Ymmärrän jo sen merkityksen ja otan "krushkan" valmiiksi esille. Samalla panen teekannuni pohjalle teelehtiä, virutan kupit ja otan sokerit ja keksit esille. Kuin talon tapoihin tottunut ainakin työnnän heti luukun auettua juoma-astiani esille ja saan sen kuumalla vedellä täytettynä samassa tuokiossa takaisin. Samalla ojentaa vartia myöskin avaimen vuoteen laskemista varten.
Pian hautuu tee valmiiksi ja mielihyvin lasken kuppiin kullankeltaista, tuoksuvaa nestettä. Hiljalleen nautiskellen juon sitä kokonaista neljä kuppia, vetelen savuja ja tunnen itseni oloihin nähden varsin tyytyväiseksi, jopa suorastaan hyvällä tuulella olevaksi.
Mutta kun vuode on jälleen auki, alkaa se vahvasti vetää minua puoleensa, vaikka kesäistä päivää onkin vielä pitkälti jälellä. Mutta mitäpä meitä vankikomeroiden asukkaita liikuttaisi kesäillan ihanuus. Laittaudun siis niin mukavaan makuuasentoon kuin se karulla vuoteellani suinkin päinsä käy, sytytän paperossin ja avaan eteeni Bragelonnen. Mutta huomio ei tahdo kiintyä luettavaan, vaan kirja painuu omia aikojaan rinnalle ja ajatukset alkavat harhailla päivän tapahtumissa. Yhä uudelleen käyn mielessäni läpi tutkintotuomarin luona tapahtuneen kuulustelun, koettaen samalla varautua kaikkia seuraavissa kuulusteluissa esiintyviä koukkuja vastaan.
— Ushin! — Ushin! — kumahtaa käytävästä keskelle minun ajatusmaailmaani.
Päiväjärjestys ei siis vieläkään ole lopussa. Levotonna nousen istualleni ja mietin tuon huudon merkitystä. Ushin? Eiköhän se merkitse illallista? Niin todellakin.
Kohta ne ovat oveni takana ja heti kun luukku rävähtää auki, työnnän siihen koetteeksi soppa-astiani. Se tempastaan ulkopuolelle, palatakseen seuraavassa tuokiossa takaisin, enemmillään kuin puolillaan jotakin sinertävän harmaata ainetta, josta ei tarkalleen voi sanoa, onko se puuroa vai velliä. Lähemmin tutkiessani huomaan, että se on tattariryyneistä veteen keitettyä velliä. Maultaan se on aivan puolueetonta. Pari lusikallista maistettuani siirrän tympein mielin astian syrjään ja palaan vuoteelleni.
Ilta kuluu ja ajatukset harhailevat kaukana vankilan muurien ulkopuolella. Jostakin pihan puolelta alkaa kuulua moniäänistä kirkkolaulua, jonka tavantakaa katkaisee miesjoukon täyttä kurkkua huutamat vastaussanat, mitkä tänne asti kajahtavat sekavana kuin koiran haukunta: vau-vau-vau! Vuorotellen laulua ja vau-vau-vau! ihan loppumattomiin! Kutkahan ne siellä laulavat? Rangaistusvangitko vai sotilaat? Lienee ehkä kasarmikin tämän vankilan yhteydessä…
Alkaa jo hämärtää ja silmäluomeni käyvät raskaiksi. Vihdoinkin lakkaa laulu ja viimeisen kerran kajahtaa "vau-vau-vau!" Muutkin äänet niin käytävässä kuin pihalla ovat vaienneet. Silmäni painuvat kiinni, mutta horroksen läpi kuulen vielä, kuinka tirkistyslasin kansi silloin tällöin rapsahtaa. Pihalla paukahtaa säännöllisin väliajoin joku ovi ja tavantakaa aivastaa siellä joku epätoivoisen äänekkäästi…
Ensimäinen päiväni Shpalernajassa on päättynyt ja minä vaivun uneen…
IV
TUTKINTOTUOMARIN EDESSÄ.
Likainen, puolihämärä koppi, suuri paljous russakoita, tökötin ja mahorkan haju, loppumattoman pitkiä, kolkkoja käytäviä, yksitoikkoisia huutoja: guljatj! kipjetok! abjet! sekä tulevaisuuden perspektiivinä joko monivuotinen pakkotyö tai hirsipuu — siinä asioita, jotka tulevat kauan kummittelemaan niiden suomalaisten muistossa, jotka vuosina 1916-17 viruivat Pietarin piirioikeuden tutkintovankilassa, mikä Suomessa sen vieritse kulkevan kadun mukaan tunnetaan yleisimmin nimellä Shpalernaja.
Mutta selvin ääriviivoin kohoaa näiden muistojen keskeltä eräs henkilö, jonka laihat, kalvakat ja teräväpiirteiset kasvot, älykkäine, mutta kylmine ja vaanivine silmineen, korkeine otsineen ja mustine pujopartoineen muistuttavat siinä määrin Mefistoa, että hänen ylöskammattujen hiustensa suojasta luulee näkevänsä pienten sarventynkäin työntyvän esiin. Se on Pietarin piirioikeuden erittäin tärkeiden asiain tutkintotuomari, valtioneuvos Mashkevitsh — mies, jonka muotokuva ei hevillä tule haihtumaan hänen käsiinsä joutuneiden suomalaisten "aktivistien" muistosta ja jonka nimen pelkkä maininta tulee heissä kauan herättämään epämieluisia tunteita. Tämän tarmokkaan, kunnianhimoisen ja ainakin meidän suomalaisten kannalta pirullisen miehen huostaan oli "valtakunnan-vastaisista" toimista syytettyjen suomalaisten asia kokonaisuudessaan jätetty. Ja suunnattomasti tuo "suomalaisten separatistien salaliitto" antoikin työtä hänelle ja hänen lukuisille apulaisilleen, joten voi sanoa, että hän näinä vuosina eli ja teki karrieeriaan yksinomaan suomalaisten kustannuksella. Ja kaikesta päättäen tuo hänen karrieerinsa olisi muodostunut loistavaksi, ellei vallankumous olis tullut väliin ja pyyhkäissyt kaiken maailman tuuliin hänen uurastustensa tulokset.
Jo seuraavana päivänä, kun olin yöllä Shpalernajaan saapunut, sain tehdä tuttavuutta tämän "erittäin tärkeän" herran kanssa. — — —
— Tuu tänn'! — viittaa minulle kopin ovelta osastonvartia.
— Minnekä nyt?
— Sudjan luo, se shiun tutkii, ootko syyllinen vai syytön.
Ymmärrän, että tässä on matka tutkintotuomarin eteen, karaisen mieleni ja astun käytävään. Siellä ottaa minut lähettivartia huostaansa, kuletaan jälleen monimutkaisia käytäviä, kunnes saavutaan kansliaosastoon, missä minut yöllä kirjoihin merkittiin.
Täällä on kova liike ja äänten sorina. Minut osotetaan seisomaan käytävän perukkaan, jonka sulkee rautainen säleportti. Kaksi muutakin vankia on täällä nuotan perukassa. Toinen on selvästikin japanilainen, solakka laiha mies, päällään alemman venäläisen meriupseerin puku. Toinen sivilipukuinen herrasmies tuntuu niin suomalaiselta. Kaikkien meidän silmissämme palaa tutustumisen halu, mutta yksi vartioista tähystää portin takaa meihin lakkaamatta eikä yksikään meistä uskalla virkkaa sanaakaan.
Vasta paljon myöhemmin, vallankumouksen päivinä, saan kuulla tuon Aasian pojan elämäntarinan hänen koppitoveriltaan, joksi oli joutunut eräs suomalainen lääketieteen kandidaatti. Tulin silloin tietämään, että hän oli syntyjään korealainen ja kuuluen salaliittoon, jonka tarkotuksena oli Korean vapauttaminen Japanin herruudesta, oli hän aluksi mennyt japanilaiseen merisotaväkeen sekä maailmansodan puhjettua siirtynyt Venäjän laivastoon, voidakseen sillä suunnalla toimia isänmaansa vapauttamisen hyväksi. Japanilaisen poliisin toimesta oli hänen kuulumisensa korealaiseen salaliittoon käynyt kuitenkin ilmi ja hänet oli vangittu. Ja niinpä nuo kaksi sorretun kansan poikaa maapallon vastakkaisilta puolilta joutuivat samanlaisista separatistisista pyrkimyksistä syytettyinä istumaan samassa Shpalernajan kopissa, missä he, englantia keskustelukielenään käyttäen, harjottivat aikansa kuluksi poliittista kannunvalantaa tai punoivat karkaussuunnitelmia.
Nimeäni huudetaan ja kun eräs vartioista on todennut henkilöllisyyteni, saan minä asettua kahden sotilaan väliin. Miekat paljastuvat ja: eteenpäin mars! Kuljemme ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan. Kun yksi käytävä loppuu, aukenee toinen eteen. Osa niistä on selvästikin maan alla, pimeitä, holvikattoista ja niin mataloita, että täytyy kumarassa kulkea eteenpäin. Se on mitä monimutkaisin labyrintti ja väliin pysähtyvät saattajani epävarmoina, mille suunnalle kulkea. Ilma on painostava ja ummehtunut, minä olen matkan jäleltä vielä huonovointinen ja seuraan horjuen äänettömiä saattajiani, joiden kasvonpiirteet vinohkoine, unisine silmineen ilmaisevat selvästi aasialaista syntyperää.
Sivuutamme jonkun erityisen vankilaosaston. Rivi synkeitä ovia ja useimpien edessä vartia aivan toisenlaisessa asussa kuin siellä ylempänä: päällään pitkä, jalkapöytiin ulottuva kauhtana ja vyöllä avainkimppu. Pitkine vaahtopartoineen ne ovat kuin joitakin museokuvia Iivana Julman ajoilta. Mutta miltä mahtanevat näyttää heidän vartioitavansa, noiden synkeiden ovien takana nääntyvät ihmiset? Mieleeni kohoaa kuva luurangoksi laihtuneista, toivottomuuteensa tylsistyneistä miehistä, joiden tukka, kynnet ja parta ovat vuosikausia ilman hoidotta kasvaneet…
Vihdoin muuttuu sokkelokäytävä ilmavammaksi ja me tulemme oikeuspalatsin avaraan eteishalliin. Sen läpi kuljettuamme pysähdymme muutamassa sivukäytävässä ovelle, jonka kilvessä suurin kirjaimin seisoo nimi: Mashkevitsh.
Hetkisen pysähdys ja sitten ovesta sisään.
