Sellainen lakko, jota venäläiset kutsuvat nimellä "galatofka", on valtiollisten vankien kesken Venäjällä aivan yleisesti käytetty taistelukeino. Se on huomattu ainoaksi ja samalla verrattain tehokkaaksi aseeksi, millä vangit voivat ajaa läpi vaatimuksiaan. Tuon tuostakin näkyi Shpalernajan saunakoppien kävelykarsinain seinissä kehotuksia yleiseen "galatofkaan", mutta ainakaan laajemmassa ja kestävämmässä muodossa ei sitä tietääkseni kuitenkaan pantu käytäntöön.
Paitsi taistelukeinona käytetään "galatofkaa" myöskin mielenosotuksiin, jolloin se tietysti ei muodostu yhtä päivää pitemmäksi. Sellaisen mielenosotuslakon pani toimeen suurin osa Shpalernajan valtiollisia tammikuun kymmenentenä päivänä. Se on katkera merkkipäivä Venäjän vallankumouksellisille, sillä sinä päivänähän hallitus v. 1906 vastasi Pietarin kaduilla verisellä tavalla työväestön vaatimuksiin.
Jo useita päiviä ennen levisi naputustietä ympäri vankilaa keskinäinen yllytys ryhtyä tammikuun kymmenentenä päivänä galatofkaan sekä samalla kieltäytyä menemästä kävelemään. Varsin innokkaana agitaattorina esiintyi toinen naapurimme Golikov. Urheasti viettikin toverini tuon merkkipäivän ottamatta vastaan mitään talon puolesta tarjottua ruokaa. Lakkoon yhtyivät jotkut suomalaisetkin, mutta allekirjottanut, pitäen itseään jonkunlaisena sotavankina, jolla ei ole mitään tekemistä venäläisten merkkipäiväin kanssa, söi ostetut ateriansa kuten muinakin päivinä.
Seuraavana päivänä sai toverini kuulla, että Golikov itse oli merkkipäivänä sekä syönyt että käynyt kävelemässä, käyttäytyen siis kuin pappi, joka neuvoo muille tien, mutta ei itse sille jalallaankaan astu. Toverini harmi ja suuttumus purkautui vähemmän valikoiduin haukkumasanoin "sellaista sosialidemokraattia" kohtaan.
Mutta palaanpa nuoren suomalaisnaapurini yksityiseen galatofkaan. Mielenkiinnolla ja myötätunnolla seuraan minä seinän takaa hänen sisukasta kamppailuaan.
— Miltäs tuntuu? — tiedustan häneltä seuraavana päivänä.
— Ei se ole niinkään vaikeaa kuin luulisi. Se huojentaa suuresti, kun ryyppää välistä kiehutettua vettä.
— Olisi parasta, ettette myöskään kulkisi kävelemässä, sillä ulkoilma ja liikuntohan ovat omiaan kiihottamaan nälkää.
— Olen sitä jo ajatellut ja ehkäpä en tänään enää lähdekään ulos.
— Parasta se on ja siellä sisälläkin koettakaa pysyä, mikäli mahdollista, yhdessä kohti.
Kolmantena päivänä vastaa V. tiedusteluuni:
— Päätä alkaa omituisesti huimata ja silmiä tuntuu hämärtävän.
— Vieläkö aiotte jatkaa?
— No vaikka henki menisi, ellen vain saa lupaa tavata siskoani.
Totisesti on yhdeksäntoista vuotiaalla naapurillani oikea pohjalaisen sisu, mutta kestäneekö se sittenkään taistelussa Mashkevitshin häijymielisyyttä vastaan? kysyn huolestuneena itseltäni.
Neljäs päivä on kulumassa. Iltapuolella tuo osastonvartia sanan, että
Mashkevitsh on luvannut V:n tavata siskoaan.
Hurraa! Venäläisen tutkintotuomarin häijyys on lannistunut suomalaisen sisun edessä!
— Otin sapuskani jälleen esille ja kylläpä nyt mielellään haukkaakin lohivoileipää, — kuuluttaa V. seinän läpi, suu täynnä ruokaa. — — —
Sellaiselle kuin allekirjottanut, joka on tottunut sisällä vietettyyn mietiskelevään elämään kirjojen ja kirjotusvehkeiden parissa, ei vankikoppi ole läheskään niin tukala olinpaikka kuin ulkoilmaelämään harjaantuneelle, toimintahaluiselle miehelle. Juuri toiminnan ja jännityksen puutteesta kärsiikin naapuri V. kaikista enimmän.
— Ihan tässä tahtoo tulla hulluksi, vaikka koettaisi kuinka totisena olla, — virkkaa hän eräänä päivänä seinän läpi.
Ahkeraan on hän pitkissä telefoonikeskusteluissa milloin minun, milloin taas Vuoksen ja muiden naapuruudessamme olevien suomalaisten kanssa. Monta hauskaa hetkeä valmistaa hän minulle kertomuksillaan ja milloin juttelun aihe loppuu, rallattaa hän telefoonin ääressä porilaisten marssia meidän toisten kuunnellessa. Sitten kiikkuu hän pitkin päivää ylhäällä ikkunassa havaintoja tekemässä, tiedottaen aina minulle, ketä suomalaisia kulloinkin on kävelemässä. Tapaa hänet kerran Petrovkin akkunassa riippumassa ja uhkaa ampua, jos vielä sellaista huomaa, mutta siitä huolimatta jatkaa V. kiipeilyään.
Muutaman harmaan pakkaspäivän saa hän kulumaan ilmaposteja lähettelemällä. Hän kirjottaa käärepaperin palaselle kirjeen "ensimäiselle punaposkineitoselle, joka tämän käsiinsä saa", käärii sen pieneksi palloksi ja sitoo rullalangalla, johon hän jättää silmukan. Venttiilin raosta pudottaa hän leivänmurenia ikkunan ulkokynnykselle, työntää sinne keskelle kirjelaitteen ja pitää silmukkalangan toista päätä hyppysissään. Pian on ikkunankynnyksellä joukko kyyhkysiä tappelemassa leivänmurenista. Kun jonkun jalka sattuu silmukan keskelle, nykäsee V. sen kiinni ja säikähtynyt kyyhkynen lähtee lentoon, vieden matkassaan lemmenkirjeen tuntemattomalle kaunottarelle. Kyyhkysiä, joiden jalassa killui pieni viaton "sapiska", lähti sinä päivänä useampia liikkeelle V:n ikkunankynnykseltä.
Eräänä päivänä kävelemässä ollessamme kiinnittää huomiotani, että vartiat lavalla tähystävät samaan kävelykarsinaan ja puhuvat jotakin saksalaisesta sotilaasta. Kun sisälle palattuamme mainitsen tästä V:lle, vastaa hän:
— Minua ne tarkottivat. Kun Vuoksi tirkisteli venttiilin raosta esitin minä hänelle saksalaista kaunomarssia. Sitä ne näkyivät vartiat pysähtyneen katsomaan.
Kuluu taas joku päivä ja Jussi V. telefonoi minulle:
— Kyllä tämä aika käy sietämättömän pitkäksi. Minä olen päättänyt ruveta näyttelemään mielipuolta, että veisivät hulluinhuoneeseen. Sieltä on sentään parempi päästä karkuunkin. Sellaisen varalta minulla on takin kauluksessa kaksisataa ruplaa, jotka minä jo ennen vangitsemista sinne ompelin. Oletteko koskaan lukenut kertomusta eräästä puolalaisesta vallankumouksellisesta ylioppilaasta, joka mielipuoleksi heittäytymällä onnistui vankeudesta karkaamaan?
— En ole lukenut, mutta kyllä minä tunnen kirjallisuudesta muita samanlaisia tapauksia. Kyllähän siinä on onnistumisen mahdollisuuksia. Mutta menestyksellinen mielipuolisuuden näytteleminen on tietysti ylen vaikeata.
— Alkuunpääsy siinä on vaikeinta. Mutta minä alotan hirttäytymällä ja sitten virottuani alan puhua sekavia, muuttuen vähitellen täyshulluksi.
— Hm! Mutta kuinka te sen hirttämisen olette oikein ajatellut?
— Minä sidon kaulahuivini klosetin vesitorven mutkaan ja vähää ennen kuin vartia kiertää puolenyön tarkastuksella laitan minä itseni siihen riippumaan. Minä olen kerran nähnyt hirttäytyneen miehen ja muistan elävästi, minkälainen miini sillä oli. Samanlaisen otan minäkin. Kun vartia vääntää sähkön palamaan ja tirkistää lasista, lähtee hän tietysti suinpäin hakemaan osastonvartialta avainta. Yhdessä tulevat he sitten ja kiskovat minut vuoteeseen sekä lähtevät lääkäriä hakemaan. Mutta sillä välin minä jo vähitellen itsestänikin virkoan ja alan sekapäisesti pöllötellä ympärilleni.
— Mutta eiköhän se ole vaarallista peliä? Entäpä satutte vielä tosissanne kuolemaan?
— Ei, kyllä minä sen varani pidän. Voinhan minä huomaamatta nojata polvellani klosetin kanteen, niin ettei siinä ole hengenvaaraa lähelläkään.
— Entä milloin te aiotte sen panna toimeen?
— Ensi yönä.
— Jo ensi yönä! Hm, hm! Miettikää nyt sentään vielä asiata tarkkaan ja joka puolelta.
Minulla on jo niin suuri luottamus naapurini kylmäverisyyteen ja neuvokkuuteen, että epäävät neuvoni eivät saa tarpeellista pontta. Eikä myöskään Vuoksi, jolle asiasta ilmotan, katso olevan syytä ryhtyä häntä kieltelemään. Myöhemmin illalla samasta asiasta keskustellessamme ilmottaa V. lujasti päättäneensä ensi yönä panna suunnitelmansa toimeen. Ja sellaiseksi asia jää.
