Meidän joulunamme on venäläisillä tavallinen arkipäivä, minkä vuoksi mekin saamme mennä pöytäkirjoja lukemaan. A. tulee kopissaan hyvänlaisessa jouluvireessä ja hänen suunsa ympärillä näkyy tortunmurenia.
— Pappa ja mamma ovat joulua Pietarissa ja minäkin olen saanut tänne kinkkua ja torttua, — selittää hän tyytyväisenä.
Istuntomme loppuu tänään odottamattoman lyhyeen. Kun olemme asettuneet istumaan, kehottaa tulkittaremme hra B:tä, joka on asettunut tuolille oven pieleen, muuttamaan sohvalle häntä vastapäätä. B:n noustessa paikaltaan käskee tuomari hänen istua vain siinä. Neitokainen loukkaantuu ja sanoo posket punottaen, että hän ei rupea tulkitsemaan. Tuomari loukkaantuu myös ja sanoo, että lopetetaan sitten siihen. Ja siihen se loppuukin.
Poistuessamme nauramme ja ihmettelemme tuota lapsellista kohtausta. Joku meistä keksii selityksen: neitokainen on rakastunut B:hen ja tahtoi saada hänet vastapäätä, voidakseen "blikata". Tuomari taasen on rakastunut neitokaiseen ja tuli mustasukkaiseksi.
Seuraavana päivänä, Tapanina, kootaan meidät jälleen pöytäkirjojen ääreen. Heti sisään astuessa näemme, että tuomari ja neitonen ovat tehneet kompromissin. B. saa istuutua tuolille oven pieleen, mutta tuomari ja neiti ovat vaihtaneet paikkaa keskenään. Kumpikin on saanut tahtonsa perille, mutta kaljupää on sittenkin vetänyt jutussa lyhemmän tikun: paikan vaihdoksen kautta on neitokainen joutunut istumaan vastapäätä B:tä.
Tämän Tapaninpäivä-istunnon jälkeen keskeytyy pöytäkirjojen lukeminen jostakin meille tietämättömästä syystä pitkäksi aikaa.
Tapaniin mennessä en ollut vielä onnistunut pääsemään Jussi V:n yhteyteen, joten H. jäi saamatta odottamaansa tietoa. Ensimäisenä arkipäivänä jatkamme toverini kanssa ponnistuksiamme yhteyden aikaansaamiseksi. Toverini johtaa jälleen koputuksien avulla V:n peränurkkaan ja koettaa seinän läpi saada hänet ymmärtämään tarkotustamme. Oma telefoonimme on kaiken aikaa avattuna.
— Aa, jo ymmärsi! — huudahtaa toverini yhtäkkiä ihastuneena, kun kloakista alkaa kuulua veden loisketta.
— Haloo! haloo! — huutelen minä "puhelimeemme" ja hetken kuluttua sieltä tulee vastaan: — haloo!
— Oletteko V?
— En, — vastaa outo ääni.
Mitä ihmettä! ällistyn minä aluksi, mutta seuraavassa hetkessä käy selville, että se onkin Solovjovin naapuri kuudennesta kerroksesta. Hän on uusmaalainen ylioppilas M., joka on ollut jo toista vuotta vangittuna. Osan tuosta ajasta on hän ollut karkotettuna sisä-Venäjällä, josta hänet sitten on siirretty tänne Shpalernajaan. Solovjovin naputuksesta ei hän ollut saanut selvää, vaan kun hän eilen pöytäkirjoja lukemassa ollessaan oli omilta ryhmätovereiltaan kuullut tästä keinosta, oli hän nyt omia aikojaan poistanut veden klosetin pohjalta, koettaakseen, pääsisikö mahdollisesti joidenkin kansalaistensa yhteyteen. Siten tapahtui siis kohtaamisemme aivan sattumalta.
— Kuulkaahan nyt, — lausun, kun olemme esittäytyneet toisillemme, — tässä meidän rinnallamme ja siis teidän allanne on vasta tullut suomalainen, jonka yhteyteen minun välttämättä tulisi päästä. Katsokaapas, eikö teidän lämpöjohtotorvenne juuressa ole sellaista rakoa, minkä kautta voisitte huutaa hänelle, että hänkin poistaisi veden klosetistaan.
M. poistuu hetkeksi puhelimesta ja minä kuulen epäselvänä muminana hänen sanansa, kun hän koettaa lattiansa alle huudella. Palattuaan ilmottaa hän, että alhaalta vastasi ääni: — kyllä!
Pari silmänräpäystä ja vesi alkaa jälleen loiskua. Sitä kuunnellessaan on toverini riemu jakamaton, kun ponnistuksemme vihdoinkin puhkaevat kukkaan. Mutta loiske lakkaa eikä halloo-huutoihimme tule mitään vastausta.
— Se ei nähtävästikään poistanut tarpeeksi vettä, — huomautan M:lle, — huutakaapas vielä, että hän ottaisi visumpaan veden.
M. tekee työtä käskettyä, taas alkaa vesi loiskua ja sitten kuuluu aivan läheltä täyteläinen: — halloo!
— Oletteko Jussi V.?
— Kyllä.
Ilmotan nyt nimeni sekä lisään:
— Minulla on teille terveisiä ensinnäkin inssinööri R:ltä. Tunnettehan hänet?
— Ky-kyllä, — tulee hiukan epäröiden. Nähtävästi hän hieman empii, onko tässä kovinkaan soveliasta paljastaa tuttavuussuhteitaan, sillä ties mitä noiden salaperäisten, katonrajasta ja kloakista tulevien äänten takana piilee! Onhan hän ollut vasta pari päivää talossa eikä niin ollen voi tietää, mitä paholaisen santarmivehkeitä sen seiniin ja johtotorviin on kätketty. Mutta pian hänen mahdolliset epäilyksensä kuitenkin haihtuvat, kun minä edelleen sanon hänelle terveisiä Vuokselta ja H:lta, joita kerron joka päivä tapaavani Mashkevitshin pöytäkirjoja meille luettaessa.
— H. oli levoton, kuullessaan teidän tänne tulostanne, — jatkan puheluani, — ja hän pyysi minua tiedustelemaan teiltä, oletteko tunnustanut mitään?
— No ei tule kysymykseenkään, että minä sivu suuni puhuisin.
Hän sanoo sen niin kirkkaalla ja tarmokkaalla nuorukaisäänellä, että alan heti tuntea häntä kohtaan suurta luottamusta ja myötätuntoa.
— Pysykää vain lujana eteenkinpäin.
— Niin, ei niille pidä mennä mitään kertomaan, — kuuluu ylhäältä
M:nkin ääni.
— Kyllä minä ne tunnen, eivätkä ne minua niin vain pussiinsa pistä, — vakuuttaa V.
Kun minua pelottaa, että vartia voisi tirkistyslasista keksiä hänet luvattomassa keskustelussa, lopetamme tämän ensimäisen puhelun varsin lyhyeen. Neuvottuani V:tä ja M:ää, miten he mukavimmin saavat veden klosetista poistetuksi — minulla toverini kanssa on siinä suhteessa jo aika pitkälle kehittynyt tekniikka —, sanomme hyvästit toistaiseksi ja annamme veden kohisten sulkea puheluvälineemme.
Minun on toverini kanssa paljon mukavampi ja turvallisempi viljellä luvatonta kanssakäymistä naapurien kanssa kuin yksinäisten vankien. Sillä toisen naputtaessa tai jutellessa W.C:n ääressä kävelee toinen aina edestakaisin lattialla, pitäen tarkoin silmällä tirkistyslasia ja antaen vaaran uhatessa heti merkin rykäisemällä tai hyssyttämällä. Vartioivalla kumppanilla on myöskin aina kielensä päällä valmiina joku lause, jonka hän vaaran hetkenä äänekkäästi lausuu toverilleen, mihin tämä oitis yhtä äänekkäästi vastaa. Siten saa väijyvä vartia sen käsityksen, että ne ovat kiintyneet juttelemaan toistensa kanssa eivätkä siis voi olla missään luvattomissa vehkeissä.
Paljon hankalampi on sen sijaan yksinäisen vangin tulla toimeen. Jutellessaan esimerkiksi W.C:n ääressä täytyy hänen kaiken aikaa pitää silmällä tirkistyslasia sekä tarkata käytävästä kuuluvia vartian askelia. Oikeastaan onkin pelastuminen myöhäistä, jos vartia huomaamatta pääsee tirkistyslasille asti, sillä silloinhan hän heti näkee, missä toimissa vanki on. Yksinäisen vangin täytyy siis jännittää tarkkaavaisuutensa äärimmilleen. — — —
Iltapäivällä avaamme jälleen telefoonin. Merkkinä puhelun haluamiseen on kolme lyöntiä väliseinään. Jos pyydetty vastaa samalla merkinannolla, avataan telefooni kummaltakin puolen.
— Milloin ja missä teidät vangittiin? — kysyn V:ltä, kun puheluyhteys välillämme on avoinna.
— Marraskuun alussa Rovaniemellä. Enehjelmin poliisit jahtasivat minua pari viikkoa ympäri metsiä. Muuan talollisenpoika antoi viimeisen piilopaikkani ilmi ja niin ne saivat. Oikeastaan minä silloinkin vielä olisin päässyt niiden käsistä, mutta pelastaakseni erään toverin minun oli pakko antautua vangiksi.
— No missä teitä säilytettiin siihen saakka, kunnes tänne tuotiin?
— Ensin Oulun lääninvankilassa, sitten Katajanokalla. Sieltä minä olisin karannut, jos olisivat tänne tuontia viivytelleet vielä kaksikaan päivää.
— Te olette siis ollut Oulun vankilassakin. Siellähän minäkin sain kevätkesästä istua lähes kaksi kuukautta.
— Kyllä minä kuulin siitä. Pastori J. käskikin tuoda teille terveisiä, jos yhteen satutaan.
Harvoinpa tavalliset terveiset saajan mieltä niin ilahuttavat kuin nämä Shpalernajan kloakin kautta saadut. Pastori J., entinen koulutoverini, on Oulun lääninvankilan v.t. saarnaajana toimiessaan ollut suurena lohdutuksena enehjelmiläisen hallinnon painamille valtiollisille vangeille. Niin usein kuin muilta virkatoimiltaan jouti kävi hän kopissani juttelemassa ja samoin on hän tehnyt kaikkiin valtiollisiin vankeihin nähden. Tämän humaanisen menettelynsä takia joutui hän Enehjelmin vihoihin ja olisi arvatenkin ennen pitkää menettänyt virkansa vankilansaarnaajana, ellei vallankumous olisi tehnyt äkkiloppua Enehjelmin valtikoimiselle Oulun läänissä.
