XIV
UUSIA TUTTAVUUKSIA.
— Vilkuna, tuu tänn'! Pian, pian!
Osastonäijä se on, joka eräänä jälkeenpuolisena ilmestyy koppimme ovelle ja noilla sanoilla hoputtaa minua mukaansa tulemaan. Riuhtasen takin päälleni ja astun käytävään. Sydämeni on alkanut kuuluvasti lyödä ja turhaan arvailen minä, äijän edellä astellessani, mitä tässä takana piilee.
— Seiso sii'! — sanoo hän käytävän kulmaan päästyämme ja osottaa minulle paikan erään jo siihen seisomaan asetetun vangin rinnalla.
Pari vartiaa, paperilaput kädessään, juoksee edestakaisin kuin jotakin etsien. Levottomuuteni kasvaa hetki hetkeltä.
— Mikähän tässä on tarkotuksena? — kuiskaa rinnallani seisova vanki mitä puhtaimmalla suomenkielellä.
Hämmästyneenä käännyn häntä lähemmin tarkastamaan. Se on nuori, solakka mies, jolla on kihara ruskea parta, nähtävästi vankilassa kasvatettu, sekä jalassaan pieksusaappaat. Olisihan minun pitänyt jo niistä tuntea hänet suomalaiseksi! Mutta tuttavuuden rakentamiseen ei ole aikaa, sillä vartia komentaa meidät astumaan edellään alempia kerroksia kohti.
Neljännen kerroksen porrassillakkeelle saamme hetkeksi pysähtyä, vartian ryhtyessä taas siinä kerroksessa etsintäänsä jatkamaan. Sillakkeella seisoo ennestään kaksi nuorta miestä. Pieksujalkainen toverini tervehtii heitä kädestä ja alkaa puhella heidän kanssaan suomea. Ja minä kun ensi silmäyksellä luulin toista heistä pikimustan täysipartansa vuoksi joksikin ukrainalaiseksi!
Pari uutta suomalaista neljännestä kerroksesta liittyy joukkoomme ja sitten taas portaita alas. Pohjakerrokseen päästyämme on meitä jo kymmenmiehinen joukko.
— Mikä tässä on tarkotuksena? Mihin meitä viedään? Tutkintotuomarin luokseko päätöstä kuulemaan?
Sellaisia kysymyksiä kuuluu joukosta ja kaikki me olemme levottomia ja ymmällä. Vartiat hoputtavat meitä eteenpäin. Kuljemme pitkin pohjakerran käytävää, sitten mutkittelevia teitä milloin portaita ylös, milloin oikeaan, milloin vasempaan. Lopuksi sulloudumme edessämme olevasta ovesta korkeilla seinäkaapeilla ja nahkasohvalla kalustettuun huoneeseen, jossa meitä ensimäisenä kohtaa — hra Mashkevitshin kalpea naamataulu pujopartoineen ja vaanivine silmineen. Pöydän ääressä istuu lisäksi kaksi muuta herrasmiestä sekä nuori, hento ja älykkään näköinen neitonen.
Naisolentoa emme ole nähneet kuukausimääriin edes vilahdukselta, sillä sellainen on peräti harvinainen ilmestys kuolleessa talossa.
Herra Mashkevitsh viittaa meitä istumaan pitkin vastapäistä seinustaa. Neitonen osottautuu suomea taitavaksi, sillä omalla kielellämme kysyy hän, ymmärrämmekö kaikki suomea. Kun joukostamme kuuluu myöntymyksen hyminä, ryhtyy hän selittämään, että meille ruvetaan nyt suomeksi lukemaan asiassamme syntyneitä tutkintotuomarin pöytäkirjoja, joihin me saamme tehdä muistutuksia. Sitä varten jakaa hra Mashkevitsh kullekin meistä arkin paperia ja lyijykynän. Lukemista ilmottaa neiti, joka nähtävästikin tulee toimimaan tulkkina, suoritettavan tästä lähtien joka päivä niin kauan kuin pöytäkirjoja riittää. Neitosen edessä on valtava, mustakantinen nidos, täynnä koneella kirjotettuja tutkintotuomarin pöytäkirjoja niihin liittyvine keltaisine santarmiraportteineen. Se on kniga numero yksi. Kaikkiaan niitä on lähemmäs parikymmentä, kuten myöhemmin saan tietää.
Kun alkuvalmistukset on suoritettu, nousee Mashkevitsh toisen herrasmiehen kanssa ja lähtee tiehensä. Jälelle jää neitonen ynnä kaljupää herrasmies tuomarintakissa. Nähtävästikin se on yksi Mashkevitshin apulaisista. Hän ottaa mukavan asennon nojatuolissa ja neitonen ryhtyy kääntämään pöytäkirjoja. Se on pahoin ontuvaa, venäjäksi murtavaa kyökkisuomea, jota hän käyttää. Kas tähän tapaan hän jamaa, suuren kirjansa yli kumartuneena:
— Sitt' sai hän seitsemänkymmentä suomalaista markkaa että mennä
Keemiin ja sitt' Keemistä Habarandaan…
Kun tuomari ummistaa silmänsä ja näyttää muutenkin varustautuvan hieman nukahtamaan, alkaa joukossamme vilkas kuiskutus ja tuttavuuksien rakentaminen. Meitä on kaikkiaan kaksitoista miestä. Niistä istuu kymmenen rivissä sivuseinustalla, minä ja pieksujaikainen toverini viidennestä kerroksesta olemme saaneet sijamme peräseinällä. Minun on siis vallan mukava tarkastella noita toisia. Ne ovat kaikki nuoria miehiä, joitakin vuosia päälle parinkymmenen, kirkassilmäisiä, korkeaotsaisia, avokatseisia. Yhteistä heille kaikille on vankilan kalvistama ihonväri ja kärsivä, eteensä tuijottava ilme silmissä. Useilla on pieksusaappaat jalassa eikä kenelläkään ole tärkkikaulusta tai rusettia.
Mitähän he ovat miehiään? Ehkä maalaisnuorukaisia, joita on vangittu heidän rajan yli kulkiessaan ja epäiltyinä saksalaisvehkeistä? Mutta käytöksestä ja kasvonpiirteistä päättäen niistä useimmat ovat herrasmiehiä. Tarkastelen jälleen rinnallani istuvaa pieksujalkaa.
— Oletteko ylioppilas? — kuiskaan hänelle.
— Kyllä, lääketieteen ylioppilas, — vastaa hän. Hänen nimensä on S. ja kotoisin on hän Karjalan kannakselta. Komeasta ulkomuodosta, ruskeasta tukasta ja käytöksen vilkkaudesta ja notkeudesta huomaakin hänet pian puhdasveriseksi karjalaiseksi.
— Mistä ne teitä syyttävät?
— Saksassa olosta ja jos mistä, — vastaa hra S. huolettomasti.
Hetken kuluttua viittaa hän sivuseinällä istuvia ja kuiskaa iloisen tyytyväisenä:
— Tuossa joukossa on kaksi upseeria ja kaksi rautaristin miestä.
Silmät suurina alan minä jälleen tarkastella noita sivuseinällä istuvia nuorukaisia, samalla kuin sydämeeni valahtaa lämmin myötätunto heitä kohtaan sekä painostava pelko siitä, mikä heitä tänne jouduttuaan uhkaa.
Myöhemmin, sikäli kuin pöytäkirjat ehtivät kirjavaa sisältöään paljastaa, saamme tietää, että ilmiantajat väittävät itsensä S:nkin olevan luutnantin suomalaispataljoonassa.
— Tunnetteko ylioppilas Vuoksen? — kuiskaan minä jälleen S:lle.
— Kyllä, tuossahan se istuu meitä vastapäätä.
— Tuoko, jolla on tohvelit jalassa?
— Se juuri.
Hm! Uteliaasti alan tarkastella miestä, jonka kanssa olen jo kuukauden päivät ollut lähemmin tuttu, mutta jonka kasvonpiirteet nyt vasta painuvat silmänpohjaani. Kun mainitsen tästä S:lle, purskahtaa hän iloiseen nauruun.
Kun kuiskuttelu joukossamme yltyy kovin vilkkaaksi, keskeyttää neitokainen lukemisensa, nyrpistää nenäänsä ja silmäilee meitä moittivasti. Tuomarikin raottaa silmiään ja murahtaa jotakin. Silloin me, aivankuin koulupojat, kohennamme asentojamme sekä asetumme muka hyvinkin tarkkaavasti kuuntelemaan. Mutta kun neiti alkaa jälleen unettavan jamaamisensa ja kaljupää ummistaa silmänsä, on kuiskutuskin tuota pikaa uudessa käynnissä. Eikä ihmekään, sillä onhan meidän jokaisen sydämellä niin paljon asioita, joista tahtoisi ajatuksia vaihettaa, kun pitkäaikaisen erakkoelämän jälkeen on näin äkkiarvaamatta päässyt toisten kohtalotoverien yhteyteen.
Mutta toisinaan vetävät pöytäkirjat itsestään meidän huomiomme puoleensa. Ja mieltäkiinnittäviä, jännittäviä asioita ne sisältävätkin. Milloin siellä esiintyy kurja ilmiantaja tietoineen, milloin saamme tutustua jonkun sankarinuorukaisen vaiheisiin, milloin taas aukeaa eteemme palanen Saksan suomalaispataljoonan elämää.
Kappaleen kolmatta tuntia kestää lukeminen tällä ensi kerralla. Tuomarin annettua merkin lopettaa neiti lukemisen, me jätämme takaisin kynämme ja paperimme, joihin meistä kukaan ei vielä tällä kertaa ole tehnyt merkintöjä, sekä lähdemme ovella odottavien vartiain saattamina marssimaan kohti koppejamme. Siinä tiheänä ryhmänä kulkiessamme on meillä vielä hyvä tilaisuus jutella ja ahkeraan siinä kohtalotoverukset puristelevat toistensa käsiä ja rakentavat tuttavuuksia. Ja niinpä jo seuraavana päivänä, kun jälleen asetumme entisille paikoillemme pöytäkirjain suomennosta kuulemaan, tunnen jo kutakuinkin hyvin nuo sivuseinällä istuvat nuorukaiset sekä heidän kohtalonsa.
Kuten sanottu, kuuluu ryhmäämme miehiä täysi tusina ja ovat he seuraavilta aloilta: yksi kirjailija, yksi sanomalehtimies, yksi insinööri, yksi hovioikeuden auskultantti, viisi ylioppilasta, yksi talollisenpoika ja kaksi työmiestä. Nuo kaksi viimemainittua, jotka ovat siistin ja vakavan näköisiä nuorukaisia, ovat samannimiset, vaikkakin kotoisin eri osista maata. Kummallakin heistä on jalassaan punavartiset pieksut ja nuoremman housut ovat polvien yläpuolelta liimasta kiiltelevät ja koviksi piintyneet. Hän kuuluu kopissaan päivittäin liimaavan kokoon parituhatta paperossikoteloa. Siten on hänellä jo ansaittuna useita kymmeniä ruplia, mutta nautittavakseen hän ei ole niitä saanut, vaan elää hän yksinomaan kurjalla vanginruualla, ilman teetä, sokeria ja tupakkaa. Vangittaessa oli häneltä, samoinkuin toveriltaankin, takavarikoitu kaikki rahat.