Vuoteessani valvoen odotan jännityksellä, mikä ökinä käytävässä nouseekaan, kun vartia tulee puolenyön kierrolle. Vihdoinkin alkavat hänen askeleensa kumahdella taampana. Hän pysähtyy joka kopin ovelle, ripsauttaa sähkön hetkeksi palamaan ja tirkistää sisään. Kuin salamanleimaus valaisee se tuokioksi oman koppini ja nyt siirtyvät askeleet V:n ovelle. Kuuluu selvästi sähkönappulan ripsaus, sitten toinen, ja askeleet etenevät rauhallisesti. Mitään ei tapahdu.
Aamulla heti ylösnoustuani olen seinän ääressä naapuria haastattelemassa.
— Te ette kuitenkaan pannut aiettanne toimeen?
— Panin kyllä. Hyvän aikaa ennen vartian tuloa minä olin paikallani, huivi valmiiksi kaulaan kietaistuna ja täysi miini päällä. Mutta sattui niin hullusti, ettei sähkölamppuni ottanutkaan tulta — virta kai oli katkennut, kun minä päivällä sormielin lampun lasia — ja vartia ei perustanut asiasta sen enempää, vaan jatkoi matkaansa. Minä luulin, että hän tulee kynttilän kanssa katsomaan ja killuin paikallani vielä puoli tuntia. Mutta kun mitään ei kuulunut, kyllästyin minä ja panin maata. Ensi yönä minä yritän paremmalla menestyksellä. Tämän päivän murjotan alallani hyvin synkän näköisenä.
Mutta päivän kuluessa saa hän erään uuden idean, mikä toistaiseksi tyydyttää hänen toimintahaluaan.
— Kuulkaahan, minä olenkin lykännyt tuonnemmaksi sen mielipuoleksi rupeamisen, — puhuu hän, — ja koetan sitä ennen auttaa täältä pois tuon kemiläisen V:n, se kun on vanha ja sairas mies.
— Auttaa täältä pois! Miten ihmeessä te sen voitte tehdä?
— Minä aion nyt tunnustaa Mashkevitshille olleeni Saksassa — turhahan minun muuten on sitä enää kieltääkään — ja kun V:tä vastaan ei ole muuta kuin yksi, nimittäin Ahlstedtin tekemä ilmianto, laitan minä tunnustukseni siihen muotoon, että tuo Ahlstedtin ilmianto tulee sen kautta osotetuksi valheeksi.
Hän esittää minulle yksityiskohtaisemmin suunnitelmansa. Se on nerokas ja loogillinen ja minä annan sille empimättä hyväksymiseni.
— Mutta ennenkuin minä panen sen toimeen, täytyy minun saada ilmotetuksi asiasta V:lle, että hän tietää puhua yhteen minun kanssani.
— Kuinkas te voitte sen tehdä?
— V. tulee aina minun saunasta palatessani vastaan ja minä koetan nyt ensi perjantaina pistää hänelle huomaamatta kirjelapun.
Tulee perjantai ja saunasta palattuaan ilmottaa naapuri:
— Onnistuin kenenkään huomaamatta antamaan sapiskan V:lle. Nyt minä kirjotan toisen sapiskan Mashkevitshille ja ilmotan tunnustavani.
Moniaan tunnin kuluttua noudetaan V. Mashkevitshin luo ja minä näen hengessäni, kuinka tämä istuu virkahuoneessaan ihastuksen ja jännityksen vallassa, kun tuo kaikesta päättäen paljossa mukana ollut pojan vekara vihdoinkin avaa tietoaarteensa.
— Mashkevitsh oli hyvillään ja tarjosi tupakkaa, — kertoo V. palattuaan. — Mutta hänen hyvätuulensa laimeni sentään melkolailla, kun hän minun tunnustukseni kautta sai kuitenkin niin vähän itse asioista tietää.
— Tietysti hän uteli kiihkeästi?
— Se on tietty. Mutta minä vastasin väliin, etten muista, väliin taas, etten halua sanoa.
— No entäs se V:n juttu?
— Siitä näytti Mashkevitsh joutuvan pitkiin ajatuksiin ja kyseli monikertaan samaa asiaa. Kyllä kai hän nyt pian kutsuttaa itsensä V:n kuulusteluun.
Tämä toteutuukin vielä samana iltana. Ja kemiläinen V. saa naapurilleni lähetetyksi sanan, että hänellä on hyvät toiveet päästä vapaaksi. Mutta sitten tulee muita suuria asioita väliin ja V:n sairaus pahenee näihin aikoihin niin, että hänet siirretään Krestyn sairaalaan, josta pian leimahtava vallankumous hänet saattaa kultaiseen vapauteen.
Kun Jussi V. on saanut tämän suunnitelmansa toteutetuksi, palaa hän ensimäiseen. Mutta ilma on tällä välin ehtinyt täyttyä vallankumoushuhuilla ja minä asetun nyt tarmokkaasti vastustamaan hänen aiettaan.
— Siirtäkää se kaikin mokomin siksi, että nähdään, tapahtuuko täällä duuman avajaisten aikana mitään mullistuksia. Jos tulee vallankumous, pääsemme yks kaks pois täältä. Mutta jos teidät sitä ennen olisi suljettu mielisairaalaan, niin sieltä ei pääsy olisikaan niin mutkatonta.
V. lupaa siirtää "mielipuoleksi" tulonsa ja parin päivän kuluttua lausuu hän, telefoonin ääressä kyyköttäessämme:
— Nyt minustakin alkaa tuntua, että me kohtiaikoihin pääsemme täältä pois. Esimerkiksi viime yönä minä olin olevinani Iisalmen sydänmailla ja vetelin ongella metsälammesta lihavia ahvenia.
— Aivan niin. Minä taasen panin erikoisesti merkille uudenvuoden yönä näkemäni unet. Olin silloin seisovinani korkealla mäellä, josta leveä valtatie vei hyvin jyrkästi alas. Sellaista myötämäkeä me täältä lähdemme. Ja nykyään minä olen joka yö kotipuolessa, ajellen huimaavaa vauhtia virmoilla hevosilla. Varmasti me ennen pitkää lähdemme täältä riemun pauhinalla kotimaahan ja Mashkevitsh jää nolona ja sormiaan nuollen istumaan korkean pöytäkirjakasansa päälle.
XIX
SUURTEN TAPAUSTEN AATTONA.
"Per telefon" selostaa Vuoksi joka päivä meille naapuristossaan eläville sekä suomalaisille että venäläisille "Hallituksen Sanansaattajan" sisältämät uutiset. Muutamana päivänä on niiden joukossa Saksan nootti, jossa se selittää, koska sen rauhantarjoukset on hylätty, ryhtyvänsä käymään vedenalaista sotaa entistä tehokkaammin ja kursailemattomammin.
— Alkaapa se olla saksalaiseen malliin, — tuumii Jussi V. tyytyväisenä, kun Vuoksi on selostanut nootin sisällön, — ei muuta kuin pohjaan vain!
Tästä lähtien tekevät upotettujen alusten lukumäärät meille sotauutiset kaksinverroin mieltäkiinnittäviksi.
— Montako upotettu? — kysyn minä joka päivä seinän läpi V:ltä, joka on aikaisemmin ollut telefoonikeskustelussa Vuoksen kanssa.
Minä tulkitsen hänen vastauksensa toverilleni ja kun lukumäärä on erikoisen korkea, kohotamme me riemuitsevan hurraa-huudon kuin vahingoniloiset lapset. Sen jälkeen kun minä kerran toverilleni selitin, kuinka se on Englanti, joka kauppaetujensa vuoksi piiskaa Venäjää eteenpäin sodantiellä, samalla kuin se rahojensa avulla iskee ahnaat kyntensä yhä syvemmälle venäläiseen omaisuuteen, on toveristani tullut kiihkeä englantilaisvihollinen. Sen vuoksi nauttiikin hän oikein sydämensä pohjasta siitä huimasta laivojen menetyksestä, jonka vedenalainen sota John Bullille aiheuttaa.
Amerikan kanta pitää meitä useita päiviä kiihkeän jännityksen vallassa. Sitten se laukeaa: Amerika on liittynyt julkisesti Saksan vihollisiin, joihin se salaisesti on kuulunut jo pitkin matkaa. Mainesanat, joilla me tämän johdosta varustamme dollari-gulashien maan ja heidän valhe-pacifistisen presidenttinsä, eivät ole imartelevinta lajia.
— Se on niin, että koko maailma näkyy haluavan annattaa Saksalla itselleen selkään, — arvelee Jussi V. levolliseen tapaansa.
Amerikan aiheuttaman harmin ohella tuottaa meille jonkun verran tyydytystä Ruotsin kuninkaan miehekäs ja suora vastaus, minkä hän antaa presidentti Wilsonin houkutuksiin, joilla tämä koettaa saada kaikki puolueettomat maat ympärysvaltain puolelle. — — —
Jännityksellä odotamme helmikuun seitsemättä päivää, sillä silloin pitäisi ylioppilas B:n jutun sotaoikeudessa päättyä. Tuleeko kuolemantuomio ja pannaanko se täytäntöön? Siinä on kysymys, joka askaroittaa meidän suomalaisten aatoksia sitä kiihkeämmin, mitä lähemmäs tuo päivä ehtii.
Mutta sitten leviää keskuuteemme tieto, ettei tuomiota tuona päivänä julistetakaan, vaan että se on lykätty epämääräiseksi ajaksi. Mitähän se merkinnee? Eivätköhän ole vielä selvillä menettelytavasta vai tahtovatko nähdä, tuleeko duuman avajaisiksi uhatusta vallankumouksesta mitään tolkkua?
Yhtäkkiä meidät eräänä päivänä, parikuukautisen keskeytyksen jälkeen, kootaan jälleen pöytäkirjojen ääreen. Toista tuntia lukea paasaa meille tällä kertaa suuriääninen miestulkki hra Mashkevitshin roskakokoelmia, minkä jälkeen me jälleen saamme hajaantua koppeihimme. Mutta jatkoa ei seuraavina päivinä tule ja me saamme kuulla, että sekin on lykätty epämääräiseksi ajaksi.
Jotakin tämä kaikki tietää!
