkurit lasketaan sieltä takaisin vapauteen puhtaina, pestyin ja paikatuin vaattein sekä taskussaan pakkosäästetyt kuukausirahat, niin täytyy sanoa, että ne ryövärijutut, joita sosialistimme yksinpä eduskunnan puhujalavaltakin ovat vankilaoloistamme toitottaneet, ovat valheellisia ja suunnattomasti liioteltuja. Sanon tämän omien kokemusteni ja havaintojeni perusteella, joita noilta suurisuisilta maailmanparantajilta usein puuttuu.
Mutta Sinclairen kirjaan palatakseni, niin seurasinpa suurella tyydytyksellä niitä räikeitä paljastuksia, joita se tekee amerikalaisen kansanvallan mätäpaiseisiin nähden. Olen varhaisimmasta lapsuudestani tuntenut syvää vastenmielisyyttä tuota karkearakeista nousukasyhteiskuntaa, tuota mauttomain pilvenpiirtäjäin, dollarikuningasten, neekerikyypparien ja markkinahuijarien luvattua maata kohtaan, eivätkä tätä tunnetta minussa ainakaan lievennä Sinclairen paljastukset trustiherrain suunnattomasta tunnottomuudesta, tuomarien häikäilemättömästä puolueellisuudesta ja poliisin ynnä muiden virkamiesten lahjottavuudesta.
Toverini on monta kertaa lausunut, että hän heti vankilasta päästyään lähtee Amerikaan, vapauden maahan. Alanpa nyt eräänä iltana, kun jo vuoteessa loikoen lueskelen Sinclairen kirjaa, selostaa sitä hänelle. Hän istahtaa vuoteeni reunalle ja, kuten tavallista, kuuntelee mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Värejä säästämättä levitän minä hänen eteensä näytteitä amerikalaisen vapauden ja kansanvallan hedelmätarhasta.
Ja katso, kohta on toverini vallannut Amerikaa kohtaan sama antipatia kuin minunkin. Hän ilmottaa jyrkästi, ettei hän lähde ikinä Amerikaan.
Veliseni Semen Jegorovitsh, mikä herttainen ja taipuisa sielu sinä oletkaan! Mutta luulenpa, ettet siinä niinkään tyhmästi tee, jos päätätkin luopua Amerika-aikeistasi. Jos sinä täällä olet tsaarin orja, niin siellä sinä joutuisit tuhatpäisen kansanvallan orjaksi — ja ero ei lopultakaan taitaisi olla kovin suuri.
XII
VALLANKUMOUKSEN ESITUNNELMIA.
— Jos kiipeät akkunaan, niin näet kävelypaikalla suomalaisen soturin.
Nämä sanat naputtaa minulle Vuoksi eräänä päivänä.
Nostan kiiruusti toverini jakkaran W.C:n päälle ja kiipeän venttiilin raosta kurkistamaan alas pihalle. Näen siellä kahdessakin karsinassa sotilashenkilön. Kumpikin ne ovat nuoria miehiä, toisella päällään venäläisen vänrikin univormu, toisella taasen viheriäinen puku ilman olkalappuja sekä lipaton kangaslakki ilman kokardia.
Arvelen, että tuo vänrikinpukuinen on mahdollisesti yksi niitä suomalaisia ylioppilaita, joita sodan alussa meni Venäjän armeijaan. Päätän kuitenkin vielä varmuudeksi kysäistä Vuokselta.
— Siellä on kaksikin sotilasta, kumpi niistä on suomalainen?
— Se viheriä takkitien. Se on saksalaisen jääkärin kenttäpuku.
— Saksalaisen jääkärin kenttäpuku! toistan minä itsekseni hölmistyneenä. Sitten annan kiiruusti merkin telefoonin avaamisesta ja tuokion kuluttua olemme jo suullisessa keskustelussa.
— Se on siis Saksan suomalaispataljoonan miehiä?
— Niin on. Tunnen hänet ulkomuodolta, vaikka nimeä en tiedäkään.
— Mutta kuinka ihmeen tavalla hän tuossa sotilaspuvussaan on tänne joutunut?
— En minä muuta ymmärrä kuin että pataljoonamme on Riian rintamalla ja hän on joutunut sotavangiksi.
Kylmät väreet karsivat ruumistani. Jos pataljoonamme todellakin on rintamalla, niin silloinhan heitä voi yksi toisensa jälkeen joutua sotavangiksi. Siinä tapauksessa odottaa heitä varma kuolemantuomio, jota paitsi se on alituisena vaarana meille muillekin suomalaisille vangeille. Sillä tietysti heidän, sotavangeiksi joutuneiden, joukossa on sellaisiakin, jotka kuoleman pelossa ja armahdusta toivoen tunnustavat kaiken, johtuen siten tekemään suuren joukon ilmiantoja sekä saattamaan kiikkiin meitä toisia.
— Mutta eikö ole ajattelematonta, että meikäläinen pataljoona on työnnetty Venäjän rintamalle? — virkan minä painostavan äänettömyyden jälkeen.
— Ihmettelen minäkin sitä, — vastaa Vuoksi. — Haaskaavat siten meidän pienen joukkomme, joka oli tarkotettu tärkeämpiä tehtäviä varten.
Kiipeän jälleen ikkunan nurkasta tirkistelemään. Siellä kävelee yhä tuo vihreätakki. Se on pienenpuoleinen nuori mies ja liikkuu hän tuimin askelin kuin häkkiin suljettu tiikeri. On kuin näkisin ne kuohuvat, ristiriitaiset, läheisen kuoleman värittämät ajatukset, jotka hänen päässään varmaankin risteilevät.
Ja samansuuntaisina risteilevät ajatukset omassa päässänikin, kun ääneti ja synkin ilmein alan mitellä koppimme permantoa. Toverini huomiota on kiinnittänyt juttelumme ja minun jännittyneet tähystelyni ulos. Luonnollisesti en kerro hänelle asiasta mitään, mutta kun hänkin kiipeää akkunaan tähystämään, kysäisen, mikä se vihreäpukuinen mahdollisesti on miehiään. Toverini arvelee häntä — venäläiseksi leipuriksi, ne kun kuuluvat käyttävän saman tapaista asua. Annan hänen tietysti vastaan väittämättä pitää harhaluulonsa.
Kolmannen kerroksen kopeissa — olen sen huomannut parturissa käydessäni, sillä hänen työhuoneensa on mainitussa kerroksessa — ovat akkunat alempana, jota paitsi sieltä lyhemmän välimatkan takia on muutenkin mukavampi pihalle tähystellä. Siksipä onkin Vuoksi ahkerasti ikkunan ääressä havaintoja tekemässä. Niinpä hän taas eräänä päivänä sähköttää minulle, että hän on kävelypaikalla keksinyt uuden vihreätakin.
Siis jo kaksi sotavankia!
Mutta miksi heitä täällä säilytetään? Eikö sellaisissa tapauksissa toimi kenttäoikeus ja tavallisesti ilman vitkasteluja? Vai käytetäänkö heitä täällä todistajina meitä toisia vastaan?
Tämän tapaisia kysymyksiä liikkuu mielessäni ja joka kerta ikkunaan kiivetessäni tunnen kammon sekaista jännitystä, että milloin sinne ilmestyy joku läheinen tuttavani viheriässä univormussa. Jonkunlaisena Damokleen miekkana heiluu meidän päällämme tämä viheriätakkisten ilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle.