— Oliko Oulun lääninvankilassa nyt teidän siellä ollessanne paljon muita valtiollisia vankeja?
— Paljon niitä oli. Muun muassa saksalaisia sotavankeja, joita oli Lapin puolessa saatu kiinni. Ja sitten suomalaisia, joita syytettiin heidän pakoon auttamisestaan. Yksi niistä oli minun naapurinani ja minä pääsin hänen yhteyteensä sekä neuvoin häntä puhumaan niin, ettei hän tiennyt niitä saksalaisiksi. Kun ne puhuivat vierasta kieltä, niin hän luuli niitä venäläisiksi, jotka tahtovat paeta ulkomaille. Sillä lailla mies lupasi puhuakin.
— Minun aikanani siellä oli vakinaisesti säilytettävänä vain yksi valtiollinen vanki, nimittäin eräs Lukkarinen Kemin puolesta. Mahtoiko hän olla vielä siellä?
— Lukkarisen ne ovat hirttäneet, — kuuluu V:n koristelematon vastaus.
Tunnen kuinka ruumiini karahtaa kylmäksi aivankuin olisin niskaani saanut ämpärillisen jäistä vettä. Hetkiseen en saa sanaa suustani, samalla kun mieleeni palaa elävänä se hetki, jolloin Oulun lääninvankilassa näin tuon onnettoman vainajan. Hän pysyi aina kopissaan käymättä edes pihalla kävelemässäkään. Kerran pistäysin hänen koppinsa ovella, kun se vartian sisällä ollessa oli puoliavoinna. Kelmeäihoisena, hartiat kyyryssä istui L. hievahtamatta jakkarallaan, selin oveen. Aavistus kaameasta kohtalosta näytti häntä jo silloin raskaana painavan.
— Hirttäneet! Missä ja milloin se on tapahtunut? — saan vihdoinkin sopertaneeksi.
— Oulussa nyt syksyllä.
— Oulussa!
Minä en aluksi ole uskoa korviani. Ovatko he juljenneet tehdä sen? Oulussa! Tuossa siistissä ja rauhallisessa pikku kaupungissa! Millä kauhulla sen onkaan täytynyt täyttää oululaisten, eikä ainoastaan heidän vaan koko läänin ja yleensä kaikkien suomalaisten mielet, jotka tapauksesta ovat kuulleet. Ja tietysti sanoma siitä on kulovalkeana kiitänyt ympäri Suomea.
Totisesti se muodostaa huippukohdan sille venäläissaastutukselle, jota maassamme on vuosikaudet harjotettu!
— Että ovatkin juljenneet raakalaistyönsä Oulussa tehdä! Ja missä ne sen siellä ovat toimeen panneet?
— Jossakin Kontinkankaalla kaupungin ulkopuolella. Ne olisivat kuulemma tahtoneet suorittaa sen vankilan pihalla, mutta tirehtööri Juvelius oli jyrkästi kieltänyt sen, minkä takia hän on menettänyt virkansa.
— Mitä, onko Juvelius menettänyt virkansa?
— On. Siellä oli minun ollessani jo toinen mies tirehtöörinä.
— No niin, kyllähän sen arvasikin. Jo keväälläkin räyhäsi Enehjelm minun takiani Juveliukselle kuin järjetön. Tietysti tässäkin pelissä ovat hänen sormensa mukana.
— Kyllä kaiketi. Arvelivat Oulussa, että Lukkarisen telotuskin olisi tapahtunut Enehjelmin painostuksesta. Santarmit olisivat kuulemma tahtoneet Lukkarisen päästää vähemmällä, pitäen häntä siksi yksinkertaisena ja vaarattomana miehenä. Mutta Enehjelmin sanotaan terottaneen, että hän päinvastoin on hyvin vaarallinen mies, jota on rangaistava sotalakien täydellä ankaruudella. Lukkarinen on kuulemma kerran aikaisemminkin ollut vangittuna, mutta päässyt silloin karkuun ja kirjoittanut sitten Haaparannalta ilkkuvan kirjeen Enehjelmille. Sen vuoksi on Enehjelmillä ollut persoonallista vihaa häntä kohtaan.
— Sitä viheliäistä pyöveliä! Ettei siellä Pohjan perillä löydy miestä, joka ajaisi kuulan sen heittiön päähän!
— Kovasti kai se pelkääkin henkeään ja ympäröi itsensä suurella poliisivoimalla. Ja pelkuri se näkyy olevan, niinkuin aina sellaiset tyrannit. Kun se esimerkiksi Oulun poliisikamarissa kurkisti minun eväspussiini ja minä ilman kurillani vetäysin äkkiä syrjään, säikähti hän niin että oli pudottaa pussin kädestään. Luuli kai siellä olevan pommin tai jonkun helvetinkoneen.
Nousen sytyttämään savukkeen ja unhotun sen tehtyäni kävelemään edestakaisin lattialla. Yhä vinhemmäksi käy kävetytahtini ja toverini silmäilee minua kysyvästi. Rajumpana kuin koskaan ennen meuruaa minun sisässäni viha venäläistä sortovaltaa vastaan. On kuin kuulisin korvissani niiden tuhansien santarmisaappaiden narinan, jotka paksun tökötin hajun lainehtiessa marssivat yli Suomen ja riettaalla ylimielisyydellä, kaikkia oikeuksia ja kaikkia sivistyksen saavutuksia uhmaten, pystyttelevät siellä ja täällä hirsipuita, noita tsaarivaltiuden kaikista puhuvimpia tunnusmerkkejä. Ja kaiken tämän sydäntä raatelevan viheliäisyyden keskeltä esiintyy taas sisäisen näköni eteen mies, jonka kelmeä haahmo minun mielikuvituksessani edustaa kaikkia niitä kunniansa myöneitä suomalaisia, jotka ovat palkkautuneet kätyreiksi, mies, joka tätä nykyä maamme pohjoisimman läänin päällikkönä mahtavin kynänpärskäyksin kirjottaa asiapaperien alle nimen: A. af Enehjelm.
— Kuinka se teitä kohteli, Enehjelm? — kysyn puhelimen ääreen palaten.
— Hävyttömästi, — kuuluu tyyni vastaus. — Kun minut käsiraudoissa oli tuotu Oulun poliisikamariin, hyökkäsi Enehjelm sinne heti minua kuulustelemaan. "Jaha, vai tässä se nyt on se suuri roisto, jota me niin kauan olemme etsineet!" huusi hän ensi sanoikseen, kun minut näki. Kun minä kysyin, voiko kuvernööri osottaa minun tehneen joitakin roistontöitä, ei hän vastannut mitään, uhkaili vain, että minä saan samanlaisen tuomion kuin Lukkarinenkin. Ja lopuksi määräsi hän minut yöksi lämmittämättömään putkaan, jossa minä värisin pitkän yön nurkassa käppyrässä kuin koira.
— Mutta oletteko varma siitä, että hän nimenomaan määräsi teidät sellaiseen yöpaikkaan?
— Kyllä, sillä poliisimestari pahotteli sitä aamulla, mutta ei sanonut voineensa sille mitään, kun kuvernööri oli niin määrännyt.
— No onpas se poliisimestarikin koko ämmälauri! Ja pitivät sitä aluksi hyvänäkin miehenä. Mutta jouduitteko vielä lääninvankilassa Enehjelmin kanssa tekemisiin?
— No jo toki. Sehän kävi siellä myötäänsä. Kerran kun minulla oli kopin pöydällä hedelmiä ja muita herkkuja, joita joku oli kaupungista lähettänyt, katsoi hän niitä hyvin vihaisesti ja alkoi urkkia, kuka niitä on minulle toimittanut. Kun tuli tieto, että minut siirretään Oulusta pois, valitti hän minun pääsevän liian vähällä. Olisi kai suonut, että minut olisi hirtetty Oulussa kuten Lukkarinenkin. Viime lopuksi terotti hän minulle nyrkkiä pöytään lyöden, että minun on puhuttava totta niille venäläisille sotilasviranomaisille, joiden huostaan joudun.
Edelleen jutellessamme saan kuulla yksityisseikkoja V:n vangitsemisesta. Heitä oli kaikkiaan neljä nuorukaista, jotka pitkällisen jahdin ja paikallisten kätyrien avulla saatiin vangiksi Rovaniemellä. Asiasta ilmotettiin heti puhelimitse Enehjelmille, joka käski heidät panna rautoihin ja tuoda Ouluun. Niin tapahtuikin. Käsiraudat ranteissaan saivat nuorukaisemme — joista kaksi oli koulupoikia sekä kolmas vasta merikapteenintutkinnon suorittanut — Koivun asemalla kahvinkin juoda. Kun eräs poliiseista, joita oli saattamassa suuri joukko, pyrki heitä ivailemaan ja nälvimään, kuiskasi V. hänelle: — Varmasti te nyt saatte oikein suuren mitalin, minkä jälkeen poliisi nolostuneena vaikeni.
Pitkälle sivu kahdentoista valvon tänä yönä vuoteellani. Monenlaiset ajatukset risteilevät päässäni ja rinnassani kuohuu harmi ja viha kotimaisia ryssänkätyreitä ja prenikanpyydystäjiä kohtaan.
Ah, että joutuisi pian se aika, jolloin saisi käydä tilille heidän kanssaan!
XVII
SUHDE VARTIOIHIN.