Palaapa sitten toverini — hänen juttunsa sotaoikeudessa on päättynyt ja hänet on tuomittu neljän vuoden vankeuteen — tavanmukaiselta lauantai-svidanieltaan, jolla hän on saanut puhutella sekä vaimoaan että veljeään. Heti ensi silmäyksellä näen minä hänen koppiin astuessaan, että "revaljutsionnyj duch" on taasen huuhtaissut häntä kiireestä kantapäähän.
— Tavarishtsh, suuria, hyviä uutisia! — huudahtaa hän ja siinä tuokiossa täyttyy koppimme "vallankumouksen hengestä".
Pietarissa alkaa olla puute kaikesta, enimmän kuitenkin leivästä. Tyytymättömyys yhä kasvaa ja Moskovassa kuohuu jälleen. Työväestö Pietarissa varustautuu kiihkeästi — aseiden lukumääränkin tietää toverini — ja duuman avajaisten yhteydessä tulee varmasti jotakin suurta tapahtumaan.
Onhan siinä taas uutisia kerrakseen!
Etupäässä kiintyy huomioni tuohon leivän puutteeseen. Jos sellaista sattuu mustanmullan ja limpun maassa, niin — tee tilisi selväksi, pyhä Venäjä, sinun hetkesi ovat luetut!
Silmät leimuten naputtaa toverini Golikoville sekä tyhjentää sitten tietovarastonsa klosetin kautta Solovjoville sekä alempana oleville tovereilleen. Jej bohu, mikä innostuksen hyrsky siinä ryöppyää pitkin Shpalernajan kloakkeja!
Että suhtaudunko itse puolestani kylmästi tähän asiaan? Eipä suinkaan, vaan toverini hyrskytessä ja huitoessa W.C:n ääressä huhuilen minä seinän läpi Jussi V:lle päivän suuria uutisia. Niin leviää taasen "vallankumouksen henki" koppi kopilta ympäri vankilaa.
Hetken perästä menemme toverini kanssa kävelemään. Huomiotamme kiinnittää käytävissä omituisen kitkerä savun käry. Pihalle tullessa huomaamme, että ilmassa on savua niin sakealti, että ylempien koppien ikkunoista tuskin näkee. Se sakenee hetki hetkeltä ja painuu yhä alemmas, niin että kävelykarsinassakin käy miltei tukalaksi hengittää.
Mitä tämä oikein on?
— Vallankumouksen savua! — lausuu toverini, jonka kasvot loistavat kuin seisoisi hän kirkastuksen vuorella.
Ja toden totta! Tuo yhä mustemmaksi sakeneva savuverho — jonka tietysti aiheuttaa joku läheisyydessä riehuva tulipalo — muuttuu mielikuvituksessani jättiläismäiseksi kohtalon siiveksi, joka pahaa ennustavana on laskeutunut suurta katastroofia lähestyvän Venäjän maan ylitse. Ilma on purevan kylmä ja värähtämättömän tyyni. Sietämättömän kitkeränä tunkeutuu savu joka paikkaan ja minusta tuntuu kuin sen keskellä liitelisi historian hengetär, herättäen kosketuksellaan meissä kaikissa aavistuksen tulossa olevista suurista tapahtumista.
Joskin Klavdija Rusakovin aineelliset tuomiset tällä kertaa ovat olleet niukanpuoleiset — toverini veljen välityksellä on hän sotilaslafkoista sentään saanut yhtä ja toista suuhun pantavaa, niin sitä enemmän herkuttelemme me "revaljutsijalla". Oikea juhlamieli vallitsee taas hyvästä aikaa Shpalernajan lukuisissa kopeissa ja kun toverini lausuu tavallisen tunnussanamme: "Skoro budjet revaljutsija!" tapahtuu se paljon todellisemmalla innostuksella kuin joulun tienoissa. — — —
Vankilan ruoka huononee päivä päivältä ja se on omiaan vahvistamaan tietoja Pietarissa vallitsevasta puutteesta. Mielihyvällä ja vahingonilolla panemme sen merkille, jos kohta saamme siitä itsekin kärsiä.
Mutta vieläkin vaikeampia rappeutumisen oireita alkaa ilmetä Shpalernajan jokapäiväisessä elämässä. Keskellä tuimia helmikuun pakkasia alkaa koppiryhmä toisensa jälkeen jäädä ilman lämmitystä. Jussi V. ilmottaa eräänä päivänä, että hänen kopissaan ei lämpöjohtotorvi toimi. Se pysyy iltaan saakka jääkylmänä. Saman haikean sanoman lähettää hän seuraavanakin päivänä, lisäten että peräseinä on valkeassa kuurassa. Sitä seuraavana päivänä jää meidänkin lämpöjohtotorvemme kylmille. Koettelemme sitä tavan takaa, mutta lämmintä ei siitä lähde! Kyselemme ylhäältä ja alhaalta käsin, missä asiat on tietysti samalla kannalla. Hälyytämme vartian koppiimme, mutta hän on vain ihmettelevinään ja puittii enempää puhumatta tiehensä.
Umpipäähän vilttiin kääriytyneinä värisemme yön ja odotamme aamua. Se ei tuo mitään muutosta asiain tilaan. Hengitys muuttuu raa'assa ilmassa paksuksi huuruksi, jäätynyt ikkuna valaa virtoina vettä lattialle, jonka likakerrokset entistä pahemmin litkuvat jalkojen alla.
Hätyytämme tällä kertaa pomoshnikan liikkeelle. Osastonvartian saattamana tulee koipeliini koppiimme, koettelee lämpötorvea ja mutisee jotakin sellaista, että torvet ovat rikki ja että niitä parasta aikaa korjataan. Mutisee ja menee matkoihinsa.
Silkkaa valetta! päätämme me toverini kanssa. Sillä jos torvia korjattaisiin, niin täytyisihän paukkeen kantautua meidänkin koppiimme. Selvästikin on niillä puute polttoaineista, mutta eivät kehtaa sitä vangeille ilmaista. No hyvä, se ennustaa vallankumousta sekin!
Päivästä toiseen pysyvät torvet järkähtämättä kylminä. Lattia muistuttaa pitkien lokakuun sateiden liottamaa kylätietä ja kantapäihin juuttuu niin paksut likatierat, että on vaikea pysyä pystyssä. Ikkuna on läpinäkymättömässä jäässä ja kaljuilla seinillä kimaltelee suuret vesiherneet. Pahantuulisina, äreinä, päällä palttoot ja kaulassa paksut villahuivit tallustelemme me loassa kuin kaksi napaseudun karhua. Tavantakaa saa toverini raivonpuuskia. Silloin sieppaa hän jakkaransa ja silmät tulta iskien alkaa hakata lämpöjohtotorvea. Provisori S:n venäläinen toveri lattiamme alla seuraa esimerkkiä ja räminä ja pauke leviää kerroksesta toiseen.
Jussi V:n päältä kuudennesta kerroksesta on ylioppilas M. muutettu pois, syystä että ovat saaneet hänet kiinni telefonoimisesta. Hänen tilalleen on tullut kiinalainen. Sillä on kehnot vaatteet ja kylmän kourissa juoksee se pitkin päivää edestakaisin koppinsa lattialla. Ainoana ilonamme tämän kurjuuden keskellä on kuunnella tuon kiinalaispoloisen jalkojen tepsutusta.
Solovjov julistaa "galatofkan". Kuulemme selvästi, kun hän ärtyneellä, kimeällä äänellä riitelee osastonvartian kanssa ja uhkaa olla syömättä niin kauan kuin koppi pysyy kylmänä. Seuraus: hänet siirretään pois ja niin lakkaavat hänen tutut askeleensa päämme päällä kumahtelemasta. Viime aikoina oli hänellä tapana iltaisin kengän korollaan naputtaa lattiaan sanat: "Gute Nacht!" mihin minä vastasin samoin sanoin, jotka luudanvarrella koputin kattoon.
Toverini ehdottaa, että mekin vaatisimme muuttoa toiseen koppiin. Mutta minä en raskisi luopua Jussi V:n, S:n ja Vuoksen naapuruudesta ja pyydän toveriani odottamaan vielä pari päivää. Niiden kuluessa lakkaavat Vuoksi ja S. vastaamasta naputuksiimme. Ei hiiren hiiskausta kuulu enää alhaalta. Ovat siis heidätkin muuttaneet toisaalle. Nyt ehdotamme mekin osastonvartialle muuttoa lämpimämpään koppiin. Mutta ennenkuin siitä tulee mitään, huomaamme seitsemäntenä aamuna siitä, kuin koppimme jäi kylmille, että torvi huokuu jälleen lämmintä. Päivän kuluessa palaavat S. ja Vuoksikin entisille asuinsijoilleen. Ovat kuulemma olleet tilapäisesti sijotettuina naapuristossa oleviin lämpimämpiin koppeihin.
Täten on elämämme palannut entiseen uomaansa.
Mutta parin päivän perästä tapahtuu siinä jälleen eräs muutos. Jussi V., jonka naapuruus on koko ajan ollut minulle niin suurena virkistyksenä, muutetaan läheisyydestäni odottamatta pois. Syynä telefonoiminen ja muu luvaton "värkkäily", jommoisesta hän on jo monesti joutunut kiinni, vaikka vartiat ovatkin hänelle tähän saakka antaneet anteeksi — hänen persoonansa kun nähtävästi on heissäkin herättänyt mieltymystä.