Yhä uusia löytöjä tekee Vuoksi, kunnes tiedossamme on neljä viheriätakkista. Kaikki ne ovat meille kummallekin tuntemattomia.
Sitten saamme tietoja, jotka hieman rauhottavat mieltämme. Eräänä perjantai-iltana tiedottaa minulle Vuoksi:
— Lähelläni täällä kolmannessa kerroksessa istuu ylioppilas H. Hän on upseeri suomalaispataljoonassa ja on hänet vangittu kotimaassa käydessään. Sain tilaisuuden äsken saunaretkellä vaihtaa moniaan sanan hänen kanssaan. Hän piti aivan mahdottomana, että ne neljä olisivat sotavankeina tänne joutuneet.
Tämä tieto on omiaan tuntuvasti keventämään sitä taakkaa, jonka vihreätakkien Shpalernajaan ilmestyminen on hartioilleni laskenut. Vaikeaksi arvoitukseksi jää meille tosin vielä kysymys siitä, millä muulla tavoin, kuin sotavankeina, he sotilaspuvussa olisivat voineet ryssän käsiin joutua. Ennen pitkää saamme kuitenkin vastauksen tuohon meidän kannalta niin polttavaan kysymykseen.
Saamme tietää, että nuo neljä ovatkin kevytmielisiä ja luonteettomia roistoja, jotka omasta alotteestaan ovat Riian rintaman yli karanneet ryssän syliin sekä tehneet suunnattoman joukon ilmiantoja tovereitaan ja muita kansalaisiaan vastaan. Mutta siitä lähemmin tuonnempana. — — —
Jonkunlaisella jännityksellä odotamme keisari Nikolain riemujuhlaa, jota vietetään hänen valtaistuimelle nousunsa viidentenäkolmatta vuosipäivänä. Venäläisten vankien keskuudessa liikkuu huhuja, että sinä päivänä annettaisiin jonkunlainen manifesti, johon muka sisältyisi amnestia erinäisille valtiollisille vangeille. Me suomalaiset emme kuitenkaan pane tähän huhuun kovin suuria toiveita, ollen vakuutettuja siitä, että vapautuksemme täytyy tulla toiselta taholta.
Tsaarillinen anteliaisuus tänä suurena jubileumipäivänä supistuu kuitenkin — taskukellon kokoiseen nisupullaan, joka ylimääräisesti jaetaan kaikille vangeille ja joka sekin on leivottu erikoisen huonoista vehnäjauhoista.
Tämän merkkipäivän kuluessa naputan minä Vuokselle:
— Eikö harvinaisuuden vuoksi ja juhlapäivän kunniaksi heitetä tittelit pois?
Täten tulemme me lähemmin tuttaviksi, vaikka ulkomuodolta emme vielä toisiamme tunnekaan. Tai oikeammin sanoen: Vuoksi tuntee minut, sillä hän on useat kerrat nähnyt minut kävelypaikalla. Minun akkunastani on siksi hankala tirkistellä alas pihan pohjalle, etten ole voinut tarkoin erottaa Vuoksen kasvonpiirteitä.
Muutamana perjantaina näihin aikoihin tulee kylpemään mennessäni pohjakerroksen käytävässä vastaani ryhdikäs ja reippaasti astuva nuori herrasmies, sivellen kammalla kylvyn jäleltä kosteata tukkaansa.
— Hyvää huomenta! — tervehtii hän kohdalle tultua reippaasti.
— Huomenta, huomenta! — vastaan ällistyneenä, jääden itsekseni arvailemaan kuka hän mahdollisesti oli ja päätyen lopuksi arveluun, että se ei voinut olla kukaan muu kuin Vuoksi.
— Tulitko sinä äsken saunatiellä minua vastaan? — naputan heti koppiin palattuani Vuokselle.
— En, meidän kerros kylpee vasta illalla, — kuuluu V:n vastaus.
Tuo nuori herrasmies on siis minulle aivan tuntematon henkilö, joka luultavastikin ulkomuodosta arvasi minut suomalaiseksi ja sen vuoksi tervehti minua omalla kielellämme. Vasta kuukautten päästä, vähää ennen vallankumousta, saan kerran kävelyltä palatessani aivan sivumennen tilaisuuden tulla tutuksi hänen kanssaan sekä tietää, että hän on konttoristi G. Vaasasta.
Kuten jo sanoin, on Vuoksi ahkerasti akkunassaan havaintoja tekemässä. Tuon tuostakin keksii hän kävelypaikalla suomalaisia, sähköttäen heti aina havainnoistaan minulle.
— Kävelemässä on tilanomistaja Massinen Uudeltamaalta, — naputtaa hän eräänä päivänä.
Kiipeän oitis akkunaan, palaten hetken kuluttua naputtamaan:
— Sekö parrakas mies, jolla on nahkatakki päällään?
— Se juuri, — vahvistaa V.
Nousen jälleen ikkunaan. Pää pystyssä ja reippaasti kävelee siellä herra Massinen savuja vedellen ja näyttää niin huolettomalta kuin liikkuisi hän kotikartanonsa pihalla päivää paistatellen. Hänellä on tuuhea musta parta, jonka hän nähtävästikin on antanut vankilassa kasvaa ja joka saa hänet näyttämään tuntuvasti vanhemmalta kuin mitä hän itse asiassa on. Edelleen saan Vuokselta kuulla, että heitä on täällä kaksi veljestä. He ovat harvinaisen vilkkaita, iloisia, reippaita ja neuvokkaita miehiä, jotka ennen pitkää tulevat Shpalernajan yhteiskunnassa yleisesti tunnetuiksi. Mutta tästä kunnon veljesparista enemmän tuonnempana.
Itsekin kiipeilen nykyään tuon tuostakin akkunaan havaintoja tekemään. Näen kävelypaikalla joka kerta joitakin suomalaisia, vaikkakin minulle ennestään tuntemattomia. Heidät voi helposti erottaa venäläisistä paitsi kasvonpiirteistä myöskin paremman ryhdin ja yleensä yksilöllisemmän olemuksen perusteella. Venäläisessä laumaihmisessä on aina, hänen yksin oleskellessaan, jotakin avutonta ja hoippuvaa.
Olen kuukaudeksi tilannut "Ruskij Invalidin", joka ruokaluukun kautta joka aamupäivä tulla pujahtaa koppiimme. Mutta se on suunnattoman kuiva lehti, jonka joka ikisestä numerosta ottaa verrattomasti suurimman osan ylennyksiä ja mitaleita saavuttaneiden upseerien luettelo. Ne täyttävät usein kaksikin lehden sivua. Sotauutiset ovat kuivia, päämajassa tunnettuun tapaan seulottuja. Emme sen vuoksi kuun loppuessa katso ansaitsevan tilausta uudistaa.
Ne ovatkin aniharvat lehdet, joita vankilaan sallitaan tilata. Paitsi mainittua kuuluu niihin "Hallituksen Sanansaattaja". Sen on Vuoksi tilannut itselleen ja kun hän joka päivä selostaa sekä sotaa että yleistä maailman politiikkaa koskevat uutiset meille naapureilleen, niin suomalaisille kuin venäläisillekin, emme enää kaipaa omaa sanomalehteä.
Tähän aikaan herättää vilkkainta mielenkiintoamme saksalaisten ripeä eteneminen Romaniassa, samalla kuin se minulle persoonallisesti tuottaa suurta tyydytystä, päivä päivältä lievitellen sitä harmillista närää, jota Romanian liittyminen ympärysvaltoihin oli sydänlokeroihini kerännyt.