Kehnoa, jonottavaa tulkintaa kuunnellessani pysähtyy usein katseeni ylioppilas B:hen, joka istuu tuolla nahkasohvan kulmassa. Hän on pieni, sirovartaloinen ja hinterä nuorukainen, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt. Otsa on korkea ja hyvin muodostuneilla, kalvakoilla ja sileillä kasvoilla sekä tummissa, teräväilmeisissä silmissä on omituinen askeettinen piirre, jonka niihin on tietysti luonut pitkällinen vankilassa olo ja alituinen tuijotus synkkään tulevaisuuden esirippuun. Hän on ollut jo toista vuotta vangittuna, Helsingin päävahdissa, Katajanokalla, Viaporissa, Shpalernajassa. Muutaman kuukauden ajan on hän jo kulkenut sotaoikeudessa, samassa paikassa kuin minun koppitoverini. Joulun jälkeen päättyy hänen juttunsa ja hänen asianajajansa on ilmottanut, että vaikka hän tekeekin kaiken voitavansa, niin kuolemantuomiota ei luultavastikaan voida välttää.
Hänen asiastaan on tutkintotuomarin pöytäkirjoissa paljon ja monessa kohti. Useampana päivänä riittää niistä neitokaisellemme tulkitsemista. Paljosta häntä syytetään: on muka aliupseeri (Gruppenführer) Saksan suomalaispataljoonassa, on Suomeen palattuaan värvännyt lähemmäs sata miestä samaan pataljoonaan, harjottanut vakoilua y.m. Kauttaaltaan on hän ilmiantojen saartama. Sellaisessa tapauksessa käy lopulta psykoloogisesti mahdottomaksi jatkuvasti kieltää ja niinpä onkin B. tunnustanut olleensa suomalaispataljoonassa sekä värvänneensä miehiä. Mutta hän on tunnustanut vain oman osuutensa "afääriin". Hänen tovereitaan ja muita seikkoja koskeviin tutkintotuomarin kysymyksiin vastaa hän aina: "En tahdo sanoa!" Tuo lyhyt ja luja lause toistuu tuon tuostakin pöytäkirjoissa ja kunnioituksen sekaisella lämpimällä myötätunnolla luon minä yhä uudelleen katseeni tuohon korkeaotsaiseen nuorukaiseen, jonka ylitse kohtalon siipi on niin synkkänä ja raskaana ojentunut.
Niin synkeänä kuin meidän kaikkien edessä tulevaisuus häämöttääkin — kuolemantuomio kummittelee varmaan useimpien mielessä —, kohdistuu myötätuntomme ja toverillinen hellyytemme B:hen, jonka ympärille me ryhmitymme ikäänkuin suojellaksemme ja lämmittääksemme häntä. Lämpimiä, myötätuntoisia kädenpuristuksia saa hän aina joka puolelta, kun hän "luennolle" mentäessä kolmannen kerroksen sillakkeella liittyy meidän toisten joukkoon.
— Elkää olko huolissanne, — lausun minä hänelle kohta tutustuttuamme, — jos ne julistavatkin kuolemantuomion, niin eivät ne pane sitä toimeen.
— En minä pelkääkään, — vastaa B. reippaasti ja luottavasti. — Kenraali Russki kuuluu olevan humaani mies, ei hän vahvista kuolemantuomiota.
Hm! Tokkohan siihen seikkaan voinee juuri mitään perustaa. Mutta on B:llä pätevämpikin pohja, jolle hänen hyvät toiveensa rakentuvat. Hänellä on tiedossaan, että yliopistomme miekkailunopettaja, maisteri Maexmontan, on samassa sotaoikeudessa jo aikaisemmin tuomittu kuolemaan, mutta tuomiota ei kuitenkaan ole vahvistettu, vaan on se muutettu elinkautiseksi pakkotyöksi. Miksi ei silloin meneteltäisi samoin B:hen ja muihinkin suomalaisiin nähden?
Tämän Maexmontan-tapauksen lisäksi on meillä pari muuta seikkaa, joiden nojalla koetamme toisillemme vakuuttaa, etteivät päämme ole vaarassa. Venäjän hallitukselle on puhuvana esimerkkinä se verrattain humaani tapa, jolla sen liittolainen Englanti rankaisi Irlannin kapinallisia, niistä kun ainoastaan muutamia pääjohtajia tuomittiin kuolemaan. Ja kuitenkin siellä oli jo käynnissä aseellinen kapina. Meillä ei ole mitään sellaista tapahtunut, joten Venäjän hallitus ei hevillä juljenne sovelluttaa meikäläisiin ankarampaa menettelyä kuin mitä Englanti käytti raskaammassa tapauksessa. Toiseksi ei maailman tietoisuudesta ole vielä haihtunut käsitys Suomen autonomiasta, mikä antaa meille erikoisaseman. Epäilemättä on venäläisilläkin siinä suhteessa hiukan arka omatunto ja saanee heidät arvelemaan, ennenkuin ryhtyvät meikäläisiä joukottain telottamaan. Suomen asia on jo Bobrikovin ajoista pyrkinyt kansainväliseksi kysymykseksi ja venäläisten täytyy, meihin kajotessaan, ottaa lukuun Europan yleinen mielipide.
Tällaisissa asioissa liikkuu keskustelumme, kun me viimeisiä mukaan haettaessa saamme aina pohjakerroksen permannolla hetkeksi pysähtyä, jolloin tietysti kukin meistä ehättää käyttämään tilaisuutta nopeaan ajatusten vaihtoon.
— Ja onhan vallankumouskin yksi mahdollisuus, — huomautan minä kerran tällaisessa tilaisuudessa.
— Onhan sitä Venäjän vallankumousta niin kauan jo odotettu, että tokko siitä koskaan tulee kalua, varsinkaan nyt sodan aikana, — arvelee ylioppilas R.
— Totta sen luonnon pakostakin täytyy joskus puhjeta. Ja se voi tapahtua piankin. Venäjä on aina ollut odottamattomuuksien maa, jossa mitkään järjen laskelmat eivät pidä paikkaansa. Niinpä voi vallankumouskin riehahtaa kesken sotaa. Ja tulkoonpa lopultakin väliin mitä hyvänsä, kyllä me joka tapauksessa pääsemme täältä kaikella kunnialla.
Vaikka en noita viimeisiä sanojani voikaan millään tosiasioilla perustella, saavat ne aikaan toivorikkaita välähdyksiä monessa silmäparissa. Täällä vankilan muurien sisällä, tietämättömän tulevaisuuden edessä, kohottavat vangin mielialaa pelkät sanatkin, kun ne ovat toivoa herättävät ja vakuutuksella lausutut. Sen tiedän hyvin omasta kokemuksestani.
Mutta palaanpa "luentotoverieni" esittelyyn.
Hra B:n rinnalla istuu toinen melkein yhtä nuori mies, ylioppilas A., joka kooltaan on lähes puolta pitempi B:tä. Kun ensi kertaa kiinnitän katseeni häneen, alkaa hänen ulkomuotonsa ja koko olemuksensa tuntua heti niin tutulta. Minä katson ja katson häneen ja yhtäkkiä selvenee eteeni entisen ruotsinkielen opettajani muoto: pitkä, solakka, korkeaotsainen herra, tulinen runoilijasielu, joka suurissa sinisissä silmissään innostunut loiste deklameerasi meille Runebergin isänmaallisia runoja. Tuo edessäni istuva nuorukainen on ilmetty jäljennös hänestä. Kun rinnallani istuva S. on kuiskaten ilmottanut hänen nimensä, olen varma, että hän on entisen opettajani poika, jonka minä lyseolaisaikanani olen kerran nähnyt neli- tai viisivuotiaana leikkivänä lapsukaisena ja johon nyt saan täytenä miehenä tutustua täällä Shpalernajassa.
A:n koppi on kuudennessa kerroksessa samalla vankilan seinustalla kuin minunkin. Joudumme siis yksin matkoin palaamaan aina viidenteen kerrokseen saakka, joten minulla on hyvä tilaisuus tutustua häneen. En tarvitse monta sanaa vaihettaa hänen kanssaan, huomatakseni että hän on perinyt isänsä ihanteellisen mielen ja tulisen sielun — ominaisuuksia, jotka hänet nyt ovat saattaneet tänne Shpalernajaan. Tiedän hänen siellä täällä lehdissä julkaisseen runoja ja niitä kertoo hän nytkin kopissaan kirjottelevansa, tiedustellen samalla minulta, voisiko niitä mitenkään täältä toimittaa kotimaahan julkaistaviksi. Vangittaessa on hän ollut aputoimittajana eräässä suuremmassa sanomalehdessä. Syyttävät häntä samanlaisesta asiasta kuin minuakin. Hän tuntuu elävän kokonaan omassa mielikuvamaailmassaan ja kohtalonsa ottaa hän kaikesta päättäen hyvin valoisalta kannalta. Hän on huoleton ja miellyttävä herraspoika, hänessä on niin paljon intomielistä ja puoleensa vetävää nuoruutta.
Pöytäkirjojen tulkintaa seuratessamme unohuttaa hän usein ympäristönsä, jolloin hänen innokas kuiskailunsa vieruskumppanin kanssa yks kaks muuttuu äänekkääksi, vilkkaaksi keskusteluksi. Sattuupa myöskin kerran, että kun neitokainen keskeyttää lukemisensa ja huomauttaa nyrpeänä, ettei saa jutella, vastaa A. avomielisen iloisesti ja tyynesti:
— Siellä kaamerassa saa niin vähän jutella, että tekee mieli vähän sydäntään purkaa.
Kaikki purskahtavat nauramaan, siihen yhtyy neitonenkin ja hymähtääpä itse kaljupää tuomarikin, jolle edellinen tulkitsee A:n sanat.
Yhtä synkeänä kuin B:n yllä lepää kohtalon siipi myöskin ylioppilaiden R:n ja H:n päällä. Heidät on syyskesällä vangittu eräässä Keski-Suomen kaupungissa. Katajanokalla istuessaan heitä on päivisin pidetty jalkaraudoissa ja öisin, nukkuessakin käsiraudoissa. Vahvan sotilaisvartiaston saattamina on heidät joitakin viikkoja sitten tuotu tänne Shpalernajaan. Kurja ilmiantaja väittää, kuten pöytäkirjat kertovat, että he kumpikin ovat upseereita suomalaispataljoonassa — eli "27:nnessä Preussin kuninkaallisessa jääkäripataljoonassa", kuten sitä pöytäkirjoissa nimitetään — ja että he parin muun toverin kanssa ovat jossakin räjähyttäneet ilmaan lähes viiden miljoonan ruplan arvosta Venäjän armeijalle kuuluvia sotatarpeita. Siitä he ovat muka saaneet ensi luokan rautaristin. Edelleen kertovat pöytäkirjat, että vangittaessa löydettiin heidän kapsäkistään pommeja sekä toisen lompakosta rautaristin nauha. Itse kieltävät he jyrkästi nämä syytökset ja väittävät olleensa Ruotsissa liiketoimissa.