Aluksi en tiedä lainkaan, mihin vankilan osaan hänet on siirretty. Eräänä iltana kuulen oveni takana hänen äänensä ja arvaan hänen sivu kulkiessaan tahtoneen ilmaista uuden koppinsa numeron, mutta pahaksi onneksi en sitä ehtinyt kuulla. Otan nyt tavakseni pitkin päivää kiivetä ikkunaan, keksiäkseni hänet kävelypaikalla. Ja eräänä päivänä näenkin hänet siellä. Huomatessaan minut ikkunassa ottaa hän sotilasasennon ja tekee kunniaa. Merkeillä antaa hän tietää koppinumeronsa, josta minä huomaan hänen edelleenkin majailevan viidennessä kerroksessa, vaikkakin taampana minusta. Sitten ottaa hän lakin päästään ja osottaa, että hänen tukkansa on leikattu lyhyeksi, samalla kun poskiltakin on hävinnyt parranuntuva. Kun hän naapurinani ollessaan viimeinkin sai rahoja tililleen, kehotin minä häntä käymään parturissa. Mutta hän ei sanonut raskivansa luopua enää tukastaan, kun se kerran on niin pitkäksi kasvanut ja kasvojen pesemisenkin sanoi hän jo unhottaneensa. Nyt on nähtävästi "vallankumouksen henki" saanut hänet päätöksestään luopumaan sekä siistimään ulkoasuaan. Hän painaa korvansa karsinan väliseinään sekä asettaa kämmenen suun päälle. Sitten kumartuu hän alas ja tekee samanlaisia liikkeitä kuin W.C:stä vettä poistettaessa. Tästä minä ymmärrän, että hän on uudessa kopissaankin ehtinyt jo päästä puhelinyhteyteen naapurien kanssa. Saatuaan sen siten minulle selväksi, alkaa hän pystypäin ja suorin polvin astua saksalaista kaunomarssia, tehden kummassakin karsinan päässä aina rivakan käänteen. Aika vekara! — — —
Duuman avauspäivä lähenee.
Golikov antaa seinän takaa merkkejä ja siinä tuokiossa on toverini hänen kanssaan naputuskeskustelussa. Sitä tehdessä jännittyvät hänen kasvonilmeensä, josta päättäen hän saa tärkeitä uutisia.
— Nikolain rautatie on lakossa, — sanoo hän minuun kääntyen. — Ja duuman avajaispäiväksi on Pietariin tuotu kuusikymmentä tuhatta kasakkaa sekä intialaisia joukkoja.
— Intialaisia? Siis Englannin toimesta?
Toverini englantilaisviha riehahtaa taas täyteen liekkiinsä ja minä otan siihen täydestä sydämestä osaa. Kiihkeästi paperossia vedellen, pitkä tukka leiskuen astua harppailee hän edestakaisin ja John Bull saa kuulla kunniansa.
Saapuu sitten tuo jännityksellä odotettu päivä helmikuun lopulla. Toverini on aamusta alkain kuin tulisilla hiilillä. Yhtä mittaa on hän kiihkeässä keskustelussa alhaalla olevien toveriensa, Sharoginin ja Vrodlevitshin kanssa, ja ulkona ollessamme pörhistää hän korviaan, kuuluisiko kaupungilta ammuntaa ja kansajoukkojen huutoja. Mutta mitään ei kuulu.
Illalla odotamme jännityksellä, syttyykö sähkölamppu palamaan. Jos Pietarissa on julistettu suurlakko, niin totta kai sähkölaitoskin on laannut toimesta. Mutta lamppu syttyy tavalliseen aikaan ja palaa tasaisesti koko illan.
Seuraavana päivänä kuulemme kävelemässä ollessamme tehtaanpillien huutoa eri suunnilta kaupunkia. Synkin ilmein panee toverini sen merkille. Koppiin palatessamme ei hän malta olla tiedustamatta asioita vartia Jakovlevilta. Tämä kertoo, että kaikissa tehtaissa on työ käynnissä.
Toverini vaipuu mielenmasennuksesta kokoon.
Lauantaina ei hänen vaimonsa eikä veljensä saavu svidanielle. Mutta provisori S. ilmottaa, että hänen toverinsa saa tänään tavata isäänsä. Sitä tietä saamme siis uutisia kaupungilta. Siihen takerrumme nyt kuin hukkuva oljenkorteen.
S:n toveri on tavallinen rikosvanki, nimeltään Svjesden. Hän on nuori mies, miltei poikanen, ammatiltaan torikaupustelija, ja vankilaan on hän joutunut varastetun tavaran välittämisestä.
Kohta kun hän on palannut svidanielta, asettuu toverini kaula kurotettuna telefoonin ääreen. Samoin ovat alhaalla tehneet Sharogin ja Vrodlevitsh. Svjesden puuskuttaa hengästyneesti ja puhuu kiihtyneellä äänellä. Kun hän on tyhjentänyt tietonsa, oikasee toverini itsensä ja alkaa loistavin ilmein niitä minulle selostaa.
Svjesdenin isä oli kohtaukseen saapunut pelästyneenä ja mielenliikutuksesta vapisten, sillä vankilan käytävät olivat olleet sotilaita täynnä ja kaikki puheille pyrkijät oli tutkittu ihoa myöten. Kaduilla kuului liikkuvan suuria kansanjoukkoja ja raitiotieliike on kokonaan pysäyksissä. Moskovassa on ollut suuria levottomuuksia ja Pietarissa ovat Putilovin tehtaat lakossa.
Onhan siinä taas uutisia yhden päivän osaksi. Toverini on kuin kasvanut ja paisunut. Vallankumouksen henki on hänet jälleen täyttänyt. Kiihkeästi toimii kampa hänen hyppysissään, kun hän naputustietä syöstää uutisia Golikoville, joka seuraavana hetkenä lähettää ne edelleen omalle suunnalleen.
Kohta tämän jälkeen on vuoromme mennä kävelemään. Satumme taas karsinaan, joka on Kyösti Massisen ikkunan kohdalla. Pian ilmestyykin kaima toverinsa kanssa ikkunaan. Tervehdimme ja viittailemme iloisesti. Toverini tietää jo Solovjovin uuden kopin ja kun tämä ilmestyy ikkunaansa, alkaa hän, nenäliina kourassaan, kiihkeästi tehdä selkoa päivän suurista uutisista.
— Mitä kuuluu? — huhuaa hra Massinen venttiilin raosta, kun lavalta ovat poistuneet muut vartiat, paitsi tuo puolikuuro säveä vanhus.
— Hyvää, Moskovassa vallankumous! — huhuan minä vastaan.
Sitten otan muutamia askeleita ja kun vaari on poistunut vastakkaiselle puolen lavaa, huhuilen lisää:
— Pietarissa Putilovin tehtaat lakossa.
Sitten:
— Raitioliikenne keskeytetty!
Ja hetkeä ennen kuin kuurapartainen Makarohvi avaa karsinan oven:
— Kohta täältä mekin lähdemme Suomeen!
Koppiin palattuamme astun minä työni ääreen ja toverini ryhtyy telefoonia avaamaan. Saatuani muutaman lauseen paperille, vetäsee toverini yhtäkkiä telefoonin rajusti kiinni ja haukkumasanoja kähisten alkaa kiivaasti huitoa edestakaisin.
— No mikä nyt? — kysyn hänen eteensä asettuen.
Äskeisestä riemunloisteesta ei näy hänen kasvoillaan jälkeäkään, ne ovat synkät ja pahantuuliset.
— Svjesden on suuri koira! — murahtaa hän. — kaikki onkin valetta, mitä hän äsken kertoi.
— Mitä, valetta! Onko Sharogin tai Vrodlevitsh saanut toisenlaisia tietoja?
— Ei, vaan Svjesden itse juuri tunnusti, että hän ilmanaikojaan vain meitä narrasi. Ei ole edes tavannutkaan isäänsä. Durakki! Sellaista sitä saa, kun valtiollinen vanki antautuu toverilliseen suhteeseen rikosvangin kanssa!
Toverini on harmistunut ja masentunut. Ja samoin on minunkin laitani.
Kopissamme ei vallankumouksen hengestä ole pihaustakaan jälellä.
— Se teidän toverinnehan vasta on aika lurjus, — sanon telefoonitse
S:lle. — Saisitte antaa selkään mokomalle rakkarille.
— Minä olen jo aikoja huomannut, että se on suuri valehtelija — vastaa S. — ja kyllä minä olen sitä jo monesti haukkunutkin. Äsken minä en huomannutkaan mitä se teille syötti, muutoin olisin tullut väliin.
Toverini mielentila on nyt entistäkin mustempi. Hän sanoo ikipäiviksi menettäneensä uskonsa Venäjän kansaan ja vallankumoukseen. Jahka hän saa vankeusaikansa loppuun kärsityksi, lähtee hän ulkomaille!
Myöhemmin illalla olen minä Vuoksen ja S:n kanssa telefoonikeskustelussa. Alakuloinen on meidänkin mielemme.
— Mitäs me nyt rupeamme odottamaan, kun vallankumous on ohi? — kysyy
S. äänessään humoristinen sävy.
Niin, ainahan meillä on ollut jotakin odotettavana. Joulun edellä levitti meidän suomalaisten keskuuteen Rubinstein, juutalainen miljoonamies ja gulashi, joka istuu kolmannessa kerroksessa, tiedon siitä, että Ruotsi julistaa pian sodan Venäjää vastaan. Sitä odotimme kiihkeästi parin viikon ajan, kunnes sekin toivo sammui siihen.
— Hm. Ehkä sittenkin odotamme vielä vallankumousta, — arvelen minä lopuksi. — Onhan olemassa varmoja merkkejä siitä, että sen täytyy tulla. Ehkä ovat vain lykänneet sen hiukan tuonnemmaksi. — — —
Näinä päivinä ilmestyy Jussi V:n entiseen koppiin uusi asukas. Pian saamme selville, että hänkin on suomalainen. Kävelyretkellä huomaan, että hän on varsin nuori herrasmies. Hän on jo perehtynyt Shpalernajan vankien telefoonijärjestelmään ja ennen pitkää pääsen minä yhteyteen hänen kanssaan. Hän on liikeapulainen H. Turusta sekä yksi niistä suomalaisista, jotka ovat jo pitemmän aikaa kulkeneet sotaoikeudessa. Se on juuri hän, joka aikaisemmin toverini mukana lähetti minulle kirjelappusen: "Terveisiä suomalaisilta sotaoikeudessa".
Myöskin Solovjovin entisestä kopista alkaa kaikua askelten ääni. Kohta on toverini torven ääressä naputtamassa. Mutta hänen kyselyihinsä: "Vyj kto?" ei tule mitään vastausta. Moneen kertaan uudistaa toverini kysymyksensä, mutta yläkerran uusi erakko ei edes pysähdy kuuntelemaan. Toverini kopistaa luudanvarrella kattoon. Sama tulos. Nyt kiipeää hän pöydälle ja koettaa välikaton läpi huudella. Keskeytymättä jatkaa yläkertalainen kävelyään.