Vartioita Shpalernajassa on sadottain. Nouseehan vankienkin lukumäärä, toverini ilmotuksen mukaan, pariin tuhanteen. Paitsi eri kerroksissa ja osastoissa sekä kanslian puolella päivystäviä vartioita tarvitaan heitä päivän kuluessa aina suuri joukko pihalla ja eri verstaissa työskentelevien vankien peräänkatsontaan. Shpalernajassa tehdään työtä kuin missäkin tehtaassa ja rikosvankien suuressa joukossa ovat mitä erilaisimmat ammattialat edustettuina. Jotka eivät muuhun kykene, sahaavat ja pilkkovat puita pihalla. Siinä toimessa näkee usein eri-ikäisiä herraskaisia tutkintovankejakin, jotka ruumiinliikuntoa saadakseen työskentelevät vapaaehtoisesti. Suomalaisista ei kukaan tee sitä enempää kuin muutakaan työtä, lukuunottamatta muutamia ani harvoja, jotka ovat ottaneet kopissaan paperossikoteloita liimatakseen. Myöskin on oululainen räätälimestari Kemppainen ryhtynyt aikansa kuluksi työskentelemään kopissaan, minne hänelle on nostettu tukeva ompelukone sekä muut tarpeelliset vehkeet. Ja loistavasti kuuluu hän edustaneen suomalaista ammattitaitoaan, ollen osastonvartian todistuksen mukaan etevin Shpalernajan toista sadan räätälin joukossa. Eikä hänelle mitään tusinatyötä annetakaan, vaan valmistelee hän frakkipukuja erään ministeriön virkamiehille.
Mutta palaanpa vartioihin.
He ovat enimmiten sotapalveluksessa olleita miehiä. Puku on tietysti sotilaallinen: siisti harmaa univormu ja ulkona ollessa musta sinelli samaa mallia kuin meriväellä. Päällikkö ja hänen apulaisensa käyttävät tietysti aina upseerinasua. Aseina on vartioilla revolveri, jota he kantavat vyössään nahkakotelossa. Muutamat vanhemmat vartiat käyttävät lisäksi sapelia, joka riippuu olan yli kulkevassa nauhassa.
Vartiat jakaantuvat kolmeen ikä- tai arvoluokkaan. Nuorimman ikäluokan merkkinä on yksi hopeanvärinen hela olkanauhakkeen ympärillä, vanhemman kaksi j.n.e. Kuten olen ennemmin jo maininnut, on kaikilla kosolti kunniamerkkejä, joita he varmaankin saavat määrävuosien päästä nuhteettoman palveluksen johdosta.
Yleensä tekevät Shpalernajan vartiat siistin ja siivon vaikutuksen. Ainakaan minä en ole joutunut kertaakaan tekemisiin erikoisemmin häijyn tai röyhkeän vartian kanssa. Enkä sellaista kuullut muidenkaan valittavan, sikäli kuin ehdin kohtalotoverieni Shpalernaja-elämään tutustua.
Neljännellä osastolla, missä minun koppini on, vuorottelee kolme päivystäjävartiaa. Toverin saatuani opin tietämään heidän nimensä: Petrov, Jakovlev ja Savitajev. Ensin mainittu on kookas, ryhdikäs ja mahtava olento, käytöksessään kursailematon ja töykeä. Mutta, kuten useimmiten sellaiset, on hänkin pohjaltaan hyväntahtoinen eikä vähääkään pikkumainen. Niinpä ei hän koskaan tee mitään numeroa, jos sattuukin yllättämään vangin naputtelemasta tai telefonoimasta. Eräänä sunnuntaina tulee hän noutamaan toveriani vankilan kirkkoon juuri kun tämä huoletonna miessä W.C:n ääressä juttelee Solovjovin kanssa. Kuten tavallista astuu rivakkaliikkeinen Petrov niin odottamatta koppiimme, ettei toverini ehdi edes suoraksi ojentua. "No mitäs siinä puhelette, joutukaa kirkkoon!" murahtaa hän vain hämmästyneelle toverilleni eikä asiasta seuraa sen enempää.
Itseäni kohtaan esiintyy Petrov ensi alussa miltei häijyn töykeästi ja sinuttelevasti. Mutta sitten muuttui hänen käytöksensä jostakin syystä suopeammaksi ja sellaisena se pysyi loppuun asti. Yleensä tuntui hänellä olevan närää "suomalaisnjemetskejä" kohtaan. Kerran palatessamme toverini kanssa kävelyltä kerääntyi viidennen kerroksen käytävään parasta aikaa toisen pöytäkirjaryhmän suomalaisia. Laskiessaan meitä koppiimme osotti Petrov äänekkäästi hälisevää suomalaisjoukkoa ja äyhkäsi vihaisesti: "Uh, saksalaisia sotilaita!"
Jakovlev ja Savitajev ovat molemmat tasaisia ja siivoja miehiä, joista viime mainittu on vielä vallan nuori. Hän puhuu saksaa ja laskiessaan minua kävelemään ei hän koskaan sano "guljatj", vaan "spatzieren". Samoin kutsuu hän minua parturiin sanalla "rasieren". Mutta toverin saatuani jättää hän saksalaiset sanat käytännöstä ja rupeaa viljelemään yksinomaan venäläisiä. Jakovlev on vaaleaverinen, sinisilmäinen ja kaunispiirteinen mies. Hän on toisinaan varsin leikillisellä päällä ja hänen silmissään on silloin pikku humalassa nuhjailevan salaryypiskelijän ilme. Myöhemmin saankin kuulla, että lääketiedettä edustava mies meidän suomalaisten joukossa on Jakovlevin pyynnöstä kirjotellut hänelle — spriireseptejä!
Kuten kaikki alemmat virkailijat ja palvelusmiehet Venäjällä, ovat vanginvartiatkin tavattoman huonosti palkattuja. Shpalernajan vartiain kuukausipalkka vaihteli neljästä-kuuteenkymmeneen ruplaan ja senkin saaminen oli vallankumouksen edellisinä aikoina jokseenkin epäsäännöllistä. On melkein käsittämätöntä, kuinka vartiat kaiken kallistuessa sellaisella palkalla saattoivat lainkaan tulla toimeen, varsinkin kun heissä oli useita perheellisiäkin miehiä. Niinpä tuolla puoli-inkeriläisellä osastonvartiallakin oli kokonaista seitsenhenkinen perhe. Kun lisäksi ottaa huomioon, että heillä oli ani vähän vapaa-aikoja — kokonaista vapaapäivää ei heillä minun nähdäkseni ollut koskaan —, niin käsittää, ettei heillä ollut mitkään kultaiset päivät, Suomalaisten vanginvartiain asema sekä palkkaan että vapaa-aikoihin nähden on heihin verraten kerrassaan loistava.
Vartiain huonot palkkasuhteet tekevät heidät tietysti lahjomiselle alttiiksi. Ja se onkin venäläisissä vankiloissa hyvin yleistä, kuten kaikilla muillakin venäläisen elämän aloilla. Kun alussa vartioiden viivähtäessä kopissani tarjosin heille aina esillä olevasta kotelostani paperossia eivätkä he suostuneet ottamaan, olin kyllin yksinkertainen uskoakseni, että he noudattavat yhtä uskollisesti kuin suomalaisetkin vartiat vankilan ohjesääntöä, joka kieltää vartiaa ottamasta vangilta mitään vastaan. Myöhemmin kuulin tovereiltani, että Shpalernajan vartiat olivat yleensä olleet varsin halukkaita ottamaan vastaan tupakkaeriä. Mutta tarjoaminen ei saanut tapahtua avoimesti, vaan jutellessaan vartian kanssa tuli paperossikotelo tai kartuusipuntti huomaamatta pistää hänen käteensä, niin ettei kummankaan vasen käsi tiennyt mitään oikean puuhista. Seuraukset näkyivät kyllä sitten vartiain käytöksessä ja pikku palveluksissa. Siihen tapaan, kiertäin ja kaartain, käynee lahjominen Venäjällä kaikissakin oloissa.
Vartiain lahjomisesta puheen tullen ei sovi unhottaa Massisen veljeksiä, joista on sivumennen jo ennenkin ollut puhe.
Nuoremman veljen, Kyösti Massisen kanssa, tulin tutuksi seuraavalla tavalla:
Kerran kävelemässä ollessani huomasin eräästä toisen kerroksen ikkunasta vilkutettavan. Sen jälkeen ilmestyi akkunaan paperilevy, jossa oli suuri latinalainen S-kirjain. Arvasin heti, että siinäkin kopissa majailee suomalainen. Mutta kului pitkä aika, ennenkuin sain tietää, kuka siellä on.
Sotaoikeudessa käydessään tutustui toverini erääseen Friedrichs-nimiseen venäläiseen, joka oli kertonut itsellään olevan suomalaisen koppitoverin.
— Mikä sen suomalaisen nimi on? — kysyin tietysti heti.
— Maas … Maas…
Sen enempää ei herunut toverini muistista. Kävelemässä ollessamme viittasi toverini sitten sitä akkunaa, jonka takana Friedrichs suomalaisen kumppaninsa kanssa asusti. Akkuna oli juuri se, jossa aikaisemmin olin nähnyt S-kirjaimen. Pian kohosikin akkunaan kaksi päätä, jotka iloisesti nyökyttelivät meille tervehdykseksi. Toverini tunsi Friedrichsin. Pyysin häntä seuraavalla kerralla sotaoikeudessa käydessään painamaan mieleensä F:n suomalaisen toverin nimen. Mutta silläkään kertaa ei hänen päässään säilynyt muuta kuin: — Maas … Maas… Lisäksi oli hän tietävinään, että se Maas … on rikas kauppias, joka on vangittu sen takia, että hän on myynyt viljaa saksalaisille. Ja arvaillessaan hänen tulevaa kohtaloaan teki toverini tuon tavallisen, vikkelän eleensä, millä hän kuvasi silmukan kaulaan kietasemista — ele, jonka tekemisessä useampi Shpalernajan asukas näytti saavuttaneen kunnioitettavan taidon.
Kului sitten monet viikot, minun pääsemättä selville, kuka suomalainen istui Friedrichsin toverina. Olimmepa sitten taas eräänä talvisena päivänä toverini kanssa sattuneet kävelyretkellä siihen karsinaan, joka oli juuri puheenalaisen akkunan kohdalla. Molemmat päät esiintyivät taasen ikkunassa — ruudut olivat kaikissa ikkunoissa himmeät ja kaukana toisistaan, joten oli mahdoton selvästi erottaa kasvonpiirteitä — ja tervehdyksiä vaihdettiin puolelta ja toiselta.
Aina kun vankeja ruvettiin yksitellen laskemaan pois, lähtivät lavalta, yhtä lukuunottamatta, kaikki vartiat, hajaantuakseen käytäviin, joita pitkin vangit palasivat. Kun nyt lavalla kierteli yksinään tuo keppiinsä nojaava vanha vartiaukko, josta olen aikaisemmin puhunut, avasivat toverukset akkunassaan venttiilin ja sieltä kuului suomalainen kysymys: — Mikä teidän nimenne on?