Niinpä saapuu sitten sekin päivä, jolloin meille Vuoksen naputtelemana saapuu sähkösanoma:
— Saksalaiset ovat vallanneet Bukarestin.
Toverini on lämpöjohtotorven ääressä ottamassa vastaan sanomaa, jonka V. naputtaa hänelle venäjäksi. Silmät loistavina tekee hän minulle hätäisesti selkoa päivän suuresta uutisesta.
— Uraa? — yrittää hän sen jälkeen, mutta tuolla hänen hurraa-huudollaan on kysyvä sävy. Hän tahtoo tietää, hyväksynkö minä sellaista ilonilmausta, sillä sen jälkeen kun hän huononlaisella menestyksellä koetti saada selkoa minun puoluekannastani, on häneen juurtunut jonkunlainen epäluulo siitä, että minä olen hyvinkin patrioottinen "valtakunnan mies".
Tällä kertaa annan minä täyden kannatuksen toverilleni ja niinpä tapahtuu, että niiden liputusten, kellonsoittojen ja ilotulitusten lisäksi, joita tapauksen johdosta ympäri keskusvaltoja varmaankin on pantu toimeen, Shpalernajan vankikopissa N:o 219 kaksi tsaari Nikolain alamaista kohotti innostuneen, vaikka oloihin katsoen tietysti varsin hillityn hurraahuudon. — — —
Toverini on saanut haastekirjelmän ja oikeudenkäynti häntä vastaan on alkanut.
Hän saapi nyt kerran viikossa käydä sotaoikeudessa, jonka istuntopaikka on kaukana Moikka-kadun varrella. Suuressa, suljetussa automobilissä vahvan sotilasvartioston saattamina viedään sinne ne vangit, joiden asia kulloinkin on esillä oikeudessa. Milloin automobili ei ole joutilaana, saavat he vartioston keskellä jalkaisin marssia pitkin Pietarin katuja, mikä ei suinkaan ole vastenmielistä sisäänsuljetuille vangeille.
Noina oikeuspäivinä tuodaan toverilleni päivällinen jo kahdeksan tienoissa aamulla, sillä oikeuspaikassa viipyy hän koko päivän, palaten tavallisesti vasta iltateen jälkeen. Kun hän on lähtövalmis, tutkii vartia ennen matkaan lähtöä tarkkaan hänen taskunsa sekä koplottelee vaatteet ympäri ruumiin, ettei jossakin vain ole kätkössä kirjelappua tai muuta luvatonta. Ei edes paperossia saa ottaa näille matkoille. Mutta siitä huolimatta saa toverini joka kerta varatuksi itselleen kourallisen savukkeita. Hän on takkinsa risaantuneesta vuorista valmistanut pienen pussosen, minkä hän paperosseilla täytettyään kiinnittää palttoonsa vuorin alle hartiain kohdalle. Yhteisvoimin sijoitamme sen huolellisesti lapaluiden väliin, minkä lisäksi minä tavallisesti suoritan koekoplottelun. Kertaakaan ei vartia keksi kätköä ja niin saa toverini aina varatuksi itselleen tupakat pitkän oikeuspäivän kuluksi.
Aina oikeuteen mennessään ottaa toverini mukaansa minun taskupeilini, tuollaisen pyöreän, kiinni suljettavan vehkeen, joita kulkukauppiaat myövät viidellätoista pennillä kappaleen. Peilinkannen sisäpuolelle olen joskus täällä Shpalernajassa kirjottanut nimeni.
Kerran oikeudesta palatessaan kertoo toverini, että menomatkalla pyysi eräs autossa hänen rinnallaan istuva herrasmies peiliä lainaksi, saadakseen hieman tukkaansa sukia. Saatuaan peilin ja huomattuaan sen kannessa nimeni, oli hän ällistyneenä kääntynyt toverini puoleen ja kysynyt tuon nimen alkuperää, jolloin toveri oli selittänyt minun olevan Shpalernajassa sekä istuvan samassa kopissa hänen kanssaan.
— On finskij pisatelj, — oli toverini lopettanut.
— Kyllä tiedän, sillä olen itsekin suomalainen ja olen lukenut hänen teoksiaan, oli herrasmies vastannut sekä käskenyt tuoda minulle terveisiä.
— Mutta mikä hänen nimensä on, sanoiko hän sitä? — ehätän minä äärimmäisen uteliaisuuden vallassa.
Kyllä hän oli sanonut nimensä, mutta toverini on mahdoton sitä muistaa. Hän pinnistää kyllä muistiaan ja sopertaa jotakin, mutta siitä syntyy suomalaiseksi nimeksi aivan mahdoton äänneyhtymä.
Miltei joka kerta tapaa hän oikeuspaikassa jonkun suomalaisen, mutta heidän nimiään en saa tietooni. Kerran tuo hän kenkäänsä piilotettuna pienen "sapiskan", jossa siistillä käsialalla on kirjotettuna vain sanat: "Terveisiä suomalaisilta sotaoikeudessa". Nimeään ei kirjottaja varovaisuuden vuoksi ole pannut alle.
Vasta vallankumouksen päivinä tulen tuntemaan nuo sotaoikeudessa kulkeneet kansalaiseni. He ovat kaikki nuoria ylioppilasmiehiä, luvultaan puolikymmentä.
Nyt oikeudenkäynnin alettua saa toverini joka lauantai tavata vaimoaan. Kohtaus kestää neljännestunnin ja keskustelu käy kahden metrin päässä toisistaan olevan rautalankaverkon läpi. Samalla saa toverini vaimonsa tuomat "peredatshat", tuomiset. Tyytyväisenä, syli täynnä kaikenlaisia herkkuja: vehnäleipää, savustettua silliä, makkaraa, sokeria, kurkkuja, sitruunaa, palaa toverini aina "svidanielta".
Täten muodostuvat lauantaihetket meille erikoisiksi juhlahetkiksi. Sen saa aikaan, paitsi toverini tuomisten aiheuttama ylimääräinen herkuttelu, vielä enemmän hänen vaimoltaan kuulemansa uutiset, jotka syksyn mittaan käyvät yhä enemmän vallankumouspitoisiksi.
Kohta päivällislevolta noustua alamme jännityksellä odottaa, tullaanko toveriani hakemaan svidanielle. Kun ovi sitten vihdoinkin aukeaa ja vartia virkkaa tuon vapauttavan sanan: "svidanie", lähtee toverini liikkeelle kuin pyssyn suusta.
Sillä aikaa kasvaa minun jännitykseni hetki hetkeltä. Ajan kuluksi naputtelen Vuokselle ja hra S:lle, että toverini on vaimoaan tapaamassa ja että niin ollen saadaan kohta uutisia. Siten leviää sama odotuksen jännitys toisiinkin koppeihin..
Pitkäksi venyy parinkymmenen minuutin odotus, ja kun toverini vihdoinkin ilmestyy ovelle, lävistän minä hänet oitis katseellani. Hänen silmistään ja kasvonilmeistään näen heti, onko hänellä hyviä vai huonoja uutisia. Ja kun vartia on jättänyt meidät kahden, viskaa hän tuomiset vuoteeseen ja alkaa kertoa kuulumisia. Toisinaan niitä ei ole laisinkaan — ei edes senkään arvoisia kuin oli Rasputinin murha — ja silloin me huomattavasti nolostuneina alamme maistella tuomisia.