— Entäpä se on suomalainen? — sanoo toverini. — Koettakaahan te!
Kiipeän pöydälle ja huutelen lämpöjohtotorven juuritse suomea. Ei mitään vastausta, ei edes hetkisen pysähdystä tuosta kirotusta kävelystä.
Kiukustuneena tarttuu toverini luutaan ja jyskyttää sen varrella kattoa. Toinen jatkaa kävelyään olympolaisen tyyneydellä. Nyt konttaa toverini makuulaverinsa alle ja huutelee siellä olevaan seinäventtiiliin. Avarat ilmaputket kulkevat väliseinien sisässä ja joka kopissa on lähellä lattiaa aukot. Niitäkin voi käyttää telefonoimiseen kerroksesta toiseen.
— Vyj kto? — huutelee toverini ja kun toinen ei keskeytä kävelyään, alkaa hän syytää suustaan mitä pahankurisimpia haukkumasanoja.
Uusi naapurimme ylhäällä, joka siten vetäytyy ylhäiseen yksinäisyyteensä, jää kuin jääkin meille kokonaan tuntemattomaksi.
Mutta vallankumousuutiset virkoavat jälleen ja kääntävät huomiomme muualle. Vankilaan saapuu huhuja lakoista ja levottomuuksista. Sitten leviää tieto, että Moskovassa ovat vallankumoukselliset joukot vallottaneet joukon vankiloita sekä vapauttaneet niistä kaikki vangit. Toverini synkkämielisyys on tipotiessään ja hänen rintaansa paisuttaa jälleen vallankumouksen henki.
Kun naapurimme H. lauantai-iltana palaa sotaoikeudesta, kertoo hän, että kaikki liikenne kaupungilla on seisauksissa ja että kaduilla liikkuu suuria mielenosottajajoukkoja punaisine lippuineen. Yksi sellainen joukko oli pysäyttänyt sen auton, jolla Shpalernajan vankeja vietiin sotaoikeuteen, mutta laskenut sen sitten menemään.
Tämän kuultuaan on toverini täydessä barrikaadi-kunnossa. Pitäen olematonta punaista lippua edessään marssii hän ympäri lattiaa ja laulaa internatsionalea. Väkevänä käy hänestä ulos "revaljutsionnyj duch".
— Kuinka meidän suomalaisten olisi oikein suhtauduttava asiaan, jos täällä nyt tosiaankin leimahtaa vallankumous ja kansanjoukko tulee vankilaa vallottamaan, kuten Moskovassa kerrotaan jo tapahtuneen?
Tämän kysymyksen esitän Vuokselle ja S:lle, ollessani heidän kanssaan telefoonikeskustelussa.
— Siinä on suuri vaara joutua katutaisteluihin ja minun mielestäni meidän ei lainkaan kannata panna sellaisissa henkeämme alttiiksi.
— Kopissani kai minä aion pysyä — sanoo S. puolestaan.
— Niin minunkin mielestäni on parasta tehdä ja odottaa, kunnes meidät järjestyksessä lasketaan ulos ja annetaan meille rahamme ja tavaramme.
Näin sanoessani on minulla mielessä käsikirjotukseni. Paitsi historiallista näytelmää, on minulla valmiina noin nelisatasivuinen romaani sekä muutamia kertomuksia ja runoja, jota paitsi toinen romaani on hyvällä alulla. Kaikki valmiit käsikirjotukset samoinkuin muutkin liiat tavarat ovat vankilan varastohuoneessa, joten niitä olisi mahdoton saada mukaansa muuten kuin järjestyksessä laskettaessa. Usein olen huolestuneena ajatellut käsikirjotusteni kohtaloa sekä kuvitellut sitä onnellista hetkeä, jolloin minä täältä päästyä saan laskea ne kustantajani pöydälle. Jo joulun edellä pyysin Mashkevitshilta lupaa saada valmistuneen romaanini lähettää Helsinkiin ja samanlaisen pyynnön on hänelle kustantajani tehnyt, mutta sellaisille asioillehan hra Mashkevitsh ei tietysti korvaansa kallista. — — —
Sunnuntai, maaliskuun yhdestoista päivä, kului rauhallisesti. Pari kertaa on toverini kuulevinaan ammuntaa kaupungilta, mutta minä arvelen sitä kuulohäiriöksi.
Päivän merkillisin tapaus on, että meidät rokotetaan. Välskäri erään vartian seuraamana astuu odottamatta koppiimme, meidät komennetaan paljastamaan käsivartemme ja yks kaks tuikkaa ensinmainittu lansetinkärellä rokkoainetta ihoomme.
— Mitäs jos ne tällä tavoin myrkyttävät vankeja siitä pelosta, että vallankumous heidät vapauttaa, — arvelee toverini.
Minä en kuitenkaan ota sitä uskoakseni eikä toverinikaan näytä siitä sen pahemmin huolissaan olevan. Varmaankin on kaupungissa liikkeellä isorokko.
Seuraavana yönä minä olen unissani kulkevinani siltaa myöten kevättulvaisen virran yli. Toisella rannalla seisoo vaimoni ja viittoo minua luokseen.
XX
VAPAUTEEN!
Kevään merkeissä valkenee maanantai, maaliskuun kahdestoista päivä.
Taivaanlaki on sininen ja kuulas, vastapäisillä katoilla leikkivät päivänsäteet ja ikkunakomeroissa kuhertelevat kyyhkyset iloisesti.
Naapuri H. lähtee tänään varhain sotaoikeuteen. Tunnin kuluttua palaa hän kuitenkin koppiinsa. Pyydän häntä telefooniin ja kysyn siihen syytä. Hän kertoi vain, että kun vangit olivat lähdössä oikeuspaikkaan, annettiin käsky, että kunkin on palattava takaisin koppiinsa.
— Eivät uskaltaneet laskea pelosta, että ne vapautetaan, — teemme me toverini kanssa johtopäätöksen.
Kello yhdentoista aikaan on meidän vuoromme mennä kävelemään. Ilma on leppoisa ja sitä on kevyt hengittää. Räystäät tippuvat vettä ja tyytyväisen näköisenä sivelee Makarohvi partaansa.
— Toveri, kuuletteko, ampuvat! — huudahtaa toverini ja pysähtyy kuin naulattuna paikoilleen.
Olen kuulevinani jotain pauketta, mutta se ei tunnu oikein ampumiselta ja sen vuoksi vastaan kuivasti:
— Puita hakkaavat jossakin.
Mutta siitä kunnon toverini suuttua kähähtää.
— Puita hakkaavat! Kuuleehan sen selvästi, että ampuvat.
Jännitän kuuloani ja nyt erotan selvästi useita laukauksia, jotka raskaassa kevättalven ilmassa räsähtelevät omituisen natteasti.
— Da, streljajut, — myönnän minä ja tyytyväisenä, loistavin silmin nyökäyttää toverini päätään joka kerta kun uusi sarja laukauksia räsähtää.
Ne käyvät yhä selvemmiksi ja siitä päättäen lähenevät. Väliin kuuluu kohina kuin meren selältä: suuren kansa joukon huutoja ja möyrinää.
Käännän katseeni vartioihin lavalla. Ne eivät vaihda sanaakaan keskenään. Makarohvin kasvoilla on omituinen, odottava ilme. Niin, odotusta, aavistelevaa, jännityksen kyllästämää odotusta tuntuu olevan yksin ilmassakin. Aina ääntelevät kyyhkysetkin ovat vaienneet, merkitsevä hiljaisuus vallitsee vankilan piirissä ja selvästi kuuluu vesipisarain tipahtelu räystäistä. Laukaukset ja kohina lähenevät kuin kaamea myrskynpuuska…
Kohta koppiin palattua saamme päivällisen. Toverini ei kajoakaan ruokaan, vaan avaa telefoonin ja alkaa kiihkeästi keskustella alhaalla olevien kanssa. Väliin syöksyy hän ikkunan ääreen ja kuuntelee venttiilin raosta.
— Kuuletteko, toveri? — huutaa hän minulle.
Laukaukset pamahtelevat jo niin selvinä, että kuulen ne helposti pöydän ääreen, jossa levollisesti nautin päivällistäni. Sieramet laajentuneina ja silmät pyörien hyppii toverini ikkunan ja W.C:n väliä.
Yhtäkkiä räiskähtää joukko laukauksia aivan kuin ikkunamme alla. Ne vastaavat terävän vihlovasti ja ovat selvästikin ammutut vankilan sisäpihalla.
— Avatkaa ovet! — kuuluu samalla ulkoa kumea, venäjänkielinen huuto.
Onko sen huutanut joku vanki akkunastaan vai joku ulkopuolelta, sitä minun on mahdoton tietää.
Joukko uusia laukauksia kajahtaa pihalta.
— Tavarishtshi, tavarishtshi, avatkaa ovet — huutaa toverini venttiilistä ulos.
Hänen äänensä on mielenliikutuksesta sortunut ja tulee kuin syvältä maan alta.
Käytävässä on tähän saakka ollut hiiren hiljaista. Nyt alkaa sielläkin kohista ja paukkua, toverini viskaa palttoon päälleen, juosta vauhottaa ympäri koppia, puuskuttaa ja lausuilee käsittämättömiä sanoja. Hetkisen päästä kuotasee hän palttoon päältään ja istahtaa jakkaralle, ponnahtaakseen jo seuraavassa tuokiossa ylös ja ottaakseen jälleen palttoon ylleen. Hänen silmänsä pyörivät, hengitys on läähättävää ja minua ei hän enää huomaakaan. Hän on mitä täydellisimmässä vallankumoushumalassa.
Päivällisen syötyäni olen minä istahtanut vuoteelleni tupakoimaan. Kun laukauksia alkaa pihallakin kajahdella, uskon että vapautuksen hetki on ovella. Mutta mikähän sekamelska tässä syntyneekään? Entäpä jos vartioille on annettu käsky äärimmäisessä tapauksessa ampua meidät suomalaiset koppeihimme? Tai on itse vapauttajat provoseerattu käymään kimppuumme? No, sille ei mahda mitään, sillä olemmehan me, aseettomat miehet, yksi paikassaan kuin hiiret satimessa.