Kun ukko, joka siivoutensa lisäksi oli hieman heikkokuuloinen, oli vastakkaisella puolella vartialavaa, huusin minä nimeni.
— Minä olen Kyösti Massinen Iitistä; kaimamiehiä siis ollaan, — kuului akkunasta reipas ääni.
Täten oli tutustumisemme siis vihdoinkin tapahtunut. Sen jälkeen vaihdoimme uutisia aina kun minä toverineni satuin heidän ikkunansa kohdalla olevaan kävelykarsinaan.
Mutta kerronpa nyt hiukan herra Massisen elämästä Shpalernajassa, sen mukaan kuin vallankumouksen jälkeen olen häneltä itseltään kuullut.
Kuten sanottu, oli heitä Shpalernajassa kaksi veljestä, molemmat tilanomistajia Iitistä. Yhdessä heidät oli paria päivää aikaisemmin kuin minut muutamien muiden suomalaisten kanssa tuotu Shpalernajaan. Yhtaikaa he olivat seuraavana päivänä olleet "lääkärintarkastuksessakin", t.s. välskärin suorittamassa punnitsemistilaisuudessa. Tällöin saivat veljekset ilmaistuksi toisilleen koppiensa numeron ja aseman. Kummankin koppi oli toisessa kerroksessa, umpinaisen sisäpihan eri puolilla, joten akkunat olivat suunnilleen vastapäätä. Siten saattoivat he pitkin päivää vilkutella ja antaa merkkejä toisilleen, jopa myöhemmin naputusjärjestelmään perehdyttyään, vaihettaa ajatuksiakin. Naputuskeskustelua voi nimittäin hyvin viljellä myöskin optillisesti. Esimerkiksi siten, että sormellaan tai koko kädellään vaakasuorasti viittoen merkitsee kirjainrivin sekä pystysuorasti viittomalla itse kirjaimen aseman rivissä. Pitemmällä välimatkalla tai ikkunan läpi keskustellessa on tarpeen pitää kourassaan valkoinen nenäliina. Tällaista keinoa käyttäen "keskusteli" toverini usein kävelemässä ollessamme eri ikkunain takana olevien tuttaviensa kanssa.
Kun samana päivänä vartia, varsin nuori ja siistin näköinen mies, pistäysi jollekin asialle Kyösti M:n koppiin, huomasi tämä hänen puhuvan venäjää hiukan virolaisittain. Kysymykseensä, onko vartia virolainen, sai hän myöntävän vastauksen. "Hänet minä koetan ostaa palvelukseeni", oli heti välähtänyt herra M:n mieleen. Hänen miettiessään suunnitelmaa vartian ostamiseksi pistäysi tämä päivän kuluessa myöskin vanhemman veljen, Urho M:n, koppiin.
— Kuulkaas, paljoko teillä on palkkaa toimestanne? — kysyi tämä vartialta.
— Neljäkymmentä ruplaa kuussa, — vastasi vartia kummastuneena.
— Ettekö haluaisi ansaita lisäksi viisikymmentä ruplaa kuussa? — kuului vangin seuraava kysymys.
— Hm, mitenkä niin? — mutisi vartia hämillään.
— Kulettamalla vain silloin tällöin pieniä kirjelappuja minun ja veljeni välillä.
Kiusaus oli tietysti vartialle liian suuri ja sopimus tehtiin siinä tuokiossa. Urho-veli kirjotti heti muutamia sanoja paperipalalle ja antoi sen vartialle veljelleen vietäväksi. Ja niinpä Kyösti-veljen vielä miettiessä, kuinka ryhtyä vartiaa taivuttelemaan, aukesi ruokaluukku hänen koppinsa ovessa, näkyviin vilahti vartian käsi, joka nopeasti pudotti lattialle pienen, kokoon taitetun paperipalan, minkä jälkeen luukku sulkeutui. Henkeään pidättäen riensi Kyösti M. ottamaan ylös paperin, josta hän luki: "Voiko tähän poikaan luottaa? Lupasin hänelle 50 ruplaa kuussa kirjeiden kulettamisesta. Vastaa heti, jos olet saanut tämän. Urho."
Kyösti-veli etsi heti paperipalan ja kirjotti vastauksen, kutsui vartian ja pisti sen huomaamatta tämän kouraan. Siten oli jatkuva yhteys veljesten välille rakennettu. Puheenalainen vartia, joka oli saanut jonkun verran koulusivistystäkin ja joka oli vain tilapäisesti ruvennut vanginvartiaksi, siten välttyäkseen sotaan joutumasta, oli nimeltään Omnapuu, vaikka hänen virolainen nimensä Shpalernajassa olikin väännetty Jablokoviksi.
Tämän heimolaismiehen välityksellä pääsivät veljekset myöskin siskonsa yhteyteen, joka koko heidän vankeusaikansa oleskeli venäjänkielen stipendiaattina Pietarissa. Aluksi epäili Omnapuu kovin ryhtyä salakuljettamaan kirjeitä vankilan ulkopuolelle. Eikä ihmekään, sillä kaikki kaupungille lähtevät vartiat tutkittiin tarkoin vankilan kansliassa ja ne, joiden huomattiin harjottavan petosta vankien hyväksi, saivat vankeutta aina kolmeen vuoteen saakka. Mutta lopulta rohkaisihe vartiamme ja otti viedäkseen kirjeen siskolle. Hän toimitti Kyösti M:lle hienoa silkkipaperia, jolle tämä siskon kanssa aikaisemmin sovituilla salamerkeillä kyhäsi kirjeen. Taittaen kirjeen pieneen kokoon työnsi Omnapuu sen saapasvartensa vuoriin syntyneestä pienestä reiästä sisään, onnistuen siten saattamaan kirjeen vankilan ulkopuolelle. Samalla tavoin piilotettuna toi hän veljeksille siskon vastaukset, joissa luonnollisesti oli kerrottuna kaikki tärkeimmät uutiset.
Uutisista puheen ollen mainittakoon, että veljekset lopulta saivat luettavakseen neljä Helsingin Sanomain numeroa viikossa. Se kävi seuraavasti.
Sisko toi heille joka perjantai kaikenlaisia ruokatavaroita. Tuomistensa ympärille kääri hän kaikki viimeksi saapuneet Helsingin Sanomain numerot. Ne eivät kuitenkaan suoraan joutuneet vastaanottajain käsiin, sillä osastonvartia poisti omassa nurkassaan tuomisten ympäriltä kaikki liiat paperit, ennenkuin hän luovutti ne asianomaiselle vangille. Täältä osastonvartian virka-aitiosta joutuivat suomalaiset sanomalehdet Kyösti M:lle n.s. muusarpoikain välityksellä. Ne olivat kaikkiin koukkuihin ja metkuihin perehtyneitä pietarilaisia katupoikia, joita Shpalernajan rikosvankien joukossa oli aina melkoinen määrä. Tällaisten poikaviikarien tehtävänä oli m.m. korjata kunkin kopin edestä ne rikat (musar), jotka vanki oli kopistaan sinne luutinut. Antamalla pojille runsaasti tupakkaa ja paperosseja oli Kyösti M. saanut heidät ystävikseen. Niinpä saatuaan siskonsa salakirjeestä kuulla, että tämä vartavasten pani aina ruokatuomistensa ympärille joukon tuoreimpia Helsingin lehtiä, kuiskasi hra M. muusarpojille, että he osastonvartian aitiota siivotessaan ottaisivat paperitöryn joukosta suomalaiset sanomalehdet ja toimittaisivat hänelle. Pojat, aina valmiina kaikenlaiseen vehkeilyyn, tekivät uusien tupakkalahjojen toivossa työtä käskettyä. Lakaistessaan lauantai-aamuna osastonvartian virkapoksia käärivät he suomalaisiksi huomaamansa lehdet kokoon ja työnsivät vikkelästi housunkauluksensa alle. Kulkiessaan sitten pitkin käytävää Kyösti M:n kopin ohitse, viskasivat he vartian silmän välttyessä saaliinsa kopinoven päällä olevaan avaraan ilma-aukkoon. Siten saapuivat tuoreimmat kotimaan uutiset Kyösti M:lle kuin konsanaan postiluukusta pudoten.
Täten saatuja sanomalehtiä ei hra M. päiväsaikaan kuitenkaan uskaltanut käsitellä, vaan kätki ne vesikranan alla olevan suppilon taakse, joka oli hiukan seinästä irtaantunut. Vasta illalla, kun osastonvartia oli lukinnut kopit omalla avaimellaan, otti hän aarteensa esille. Ahmittuaan lehdet läpi leikkasi hän kustakin numerosta Tiituksen kirjeet sekä tärkeimmät poliittiset uutiset, jotka sitten seuraavana päivänä Omnapuun välityksellä kulkeusivat Urho-veljen nautittaviksi.
Kun Kyösti M. säästelemättä jakeli priimatupakkaa niin vartioille kuin yleensä kenelle hyvänsä vankilan asukkaista, joiden kanssa joutui kosketuksiin, ja kun hänellä aina oli jokaiselle lausuttavana iloinen sana sekä puhuttelussaan käytti jokaisesta joko gaspadin-nimeä tai yleensä paria astetta korkeampaa arvonimeä, tuli hän laajoissa vankilapiireissä ennen pitkää tunnetuksi reiluna, iloisena ja anteliaana pohattana. Eräänä päivänä löysi hän ostopäivälliseen kuuluvain parin leipäviipaleen välistä pienen "sapiskan". Siinä vankilan kokki teki tiedoksi, että jos gaspadin Massinen tahtoisi häntäkin muistaa tupakalla, niin hän vuorostaan muistaisi gaspadin M:sta ruokia jakaessaan.
Palauttaessaan tyhjät ruoka-astiat pisti hra M. kannelliseen soppa-astiaan paketin hyvää tupakkaa. Seuraukset tulivat heti illallista jaettaessa näkyviin. Ostoillallisiin kuului usein riisiryynipuuroa, jota tavallisesti oli noin tuuman vahvuisesti syvän kupariastian pohjassa. Tällä kertaa oli astia kuitenkin reunojaan myöten täynnä puuroa. Ja kun hra M. tyytyväisenä pisti lusikkansa puuroon, huomasi hän sen palvelevan vain kuorena: sisällä oli mehevä kananpaisti. Sen jälkeen löytyi illallispuurosta aina jotakin hyvää, milloin lehmänkieli, milloin häränpaistia, milloin taas uiskenteli puuro keltaisessa voinsulassa. Herra M. lähetti tavan takaa tyhjäin astiain mukana tupakkaa ja niin jatkui päivästä päivään hedelmällinen vuorovaikutus hänen ja kokin välillä.