Naapuri Sobolev saa myöskin silloin tällöin puhutella vaimoaan. Kerran palaa hän suurilla uutisilla lastattuna omalta svidanieltaan ja ryhtyy heti koppiin palattuaan jakamaan runsaudestaan meillekin.
— Moskovassa on puhjennut suuria lakkoja ja Pietarin odotetaan piammiten yhtyvän samaan liikkeeseen.
Siinä Sobolevin uutinen, joka saa toverini silmät loistamaan ja joka on omiaan ajamaan meidän kummankin päät muurahaisia täyteen. Vallankumous kaikkine mahdollisuuksineen on äkkiä siirtynyt näköpiiriimme ja "revaljutsija" on sana, jota tästä puolin kopissamme runsaimmin viljellään.
Kun toverini muutama päivä tämän jälkeen palaa oikeudesta, on hän oikeassa vallankumoushumalassa. Lakkoliike on levinnyt jo Pietariinkin, jossa muun muassa suuret Putilovin tehtaat ovat liittyneet lakkoon. Kaduilla liikkuu suuria mielenosottajajoukkoja, jotka vaativat: "hljep i mir" — leipää ja rauhaa.
Palavin silmin hyräilee toverini sinä iltana internatsionalea, minun tyynesti haastellessa Vuoksen kanssa Venäjän vallankumouksen mahdollisuuksista.
Parin päivän kuluttua saa toverini taas tavata vaimoaan. Kärsimättömämmin kuin koskaan ennen odotamme tätä svidanieta, saadaksemme kuulla, mihin suuntaan tapaukset Pietarissa ovat kehittyneet.
Kohta kun toverini, sylissään tavalliset tuomiset, astuu koppiin, huomaan hänen mielensä olevan tulvillaan asioita. Hänen silmissään palaa omituinen tuli, sieramet ovat laajentuneet ja hengitys on kiihkeätä.
— Tavarishtsh! — huudahtaa hän omituisen syvällä, mielenliikutuksesta vavahtelevalla äänellä ja alkaa sitten katkonaisin lausein kertoa: — Melkein kaikki tehtaat seisovat — Viipurin kaupunginosassa sotilaat kieltäytyneet ampumasta lakkolaisia ja haavottaneet omaa everstiään. Yksitoista poliisia ja yksi upseeri on katutaistelussa surmattu. Odotetaan suurta vallankumousta.
Paitsi toverini vaimoa, on svidaniella ollut myöskin hänen veljensä, jalkaväen sotilas. Tämä on vakuuttanut, että sotilaat eivät rupea ampumaan kansaa ja että "revaljutsionnyj duch" — vallankumouksellinen henki, on vallannut koko armeijan.
Kun toverini toistaa nuo sanat "revaljutsionnyj duch" on kuin näkisin edessäni ilmielävänä vallankumouksen hengen.
Sinä iltana näkee vartia, tähystäessään tirkistyslasin läpi Shpalernajan koppiin N:o 219, kaksi haltioitunutta oliota, jotka vastapäätä pienen pöydän ääressä istuen tyhjentävät kupin toisensa jälkeen väkevää teetä ja sitä tehdessään juttelevat loistavin silmin ja vilkkain elein. Ja samantapainen näky kohtaa häntä varmaan useissa muissakin kopeissa, sillä luonnollisesti olemme sekä sähköttäen että telefonoiden levittäneet suuria uutisiamme ympäri naapuristoamme, mistä ne samojen keinojen välityksellä aallon tavoin leviävät joka suunnalle avaraa vankilaa, herättäen toivoa masentuneissa mielissä ja sytyttäen loistoa synkkiin katseisiin.
Yhtä korkeana säilyy juhlamielemme seuraavana päivänäkin. Elämme kokonaan vallankumouksen merkeissä. Toverini puhuu barrikaadeista ja katutaisteluista ja väliin on hän tempaavinaan käteensä suuren punaisen lipun, jota muka edessään kantaen kävelee silmät leimuten edestakaisin ja laulaa internatsionalea tai muita vallankumouksellisia lauluja, joissa puhutaan barrikaadeista, sortajista, verestä ja vapaudesta. Lopulta olen itsekin näkevinäni tuon valtavan punaisen lipun, vallankumouksen huuma tempaa minut hetkeksi mukaansa ja minä astelen, tosin vain hitaana Sancho Panzana, toverini kintereillä ja koetan hyräillä samoja lauluja — kunnes istahdan tutulle rautalevylleni ja hymysuin seuraan toverini elehtimistä. Käsitän siinä niin elävästi, mikä valtava, hypnoottinen vaikutus punaisella vallankumouksen lipulla on vaistojensa varassa eläviin suuriin joukkoihin.
Että uutiset ovat mielialaa kohottaen levinneet ympäri vankilaa, sen huomaamme hyvin kävelyretkillä käydessämme. Valtiollisten vankien kasvoilla kuvastuu vasta virinnyt toivo ja eräskin meitä kapeissa portaissa vastaan tuleva nuori herrasmies ei malta, vartian läheisyydestä piittaamatta, olla lausumatta:
— Uutisia tietävät.
Ja sitä sanoessaan loistavat hänen silmänsä niin paljon sanovasti.
Mutta seuraavien päivien kuluessa alkaa mielialamme laskeutua. Saapuu tietoja, että lakkoliike on asettumassa ja että erikoisrauhasta, josta myöskin on ollut huhuja liikkeessä, ei ole toiveitakaan.
Tulee sitten jälleen lauantai ja toverini palaa svidanielta masentunein kasvonilmein: lakko on päättynyt ja kaikki tehtaat ovat jälleen käynnissä!
Mutta pieni lohduttava peräkaneetti toverini uutisilla sentään on: työväen piireissä kuulutaan vallankumousta pidettävän välttämättömänä ja joulun jälkeen, duuman kokoontuessa, kuuluvat he aikovan yrittää uudelleen.
Onhan sitä siinäkin, mihin takertua kiinni. Ja me takerrumme siihen kynsin hampain.
— Skora budjet revaljutsija — kohta tulee vallankumous, — on lause, jota me tästä puolin vuorotellen toistamme pitkin päivää ja koetamme sillä pitää mielialaamme vireillä. Tosin tuo lause ennen pitkää tylsistyy ja menettää kaiken voimansa, mutta siitä huolimatta kuullaan kopissamme tavan takaa, milloin teennäisen innostuneena huudahduksena milloin taas kuivana murahduksena:
— Skora budjet revaljutsija!
XIII
YHTÄ JA TOISTA TALVEN TULLEN.
Jyrkästi vastakkaiset ominaisuudet ovat Suomen kansan luonteessa ryhmittyneet hyvinkin lähekkäin. Tapaat synnynnäisesti hienon henkilön, jonka luonteessa on jotakin Suomen kesäyötä muistuttavaa, kosketukselle arkaa ja melkein kiusallisen herkkätuntoista, ja kohta hänen lähimmästä läheisyydestään löydät raakuudellaan säikyttävän ja sielunelämänsä rumuudella inhoa herättävän olion, joka näyttää olevan kemiallisesti puhdas niin sanotusta omastatunnosta sekä kokonaan siveellisten vaatimusten ulkopuolella.