Pelkäänkö? Sytytän uuden paperossin ja totean, ettei tulitikkua pitelevä käteni yhtään vapise. Samalla tuntuu minusta, että kaikki muutkin Shpalernajan suomalaiset istuvat siten äänettöminä alallaan ja kohtalon valtaan heittäytyneinä odottavat, mitä tuleman pitää.
Kohina, ryske ja laukaukset käytävässä lähenevät. Yhtäkkiä alkaa etäämpää kuulua kiireellistä ovien aukomista.
— Kuuletteko, ovia avataan? — huohottaa toverini.
Hätäiset askeleet, huudot, yksittäiset laukaukset ja ovien ryske lähenee. Nyt kirskuu meidän lukkomme ja ovi paiskataan selälleen. Aukossa vilahtaa vartia Petrov, hermostuneesti olkapäitään nytkien, ja hänen kintereillään revolverit ojona ja silmät tulta iskien kaksi mustatukkaista "jakobiinia".
Toverini syöksyy kuin nuoli käytävään. Minä seuraan perässä.
— Svaboda! svaboda! — huudetaan joka puolella, kattoon ja ikkunoihin suunnattuja revolverinlaukauksia pamahtelee ja vangit ja vapauttajat suutelevat toisiaan.
Saan siinä sekamelskassa käsiini naapuri H:n, opettaja S:n, Kemppaisen ja Jussi V:n.
— Kuulkaahan, eikö ole parasta että me pysymme kukin kopissamme ja varromme, kunnes tässä syntyy jonkunlaista järjestystä, — ehdotan toisille. — Onhan tietämätöntä kuinka ulkona on asiat. Siellä voi olla taistelu käynnissä ja meidän on turhaa sinne pistää nenäämme.
— Aivan niin, aivan niin! — yhtyy minuun harmaatukkainen opettaja S. ja mielenliikutuksesta vapisten palaa hän koppiinsa.
Juuri kun minä itse olen parahiksi päässyt koppiini, tulee toverini ja tarttuu minua käsivarresta.
— Nu, tavarishtsh, vai tänne aiotte jäädä! — huutaa hän ja lennättää minut käytävään.
Nyt ottaa vallankumouksen henki minutkin valtaansa. Siepattuani palttoon, kalossit ja lakin yhdyn joukkoon, joka suudellen, käsiä puristellen ja halaillen kierii käytävässä kuin monipäinen hirviö. Pian ovat minunkin poskeni märkinä niille poksahtaneista suuteloista, ja svabodahuudoista ja revolverinpaukkeesta käyvät korvani lumpeeseen.
Joukon keskellä kiertää muuan tumma nuorukainen ja jakaa suuresta nyytistä revolvereja jokaiselle, ken ottaa haluaa. Jostakin tulla tupsahtaa eteeni kaksi pientä kiinalaista, jotka tästä kaikesta eivät näytä ymmärtävän tämän taivaallista. Avuttomasti mongertavat he minulle jotakin.
— Svaboda, svaboda! — toimitan minä ja taputan kumpaakin olkapäälle.
Lisäksi selitän minä puhuvilla eleillä, että nyt on pantava tavaransa myttyyn, mytty selkään ja sitten kiiruusti matkaan. Sitä kieltä ymmärtävät he täydellisesti, lapsellisen ilon vallassa taputtavat he töpökäsiään ja kummankin vinot silmät kutistuvat hyvästä mielestä kahdeksi viiruksi. Seuraavassa hetkessä juosta tepsuttavat he matkoihinsa kuin kaksi joulutonttua.
Jussi V. samoinkuin toisetkin viidennen kerroksen suomalaiset ovat jälleen ilmestyneet joukkoon. Pieni mytty kainalossaan seisoo ensinmainittu hajasäärin syrjempänä, katsoo hymyillen toisten suutelemista ja arvelee rauhallisesti:
— On ne nuo ryssät.
Mutta joukko alkaa soljua alas ja virta tempaa meidätkin mukaansa. Kerros kerrokselta kasvaa joukkomme. Toiset viivähtävät vielä kopeissaan, lyöden rikki akkunoita, ruhjoen pöydät, jakkarat sekä sytyttäen patjat palamaan. Ikkunat helisevät joka puolella, revolverit pamahtelevat, hurraahuudot tärisyttävät seiniä ja ilmassa tuntuu savun käryä.
Yhä pahemmaksi käy tungos ahtaissa portaissa. Jalkani eivät toisinaan koske ollenkaan maahan. Muutamat purjehtivat eteenpäin toisten hartioilla. Mitä moninaisin paljous mitä erilaisimpia kasvon tyyppejä ja kaikilla näillä kasvoilla oma, eri tavalla epänormaali ilmeensä! Suuteleminen ja käsien puristelu jatkuu, huudetaan, nauretaan, itketään … kaikkea sekaisin.
Mikä mainio tilaisuus filmarille saada kiitollisia aineksia elävien kuvien sarjaan!
Erikoisesti painuu mieleeni muuan vanha eversti, joka rinnalleni likistyneenä, lakiton, harmaatukkainen pää mielenliikutuksesta täristen, soljuu virran mukana eteenpäin…
Ilmassa kiirivien savupilvien taajetessa saavumme pohjakerrokseen. Kuin hitaasti liikehtivä jättiläiskäärme soljuu tuhatpäinen joukkomme johonkin käytävään, jossa en ennen ole ollut. Käytävän perällä näkyy rivi sotilaita, jotka suurta hirttä — mistähän lienevätkin sen käsiinsä saaneet? — tahdissa heiluttaen murtavat rautaista porttia, joka sulkee käytävän suun.
— Hei-juu-ja-jop! — huutavat ne mahtavaa asettaan heiluttaen ja minun mielessäni vilahtaa Flaubertin esittämä kuva Karthagon piirityksestä.
Ryskyen sortuu jykevä portti ja esteettömästi soljuu vankijoukko eteenpäin. Seuraavassa hetkessä olemme Shpalernajakadulla, kirkkaassa päiväpaisteessa, Jumalan vapaan taivaan alla.
— Hurraa! — — —
Kuten myöhemmin saamme kuulla, ei Shpalernajan vartiokunta ole tehnyt pienintäkään vastarintaa — mikä olisikin merkinnyt heille perinpohjaista turmiota, sillä olihan vapauttajien joukossa paljon kivääreillä ja pistimillä asestettuja sotilaitakin. Päällikkö oli kyllä — kerrottiin — antanut vartiokunnalle käskyn tehdä vastarintaa, mutta itse hän — kuinka miehekästä! — oli puittinut tiehensä. Samoin olivat hänen apulaisensa tehneet, otettuaan huostaansa vankilan rahavarat.
Kopeista ulos päästyämme ei vartioita näkynyt missään. He olivat väkijoukon sisään murtautuessa piiloutuneet vankilan kirkkoon. Ainoastaan ani harvat, kuten Petrov, pysyivät miehekkäästi paikallaan ja avasivat tulijain pakotuksesta oman osastonsa kopit. Mutta useimmat vartiat olivat piiloutumisen kiireessä vieneet avaimet mennessään. Sen vuoksi täytyi suuri osa koppeja avata murtamalla ovet.
Meidän suomalaisten ikäpresidentti, apteekkari J., kertoi vapautuksestaan seuraavaa:
Syötyään päivällisensä asettui hän, tohvelit jalassa, pitkäkseen vuoteelle. Hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa vallankumouksesta, hän kun oli elellyt yksikseen, toisista kansalaisistaan eristettynä. Hetken maattuaan alkoi hän kuulla kohinaa ja pauketta, mutta ei arvannut sen merkitystä. Yhtäkkiä räiskähti hänen ovessaan oleva tirkistyslasi pirstaleiksi. Juuri kun hän hämmästyneenä kavahti istualleen, lyötiin ruokaluukku kiväärinperällä sisään ja aukosta kurkisti sotilas, joka viittoi häntä siirtymään peränurkkaan. J. noudatti vaistomaisesti kehotusta ja samalla alkoi ovi tärähdellä kumeista iskuista. Vielä hetkinen ja se aukeni ryskinällä. Sisään syöksyi sotamies, joka asettaen kiväärinsä seinän nojalle suuteli J:tä molemmille poskille sekä lausui tuon niinä päivinä kultaisen sanan: svaboda! Kun hämmästyksestä, mielenliikutuksesta ja pelosta vapiseva J. ei kyennyt paikaltaan liikkumaan, otti sotilas hänet syliinsä ja kantoi käytävään.
Ainoastaan yhden Shpalernajan vartioista, erikoisemman häijyksi tunnetun miehen, kerrottiin saaneen surmansa. Myöskin Vuoksi kertoi, että hänen osastonsa vartian oli vähällä käydä samoin. Se oli nimittäin yksi niitä, jotka pysyivät paikoillaan. Eräs hurjistunut "Jakobiini" oli jo nyrkillään iskenyt häntä vasten kasvoja, niin että nenästä ja suusta syöksyi veri. Mutta tällöin laski Vuoksi kätensä suojellen hänen ympärilleen, selittäen että "etot haroshij tshelavjek", minkä johdosta eräs sotilas otti vartiapoloisen suojelukseensa.
Kuin porehtiva laavavirta tulivuoren uumenista työntyy katkeamaton vankijono yhdessä vapauttajainsa kanssa murretusta portista ulos kadulle. Kun siellä ennestään seisoo taajat kansanjoukot, on Shpalernajakatu ennen pitkää muuttunut karnevaalinäyttämöksi, jolla soilehtii mitä kirjavin ihmisvilinä. Siinä lakkeja heiluttaen hurrataan, syleillään, suudellaan. Jostakin tulla tuiskahtaa eteeni pari tuuheapartaista, vilkaseleistä ja äänekästä herrasmiestä, jotka heti ensi silmäyksellä huomaa veljeksiksi.
— No terve, kaima! — huutaa heistä toinen ojentaen minulle kätensä.