Muutamia viikkoja ennen vallankumousta muutettiin Omnapuu tavallisen koppivartian toimesta kävelyvartiaksi. Sen kautta kävi veljesten ja heidän siskojensa välinen kirjeenvaihto paljon työläämmäksi. Mutta kokonaan se ei silloinkaan loppunut. Vankien kulkiessa yksitellen kopeistaan pihalle olivat kävelyvartiat, yhtä lukuunottamatta, hajaantuneina pitkin niitä käytäviä, joita myöten kunkin vuoron vankien tuli kulkea. Niinpä oli Omnapuullakin paikkansa eräässä käytävän käänteessä. Jos nyt esim. Kyösti M:llä oli kirjelippu veljelleen, pisti hän sen Omnapuun sivu kulkiessaan huomaamatta tämän kouraan. Omnapuu kätki ohueksi rullaksi kierretyn kirjeen savukkeen varsipaperin sisään. Tulipa sitten Urho-veljen kävelyvuoro. Omnapuu käyskelee lavalla toisten vartiain joukossa ja polttelee paperossia. Kun se on loppuun palanut, viskaa hän pätkän huolettomasti hyppysistään. Että pätkä sattuu putoamaan Urho M:n kävelykarsinaan, siinähän ei kukaan huomaa mitään tavatonta. Samalla tavoin voi tuo kunnon Omnapuu silloin tällöin sinkauttaa Kyösti-veljen kävelykarsinaan loppuun poltetun paperossin pätkän, jonka tämä kenenkään huomaamatta kiihkeästi onkii ylös ja visusti talletettuna kulettaa koppiinsa. — — —
Myöskin rahaa käytetään venäläisissä vankiloissa lahjomisvälineenä. Sitä olivat jotkut Shpalernajan suomalaisetkin viljelleet. Raha on vangin saatava huostaansa tietysti salakuljetuksen kautta. Ja huolellisesti on sitä samoinkuin muutakin luvatonta tavaraa kopissa säilytettävä. Noin kerran kuussa pannaan nimittäin jokaisessa kopissa toimeen perinpohjainen tarkastus. Kaksi tai kolme vartiaa astuu silloin koppiin, vanki komennetaan perälle seisomaan ja miehet ryhtyvät nuuskimaan. Kaikki nurkat käydään läpi, vuode pengotaan yksin vaatekappalein ja lopuksi koplotellaan itse vanki joka puolelta.
— No on shiul rahaa? — kysyy aina tällaisissa tarkastuksissa puolileikillään osastonvartia.
— On kyllä, — vastaan minä samalla sävyllä.
— Ka missä?
— Kanslian päällikön huostassa.
Pari kertaa osuvat he tällaisessa tarkastuksessa löytämään avuttoman läkkipeltisen veitsemme, minkä he juhlallisesti takavarikoivat. Me puolestamme tilaamme heti seuraavana perjantaina anjovispurkin, jonka kannesta valmistamme uuden veitsen, keksien sille entistä paremman talletuspaikan. Rahaa ei meillä kopissamme ole kertaakaan. Sen sijaan on uudella naapurillamme, Jussi V:llä, pari sataa ruplaa sarkaisen päällystakin kaulukseen ommeltuna. Sen löytävät vartiat vähää ennen vallankumousta suoritetussa koppitarkastuksessa sekä pistävät riemumielin taskuunsa tuon kelpo saaliin.
XVIII
SYDÄNTALVEN PÄIVIÄ. UUSI NAAPURIMME.
Pari viikkoa meikäläisten joulun jälkeen seuraa vastaava venäläinen juhla. Hiukan enemmän juhlatunnelmaa huomaa silloin Shpalernajan kolkossa ilmapiirissä. Joulukuusta ei kyllä ole, kuten suomalaisissa vankiloissa on tapana, eikä ruokakaan poikkea arkipäiväjärjestyksestä, mutta käytävän kulmissa palavat kynttilät jumalankuvain edessä, vartiain rinnassa killuvat kunniamerkit ja kaikki työntouhu on useammaksi päiväksi lakannut.
Toverini on kaukaisesta kotikylästään saanut mehevätä kinkkua sekä pussillisen maammo-vanhan leipomia nisupullia, jotka matkalla kuitenkin ovat kuivettuneet kivikoviksi. Niitä maistellessamme kiinnyn minä ottamaan selvää Aksinivan kylän elämästä. Toverillani ei kaikesta päättäen ole mitään hauskoja lapsuuden muistoja, sillä kyselemättä ei hän innostu juuri mistään kertomaan. Mutta minä olen hellittämätön kuin pedantti opettaja läksyjä kuulustellessaan ja pala palalta saan minä kokoon venäläisen talonpoikaistalon ja sitten kokonaisen kyläkunnan, niin että sen elämä on havainnollisena edessäni. Kun vertaan sitä sitten suomalaiseen kylään kansakouluineen, nuorisoseuroineen ja työväenyhdistyksineen, huomaan eron suureksi kuin yöllä ja päivällä — kuten se on lähes kaikillakin suomalaisen ja venäläisen elämän aloilla. — — —
Kylmä ja harmaa sydäntalven päivä liittyy toiseensa. Olisi niin hauska tavata jälleen tovereita, mutta turhaan minä aina päivällisajan mentyä odotan, että tultaisiin hakemaan pöytäkirjojen ääreen.
— Vilkuuna, kirkkoon! — ilmottaa sen sijaan eräänä päivänä tammikuun lopulla vartia Savitajev, pistäen ruokaluukusta päänsä näkyviin.
— Kirkkoon? ihmettelen minä toverilleni. Mutta sitten muistan Vuoksen kertoneen, että meille joidenkin kansalaistemme toimesta puuhataan suomalaista jumalanpalvelusta. Sellainen tässä on nyt varmaankin kysymyksessä. Mutta missähän se pidetään? Ehkä meidät suuren vartioston saattamina viedään Pietarin suomalais-ruotsalaisen seurakunnan kirkkoon? Joka tapauksessa tuottaa se harvinaista vaihtelua.
— Pitääkö olla palttoo? — kysyn, kun Savitajev avaa oven.
— Njet-njet!
Käytävään astuessani näen sinne kokoontuneen miehiä joka suunnalta. Pian ovat koolla kaikki oman pöytäkirjaryhmäni miehet sekä paljon muita lisäksi. Se on kirjava joukko eri-ikäisiä miehiä. Minun jälkeeni tulee kopistaan Jussi V. länttäisine pieksuineen, sarkatakkineen ja miltei olkapäille ulottuvine hiuksineen. Nyt vasta saan tilaisuuden kädestä pitäin tervehtiä nuorta naapuriani. Samoin Riekkiä, jonka tätä ennen olen vain kolmasti vilahdukselta nähnyt käytävässä. Ja entäs Kemppaisen Jaakko, vanha nuhteeton patriootti, joka jo Bobrikovin vuosina sai olla tulessa! En ole toistakymmeneen vuoteen nähnyt miestä ja tuskinpa olen nyt häntä tunteakaan sen punertavan ryssänparran takaa, minkä hän on ehtinyt täällä itselleen kasvattaa.
Kahteen riviin meidät komennetaan pitkin käytävän ulkoseinää. Ja sitten saapuu kirkkoherra Malin, vanha-lutherilaiseen, avarahihaiseen pappiskauhtanaan pukeutuneena. Ystävällisesti tervehtii hän meitä, hiljalleen astuessaan pitkin "rintamaamme". Häntä saattaa itse vankilapäällikkö ja perässä seuraa lukkari.
Käytävän nurkkaan on nostettu pöytä. Sen taakse asettuu kirkkoherra Malin ja me ryhmitymme pöydän eteen. Lukkari jakaa meille pieniä virsikirjoja ja hetken perästä kajahtaa Shpalernajan ummehtuneissa käytävissä voimakkaana ja täyteläisenä tuttu jouluvirsi: "Enkeli taivaan lausui näin".
Rinnallani seisoo nuori runoilija A., jonka olen jo aikaisemmin lukijalle esittänyt. Innostunut ilme kasvoillaan veisaa hän täydestä sydämestä. Mutta yhtäkkiä kumartuu hän puoleeni ja kuiskaa:
— Jahka täältä kerran päästään pois, niin minä julkaisen oikean "Buch der Lieder'in."
Seuraavassa hetkessä oli hän jälleen syventynyt virteen.
Minä koetan seurata hänen esimerkkiään, mutta toisella puolellani seisoo Kemppainen ja minulla olisi niin paljon keskusteltavaa hänen kanssaan. Ja niinpä kumartuvat päämme vasten tahtoamme toistensa puoleen ja virsikirjan suojassa käy kiihkeä supatus. K:n kertoessa vangitsemisestaan ja olostaan Oulun lääninvankilassa huomaan, että hänen povessaan asuu yhtä kiihkeä viha Enehjelmiä kohtaan kuin kenessä toisessa hyvänsä, joka on saanut hänen tyranniuttaan maistaa. Vanginpuvussa ja käsiraudoissa on K. tuotu Oulusta Viipuriin. Ja santarmipäällikkö Tsherkashenov, joka minulle oli aina niin kohtelias, kuuluu hänelle olleen oikea paholainen.
Lämpimiä lohdutuksen sanoja puhuu meille kirkkoherra M. Kaikesta päättäen ymmärtää hän hyvin meidän asemamme ja mielentilamme eikä siis voi loukkaantua siitä, että saarnan kestäessä yksi ja toinen pää kumartuu naapurinsa puoleen, samalla kuin sieltä ja täältä joukon keskeltä kuuluu hiljaista kuiskutusta. Onhan jokaisen mieli niin tulvillaan asioita ja tällaista tilaisuutta kohtalotoverien tapaamiseen tuskin enää saatanee.