Sivuseinällä on vihreäverkainen pöytä, jonka takana istuu pitkään takkiin puettu, vilkaseleinen kalvakka herra, jonka heti arvaan Mashkevitshiksi. Häntä vastapäätä istuu lyhyentanakka, upseeripukuinen kaljupää mies, jolla on hyväntahtoiset kasvonpiirteet ja jonka minä arvaan tulkiksi.
Ääneti viittaa tutkintotuomari minua istumaan pöydän lähelle, mitä minä mielihyvin noudatan, sillä tuskin jaksan enää seisoallani pysyä. Molemmat murjaanit miekkoineen saavat paikan minun takanani. Ja sitten alkaa kuulustelu. Ensin tietysti nimi, eikä vain omani, vaan vanhempaini, isovanhempaini, vaimoni ja lasteni nimet. Sitten: ikä, uskonto, alamaisuus…
Viimemainitun johdosta syntyy tutkintotuomarin ja tulkin välillä pieni
kinastus, joka antaa minulle aihetta tehdä erinäisiä johtopäätöksiä.
Tulkki selittää, huolimatta asiaa minulle ollenkaan kääntää, minut
Suomen alamaiseksi. Mutta silloin kohauttaa hra Mashkevitsh
hermostuneesti olkapäitään: Ei suinkaan, vaan Venäjän alamainen!
Kummastuneena väittää tulkki edelleen vastaan, mutta siitä hermostuu
Mashkevitsh entistä pahemmin: eihän toki voi olla puhetta muusta kuin
Venäjän alamaisuudesta!
— Nu da! — virkkaa tulkki alistuvasti ja tyytyväisenä merkitsee
Mashkevitsh minut papereihinsa Venäjän alamaiseksi.
Näen nyt selvästi, minkä hengen lapsia arvoisa tutkijani on ja tajuntaani kohoaa käsite: novoje-vremjalainen. Tulkin esiintyminen tekee minuun päinvastoin turvallisen vaikutuksen, minkä lisäksi kielenkäytöstä olen huomannut hänet suomalaiseksi.
Näin minut siis, itseeni lainkaan vetoamatta, ilman muuta merkittiin ryssäksi! Aito venäläistä mestarijuridiikkaa! Jos minut pöytäkirjaan olisi merkitty Suomen alamaiseksi, olisi se tuottanut yhtä ja toista pikku häiriötä muistuttamalla, että Suomella on erikoisasemansa ja omat perustuslakinsa, jotka takaavat jokaiselle suomalaiselle oikeuden tulla omassa maassa ja omien lakien mukaan tuomituksi. Siksi: hiiteen käsite "Suomen alamainen!" Nythän eletään yhdenvertaisuuden ja yleisvaltakunnallisuuden aikaa. Ne suuret sanat, joita Venäjä yhdessä toisten liittovaltain kanssa toitottaa pienten kansain oikeuksista, saavat jo sinänsä riittää.
— Oletteko kuullut, että suomalaisia on mennyt Saksan armeijaan? — alottaa hra Mashkevitsh yhtäkkiä varsinaisen keskustelun.
— Olen kyllä kuullut huhuttavan, että joitakin ylioppilaita olisi mennyt vapaaehtoisina Saksan armeijaan.
— Ketä ylioppilaita olette kuullut mainittavan? — takertuu hän vastaukseeni.
— Olen kuullut asiasta yleensä lörpöteltävän kahviloissa ja kaduilla, mutta mitään nimiä en ole kuullut mainittavan.
— Oletteko kuullut puhuttavan Lochstädterin leiristä Saksassa?
— En.
Kaiken aikaa askartelee hän pöydällään, milloin papereitaan järjestellen, milloin taas lakaten kiinni joitakin virkakirjeitä. Sitä tehdessään polttaa hän uskomattoman paljon paperosseja. Aina hetken päästä ottaa hän kotelosta uuden, näpsäyttää bentsiinisytyttäjällä tulen ja muutaman savun imaistuaan viskaa hermostunein elein puoleksi palaneen savukkeen tuhka-astiaan. Minuun sinkauttaa hän aina väliin vaanivan katseen noista kylmistä ja terävistä silmistään. Mieleeni muistuu ilmi elävänä ovela ja tavatonta psykoloogista taituruutta osottava tutkintotuomari Dostojevskin romaanista "Rikos ja rangaistus". Ja itse tunnen, ainakin mitä ruumiilliseen tilaani tulee, olevani jotakuinkin lähellä Raskolnikovia.
— Tunnetteko Juho K:n Nivalan pitäjästä? — alottaa hän jälleen kuulustelun.
Ahaa, vai siihen nyt siirryttiin, arvelen minä itsekseni. Siitähän riitti santarmeillakin utelemista ihan loppumattomiin. No, olenhan minä ainakin valmiiksi treenaantunut.
— Tunnen kaksikin Juho K:ta —, vastaan yksikaikkisesti.
— Mutta nuoren Juho K:n?
— Tunnen nuorenkin.
— Kuinka vanha hän on?
— En tiedä varmuudella. Ehkä neljänkolmatta vuotias.
— Missä tämä Juho K. nykyään oleskelee?
— Sitähän minun on tietysti mahdoton tietää. Talvella vain kuulin, että hän oli matkustanut Pohjois-Suomeen työtä etsimään sekä, jos mahdollista, pyrkiäkseen rajan yli Ruotsiin ja sieltä edelleen Amerikaan.
— Millä keinoin rajan yli?
— Kuinka minä sen tietäisin? — vastaan olkapäitäni kohauttaen, ihmetellen samalla, että hän mokomilla kysymyksillä minua vaivaa.
Tämän jälkeen askartelee hän hetkisen ääneti, kääntyy sitten äkkiä puoleeni ja sanoa leimauttaa:
— Juho K. on Lochstädterin leirillä Saksassa ja ilmoittaa, että te olette hänet sinne lähettänyt.
Olen varautunut ottamaan vastaan mitä yllätyksiä tahansa ja siksi tunnenkin, että kasvoni eivät värähdäkään, vaan minä kestän aivan tyynesti hra Mashkevitshin vaanivan katseen.
Aivoissani vilahtaa kolme mahdollisuutta: joko ovat venäläiset saaneet oman urkkijan Saksan suomalaispataljoonaan tai on joku sieltä palanneista suomalaisista heittäytynyt ilmiantajaksi tai on tämä vain tutkintotuomarin koukku, jolla hän koettaa saada minut yllätetyksi sekä siten pakotetuksi tunnustamaan.
— Se on mahdotonta, — vastaan lujasti, — taikka jos Juho K. nyt olisikin tuolla mainitsemassanne paikassa, niin ei hän ainakaan ole sellaista perättömyyttä voinut liikkeelle laskea, että minä olisin hänet sinne toimittanut, sillä minä tunnen hänet rehelliseksi kunnon pojaksi.
— Niin, mutta hän on muille kertonut, että te olette hänet Saksaan lähettänyt.
Ähää, hän perääntyy, päättelen tyytyväisenä. Jälleen hetkinen äänettömyyttä ja sitten taas yhtäkkiä:
— Mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?
Kohautan hartioitani samalla tavoin kuin näin hänen itsensä äsken alamaisuutta koskevassa kysymyksessä tekevän sekä vastaan:
— Jos joku on kertonut Juho K:n ilmottaneen, että minä olen hänet
Saksaan lähettänyt, niin hän on törkeästi valehdellut.
Vähän aikaa kirjotettuaan:
— Mitä varten te vangittaessa teitte vastarintaa?
— Säilyttääkseni vapauteni, koska minulla oli tiedossani esimerkkejä, että näinä poikkeuksellisina aikoina kaikenlaisten epäluulojen perusteella vangitaan aivan syyttömiä kansalaisia ja pidätetään tietämättömiksi ajoiksi työstään.
— Kenen te tiedätte syyttömästi vangituksi? — kysyy hän nyt kummastusta teeskennellen.
Sattuupa tiedossani olemaan hyvä esimerkki. Asuessani keväällä 1915 Helsingissä Vuorikatu 4:ssä pantiin viereisessä huoneessa yösydännä toimeen kotitarkastus sekä vangittiin huoneessa asuva nuori rakennusmestari. Saatuaan viettää kuukausia vankilassa vapautettiin hänet vihdoin syyttömänä, mutta tuo epätietoinen kohtalo oli kivuloista nuorukaista painanut niin raskaasti, että hän kohta sen jälkeen kuoli. Tämän surullisen historian kerron nyt hra Mashkevitshille, saaden palkakseni tuon jo ulkoa osaamani kärsimättömän olkapäiden kohautuksen.
— Mitä systeemiä teidän revolverinne oli? — kysyy hän asiaan sen enempää huomiota kiinnittämättä ja merkitsemättä siitä mitään pöytäkirjaan.
— Browninki.
— Mistä te olitte sen saanut?
— Olin lainannut sen tohtori S:ltä Helsingissä.
— Missä tarkotuksessa?
— Kun minun, oltuani syksyllä 1915 kirjallisten töitteni takia muutaman viikon Helsingissä, oli matkustettava takaisin kotiini maaseudulla ja kun sieltä olin kuullut, että sinne on ilmestynyt paljon työtöntä irtolaisväkeä ja että muutamia sisäänmurtojakin on kotini lähellä tapahtunut, päätin hankkia Helsingistä revolverin. Niinpä kun eräänä iltana Catanin kahvilassa tapasin muutamia tuttuja herrasmiehiä, kysäsin heiltä, tietävätkö he revolvereja olevan nykyään Helsingissä saatavana. Kun jotkut olivat arvelleet, ettei niitä nykyään saisi ostaa, tarjosi tohtori S. minulle lainaksi oman revolverinsa.
Siten kuului vastaukseni, jolla minä tavallaan jouduin antamaan ilmi tohtori S:n. Mutta siihen oli minulla pakko, sillä tohtori S. oli revolveria lainatessaan ilmottanut rekisteröineensä sen Helsingissä, kehottaen minua tekemään samoin kotipaikallani sekä samalla ilmottamaan, mistä olen sen saanut. Niinpä jos minä nyt olisin kieltänyt saaneeni revolverin tohtori S:ltä, vaan sanonut sen esim. oston kautta jo vuosia sitten hankkineeni, olisi hra Mashkevitsh apureineen saanut rekisterien avulla kuitenkin selvän browningin alkuperästä, jolloin minun kiertelyni olisi ollut omiaan vahventamaan toht. S:ään kohdistuvia epäluuloja. Sitäpaitsi olin Oulun lääninvankilasta onnistunut toht. S:lle toimittamaan sanan, miten aion, jos asiaa minulta tiedustellaan, ilmottaa revolverin lainauksen tapahtuneen. — — —
Kuulustelu on päättynyt ja tulkki alkaa lukea minulle pöytäkirjaa. Kuuntelen sitä melkein tylsänä, sillä päätäni kivistää yhä pahemmin. Korvaani tarttuu kuitenkin, että vastarinnan tekoa koskevan kohdan on hra Mashkevitsh suvainnut merkitä seuraavasti: "Vastarintaa tein säilyttääkseni vapauteni." Siinä kaikki!