Molemmat he ovat alle kolmenkymmenen vuotiaita, avokatseisia, sankariryhtisiä nuorukaisia, joihin tuntee mieltymystä heti ensi silmäykseltä. R. on juuri se, jota täällä kasvattamansa pikimustan täysparran takia olin ensi näkemältä luullut ukrainalaiseksi tai yleensä kaikkea muuta kuin suomalaiseksi. H:lla on harvinaisen miellyttävät ja selkeäpiirteiset kasvot korkeine otsineen ja ruskean kiharine hiuksineen. Hänen leukaansa koristaa pieni ruskea nuoren miehen parta, joka myöskin kuuluu olevan vankilantuotteita.
Kumpikin he ovat juristeja. H. on ennen sotaa toimittanut nimismiehen virkaa jossain Savonlinnan tienoilla ja jo silloin on hän yhdenvertaisuuslakirettelöiden johdosta ollut vähällä joutua Krestyyn.
Usein tulevat öisin, unettomina hetkinä, mieleeni nämä kohtalotoverukset sekä nuori B., joita kohtalon käsi tuntuu raskaimmin painavan. Yhä uudelleen käyn läpi ne mahdollisuudet, joihin pelastumisen toiveeni perustuvat. Ja lopultakin näyttää minusta aina mahdottomalta, että kohtalo voisi sokeasti tuhota sellaisen kauniin ja sankarillisen nuorukaisjoukon kuin ovat nuo yksitoista "luentotoveriani". Kaiken järjen ja maailman hallinnossa löytyvän hyvän nimessä täytyy heidän pelastua. Mutta kuinka se käy, se on vielä tulevaisuuden kätkössä.
Lääketieteen ylioppilas S. on vangittu yhdessä R:n ja H:n kanssa. Sattumalta oli hän tavannut nuo kaksi toveriaan äsken mainitussa Keski-Suomen kaupungissa. Että odottamattoman kohtaamisen ilo olisi vieläkin suurempi, olivat toverukset päättäneet pistäytyä kaupungin seurahuoneelle hiukan punssia maistamaan. Mutta tuskin he olivat ehtineet asettua pöydän ääreen ja saaneet täytetyt lasit eteensä, kun vahva poliisivoima yhtäkkiä ympäröi talon ja vangitsi heidät.
Tuotuna Helsingin santarmihallitukseen vilkas, huimapäinen ja aina kaikkeen valmis S., joka etehisessä oli silmänräpäykseksi jäänyt ilman silmälläpitoa, syöksyi lakittomin päin ulos ovesta ja portaita alas kadulle, kintereillään joukko revolverejaan räikyttäviä santarmeja. Vasta Yrjönkadulla he passipoliisien avulla ja ammuttuaan joukon toista kymmentä laukausta olivat saaneet hänet jälleen huostaansa. Tämän johdosta olivat sitten kaikki kolme saaneet Katajanokalla viettää päivät jalkaraudoissa ja yöt käsiraudoissa. Mutta ainakaan S:n iloisessa ja vilkasverisessä olennossa ei näy jälkeäkään noista piinan viikoista.
Hänelle näyttää kaikki olevan helppoa. Niinpä hän ryhmäkunnassamme muun muassa osaa parhaiten venäjää. Tuon tuostakin on neitokainen avuttomassa tulkinnassaan pakotettu turvautumaan hänen kielitaitoonsa. Vikkelästi nousee silloin S. paikaltaan ja neitosen rinnalle siirtyen lukee venäjänkielisestä pöytäkirjasta visaisen kohdan, minkä hän sitten keveästi ja vaivatta kääntää meille toisille.
Kerran töksähtää feminiininen tulkkimme entistä vaikeampaan kohtaan, jossa tehdään selkoa, mitä tarkotusta varten suomalaispataljoona oli muka kokoon pantu. Siinä esiintyy kaikenlaisia sotatieteellisiä termejä, joihin neiti poloinen sotkeutuu. Apua anoen kääntää hän ilmehikkäät silmänsä S:ään, joka heti kavahtaa seisaalleen ja ritarillisesti rientää turvattoman avuksi. Otettuaan selvän kysymyksen alaisesta paikasta kääntyy hän meihin ja käyttäen vapaata pöydän nurkkaa karttana pitää huomattavalla asianharrastuksella meille pienen sotateknillisen esitelmän. Me seuraamme sitä hymyhuulin ja joukostamme kuuluva hiljainen kuiskaus: "luutnantti", lisää vain iloisuuttamme. Tuomari, joka ei tietysti ymmärrä sanaakaan S:n puheesta, istuu silmät pyöreinä nojatuolissaan ja on nähtävästikin ymmällä, miten hänen on suhtauduttava siihen, että S. on noin vaan anastanut puhevallan tilaisuudessa. Sen johdosta, että S:ltä on vangittaessa tavattu suurenpuoleinen summa rahaa, kertoo hän pöytäkirjain mukaan harjottaneensa Ruotsissa tuottoisaa salakauppaa kemikaalioilla. Niinpä on hänellä entisten lisäksi Ruotsissa siinä ja siinä pankissa niin ja niin suuri summa rahoja talletettuna. Tästä aiheutunut hymymme muuttuu kerrassaan iloiseksi naurunpurkaukseksi, kun S. pöytäkirjan lopulla kertoo Tukholmassa kerran sivumennen tavanneensa R:n ja H:n, jotka harjottivat samanlaista salakauppaa, mutta jotka silloin "näyttivät viettävän juopottelevaa elämää".
Kuudennessa kerroksessa lähellä A:ta ja siis samalla vankilan kulmalla kuin minä ja S:kin, on saanut sijansa pohjalainen papinpoika R. Hänet on vangittu samoihin aikoihin kuin minutkin, saatuaan juuri vähää ennen suoritetuksi insinööritutkinnon. Vangitsemistilaisuudessa on sattunut seuraava dramaattinen kohtaus: Kun R:n asuntoon (Hietalahden puolella Helsinkiä) saapui joukko santarmeja ja nämä kotitarkastusinnossaan jättivät ovipuolen huonetta, jossa R. itse sattui seisomaan, pelkästään mukaan otetun talonmiehen vartioitavaksi, pujahti R. tämän estämättä ulos ja syöksyi kadulle. Seurasi samallainen revolverinpaukkeen säestämä näytös kuin S:n yrittäessä livistää santarmihallituksesta. R:n tarkotus oli erinäisiä katuja myöten juosta teknillisen korkeakoulun talolle, kahmaista etehisen naulakoilta päälleen joku ensiksi käsiin sattuva palttoo sekä sitten joidenkin luentosalien läpi kulkien poistua akkunasta päinvastaiselle puolelle rakennusta, jolloin takaa-ajajat olisivat hyväksi aikaa häipyneet jäliltä. Tämä suunnitelma oli vähällä onnistua, kunnes lähellä päämaalia tuli kadunkäänteessä odottamatta vastaan lauma venäläisiä sotilaita. Nähdessään juoksevan herrasmiehen, jota santarmit ampuen ajoivat takaa, ympäröivät nämä silmänräpäyksessä R:n.
Pöytäkirjoista ei käy selville, minkä syyn nojalla hra R. oikeastaan on vangittu. Nähtävästi se on tapahtunut hyvin heikkojen epäluulojen perusteella, joten häntä voi joukossamme pitää tyypillisimpänä santarmimielivallan uhrina.
Talollisen poika V., Härmän pohjalaisia, on oiva mies Shpalernajan "Suomalaisessa siirtokunnassa" edustamaan kuuluisaa kotiseutuaan: kookas, pystypäinen, verevä nuorimies. On hauska nähdä, kun hän varsiniekka saappaissaan astuu sisään ja ottaen sotilaallisen asennon tekee niukan kumarruksen tuomarille, minkä jälkeen hän hätäilemättä ja lujin askelin käy paikalleen.
— Teitä on täällä tietääkseni useampiakin härmäläisiä? — virkan hänelle kerran "luennolta" poistuessamme.
— Onhan meitä Härmästä poikia kymmenen, joiden silmistä ei tipu kyyneleet, — vastaa V.
Ja kyllä hän siltä näyttääkin, ettei hän vähästä itke. Vaikka hän on saanut kokea kovempaa kuin kenties yksikään toinen Shpalernajassa viruneista suomalaisista. Häneen nähden — hänen oman kertomuksensa mukaan — on käytetty pöyristyttävää inkvisitoorista menettelyä, jolla santarmit ovat koettaneet saada häneltä tunnustuksia puserretuksi. Mutta siitä ynnä hänen sankarillisesta menettelystään, hän kun eräitä tovereitaan pelastaakseen on vapaaehtoisesti antautunut vangiksi, saanen tilaisuuden vastaisuudessa, toisten asiain yhteydessä kertoa.
Kuten sanottu, ovat molemmat työväen luokkaa edustavat nuorukaiset saman nimiset ja yhdessä heidät kuluneen syksyn aikana on vangittukin. He ovat rehtiä, harvasanaisia, vakaita Hämeen poikia. Myöhemmin, vallankumouspäivinä, istuessamme eräässä pietarilaisessa "tshainajassa", kertoivat he minulle vangitsemisestaan. En malta olla sitä tässä toistamatta, koska se niin hyvin valaisee erinäisten suomalaisten virkaintoa.
Kotimaahan pyrkiessään joutuivat toverukset K. heti Ruotsin rajalla Enehjelmin vainukoirien ahdisteltaviksi. Kulkien milloin porokyydillä, milloin suksilla tai jalkaisin sekä käyttäen kaikenlaisia syrjäpolkuja onnistuivat he pääsemään Iihin saakka. Siellä olivat he jo vähällä joutua ansaan, mutta viime hetkessä eräs paikkakunnan mies varotti heitä edessäpäin väijyksissä olevasta poliisijoukosta, jolloin he kokonaan toisen suunnan ottaen välttivät vaaran. Tarvottuaan sitten tuntikausia metsiä myöten vasta sataneessa lumessa, päättivät he lopen väsyneinä "riskeerata" ja mennä Siuruan kylän kievariin yöksi, ajaakseen sieltä aamulla hevosella oikotietä Kiiminkiin. He olivat aikaisemmin päinvastaiselle suunnalle matkatessaan viettäneet yön tuossa samassa kievarissa ja koska heille oli jäänyt siitä hyvä muisto, tulivat he neuvotteluissaan siihen uskaliaaseen päätökseen, että nytkin käyttäisivät talon vierasvaraisuutta hyväkseen.