Kun yksinkertainen suomalainen jumalanpalvelus on päättynyt, seuraa sama toimitus toisella kotimaisella kielellä. Suomenkieliset saavat palata koppeihinsa, mutta minä jään Kemppaisen kanssa vielä jälelle, saadaksemme jatkaa yhdessäoloa. Ruotsinkielisten ryhmässä kiinnittää huomiotani nuori turkulainen B., jonka parrattomilla, selkeillä kasvoilla asuu mitä täydellisin lapsen viattomuus. Hänen rinnallaan seisoo mitä suoranaisin vastakohta: pönäkkä, sarkapukuinen Korsnäsin ukko, jonka monipoimuiset, parkkiintuneet kasvot ovat kuin kirveellä veistetyt. Näkee niin selvästi, että ne ovat senkin seitsemän kertaa olleet alttiina Pohjanlahden ahavalle. Kerrotaan, että korsnäsiläiset ("kosungar"), jos heiltä esim. Austraaliaan joutuessaan kysytään kotimaata, vastaavat olevansa Korsnäsistä — eikä mitään muuta lisäksi. Varmaankin on tuon kunnianarvoisan hylkeenpyytäjän mälliä purevasta suusta singonnut äkäinen protesti, kun Mashkevitsh tekeytyen tietämättömäksi hänen korsnäsiläisyydestään, on merkinnyt hänet pöytäkirjoihinsa Venäjän alamaiseksi. Mieli virkeänä palaamme jumalanpalveluksen päätyttyä koppeihimme. Erottaessa saan tilaisuuden todeta, että Kemppainen asuu minun läheisyydessäni viidennessä kerroksessa. Samoin pääsen selville, että Jussi V:n toisella puolen on myöskin suomalainen, jo harmaatukkainen opettaja S. Kaukolasta. Hänen rinnallaan asuu kemiläinen V., josta olen jo ennemmin maininnut, ja hänestä muutama numero eteenpäin on Kemppaisen koppi.
Jumalanpalveluksen kestäessä esittäysi minulle myöskin proviisori S., jonka kanssa olen jo pari kuukautta ollut päivittäisessä kanssakäymisessä, mutta jota en silti ole vielä kertaakaan nähnyt. Nuori, miellyttävän näköinen mies. Hän kertoo saaneensa täällä Shpalernajassa tavata äitiään. Tältä on hän m.m. kuullut, että santarmit ovat Jepualla ampuneet insinööri von Essenin, kun tämä heidän tullessaan häntä vangitsemaan koetti päästä pakoon heidän käsistään. Herra E:n omalla kotipihalla ovat he tuon konnantyönsä tehneet. Sellaisia siis nykyään tapahtuu Suomessa! Niinhän oli muutoin vähällä minunkin käydä, sillä ilmottivathan vangitsemaan saapuneet oululaiset poliisit, että heillä on kuvernööri Enehjelmin käsky ampua minut, ellen hyvällä antaudu, ja osottihan heistä ainakin yksi kunnioitettavaa halua panna toimeen tuon jalon käskyn.
Jussi V:n kanssa keskustelemme telefoonitse monesti päivässä. Mutta sitä paitsi meillä on mutkattomampikin tapa vaihtaa suullisesti ajatuksiamme. Se on tuo H:n minulle neuvoma: huhuilla suoraan seinän läpi. Kun me tavallisesti istumme pöydän ääressä, jotka ovat juuri samalla kohtaa eri puolilla seinää, käy juttelumme varsin näppärästi. Jos jommallakummalla sattuu olemaan mielessä jotakin sanottavaa, napasee hän pari kertaa seinään. Toinen vastaa samalla merkinannolla ja heti painaa kumpikin korvansa seinään sekä asettaa kämmenensä niin, että sen toinen syrjä peittää suun, toinen vastaa seinään. Tällöin kantautuu kohtalaisen kovaääninen keskustelu seinän läpi. Kuitenkin käytämme tätä keinoa ainoastaan lyhempään sananvaihtoon. Pitempiä jutteluita varten avaamme aina telefoonin.
Vähän aikaa sen jälkeen kun olemme jumalanpalveluksesta palanneet, ilmottaa V. minulle seinän läpi:
— Minua ei Mashkevitsh ollut luvannut jumalanpalvelukseen.
— Mutta tehän olitte siellä.
— Vartia oli erehdyksestä laskenut. Nyt kävi osastonvartia minulta pyytämässä, etten sanoisi olleeni kirkossa, jos Mashkevitsh kysyy.
— Vai niin. Mutta mitähän Mashkevitsh sellaisella kiellolla tarkottaa?
— Kai se pitää minua niin vaarallisena.
Jussi V. on talollisenpoika Kajaanin puolesta ja oppilas Helsingin normaalilyseossa. Maailmansodan alkuaikoina on hän kuitenkin tehnyt kuten entiset Viipurin teinit, jotka vihollisen maata uhatessa heittivät kirjansa nurkkaan ja astuivat isänmaan puolustajain riveihin. Monessa on hän ehtinyt olla jo mukana ja seikkailuistaan kertomalla on hän valmistanut minulle monta hupaista hetkeä. Hän on aina tyyni, kylmäverinen ja neuvokas poika, oikea synnynnäinen Tapani Löfving. Kokonaisen teoksen täyttäisivät hänen retkensä ja seikkailunsa. Saakoon tässä sijansa yksi, koska se niin hyvin valaisee hänen liukkauttaan.
Edellisen talven aikana on hän kerran Helsingissä käymässä ja yöpyy insinööri B:n luo. Hän nukkuu sohvalla täysissä pukimissaan, ollakseen aina valmis liikkeelle lähtemään. Kello kahden aikaan yöllä saa hän aihetta mennä W.C:hen. Siellä viipyessään kuulee hän, että etehisen ovi avataan salakähmäisellä tavalla ja useampia henkilöitä astuu sisälle. Heti arvaa hän, että B:tä uhkaa kotitarkastus ja vangitseminen. Etehisen läpi kulkiessaan koettavat tulijat W.C:n ovea ja kun huomaavat sen sisältä lukituksi, jää oven taakse yksi vartioimaan, toisten mennessä B:n huoneeseen. V. laittaa palttoonsa, jonka hän kaiken varalta on ottanut mukaansa, käsivarrelleen sekä tarttuu hiljaa lukkoon. Juuri kun vartia on kumartunut kuuntelemaan, onko W.C:ssä mahdollisesti useampiakin henkilöitä piilossa, tyrkkää V. oven rajusti auki, niin että se kolahtaa vartiaa päähän ja tämä kellahtaa nurin lattialle. Samassa loikkaa V. hänen ylitseen sekä syöksyy ovesta ulos ja rappusia alas. Mutta pohjakerroksessa tulee hän pahki vielä yhteen vartiaan. Hetkeäkään hukkaamatta kietasee hän palttoonsa tämän pään ympärille ja syöksyy ulos kadulle. Vartia ei ehdi hänen kintereilleen, hyvänä juoksijana pääsee V. hänestä eroon sekä turvaan erään toisen tuttavansa luo, joka loppuyöksi kätkee hänet kellariinsa. Seuraavana päivänä kiertää hän Kaisaniemen kautta asema-alueelle, nousee ensimäiseen lähtövalmiiseen junaan ja vierii pois epäkiitollisesta Helsingistä.
— Kerran minä olin junassa joutua pahaan kiikkiin, — kertoo hän toisekseen. — Minä juttelin erään kauppamatkustajan kanssa, katsellen matkailijayhdistyksen kartastoa. Se herätti junassa olevan santarmin huomiota ja hän ryhtyi meitä mukamas pidättämään. Mutta kun minä olin tiukkana ja minulla lisäksi sattui sillä kertaa olemaan passit selvillä, jätti hän meidät lopuksi rauhaan. Hullusti siinä muuten olisi käynytkin, sillä minulla oli hyllyllä kapsäkki täynnä mauserpistooleja.
Pari kertaa ennen lopullista vangitsemista on hän ollut jo kiinni, mutta päässyt kummallakin kertaa livistämään. Viime kerralla kiinni joutuessaan sekä Ouluun tuotaessa on V:n irtaimistoon kuulunut paitsi eväspussia myöskin saha ja kirves, minkä vuoksi hän Enehjelmin hänen ammattiaan koskevaan kysymykseen vastasi olevansa sekatyömies.
— Valehtelet, lyseolaiseksihan sinut on passiin merkitty! — oli
Enehjelm tiuskaissut.
— Niin siihen aikaan kun minä passin otin, mutta viime aikoina minä olen liikkunut sekatöissä ja olen aikonut ruveta harjottelemaan poromieheksi, — oli V. rauhallisesti vastannut.
— Mistä se Mashkevitsh teitä oikein syyttää? — kysyn kerran tuttavuutemme alussa V:ltä.
— Saksassa olosta, värväyksestä, vakoilusta, aseiden kuletuksesta, niistä Arkangelin räjähdyksistä… — luettelee V. rauhallisesti, lisäten lopuksi: — Kyllä kai tässä hirteen taitaa joutua.
— No onko hänellä sitten mitään todistuksia siitä, että te olisitte kaikkea tuota tehnyt?
— Kyllä hän ainakin tietää minun kerran pommeja kulettaneen.
— Oletteko sen itse myöntänyt?
— Myönsinhän minä. Sanoin ottaneeni rajalta tuodakseni muutamia pommeja Etelä-Suomeen, mutta en muka viitsinytkään viedä niitä määräpaikkaan, vaan viskasin ne Kruunupyyssä Åkervikin kievarin luona metsään.
— Narrasitte siis?
— Narrasin.
— Mutta entäs jos ne etsivät sieltä metsästä ja kun eivät löydä, niin väittävät teidän vieneen ne perille?
— Minä kirjotin täältä siskolleni, että toimittaisivat sinne metsään muutamia pommin tapaisia siltä varalta, että he lumen lähdettyä menisivät nuuskimaan.
— Täältä! Kuinka te täältä saatoitte sellaista kirjottaa?
— Minä kirjotin sylellä tavallisen kirjeen loppuun. Sisareni tietää keinon, millä hän saa sellaisen kirjotuksen näkyviin. — — —
V:llä ei Shpalernajaan tuotaessa ole ollut muuta irtaimistoa kuin mitä hän päällään kantoi. Heti tultuaan on hän kirjottanut siskolleen Helsinkiin sekä pyytänyt toimittamaan itselleen rahaa, ruokatavaroita ja alusvaatteita. Mutta Helsingistä ei kuulu mitään. Vähitellen käy selville, että hra Mashkevitsh on pidättänyt kaikki siskon toimittamat hyvyydet: ruokatavarat, kirjeet, vaatteet ja rahat. Niin saa V. olla likaisissa vaatteissaan ja riekaleiksi kuluneissa sukissaan sekä kärsiä alituista nälkää.