— Eihän se niin ollut, vaan: "vastarintaa tein säilyttääkseni vapauteni, koska j.n.e." —, keskeytän minä lukemisen.
Tulkki kääntää sen uskollisesti Mashkevitshille, joka luimauttaa minuun ärtyneen katseen, mutta tarttuu kuitenkin kynään ja kirjottaa pöytäkirjan loppuun lisäyksen. Kun se on valmis, kääntää tulkki sen minulle, jolla aikaa Mashkevitsh tähtää minuun väijyvän katseen, että huomaako tuo sen pienen pukinsorkan, jonka hän pisti vielä lisäykseenkin. Minä huomaan sen kylläkin, mutta minut on vallannut täydellinen yksikaikkisuus, minä kohautan vain hartioitani hra Mashkevitshiltä oppimaani tapaan, ja annan lukemisen jatkua, päästäkseni pian takaisin koppiini. Olen nyt täysin vakuutettu, että hra Mashkevitsh paitsi novoje-vremjalaista suomalaisvihollisuuttaan, on lisäksi mielivaltainen ja kavala mies, johon nähden täytyy pitää silmänsä auki.
Pöytäkirjan lopussa on tutkintotuomarin päätös, jossa hän tuomitsee minut menettämään kaikki oikeuteni sekä ilmottaa minut asetettavaksi syytteeseen niiden ja niiden Venäjän rikoslain pykäläin nojalla.
— Te saatte, jos tahdotte, pauna tähän vastalauseenne ja se menee yhdessä pöytäkirjan kanssa hovioikeuteen, — ilmottaa hän lopuksi.
— Kyllä, tietysti minä haluan panna vastalauseeni.
Mutta hän ei suvaitse sanoa, milloin ja missä minä tuon vastalauseen saan kirjottaa, vaan hän viittaa minua poistumaan ja sapeleitaan kalistellen nousevat murjaanit takanani liikkeelle. Enkä minä tällä haavaa juuri kykenisikään panemaan kokoon kunnollista vastalausetta. Otanpa siitä selvän huomenna, sillä tietystihän näitä kuulusteluja jatkuu vielä monta päivää ja hän kajoaa joka asiaan, mihin santarmitkin.
Mutta päivät alkavat kulua kaikessa rauhassa eikä minua sen koommin viedä Mashkevitshin eteen. Mieltäni kaivelee joka päivä vastalause. Mitä tehdä? Olenhan kuin pilttuuseen kytketty elukka, jolle määrähetkenä annetaan appeensa ja toisena määrähetkenä viedään hiukan jalottelemaan. Vartialle, jolla sitäpaitsi näyttää aina olevan kiire, en pysty asiaani selittämään ja osaston vartia ei näyttäy viikkokausiin. Yhä pahemmin jäytää asia mieltäni, kunnes lopulta selviän päätökseen: Kun minut viedään oikeuteen, panen siellä heti alussa jyrkän vastalauseen koko tätä menoa vastaan, että minut vastoin Suomen perustuslakeja on raahattu vieraalle maalle vieraiden lakien mukaan tuomittavaksi, sekä sen jälkeen kieltäydyn vastaamasta mihinkään kysymyksiin. Niin, sen minä totisesti teen, ja pian juurtuu asia mielessäni lujaksi päätökseksi.
V
VIIKOT VIERIVÄT…
— V'vannu prigatovitsa!
Se on vallan uusi huuto, joka käheällä ja yksitoikkoisella äänellä toistettuna eräänä aamupäivänä kajahtelee käytävästä.
Mitähän se merkinnee? No, kaipahan pian selvinnee, mistä on kysymys.
Hetken kuluttua aukeneekin ovi, vartia viittaa minua astumaan ulos ja virkkaa: V'vannu! Samassa selviää minulle, että tarkotus on mennä kylpyyn. Lähden vartia vartialta — niitähän seisoo tienosottajina kaikissa käänteissä — astelemaan pitkin käytävää, samalla kuin mielessäni väikkyy suuri holvikattoinen sauna hieman siihen tapaan kuin Oulun lääninvankilassa, suuri, kuumuutta huokuva kiuvas, vihdanläiske ja veden solina… Mutta päätyessäni etäällä maakerrassa olevaan saunaosastoon, suljetaan minut hämärään, pienen pieneen koppiin, jossa on tyhjä kylpyamme sekä suihkuvehkeet.
Pian seison alastonna ammeessa ja kranoja sovitellen lasken päälleni niin kuuman suihkun kuin ihoni suinkin sietää. Mutta kauan ei kylpemisen sulosta saa nauttia, sillä vartia kurkistaa jo ovilasista ja hoputtaa joutumaan.
Kun paluumatkalla silmälasejani kuivaten astelen pitkin pohjakerran käytävää, havahdun äkkiä sanoihin:
— Terve, Kyösti!
Hämmästyneenä nostan katseeni ja äkkään edessäni Esko Riekin, joka pyyheliina kainalossa astelee vastaani, nähtävästi matkalla saunaan.
— Terve, terve!
Sen suurempaan sananvaihtoon meillä ei ole tilaisuutta, eipä edes kättä puristaa. Mutta mieleni sykähtää äkkiä tavattoman iloiseksi: onhan meitä ainakin kaksi suomalaista samassa kadotuksessa!
Tähän saakka olen luullut olevani ypö yksinäni tässä kolkossa talossa. Oulun lääninvankilassa kuulin kyllä kerrottavan, että Riekki on Pietarissa Shpalernajan vankilassa, mutta kun minua saattaneet santarmit puhuivat hovioikeuden vankilasta, olen ollut siinä käsityksessä, että Shpalernaja on kokonaan toinen vankila. Niin uskon edelleenkin ja päättelen itsekseni, että Riekki on vasta siirretty Shpalernajasta tänne hovioikeuden vankilaan, luultavastikin pian alkavaa oikeudenkäyntiä varten.
No niin, orpoudentuntoni on tämän kohtauksen jälkeen tuntuvasti vähentynyt ja vaikka en pitkiin aikoihin tämän jälkeen edes vilahukselta näe Riekkiä enkä tiedä, missä osassa vankilaa hänen koppinsa sijaitsee, tuntuu oloni kuitenkin tämän jälkeen ikäänkuin hiukan turvallisemmalta, tietäessäni jossakin täällä läheisyydessäni löytyvän kohtalotoverin.
Mutta löydöt jatkuvat.
Moniaan päivän kuluttua keksin Shpalernajan muurien sisällä toisenkin suomalaisen, vieläpä lähimmässä läheisyydessäni. Kävelemään mennessäni ja sieltä palatessani olen joka kerta kiinnittänyt huomioni parinkymmenen askeleen päässä perässäni seuraavaan naapuriini. Se on nuori, korkeintaan parinkymmenen ikäinen mies ja näyttää kaikessa olemuksessaan suomalaiselta. Aivan kuin ensi vuoden ylioppilas tai ylemmän luokan lyseolainen. Arveluani vahvistaa vielä huomio, että hänkin joka kerta tarkastelee minua ikäänkuin tunnustellen. Hän esiintyy reippaasti ja liikkuu aina pää pystyssä sekä hymy huulillaan kuin astelisi hän mitä rajattomimmassa vapaudessa.
Kunpa saisin tilaisuuden kysäistä, onko hän suomalainen!
Pian täyttääkin suopea kohtalo toivomukseni. Kuten ennen olen sanonut, nousevat portaat neljännestä viidenteen kerrokseen muurin sisätse. Siinä seisoo aina vartia, milloin vangit kulkevat saunaan tai kävelypaikalle. Mutta eräänä päivänä kävelemästä palatessamme ei vartiaa näykään siinä kohti. Silloin ehättää naapurini ihan kintereilleni ja yhtäkkiä kuulen minä takanani kuiskauksen:
— Oletteko suomalainen?
— Kyllä, — kuiskaan minä vastaan. — Mistäs te olette?
Hän käsittää kysymykseni nähtävästikin hieman väärin, sillä hätäinen vastauksensa kuuluu:
— Saksan matkasta!
Vartia ilmestyy samassa näkyviin ja sananvaihtomme katkeaa siihen. Mutta olemmehan todenneet toisemme kansalaisiksi sekä kohtalotovereiksi ja ilo sydämessä työnnymme koppeihimme. Kun vartia on poistunut oven takaa, kuulen heti seinän takaa naputusta. Tartun lyijykynään ja naputan vastatervehdyksen.
Ah, ollapa meillä nyt selvillä naputussysteemi! Muistan vuosia sitten lukeneeni erään venäläisen vallankumousmiehen kuvauksia vankilaelämästä ja siinä oli myöskin esitettynä järjestelmä, jonka mukaan vangit seinään naputtelemalla vaihtavat ajatuksiaan. Mikä vahinko, etten tullut sitä silloin mieleeni painaneeksi! Mutta saatoinko aavistaa, että itsekin vielä joutuisin samaa kokemaan.
Äh, kun pystyisimme ajatuksiamme vaihtamaan! Hän sanoi olevansa syytettynä Saksan matkasta. On kai siis ollut Saksassa. Mikä nautinto minulle olisikaan kysellä elämästä suomalaispataljoonassa, lukuisista tuttavista siellä, hänen kotimatkastaan ja lukemattomista muista seikoista!
Mutta eikö voisi keksiä jotakin uutta yksinkertaista naputusjärjestelmää? Maltahan! Jos a merkittäisiin yhdellä napautuksella, b kahdella, d kolmella ja niin edelleen läpi aakkosluettelon, niin eikö sillä tavoin jo saattaisi tulkita ajatuksiaan? Totta kai, vaikka hitaastihan se kävisi, koska esim. ä-äännettä merkitäkseen täytyisi napauttaa kappaleen kolmattakymmentä kertaa. Mutta mitämaks, onhan vankilassa aikaa ja ajan tappaminenhan täällä onkin kaikista tärkeintä.