Yleisimpänä, helpoimmin tunnettavana ja muodoltaan räikeimpänä tapaa tämän jälkimmäisen olennon kulkurijätkäin maailmassa. Ellei sinulla ennestään olisi varmaa mielikuvaa hänestä, niin sinun tarvitsee vain esim. rautatiellä matkustaessasi pistäytyä kolmannen luokan tupakkavaunuun. Siellä hänet varmasti tapaat, kun hän otsatukkansa takaa kyräten, paperossi suupielessä roikkuen, pelaa korttia kaverinsa kanssa, höystäen kanssapuhelua huudahduksilla, joista vähimmän rumia ovat sellaiset kuin: "Voi Jessusperkele!" "Jumal'aut'-saatana!"
Mutta vaikka häntä itseään et olisi nähnytkään, olet kuitenkin joutunut tutustumaan hänen sielunelämänsä ja ajatusmaailmansa ilmauksiin, joita hän rivojen kuvioiden ja lauselmain muodossa on jättänyt ei ainoastaan vankilakoppien sisäseinille, vaan miltei kaikkialle julkisten käymäläin seiniin, siltojen kaiteisiin, puistojen penkkeihin.
Tietysti on kaikilla, parhaimmillakin, kansoilla oma pohjasakkansa, mutta kuitenkin on minusta aina tuntunut, että muiden kansojen keskuudesta tuskin löytää niin raakaa olentoa kuin on suomalainen huligaani. Aivan samoinkuin suomenkielen kiroussanoja pidetään räikeämpinä kuin vastaavia sanoja missään muussa kielessä.
Oulun lääninvankilassa sain joka päivä kävelyllä ollessani läheltä nähdä tuollaisia kulkurijätkän tyyppejä. Varsinkin on elävänä painunut mieleeni yksi, joka kävellessään yhtä mittaa nosteli leveitä hartioitaan aivankuin niihin kasaantunut eläimellinen voima olisi synnyttänyt pakotusta ja jonka hammastarhasta yhtä menoa virtasi karmivain kirousten ja rivosanojen tulva. Sisäisellä rumuudellaan hän suorastaan terroriseerasi lähintä ympäristöään.
Niin visusti eristettyä elämää kuin Shpalernajassa saikin viettää, en kuitenkaan sielläkään säästynyt suomalaisen jätkän epämieluisilta kosketuksilta.
Ruvettuani saamaan vankilan kirjastosta saksankielisiä teoksia, pistivät kirjastonhoitajat niiden joukkoon vielä silloin tällöin suomalaisenkin kirjan. Niinpä saan muun muassa Minna Canthin "Agneksen". Siinä on paitsi tavallisia pistemerkintöjä myöskin neulankannalla reunoihin ja lukujen loppuihin kirjotettuja lauseita. Ne ovat tuttuja huligaanirivouksia, jotka on kirjotettu kömpelöllä ja tottumattomalla käsialalla. Nämä löydöt, joita aluksi ryhdyn niin suurella mielenkiinnolla tarkastamaan, saavat mieleni alakuloiseksi ja tympeäksi.
Kirjottaja on ollut kyllin rehellinen — tai tuhma — pannakseen eräässä kohti koko nimensä vuodatustensa alle, mainiten vielä lisäksi olevansa Kivennavalta kotoisin. Olen vakuutettu, ettei hän kuulu meidän valtiollisten vankien joukkoon, sillä tiedän jo, että Shpalernajassa on myöskin suomalaisia rikollisvankeja — miehiä, jotka Pietarissa työssä ollessaan tai muuten Venäjällä retkeillessään ovat joutuneet rikoslain kanssa tekemisiin. Toveriltani olen kuullut, että kerran oli sotaoikeuden istunnossa yht'aikaa hänen kanssaan muuan raa'asta ryöstömurhasta syytetty Pietarin suomalainen ja kerran kävelyllä ollessamme osotti hän minulle erästä pihalla työskentelevää rikosvankia, joka niinikään oli suomalainen.
Mutta paitsi sitä harmia, jonka mokoman "tervehdyksen" saaminen samassa kadotuksessa olevalta kansalaiselta aiheutti, jouduin tuon jätkämäisen hengenpurkauksen takia vielä suoranaisemminkin kärsimään.
Palautetut lainakirjat tarkastetaan aina ennen uutta lainaamista, jolloin lehtien repimisestä, likaamisesta tai kirjottelemisesta joutuu asianomainen lainaaja tilille. Nähtävästi ei "Agneksen" reunoissa olevia lauseita ole edellisessä tarkastuksessa huomattu, koska niiden päälle ei ole liimattu puhdasta paperia, kuten tavallista sellaisissa tapauksissa. Mutta kirjan minulta palatessa pistävät "Agneksen" lisäykset tarkastajan silmään ja niinpä ilmestyy koppiini kirjastonvartia, iäkäs, pieni ja laiha äijänkääkkyrä, jonka jalat ovat kuin lyijykynät ja jonka sinertävää naamaa koristaa puolentuuman pituinen harmaa parransänki ja luonnottoman suuret nenäkakkulat. Hän osaa samanlaista vastenmielistä "tshuhnasuomea" kuin osastonvartiakin ja näyttäen minulle "Agnesta" tiuskasee hän ohuella, vinkuvalla äänellään:
— Shie kiruttanut tähän!
— En ole, vaan kirjotukset olivat siinä jo kirjan saadessani.
Tähän piipittää äijä, että minä valehtelen, ja että kirjat tarkastetaan joka kerta läpi.
— Onhan tähän sitä paitsi kirjottaja pannut nimensä alle, — väitän edelleen ja haen "Agneksesta" esille asianomaisen kohdan.
— Shie ihe kiruttanut väärä nim'! — huutaa äijä.
— Mutta näettehän, että se on kokonaan toisenlaista käsialaa kuin minun, — sanon tuskastuneena ja viittaan omaan käsikirjotukseeni, joka on edessämme pöydällä.
— Shie varsin muuttanut käsialas. A nyt shiult otetah kirjat pois, ku et oshoa niit' hoitaa.
Hän kahmasee pöydältä äsken saamani uudet lainakirjat ja lähtee kopista, muristen vielä ovella mennessään "tshuhnasta, joka ei osaa kirjoja pidellä".
Olen äärimmilleen loukkautunut kärsimästäni vääryydestä ja siitä, että tuollainen tsinovnikkarappusten alimmalle askelmalle kohonnut musikka, joka itse hädintuskin pystyy nimeänsä kirjottamaan, töykeästi sinutellen soimaa minua, yliopistosivistystä saanutta miestä, siitä etten muka osaa kirjoja pidellä. Sinä päivänä en pysty käsikirjotustani enää sanallakaan jatkamaan. Hermostuneisuuttani lisää sitäpaitsi se, että se rumilus hosuessaan kaatoi mustepulloni käsikirjotuksen päälle. Toverini osanotto, kun hänen illalla oikeudesta palatessaan kerron kokemani vääryyden, saa minut vasta jonkunverran tyyntymään.
Jo elokuun alussa sain tohtori K:lta kirjeeseeni vastauksen, missä hän m.m. ilmotti heti kirjeeni saatuaan toimittaneensa minulle Shpalernajaan viltin ja tyynyn, joista kuitenkaan ei tyynyä otettu vastaan. Edelleen oli hän samoihin aikoihin ostanut minua varten suomalais-venäläisen ja venäläis-suomalaisen sanakirjan, venäjän kieliopin ja täydellisen suomalaisen raamatun, jotka hän oli jättänyt valtioneuvos Mashkevitshille minulle toimitettaviksi.