— Kuulkaa, pitäkää kävelemään mennessä silmänne auki, — huudan minä hänelle eräänä päivänä seinän läpi. — Me jätämme toisen ja kolmannen kerroksen väliselle portaalle pienen paketin voita.
Se joutuu onnellisesti V:n huostaan ja illalla teetä juodessamme lausuu hän:
— Kylläpä maistui voileipä ihanalta!
Toisella kertaa toimitamme hänelle samalla tavoin hiukan teetä ja sokeria. Mutta nämä meidän vaatimattomat salakuljetuslahjamme eivät sentään suuria merkitse ja hänen elämänsä on jäytävää paastoa aamusta iltaan. Että hän elää saman tapaisissa herkuttelevissa mielikuvissa kuin minäkin aikaisemmin syksyllä, sen huomaan hyvin siitä, että hän eräänä päivänä ikäänkuin omia aikojaan naputtelee pöytänsä kanteen lauseen:
— Miltähän maistuisi Königin pihvi ja sen päälle puolikas punssia kahvin kanssa?
Mashkevitshin tapoihin kuuluu käyttää nälkää ja muita epäinhimillisiä keinoja hermostuttaakseen vankejaan ja saadakseen heidät siten tunnustamaan. Jussi V:tä pitää hän ulkoasun perusteella arvatenkin yksinkertaisena ja heikkoluontoisena maalaispoikana, johon hän luulee noiden barbaaristen keinojensa piankin tehoavan. Mutta tässä kylmäverisessä nuorukaisessa on hän kohdannut väkevämpänsä, sen tulee hän piankin havaitsemaan.
Hän aavistaa — ja puolittain ehkä tietääkin — V:n olleen monessa mukana ja tekee sen vuoksi kaikkensa, saadakseen häneltä puserretuksi tärkeitä tietoja. Yhtä mittaa kuletuttaa hän V:tä luonaan kuulusteluissa, käyttäen vuoroin uhkauksia, vuoroin lupauksia.
— Mashkevitsh oli tänään kovin kiukuissaan ja uhkasi, että minut piammiten hirtetään, — kertoo V. eräänä iltana kuulustelusta palattuaan.
— Mutta sehän nyt on raakalaismaista menettelyä, — huomautan siihen. — Tietysti hänelläkään ei ole mitään valtaa ilman oikeudenkäyntiä ihmisiä hirtättää.
— Minä vastasin, että hyvä on, kun pääsee pian pois täältä nälän ja lian keskeltä. Tulkkityttö oli itkeskelevinään.
Seuraavasta kuulustelusta palatessaan kertoo V.:
— Nyt oli Mashkevitsh aivan päinvastaisella tuulella. Esiintyi niin kohteliaasti ja sanoi säälivänsä minun nuoruuttani. Lupasi heti paikalla laskea minut vapaaksi, jos vain ilmaisen hänelle muutamia asioita.
— No minkälaisia asioita ne olivat?
— Ensin tahtoi hän tietää, missä Suomessa on langaton telegrafiasema. Sitten kyseli hän asevarastoista ja lopuksi näytti hän minulle suuren joukon valokuvia — niiden joukossa oli teidänkin valokuvanne — ja pyysi kertomaan kaiken, mitä tiedän niistä henkilöistä. Varsinkin näytti hän minulle muutaman vanhemman puoleisen herran valokuvaa ja lupasi, että minä saan suoraapäätä hänen kansliastaan lähteä vapauteeni, jos vain kerron, mitä siitä herrasta tiedän.
— Tunsitteko häntä?
— En.
— No mitäs vastasitte Mashkevitshin lupauksiin?
— Vastasin, että jos minä nyt tosiaankin tietäisin noista asioista, joita te minulta utelette, sekä kertoisin niistä teille, niin olen minä varma, ettette te kuitenkaan laskisi minua vapaaksi, sillä milloin te venäläiset olette meille suomalaisille lupauksenne pitäneet?
— Se oli oikein! Mutta mitäs Mashkevitsh siihen tuumasi?
— Suuttui silmittömästi ja ajoi minut tieheni.
Muutoin sopii tässä mainita, että jotkut harvat suomalaisista vangeista olivat Mashkevitshin lupausten houkuttelemina tehneet joukon tunnustuksia, pääsemättä silti sen paremmin vapaaksi.
Erään kerran on V. Mashkevitshin luona tavannut muutaman Pietarin kuuluisaan suojelusosastoon kuuluvan vanhan santarmieverstin.
— Minut nähdessään, — kertoo V. — kysyi se Mashkevitshilta, mistä minua syytetään, ja kun Mashkevitsh oli hiukan selvitellyt minun syntirekisteriäni, alkoi äijä suu vaahdossa räyhätä minulle, pudisti nyrkkiään nenäni edessä ja lopuksi näytti nuoransilmukkaa. Minä kun en paljoakaan ymmärtänyt hänen turinastaan, katsoin vain häntä vasten naamaa ja nauroin.
Muutamana iltana, kun minä olin jo asettunut makuulle, avataan V:n kopin ovi ja hänet viedään jonnekin.
— Minnekä ne häntä näin myöhällä veivät? — kysyy toverini kummissaan ja istahtaa vuoteeni reunalle.
— En tiedä. Ehkä Mashkevitshin luo.
— Mutta miksi näin myöhällä?
Minä en kykene antamaan siihen mitään selitystä ja hetken mietittyään arvelee toverini vakavin ilmein:
— Jos ne koettavat pieksämällä saada häntä tunnustamaan?
Tunnen ruumiini karahtavan kylmäksi. Voisiko sellainen olla mahdollista? Olen kyllä lukenut hyvinkin pöyristyttäviä kertomuksia valtiollisten vankien kohtelusta Venäjällä, mutta olen luullut niiden kuuluvan vähintäänkin suurlakon takaiseen menneisyyteen.
— Ei kai toki täällä Venäjälläkään enää sellaista menettelyä käytetä? — katkaisen minä vihdoin tukalan äänettömyyden.
— Ohoo, etteikö käytetä! — vastaa toverini sellaisella sävyllä, että oletko sinä ainoa muukalainen, joka et näitä tunne.
— Tiedättehän Davydovin tuolla Golikovin takana? — kysyy hän sen jälkeen.
Niin, tiedän kyllä; se on siististi, miltei keikarimaisesti puettu, älykkään näköinen, hinterä nuori mies. Kuuluu olevan anarkisti ja Solovjovin tovereita.
— Kun häntä vangitsemisen jälkeen, — jatkaa toverini, — oli suojelusosastossa kuulusteltu, ojensi santarmiupseeri hänelle kynän ja käski kirjottaa nimensä pöytäkirjan alle. Mutta Davydov kieltäysi, koska pöytäkirjaa ei oltu hänelle luettu ja koska hän tiesi, että santarmit panevat niihin mielivaltaisesti mitä itse haluavat. — Aa, vai et kirjota! huusi upseeri, antaen merkin saapuvillaoleville santarmeille. Silloin alkoi sadella nyrkin iskuja Davydovin kasvoille, hartioihin, selkään, niin että hän, hento mies, lopulta vaipui pyörtyneenä lattiaan. Nyt kaatoivat he kylmää vettä hänen päälleen ja raahasivat koppiin. Seuraavana päivänä vietiin hänet jälleen saman upseerin eteen. — Kirjota alle! sanoo tämä ja ojentaa kynää. — En kirjota, ennenkuin saan tietää mitä pöytäkirjassa on! vastaa Davydov. Taas antaa upseeri merkin ja iskuja alkaa sadella kuin rakeita, kunnes Davydov pyörtyy ja hänet raahataan koppiinsa. Sama leikki uudistui seitsemänä eri päivänä ja lopulta olivat Davydovin kasvot ajettuneet yhdeksi tonkiksi.
— Hyi kauheaa! Eikö hän voinut saada lääkärintarkastusta sekä sen perusteella tehdä valitusta sellaisesta petomaisuudesta?
— Hän vaati lääkäriä, mutta se oli tietysti samassa koplassa suojelusosaston kanssa, — vastaa toverini hartioitaan kohauttaen. — Silmäsi vain välinpitämättömästi Davydovia ja määräsi sitten jotakin rasvaa. Siinä kaikki!
— Entä te? Oletteko te ollut suojelusosastossa?
— Kyllä, kaikki valtiolliset vangit joutuvat ensiksi suojelusosastoon.
— No löivätkö teitä?
— Eivät, vaikka ei paljon puuttunutkaan. Kun minut vietiin sisälle, sain jäädä isoon etuhuoneeseen hetkeksi odottamaan. — Mitäs seisot? Kävele! karjasi minulle eräs santarmi. Kuu minä aloin kävellä, karjasi toinen: — Mitä kävelet, seiso alallas! Koettivat siten ärsyttää, päästäkseen lyömään. Sitten tuli eversti, pui nyrkkiä ihan nenäni edessä ja huusi, että minut hirtetään neljännestunnin kuluttua.
— Hyi olkoon! Nehän käyttäytyvät kuin vesikauhuiset koirat! Kuinkakan lienevät Golikovia kohdelleet? Ovatkohan häntäkin lyöneet?
Toverini vastaus oli hyvin kuvaava.
— Da, njemnoshka, — sanoo hän välinpitämättömästi, — vähän poskelle läiskäyttäneet.
Mitä mielityötä onkaan venäläiselle lähimmäisensä pieksäminen! Ruoskalla, nagaikalla, on olennainen sijansa venäläisessä elämässä. Vuosia sitten sain sattumalta käsiini erään pienen latinankielisen kirjan, jossa eräs kuusitoistasataluvun hollantilainen lähettiläs kertoi Moskovan matkalla tekemistään havainnoista. Hänkin oli kiinnittänyt huomiotaan venäläisten pieksämisintoon. Tsaari pieksää ylimpiä virkamiehiään, kerrottiin kirjassa, nämä taas alempiaan ja niin edespäin aina talonpoikaan saakka, joka vuorostaan pieksää vaimoaan ja lapsiaan. Niin täyttää pyhän Venäjän yhtämittainen ruoskan viuhina.