Tuumasta toimeen siis. Alan ensiksi naputtaa nimeäni, mutta pitkälle en ehdi, kun naapuri keskeyttää minut vastanaputuksella. Kun hän vaikenee, alotan uudelleen, mutta samoin tuloksin: hän keskeyttää kärsimättömästi ja naputtaa itse jotakin. Ilmeisesti on hänelläkin joku järjestelmä, sillä hän naputtaa jaksottain, pitäen välissä aina pienen loman. Mutta minä en tajua siitä tämän taivaallista. Yhtä vähän kuin hänkään minun naputuksestani.
Pöytiemme ääressä ihan lähekkäin istuessamme olemme kuin kaksi vento vierasta muukalaista, joiden on mahdoton ymmärtää toistensa kieltä. Tai, teosofien oppiin turvautuakseni, niinkuin kaksi henkiolentoa, jotka epätoivoisesti ponnistellen koettavat tehdä itseänsä ymmärretyiksi ruumiillisille olennoille.
Minun täytyy keinolla millä hyvänsä saattaa järjestelmäni hänen tietoonsa, päätän lopuksi. Pian onkin minulla keino valmiina. Kehitän paperossin varsipaperin auki, kirjotan siihen sekä nimeni että selityksen naputusjärjestelmästäni, käärin paperisuikaleen jälleen rullalle ja talletan sen takataskuuni, viskatakseni kävelyretkellä sopivan tilaisuuden sattuessa hänelle.
Jonkun päivän kuluttua onkin taas vartia poissa viidennen kerroksen porraskäänteestä ja kun naapuri ehättää kintereilleni, viskaan minä tuon viattomalta näyttävän paperossin pätkän hänen eteensä. En kuitenkaan ehdi panna merkille, huomaako hän korjata paperin, ja pamppailevin sydämin työnnyn koppiini.
Olin tiedonannossani m.m. kehottanut häntä minun järjestelmääni noudattaen naputtamaan aluksi oman nimensä. Jännittyneenä odotan hänen naputustaan, mutta seinän takaa ei kuulu risahdustakaan. Naputan itse aluksi, mutta saamatta minkäänlaista vastausta.
Ihme ja kumma!
Mutta hän ei kai huomannut tai muuten ehtinyt korjata kirjelappustani? Silloin sen voivat vartiat korjata lattialta, näkevät siinä suomalaista kirjotusta ja — minua tomppelia kun kirjoitin siihen nimenikin! Suoraa päätähän ne silloin osuvat minun kimppuuni!
Levotonna käyskelen edestakaisin lattialla ja odotan, mitä tuleman pitää.
Mutta mitä ihmettä se merkitsee, että naapurini ei tällä kertaa anna itsestään minkäänlaista elonmerkkiä! Naputan uudelleen, mutta yhä ilman tuloksia.
Silloin iskee mieleeni kamala epäluulo. Hän on ollut Saksassa. Ehkäpä se onkin juuri hän, joka tunnustaessaan kaiken on Mashkevitshille kertonut myöskin Juho K:sta ja minusta. Ilmiantajani istuu siis puolen metrin päässä itsestäni!
Naputan jälleen seinään ja kuuntelen. Ei hiiren hiiskausta vastaukseksi.
Ei epäilemistäkään: hän on nähnyt paperissa minun nimeni, hämmästynyt huomatessaan, että yksi hänen ilmiantojensa uhreista istuu hänen rinnallaan ja sen vuoksi ei hän kehtaa vastata naputuksiini.
Olen selvästi näkevinäni, kuinka hän tuolla seinän takana istuu masentuneena ja häpeissään. Mutta mitä, enkö kuullut itkua jostakin? Herkistän korviani ja toden totta: selvästikin joku itkee jossakin. Ja kuka muu se olisi kuin hän, naapurini ja ilmiantajani. Se odottamaton huomio, että hänen ilmiantonsa uhri on joutunut istumaan hänen lähimpänä naapurinaan, on vaikuttanut häneen niin kohtalokkaasti ja valtavasti, että hän on purskahtanut itkemään.
Mieli mitä ristiriitaisinten ajatusten meuromana kävelen minä vinhaa vauhtia edestakaisin ja pysähdyn aina väliin kuuntelemaan… — — —
Seuraavana aamuna ylös noustessamme naputtaa hän jälleen tavallisen aamutervehdyksen.
— Kas, kas, hän tekeytyy viattomaksi!
Kävelemään mennessämme tähtään minä häneen läpitunkevan, epäluulolla kyllästetyn katseen. Mutta hän astuu pää pystyssä, kuten tavallista, ja nyökkää minulle hymysuin tervehdykseksi. Häpeästä, arkailusta ja omantunnontuskista ei hänen kasvoillaan näy jälkeäkään.
— Mikä paatunut kanalja ja teeskentelijä! Mutta hänen esiintymisensä rehti varmuus ja nuorekas reippaus saa minut epäilemään omia epäluulojani. Ehkä hän onkin vallan viaton mies ja jostain pätevästä syystä oli eilen vastaamatta naputuksiini.
Ah, ettemme voi keskustella!
Seuraavana päivänä on hän jälleen vastaamatta naputuksiini ja kävelemään mennessäni en häntä enää näe. Hänen koppinsa pysyy päivästä toiseen autiona ja kun sieltä jälleen alkaa kuulua liikehtimistä, totean minä kävelemään mennessä, että olen saanut uuden naapurin, keski-ikäisen mustapartaisen venäläisen. Nuori suomalainen on kokonaan häipynyt näköpiiristäni — kunnes kuukausien perästä, vasta keskitalvella tapaan hänet lutherilaisessa jumalanpalveluksessa, jolloin hän iloisena tulee minua tervehtimään ja kertoo, että hän silloin tuttavuutemme alussa äkkiä sairastui ja siirrettiin Krestyn vankilan sairaalaan, mistä palattuaan hänet sijotettiin uuteen koppiin, etäälle minusta. Hän oli jo silloin osannut venäläisen naputusjärjestelmän sekä koettanut sitä minullekin välittää: hän oli kirjottanut kaavan paperossikotelon kanteen ja koettanut kerran kylpemästä palattuaan työntää sitä oven alatse minun koppiini, vaikka onnistumatta.
Hän oli pohjoissavolainen nuorukainen, ollut matkalla Saksaan, mutta vangittu muutamain muiden keralla menomatkalla. Tällöin varsinaisesti tutustuessamme olin jo kauan ollut selvillä ilmiantajastani ja tähän ensimäiseen kunnon naapuriini kohdistuneet epäluulot sain panna niiden päähänpistojen tiliin, joiden heräämiseen vankikopin ilmanala on niin ihmeen edullinen. — — —
Pitkiksi aikoja supistuvat suomalaislöytöni näihin kahteen mieheen. Elän sellissäni mitä täydellisimmin ulkomaailmasta eristettynä, luullen meitä suomalaisia Shpalernajan muurien sisällä löytyvän ainoastaan kolme miestä.
Oikeata munkkikammioelämää!
Päiväjärjestykseni on vakiintunut seuraavaksi: kello kuudelta ylös noustua pesen koko yläruumiini ja teen sen jälkeen tavalliset voimisteluliikkeeni. Vuoteen koottuani ja nostettuani seinälle lakaisen lattian, minkä jälkeen heti seuraa aamuteen juonti, mikä samalla käy myöskin aamiaisesta. Sen päälle sytytän päivän ensimäisen paperossin — poltan niitä säännöllisesti kaksitoista kappaletta päivässä — sekä otan esille Trastin kielioppaan, josta isken päähäni vissin määrän sanoja ja lauseparsia, kuulustellen samalla itseltäni eilispäivän "läksyn". Sitten otan esille "Bragelonnen varakreivin", jonka lehtien reunat ja yleensä kaikki tyhjät tilat olen varannut käsikirjotuspaperiksi, koska osastonvartian sanojen mukaan en kerta saa muuta paperia siihen tarkotukseen.
Oulun lääninvankilassa alotin Suomen itsenäisyysaatteelle rakentuvan historiallisen näytelmän, jonka aiheen jo vuosia sitten olen tarkkaan tutkinut. Sitä ryhdyn nyt jatkamaan, säe säkeen jälkeen syntyy romaanin reunoihin, minä unhotan olotilani ja ympäristöni sekä tunnen todellista luomisriemua. Kun istuminen epämukavalla rautalevyllä alkaa vaivata, sytytän paperossin ja nousen kävelemään.
Noin kävellessäni ja ajatusten harhaillessa omia teitään tapahtuu tavallisesti, että sisäisen näköni eteen ilmestyy yhtäkkiä af Enehjelm kelmeine kasvoineen ja häijysti tuijottavine silmineen, joiden alustat ovat painuneet ja kuolleella verellä. Minut valtaa kiihtymys ja ankara sydämenlyönti, tasainen kävelytahtini muuttuu epätasaisesti harppailevaksi ja käteni tekee huomaamattani huitovia liikkeitä… Ja kun vihdoin saan karkotetuksi mielestäni Enehjelmin, marssivat eteeni tyhmine naamoineen ne hänen kätyrinsä, suomalaiset poliisimiehet, jotka olivat minua vangitsemassa ja vainukoiran uskollisuudella pyydystivät saalista venäläiselle santarmille. Koetan päästä näistä ikävistä ja kiihdyttävistä kohtauksista, mutta säännöllisesti joka päivä palautuvat ne takaisin ja saavat minut lopulta epäilemään siinä piilevän jotakin taudinomaista.
Kirjottamalla ja edestakaisin kävelemällä kuluu päivä loppuun. Milloin väsymys tavallista herpaisevampana valtaa, silloin laittaudun noiden pöytänä ja penkkinä palvelevien rautalevyjen varaan niin mukavasti kuin se suinkin käy, nojaan pään käsiin ja koetan nukahtaa.
Kohta iltateen jälkeen, siinä seitsemän paikkeilla, laittaun vuoteeseen ja otan kirjan käsille. Luen vain pienin annoksin, saadakseni nuo pari romaania kestämään mahdollisimman kauan. Päivällä en niihin lainkaan kajoa ja lukemisen keskeytän aina jännittävimmälle kohdalle, mikä tekee seuraavan illan odottamisen mieluisaksi.
Tietenkään ei parin kirjan lukeminen säästellen käyttäenkään riitä kovin kauaksi. Kun ne ovat auttamattomasti lopussa, tuntuu elämä entistäkin harmaammalta ja autiommalta. Pitkät iltahetket täytyy nyt kokonaan täyttää omilla mielikuvillaan. Ja käyhän se sekin.
Mutta eipä kestä kauan kun saan jälleen lukemistakin. Eräänä päivänä tuo vartia koppiini kolme kirjaa. Käy selville, että vankilassa on kirjastokin, josta joka maanantai lainataan vangeille kaksi tai kolme kirjaa.