Nyt vasta älyän että ne ovat Massisen veljekset. Olenhan monesti nähnyt Kyösti M:n akkunassaan, mutta kun ne ruudut olivat niin himmeät, oli mahdoton erottaa kasvonpiirteitä. Lämmin kädenpuristus ja yhtä lämpimät onnittelut molemmilta puolin ja väenvilinä tempaa veljekset jälleen näkyvistäni.
Mutta samassa tupsahtaa eteeni kolmas suomalainen, keski-ikäinen herrasmies käsivarrellaan lakanaan kietaistu mytty.
— Onko se Wilkuna? — kysyy hän ja kun minä olen myöntänyt, esittää hän itsensä: — Minä olen se aina mainittu … ja kun hän on maininnut nimensä, tiedän että edessäni seisoo mies, jota vastaan miltei jok'ainoa Mashkevitshin pöytäkirjoista sisälsi ilmiantoja, mutta joka itse ei myöntänyt tietävänsä tämän taivaallista asioista, joista häntä syytettiin.
— Eiköhän mekin suudella, koska nuo ryssätkin… — jatkaa hän heti esittelynsä päälle ja samalla moiskauttaa hän minulle mehevän suutelon, ei poskille, vaan suulle yhtä avonaisen suomalaisesti kuin hän sitä ehdottikin.
— Toista vuotta olen minä virunut jo niiden käsissä, — jatkaa hän, — ja nyt siitä päästiin. Tätä minä olenkin odottanut ja hyvässä toivossa ollut. Viime yönä minä ajoin vaimoni kanssa oriilla hurjaa vauhtia ja herätessäni ajattelin, että pian tässä tulee kotiin lähtö.
Hänen tätä kertoessaan on joukkoomme liittynyt Kemppaisen Jaakko tuuheine ryssänpartoineen.
— Entäs minä, — yhtyy hän juttuun, — minä näin viime yönä meidän parisänkymme. Toisessa nukkui vaimoni, ja itse minä, juuri kun aamulla heräsin, olin laittautumassa toiseen.
— Mainiota! Hurraa! Meitä on siis tässä kolme aviomiestä ja kaikki me olemme viime yönä nähneet vaimomme.
Mutta uusi tuttavani heittää myttynsä olkapäälle ja huutaa:
— Ja nyt pois tökötinhajusta! En tiimaakaan minä tässä pesässä enää viivyttele.
Häneen liittyy pari nuorempaa miestä ja he lähtevät raivautumaan väkijoukon halki. Suomen asemalle, minne muut vähitellen kerääntyvät, ei heitä kuulu ja moniaan päivän kuluttua saamme kuulla, että he ovat jalan lähteneet painamaan kotimaata kohti. Mitä seikkailuja lienevätkin matkallaan saaneet kokea, mutta onnellisesti he joka tapauksessa ovat kotiinsa saapuneet.
Tällä välin huomaan toverini, Semen Jegorovitshin, joka seisoo korkean lumikasan päällä ja kasvoillaan autuaallinen ilme heiluttaa lakkiaan ja hurraa käheäksi painuneella äänellä. Kipuan sinne ylös puristamaan hänen kättään.
— Nu tavarishtsh, revaljutsija! — sanon hänelle.
— Da! — vastaa hän ja jatkaa fanaattista hurraamistaan.
Siinä näen viimeisen kerran tuon nuhteettoman vallankumouksellisen, vilpittömän kunnon Semen Jegorovitsh Kalashnikovin, jonka kanssa olen viiden kuukauden ajan ollut neljän seinän sisään suljettuna sekä mitä parhaimmassa sovussa viettänyt niin synkät kuin valoisat hetket. Hyvän muiston jätät sinä mieleeni, kunnon tavarissi.
Yhtä mittaa paukahtelevat kiväärit. Se ei ole kuitenkaan mitään vaarallista. Joukon keskellä häärivät sotilaat ne vain tavan takaa ojentavat kiväärinsä ylös ja laukaisevat, pitääkseen yllä vallankumouksellista mielialaa sekä samalla osottaakseen, että nyt vallitsee svaboda ja ettei kukaan upseeri rohkene heitä sellaisesta kieltää.
Huomioni kiintyy muutamaan sotilas-tavarissiin, joka pistinniekka kivääri kädessään huojuu ja hoilaa ihmisjoukossa. Otan häntä hihasta ja kysyn, mitenkä sodan laita on tällä haavaa ja onko rauha tekeillä.
— Tshort jejo snajet — piru hänen ties! — vastaa sotilaskansalainen oikealla soromnoo-sävyllä ja samassa minä huomaan, ettei hän ole ainoastaan vallankumoushumalassa, sillä nenääni pistää sangen vahva viinan löyhkä.
Koetan erään toverin kanssa saada meikäläisiä ryhmittymään yhteen kohti, pitääksemme jonkunlaisen kokouksen ja päättääksemme, mihin meidän olisi ensiksi ryhdyttävä. Mutta siitä ei synny mitään tolkkua. Kun saamme puolikymmentä miestä kokoon ja menemme lisää hakemaan, ovat nämä edelliset sillä välin hajonneet ja tipotiessään. Yrityksemme on yhtä turha kuin kantaa vettä pohjattomaan astiaan. Kaikki ovat kuin korkeimman asteen humalassa tai kuin mullikat, jotka keväällä ensi kerran lasketaan navetasta: kaikki kiertävät ja kirmailevat yhtenä sekamelskana, puristelevat toistensa käsiä ja hurraavat.
Vihdoin lähtee meitä toistakymmenmiehinen joukko astumaan katua eteenpäin. Mutta me olemme kuin miehet, jotka lukemattoman joukon maljoja tyhjennettyään pikku tunneilla palaavat ilopaikasta kotiin. Jokainen on omituisen huumeisen unheen vallassa ja omia päähänpistojaan seuraten hajaantuvat miehet eri suunnille…
Lopulta minun seurassani on yksi ainoa suomalainen, nuori pohjalainen ylioppilas. Tosin häntä ei ulkokuoresta luulisi akateemiseksi kansalaiseksi, sillä hänen verhonaan on vanha ja ohut kesäpuku, jalassa kuluneet pieksut, päässä lippalakki, avokäsin ja kaula paljaana. Kylmä hänellä on, niin että nenä punottaa. Hän on siinä asussa kuin hänet on vangittu Ruotsin rajalla, hänen pyrkiessään kotimaahan. Shpalernajaan on hänet tuotu vasta pari päivää sitten.
Nautinto on suuri saada näin ilman peräänkatsantoa liikkua ulkona, samoilla pitkin suurkaupungin katuja ja sukeltaa uppo-outoon kansamereen. Väkeä liikkuu runsaasti kaikilla kaduilla, ihmiset tervehtivät ja onnittelevat toisiaan ja kaikkien kasvoilla on vapautunut, onnellinen ilme.
Kulkeudumme päivänpaisteiselle Nevskin Prospektille, jota pitkin soljuu taajat väkijoukot, etupäässä sivistyneistöön kuuluvaa yleisöä. Sen keskuudessa vallitsee hilpeä, innostunut mieliala, hymyilevien naisten valkoiset hampaat loistavat kilpaa punaisten rusettien kanssa, joita näkee jo useimpien rinnassa. Pelosta ja epävarmuudesta ei väkijoukoissa huomaa jälkeäkään. Kaikki tekee sen vaikutuksen, että vallankumous on ainakin Pietarissa, voitollisesti läpäissyt.
Taistelu ei silti vielä ole lopussa. Kiihkeää ammuntaa kuuluu eri puolilta kaupunkia: kiväärit ja kuularuiskut ratisevat sekaisin ja aina väliin jymähtää kanuunanlaukaus. Sivilipukuisten miesten näkee, varsinkin syrjäkaduilla, kantavan julkisesti aseita: kiväärejä, miekkoja, pistimiä, revolvereja. Keskenkasvaneilla poikasillakin näkee kellä karbiinin, kellä paljaan pajunetin. Tuleepa muutamalla kadulla vastaamme tyypillinen suurkaupungin hamppari, syfilistinen naamataulu iloisessa irvistyksessä, suupielessä mahorkkasavuke ja kävelykeppinä — paljas ratsuväen sapeli. Siis sanskulotti Jumalan armosta!
Sotilasjoukkoja, mikä paremmassa, mikä huonommassa järjestyksessä, marssii eri suuntiin. Joukkojen johtajina on tavallisesti aliupseereja ja vääpeleitä, harvemmin nuoria vänrikkejä tai luutnantteja, joiden rinnassa aina loistaa kauas näkyvä punainen rusetti. Väliin karkaa eteenpäin hurjaa laukkaa kasakkajoukkoja, niin että maa tömisee. Kaikkialla risteilee mitä erilaisimpia varustettuja autoja: suuria rämisten liikkuvia kuorma-autoja, joissa seisoo tiheässä tungoksessa joukko kivääreihinsä nojaavia "jakobiinejä" punaisine lippuineen, raskaasti, ikäänkuin röhkien eteneviä, jättiläiskoppakuoriaista muistuttavia panssariautoja, joiden ampumarei'istä pistävät näkyviin konekiväärien suut, sekä siroja, umpinaisia punaisen ristin autoja sanitääreineen ja laupeudensiskoineen.
— Mutta mitäs tuo nyt on?
Ällistyneenä pysähdyn katukäytävälle ja tuijotan muutamaan ensinmainitunlaatuiseen kuorma-autoon, joka punaisten lippujen hulmutessa kiitää ohitsemme. Eikö siinä hurjapäisen jakobiinijoukon keskellä seiso yksi oman pöytäkirjaryhmäni nuorukaisista, hinterä ylioppilas B., hän, jonka piti saada tuomionsa helmikuun seitsemäs päivä? Ihan totisesti se on hän! Ja kuinka hänellä silmät loistavatkaan, kun hän pitelee kädessään lähes itsensä mittaista kivääriä!
Myöhemmin tavatessani hänet Suomen asemalla saan kuulla, ettei tämä ollut mitään näköhäiriötä, vaan että hän tosiaankin oli ollut "hiukan huvittelemassa."