Tätä pieksämismaniaa ei suinkaan ole katsottava miksikään kasvatusinnoksi, vaan on se selvästikin ilmaus venäläisen luonteen sairaloisuudesta. Eihän venäläisellä pieksämisellä ole mitään kohtuullista rajaa. Kun esimerkiksi venäläinen sotamiesjoukko ryhtyy kurittamaan jotakin omaa toveriaan, niin jatketaan raakaa, järjetöntä hakkaamista vielä sittenkin, kun uhri on käynyt tajuttomaksi tai suorastaan henkensä menettänyt. Entä suuret joukkopieksäjäiset ja pogromit? Kuinka ominaisia ja tavallisia ne ovatkaan venäläisessä elämässä! Ehkä tuon pieksämisinnon Venäjän kansassa aiheuttaa vaistomainen halu ruoskia itsestään ulos eräitä vissejä ominaisuuksia, jotka arojen kansaa pidättävät ainaisessa kaaoksen tilassa.
— Mutta eihän nyt toki tutkintotuomari ruvenne vankeja pieksämään? — virkan hetken vaitiolon jälkeen.
— Ja miksei rupeisi, — vastaa toverini, — kyllä sellaista on vankiloissa tehty ihan viime aikoina ja voidaan vieläkin tehdä.
— Mutta kukapa täällä pieksäisi?
— Vartiat. Luuletteko, ettei esimerkiksi Petrov tutkintotuomarin viittauksesta olisi siihen valmis? Ei muuta kuin: aa, lurjus!…
Toverini täydentää väitettään niin osuvin elein, että minä näen ilmielävänä edessäni Petrovin julmin ilmein ryhtymässä lyömään naapuriamme, ja kylmät väreet karsivat ruumistani. Mutta hetken mietittyäni pidän minä sitä kuitenkin mahdottomana. Omia kansalaisiaan voinevat kyllä pieksämällä pakottaa tunnustamaan, mutta kyllä he sentään varovat sovelluttamasta meihin suomalaisiin sellaisia raakalaistapoja. Jo pelkkä vaisto sanoo heille, että meitä suomalaisia on kohdeltava sivistyneen maan kansalaisina. Sellaiset asiat vuotavat vankilan muurien sisältä väkisinkin ihmisten tietoon ja he tietävät kyllä, että me suomalaiset olemme hyvin kärkkäitä lyömään hätärumpua ympäri Europan.
Aamulla olen heti teen jälkeen juttelussa V:n kanssa.
— Minnekä teidät illalla niin myöhään vietiin?
— Mashkevitshin luo.
— No mitä sillä nyt oli teiltä urkittavana?
— Kysyi, tunnenko metsänhoitaja L:n. Kun minä vastasin kieltävästi, pisti hän eteeni L:n valokuvan ja kysyi, tunnenko sitä miestä. Mutta minä en sanonut tuntevani. Nyt otti hän varastoistaan toisen valokuvan ja huulillaan häijynilkinen hymy, kysyi tunnenko sitä. Näin siinä kuvatuksi itseni yhdessä L:n kanssa. Tapasin hänet nimittäin viime talvena Ruotsin puolella ja kun minä seisoin Haaparannan kadulla taputtaen hevostani lautaselle sekä jutellen L:n kanssa, oli siitä tilaisuudesta joku ryssän spiooni näpännyt valokuvan. Sitä nyt Mashkevitsh tyytyväisenä näytti minulle. Minä tarkastelin hetkisen kuvaa ja vastasin totisena, etten tunne. Mashkevitsh kohautti hermostuneesti hartioitaan ja sanoi, että olettehan siinä itse metsänhoitaja L:n kanssa. Mutta minä väitän santarmien petokseksi koko valokuvaa. Sitten kehotti hän minua jälleen tunnustamaan olleeni Saksassa sotilaskoulussa. Kun minä kielsin, pisti hän eteeni kolmannen valokuvan, jossa näin itseni sotilaspuvussa erään toverini kanssa istumassa maassa lepäävän lentokoneen siivellä. En käsitä kuolemaksenikaan, kuinka siitä on valokuva voinut joutua Mashkevitshin huostaan. No, minä en ollut millänikään, vaan väitin sitä jälleen santarmivehkeeksi.
— Pahasti te olette kiinni, — pääsee minulta huomaamattani.
— Joo, kyllä kai tässä hirteen lopuksi joutuu, — arvelee siihen Jussi V. rauhallisesti sekä jatkaa: — Viime lopuksi alkoi se kysellä, olenko minä ollut Arkangelin puolessa räjähdyksiä toimeenpanemassa. Sanoin, etten ole ollut, mutta että minä kyllä tiedän, kutka siellä ovat käyneet.
— No kutka? kysyi hän silmät kiiluen. — Rissanen ja Ahlstedt, minä vastasin, mutta silloin hän suuttui ja ajoi minut taasen pois.
— Toverini luuli, kun teidät niin myöhällä vietiin, että Mashkevitsh koettaa pieksämällä saada teidät tunnustamaan. Mitäs jos he olisivat sellaista yrittäneet?
— Olisivatpahan vain koskeneet minuun, niin takaisin olisin lyönyt, että…
Kuuluu selvästi, että Jussi V:llä tätä sanoessa hampaat natisevat, joten pelkkä ajatuskin sellaisesta mahdollisuudesta on saanut hänet hengessään julmistumaan. — — —
Seuraavana perjantaina kylvystä palattuamme kutsuu V. minut telefooniin.
— Kuulkaahan, — sanoo hän, — äskettäin saunaan mennessäni näin sen vanhan herran, jonka valokuvaa Mashkevitsh näytti minulle ja lupasi minut laskea vapaaksi, jos kerron mitä tiedän hänestä.
— Mutta oletteko varma, että se oli juuri hän?
— Minä olen ihan varma siitä ja sitäpaitsi sanoi hän minulle suomeksi: hyvää huomenta.
Edelleen jutellessamme käy selville, että minäkin olen kylpyretkilläni nähnyt tuon vanhan herran ja että hänen koppinsa on viidennessä kerroksessa, ei kaukana meistä. Se on pitkä, ryhdikäs ja arvokkaan näköinen herra, jonka tukka on ohimoilta vaalentunut. Minustakin on hän aina tuntunut suomalaiselta.
Koetamme tiedustella häntä kaikilta niiltä suomalaisilta, joiden yhteyteen suinkin pääsemme, mutta kukaan ei tiedä hänestä mitään. Seuraavana perjantaina tulee V. jälleen saunasta palatessaan häntä vastaan ja tuo arvoituksellinen vanha herra tervehtii häntä nytkin suomeksi. Mutta sitten, pari viikkoa ennen vallankumousta, huomaamme hänen koppinsa tyhjäksi (autiokoppien ruokaluukut ovat aina auki) ja hän on hävinnyt keskuudestamme. En tätä kirjottaessanikaan vielä tiedä, kuka hän oli.
Samaisessa viidennessä kerroksessa oli jonkun aikaa eräs toinenkin arvokkaan näköinen suomalainen vanha herra, jota vapautuspäivänä ei enää ollut vankilassa. Edellä kerrotussa suomalaisessa jumalanpalveluksessa kiinnitti hän huomiotani. Hänellä oli luusankaiset pänsneet ja päällään samettitakki ja kädet ristissä rinnalla seisoi hän raskasmielisen näköisenä seinään nojaten. Eräiltä tovereiltani kuulin, että Shpalernajaan olisi tuotu muuan vanhimpia kuvaamataiteilijoitamme ja arvelin häntä siksi. En ole vielä saanut todetuksi, oliko arveluni paikkansa pitävä.
Jussi V:n paastopäivät ovat loppuneet. Eräänä päivänä huutaa hän seinän läpi:
— Jo viimeinkin tuli ruokatavaroita. Minulla on täällä Elannon leipää, voita, lohta, juustoa, teetä ja sokeria.
— Sepä mainiota! Onneksi olkoon!
Vähän ajan kuluttua pyydän minä V:tä avaamaan telefooninsa, että saataisiin pitempään jutella.
— En minä nyt voi, — vastaa hän.
— Miksi ette?
— Minä olen syönyt niin täyteen itseni, etten suju telefoonin ääreen.
Parin päivän kuluttua saa hän kuitenkin aihetta palautua vanhaan paastojärjestykseen. Päivällisaikana sanoo hän minulle seinän läpi:
— Minulta meni soppaa syödessä ruokahalu muutamaksi päiväksi.
— Miten niin? Löysittekö russakan sopasta?
— Paljon pahempaa.
— Eihän vain hiirtä?
— Vieläkin pahempaa.
— No mitä ihmettä?
— En minä ole oikein selvillä mikä se on, mutta kuvittelisin sitä vaikka miksi.
Onneksi olen itse jo lopettanut ateriani, muutoin se olisi pysähtynyt siihen. — — —
Jussi V:n kotoa tulleita kirjeitä ei Mashkevitsh luovuta hänelle. Lisäksi on V. osastonvartialtamme kuullut, että ruokatavarat on persoonallisesti tuonut hänen siskonsa, ylioppilasneiti, joka samalla on pyytänyt saada veljeänsä tavata, mutta ei ole saanut siihen Mashkevitshilta lupaa. Tästä on V. luonnollisesti kiukuissaan ja uhkaa panna kovan kovaa vastaan. Kun häntä taas moniaan päivän kuluttua käytetään Mashkevitshin luona, kertoo hän sieltä palattuaan:
— Kun Mashkevitsh ei luvannut minun siskoani tavata, uhkasin minä ruveta syömälakkoon.
— No mitäs Mashkevitsh?
— Sanoi että vaikka olisin syömättä niin kauan kuin kuolen, niin hän ei anna siihen lupaa. Mutta saadaanpahan nähdä!
— Aiotteko panna lakon toimeen?
— Heti paikalla. Minä ilmotin siitä jo osastonvartialle ja hän lupasi lähettää asiasta tiedon Mashkevitshille.
— Mutta entäs kotoa tulleet herkut?
— Saavat maata tuolla akkunain välissä, niihin en kajoa paremmin kuin talon ruokiinkaan.
Ja niin on naapurini Jussi V. päättävästi pannut toimeen nälkälakon.