Mainiota! Kunpa nyt osaisin jotenkutenkaan venäjää.
Alan tarkastella kirjoja. Kaksi niistä on suurikokoista. Ne ovat erään arvokkaan aikakauskirjan sidottuja vuosikertoja. Kolmas, sinisiin pahvikansiin sidottu, on pienempi ja litteä. Kun avaan sen nimilehden, olen ällistyksestä miltei huudahtaa. Lehden yläreunassa seisoo selvin länsimaisin kirjaimin: Maiju Lassila, sekä sen alla: Pekka Puavalj.
Heureka! Shpalernajan kirjastossa on siis suomalaistakin kirjallisuutta, vieläpä aivan uusinta lajia.
Kirjaa selaillessani tunnustan itselleni, etten ole lukemalla lähimainkaan jaksanut seurata tämän hermafrodiittisen ammattiveljeni kintereillä, hänen kirjottamalla kartuttaessaan suomalaista kirjallisuutta. Viimeinen saavutukseni oli "Pojat asialla" … vai oliko se ehkä "Nuori mylläri", mutta mikä kirjatulva olleekaan niiden ja "Pekka Puavaljin" välillä! Korvatakseni edes hiukan laiminlyöntiäni alan nyt sitä perusteellisemmin lukea tätä niin omituisissa oloissa ja niin odottamatta käsiini joutunutta kirjaa. Ja totisesti, nautinpa kelpo tavalla siitä klassillisesta tavasta, millä hän kuvailee noita elämän peruskysymyksistä jaarittelevia savolaisia, joiden ikenissä riippuu piipun nysä ja aivoissa pötköttää laiska ajatuksen katkelma…
Mutta kirja herättää mielenkiintoani muullakin kuin pelkällä sisällöllään. Muutamia lehtiä edettyäni huomaan eräällä sivulla pieniä pisteitä, joita jollakin terävällä kärellä on painettu sinne tänne erinäisten kirjainten alle. Kokoan nuo täten merkityt kirjaimet sanoiksi ja saan lauseen: "Meitä suomalaisia on täällä ainakin parikymmentä miestä." Hiukan etempänä ilmottaa eräs, mainiten aluksi nimensä, olevansa Härmän pohjalainen sekä tulleensa vangituksi valtiollisista syistä.
Mielikuvitukseni riehahtaa liikkeelle. Täällä olisi siis niinkin suuri joukko suomalaisia ja minä kun olen luullut niiden supistuvan kolmeen! Ketähän ne voinevatkaan olla? Ties kuinka monta tuttua niiden joukosta löytyisi. Koetan arvailla ja käyn mies mieheltä läpi tuttavapiirini…
Mutta eräänä päivänä saan toiseltakin taholta vahvistuksen ilmotukseen, että täällä on melkonen joukko suomalaisia. Sen antaa vankilan parturi, joka — itsekin vanki —, kerran viikossa parturituvaksi järjestetyssä kopissa vartian läsnäollessa ajaa niiden vankien parrat, jotka haluavat siihen tarkotukseen uhrata kymmenen kopeekkaa kerralta. Kun minut vartia ensi kerran — partani on silloin jo kasvanut kiusallisen pitkäksi — saattaa parturiin ja minä istahdan tuoliin, hämmästyttää parturi, nuori venäläinen, minut seuraavilla suomeksi lausumillaan sanoilla:
— Parta pois?
— Ah, osaatteko suomea? — kysyn ilahtuneena.
Mutta ei, sen enempää hän ei juuri osaa ja senkin vähän on hän oppinut ollessaan parturina Suomen asemalla, ja sitten:
— Sdjes mnogo finnof — täällä on paljon suomalaisia, ja niiltä hän on tietysti aina jonkun sanan oppinut.
Tekisi mieleni udella, muistaako hän noiden suomalaisten nimiä, mutta vartian läsnäolo estää minut siitä.
Sitä uteliaammin alan tästä lähin kävelemässä tai perjantaisin kylpemässä käydessäni pälyillä ympärilleni, keksiäkseni kohtaamieni vankien joukossa suomalaisia. Väliin luulenkin huomaavani selvästi suomalaisia kasvon tyyppejä, mutta ne ovat minulle ennestään tuntemattomia ja sananvaihtoon ei ole pienintäkään tilaisuutta. Riekkiäkään en seuraavilla kylpykerroilla näe enää edes vilahdukselta.
Niiden seitsemäntoista joukossa, jotka ovat kanssani yhtaikaa kävelemässä, en huomaa yhtään suomalaiselta näyttävää, kun kerran, ollessani sisäänkäytävän vieressä karsinassa, saan kehäaidan läpi tilaisuuden heitä tarkastella, heidän yksitellen poistuessaan kävelypaikalta. Ne ovat kaikki selvästikin venäläisiä, useimmat herrasmiehiä eri ikäluokista, toisilla tshinovnikan univormu päällään.
Hyvin usein näen ulos tullessani tuossa edellä mainitussa karsinassa vanhan, kankealiikkeisen ja tursistuneen herran, jolla kesäkuumallakin on jaloissaan vuoratut päällyskengät ja jonka silmänalustat ovat pussistuneet. Äreänä kuin bulldoggi liikkuu hän häkissään ja näyttää olevan valmis räjähtämään mitä kiukkuisimpiin solvauksiin, jos joku uskaltaisi liiaksi häntä lähennellä. Mikähän bojari sekin lie? Ties, vaikka itse sotaministeri Suhomlinof, jonka tiedän parastaikaa petoksiensa takia istuvan telkien takana. Suhomlinoviksi alankin sitten itsekseni nimittää tuota maailman menoon nähtävästikin syvästi myrtynyttä kohtalotoveriani.
Kävelykarsinain seinämissä, vaikeammin huomattavissa kohdissa, huomaan toisinaan kaikenlaisia pieniä tiedonantoja, esim. "Privjet anarchistami — terveisiä anarkisteille", y.m. sekä alla milloin koko nimi, milloin vain alkukirjaimet ynnä kopin numero. Suomalaisia tiedonantoja tai nimiä en alkuaikoina keksi yhtään.
Eräänä päivänä huomaan, että kävelykarsinaani putoaa ilmasta jotakin. Etsin katseillani ja keksin maassa limpun sydämestä puristetun pienen pallon. Sen kylestä pistää näkyviin pieni, rullalle käännetty paperi. Arvaan että se on viskattu jonkin kopin ikkunasta. Tulen täyteen mitä kiihkeintä uteliaisuutta. Kiertelen sitä kuin kissa kuumaa puuroa ja kun vartiain silmä välttyy, sieppaan paperin kouraani. Kurkistan siihen hätäisesti ja tunnen pettymystä, nähdessäni siinä venäläistä kirjoitusta. Eräs anarkisti siinä ilmoittaa nimensä ja koppinumeronsa sekä lausuit terveisiä aatetovereilleen.
Mitäpä jos olisi minunkin kirjottaa jonnekin nimeni sekä terveiseni toisille suomalaisille? Vai olisiko mukavampi kirjottaa paperilapulle kopissani, sekä jättää se sitten tänne? Mutta itsesäilytysvaisto pidättää minua siitä, sillä arvaan kävelykarsinain olevan tarkan valvonnan alaisia. Siitä saankin pian tuntuvan esimerkin.
Muutamana iltana, kun olen jo makuulla, astuu koppiini osastonvartia, matkassaan upseeripukuinen päällikönapulainen, pitkäkoipinen laiheliini, jolla on kourassaan muutamia lappuja harmaata paperia. Komennettuaan minut ylös, jolloin yöpaidassani saan seisoa smirnaassa tuon koipeliinin edessä, näyttää hän minulle noita lappuja, joissa huomaan suomalaista kirjotusta, sekä murahtaa jotakin.
— Oot shie kävelyss' kiruttanut? — tulkitsee osastonvartia, josta aluksi ymmärrän yhtä vähän kuin pomoshnikankin murinasta.
Tihrusilmänsä tuimassa vireessä tinkaa äijä, olenko minä "kiruttanut", kunnes asia yhtäkkiä selviää minulle: tahtovat tietää, olenko minä jättänyt kävelypaikalle nuo kirjelappuset. Ehätän lujasti ilmottamaan että: ei! Pomoshniekka tempaa hyllyltä "listokin", jossa oli merkittynä nimeni ynnä vangitsemistani koskevia seikkoja. Verrattuaan nimeäni paperilapuissa oleviin huomaa hän minut viattomaksi, minkä jälkeen he ääneti poistuvat — arvatenkin mennäkseen jonkun toisen suomalaisen koppiin, sieltä kolmanteen, kunnes mahdollisesti keksivät sen poloisen, joka on ollut kyllin varomaton turvautuakseen tällaiseen kirjevaihtoon.
On omituista, kuinka siellä kävelypaikalla mielikuvitus ponnahtaa lentoon. Kaihoisana kääntyy vangin katse taivasta kohti, josta oikeastaan vain ahdas kaistale näkyy tänne umpinaisen ja pölyisen pihan pohjalle. Vaaleat kesäiset pilvenhattarat, jotka niin keveinä ja huolettomina ilman päämäärää kuin huvimatkalaiset purjehtivat horisontin yli, tempaavat mielikuvituksen mukaansa tuonne rajattoman vapauden maille. Linnut, jotka nopeassa lennossaan leikkaavat horisonttia, herättävät kateutta ja saavat vapautensa menettäneen tuntemaan elämänsä kaksinverroin painavalta.
Ah, kun saisikin vaihtaa osia noiden siivekkäiden matkalaisten kanssa! Tai kun olisi huostassani taikasana, jolla silmänräpäyksessä voisi muuttaa itsensä linnuksi! Jospa nyt esimerkiksi venäläinen sana "rebjonok" saisi huulillani yhtäkkiä sellaisen voiman.