Aika kului, minun turhaan joka päivä odotellessani noita kirjoja, joista varsinkin sanakirjoja olisin niin kipeästi tarvinnut. En voinut käsittää, mitä varten ne niin kauan viipyivät hra Mashkevitshin huostassa, ja lopulta aloin epäillä, että hän oli ne kokonaan unhottanut.
Muutamia aikoja sen jälkeen kuin minulta vääryydellä oli otettu lainaamisoikeus, saan vihdoinkin nuo kirjat. Huomaan, että hra Mashkevitsh ei ole itse niitä lainkaan tarkastanut, vaan jättänyt ne vankilan kirjastoon, missä ne on lehteilty läpi sekä varustettu asiaan kuuluvilla leimauksilla. Hra Mashkevitsh on siis suotta aikojaan pidättänyt kirjoja luonaan kolmisen kuukautta! Mutta eihän hänen intresseihinsä kuulukaan meidän suomalaisten etuja ja mukavuuksia millään tavoin katsoa.
Toverin saatuani on venäjän opiskeluni edistynyt ripeästi. Nyt kun olen saanut kunnolliset sanakirjat ja kieliopin, käy opiskeluni sitäkin tehokkaammaksi. Mutta sitten tulee sille äkkiloppu.
Muutamana sunnuntaina tulee koppiamme tarkastamaan eräs päällikön apulaisista. Hänen kysymykseensä, puhunko minä venäjää, vastaan osaavani sitä ainoastaan vähän.
— Plooha, plooha, — sanoo hän päätään pudistaen, — nada utshitsa!
Ja sitten toveriini viitaten terottaa hän, että "etot tshelavjek" opettaa minulle venäjää.
Jahaa, ajattelen minä, vai on sitä pakko oppia ja vai sitä varten minulle on toveri työnnetty, että hän opettaisi minulle venuskaa. Siinä tapauksessa saa opiskeluni pysähtyä siihen. Ja se pysähtyykin. Saan koko kieltä kohtaan sellaisen vastenmielisyyden, että tämän jälkeen ei sitä päähäni tartu montakaan sanaa. Toverini kyllä useinkin ihmettelee, miksi minä en enää opettele venäjää, mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan siihen asiaan nähden jähmettynyt ja sellaiseksi se jää.
Venäjän opiskeluni päättyi siis aivan kuten samanlainen yritys kahdeksan vuotta aikaisemmin. Kun silloin vietti kesää luonani eräs venäläinen ylioppilas, joka vallankumouksellisena oli häätynyt kotimaastaan pakenemaan, innostuin opiskelemaan venäjää, kyetäkseni lukemaan venäläisiä kirjailijoita alkukielellä. Olin jo hyvällä alulla opinnoissani, kun sitten yhtäkkiä tympeysin koko venäläisharrastuksiini.
Kuten sanottu, oli opettajani vallankumouksellinen, jonka ohjelmassa olivat kaikki uudenaikaiset vapaamieliset aatteet. Ennen kaikkea hän tietysti oli kosmopoliitti ja kiivaasti tuomitsi hän Venäjän hallituksen pikku kansoja kohtaan harjottaman sorron. Eräänä iltana jouduin hänen kanssaan kiivaaseen väittelyyn, minkä kestäessä tulin huomaamaan, kuinka sekava ja sairaloinen hänen ajatuselämänsä oli — tuon samaisen miehen, joka teelasin ääressä jutellessaan teki niin intelligentin vaikutuksen. Kun hän syytti meitä suomalaisia natsionalisteiksi, sanoin minä, ettei meillä ole vielä tarpeellinen kansallistuntokaan hereillä, natsionalismista puhumattakaan. Edelleen tulin väittelyn kuluessa sanoneeksi, että meikäläisten kansallismielisten, sikäli kuin niitä on olemassa, päämääränä on tietysti itsenäinen Suomi. Mutta sekös meuroi silmänräpäyksessä pinnalle sen aitovenäläisen kansalliskiihkon, mikä siihen saakka oli salassa uinunut kosmopoliittisen puleerauksen alla. Vai irti Venäjästä! Hänen kasvonsa suorastaan vääristyivät, kun hän huusi, että te suomalaiset ette tule koskaan pääsemään irti Venäjästä. Näin niin selvästi, kuinka hänen sisäisen näkönsä edessä häämötti "suuri ja jakamaton Venäjän valtakunta". Sanoin siihen, ettemme tietysti omin voimin toivokaan Venäjästä irti pääsevämme, mutta annahan kun syttyy sota esim. Venäjän ja Saksan välillä, niin ehkä aukenee meillekin tilaisuus päästä itse omia asioitamme hoitamaan. Silloin purkautui hänen vihansa oikein elementtaarisena raivona Saksaa ja saksalaisia kohtaan — sama viha, joka on yhteinen kaikille venäläisille ja joka pohjaltaan ei ole muuta kuin alemman vaistomaista, kateuden sekaista vihaa ylempäänsä kohtaan.
Tämän väittelyn kautta sain läheltä, ikäänkuin äkkiä eteeni avautuneen ikkunan läpi, kurkistaa syvälle venäläiseen sielunelämään. Se antoi minulle pitkäksi aikaa ajattelemisen aihetta sekä syytä omien käsitteiden selvittelemiseen. Kun niihin aikoihin meikäläisten taholta harjotettiin veljeilyä, yhtäältä kadettien, toisaalta venäläisten sosialistien kanssa, selvisi minulle tämän jälkeen, että kaikki se, mikä meidän vapaustaistelussamme perustetaan minkä hyvänsä venäläisen puolueen tai ryhmän varaan, on perustettu hyllyvälle hiekalle. Ja se yksipuolinen, naivi ja kritikitön innostus, jolla niin monen meikäläisen tavoin olin suhtautunut venäläiseen kirjallisuuteen sekä yleensä "vapaamieliseen Venäjään", jäähtyi kokonaan. Ja sen mukana jäähtyivät myöskin kieliopinnolliset harrastukseni, jopa niin perinpohjin, että siihen astiset saavutuksenikin karisivat hämmästyttävän nopeasti muististani. — — —
Kopissamme vallitsee toisinaan sangen painostunut ja nyreä mieliala. Emme päivän mittaan vaiheta montakaan sanaa. Toverini kyllä yrittää tuolloin tällöin saada keskustelua käyntiin, mutta minä en halua jutella, istua jurotan vaan äänetönnä työni tai kirjani ääressä.
Tuollaisina jurotuspäivinä kiusaa minua tavattomasti toverin läsnäolo. Varsinkin tuntuu minusta sietämättömältä hänen tapansa naksuttaa sormiaan. Toisinaan sitä kuullessani tekee minun suorastaan mieli lyödä häntä päähän. Yhtä vastenmielinen on minulle hänen tapansa aina syötyään vetää useampaan kertaan hammastensa lomitse ilmaa sisäänsä.
Kun ärtymykseni kohoaa korkeimmilleen, toivon minä hartaasti, että hänet jonkun syyn takia siirrettäisiin taas johonkin toiseen koppiin, jotta minä saisin jälleen elellä omissa rauhoissani. Mutta pian saan aina aihetta katua häijyjä ajatuksiani. Semen Jegorovitsh on toveruudessaan solidaarinen ja epäitsekäs ja saa minut lopulta aina häpeämään niitä pahoja ajatuksia, joita tuolloin tällöin sydämeeni kaivautuu. Pahatuuleni haihtuu, juttelu ja leikinlasku alkaa ja me olemme jälleen hyviä tavarisseja.