Kievarin emännän uteliaisuus, hänen tarkkaan kysellessään poikien matkoista, herätti näissä epäluuloa, mikä kuitenkin haihtui, kun emäntä kuulustelujensa lopuksi kohteliaasti lupasi heille yösijan sekä seuraavana aamuna hevosen Kiiminkiin. Laitettuaan pojille vuoteen ja näiden väsyneinä heittäydyttyä unen valtaan, päätti emäntäinen, jolla oli tieto siitä, että poikia etsitään, kantaa hänkin kortensa yhteiseen valtakunnanpuolustuskekoon. Hänpä siis oitis meni telefoonin ääreen ja soitti Oulun poliisilaitokseen, että sisso! täällä ne nyt meillä nukkuvat ne pojat, joita etsitään; aamuksi ne pyysivät täältä hevosta Kiiminkiin, niin että passatkaa päälle vaan!
Aamulla varahin pojat levänneinä miehinä, toivorikkain mielin ja mitään pahaa aavistamatta lähtivät ajelemaan Kiiminkiä kohti. Kun he ajoivat Kiimingin kievarin pihalle, astui erään ulkohuoneen takaa esiin kymmenkunta poliisia ampuma-aseet suorana, vaatien heitä antautumaan. Poliisit olivat automobililla tulleet Oulusta heitä väijymään. Joukon jatkona oli heillä pari haulikoilla asestettua paikkakunnan miestä (kaksi pohjalaista talonpoikaa titulus Enehjelmin kätyrien apurina!)
— Meillä oli silloin vielä sellainen käsitys, että meidät kiinni jouduttua toimitetaan suorinta tietä hirsipuuhun, — puhui vanhempi K. hiljaisella ja vaatimattomalla tavallaan. — Sen vuoksi me olisimme henkemme kaupallakin arvelematta ryhtyneet taisteluun, mutta kun me palttoot päällä istuimme peiton alla reen perässä, oli housun takataskussa olevia browninkeja mahdoton heti saada esille, joten meillä ei ollut muuta neuvoa siinä pyssynsuiden edessä kuin antautua.
Kun poikien matkalaukut oli takavarikoitu ja taskut tarkastettu, meneteltiin heidän kanssaan seuraavasti: samoilla käsiraudoilla kytkettiin heidät yhteen siten, että toinen oli kiinni vasemmasta, toinen oikeasta ranteestaan. Mutta ei siinä vielä kyllin. Molemmat kädet vedettiin vielä nuorilla yhteen kiinni, joten pojat tulivat olemaan tiukasti kylki kyljessä kiinni. Tämän jälkeen vaulattiin kummankin jalat köydellä yhteen nippuun. Sitten automobiiliin, vartiana kymmenen asestettua poliisia, ja niin suoraa päätä Ouluun Enehjelmin käsiteltäviksi. Matkalla olivat poliisit kohennelleet nuorukaistemme mielialaa sellaisilla lauseilla kuin: "Jo taisi pojilta juoksut loppua" j.n.e.
Saattaa kysyä, eikö kymmenen poliisia voinut ihmisellisemmällä tavalla kulettaa kahta aseettomaksi tehtyä nuorukaista? Varsinkin kun he hyvin tiesivät, etteivät heidän käsiinsä joutuneet olleet mitään rikollisia tavallisessa mielessä — seikka, jonka heikompikin ihmistuntija saattoi heti päättää poikien siististä ja avoimesta muodosta. Että nuorukaisemme olivat menetelleet jalosti, pannessaan taistelussa isänmaansa sortajaa vastaan vaakalaudalle kaikkensa, henkensä ja vapautensa, se olisi noiden poliisienkin pitänyt voida myöntää, sekä sen mukaan sovittaa menettelynsä, arvostelivatpa sitten heidän toimintaansa muuten miltä kannalta hyvänsä. Mutta tämä ei suinkaan ole ainoa eikä vähimmän kaunis urotyö, joka on merkittävä oululaisen poliisin tiliin enehjelmiläisenä hallituskautena. Että tuo poliisilaitos siitä huolimatta on kokonaisuudessaan, sanomalehdistön ja yleisön vaietessa, saanut säilyttää paikkansa, sen jälkeen kun se vallankumouksen päivinä oli hiipinyt työväen neuvoston turviin ja tarjonnut sille yhtä nöyräselkäistä palvelusta kuin äsken Enehjelmille, sen kai saanee merkitä sen tylsistyneisyyden tiliin, minkä valtaan Suomen kansa kuluneina vuosina näyttää niin arveluttavassa määrin joutuneen. Mutta toivottavasti oululaisen poliisin osuus surkeaan Simon kahakkaan sekä sen monet muut enehjelmiläisen toimitarmon osotukset eivät kokonaan unhotuksiin vaipune, vaan saanevat ansaitsemansa sijan vasta kirjoitettavassa Suomen vapausliikkeen historiassa.
Toverusten huostassa olleet rahat oli takavarikoitu Oulun poliisilaitoksella, joten he joutuivat Shpalernajaan aivan pennittöminä miehinä, saaden viettää vieläkin täydellisempää paastoelämää kuin minä edellä kuvaaminani ensi kuukausina. — — —
Toisena luentopäivänä osuu rinnalleni peräseinällä istumaan hovioikeuden auskultantti P., joka on toiminut asianajajana kotiseudullaan Karjalassa. Kun olemme tutustuneet ja päässeet kuiskuttelun alkuun, virkkaa P.:
— Minä olen päättänyt oikeuden käynnin aljettua panna vastalauseeni sekä kieltäytyä mihinkään vastaamasta.
— Samaa asiaa olen minäkin paljon miettinyt sekä tullut lopulta samanlaiseen päätökseen, — vastaan minä ilahtuneena.
— Oikeastaan meidän olisi tullut jo Mashkevitshin kuulustelussa tehdä samoin ja kieltäytyä vastaamasta.
— Aivan niin, mutta valitettavasti se ei silloin juolahtanut mieleen, sitä oltiin silloin ensi alussa vielä ikäänkuin päästä pyörällä.
— Niin kai se on nähtävästi ollut meidän jokaisen laita, — arvelee P. — mutta onhan meillä tilaisuus varsinaisen oikeudenkäynnin alkaessa se asia korjata.
Sitten selittää P., minkä suomalaisen lainkohdan nojalla meidän sopii vastalausettamme ja kieltäytymistämme perustella. Edelleen valaisee minulle P., kuinka jo ensimäisiin oikeuskäsitteihin kuuluu, että lain täytyy olla promulgeerattu siinä maassa, jonka kansalaisiin sitä aiotaan sovelluttaa. Siten ei ole laita Venäjän rikoslakiin nähden, joten jo siltäkin kannalta on laitonta ja mielivaltaista, että meidät aiotaan sen mukaan tuomita.
Päätämme yhteisesti ryhtyä kohtalotoveriemme keskuudessa, sikäli kuin joudumme heidän kanssaan kosketuksiin, ajamaan propagandaa sen käsityksen puolesta, että oikeudenkäynnin alkaessa on kaikkien pantava jyrkkä vastalause sekä kieltäydyttävä vastaamasta.
Tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, mitä minulle myöhemmin, vapautuspäivinä, kertoi eräs turkulainen nuorukainen. Istuessaan vielä kotikaupunkinsa lääninvankilassa oli hän saanut tilaisuuden neuvotella samasta kysymyksestä muutamain vanhempain lakimiesten kanssa. "Kyllähän se oikeastaan niin olisi", olivat nämä arastellen tuumineet, "että teillä olisi täysi oikeus panna vastalause, mutta … älkää nyt vain herran nimessä meihin vedotko, vaan tehkää niinkuin itse parhaaksi näette".
Siihen tapaan vahvistivat kahdeksantoistavuotiasta nuorukaista vanhat, kokeneet lakimiehet! Ja toden totta täytyy sanoa, muistaessaan sitä puolelle ja toiselle pälyilevää, hiirenhiljaista varovaisuutta, jota meillä kuluneena aikana on niin paljon nähty, että vielä vuosikymmenkään samanlaista ulkonaista sortoa, niin toinen puoli Suomen kansasta olisi vaipunut toimettomaan tylsyyteen, toisen puolen arkana nuollessa sortajan kättä. — — —
Heti koppiin palattuani alotan telefoonikeskustelun Vuoksen ja provisori S:n kanssa, tehden heille selkoa päätöksestä, jonka P:n kanssa olimme tehneet, sekä kehottaen heitäkin levittämään "aatetta" edelleen.
Hra S:ltä saamme Vuoksen kanssa muuten kuulla, että hän kuuluu toiseen pöytäkirjaryhmään, jossa on yli neljänkymmenen miehen. Niin suuri miesjoukko ei tietenkään sovi siihen pienoseen huoneeseen, missä meille pöytäkirjoja tulkitaan, vaan saavat he joka päivä suuren sotilasvartion saattamina marssia oikeuspalatsin puolelle. Siellä saavat he suuressa piirioikeuden istuntosalissa istua kahtena ryhmänä, joille pöytäkirjoja paukutetaan molemmilla kotimaisilla kielillä. Ruotsinkielisiä on näet "siirtokunnassamme" hyvä joukko toistakymmentä miestä.
Tämän pöytäkirjahomman kautta pääsevät Shpalernajan suomalaiset pian entistä paljon suurempaan keskinäiseen yhteyteen. Naputus- ja telefoneeraus-keinot leviävät nopeasti miehestä mieheen ja tämän jälkeen on vain harvoja, jotka edelleenkin erakkoina eläen pysyvät seurakuntamme ulkopuolella. Salainen kirjevaihtokin alkaa kukoistaa. Neuvottelut "yhteenpuhumisesta" ja keinoista ilmiantajain jääväämiseksi ovat vilkkaita. Me voimme Vuoksen kanssa hra S:n välityksellä lähettää tervehdyksiä, neuvoja ja tiedusteluja toisessa ryhmässä oleville tuttavillemme sekä saada jo seuraavana päivänä samanlaisia takaisin. Täten on kumpikin ryhmä useamman henkilön kautta yhteydessä keskenään.
Kaikki tämä on tietysti omiaan kohottamaan mielialaamme, luomaan vaihtelua elämäämme ja vahvistamaan solidaarisuuden sekä samalla turvallisuuden tunnetta. Shpalernajan suomalaisten elämä on astunut kerrassaan uuteen vaiheeseen.
Ennen pitkää tulemme myöskin tarkoin tuntemaan, mitä laatua miehiä ovat seurakuntamme jäsenet, joiden lukumäärä nousee sinne seitsemänkymmenen korville. Olen näihin saakka pitänyt itseäni joukon iäkkäimpänä miehenä. Nyt saan hra S:ltä kuulla, että heidän ryhmässään on kokonaista seitsemännelläkymmentä oleva apteekkari J. Siis siirtolamme ikäpresidentti! Edelleen on neljä-, viisi- ja kuusikymmenvuotiaita useita. Ja kaikkien ikäluokkain ohella ovat täällä edustettuina myöskin kaikki ammattialat. On pappeja (teoloogiseen erotutkintoon valmistuva jumaluusopin ylioppilas), lukkareita, maistereita, ylioppilaita, lyseolaisia, lääkäreitä, apteekkareita, insinöörejä, kansakoulunopettajia, (varsin runsaasti), kauppiaita, maanviljeliöitä, tuomareita, kunnallisia luottamusmiehiä, käsityöläisiä, talollisenpoikia, merimiehiä… Ja ruotsinkielisiä on suunnilleen noin kahdeksas osa. Siis Suomi pienoiskoossa — jos naisten joukosta puuttuminen jätetään huomioon ottamatta — ja miltei tasaisemmin ja täydellisemmin kuin yksikamarisessa eduskunnassamme.