No, lausunpa siis: rebjonok! ja samassa tapahtuu muutos: kutistun silmänräpäyksessä oman nyrkkini kokoiseksi, jalat hoikkenevat lyijykynääkin ohuemmiksi ja käteni laajenevat keveiksi, ilmaviksi siiviksi, samalla kun silmäni saavat penikulmien päähän kantavan näkövoiman. Tuskin ovat vartiat äkänneet, mitä karsinassani on tapahtunut, kun minä kirkkain lirityksin, johon suljen kaiken vahingoniloni ja vapauden riemuni, livahdan ylös räystäälle. Sieltä katselen hetken sitä paniikkia, mikä pihalla syntyy, kun yksi vangeista huomataan kadonneeksi. Sitten tempaa yläilma minut puoleensa. Neva kiiluu allani kuin hopeanauha ja tuhansien kirkkojen katot kimaltelevat kuin kultaiset pisteet. Saatuani yleissilmäyksen Pietarista suuntaan matkani pohjoiseen. Vasemmallani päilyy Suomenlahden pinta, oikealla Laatokan vedet ja tummana kaistaleena niiden välissä Viipurin kannas havumetsineen, kunnaineen ja pienine järvineen. Tuolta edestäpäin kohoaa näkyviin vanha Torkkelin linna, jääden jo seuraavassa hetkessä taakseni, samalla kuin Saimaan monisokkeloinen vesistö levittäytyy alleni… Yhä vain eteenpäin kuulaassa, äänettömässä avaruudessa. Mahtavana peililasina kimalteleva järvenselkä toisensa jälkeen siirtyy näköpiirini läpi. Kuopiokin Kallavesineen ja Puijoineen on jo jälellä, allani ovat Suomenselän tummat havumetsiköt ja niiden takaa aukenevat kotiseutuni laajat tasangot. Vielä muutama siivenveto ja jo keksii silmäni tuolla lakeuden keskellä pienen taitekattoisen asumuksen. Laajoja kaarteita tehden laskeudun alas ja istahdan aitan harjalle. Siinä edessäni istuu vaimoni keinulaudalla ja lapset leikkivät nurmikolla. Mutta annahan olla, kun he menevät sisälle, livahdan minäkin sinne avonaisesta akkunasta … "rebjonok!" ja siinähän seison omassa persoonassani sanattomiksi ällistyneiden omaisteni keskellä…
Tuskin olen tämän ilmaseikkailun saanut onnellisesti loppuun suoritetuksi, kun mielikuvitukseni ryhtyy vastustamattomalla voimalla panemaan toimeen toista samanlaista.
Tällä kertaa saa vanha ruskea kevätpalttooni, joka riippuu siellä ylhäällä koppini seinällä, sellaisen taikaominaisuuden, että joka pukee sen päälleen ja lausuu "rebjonok!", muuttuu samassa näkymättömäksi. No, panen sen oitis kävelyltä palattuani toimeen. Sullon palttoon poveen kaiken mitä minulla on arvokasta kopissani. Sitten: rebjonok! ja minua ei näe kukaan. Täynnä jännitystä jään odottamaan, kunnes vartia tirkistää ovilasista sisään. Hänen silmänsä muljahtelee hätäisesti, kun hän suuntaa sen koppini jokaiseen loukkoon. Seuraavassa hetkessä ratisee lukko, ovi työntyy auki ja kauhistunut vartia syöksyy sisään. Hän penkoo vuoteen, kurkistaa W.C:hen, tarkastaa akkunan, mutta vangista ei näy jälkeäkään. Juoksujalkaa, kasvoillaan epätoivon ilme, rientää hän osastonvartian luo. Sillä aikaa siirryn minä, povi pullollaan tavaroita, kaikessa rauhassa käytävään, pysähtyen sinne hetkeksi havaintoja tekemään. Seuraa yleinen häivytys, paikalle rientää joka suunnalta vartioita, päällikön apulaisia ja lopuksi itse päällikkö. Jälleen nuuskitaan joka soppi minun kopissani, ihmetellään, kiroillaan, hosutaan… Jei bohu, sitä elämää! Minä nauran katketakseni ja lähden sitten hiljalleen painumaan ulos. Mutta kun vastaani rientää yhä uusia vartioita, niin enpä malta olla lyömättä heiltä jokaiselta lakkia päästä ja siitäkös paisuu meteli ja sekaannus kaksinkertaiseksi. Pääsenpä sitten vihdoinkin ulos vankilan sokkelokäytävistä ja alan Liteinin katua pitkin kaikessa rauhassa painautua Suomen asemaa kohti. Mutta kun vastaani tulee yhtenään sotilashenkilöitä, santarmeita ja kenraaleja, valtaa minut äskeinen kiusaus ja minä huitasen jokaiselta lakin katuun. Sitä huutoa, kiroilua ja naurunrähäkkää, mikä siitä nousee pitkin katua!… Asemalla etsin Suomeen lähtevän junan, kiipeän ensi luokan vaunuun ja asetun mukavasti hyllyvälle vieterisohvalle. Sattuupa siihen sitte vastapäätäni istumaan itse santarmikenraali Eremin. Kun hän junan liikkeelle lähtiessä levittää eteensä Novoje Vremjan, sytytän minä paperossin ja puhallan joka savun hänelle vasten silmiä. Äijä murisee ja elehtii, kunnes hermostuneena viskaa sanomalehden kädestään ja pakenee toiseen osastoon…
Sitten vaellan minä eteenpäin halki Suomen, pannen toimeen rajattoman määrän hassunkurisia kepposia, kunnes vihdoin päädyn kotiin ja tuon taikasanani voimalla ilmestyn tyhjän keskeltä omaisteni eteen.
Olen niin täydestä sielustani mukana tällä matkalla, että unohdan kokonaan ympäristöni, hymyilen onnellisena ja teen asianhaarain vaatimia eleitä. Vasta kotiin päästyä havahdun siihen, että joukko hymyileviä naamoja vartialavalta on suunnannut katseensa minuun.
Mielikuvani haihtuvat siinä tuokiossa ja harmistuneena alan minä vinhasti astella pitkin kävelykarsinan kovaksi tallattua sorapohjaa.
Kun vartiain katseet ovat jättäneet minut rauhaan, istahdan penkille ja alan vuorostani tarkastella heitä. Niitä on puolikymmentä miestä, jotka peräkkäin astuen kuin hanhet kiertävät tuota pyöreätä, rintasuojalla ja katolla varustettua lavaa. Yksi niistä, pitkäkasvoinen ja kalvakka nuori mies, näyttää tutulta, ainakin profilissa nähtynä. Kestää kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin muistan, että olen nähnyt tuon saman profilin pikku poikasena Kyläkirjaston Kuvalehdessä. Siinä oli kuvattuna muutamia siperialaisia lakkeja ja kunkin lakin sisällä oli pää. Yksi niistä päistä oli juuri hänen näköisensä.
Se on suunnattoman uninen mies — ehkä jonkun maaorjan jälkeläinen Oblomofkan tilalta. En huomaa hänen juuri koskaan juttelevan toisten kanssa ja aina kun vartiat kävelyajan lopulla istahtavat jakkaroilleen eri puolilla lavaa, painaa hän silmänsä kiinni ja nukahtaa. Kun syntyy jotakin kolinaa, avaa hän ne jälleen, haukottelee, tuijottaa eteensä kuin näkisi tämän arkisen ympäristönsä ensi kertaa. Muutaman viikon kuluttua häviää hän sitten ainiaaksi näkyvistäni. Ehkä on ottanut virkaeron, saadakseen perusteellisesti ja häiriintymättä nukkua.
Noista kävelyvartioista ansaitsee kuitenkin ennen muita tulla mainituksi kaksi varsin kunnianarvoista vaaria. Ne ovat aina paikallaan tuossa hiljalleen kiertävässä kehässä niin kauniilla kuin pahallakin säällä, niin pyhänä kuin arkenakin. Ei edes joulupäivän vaisu aurinko näe heidän paikkaansa tyhjänä. Kello seitsemästä aamulla kuuteen illalla ovat he joka ikinen päivä toimessaan kävelypaikalla. Totisesti ovat he kaksi malliksi kelpaavaa rattaanhammasta tsaarillisen despotian monimutkaisessa koneistossa.
He ovat vähintäänkin kuuskymmenvuotiaita molemmat. Toinen on venäläiseksi harvinaisen ryhdikäs ukko, jolla on jääharmaa tuuhea parta. Olen alkanut häntä itsekseni nimittää Makarohviksi. Hän on hellittämättömän valpas toimessaan ja pikkumainen muotojen noudattaja. Ohuella ja äkäisellä äänellä murahtaa hän kohta huomautuksen, jos huomaa vangin tulevan kävelemään takki avoinna tai muutoin pienimmälläkään tavalla poikkeavan vankilan usein naurettavan pikkumaisista ja toisinaan suorastaan käsittämättömistä säännöistä. Hänen äänensävystään ja puhetavastaan kuvastuu jo koko hänen luonteensa. Varmastikin olisi hänestä muodostunut alaisilleen oikea byrokraattinen kiusanhenki, jos hän vanginvartiatoimen sijasta olisi joutunut esim. virastonpäällikkönä tsaaria palvelemaan. Kenraalina olisi hän tunnontarkka järjestyksen pitäjä ja tiukka sotilasten harjottaja, mutta taisteluiden johtajana joutuisi hän aina tappiolle, sillä vähäpätöisiin muotoseikkoihin yhtämenoa takertuen olisi hän kykenemätön katsomaan asioita suurin piirtein.
Toinen vanhus on oikea venäläinen orjasielu kumarine harteineen ja laihoine, pakkasen puremine kasvoineen. Hänellä on aina yllään ikivanha, nukkavieru sinelli ja käytöksessään on hän itse siivous. Hän kävellä lyyhää keppiin nojaten ja kupeella raahautuu kantimessaan pitkä sapeli. "Vetää palveluksen nauhaa" kuuluu sananmukaisesti käännettynä eräs sanontatapa venäjänkielessä. Se tuntuu minusta niin mainiosti soveltuvan tuohon kunnon starikkiin ja joka kerta muistuu se mieleeni, kun kävelemään tullessani luon katseeni lavalle ja näen hänen etukumarassa, kasvoillaan resignoitu ilme, lyyhäävän eteenpäin ja kepillään kolkkivan lavan permantoon. Tuntuu kuin tuohon olan yli kiertävään sapelin remmiin olisi kiinnitetty joku näkymätön taakka, jota hän aamusta iltaan hyödyttömästi raahaa ympäri lavaa…
Tuo lavalla liikehtivä vartiakehä on kuin jonkun näkymättömän akselin ympäri kieppuva ratas, joka pyörii yhteistoiminnassa lukemattomien muiden ratasten kanssa venäläisen byrokratian suunnattomassa koneistossa. Ja nuo kaksi sitkeätä ukkoa ovat kaksi lohkeamatonta hammasta tuossa aamusta iltaan, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen pyörivässä rattaassa.