Kuinka sydämensä pohjasta hän nauraakaan vähäisimmillekin sukkeluuksille. Se houkuttelee minut juttelemaan hänelle kaikenlaisia huvittavia tarinoita — yksinpä vanhat "Bellman-vitsitkin" tulevat kopissamme käytäntöön — sekä panemaan kokoon tilapäisiä sukkeluuksia. Aina on hän valmis kuuntelemaan ja sitten sydämensä pohjasta nauramaan.
Eräänä iltana, kun kumpikin olemme jo makuulla, juttelen minä hänelle seuraavaan tapaan:
— Ajatelkaahan, toveri, miten täällä Shpalernajassa osat vaihtuvat, jahka vallankumous tulee. Tässä meidän kopissamme saa sijansa tsaari Nikolai ja Vuoksen koppiin joutuu sisäministeri Trjepof. Telefoonin ääressä jutellessaan kysyy tsaari: — No, kuinka voitte, toveri? — Kehnosti on asiat, vastaa Trjepof, — tililläni on vain yksi rupla rahaa. Paperossikoteloita täytyy liimata ja mahorkkaa polttaa (Shpalernajassa valmistetaan näet tupakkatehtaille suuret joukot paperossikoteloita, joita kokoon liimailemalla useat vangit ansaitsevat itselleen mahorkka- ja teerahat).
Toverini purskahtaa hillittömään nauruun ja kun siitä ei tahdo lainkaan loppua tulla, tarttuu se lopulta minuunkin. Liitämme tuohon mielikuvaan vuorotellen uuden lisäpiirteen ja nauramme sitten katketaksemme. Uni on kerrassaan kaikonnut ja puolelle yötä kestää tuota lapsellista ilonpitoa. Mutta vielä seuraavanakin päivänä huvittaa asia toveriani, joka juttelee sen telefoonitse venäläisille naapureillemme, jatkaen yöllistä nauruamme yhdessä heidän kanssaan. — — —
Toverini on hyvin tiedonhaluinen. Ne pari kirjaa, jotka hän joka maanantai saa vankilan kirjastosta, lukee hän yhteen menoon läpi. Onpa huvittavaa nähdä, millä luonnonlapsen välittömyydellä hän eläytyy esimerkiksi Gontsharovin romaaniin "Herra Oblomof". Hän nauraa hytisee ja huvittavimmissa kohdin suhahtaa tuon tuostakin hänen huuliltaan "Aj tshort!"
Mutta samalla mielenkiinnolla kuin romaaneja, lukee hän myöskin tieteellisiä teoksia, mikäli hän suinkin pystyy niitä käsittämään. Toisinaan innostun minäkin selvittämään hänelle jotakin luonnontieteellistä ongelmaa, ja on suorastaan liikuttavaa nähdä, millä hartaudella hän seuraa minun, kielellisesti usein varsin vajavaista esitystäni. Panemmepa yksinkertaisia kokeitakin toimeen. Soppa-astia täytetään puoleksi vedellä, vedenpinnalle panemme uiskentelemaan palamaan sytytetyn paperilaitteen ja sen yli asetamme suulleen teelasin. Kun tuli hetken kuluttua sammuu, saa toverini tietää, että syynä siihen on hapen loppuminen lasista. Saman soppa-astian, veden ja teelusikan avulla saan minä hänelle selitetyksi kangastuksen syntymisen. Maapallon liikkeitä sekä siitä aiheutuvia vuorokauden ja vuodenaikojen vaihteluita esittäessäni palvelee talvilakkini maapallona.
— Kak intjeresna! — huudahtelee hän esitystäni seuratessaan.
Hän osaa neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla ja yksinkertaisempia laskutehtäviä on hän hyvin halukas suorittamaan. Kun annan hänen tehtäväkseen esimerkiksi laskea, kuinka monta sekuntia on vuodessa, kertoo hän hikipäässä ja täyttää suurilla numeroillaan kaikki käytettävissämme olevat käärepaperien palaset.
Kun minä vankilan kirjastosta rupean saamaan saksankielisiä teoksia, osottautuu hän yhtä innokkaaksi opettelemaan saksaa kuin ensi alussa suomea. Mutta siinä aineessa en minä ole yhtä innokas opettaja, häneltä kun kokonaan puuttuvat kieliopillisten käsitteiden alkeetkin. Niinpä minun haluttomuuteni saapi hänen innostuksensa jäähtymään jo alkuunsa.
Hänen käsityskykynsä ja älynsä on harvinaisen notkea. Varsin vajanaisiin alkutietoihinsa katsoen kykenee hän ihmeteltävän helposti käsittämään aika monimutkaisiakin asioita. Tulen usein mielessäni verranneeksi häntä samalla tiedonasteella olevaan suomalaiseen ja minun täytyy itsekseni myöntää, että siinä missä jälkimmäinen jäisi korvallistaan raapien, ajatukset pysähtyneinä eteensä tuijottamaan, seuraa hän vielä vilkkaasti mukana. Ja mitä tähän luontaisen älyn notkeuteen tulee, siinä ei toverini suinkaan ole mikään poikkeus kansalaisistaan, vaan kuuluu se aivan yleisesti venäläisen luonteen hyviin ominaisuuksiin.
Olisi silti väärin sanoa, että venäläinen yleensä olisi lahjakkaampi kuin esimerkiksi suomalainen. Sillä lahjakkaisuuteen kuuluu myöskin kestävyys, jo saavutetun säilyttämis- ja edelleen kehittämiskyky, ja se ominaisuus puuttuu venäläisestä luonteesta mitä suurimmassa määrin. Venäläisen henkinen luuranko on heikko ja hauras.
Kuinka suuresti muuten liiotellaankaan tuota venäläistä lahjakkuutta! "Lahjakas Venäjän kansa", sehän on viime vuosikymmeninä muuttunut melkein seisovaksi sananparreksi kaikkialla Euroopassa. Huolimatta siitä, että Venäjän kansan lahjakkuuden näytteet vielä toistaiseksi ovat tuiki vähäiset — nimittäin jos kysytään positiivisempia ja kouraantuntuvampia näytteitä kuin pelkkä seurustelun vilkkaus ja käsityskyvyn notkeus.
Vielä enemmän kuin muut, liiottelevat venäläiset itse omaa lahjakkuuttaan. Eiväthän heidän kirjallisuudessaan ole niinkään harvinaisia viittailut siihen, että Venäjän kansa on kutsuttu henkisesti uudistamaan maailmaa. On liian uskallettua sanoa sitä pelkästään otaksuttujen, vielä kätkössään uinuvien lahjojen perusteella, samalla kuin Venäjä kaikinpuolisessa viljelyksessään on noin sata vuotta muusta Euroopasta jälellä, kuten yleisesti myönnetään.
Vai onko siihen taantumuksellinen hallitusjärjestelmä syynä, ettei venäläinen lahjakkuus ole päässyt kukkaansa puhkeamaan? Tuskinpa vain yksinomaan. Sillä tulee muistaa, ettei tuo hallitusjärjestelmä ole mikään syrjästä tullut, vieras kahlehtija, vaan on sekin Venäjän kansan omasta sielusta esiin kasvanut. Talis rex, qualis grex.