XV
MITÄ KAIKKEA PÖYTÄKIRJAT SISÄLTÄVÄT.
"Heino Voldemar Rissanen kertoo…"
Noilla sanoilla alkavat yhä uudet ja uudet pöytäkirjat. Ja ne ovat pitkiä, katalia, ilmiannoilla kylläistettyjä dokumentteja, joita me kuuntelemme synkein ilmein, päätä pudistaen ja tuolloin tällöin heittäen toisiimme paljon puhuvia katseita.
Kuka on tämä Heino Voldemar Rissanen?
Hän on yksi niistä neljästä karkurista, joista olen jo ennen maininnut ja joiden ilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle saksalaisen jääkärin univormussa herätti minussa ja Vuoksessa niin sekavia tunteita. Kolmen muun nimet ovat: Vickström, Tuominen ja Niskanen. Mutta Rissanen on mestari heidän joukossaan ja hänen ilmiantosaavutuksilleen eivät toiset lähimainkaan vedä vertoja.
Hän on vielä varsin nuori mies, kuulemani mukaan neljänkolmatta vuotias, komea ja hyvinvoipa poika, syntyisin Helsingistä, käynyt siellä muutaman luokan normaalilyseota, ollut jonkun aikaa etsivänä poliisina Helsingissä, kauppa-apulaisena Loviisassa y.m. Pikkuseikkoja myöten kertoo hän elämästä suomalaispataljoonassa. Sitä kuuntelee kuin jännittävää romaania, mutta samalla karsivat ruumista kylmät väreet ja sydämeen patoutuu kuristava viha.
Kun pataljoona keväällä (1916) siirrettiin Riian rintamalle harjaantumaan — nimenomaan sanotaan pöytäkirjassa, ettei sitä asetettu vaaralliselle kohdalle — alkoi Rissanen yhdessä Tuomisen ja Vickströmin kanssa hautoa karkaussuunnitelmaa. Ensin saivat kaksi viimemainittua tilaisuuden toteuttaa sen. Kun heidän poistumisensa juoksuhaudasta, loikkauksensa piikkilanka-aidan yli ja juoksunsa venäläiselle suunnalle huomattiin, alkoivat toverit iltahämystä huolimatta ampua heidän jälkeensä, minkä johdosta karkureista toinen lienee lievästi haavottunutkin. Rissanen kertoo erään nuoren suomalaisen upseerin — nimeä hän ei tietystikään jätä mainitsematta — raivoissaan huudahtaneen, että sellaiset miehet ampuu hän paikalla alas, vaikka sitten kirkonportailla kotimaassa tulisivat vastaan. Varsin ymmärrettävä vihan puuska!
Rissasen omat karkausaikeet eivät tämän johdosta suinkaan talttuneet. Hän odotti vain soveliasta hetkeä. Ja kesäkuun puolivälin paikkeilla se tulikin. Oltuaan jossakin palvelustoimessa pataljoonan esikunnassa rintaman takana oli hän onnistunut varastamaan (sic!) erään upseerin browningin. Sillä varustettuna hän sitten kesäisenä yönä lähti juoksuhaudasta liikkeelle samaan tapaan kuin edellisetkin kaverit. Revittyään vaatteensa piikkiaidassa juoksi hän "omiansa" kohti — ensimäisen pöytäkirjansa alussa vakuuttaa R. olevansa Venäjän kansalainen —, heittäytyen tavan takaa pitkäkseen korkeaan heinikkoon, kun raketit valaisivat tienoota. Uimalla oli hänen kuljettava kolmen pienoisen joenhaaran yli. Viimeisen takana oli venäläisiä sotilaita, joille hän viittoi kädellään ja jotka viittoivat häntä tulemaan vain yli. Browninki hampaissaan lähti hän uimaan yli, mutta saatuaan vettä suuhunsa pudotti hän browningin jokeen. Ystävällisesti ottivat venäläiset soltut "sankarimme" vastaan, nuotiotulelle veivät ja tsaijua tarjosivat. Löytyipä heidän joukossaan virolainenkin sotilas, joka pystyi hiukan suomea puhumaan, ja niin päästiin uutisiin käsiksi. Sitten siirrettiin hänet santarmien huostaan ja varmastikin repesivät nämä riemuun yhdessä hra Mashkevitshin kanssa, kun Rissanen avasi sanaisen arkkunsa. Ja totisesti hän olikin verraton aarre hra Mashkevitshille, jonka rehkimisen tulokset siihen saakka olivat jääneet verrattain laihoiksi. Ennemmin mainittu dragsfjärdiläinen Ahlstedt oli hänelle kyllä tehnyt jo suuria palveluksia, mutta vasta nyt, tit. Rissasen suosiollisella myötävaikutuksella, pääsi hän oikein asiain sisälle. Ja tämä verraton mies oli joutunut hänen huostaansa ilman pyydystämisen vaivaa, aivan kuin taivaasta pudoten.
"Heino Voldemar Rissanen kertoo…" Kertojan parhaita ominaisuuksia on hyvä muisti ja se tällä rakkarilla on aivan verraton. Taikka on hän sitten vartavasten, karkausta suunnitellessaan, iskenyt päähänsä nimiä ja asioita, voidaksensa paljastuksillaan sitten rintaman toisella puolen itseänsä ansioittaa. Päätä huimaavan pitkät ovat ne luettelot pataljoonan upseeriston ja miehistön nimistä, jotka hän latelee pöytäkirjaan. Niistä riittää neidille tulkitsemista useammaksi päiväksi. Mutta ei ainoastaan siellä olevista, vaan myöskin niistä, joiden välityksellä kukin on matkalle lähtenyt sekä yleensä henkilöistä, jotka ovat asiaan olleet jonkunkaanlaisessa suhteessa, antaa R. luetteloita. Tekee sen vaikutuksen, kuin hän ihan läähättäen pinnistäisi muistiaan, ja hengessäni näen minä hra Mashkevitshin lennättävän kynää paperilla ja silmät saaliinhimosta kiiluen merkitsevän muistiin nimiä ja asioita. Eikä hänen tarvitse edes lypsääkään, kuten tavallisesti suomalaisten härkäpäiden kanssa tekemisiin joutuessaan, sillä nyt istuu kerrankin hänen pöytänsä ääressä tshuhna, jonka puheliaisuudella ei ole äärtä eikä rajaa!
Aavistan heti, kun tulkki alkaa noita Rissasen luetteloita levitellä eteemme, että minäkin saan tässä pian ratkaisun ilmiantaja-arvoitukseeni. Ja aivan oikein, tuntemiensa sotilasten joukossa mainitsee R. Juho K:n, minkä jälkeen seuraa lause: "Hänet on lähettänyt Kyösti Wilkuna, ylioppilas Helsingin keisarillisessa yliopistossa; hän on hyvin innokas värvääjä ja on kahdesti paennut venäläisten käsistä Oulussa ja Helsingissä." Siis puuta ja heinää sekaisin!
Useita muitakin pöytäkirja-ryhmämme jäseniä on mainittu R:n ilmiantoluetteloissa. Varsin runsaasti on niissä muistettu R:ää ja H:ta. Rissanen se juuri kertoo heidän räjäyttäneen Venäjän armeijalle kuuluvia sotatarpeita sekä siitä saaneen ensi luokan rautaristit. Ja omituisesta kohtalon oikusta joutuu H. Shpalernajassa istumaan tämän ilmiantajansa lähimpänä naapurina, lattia vain väliä. Kun nyt H., ensi päiviä talossa ollessaan, rupeaa ottamaan selvää, ketä hänen ympärillään asuu, ja siinä tarkotuksessa huhuilee lämpöjohtotorven juuritse alemman kerroksen koppiin, saa hän sieltä suomalaisen vastauksen. Ihastuneena ilmottaa hän nimensä ja tietämättä vielä mikä konna Rissanen on ja missä suhteessa häneen, alkaa keskustella hänen kanssaan. Mutta pian saa hän siitä kyllänsä, sillä R. huutaa hojottaa vastaan: "Vai sinä se oletkin! Eikö sinua p—lettä ole vielä hirtetty?" Olkoon mainittu, etteivät he olleet persoonallisia tuttuja, joten Rissasella ei voinut olla edes mitään henkilökohtaista vihaa H:ta vastaan.
Tämän onnettoman "tutustumisen" jälkeen tuotti Rissanen H:lle alituista harmia. Kun H. perehtyi naputusjärjestelmään, oli hänen mahdoton lämpöjohtotorvea myöten keskustella ylempänä asuvien kansalaistensa kanssa, sillä aina kun hän sellaista yritti, alkoi R. sen huomatessaan rämistää torvea, siten sotkien toisten naputuksen. Eikä siinä vielä kyllin, vaan hän jatkoi ilmiantojaan vankilassakin. Kun H:lla oli suomalainen naapuri myöskin samassa kerroksessa ja he keksivät tavan jutella suullisesti suoraan seinän läpi, saattoi Rissanen, painamalla omassa kopissaan korvansa seinää vasten, seurata heidän keskusteluaan. Siitä hän teki sitten ilmiantoja vartialle. Onnellisen sattuman kautta pääsi H. tästä kuitenkin selville, minkä jälkeen hän naapurinsa kanssa osasi olla varuillaan tuohon heittiöön nähden.
Monen monet Shpalernajassa viruvista suomalaisista olivat juuri Rissasen ilmiantojen uhreja, alkaen edellä mainitusta "ikäpresidentistämme", apteekkari J:stä. Entä kuinka suuren joukon kotimaassa olevia, tunnettuja henkilöitä olikaan täytynyt Rissasen ilmiantojen takia joutua epäluulojen ja silmälläpidon alaisiksi! Onhan R:n pöytäkirjoissa kaikenlaisten sekavien huhujen yhteydessä mainittu henkilöitä sellaisia kuin: Aino Ackté, konsuli Stockman, "Vaasan läänin entinen kuvernööri" y.m., y.m.
Kuinka seikkaperäisiä hänen ilmiantonsa ovat, osottaa m.m. se, että hän kertoessaan Konni Zilliacuksen käynnistä suomalaispataljoonaa katsomassa, mainitsee hänen itkeneen, pitäessään pojille puhetta. Niin likaista tietä myöten kuin kertomus tuosta kohtauksesta tuleekin tietooni, kostuvat silmäni ajatellessani, kuinka tuo harmaapäinen patriootti, joka kaksipäisen kotkan vainoomana on monet pitkät vuodet saanut värjötellä kotimaansa rajojen ulkopuolella, ei voi estyä kyyneliin puhkeamasta, nähdessään edessään uljaan joukon nuoria kansalaisiaan, jotka ovat pukeutuneet sotisopaan isänmaansa vapauden puolesta. Kaunis näky niin puolelta kuin toiseltakin!
Kun Rissasen olemus on pöytäkirjojen välityksellä ehtinyt juuriaan myöten paljastua Shpalernajan suomalaisille, herää meissä kaikissa tätä kohtaan raskas viha ja ylenkatse. Siitä näkee selviä merkkejä m.m. niiden pohjakerroksen koppien seinillä, joita käytetään kylpyyn menevien vankien odotushuoneina. Niiden seinillä on kaikenlaisia kirjotuksia, tiedonantoja ja tervehdyksiä, joita vangit varkain ovat lyijykynällä kirjotelleet myöhemmin ehkä samaan odotuskoppiin sattuvien tuttaviensa tai hengenheimolaistensa nähtäväksi. Vartiat niitä kyllä tuon tuostakin tuhrivat tai pyyhkivät märällä rievulla, mutta uusia ilmestyy joka perjantai seinät täyteen. Miltei jokaisen tällaisen kopin seinälle alkaa pian ilmestyä Rissaselle kohdistettuja julmia uhkauksia tai inhon ja ylenkatseen ilmauksia. Ilmestyypä sinne kerran piirustuskin: mies hirsipuussa ja alla nimi Rissanen. Kuten myöhemmin saan tietää, on sen muovaillut hra Massisen piirustustaitoinen venäläinen koppitoveri. Kun piirustuksen näin vähää ennen vallankumousta, on se luultavasti vieläkin tallella, ja jos Shpalernaja, kuten kerrotaan, muodostetaan vankilamuseoksi, jäänee se sinne edelleenkin muistoksi siitä vihasta, jota Shpalernajan suomalaiset vangit tunsivat tuota suurilmiantajaa kohtaan.
Mutta hyvinvoipana, punaposkisena ja täyteläisenä oljentelee Rissanen hra Mashkevitshin suosion loisteessa. Saksalaisen jääkäripuvun, jossa hänen karkuritoverinsa saavat olla kaiken aikaa, on hän aikoja sitten heittänyt yltään, esiintyen kävelypaikalla siistissä sivilipuvussa sekä kylmillä ilmoilla muhkeassa turkissa. Kaiketi hra Mashkevitshin lahjoja suosikilleen. Niin, olihan eräs suomalainen nähnyt hänet istuskelemassa hra Mashkevitshin virkahuoneessa, hampaissaan tämän hopeisesta kotelosta saatu savuke!
Rissasen kopin akkuna toisessa kerroksessa tulee piankin suomalaisten keskuudessa tunnetuksi ja vasten tahtoaankin kääntää jokainen heistä katseensa sitä kohti. Ja tavan takaa ilmestyy himmeiden ruutujen taakse Rissasen näköpää ja julkeasti vilkuttaa hän liinaansa kaikille, jotka suomalaisiksi tuntee. Mainitsen kerran toverilleni, R:n akkunaa osottaen, että sen takana asuu suomalainen suurilmiantaja. Kun sitten R. alkaa ruutujen takana päätään nyökytellä, pudistaa toverini hänelle julmistuneena nyrkkiään ja huutaa: "Uh, provokator!" Pää katoaa näkyvistä eikä se myöhemmin enää juuri kertaakaan ilmesty ikkunaan. Luultavasti ovat titulukselle lopultakin käyneet vähemmän miellyttäviksi ne vihamieliset katseet ja nyrkin pudistukset, joita hänen akkunaansa erinäisistä kävelykarsinoista suuntautuu.
Vickström ja Tuominen ovat ammatiltaan merimiehiä, Niskanen työmies,
Pietarin suomalaisia. Laiva, jossa edelliset ovat palvelleet, on sodan
syttyessä jäänyt saksalaiseen satamaan ja miehistö sotavankeuteen.
Sieltä ovat toverukset sitten kulkeutuneet suomalaispataljoonaan.
Melkoisen joukon toveriensa nimiä luettelevat hekin, mutta kuitenkin muodostavat ne vain pienen murto-osan Rissasen ilmiantojen määrästä. Eikä heillä muutenkaan, kuten viimemainitulla, tunnu olevan erikoista halua muistelemiseen. Omasta pataljoonaan joutumisestaan kaikki kolme juttelevat kaikenlaisia kaunisteltuja valheita, kuinka heidät muka petkuttamalla tai uhkauksilla oli sinne saatu j.n.e. Neljäs karkuri, Niskanen, on suorittanut "urotyönsä" yksinään myöhemmin syyskesällä eikä hänen pöytäkirjojaan ehditty vielä lukea, kun vallankumous tuli väliin, joten minulla ei ole tietoa hänen ilmiantojensa laajuudesta. Mutta arvatenkaan hän ei muodostanut mitään poikkeusta tässä arvoisassa kaverikunnassa.
Mitäkö varten tällaisia miehiä säilytettiin Shpalernajassa? Miksi heitä ei santarmistolle ja hra Mashkevitshille tekemiensä suurten palvelusten johdosta heti vapautettu?
Arvatenkin he olivat vain jonkunlaisia suojelusvankeja, joita tarvittiin yhtä mittaa kaikenlaisten täydentävien lisätietojen saamiseksi sekä persoonallisina todistajina useita muita vangittuja sekä vangittaviksi määrättyjä vastaan. Jos heidät olisi vapaalle jalalle laskettu, olisivat he voineet huveta ties minne, jota paitsi sellaisten miesten hengissä säilymisestäkään ei olisi ollut mitään takeita. Olihan ainakin Rissasen mustista töistä päässyt jo tietoja Suomeenkin asti leviämään. Mutta jahka suomalaisten asia olisi ehditty loppuun käsitellä ja kukin heistä saanut tuomionsa, olisi nämä arvon kaverit arvatenkin koreiden kiitosten kanssa laskettu vapauteen.
Olihan esimerkiksi Ahlstedt tunnustustensa palkaksi saanut vapautensa, vieläpä ruvennut jatkuvastikin santarmeja avustamaan, kuten jo olen maininnut. Pitkä ja selkäpiitä karmiva on sekin ilmiannettujen henkilöiden luettelo, jonka Mashkevitsh on häneltä pöytäkirjoihinsa saanut. Mutta ei hänkään vedä sentään lähimainkaan vertoja Rissaselle.
Joulun tienoissa saapuvien uusien suomalaisten vankien mukana kulkeutuu meille Shpalernajaan tieto, että Ahlstedt on tavattu Suomessa jossain matkailijakodissa ammuttuna: joko hän on tehnyt itsemurhan tai on joku toinen ampunut kuulan hänen päähänsä sekä pistänyt revolverin vainajan käteen. Vahvistusta tälle tiedolle en kuitenkaan vielä tätä kirjottaessani ole saanut. — — —
Useimpien Shpalernajassa istuvien suomalaisten omakohtaiset kertomukset Mashkevitshin pöytäkirjoissa ovat tavallisesti varsin lyhyet: he eivät yksinkertaisesti tiedä mitään niistä asioista, joista heitä syytetään. Mutta sitä pitempiä, kirjavampia ja pöyristyttävämpiä ovat sellaisten henkilöiden vuodatukset, jotka heikon tai rikollisen luonteensa houkuttelemina ovat kavaltaneet asian, mihin ovat yhtyneet, sekä ilmiannoillaan saattaneet toverinsa ansaan. Edellisten lisäksi esitän tässä vielä pari sellaista titulusta hra Mashkevitshin pöytäkirjoista.
Paavo Aronen, Porvoon yhteiskoulun entinen oppilas, tulee Heinolan tienoille ja kääntyy siellä erään tutun kansakoulunopettajan puoleen, tiedustellen häneltä, miten voisi päästä Saksaan, jonne hänellä olisi halu mennä ja jonne hän on kuullut muitakin suomalaisia matkustaneen. Opettaja sanoo, ettei hän tiedä niistä asioista mitään ja neuvoo Arosen Helsingissä kääntymään erään nuoren tiedemiehen puoleen, joka ehkä tietäisi neuvoa. Aronen matkustaa Helsinkiin, mutta osotettu henkilö ei rupea millekään hänen kanssaan. Aronen oleilee edelleen Helsingissä ja etsii tilaisuutta päästä Saksaan sotilaaksi. Ja niinpäs hän lopuksi yhtyy muutamaan ylioppilaaseen, joka antaa hänelle matkarahat sekä tarpeelliset ohjeet. Niitä noudattaen pääsee Aronen onnellisesti Suomen rajan yli Haaparannalle. Siellä tapaa hän ilokseen erään ylioppilaan, joka on hänen entinen koulutoverinsa. Tämä toimittaa hänet edelleen Tukholmaan. Siellä tiedustellaan Aroselta, eikö hän haluaisi palata takaisin Suomeen ottamaan selvää Venäjän Itämeren laivastoa koskevista seikoista. Aronen suostuu. Hänelle annetaan tarpeellinen kouluutus vakoilussa ja sitte hänet hyvillä matkarahoilla varustettuna toimitetaan takaisin Suomeen. Vetelehdittyään täällä jonkun aikaa eri paikkakunnilla ja kulutettuaan rahansa menee hän ja ilmaisee santarmille kaiken, mitä siihen saakka on tietoonsa saanut. Yksi tämän tituluksen luonteettomuuden uhreja oli tuo heinolalainen kansakoulunopettaja, joka mokoman syyn takia joutui vuoden päivät Shpalernajassa virumaan.
Seminaarinoppilas Rösch Sortavalasta saa samallaisen halun kuin Aronenkin. Päästyään henkilöiden yhteyteen, jotka varustavat hänet rahoilla ja muilla asianmukaisilla evästyksillä, lähtee hän matkaan. Tamperetta pitemmällä ei hän kuitenkaan käy, vaan vierailtuaan siellä joidenkin tuttaviensa luona palaa hän takaisin ja menee opistoonsa. Johtaja kutsuu hänet kansliaansa ja tiedustelee, mitä varten hän luvatta on niin kauan ollut koulusta pois. Rösch kertoo kuulleensa, että Suomesta menee Saksaan miehiä ja hänen halustaan ottaa siitä asiasta tarkempi selvä oli aiheutunut hänen omavaltainen lomansa. Johtaja suuttuu mokomasta tunnustuksesta ja kehottaa häntä ottamaan eron opistosta. Sen R. tekeekin ja antautuu santarmien palvelukseen. Kolme nuorta herrasmiestä joutui Shpalernajaan hänen ilmiantojensa perustalla, jota paitsi myöhemmin saamme kuulla, että mainittu opistonjohtaja on karkotettu Siperiaan.
Tämän tapaisia kehnoja luonteita on pöytäkirjoissa vilisemään asti. Tavallisesti ne ovat miehiä kansan pohjimmaisista kerroksista, mutta esiintyy joukossa silloin tällöin sivistystäkin saaneita. Enimmäkseen he ovat sellaisia, jotka joltakin henkilöltä ovat ottaneet matkarahat Saksaan mennäkseen, mutta ovat sitten joko menomatkalla kiinni jouduttuaan heti ensi säikäyksessä tunnustaneet kaikki tai ovat omasta alotteestaan palanneet, pienen huvimatkan pohjoista kohti tehtyään, takaisin kotiseudulleen ja siellä lörpöttelyllään vetäneet itseensä santarmien huomion.
Synkeihin mietiskelyihin ja lohduttomaan psykologiseeraamiseen antavat minulle joka päivä aihetta tällaiset tuttavuudet. Onko kansa, jonka keskuudesta ilmestyy niin paljon kehnoa ainesta, ansainnut vapautta ja valtiollista itsenäisyyttä? kysyn usein itseltäni, muistellessani iltasin kaikkea sitä törkyä, mitä päivällä luetut pöytäkirjat ovat sisältäneet. Mutta olenhan toiselta puolen täällä Shpalernajassakin saanut tutustua jo moneen ihailua ja lämmintä myötätuntoa herättävään sankariluonteeseen. Ja kuinka monesta sellaisesta kertovat pöytäkirjatkin. Jos on paljon roistoja, niin on niiden täydellisiä vastakohtiakin, ja näitä jälkimmäisiä on lopultakin paljon enemmän. Huonoja aineksia on tietysti kaikkien kansojen keskuudessa ja tällaisina tärkeinä ja kohtalokkaina murroskausina sellaiset tulevat erikoisen räikeällä tavalla näkyviin. Monet sellaiset, jotka normaalioloissa käyvät kunnon kansalaisista, ovat tänä aikana, kun luonne on joutunut hiukan tiukemmalle koetukselle, yhtäkkiä keikahtaneet roistojen joukkoon. Sekä hyve että kunnottomuus ovat näissä mullistavissa oloissa erikoisen selväpiirteisinä tulleet näkyviin. Ja onhan hyvä edes joskus nähdä nisut ruumenista erotettavan.
On muuten todennäköistä, että noiden kehnojen ainesten joukossa on paljon psykopaattisia ilmiöitä. En voi torjua luotani ajatusta, että esim. tuollaisissa Rissasen, Röschin ja Arosen tapaisissa olioissa on jotakin vajavaista, defektiä. Mutta se on juuri sitä laatua vajavaisuutta — ja sen vuoksi sitä vaarallisempaa —, että sitä on heidän tavallisessa elämässään ja esiintymisessään miltei mahdoton huomata, jopa he tavallisesti esiintyvät näköjään hyvinkin nerokkaina ja toimitarmoisina.
Samaan luokkaan voi lukea sangen monta niistä, jotka meillä viime vuosina venäläistyttämispolitiikan kiihkeinä kätyreinä ovat tehneet nimensä surullisen kuuluisiksi ja jotka heille ominaisella tarmolla ja häikäilemättömyydellä ovat kiivenneet hyvinkin huomatuihin virka-asemiin. Vuoriset, Enehjelmit, Leikkolat, Vuolle-Apialat, Reeni Roineet … olisihan meillä kiitollisia aivotutkimuksen esineitä!
Oman lajinsa vaarallisia henkilöitä muodostavat meillä sellaiset, joiden ajatuselämä on auttamattoman sekava. Ja sellaisia tapaa valitettavan runsaasti kaikilla aloilla. Valtiollisena kiipijänä on hän varsin tavallinen, samoin tapaa hänet usein rehkimässä liikealalla. Mutta esiintyipä hän missä tahansa, kaikkialla saa hän tuhoa aikaan. Liikealalla synnyttää hän romahduksia ja konkursseja ja politikkona sekottaa hän käsitteitä sekä häiritsee säännöllistä asiain kulkua. Hänellä on tarmoa ja vauhtia ja ennen kaikkea horjumaton itseluottamus sekä lopuksi erinomainen kyky heittää sumua lähimmäistensä silmiin. Hänen korkeapaineen alainen vaelluksensa tapahtuukin kuin sumun keskellä. Kaiken mihin hän ryhtyy, tärvelee hän ja saattaa hunningolle, syystä että hän ei pysty ajattelemaan selvästi. Ja siksi uskoo hän aina olevansa viaton niihin vaurioihin, jotka hänen oma parantumaton sekavuutensa on aiheuttanut.
Minusta on kauan tuntunut, että näitä tällaisiakin olioita on kansamme keskuudessa viime aikoina esiintynyt tavallista runsaammin. Ne ovat tietysti murroskauden ilmiöitä nekin. Ovathan suurlakon jälkeiset ajat meuroneet kansaamme syvimpiä pohjamutia myöten ja pintaa kohti on kohonnut paljon viljelemättömiä aineksia ja selkiintymättömiä päitä. — — —
Moninaisiin ajatuksiin antavat hra Mashkevitshin pöytäkirjat aihetta. Mutta tarjoavat ne toisinaan huvittavaakin kuultavaa. Iloisella mielenkiinnolla seuraamme esimerkiksi toimittaja Sundqvistin karkaamista Vaasan lääninvankilasta, mistä pöytäkirjat sisältävät tarkkoja selontekoja. Väliin taasen houkuttelevat keskuudestamme iloisia naurunpurkauksia jotkut ilmiantajain kömpelyydet tai heidän vakuuttelunsa valtakunnallisesta uskollisuudestaan..
Useana päivänä tuottaa meille koulupoikamaista iloa oikaista tulkitsijaneitoamme, kun hän venäläisessä tekstissä esiintyvän "Nikolaistadin" kääntää suomeksi Nikolainkaupunki.
304
— Ei meillä ole mitään Nikolain kaupunkia, vaan sen nimi on suomeksi Vaasa, — huudamme aina köörissä, ja lopulta oppiikin neitokainen kääntämään Nikolaistadin aina Vaasaksi.
Niin jatkuu joulun lähetessä pöytäkirjain lukua päivästä toiseen. Hauskalta tuntuu aina päivällisajan jälkeen lähteä kopistaan liikkeelle, kun tietää saavansa puristaa kunnon toverien kättä ja vaihettaa ajatuksia omalla suomenkielellään.
XVI
KAHDEN PUOLEN JOULUA. UUSI NAAPURI.
Joulun alusviikolla saan minä joululahjoja: muutamia uskonnollisia kirjoja, voita, sokeria, omenoita ja kaakkua. Ruokatarpeita ja sokeria onkin minulle syksyn kuluessa saapunut miltei joka perjantai. Ne ovat, ainakin osaksi, kotimaasta tulleita. Sokeri onkin erinomaiseen tarpeeseen, sillä sitä on Pietarissa nähtävästi niukasti, koska vankienkin sallitaan ostaa vain yksi naula kahdeksi viikoksi, mikä määrä ei riitä minnekään.
Kylmää vastaan olen kotoa saanut vahvat talvitamineet. Sitä ennen on jo tohtori K. lisännyt alusvaate- ja sukkavarastoani. Sivumennen mainittakoon tässä, että liinavaatteita on tilaisuus joka viikko jättää pesuun. Siitä on erikoinen maksu ja pesun suorittavat rikosvangit.
Naapurimme Sobolev ilmottaa, että häntä alkaa yhä pahemmin vaivata reumatismi — keripukin ohella tavallisin tauti Shpalernajassa — ja hän on pyytänyt päästä Krestyn vankilan sairaalaan. Shpalernajassa ei nimittäin ole varsinaista sairashuonetta. Lääkärinhoito on muutenkin sitä ja tätä. Kerran viikossa käy lääkäri ja ottaa vastaan niitä, jotka viikon kuluessa ovat ilmottaneet lääkäriä tarvitsevansa. Mutta hänen hoitomääräyksensä ovat nähtävästi hyvin yliolkaisia. Kuinka avuttomaan tilaan venäjää taitamaton suomalainen sairastuessaan saattoi joutua, on itsestään selvää. Saakoon tässä sijansa, mitä nuorempi Massisen veljeksistä vankilasta päästyämme kertoi omista kokemuksistaan siinä suhteessa.
Tuntiessaan hermostonsa olevan epäkunnossa halusi hän päästä lääkäriin. Peläten ettei hän venäjää taitamattomana pysty lääkärille selittämään tautinsa laatua, pyysi hän hra Mashkevitshilta lupaa saada omalla kustannuksellaan hankkia suomalaisen lääkärin. Siihen ei Mashkevitsh kuitenkaan suostunut. Ollen erään lahjotun vartian välityksellä salaisessa kirjevaihdossa Pietarissa oleskelevan siskonsa kanssa kirjotti nyt hra Massinen asiasta tälle, selitti sairautensa laadun sekä pyysi häntä menemään Shpalernajan lääkärin puheille ja venäjänkielen taitoisena selvittämään vuorostaan hänelle veljensä sairautta sekä mahdollisuuden mukaan voitelemaan häntä jollakin rahasummalla. Sisko teki työtä käskettyä ja aivan oikein, lääkärin tullessa seuraavan kerran vankilaan kutsuttiin hra Massinen hänen vastaanottohuoneeseensa. Lääkäri käski hra H:n pistää kielensä suusta ulos. Kun se oli tapahtunut, painoi lääkäri etusormensa päällä kieltä. — Harashoo! murahti hän sen tehtyään ja viittasi hra M:n poistumaan. Siihen supistui kaikki se lääkärinhoito, jota niin suurella vaivalla ja rahallisilla uhrauksilla oli koetettu hankkia! Hra Massinen kertoi kyllä parantuneensa sen hyvän tuulen vaikutuksesta, jonka tämä venäläisen lääkärin omaperäinen menettely oli hänessä herättänyt.
Niillä muutamilla suomalaisilla, jotka häätyivät Krestyn sairaalaan, oli sieltä pöyristyttäviä kokemuksia. Niinpä kemiläinen V., jo ikämies, joka Shpalernajassa sai hyvin vaikeanlaatuisen reumatismin, kertoi Krestyn sairaalasta, että hoitajavartiat ihan säännöllisesti rosvosivat ja möivät kaupungille sairaille määrätyt paremmat ruuat ja että potilaita kovakouraisen ja kelvottoman hoidon takia kuoli tuhkatiheään.
Shpalernajassa on kyllä vakinainen välskäri, joka toimii lääkärin apulaisena. Se on pieni, mopsin näköinen, tiuskea mies, joka esiintyy hyvin tärkeänä ja näyttelee mielellään tohtoria. Yhden ainoan kerran, nimittäin kohta vankilaan tultuani, on minun tarvinnut olla hänen kanssaan tekemisissä. Kuten suomalaisissa vankiloissa, täytyy täälläkin jokaisen uuden tulokkaan käydä lääkärin tarkastuksessa. Mutta sekin on täällä yhtä omaperäistä laatua kuin tuo edellä kuvattu hermosairauden hoito.
Kun vartia, joka minua tuli sinne saattamaan, murahti sanan: "k'doktoru!" luulin joutuvani oikean lääkärin eteen. Kun minut sitten saatettiin kaikenlaisen rihkaman täyttämään huoneeseen, jossa pöydän takana istui venäläiseen kansallispuseroon puettu mies pakkasen puremaa naurista muistuttavine kasvoineen ja puolen millimetrin pituisiksi kaluttuine hiuksineen, aloin minä silmilläni etsiä lääkäriä. Mutta saapuvilla ei ollut sen kummempaa kuin tuo pöydän takana istuva mopsi, jota aloin heti epäillä välskäriksi, mikä hän olikin. Tiuskealla äänellä ja häijyin ilmein alkoi mopsi syytää sanoja suustaan. Kun minä tavan takaa rauhallisesti toistin sanat: — nje ponimaju, yltyi hänen puuropadan porinaa muistuttava sanatulvansa, ylähuuli vääntyi käppyrälle ja hammasten välistä tuntui lopulta singahtelevan tulisia kipunoita. Kun hän lopuksi alkoi hysteerisesti toistaa sanaa: familja, ymmärsin hänen tahtovan tietää nimeni. Mutta kun minä olin sen sanonut, ei hän osannut sitä kirjottaa, vaan vuodatti uuden, entistä kipinöivämmän sanatulvan, josta olin erottavinani sanat "tshuhna" ja "njemetski". Vihdoin työnsi hän kiukkuisella eleellä eteeni paperia ja kynän. Pyöräytin siihen nimeni, minkä jälkeen mopsi asianmukaisin murahduksin viittasi minua nurkassa seisovaa gillotiinimaista vehjettä kohti, jonka ääressä seisoi vanginpukuun verhottu likainen pojan tolvana. Ymmärsin vehkeen vaa'aksi ja asetuin siihen seisomaan. Poika ilmotti painomäärän, minkä mopsi merkitsi kirjaansa. Sen jälkeen hänen tärkeytensä viittasi minua lähtemään ja niin oli "lääkärintarkastus" suoritettu. Samanlaisen "syynin" läpi olivat muutkin suomalaiset saaneet käydä. Arvelin aluksi, että punnitseminen uudistetaan esim. kerran kuukaudessa ja siten otetaan selville venäläisen vankilamuonan vaikutus suomalaiseen ruhoon. Mutta kun punnitsemista ei minun paremmin kuin muidenkaan koko Shpalernajassa-oloaikana uudistettu, on sen tarkotus yhä edelleenkin pysynyt minulle pelkkänä arvoituksena.
Sobolev on siis pyytänyt muuttoa Krestyn sairaalaan; moniaan päivän kuluttua ilmottaa hän, että hänen pyyntöönsä on suostuttu, lausuen samalla meille jäähyväiset, sillä noutamaan voidaan tulla milloin hyvänsä.
Seuraavana päivänä ei hänen kopistaan enää kuulu vastausta naputukseemme. On siis jo lähtenyt. Viikon päivät on hänen koppinsa tyhjä, mutta sitten, juuri joulunaattona, alkaa sieltä jälleen kuulua rapsehtimista.
— Uusi vanki! — virkkaa toverini ja naputtaa seinään.
Kohta kuuluu sieltä vastanaputus.
— Vyj kto? — kysyy toverini täynnä mielenkiintoa.
Vastanaputuksesta emme kuitenkaan saa mitään selkoa. Nähtävästikään ei hän tunne meikäläistä naputusjärjestelmää. Joku systeemi hänelläkin kaikesta päättäen on, ehkä telegrafistien käyttämä, mutta sitä emme taasen me ymmärrä.
Hiukkasta myöhemmin kuuluu käytävästä uuden naapurimme oven läheltä osastonvartian ääni.
— Kuulkaa, puhuu suomea! — huomauttaa toverini.
Ja aivan oikein, minäkin olen kuulevinani sieltä muutamia suomalaisia sanoja. Uusi naapurimme olisi sen mukaan siis suomalainen. No, siitäpä saanemme selvän, kun kohta mennään kävelemään. Ilmotamme asiasta Vuokselle ja kehotamme häntäkin akkunasta kurkistamaan uutta naapuriamme.
Neljännestä kolmanteen kerrokseen laskeuduttaessa on hyvä tilaisuus tarkastella perässä tulevaa vankia. Heti ensi silmäyksellä huomaan uuden naapurimme suomalaiseksi. Hän on vallan nuori mies, korkeintaan ehkä parinkymmenen vuotias. Vaalea tukka on pitkä ja kauan hoidotta ollut, leuan ympärillä näkyy untuvamaista parranalkua. Päällään hänellä on puolipitkä sarkainen päällystakki ja jalassa läntistyneet pieksusaappaat, joiden kokoon painuneiden varsien sisältä näkyy valkoiset sukanvarret.
Tunnen hänet nähdessäni omituisen vihlaisun rinnassani. Ulkoasustaan päättäen on hän joku talonpoikaispoika sydänmaiden takaa. Sellaisiakin siis jo raahaavat tänne! Kuinka turvattomaksi ja avuttomaksi tuollaisen yksinkertaisen nuorukaisen täytyneekään täällä itsensä tuntea!
Mutta silmätessäni häntä tarkemmin, rauhotun melkolailla. Hän astuu reippaasti kuin sotilas ja hänen ruskeahkoissa silmissään on eloisa ilme. Vilkkaasti tekee hän havaintoja ympäristöstään ikäänkuin karkaustilaisuutta etsien.
Ei tuo ole ensi kertaa pappia kyydissä, päättelen itsekseni.
Kun olemme kävelyretkeltä palanneet koppiimme, naputtaa Vuoksi:
— Tunnen teidän uuden naapurinne. Se on Jussi V., oikein kunnon poika.
Jahaa, koska Vuoksikin hänet kerran tuntee, niin kyllä kai nuorukainen on ehtinyt olla mukana yhdessä jos toisessakin, arvelen itsekseni. Kun nyt vaan pääsisi yhteen hänen kanssaan! Mutta ehkäpä siihenkin vielä keino keksitään. — — —
Kuten sanottu, on nyt joulunaatto. Ilmassa ei kuitenkaan ole vähimmässäkään määrin joulutunnelmaa.
Iltapäivällä on jälleen pöytäkirjain lukua. Astuessani ulos kopistani on käytävän kulmassa tavallisesti jo seisomassa inssinööri R. Puristamme kättä ja vaihetamme jonkun sanan joulusta, jota olemme joutuneet näissä omituisissa oloissa viettämään. Sitten saapuvat S. ja A. ja me lähdemme miehissä marssimaan vartian edellä alempiin kerroksiin.
Siinä kulkiessamme mainitsen R:lle uudesta naapuristani sekä ilmotan hänen nimensä.
— Niinkö? — kummastuu R. — Minäkin tunnen hänet. Sanokaa minulta terveisiä, jos pääsette hänen yhteyteensä.
Kun "luennolta" palatessa H. saa kuulla minulta saman uutisen Jussi
V:sta, säpsähtää hän ja lausuu:
— Kuulkaa, koettakaa herran nimessä päästä hänen yhteyteensä sekä kysykää, onko hän tunnustanut ja niin ollen kertonut minustakin. Koettakaa jo tänä iltana, että minä huomenna saan kuulla.
— Mutta miten minä saisin hänelle toimitetuksi tiedon telefoonikeinostamme?
— Huutakaa nyt mennessänne hänen ovensa läpi. Tai koettakaa huutaa seinän läpi. Minä juttelen naapurini kanssa pitkin päivää seinän läpi.
— Seinän läpi! Kuinka se käy?
— Hyvin helposti. Kumpikin painaa korvansa samalle kohtaa seinässä ja asettaa sitten kämmenensä niin, että sen toinen syrjä peittää suun, toinen vastaa seinään. Kun sitten puhuu, kuuluu tavallinen ääni seinän läpi. Mutta lupaattehan nyt hankkia häneltä tiedon, onko hän tunnustanut vai ei?
— Kyllä minä koetan tehdä parastani. Hauskaa joulua vain!
— Hauskaa joulua!
Siten toivotellen eroaa meistä kukin omalle suunnalleen, sulkeutuakseen taas vuorokaudeksi koppiinsa ja uneksiakseen kotoisesta joulunvietosta.
Selitän heti omaan koppiin päästyäni Semen Jegorovitshille, kuinka tärkeätä minun olisi päästä tuon uuden naapurimme yhteyteen. Toverini tiedustaa, miten suomeksi olisi käskettävä poistaa vesi klosetista. Kun tarpeelliset sanat ovat hänellä selvillä, muodostaa hän kämmenistään torven seinää vasten ja huutaa siihen:
— Otta vesi pois klosetista!
Väliin koputtaa hän seinään ja sitten taas huutaa hojottaa. Minua alkaa jo pelottaa, että vartiat kuulevat sen käytävään, mutta toverini on nyt kerta kaikkiaan innostunut asiaan enkä minä saa häntä hevillä puuhastaan luopumaan.
Vihdoin huomaa hänkin sen turhaksi, sillä eihän naapurimme voi kuulla hänen huutoaan, kun hän ei ensinnäkään tiedä painaa korvaansa seinää vasten. Jälleen koputtaa toverini ja naapuri vastaa. Toverini siirtyy askeleen peränurkkaa kohti ja koputtaa jälleen. Naapuri siirtyy niinikään ja vastaa samalta kohtaa. Siten he koputellen kulkeutuvat vähitellen W.C:n ääreen.
— Otta vesi pois klosetista! — huutaa toverini jälleen kouransilmäänsä, avaten sitten valmiiksi oman "telefoonimme"
Mitään vastausta ei "aparaatista" kuitenkaan kuulu ja onhan luonnollista, että naapurimme ei voi käsittää, mikä meillä on tarkotuksena. Täytyy siis ryhtyä miettimään muita keinoja.
Mieleeni muistuu, että Jussi V:n päällä kuudennessa kerroksessa asuu myöskin joku suomalainen. Olemme sen muutamia päiviä sitten kuulleet Solovjovilta. Ja tämä suomalainen — jonka nimeä en vielä tiedä — osaa naputtaa. Mutta venäjää taitaa hän niin vaillinaisesti, ettei hän ole käsittänyt, kun Solovjov meidän pyynnöstämme on koettanut selittää hänelle telefooneeraustapaamme. Mutta entäpä jos Solovjovin välityksellä naputtaisimme hänelle saman asian suomeksi, juolahtaa nyt mieleeni. Ja jos siten onnistun pääsemään telefooniyhteyteen hänen kanssaan, pyydän hänen lämpöjohtotorven juuritse huutamaan Jussi V:lle sekä vuorostaan selittämään hänelle asian.
Toverini hyväksyy heti tuumani ja kun minä olen venäläisin kirjaimin pannut paperipalalle tarkotukseen soveltuvan, mahdollisimman yksinkertaisen suomalaisen lauseen, naputtaa toverini sen Solovjoville sekä tämä vuorostaan naapurilleen seinän takana. Avaamme sitten telefoonin ja ryhdymme jännityksellä vartomaan, kuuluuko ylhäältäpäin veden loisketta. Mutta mitään ei kuulu. Nähtävästi on lauseeni matkallaan vääntynyt sellaiseen muotoon, että asianomainen ei ole tullut siitä hullua hurskaammaksi. — — —