Tätä kirjottaessani on Shpalernajan vankila puolittain raunioina ja autiolla kävelypaikalla on kekäleitä ja tuhkaa. Mitä tehnevät tälläkin hetkellä nuo kaksi ukkoa? Varmaankin kävelevät ympäri ahtaan asuntonsa permantoa. En voi kuvitella heitä muuten kuin ympyrää kiertävinä. Sitä he ovat tehneet vuosikymmenet ja sen on täytynyt painua heillä niin veriin, että he eivät tule enää ilman sitä toimeen. Ja kun he kerran kuolevat, asettuvat heidän henkensä Shpalernajan autiolle pihalle ja uskollisina tsaarivaltaisille ihanteilleen kiertävät ikuista kehäänsä…
VI
NÄLKÄÄ, LIKAA, RUSSAKOITA…
On lauantaipäivä ja mieleeni kohoaa aito maalainen lauantai-idylli savuavine saunoineen. Päästäkseni sen synnyttämästä apeamielisyydestä suuntaan huomioni muualle ja alan siivota koppiani.
Ensin kostutetulla rievulla tomut pöydältä, hyllyltä, akkunankynnykseltä ja seiniltä niin korkealle kuin ulotun. Sitten tulee lattian vuoro. Mutta riepuni on liian pieni lattian luutuamiseksi. No, koetanpa siis tulla toimeen niiniluudalla. Kostutan sen siis hyväksi kranan alla ja pirskutan lisäksi vettä ympäri lattian. Sitten rupean hankaamaan.
Mutta sitä tehdessäni teen piankin odottamattoman havainnon. Lattialla on likaa kerroksittain. Kosteus on möyhentänyt sen, niin että se muodostaa luokoja luudan eteen, lähtemättä silti irti lattiasta.
Minun täytyy keskeyttää työni, sillä pehmoisella niiniluudalla tässä ei valkene mitään. Pitäisi olla vähintäänkin tasakärkinen rautalapio, jolla kaapisi lian irti, sekä sitten muutamia ämpärillisiä kuumaa vettä ynnä puolikymmentä litraa lysoolia. Mutta mistäs otti ne hyvyydet. Eihän toki Venäjällä ryhdytä sellaisiin ponnistuksiin niin vähäpätöisen asian kuin puhtauden takia. Riittäähän ihmisille toki limppukin!
Suursiivouksen yritykselläni olen saanut vain sen aikaan, että möyhentynyt lika askelteni alla litisee kuin savista kylän tietä kävellessä sekä juuttuu paksuina tieroina kengänkorkoihin. Uh, kuinka se inhottaa ja suututtaa!
Kopissa ei ole nähtävästikään ikipäivinä suoritettu suursiivousta. Ei edes tarkastusten edellä. Tarkastaja kiinnittää tietysti huomionsa vain siihen, ovatko salvat ja ristikot kunnossa ja vangin tallella pysyminen taattu. Toisaalta on kyllä hiukan uudenaikaisuuttakin päässyt pujahtamaan vankilan muurien sisälle, sillä onhan täällä lainakirjasto. Mutta puhtaus, sehän ei kuulu venäläisen elämän sisältöön.
On kuvaavaa, että rangaistusvangit hankaavat jalkaan kiinnitetyillä rasuilla joka aamu käytävän lattian, mutta kopeista, jotka ovat tärkein osa vankilaa, niissä kun elää ihmisiä ympäri vuorokauden, ei piitata siinä suhteessa mitään. Mutta niiden seinät ja lattiat eivät ole niin näkösällä kuin käytävän. Niinhän sivistyneenä esiintyvällä venäläiselläkin saattaa kiiltävän ja parfymeeratun pinnan alta löytyä likaiset alusvaatteet. Kuinka usein sen saakaan todeta, että europpalaisuus ei ole venäläiseen elämään päässyt pintaa syvemmälle tunkeutumaan.
Kun sanon, ettei kopissani ole ikinä suoritettu suursiivousta, teen siinä hiukan vääryyttä. Täällä on kuin onkin joskus aikojen aamuna suoritettu sellainen. Nähtävästi on lattialle holvattu ämpärittäin vettä ja sitten hartiavoimin hangattu luutatyngällä, sillä lokaa on räiskynyt seinille lähes metrin korkeudelta. Sitä ei ole viitsitty viruttaa pois, vaan se on saanut kuivaa siihen paikoilleen, nähtävästikin merkiksi ja lohdutukseksi jälkeen tulevaisille, että on tätä sentään joskus siivottu.
Näin ollen on viisain menettely antaa lian ja pölyn uusina kerroksina kaikessa rauhassa painua lattiaan sekä koettaa pysytellä tietämättömänä koko asiaan nähden. Niinhän nähtävästi tekevät vartiat ja päällystökin, jos he yleensä lainkaan siitä asiasta piittaavat. Istun siis pöydän ääressä ja odotellen lattian kuivumista muistelen koppiani Oulun lääninvankilassa kuin kadotettua paratiisia. Sinne tuli kahdesti viikossa rangaistusvanki, mukanaan harja, ämpäri kuumaa vettä sekä lysoolia, pyyhkien ja hangaten huonekalut ja lattian, niin ettei pölyhiukkasta näkynyt missään. — — —
Russakka!
Sen tuntosarvet pistävät eräänä päivänä näkyviin oven raosta. Todettuaan että kopissa on asukas, palaa se takaisin, arvatenkin jättämään kertomusta sille joukkokunnalle, jonka etulähettinä ja vakoilijana se on lähtenyt liikkeelle. Asukkaalla varustettu koppi tietää, että siellä on myöskin limppua, sokeria ja kaikenlaisia ruuantähteitä ja että sinne kannattaa siis perustaa siirtokunta. Eikä aikaakaan, kun seinälle hyllyn lähettyville ilmestyy ruskeakaapuinen sarviniekka. Pyydystäessäni sitä parhaillaan kiinni näen toisen vilahtavan pöydällä, missä se vikkelästi kätkeytyy astiain suojaan. Niitä on siis jo ilmestynyt koppiini useampia, ties mitä teitä kulkeneina.
Vuorokauden kuluttua ne ovat jo kuin kotonaan. Niitä vilisee kaikilla seinillä, enimmän kuitenkin hyllyn ja pöydän tienoilla.
Minulle tuottaa aluksi huvia seurailla tuollaisen pitkämekkoisen lurjuksen retkeilyä seinällä, kuinka se herkkiä tuntosarviaan liikutellen kulkee päämääräänsä, jossa tavallisesti on joko leivänmurene tai muuta syötäväksi kelpaavaa.
Kaikki ensiksi tulleet ovat noita tavallisia punaisen ruskeita, jommoisia venäläisten maahan tuomina silloin tällöin Suomessakin tapaa. Mutta eräänä päivänä ällistyn kelpolailla, keksiessäni seinällä pöydän yläpuolella ihan lumivalkoisen russakan. Aluksi päättelen, että se on tämän kunnianarvoisan siirtokunnan ikäpresidentti, mutta pian saan aihetta otaksua, että valkoiset russakat muodostavat oman erikoisen rotunsa. Niitä ilmestyy kammiooni useampia ja eräänä päivänä tapaan sellaisen, tietysti hengetönnä, soppa-annoksestani.
Seuraava keksintöni on pikimusta, luteen kokoinen ja tavattoman vikkelä russakkalaji, jota on hyvin työläs saada kiinni. Ja sitten: kaikenlaisia värivivahduksia lumivalkoisen ja pikimustan välillä. Samoin eri suuruuksia pienestä pikimustasta lähtien suuriin, hitaasti liikehtiviin ja limaisiin hirviöihin saakka.
Ne lisääntyvät, etupäässä kai sisäänmuuttojen kautta, tavattoman nopeasti ja muuttuvat suoranaiseksi maanvaivaksi, sillä ruokia ja ruoka-astioita on niiltä miltei mahdoton suojata. Niiden tutkiminen ja lajittelu ei tuota minulle enää mitään mielenkiintoa, minkä vuoksi julistan niille säälimättömän sodan. Kun kaljuseinäisessä kopissa ei ole minkäänlaisia rakoja, mihin ne voisivat piilottua, pääsen minä verrattain pian aseman herraksi. Loput pakenevat kauhuissaan ovenrakojen ja ilma-aukkojen kautta.
Mutta ei ole mikään mieluinen asia ottaa hengiltä tuollainen suuremman lajin ruskeamekko. Kun viskaa sellaista otusta tulitikkulaatikolla, räiskähtää sieltä kylmä lima vasten silmiä, ellet arvaa asettua tarpeeksi pitkän välimatkan päähän.
Tällaista yleistä russakkajahtia seuraa parin tai kolmen päivän rauha. Mutta sitten alkavat oven raossa viplotella uusien vakoilijain tuntosarvet ja pian vilisee niitä jälleen kaikilla seinillä. Alakerran käytävässä olevat valtaiset jauhosäkkipinot tarjoavat niille mukavia sekä ruoka- että piilopaikkoja ja sieltäkäsin lähettelevät ne siirtokuntia ympäri vankilaa. Taistelu niitä vastaan pysyvän rauhan saavuttamiseksi on aivan toivotonta.
Toisinaan syvennyn tuollaisen ruskeakauhtanaisen otuksen liikkeitä seuraillessani miettimään, mikä russakan ja venäläisen sitoo niin kiinteästi toisiinsa. Kun teekeittiönkin sanotaan olevan kiinalaista alkuperää, (toisinnon mukaan taas ainoa kone, jonka venäläinen on keksinyt), jääpi jälelle ainoastaan russakka, joka on puhtaasti venäläinen ilmiö. Se viihtyy niin mainiosti venäläisen läheisyydessä ja seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Jos uudenaikaiseen helsinkiläiseen kivitaloon ilmestyy russakka, on se varma meikki siitä, että samassa talossa asuu venäläinen perhe. Tai päinvastoin, jos suomalaiseen kaupunkitaloon asettuu venäläinen perhe, olkoon kuinka hienoa herrasväkeä tahansa, ilmestyy kohta näyttämölle myöskin russakka.
Kuinka se muuan juttu nyt olikaan? Eräällä helsinkiläisellä herrasväellä oli kutsut. Vierasten istuessa illallispöydässä ilmestyi siihen kaikkein nähtäville russakka. Skandaali olisi ollut valmis, ellei talon isäntä olisi pelastanut piinallista tilannetta rauhallisesti ilmaisemalla, että samassa porraskäytävässä asuu venäläinen herrasväki.
Täytyyhän näin ollen russakalla ja venäläisellä olla joku kiinteä psykologinen yhteys. Ja eikö tuossa pehmoisessa laumaoliossa, joka tunkee kaikkialle ja miltei huomaamatta valtaa itselleen alueita, samalla kuin sen voima perustuu paljouteen ja suureen sikiäväisyyteen, eikö siinä ole paljon, mikä muistuttaa venäläisistä kansallisominaisuuksista?
Näihin russakkoloogisiin mietteisiin syventyessäni muistuu elävänä mieleeni eräs pikku tapaus menneiltä päiviltä. Istun kesäisenä iltana erään toverini kanssa Oopriksen terrassilla Helsingissä. Musiikkia kuunnellessamme kiinnittää huomiotamme venäläinen pappi, joka kävelee alhaalla ja heittelee halukkaita silmäyksiä ylös terrassille. Avarassa ruskeanvärisessä kauhtanassaan muistuttaa hän pehmeine liikkeineen hyvin suuresti russakkaa, joka tuntosarviaan liikutellen pyrkii jotakin vissiä päämäärää kohti. Ja eipäs aikaakaan, kun pappi ilmestyy terrassille, tilaa itselleen tuutingin, maiskuttaa kieltään ja pehmeitä käsiään hieroen kotiutuu siinä tuokiossa meidän maailman lasten piiriin.
Kun vartia eräänä päivänä avaa oven, että minä saan työntää rikat käytävän puolelle, lähtee luudan alta juosta vilistämään russakka.
— Aa, prusak! — naurahtaa vartia ja käypi sitten selittämään, että se on myöskin ranskaksi "prusak" ja samoin miltei kaikilla maailman kielillä.
Niin, niin, onhan siinä syytä ylpeillä, sillä onhan russakka jotakin, mitä venäläiset voivat pitää aito omanaan. — — —
Minua alkaa yhä pahemmin vaivata nälkä.
Mukanani tulleet keksit ovat jo aikoja loppuneet, joten minä aamiaiseksi ja illalliseksi saan nauttia silkkaa teetä. Limppu ei siltään maistu. Milloin illalliseksi tarjotaan tattariryynivelliä, jätän sen aamuksi, jolloin se hyytyy puuromaiseksi aineeksi. Puolittain väkisin syön sitä sitten aamuteen ohella pari lusikallista, tyhjentäen loput W.C:hen.
Pari kertaa viikossa tarjotaan illalliseksi eriskummallista sotkua, joka kaikesta päättäen on aito venäläistä kansallisruokaa. Se on valmistettu kaljasta, hapankaalista ja perunanlohkoista. Sitä tarjotaan kylmänä ja sekaan on sipullettu runsaasti raakaa sipulia. Keitoksen haju on sietämätön ja nenääni pidellen kiidätän astian suorinta tietä W.C:hen. Tuo haju on niin voimakas, että se moninkertaisen huuhtelun jäleltäkin tuntuu astiassa vielä seuraavana päivänä. Se suorastaan hypnotisoi minut, niin että joka kerta kun saan sitä illalliseksi, täytyy minun lähentää nenääni astiaan ja tunnustella, onko haju pysynyt ennallaan.
Kerran koetan onkia siinä uiskentelevat perunanlohkot erilleen, syödäkseni ne sitten leivän ja suolan kanssa. Mutta kun ne ovat hetkisen olleet valumassa ja minä vesi kielellä lähenen niitä aikeissa tyydyttää nälkääni, ammahtaa niistä niin intensiivisenä vastaani tuo tuttu haju, että se yhdellä iskulla kuolettaa ruokahaluni.
Ainoaksi ateriaksi jää näin ollen päivällinen.
Siinä vaihtelevat kaksipäiväisissä vuoroissa herne-, kala- ja hapankaalisoppa, minkä viimemainitun joukossa on myöskin jonkinlaista kalan moskaa ja mikä on maultaan tavattoman kirpeää. Sunnuntaisin tarjotaan aina makaroonisoppaa, jonka seasta saattaa toisinaan löytää pari sormenpään kokoista lihapalaakin. Kalasoppa on useimmiten keitetty silakoista ja perunoista ja ajan oloon käy se yhä ohuemmaksi, niin että se lopulta tulee jotakuinkin lähelle sitä määrittelyä, minkä eräs toverini siitä antoi: lämmintä vettä, jonka pohjalla makaa pari perunaa ja pinnalla uiskentelee yhtä monta kalan moukkua.
Toisena ruokalajina on joka päivä tuota ennen mainittua tattaripuuroa.
Kun ylös on noustava kello kuudelta ja päivällinen tarjotaan kahdentoista aikaan, ehtii siinä tulla hiukaava nälkä. Niinpä syönkin tavallisesti tuon vaatimattoman päivällisen viimeiseen tippaan, antamatta aina senkään seikan itseäni häiritä, että sopassa sattuu russakka uiskentelemaan. Mutta illan tullen alkaa nälkä jälleen herätä. Pieni kipene limpun sydäntä teen ohella tukahuttaa sen tunniksi tai pariksi, mutta sitten käy se sitä kiihkeämmäksi. Ärtynyt mielikuvitus loihtii esille kaikenlaisia ruokalajeja. Aluksi esiintyy vain vaatimattomia voileipiä, kuoriperunoita, silliä… Mutta kun olen saanut ne parhaiksi mielestäni karkotetuksi, ilmestyy jo toisaalta savustettua kinkkua, lohta, pihviä… Harmistuneena kääntelehdin vuoteella ja tavantakaa tirskahtaa lattialle kirkas sylkisuihku. Lopuksi vilisee mielessäni sekaisin kaiken maailman ruokalajeja, alkaen aito talonpoikaisesta kampsupaistista aina kilpikonnaliemeen saakka. Kun ei muusta ole apua, täytyy minun kiepahtaa ylös, hypistää kipene limpunsydäntä, nauttia se suolaan kastettuna ja sytyttää sen päälle paperossi. Se saa mielikuvituksen hiukan tyyntymään, kutsumattomat vieraat ruokalajien muodossa häipyvät näkyvistä ja vihdoinkin, siinä puoliyön tienoissa, saan unen päästä kiinni.
Eräänä päivänä päivällisaikaan ojentaa vartian univormuun puettu mies oviluukusta pari kupariastiaa, antaen samalla vilkkain elein minun ymmärtää, että niiden sisältö on tyhjennettävä omiin astioihini. Toisessa on hyvältä tuoksuvaa soppaa, toisessa juottovasikan lihasta valmistettu n.s. perhepihvi kermakastikkeen kera.
Vesi kielellä riennän muuttamaan omiin astioihini tätä odottamatonta saalista, päätellen samalla itsekseni, että nyt on varmaankin joku keisarillinen juhlapäivä, jolloin vangeille kruunun puolesta suodaan ylimääräinen herkuttelu.
Mutta ennenkuin olen ehtinyt tyhjiä astioita palauttaa, alkaa vartia luukulla huutaa: ashipka! ashipka! — mikä merkitsee erehdystä, sekä viittoo minua palauttamaan ruoka-annokset hänelle.
Mikäpä siinä muu auttaa. Seuraavassa hetkessä rapsahtaa luukku nenäni edessä kiinni ja koko ihanuus on tipotiessään. Halki koppini lattian ulottuva sylkiviiru on näkyvänä tuloksena tästä tragikoomillisesta kohtauksesta.
Pääsen vähitellen selville, että vankilassa saa kuudenkymmenen kopekan hinnasta ostaa valmiita päivällisiä — samoin myöskin maitoa ja nisuleipää — joihin kuuluu kaksi mukiinmenevää ruokalajia. Mutta minun rahavarani ovat toistaiseksi varsin vähäiset, joten katson parhaaksi säästää niitä tupakan, teen ja sokerin ostamiseen, sillä onhan tietymätöntä milloin saan tai saanko laisinkaan lisää rahaa.
Ostokset suoritetaan siten että vangille annetaan joka perjantai-ilta hänen tilikirjansa, johon on merkitty, paljonko hänen nimellään kulloinkin on vankilan kansliassa rahaa ja jossa on sarekkeet mahdollisia tavaratilauksia varten. Ensi kerran tuollaisen vihkon saatuani ja päästyäni selville sen tarkotuksesta kirjotan siihen, paitsi teetä, sokeria, paperossia ja tulitikkuja, myöskin pari naulaa vesirinkeleitä, saadakseni aamu- ja iltateen kanssa niitä nakerrella. Mutta kun vartia tulee ottamaan vihkoa takaisin, pyyhkii hän lyijykynällä yli tuon vesirinkilätilaukseni ja posmittaa jotakin, josta minä en ymmärrä tämän taivaallista.
Ostokset suorittaa erikoinen vartia ja ne jaetaan vangeille seuraavana tiistaina. Saan silloin kaikki muut tilaukseni, paitsi noita rinkilöitä. Päättelen itsekseni, että niiden ostaminen on jostakin syystä kielletty tai ei niitä tätä nykyä ole Pietarissa lainkaan saatavana. Mutta tokihan korppuja lienee? No hyvä, kirjotanpa siis seuraavalla kerralla kaksi naulaa korppuja. Sama tulos: vartia pudistaa päätään, pyyhkii korpputilauksen yli ja posmittaa jotakin käsittämätöntä.
— No tämäpä nyt merkillistä! — tuskittelen itsekseni, harmissani siitä, etten pysty edes vartian kanssa asiasta keskustelemaan.
Voisinhan nyt seuraavalla kerralla koettaa voita ja sitten makkaraa, mutta kuinka minä voita täällä käsittelen, kun ei ole muuta syöntiasetta kuin tuo kapustamainen puulusikka ja, mikä tärkeämpää, missä minä sitä täällä säilyttäisin? Sehän sulaisi kuumuudessa rasvaksi ja öisin tärvelisivät sen russakat. Samoin olisi makkaran laita, jota paitsi se voisi olla hyvinkin ala-arvoisista aineksista kokoonpantua.
Parasta siis paastota ja odottaa, kunnes mahdollinen rahalähetys suo minulle tilaisuuden päästä käsiksi ostopäivällisiin ja nisuleipään. Kuten barometristä lämpötilan, saatan päivittäin todeta paastoamisen tulokset käsivarsistani, joissa jänteet alkavat ihon alla yhä selväpiirteisempinä esiintyä. Myöskin osottaa housujeni ympärysmitan kasvaminen, mihin suuntaan ruumiillinen kehitykseni on menossa.
Mutta onhan mitalilla aina toinenkin puelensa. Sanotaanhan paaston vaikuttavan puhdistavasti sisäelimiin ja käyttäväthän sitä luonnonlääkärit erinäisissä taudeissa ainoana parannuskeinona. Koetanpa siis ottaa asian parhaalta kannalta ja miehuullisesti kamppailla joka ilta uusiintuvia nälkähallusinatsiooneja vastaan.