Alamme vähitellen soljua Suomen asemaa kohti.
Shpalernajaa lähestyessämme näemme entisiltä asuinsijoiltamme kohoavan taivasta kohti mahtavan savupilven. Varsinkin näkyy oikeuspalatsin puoleisessa osassa riehuvan tuli, valtavien liekkien lyödessä ulos suurista ikkuna-aukoista. Näky on pumpulia meidän sydämillemme, sillä hajoavathan siellä m.m. hra Mashkevitshin uurastusten hedelmät, ne laajan laajat pöytäkirjat liitteineen kypeninä ilmaan.
Oikeuspalatsia vastapäätä olevan arsenaalin akkunat on rikottu ja portit auki murrettu. Sieltä ovat varmaankin peräisin ne aseet, joita näkee niin viljalti siviliväestön huostassa.
Nevan rantaa lähestyessämme näyttää siltä kuin joutuisi Liteinin silta siinä tuokiossa taistelunäyttämöksi. Toisella puolen on joku joukkokunta ja sitä vastaan ryhmittyy toinen tälle puolen. Keskikaupungilta tulla huristaa automobiili toisensa jälkeen, sillan päässä kaartavat ne soveliaaseen asentoon, kiväärien ja kuularuiskujen suut valmiina syöksemään tulta sillan toista päätä kohti.
Asetun toverini kanssa pitkin rantakadun reunaa kulkevan kiviaidakkeen taa suojaan mahdolliselta kuulasateelta. Mutta yhtäkkiä selviää uhkaava tilanne, rauhallinen yleisö alkaa jälleen liikehtiä sillalla ja virran mukana solumme mekin kotoiselle puolen Nevaa.
Suomen asemaa lähestyessämme huomaamme sen edustalla pari tuttua toveria. Ne ovat siinä ottamassa vastaan kaupungilta valuvia suomalaisia ja neuvomassa heitä asemapihalle, missä rautatieläiset ovat luovuttaneet meille useita toisen luokan vaunuja tilapäisiksi kortteereiksi.
Siellä tapaamme jo suuret joukot miehiä koolla. Ja ihanaltapa tuntuu istahtaa suomalaisen toisen luokan vaunun hyllyvälle sohvalle, joka puolella onnea säteileviä, vilkkaasti juttelevia kohtalotovereita. Syötävääkin ovat jo ehtineet hankkia ja ahnaasti käymme voileipään käsiksi.
Siinä sohvankulmassa lojuessani, kädessä voileipä, ilmestyy eteeni nuori herrasmies, ojentaa kätensä ja sanoo tuttavallisesti: — terve! Katson kättä antaessani kysyvästi ja vasta hyvän tuokion perästä tunnen: sehän on oman pöytäkirjaryhmäni miehiä, medisiinari S. Mutta kuinka muuttuneessa asussa! Parta on kokonaan hävinnyt, päällä on hänellä uuden uutukainen palttoo turkiskauluksineen ja päässä komea kriminnahkainen lakki. Se veitikka on siis ehtinyt hankkia itselleen rahoja, käydä parturissa ja pukukaupassa sekä kaiken päälliseksi ollut mukana vallankumousta edesauttamassa, mistä on puhuvana todistuksena kivääri, jota hän uljaasti kantaa kädessään.
Kertomista on miehillä kokemistaan ja näkemistään. Tuskin on yksi ehtinyt lopettaa, kun toinen tempaa jo suun vuoron. Iloiset naurunpurkaukset keskeyttävät välistä puheenturinan ja nuorukaisten kelmenneille poskille alkaa puna nopeasti palata.
— Oletteko kuullut minkälaista unta Nissinen oli nähnyt viime yönä? — kysyy joku.
— No minkälaista?
— Hän oli ollut olevinaan Mashkevitshin puheilla ja kysynyt, milloin meidät suomalaiset päästetään täältä pois. Mashkevitsh oli katsonut häneen moniaan hetken vihaisesti ja tiuskaissut: — huomenna!
Niin, unet! Kaikki me olemme Shpalernajassa pitäneet tarkkaa kirjaa unistamme ja kieltämättä onkin unikakkinen maalannut eteemme monta merkillistä kuvaa — niistähän olen jo aiemminkin yhden ja toisen esimerkin kertonut.
Kun keskustelu on siirtynyt uniin, juttelee ylioppilas H:kin, hän, jonka Mashkevitshin pöytäkirjat väittivät olleen mukana räjähdyttämässä ilmaan viidettä miljoonan ruplan arvosta Venäjän armeijalle kuuluvia sotatarpeita, seuraavan unen, jonka hän oli nähnyt Shpalernajassa aikaisemmin talvella:
Hän oli veljensä kanssa ollut seisovinaan jossakin suuressa huoneessa, mikä oli kuin aseman odotussali. Salin nurkassa istui suuri ja ruma äijä, jolla oli tavattoman iso nenä. Hänen edessään seisoi pieni, sievä poika, jolta vaari äreästi tiukkasi jotakin asiaa. Kun poika ei vastannut hänen mielikseen, ärtyi vaari ärtymistään ja tempasi lopuksi pojan kämmentensä väliin ja puristi häntä niin että poika kävi aivan siniseksi. — Katsos, mitä tuo vaari tekee, sanoi M. veljelleen, — mennään auttamaan poikaa. — En minä voi, mutta mene sinä jos tahdot, vastasi veli. Silloin meni M. yksin ja tarttui vaaria suuresta nenästä sekä väänsi niin rajusti, että vaari tuskasta parahti ja päästi pojan käsistään.
Yleisen hyväntuulen vallitessa ryhdymme miehissä unta selittämään. Ja sehän onkin varsin helppo tehtävä: ruma vaari suurine nenineen, sehän on tietysti Venäjä, ja poika on Suomi. Mutta M:n ja hänen veljensä osa?
M. ryhtyy itse selitystä jatkamaan:
— Minä tietysti edustan siinä unikuvassa tätä meidän liikettämme ja veljeni niitä suomalaisia, jotka ovat liikkeellemme antaneet aatteellisen kannatuksensa, vaikka eivät ole tahtoneetkaan siihen aktiivisesti ryhtyä. Kun minä esimerkiksi lähdin matkaan ja puhuin asiasta veljelleni, hyväksyi hän kyllä askeleeni, mutta itse ei perheellisenä virkamiehenä sanonut voivansa siihen ottaa osaa.
Hyväksymme hänen loppuselityksensä naulan päähän osattuna.
— Ja uskokaa jos tahdotte, pojat, — jatkaa M. innostuneesti näppiään lipsauttaen, — mutta meidän hommamme on merkinnyt paljon Suomen vapaudelle. Sanokoot nyt mitä sanokootkin, mutta kyllä se vielä kaikille selviää.
Miltä kannalta sitä asiaa vallankin juuri noina vallankumouksen alkuaikoina erinäisillä tahoilla katsottiin, sitä kuvaa hyvin seuraava:
Pari päivää tämän jälkeen palasi Vuoksi kaupungille tekemältään vierailulta meidän pääkortteeriimme Suomen asemalle. Hän oli hyvin alakuloisessa mielentilassa seuraavasta syystä: hänen vierailupaikassaan oli ollut koolla joitakin Pietarin suomalaiseen sivistyneistöön kuuluvia nuoria herroja. Nämä olivat hyvin selvästi antaneet tietää, että he pitävät meidän menettelyämme kevytmielisenä ja tuomittavana, mutta samalla lohduttaneet sillä, että he ovat kyllä säälineet meidän kohtaloamme sekä antavat meille anteeksi.
Kiivas suuttumuksen kuohahdus valtasi meidät, joille Vuoksi tätä kertoi.
— Me emme kaipaa emmekä tarvitse kenenkään anteeksiantoja! — huudahti yksi joukosta. — Kysymys on vain siitä, voidaanko niille maitosuonisille nuorille herroille antaa anteeksi, jotka lukujaan ja karrieeriaan ajatellen ovat rauhallisesti istuneet alallaan ja diplomatiseeranneet silloin kun sortaja on isänmaatamme tallannut julkeammin ja röyhkeämmin kuin koskaan ennen. Diplomatia ei kuulu nuorille. Me olemme kuunnelleet veremme ääntä ja noudattaneet sydämemme käskyä ja sen vuoksi isänmaa on kerran antava meille hyvän tilinpäästön. — — —
Osa meistä jää yöksi toisen luokan vaunuihin, osa hajaantuu rautatieläisten koteihin.
Hermot ja mielikuvitus ovat siksi kiihdyksissä, että unta on mahdoton saada. Loikoilen sohvalla, jutellen maisteri R:n kanssa niistä mahdollisuuksista, joita vallankumous avaa Suomelle. R. on historiantutkija ja paljon ovat hänen ajatuksensa kuluneina aikoina seuloneet Suomen kansan kohtaloa sekä sen tulevaisuuden mahdollisuuksia — ja niinhän on vähin itsekunkin laita meistä Shpalernajassa eläneistä.
Puolen yön tienoissa tulee vaunuun, jonka olemme panneet pimeäksi, kaksi sotilasta kivääreineen, ryhtyen etsimään jotakin. He ottavat tulitikulla valkeaa, nostavat peitteitä ja tutkivat makaavien kasvoja.
Jokohan meitä suomalaisia etsitään uudelleen vangittaviksi? vilahtaa mielessäni. Mutta sotamiesten käytös ei juuri puhu sellaisen olettamuksen puolesta.
— Mitä te etsitte? — kysyy R.
— Paria santarmia, jotka ovat kätkeytyneet asema-alueelle, — vastaavat sotilaat.
— Me olemme suomalaisia vankilasta vapautettuja, — selittää R.
— Harashoo! — sanovat sotilaat ja poistuvat.
Hm! Totisesti ovat nyt osat vaihtuneet! loikoilemme huolettomina julkisessa paikassa, samalla kuin santarmit saavat henkensä edestä lymyillä. Ja kyllä nyt onkin aika, jolloin kuuluisan ohranan miehillä on syytä huutaa vuorille: langetkaa meidän päällemme! Kaikkialla heitä etsitään ja armotta surmataan.