Siihen venäläisyyden korkeaan kurssiin, mikä viime vuosikymmeninä on ollut Euroopassa huomattavissa, on luullakseni vaikuttanut pääasiassa kaksi seikkaa: Venäjän valtiollinen mahti sekä venäläisen kaunokirjallisuuden erikoisuus.
Mutta niihin kumpaankin nähden on arvostelu tuntuvasti liiotellut.
Venäjä valtiona on herättänyt kunnioitusta itseään kohtaan kansanpaljoudellaan ja alueittensa suunnattomalla laajuudella. Sen laajeneminen itää kohti on ollut tavattoman vaivatonta: onhan siellä vastassa ollut vain sivistymättömiä paimentolaisheimoja ja metsäläiselamää viettäviä kansanpirstaleita. Mutta kohta kun sillä suunnalla astui vastaan sivistynyt valtio, Japani, tuli pysähdys ja peräytyminen. Aina milloin Venäjä on törmännyt yhteen sivistyneemmän vallan tai valtaryhmän kanssa (Krimin sota, Japani, Saksa) on se joutunut tappiolle sekä siten osottanut, että sen paljouteen ja massaan perustuva mahtavuus onkin vain näennäistä. Vaivattoman laajenemisensa aikana se ei ole joutunut sellaisen puristuksen ja vanutuksen alaiseksi, mikä olisi pakottanut sen keskittymään ja kehittämään sisäisiä voimanlähteitään. Se on paisunut kohokuoriseksi.
Se vaistoelämän rehevä kuvaus sekä se osaksi hyvinkin syvälle menevä sielunelämän (varsinkin sairaloisen) erittely, mikä venäläiselle kaunokirjallisuudelle on tunnusmerkillisintä, on laajalti synnyttänyt sen käsityksen, että venäläisillä on maailman paras kaunokirjallisuus. Onhan meidänkin yliopistossamme sitä varten erikoinen professorinvirka, samalla kuin kaikkien muiden kansain kirjallisuudet on yhdistetty samaan professuuriin! Ja jos muistelee venäläisten teosten suomennoksia, niin huomaa, millä kritikittömyydellä meillä otetaan vastaan kaikki, mitä siltä taholta tulee. Olen nähnyt naivilla pieteetillä suomennettuja novelleja Tshehovin nuoruuden päiviltä — kertomuksia, joille tekijä varmaankaan ei ole uneksinutkaan tulevan sitä kunniaa, että ne vieraalle kielelle käännettäisiin. Ja eräästä Maksim Gorjkin teoksesta ilmestyi yhtaikaa kokonaista kaksi suomennosta, toinen nimellä "Rippi" ja toinen "Tunnustus". Siitä huolimatta, että tuo teos oli varsin epäonnistunut ja mitä suurimmassa määrin teennäinen.
Rehevässä naturalismissaan, tarkassa vaistoelämän kuvauksessaan ja psykoloogisessa analyysissaan on venäläinen kirjallisuus kyllä erinomainen, voimmepa sanoa voittamatonkin. Mutta siinäpä se sitten onkin kaikki. Synteettisiä, rakentavia elämänarvoja siltä puuttuu mitä suurimmassa määrin ja älyllisesti se on varsin kehkeentymätöntä. Ja entä draama, kirjallisuuden korkein muoto? Sehän puuttuu venäläisiltä miltei kokonaan, ainakin siinä mielessä, mitä me olemme tottuneet draamalla ymmärtämään.
Göthe, Molière, Shakespeare … kaukana on venäläinen kirjallisuus vielä sellaisilta huipuilta!
Tolstoi?
Kuinka herkullista onkaan lukea hänen nerokasta vaistoelämän kuvaustaan — ja kuitenkin kuinka yksipuolista ja väsyttävää ajan oloon! En ole jaksanut lukea hänen "Anna Kareninaansa" loppuun, nide niteeltä se oli niin yhtä ja samaa kuin vaellus rannattomalla, pehmeäpohjaisella venäläisellä arolla.
Niin rehevä ja suuri mestari kuin Tolstoi onkin venäläisen vaistoelämän kuvaajana, yhtä pieni, miltei naurettava on hän ajattelijana ja profeettana. Muistakaamme esim. Leniniä (= Tolstoi itse) "Anna Kareninassa". Mikä älyllisesti selkiintymätön olento! Ja mitä lapsellista lepertelyä onkaan hänen uskonnollinen aatteilunsa!
Onko Tolstoi oppiensa mukaan jakanut omaisuutensa köyhille? Ei, kyllä hän on kuolemaansa saakka elänyt rikkaana miehenä Jasnaja Poljanan herrastilalla.
Mitä ne sitten merkitsevät nuo kaikkialla tavattavat kuvat, joissa esitetään Tolstoita milloin musikan puvussa kyntämässä, milloin sauva kädessä pyhiinvaellusmatkalla?
Humbuugia! Naurettavaa turhamaisuutta!
Vai voimmeko kuvitella (jos ajattelemme valokuvaustaidon ikivanhaksi), että jollakin todellisella profeetalla, jollakin Mooseksella, Elialla, Jeremiaksella, olisi liikkuessaan ollut aina lähimmän pensaan takana valokuvaaja varalla?
Ja missä näkyvät Tolstoin uskonnollisen reformatsionin hedelmät? Siellä täällä joku naivi sielu, joka käy varsiniekka saappaissa. Siinä kaikki!
Tolstoin venyvälle venäläisluonteelle on kokonaan vierasta se joko — tahi-päättäväisyys, mikä on välttämätöntä jokaiselle todelliselle profeetalle.
Kaiken kaikkiaan on venäläisestä kirjallisuudesta sanottava, että se elämänarvioinnin monipuolisuudessa on länsimaisesta kirjallisuudesta yhtä kaukana jälessä kuin venäläinen viljelys yleensä on jälessä lännen kansojen kulttuurista. Jos minun olisi pakko elinkaudekseni jäädä tähän Shpalernajan koppiin ja seurakseni saisin valita jonkun eurooppalaisen kansan kirjallisuuden, niin ennen venäläistä valitsisin esim. vaikkapa jonkun skandinaavisen maan kirjallisuuden, varmana siitä, että sillä olisi tarjota minulle paljon runsaampia ja monipuolisempia elämänarvoja kuin edellisellä dionyysisessä yksipuolisuudessaan.
Yhtä sinulta puuttuu, Venäjän kansa, ja sen yhden mukana kaikki: suuria persoonallisuuksia. Jos silmäämme läpi Venäjän historian, näyttäytyy se meille kuin levotonna meuruava merenpinta: äärettömillä tasangoilla kiemuroi, vaistojensa varassa sinne tänne ryntäillen, suuri kansanpaljous. Johtavia persoonallisuuksia ei kohoa näkyviin, ainoastaan kruunupäisiä despootteja. Luther, Göthe, Kant, Bismarck … sellaiset penikulmapatsaat ovat arojen kansalle kokonaan vieraat. Ja kuitenkin ovat ne suuret persoonallisuudet, jotka kohottavat ja vievät eteenpäin kansoja, ne ainoastaan, eivätkä mitkään muut voimat.
"Maamme on avara ja rikas, mutta siinä ei ole järjestystä. Tule sinä ja hallitse meitä", sanoivat kerran aikojen aamuna venäläiset lähettiläät germaanilaiselle Ruurikille.
Ja se pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä.