XIII.
ROUVA DE L'ESTORADELTA NEITI DE CHAULIEULLE.
La Crampadessa, helmikuulla.
Rakas Louiseni, näin kauan on minun täytynyt odottaa, ennenkuin olen voinut sinulle kirjoittaa; mutta nyt tiedänkin paljon asioita tai paremmin sanoen olen oppinut paljon ja tahdon kertoa sinulle kaikki, jotta sinullakin olisi siitä jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Ero nuoren tytön ja naidun naisen välillä on niin suuri, että nuori tyttö voi ymmärtää sitä yhtä vähän kuin naitu nainen enää voi tulla nuoreksi tytöksi. Menin mieluummin naimisiin Louis de l'Estoraden kanssa kuin luostariin takaisin. Se on selvää se! Koska arvasin, että jos en menisi naimisiin Louis de l'Estoraden kanssa, saisin palata takaisin luostariin, täytyi minun alistua kohtalooni. Kun olin tehnyt lopullisen päätökseni, aloin tarkastella asemaani lähemmin nähdäkseni, mitä etuja se mahdollisesti voisi minulle tarjota.
Ensin noiden velvoituksien vakavuus, joihin olin sitoutunut, täytti minut kauhunsekaisella pelolla. Avioliitto on koko elämää varten, jota vastoin rakkaus ei tarkoita muuta kuin huvitusta; avioliitto jää pysyväksi senkin jälkeen, kun ilot jo ovat haihtuneet, ja silloin astuvat voimaan paljon kallisarvoisemmat harrastukset kuin miehen ja naisen oma keskinäinen suhde. Ehkäpä onnelliseen avioliittoon sentähden tarvitaankin juuri sellaista ystävyyttä, joka lempeällä hyväntahtoisuudella voi sivuuttaa monet inhimilliset epätäydellisyydet. Ei mikään estänyt minua tuntemasta ystävyyttä Louis de l'Estoradea kohtaan. Kun olin vakavasti päättänyt, etten avioliitolta odottaisi niitä rakkauden iloja, joista me usein niin vaarallisen kiihkoisasti haaveilimme, tunsin mitä suloisimman rauhan laskeutuvan sydämeeni. Vaikka en rakastakaan, niin mikä estää minua silti etsimästä onnea? sanoin itselleni. Sitäpaitsi rakastetaan minua ja minä tahdon antaa rakastaa itseäni. Avioliittoni ei tule olemaan orjuutta, vaan ainaista hallitsemista. Mitä haittaa voisi tällaisesta asiaintilasta olla naiselle, joka kerran tahtoo pysyä omana herranaan?
Suhteemme vakavin kohta, avioliitto ilman aviomiestä, järjestyi tuonoin eräässä Louis'n ja minun välisessä keskustelussa, jossa selvästi tuli näkyviin hänen erinomainen luonteensa ja lempeä sielunsa. Sydänkäpyseni, toivoisin voivani aina elää tässä rakkauden aavistuksen kauniissa keväässä, joka ei vielä kanna nautinnon hedelmiä, vaan jättää sielun neitseelliseksi. Ei alistua lakiin eikä velvollisuuksiin, ei riippua kenestäkään muusta kuin itsestään ja säilyttää oma vapaa tahtonsa! Miten ihanaa ja ylevää! Tuollainen sopimus, joka sotii lakia ja sakramenttia vastaan, ei olisi voinut olla mahdollinen kenenkään muun kuin Louis'n ja minun välillä. Tämä pulmallinen kysymys juuri sai minut ensin vitkastelemaan päätökseni tekemisessä. Vaikkakin alun pitäin olin päättänyt suostua kaikkeen mieluummin kuin palata luostariin, niin on inhimillinen luonto sellainen, että se pyytää mahdollisimman paljon saatuaan ensin mahdollisimman vähän: ja me kaksi, enkelini, kuulumme niihin, jotka tahtovat kaikki. Tarkastelin Louis'tani salaa kulmaini alta ja ajattelin: onkohan onnettomuus tehnyt hänet hyväksi vai pahaksi? Lähemmin tutkistellessani häntä, huomasin, että hänen rakkautensa lähenteli intohimoa. Kun kerran olin päässyt hänen epäjumalakseen, nähdessäni hänen kalpenevan ja värisevän pienimmästä silmäyksestäni, päätin uskaltaa kaikki. Houkuttelin hänet pois vanhempain lähettyviltä kävelyretkille, joilla varovaisesti tunnustelin hänen sydämensä ääntä. Viekoittelin hänet puhumaan, tiedustelin hänen mielipiteitään ja suunnitelmiaan tulevaisuutemme suhteen. Kysymyksissäni ilmeni niin paljon ennakkoharkintaa ja ne iskivät niin sattuvasti juuri tämän hirvittävän kaksin-elämän heikkoihin kohtiin, että Louis tunnusti minulle myöhemmin aivan kauhistuneensa niin tietokypsää neitsyyttä. Hän vastaili, mutta sotkeutui vastauksissaan niinkuin ainakin henkilöt, joilta pelko riistää kaikki keinot; lopuksi oli minulla selvillä, että sattuma oli antanut minulle vastustajan, joka kävi sitä heikommaksi, mitä enemmän hän alkoi aavistaa sitä puolta minussa, jota sinä niin ylväästi nimität suureksi sielukseni.
Ollen onnettomuuksien ja murheellisten kohtaloiden murtama tunsi hän olevansa melkein mennyttä miestä ja etenkin vaivasi häntä kolme julmaa pelonaihetta. Ensinnäkin on hän kolmenkymmenen seitsemän vuotias ja minä seitsemäntoista; hän ei voinut olla kauhistumatta niitä kahtakymmentä vuotta, jotka olivat välillämme. Toiseksi on tunnustettu tosiasia, että olen hyvin kaunis; ja Louis, joka on samaa mieltä, ei voinut olla tuntematta syvää tuskaa siitä, että kärsimykset olivat riistäneet häneltä hänen nuoruutensa. Lopuksi tunsi hän minun naisena olevan paljon ylempänä häntä itseään miehenä. Nämä kolme sangen näkyvää vikaa olivat saaneet hänet epäilemään itseään; hän pelkäsi, ettei hän voisi tehdä minua onnelliseksi ja että olin ottanut hänet vain paremman puutteessa. Ilman luostariin palaamisen mahdollisuutta en varmastikaan olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan, huomautti hän minulle kainosti eräänä iltana. — "Se on kyllä totta", vastasin hänelle vakavasti. Rakas ystäväni, silloin tunsin ensimäisen kerran sellaisen mielenliikutuksen, jonka mies yksin voi meissä aiheuttaa. Omituinen tunne kouristi sydäntäni nähdessäni kahden suuren kyyneleen pusertuvan esiin hänen silmistään. — "Louis," jatkoin lohduttavalla äänellä, "riippuu aivan teistä, muuttuuko tämä sovinnaisuusavioliitto sellaiseksi avioliitoksi, jonka voin koko sydämestäni hyväksyä. Se, mitä teiltä pyydän, vaatii teidän puoleltanne vielä paljon kauniimpaa kieltäymystä kuin mitä on mikään, vilpittöminkään, rakkauden orjuus. Voitteko kohota sellaisen ystävyyden tasolle, jollaista minä toivoisin? Ihmisellä voi olla vain yksi ystävä elämässä, ja minä tahdon olla teidän ystävänne. Ystävyys on side, joka yhdistää kaksi samanarvoista sielua. Ystävyyden voima sitoo ne yhteen ja kuitenkin ovat ne toisistaan riippumattomia. Olkaamme ystäviä ja liittolaisia kantaaksemme yhdessä elämän taakkaa. Jättäkää minulle täydellinen vapaus. En kiellä teitä sytyttämästä sydämeeni sitä rakkautta, jota sanotte tuntevanne minua kohtaan, mutta en voi olla vaimonne muutoin kuin omasta vapaasta tahdostani. Herättäkää minussa halu uhrata teille vapaa tahtoni ja heti olen sen tekevä. En siis kiellä teitä lietsomasta tätä ystävyyttä rakkaudeksi enkä häiritsemästä sitä lemmen kuiskeilla: omasta puolestani olen tekevä kaikkeni keskinäisen tunteemme täydellistämiseksi. Etenkin säästäkää minut kaikilta niiltä ikävyyksiltä, joita omituinen suhteemme voisi aiheuttaa minulle ulkoapäin. En tahdo näyttää oikulliselta enkä teennäiseltä, sentähden että en ole kumpaakaan, ja pidän teitä siksi kunnian miehenä, että rohkenen teitä pyytää näennäisesti ylläpitämään kaikkia avioliiton muodollisuuksia." Rakkaani, en ole koskaan nähnyt ketään niin onnellisena kuin mitä Louis oli ehdotukseni johdosta, hänen silmänsä loistivat, onnen tuli oli kuivannut niistä kyyneleet. — "Muistakaa," sanoin hänelle kaiken lopuksi, "ettei ole mitään omituista tässä kaikessa, mitä teiltä nyt pyydän. Nämä ehdot johtuvat vain siitä, että niin äärettömästi haluan omistaa teidän kunnioituksenne. Jos teidän olisi kiittäminen vain pelkkää avioliittoa siitä, että olette saanut minut, niin tuskinpa olisitte minulle suurestikaan kiitollinen, vaikkapa teidän rakkautenne jonakin kauniina päivänä kruunattaisiinkin laillisilla ja kirkollisilla muodollisuuksilla, kun se tapahtuisi ilman minun sisäistä myötävaikutustani. Jos ette ollenkaan miellyttäisi minua, mutta minä kuitenkin alistuvaisesti tottelisin teitä, niinkuin kunnianarvoisa äitini on neuvonut minun tekemään, ja jos näissä olosuhteissa saisin lapsen, niin luuletteko, että rakastaisin tätä lasta yhtä paljon kuin sitä, joka olisi yhteisen tahtomme tulos? Vaikk'ei olekaan välttämätöntä pitää toisistaan niin paljon kuin kaksi rakastavaista, niin tunnustakaa kuitenkin, hyvä herra, ettei missään tapauksessa saa olla toisilleen vastenmielinen. No niin, joudumme vaaralliseen asemaan: meidän on pakko elää maalla, muistakaamme tunteiden epävakaisuutta! Mutta eivätkö viisaat ihmiset voi välttää vaihtelevaisuuden onnettomuuksia?" Minun järkevyyteni ja myötämielisyyteni näytti hyvin hämmästyttävän häntä; mutta hän antoi minulle juhlallisen lupauksensa ja minä tartuin hänen käteensä ja puristin sitä ystävällisesti.
Viikon lopulla meidät vihittiin. Kun olin varma vapaudestani, saatoin sangen ilomielisenä ottaa vastaan kaikki noiden juhlamenojen ikävät yksityiskohdat: saatoin olla oma itseni, ja ehkäpä minua pidettiin aika velikultana, kuten Blois'ssa on tapana sanoa. Kaikki luulivat näkevänsä edessään todellisen aviovaimon, sensijaan että he näkivätkin vain nuoren tytön, joka on ihastuksissaan siitä uudesta ja mahdollisuuksista rikkaasta elämästä, jonka hän on osannut itselleen kenenkään aavistamatta hankkia. Rakas ystävä, olin nähnyt kuin ilmestyksessä kaikki vastaisen elämäni vaikeudet ja halusin kaikesta sydämestäni tehdä tuon miehen onnelliseksi. Jos ei vaimolla olisi määräämisvaltaa siinä yksinäisyydessä, jossa me elämme, kävisi avioliitto piankin sietämättömäksi. Vaimolla täytyy silloin olla aviovaimon hyveet ja rakastajattaren viehkeys. Tekemällä lemmen-onnen epävarmaksi voi pitkittää suloisia harhakuvitelmia ja jatkaa aivan loputtomiin asti noita itserakkauden pikku nautintoja, joihin kaikki olennot syystä kylläkin panevat niin suuren arvon. Aviollinen rakkaus, sellaisena kuin minä sen käsitän, tekee vaimon toivon hengettäreksi, valtiattareksi ja antaa hänelle ehtymättömän voiman, elämän lämmön, joka saa kukoistamaan koko ympäristön. Mitä enemmän hän on itsensä herra, sitä varmempi voi hän olla rakkauden ja onnen kestävyydestä. Olen ennen kaikkea vaatinut, että tämä meidän sisäisten asioittemme järjestely pysyisi kaikilta aivan salassa. Miestä, joka on vaimonsa tohvelin alla, pidetään täydellä syyllä naurettavana. Naisen vaikutusvallan tulee olla vallan huomaamaton: etenkin meidän suhteessamme on siro sulous koko salaisuuden ydin. Jos koetankin nostaa tätä masentunutta luonnetta ja kehittää täyteen loistoonsa niitä kauniita ominaisuuksia, joita välkähdyksittäin olen hänessä nähnyt, niin tahdon, että kaikki näyttää Louis'n itsensä ansiolta. Tällainen on se kaunis tehtävä, jonka olen ottanut suorittaakseni ja joka riittää naisen kunniaksi. Olen melkein ylpeä siitä, että minulla on salaisuus, joka antaa sisältöä elämälleni, suunnitelma, johon voin kohdistaa kaikki voimani ja jota ei tunne kukaan muu kuin sinä ja Jumala.
Nyt olen melkein onnellinen ja ehk'enpä voisi sitä ollakaan, ellen voisi kertoa kaikkea rakastetulle ystävättärelle, sillä kuinka voisinkaan tätä kertoa hänelle? Onneni loukkaisi häntä, se on täytynyt salata häneltä. Hän on, rakkaani, herkkätunteinen kuin nainen, niinkuin ovat kaikki ne miehet, jotka ovat paljon kärsineet. Kolme kuukautta suhtauduimme toisiimme aivan samoin kuin ennen avioliittoakin. Tällä aikaa olen keksinyt, kuten voit arvatakin, joukon henkilökohtaisia asioita, joista rakkaus riippuu paljon enemmän kuin mitä yleensä luullaan. Kylmyydestäni huolimatta on hänen sielunsa rohkaistunut ja avautunut; hänen kasvonsa ovat saaneet toisen ilmeen ja nuorentuneet. Se loisto, jonka olen mukanani tuonut taloon, on heittänyt hänenkin ylitseen heijastuksensa. Huomaamattani olen tottunut häneen ja hänestä on tullut minulle toinen minä. Näkemällä hänet joka hetki silmäini edessä olen oppinut ymmärtämään sitä yhteellisyyttä, joka vallitsee hänen ruumiinsa ja sielunsa välillä. Elukka, joksi me aviomiestä nimitimme, sinun sanojesi mukaan, on kadonnut. Eräänä kauniina iltana olikin edessäni rakastaja, jonka sanat tunkivat sydämeeni ja jonka käsivarteen nojauduin sanomattomalla nautinnolla.
Ollakseni sinua kohtaan tosi niinkuin Jumalalle, jota ei voi pettää, niin täytyy minun tunnustaa, että ehkä juuri se ihailtava tunnollisuus, jolla hän piti valansa, herätti uteliaisuuden sydämessäni. Häpesin itseäni ja koetin taistella sitä vastaan. Mutta jos tekee vastarintaa vain oman arvonsa säilyttämiseksi, alkaa piankin hieroa sovintoa. Juhla oli siis salainen niinkuin kahden rakastavan kesken, ja on se myös jäävä meidän väliseksi salaisuudeksemme. Kun menet itse naimisiin, olet hyväksyvä vaiteliaisuuteni. Tiedä kuitenkin, ettei mitään puuttunut siitä, mitä hienotunteisin rakkauskaan voi vaatia, ei edes tuota yllättävää puolta, joka niin sanoakseni on tuollaisen silmänräpäyksen kunnia: salaperäisyyden viehätys, jota mielikuvituksemme kaipaa, hurmaus, jolle voi kaiken anteeksiantaa, väkisin valloitettu suostumus, kauan edeltä aavisteltu hekkuman autuus, joka on voittanut sielun jo ennen todellisuudeksi muuttumistaan, kaikki nuo viettelyksen muodot olivat mitä korkeimmassa määrin edustettuina.
Tunnustan sinulle kuitenkin, että minä kaikesta näistä hyvistä puolista huolimatta uudestaan vaadin vapauttani, mutta en tahdo tässä ilmaista kaikkia syitäni. Sinä olet varmasti ainoa sielu koko maailmassa, jolle voin edes puolittain uskoa salaisuuteni. Vaikkakin tavallaan kuuluu puolisolleen, rakasti hän sitten tahi ei, luulen, että kadottaisimme paljon, ellemme salaisi tunteitamme ja ajatuksiamme avioliiton suhteen. Ainoa oikea iloni, joka todellakin on ollut taivaallinen, johtuu siitä, että tiedän antaneeni elämän tuolle mies-raukalle, ennenkuin olen antanut sen lapselle. Louis on saanut takaisin nuoruutensa, voimansa, hilpeytensä. Hän ei ole enää sama mies. Kuin hyvä hengetär olen pyyhkinyt pois hänen mielestään yksin onnettomuuksien muistonkin. Olen muuttanut Louis'n kokonaan toiseksi ihmiseksi, hänestä on tullut ihastuttava. Tietäen varmasti miellyttävänsä minua, paljastaa hän koko henkevyytensä ja tuo itsestään esiin yhä uusia puolia. Olla miehen alituisena onnen lähteenä, silloin kun tämä mies lisäksi tietää sen ja liittää kiitollisuutensa rakkauteen, ah, rakas ystävä, tämä varmuus kehittää sielussa voiman, joka on suurempi suurinta rakkautta. Tämä valtava ja kestävä voima, joka kaikessa yksiviivaisuudessaan silti on vaihtelua täynnä, synnyttää sanalla sanoen perhe-elämän, tuon naisten ihanan luoman, jonka nyt käsitän koko hedelmällisessä kauneudessaan. Hänen vanha isänsä ei enää ole saita, hän antaa sokeasti kaikki, mitä pyydän. Palvelijat ovat iloisia; Louis'n onni näyttää heittävän säteitään kaikkialle tähän taloon, jossa minä rakkaudella vallitsen. Ukko on tyytyväisesti sopeutunut kaikkiin parannuksiin, hän ei ole tahtonut turmella somistustyötäni; hän on minua miellyttääkseen pukeutunut uudenaikaiseen pukuunkin ja puvun mukana on hän ottanut uudet tavatkin. Meillä on englantilaiset hevoset, vaunut, kaleissit, ja sievät kaksipyöräiset kääsit. Palvelijoilla on yksinkertainen, mutta aistikas virkapuku. Niinpä meitä pidetäänkin tuhlaavaisina. Pinnistän koko älyvoimani (en naura ollenkaan) hoitaakseni talouttani säästäväisesti, hankkiakseni mahdollisimman suuret mukavuudet mahdollisimman halvalla.
Olen jo saanut Louis'n vakuutetuksi siitä, kuinka välttämätöntä hänelle on tehdä jotakin, joka hankkii hänelle maansa parasta harrastavan miehen maineen. Velvoitan hänet täydentämään opintonsa. Toivon pian näkeväni hänet departementin neuvoston jäsenenä, tähän asemaan voi hän päästä äitinsä ja minun sukuni välityksellä. Sanoin hänelle aivan suoraan, että olen kunnianhimoinen ja että en ollenkaan pitänyt sopimattomana sitä, että hänen isänsä edelleenkin hoitaisi maatilaamme ja tekisi säästöjä, sillä toivoin, että Louis kokonaan saisi omistaa aikansa politiikalle. Jos saisimme lapsia, toivoin näkeväni heidät kaikki onnellisina ja edullisesti valtioon kiinnitettyinä; minun kunnioitukseni ja kiintymykseni menettämisen uhalla oli hänen oltava departementin edustaja ensi vaaleissa; minun sukuni oli kannattava hänen ehdokkuuttaan ja silloin olisi meillä ilo viettää kaikki talvet Parisissa. Oi, enkelini, siitä innosta, millä hän seuraa neuvoani, näen, kuinka suuresti hän minua rakastaa! Lisäksi kirjoitti hän eilen minulle seuraavanlaisen kirjeen Marseillesta, jonne hän oli matkustanut muutamaksi tunniksi.
"Kun otit vastaan minun rakkauteni, armas Renée'ni, silloin aloin uskoa onneen; mutta nyt en näe sille enää mitään loppua. Menneisyys on vain kuin himmeä muisto, kuin varjo, jolta pohjalta nykyisen onneni hohde vain paremmin astuu esiin. Ollessani lähelläsi ottaa rakkaus minut valtoihinsa niin, etten kykene sinulle ilmaisemaan tunteeni koko laajuutta: voin ainoastaan ihailla, jumaloida sinua. Keksin sanat vasta sitten, kun olen kaukana sinusta. Sinä olet niin täydellisen kaunis ja sinun kauneutesi on niin vakavaa, majesteetillista, että aika tuskin tulee muuttamaan sitä; ja vaikkakin rakkaus puolisoiden kesken ei niin paljon riipu kauneudesta kuin tunteista, jotka sinulla ovat mitä valituinta lajia, niin salli minun kuitenkin sanoa, että tietoisuus siitä, että aina näen sinut kauniina, tuottaa minulle suurta iloa, ja tämä ilo kasvaa joka katseella, jonka heitän sinuun. Sinun kasvojesi arvokkaissa ja sopusointuisissa viivoissa, jotka kuvastavat ylevää sieluasi, ja niiden terveessä värissä on jotakin sanomattoman puhdasta. Mustien silmiesi loiste ja otsasi rohkea kaarevuus todistavat kauniita hyveitäsi, lujaa rakennettasi ja väkevää sydäntäsi, joka on kuin luotu voittamaan elämän myrskyt, jos sellaisia sattuisi tulemaan. Luonteesi pääominaisuus on jalous; en usko tällä kertovani sinulle mitään uutuutta; mutta kirjoitan tämän sanan paperille, jotta tietäisit minun osaavan täysin arvostaa sitä aarretta, minkä omistan. Se vähäinenkin, minkä lahjoitat minulle lemmestäsi, on aina oleva onneni, nyt ja vast'edes; sillä ymmärrän, kuinka suurta on molemminpuolisen vapautemme säilyttäminen, kuten olemme toisillemme luvanneet. Jokaisesta hellyyden osoituksesta saamme kiittää ainoastaan omaa mielihaluamme. Pysymme vapaina ahtaista kahleistamme huolimatta. Ja tulen olemaan sitäkin ylpeämpi täten alituisesti valloittaessani sinut uudestaan, nyt kun tiedän, minkä arvon sinä panet tähän valloitukseen. Jokainen sanasi, hengenvetosi, toimenpiteesi ja ajatuksesi saa minut yhä enemmän ihailemaan ruumiisi ja sielusi suloisuutta. Sinussa on jotakin jumalallista, viisasta, lumoavaa, joka tyydyttää yht'aikaa kaikkia harkinnan ja kunnian, nautinnon ja toivon vaatimuksia ja joka lyhyesti sanoen antaa rakkaudelle suuremman liikkumisalan kuin itse elämä. Oi, enkelini, olkoon rakkauden hyvä henki minulle uskollinen ja olkoon tulevaisuutenikin täynnä tätä hekkumaa, jolla olet koristanut koko elämäni! Milloin olet tuleva äidiksi, jotta näkisin sinun suitsuttavan kiitosuhria elinvoimallesi ja kuulisin sinun tuolla lempeällä äänelläsi ja noiden hienojen, uusien ja erinomaiseen muotoon puettujen ajatuksiesi lämmöllä siunaavan tätä samaa rakkautta, joka on virkistänyt sieluni, kutsunut esiin kykyni, joka on iloni ja ylpeyteni ja josta ammennan uutta elämää kuin taikalähteestä! Niin, olen oleva kaikkea, mitä vain tahdot; minusta on tuleva maalleni hyödyllinen mies ja kaikki kunnia työstäni kuuluu sinulle, sillä sinun tyytyväisyytesi on oleva kaiken toimintani päämäärä."
Noin minä häntä muovailen, rakas ystävä. Tämä tyyli on hänelle jotakin aivan uutta ja vuoden kuluttua on se oleva vielä parempaa. Louis on vielä ensimäisen hurmauksensa vallassa; minä olen siinä suhteessa hänestä edellä; nautin jo siitä jatkuvasta onnen tunteesta, jonka onnellinen avioliitto voi antaa, silloin kun vaimo ja mies, ollen varmoja toisistaan ja tuntien toinen toisensa täydellisesti, ovat oppineet luomaan vaihtelua äärettömyyteen ja tekemään olemassaolon riemun elämän kannattavaksi voimaksi. Tämän todellisten aviopuolisoiden kauniin salaisuuden perille tahdon päästä ja omistaa sen. Näet, että hän, tuo houkko, kuvittelee, että rakastan häntä ikäänkuin hän ei olisikaan mieheni. Olen kuitenkin vasta päässyt jonkunlaiseen aineelliseen kiintymykseen, joka antaa voimaa kestää monenlaista. Muuten on Louis kyllä rakastettava, erittäin tasainen luonteeltaan ja suorittaa yksinkertaisesti ja vaatimattomasti töitä, joista suurin osa miehiä kerskailisi. Lyhyesti, jos en vielä rakastakaan häntä, tunnen voivani pitää hänestä hyvin paljon.
Tällainen olen siis nyt mustine hiuksineni ja mustine silmineni, joiden ripset, sinun sanojesi mukaan, raoittuvat kuin uutimet; majesteetillinen ulkomuotoni ja koko olemukseni on nyt kohotettu hallitsevaan asemaan. Kymmenen vuoden kuluttua, rakkaani, tapaamme toisemme varmaan hyvin onnellisina ja iloisina Parisissa, josta silloin tällöin ryöstän sinut pois viedäkseni sinut kauniiseen keitaaseeni Provencessa. Oi, Louise, älä tee vaaranalaiseksi meidän molempain yhteistä kaunista tulevaisuutta. Älä tee hullutuksia, joilla peloittelet minua! Minä olen mennyt naimisiin vanhan nuorenmiehen kanssa, nai sinä joku nuori vanhus päärien kamarista. Silloin teet oikein.
XIV.
SORIAN HERTTUA PAROONI DE MACUMER'LLE.
Madridissa.
Rakas veljeni, ette ole tehnyt minua Sorian herttuaksi, jotta en myös toimisi niinkun Sorian herttuan sopii. Jos tietäisin, että te harhailette maailmaa ilman niitä etuja, joita varallisuus aina tuo mukanaan, olisi onneni aivan sietämätön. Maria ja minä emme mene naimisiin, ennenkuin olemme saaneet tietää, että olette vastaanottanut sen rahasumman, jonka Urraca on saanut teidän laskuunne. Nämä kaksi miljoonaa ovat teidän omista ja myös Marian säästövaroista… Molemmat olemme rukoilleet saman alttarin ääreen polvistuen, Jumala tietää miten palavasti, sinun onnesi puolesta. Oi veljeni, meidän hartaat toivotuksemme täyttyvät varmasti. Rakkaus, jota etsit ja joka on oleva lohdutuksesi maanpaossa, on astuva luoksesi taivaasta. Maria on kyynelsilmin lukenut kirjeesi ja hän ihailee sinua vilpittömästi. Mitä minuun tulee, olen suostunut ehdotukseesi en itseni, vaan sukumme puolesta. Kuningas on toiminut aivan edellytystesi mukaisesti. Ah, millä halveksinnalla sinä heititkään hänelle hänen halvan ilonsa, aivan kuin viskataan tiikerien eteen niiden saalis! Tahtoisinpa antaa hänen tietää, miten sinä musersit hänet suuruudellasi. Ainoa, jonka olen omistanut itselleni, rakkahin veli, on onneni, Mariani. Niinpä onkin suhteeni sinuun aina oleva niinkuin luodun Luojaansa. Minun ja Marian elämässä on oleva toinenkin päivä yhtä ihana kuin onnellinen hääpäivämme, nimittäin se päivä, jolloin saamme tietää, että sinunkin sydämesi on löytänyt ymmärtäjänsä, että joku nainen sinua rakastaa sillä rakkaudella, jonka sinä ansaitset ja jollaista sinä kaipaat. Älä unohda, että jos elätkin meidän avustuksellamme, niin elämme me myös sinun. Voit huoletta kirjoittaa meille nuntsion osoitteella ja lähettää kirjeet Roomaan. Ranskan lähettiläs Roomassa toimittaa kyllä hyväntahtoisesti ne valtiosihteerille, monsignore Bembonille, jolle meidän legaattimme on asian jo edeltäpäin selittänyt. Kaikki muut tiet ovat huonoja. Hyvästi siis, sinä rakas, ryöstetty veli, rakas maanpakolainen! Ole ainakin ylpeä siitä onnesta, minkä olet voinut meille lahjoittaa, joskaan se ei voi tehdä sinua onnelliseksi: Varmasti on Jumala kuuleva rukouksemme sinun puolestasi.
Fernand.
XV.
LOUISE DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.
Ah enkelini, avioliitto näkyy tekevän ihmisen filosofiksi! Armaat kasvosi lienevät olleet aivan keltaiset, silloin kun kirjoitit minulle noita hirvittäviä ajatuksia ihmiselämästä ja velvollisuuksistamme. Luuletko ehkä voivasi käännyttää minut avioliittoon tuolla maanalaisella työohjelmalla? Voi, siihen ovat siis johtaneet meidän liikaoppineet haaveilumme! Me lähdimme Blois'sta koristuksenamme täydellinen viattomuus ja aseinamme ajattelun terävät keihäät. Tämän puhtaasti henkisen kokemuksen tikarit ovat nyt kääntyneet sinua vastaan. Jos en tuntisi sinua maailman puhtaimmaksi ja enkelimäisimmäksi olennoksi, sanoisin, että sinun laskelmistasi huokuu turmeluksen henki. Mitä ihmettä, olet niin vaipunut maatalousharrastuksiin, että jaoittelet nautintosikin lohkoihin ja hoidat rakkauttasi niinkuin metsiä. Oh, minä mieluummin hukkuisin sydämeni kiihkeihin pyörteisiin kuin eläisin sinun viisaan aritmetiikkasi kuivuudessa. Sinä olit niinkuin minäkin mitä tietorikkain nuori tyttö, sentähden että olimme ajatelleet paljon eräitä asioita; mutta, lapseni, filosofia ilman rakkautta tai väärän rakkauden varjolla on kauhein muoto aviollista ulkokullaisuutta. Älä ole varma siitä, etteikö maailman tuhmin ihminenkin joskus huomaisi viisauden pöllöä ruusu-röykkiösi lymyissä, ja sellainen keksintö on sangen vähän ylösrakentava ja voi ajaa karkuun palavimmankin rakkauden. Leikit kohtaloa, sensijaan että itse olisit sen leikkipallo. Me kehitymme molemmat sangen omituisesti: paljon filosofiaa ja vähän rakkautta, siinä sinun järjestelmäsi; paljon rakkautta ja vähän filosofiaa, siinä taas minun ohjenuorani. Jean-Jacques'in Julie, jota minä luulin professoriksi, on pelkkä ylioppilas sinuun verrattuna. Naishyve, luuletko löytäneesi elämän lopullisen ratkaisun! Voi, nyt teen pilkkaa sinusta, mutta ehkä olet oikeassakin. Sinä olet uhrannut nuoruutesi yhdessä päivässä ja tullut kitsaaksi ennen aikojasi. Epäilemättä on Louis'si tuleva onnelliseksi. Jos hän rakastaa sinua, ja sitä en epäile, ei hän koskaan tule huomaamaan sitä, että sinä perheesi etua valvoessasi käyttäydyt aivan kuin ilonaiset rahaetujaan valvoessaan; ja varmasti hekin tekevät miehet onnellisiksi päättäen siitä mielettömästä tuhlauksesta, jonka esineinä he ovat. Terävänäköinen aviomies olisi epäilemättä edelleenkin ihastunut sinuun, mutta eikö hän kuitenkin lopulta vapautuisi kiitollisuuden tunteestaan naista kohtaan, joka petollisuudesta tekee itselleen jonkinlaisen siveellisen kureliivin ja jonka hengelle se on yhtä välttämätön kuin tuo toinen on hänen ruumiilleen. Mutta minun silmissäni, rakas ystävä, on rakkaus kaikkien hyveiden ruumiillistuma, itse jumaluuden ilmestys! Rakkaudella ei ole mitään tekemistä laskelmien kanssa, se on äärettömyys sielussamme. Etkö ole oman itsesi edessä tahtonut puolustaa sitä kamalaa asemaa, johon nuori tyttö joutuu silloin, kun hän menee naimisiin miehen kanssa, jota hän ainoastaan voi kunnioittaa? Velvollisuus on sinun ainoa mittasi ja ohjeesi, mutta eikö välttämättömyyden mukaan toimiminen kuulu ateistien moraaliin? Toimia tunteen ja rakkauden mukaan, siinä taas naisten salainen laki! Olet tehnyt itsesi mieheksi ja sinun Louis'si on ennen pitkää huomaava olevansa nainen! Oi, rakkaani, kirjeesi on herättänyt mielessäni lukemattomia mietteitä. Olen tullut huomaamaan, että luostari ei koskaan voi korvata äitiä. Rukoilen sinua, sinä ylevä, mustasilmäinen enkelini, joka olet niin puhdas ja niin ylpeä, niin vakava ja ylhäinen, että kiinnittäisit huomiota tähän ensimäiseen valitushuutoon, joka kirjeesi johdosta pääsee huuliltani! Lohduttauduin kuitenkin sillä ajatuksella, että kentiespä par'aikaa juuri sillä hetkellä, jolloin valittelin, rakkaus särki järjen rakennelmia. Ehkäpä itse toimin vielä hullummin mitään ajattelematta, mitään harkitsematta; rakkauden intohimo on luonnonvoima, ja sen logiikka voi olla yhtä julma kuin sinun.
Maanantaina.
Eilen illalla ennenkuin kävin levolle, istuin ikkunan ääressä katsellen taivasta, joka oli yliluonnollisen kirkas. Tähdet kimalsivat niinkuin sinistä huntua kannattavat hopeanaulaset. Yön hiljaisuudessa kuulin jonkun hengittävän ja tähtivalon hämärässä näin espanjalaiseni, joka oravan lailla kyyryeli eräässä boulevardin puussa ja sieltä epäilemättä ihaili ikkunoitani. Tämän huomion ensimäinen seuraus oli se, että vetäydyin takaisin huoneeseeni aivan kuin lamaantunein jäsenin, mutta tämän pelon tunteen pohjalla oli suloista iloa. Olin hervoton ja onnellinen. Ei ainoakaan noista henkevistä ranskalaisista, joka tahtoisivat naida minut, ole vielä keksinyt tulla viettämään öitään jalavan oksilla poliisikamari-seikkailun uhalla. Minun espanjalaiseni oli epäilemättä jo kauan ollut puussa. Hän ei anna minulle enää oppitunteja, mutta hän tahtoo nähtävästi saada niitä itse ja on myös saava. Jospa hän tietäisi kaikki, mitä olen itsekseni lausunut hänen silmiinpistävästä rumuudestaan. Minäkin, Renée-kulta, olen filosofi: Olen tuuminut, että olisi vallan kauheata rakastaa kaunista miestä. Tai eikö se olisi samaa kuin tunnustaa että aistit muodostavat kolme neljäsosaa rakkaudesta, jonka olemukseltaan tulee olla jumalallinen?
Ensimäisestä säikähdyksestä toinnuttuani kurkottauduin hiukan ikkunan puoleen nähdäkseni hänet uudestaan ja näinkin. Silloin hän onton kepin avulla puhalsi ikkunaani suuren lyijykuulan ympärille taitavasti käärityn kirjeen. Jumalani, luuleeko hän, että jätin ikkunan tahallani auki? ajattelin; mutta jos äkillisesti olisin sulkenut sen, olisin sillä tehnyt itseni hänen kanssarikollisekseen. Toimin siis viisaammin, palasin ikkunan ääreen, niinkuin en ollenkaan olisi kuullut hänen kirjelippunsa putoamista, niinkuin en olisi mitään nähnyt, ja sanoin sitten ääneen: — "Tulkaahan toki katsomaan tähtiä, Griffith!" Griffith nukkui vanhanpiian levollista unta. Kuullessaan ääneni katosi mauri puusta nopeasti kuin varjo. Varmaankin oli hän puolikuollut pelosta niinkuin minäkin, sillä en kuullut hänen loittonevan; todennäköisesti jäi hän jalavan juurelle. Runsaan neljännestunnin kuluttua, jolla aikaa vaivuin sinisen avaruuden aistimiseen ja uiskentelin uteliaisuuden valtameressä, suljin vihdoin ikkunan ja paneuduin vuoteeseen ja käärin auki tuon hienon paperin yhtä suurella huolellisuudella kuin konsanaan mikään muinaiskirjoitelmain tutkija Napolissa. Tuntui kuin olisivat sormeni koskettaneet tulta. Mikä hirvittävä valta tuolla miehellä onkaan ylitseni! ajattelin. Lähensin jo paperia kynttilään polttaakseni sen lukematta. Mutta eräs ajatus pidätti minua. Mitä mahtaa hän kirjoittaa minulle, koska hän kirjoittaa salassa? No niin, rakkaani, poltin kuitenkin kirjeen ajatellen, että vaikka kaikki maanpiirin tytöt olisivatkin nielaisemalla lukeneet sen, niin ei sellainen sopinut minulle, Armande Louise Marie de Chaulieulle.
Seuraavana päivänä oli hän italialaisessa oopperassa tavallisella paikallaan, mutta niin perustuslaillinen pääministeri kuin hän on ollutkin, en luule, että hän ulkonaisesta esiintymisestäni saattoi huomata minkäänlaista sisällistä levottomuutta: olin aivan niinkuin en olisi mitään nähnyt enkä mitään saanut edellisenä iltana. Olin tyytyväinen itseeni, mutta hän oli hyvin surullinen. Mies-parka, onhan luonnollista, että rakkaus Espanjassa tulee sisään ikkunasta! Väliajalla hän lähti käytävään kävelemään. Espanjan lähetystön ensimäinen ministeri ilmoitti siitä minulle kertoen samalla hänestä erään erittäin jaloa mielenlaatua todistavan jutun. Ollessaan vielä Sorian herttua piti hänen naida eräs Espanjan kaikkein rikkaimpia perijättäriä, nuori prinsessa Maria Heredia, jonka omaisuus olisi voinut suuresti lievittää hänen maanpakonsa onnettomuutta; mutta näyttää siltä, kuin olisi Maria, jonka vanhemmat olivat kihlanneet jo lapsena, pettänyt heidän toiveensa ja rakastanutkin nuorempaa veljeä; minun Felipeni luopui silloin prinsessa Mariasta ja antautui samalla Espanjan kuninkaan ryöstettäväksi. — "Tuon kaiken hän varmaan teki kuin luonnollisimman asian maailmassa", sanoin minä tuolle nuorelle miehelle. — "Te siis tunnette hänet?" kysyi hän viattomasti. Äitini hymyili. — "Miten on hänen käyvä? Hänhän on tuomittu kuolemaan!" sanoin. — "Joskin hän on kuollut Espanjassa, on hänellä oikeus elää Sardiniassa." — "Oh, onko siis Espanjassakin hautoja?" sanoin ikäänkuin olisin kääntänyt asian leikiksi. — "Espanjassa on kaikkea, yksinpä vanhan ajan espanjalaisiakin", vastasi minulle äitini. — "Sardinian kuningas on, joskaan ei aivan helpolla, myöntänyt parooni de Macumer'lle passin," jatkoi edelleen tuo nuori valtiomies, "ja nyt hänestä on tullut Sardinian alamainen ja hän omistaa Sardiniassa komeita läänityksiä täysine oikeuksineen. Hänellä on linna Sassarissa. Jos Ferdinand VII kuolisi, astuisi Macumer todennäköisesti jälleen valtiolliseen toimeen ja Turinin hovi valitsisi hänet lähettilääkseen. Vaikkakin nuori, on hän…" — "Ah, hän on nuori!" — "Niin, neitiseni, vaikkakin nuori, on hän Espanjan etevimpiä miehiä!" Kuunnellessani sihteerin pakinaa katselin ympärilleni salongissa ja olin kuuntelevinani vain puolella korvalla ilman suurempaa mielenkiintoa, vaikka näin meidän kesken sanottuna olin vallan epätoivoissani siitä, että olin polttanut hänen kirjeensä. Mitenkähän sellainen ihminen silloin ilmaisee ajatuksensa, kun hän rakastaa? Ja hän rakastaa minua! Olla jonkun rakastama ja jumaloima kaikessa salaisuudessa, tietää, että tässä salongissa, jossa kokoontuu Parisin parhaimmisto, omistaa yhden ihmisen kokonaan itseään varten, ilman että kukaan aavistaa sitä, se on jotakin se! Oi, Renée, nyt ymmärrän parisilais-elämän viehätyksen kaikkine tanssiaisineen ja juhlineen. Kaikki on saanut oikean värinsä minun silmissäni. Silloin kun rakastaa, tarvitsee toisia, vaikkapa vain voidakseen uhrata heidät rakastettunsa hyväksi. Tunsin sielussani toisen onnellisen olennon. Tämä hyväili kovasti turhamaisuuttani, itserakkauttani ja ylpeyttäni. Millaisella katseella mahdoinkaan katsella ympärilleni. — "Kas sinua, pikku veitikkaa!" kuiskasi korvaani herttuatar hymyillen. Niin, minun tavattoman ovela äitini oli aavistanut asenteestani jotakin salaista iloa, ja minun täytyi laskea lippu tämän viisaan naisen edessä. Nuo neljä sanaa opettivat minulle enemmän elämänkokemusta, kuin mitä olin voinut hankkia itselleni koko vuonna, sillä meillä on nyt maaliskuu käsissä. Voi, kuukauden kuluttua ei meillä enää ole italialaisia! Miten tulla toimeen ilman tuota ihanaa musiikkia, kun sydän on täynnä rakkautta.
Rakas ystävä, kotiin tultuani avasin ikkunani oikein Chaulieuiden arvoisella päättäväisyydellä ihaillakseni rankkasadetta. Oi, jospa miehet tietäisivät, mikä viehätysvoima sankarillisilla teoilla on meihin, niin olisivat he varmaan hyvin suuria, pelkureistakin tulisi sankareita. Se, mitä olin saanut tietää espanjalaisestani, sai minut kuin kuumeeseen. Olin varma siitä, että hän jälleen olisi siellä valmiina sinkoamaan minulle uuden kirjeen. Nyt en myöskään polttanut sitä: luin sen. Tällainen on siis ensimäinen rakkauskirje, jonka olen saanut, rouva Järkeileväinen: kaikki kirjeet ovat yhteisomaisuuttamme.
"Louise, en rakasta teitä teidän ylevän kauneutenne vuoksi; en rakasta teitä teidän rikkaan henkenne, jalojen tunteittenne tai sen sanomattoman sulouden vuoksi, jota uhoatte, en myöskään ylpeytenne, kuninkaallisen halveksintanne vuoksi kaikkea sitä kohtaan, joka ei kuulu teidän ilmakehäänne, mutta joka ominaisuus ei sulje pois hyvyyttä, sillä teillä on enkelien armeliaisuus. Minä rakastan teitä, Louise, sentähden että olette painanut alas kaikki nämä kuninkaalliset ja ylpeät puolet itsessänne raukan maanpakolaisen hyväksi, sentähden että te pienellä eleellä, katseella olette lohduttanut miestä, joka on niin paljon teitä alempana, että hänellä ei ollut oikeutta pyytää teiltä muuta kuin sääliä, joskin jaloa sääliä. Te olette ainoa nainen maailmassa, joka minun vuokseni on hellyttänyt silmiensä kovuuden, ja koska te annoitte langeta minuun tuon hyväätekeväisen katseenne säteen, silloin kun olin vain tomujyvä jaloissanne, säteen, jota en koskaan muuten olisi saanut, vaikka minulla olisikin ollut kaikki se valta, mikä alamaisella yleensä voi olla, niin täytyy minun saada sanoa teille, Louise, että olette käynyt minulle rakkaaksi, että rakastan teitä teidän oman itsenne vuoksi ilman mitään sivutarkoituksia, ylittäen monella tavoin ne ehdot, jotka määräsitte täydelliselle rakkaudelle. Tietäkää siis, taivaiden korkeimmalle istuimelle asettamani epäjumala, että maailmassa on olemassa eräs sarasenien rodun jälkeläinen, jonka elämä kuuluu teille, jolta voitte pyytää mitä tahansa niinkuin orjalta ja joka pitää kunnianaan saada täyttää käskyjänne. Olen ijäksi antautunut valtoihinne ainoastaan siitä ilosta, että saisin palvella tuota yhtä katsettanne, tuota kättä, jonka te eräänä aamuna ojensitte espanjankielen opettajallenne. Teillä on palvelija, Louise, eikä muuta. Ei, en uskalla ajatellakaan, että koskaan saisin vastarakkautta; mutta ehkäpä voin olla siedettävä uskollisen antaumukseni vuoksi. Siitä aamusta alkaen, jolloin hymyilitte minulle jalon immen hymyä ikäänkuin arvaten yksinäisen ja petetyn sydämeni kurjuuden, siitä alkaen olette ollut rakkauteni valtaistuimella; te olette elämäni itsevaltiatar, ajatusteni kuningatar, sydämeni jumalatar, sieluni valo, kukkieni kukka, balsami, jota hengitän, vereni rikkaus, kirkkauden meri, jonka helmaan vaivun. Yksi ainoa ajatus häiritsi tätä onneani: te itse ette tiennyt, että tämä rajaton alttius kuului teille, että teillä oli käytettävissänne uskollinen käsi, sokea orja, mykkä käskyläinen, aarre, sillä kaikki, mitä omistan, kuuluu teille; lyhyesti sanoen ette tiennyt, että omistitte sydämen, jolle voitte uskoa kaikki, niin, oikean vanhan, hellän mummon sydämen, jolta voitte pyytää mitä tahansa isän, jonka suojelukseen voitte vedota joka asiassa, ystävän, veljen; kaikki nämä tunteet puuttuvat ympäristöstänne, minä tiedän sen. Olen keksinyt yksinäisyytenne salaisuuden. Rohkeuteni on johtunut siitä, että olen tahtonut tehdä teille tiettäväksi, kuinka paljon te omistatte. Ottakaa vastaan kaikki, Louise, te olette antanut minulle sen ainoan elämän, mikä minulla voi olla maailmassa, elämän, joka on uhrautuvalle uskollisuudelle pyhitetty. Jos sallitte minun kietoa kaulaani orjuuden ketjut, ette sillä joudu mihinkään ikävyyksiin: en tule koskaan pyytämään teiltä mitään muuta paitsi iloa tietää, että kuulun teille. Älkää sanoko minulle edes sitä, ettette koskaan tule rakastamaan minua: niinhän se on oleva, minä tiedän sen; minun on rakastettava kaukaa, ilman toivoa ja vain itseäni varten. Tahtoisin kernaasti tietää, huolitteko minut palvelijaksenne, ja olen ajatellut pääni puhki keksiäkseni jonkun todistuskeinon, joka vakuuttaisi teidät siitä, ettette mitenkään loukkaa arvokkaisuuttanne antamalla minulle siitä tiedon, sillä jo olen useita päiviä, teidän tietämättänne, kuulunut teille. Ilmoittakaa se siis minulle siten, että jonakin iltana italialaisessa oopperassa pidätte kädessänne valkoisista ja punaisista kamelioista koottua kukkakimppua; se merkitsee sitä, että mies viimeistä veripisaraansa myöten palvelee jumaloimaansa puhtautta. Sillä on kaikki sovittu; minä hetkenä tahansa huomenna tai kymmenen vuoden kuluttua vain määräätte jotakin, niin kaiken, mikä suinkin ihmisen vallassa on tehdä, on silloin tekevä puolestanne teidän onnellinen palvelijanne Felipe Henarez."
J. K. Tunnusta, rakkaani, että oikeat ylimykset osaavat rakastaa! Mikä afrikkalainen leijonahyppäys! Mikä pidätetty hehku! Mikä usko! Mikä avomielisyys ja sielun suuruus alennustilassakin! Tunsin itseni aivan pieneksi ja kuin huumautuneena kysyin itseltäni: mitä on tehtävä…? Suurelle miehelle tunnusmerkillistä on, että hän sekoittaa kaikki tavalliset laskelmat. Hän on ylevä ja liikuttava, viaton ja jättiläismäinen. Yhdellä ainoalla kirjeellä on hän lyönyt kuoliaaksi sata Lovelacen ja Saint-Preux'n kirjettä. Oh, tämä juuri on todellista rakkautta ilman turhia siekailuja, se on, tai sitä ei ole; mutta jos se kerran on olemassa, täytyy sen esiintyä koko suuruudessaan. Näet, etten keikaile ollenkaan. Kieltää tai myöntää. Näiden kahden vaihtoehdon välillä häilyn yrittämättä ollenkaan millään tekosyyllä verhota päättämättömyyttäni. Milleen väittelylle ei löydy tilaa. Tämä ei ole enää Parisia, vaan Espanjaa ja Itämaita; sanalla sanoen, nyt puhuu minulle abenserragilainen, joka polvistuu katolisen Eevan eteen laskien hänen jalkoihinsa käyrämiekkansa, hevosensa ja päänsä. Otanko vastaan tuon maurien jälkeläisen? Luepa useampaan kertaan tuo espanjalais-sarasenilainen kirje, rakas Renée, ja saat nähdä, että rakkaus on voimakkaampi kaikkia sinun filosofiasi juutalaistinkimyksiä. Tiedätkö mitä, Renée, kannan sinun kirjettäsi sydämelläni, olet porvaristuttanut elämäni! Pitäisikö minun käyttää koukkuteitä? Enkö ole ijät kaiket oleva tuon jalopeuran hallitsijatar, joka minun läheisyydessäni muuttaa karjuntansa nöyriksi ja hartaiksi huokauksiksi? Oi, kuinkahan se onkaan mahtanut karjua luolassaan Hillerin-Bertin-kadun varrella! Tiedän, missä hän asuu, minulla on hänen korttinsa: F., parooni de Macumer. Hän on tehnyt kaiken vastauksen minun puoleltani mahdottomaksi, ei ole muuta keinoa kuin heittää hänelle nuo kaksi kameliaa vasten kasvoja! Mikä pirullinen oveluus piileekään puhtaassa, todellisessa, viattomassa rakkaudessa! Ah, se on suurinta, mitä voi saada naissydän, jonka pitäisi määrätä kantansa aivan yksinkertaisella ja helpolla teolla! Oi, Aasia! Olen lukenut Tuhat ja yksi yötä ja sen olemuksen ydin on tämä: kaksi kukkaa ja kaikki on sanottu. Pienellä kukkakimpulla suoritamme me neljätoista nidettä Clarisse Harlowea. Kiemurtelen tämän kirjeen edessä niinkuin lanka tulessa. Ota kukkaset tai älä ota! Myönnä tai kiellä, surmaa tai anna elämä! Kuitenkin sanoo joku ääni minulle: aseta hänet koetukselle! No hyvä, koettelen häntä!
XVI.
SAMALTA SAMALLE.
Maaliskuulla.
Olen pukeutunut valkoiseen: minulla on valkoisia kamelioita tukassani ja yksi valkoinen kamelia kädessäni, äidilläni on punaisia; otan häneltä yhden, jos niin tahdon. Minulla on vastustamaton halu myydä hänelle hänen punainen kameliansa pienen epäröimisen hinnalla ja tehdä lopullinen päätös vasta sovitulla paikalla. Olen hyvin kaunis. Griffith pyysi saada katsella minua hetkisen. Tämän illan juhlallisuus ja tuon salaisen suostumukseni näytelmä ovat nostaneet värin kasvoilleni; kummallakin poskellani hehkuu punainen kamelia, joka on siihen puhjennut valkoisten keskelle!
Kello yksi.
Kaikki ovat ihailleet minua, yksi ainoa osasi jumaloida. Nähdessään kädessäni valkoisen kamelian, painoi hän päänsä alas ja huomasin hänen käyvän yhtä valkeaksi kuin kukkanen kädessäni, mutta samassa otin äidiltäni punaisen kukan. Saapua teatteriin koristettuna noilla molemmilla kukilla olisi voinut olla sattuma; mutta tämä oli vastaus. Annoin siis suostumukseni. Esitettiin Romeota ja Juliaa, mutta kun sinä et tiedä, mitä on kahden rakastavaisen duetto, et voi ymmärtää sitä onnea, mikä täytti kahden vasta rakkauteen puhjenneen ihmisen sydämet heidän kuunnellessaan tätä jumalallista lemmenlaulua. Paneutuessani levolle kuulin boulevardilta askelten kaikua. Ja nyt, ah enkelini, on sydämeni ja pääni tulessa. Mitä hän tekee, mitä ajattelee? Onko hänellä kenties joku sellainenkin ajatus, jota minä en tunne? Onko hän todellakin tuo joka hetki palvelukseen valmis orja, joka hän on sanonut olevansa? Miten voin päästä siitä varmuuteen? Piileekö hänen sielussaan ehkä joku pieni epäily siitä, että tämä minun myöntymiseni aiheuttaa vielä jonkinlaisen moitteen, katumuksen tai kiitoksen! Rasitan itseäni samanlaisilla rikkiviisailla saivarteluilla kuin naiset Cyrus ja Astrée romaaneissa tai Rakkauden tuomioistuimissa. Mahtaako hän tietää, että rakkaudessa naisten pienimmätkin teot ovat lukemattomien sisällisten taistelujen, tappioiden ja kaikinpuolisen harkinnan tuloksia! Mitä ajatellee hän nyt juuri tällä hetkellä? Kuinka voisin saada hänet kirjoittamaan tänä iltana minulle kaikista tämän päivän yksityiskohdista? Hän on orjani, minun täytyy askarruttaa häntä ja olen musertava hänet työllä.
Sunnuntai-aamuna.
Olen nukkunut vain hyvin vähän. Kello on kaksitoista. Olen antanut
Griffithin kirjoittaa seuraavan kirjeen.
Herra parooni de Macumer'lle.
Neiti de Chaulieu on antanut minulle tehtäväksi, herra parooni, pyytää teiltä takaisin jäljennös eräästä kirjeestä, jonka muuan hänen ystävättäristään oli kirjoittanut hänelle ja jonka te olitte ottanut mukaanne.
Suvaitkaa vastaanottaa j.n.e.
Griffith.
Rakas ystävä, Griffith meni Hillerin-Bertinkadulle ja jätti tämän lemmenviestin orjalleni, joka kirjekuoressa palautti kyynelin kostutetun ohjelmani. Hän totteli minua. Oi rakkaani, hänen täytyi tehdä juuri niin! Joku toinen olisi kieltäytynyt siitä imartelevassa kirjeessä; mutta Saraseni teki niinkuin oli luvannutkin: hän totteli. Olen kyyneliin saakka liikutettu.
XVII.
SAMALTA SAMALLE.
2 p:nä huhtikuuta.
Eilen oli mitä ihanin ilma ja minä pukeuduin kuten ainakin nuori tyttö, jota rakastetaan ja joka tahtoo miellyttää. Pyynnöstäni antoi isäni minulle kaikkein kauneimmat ajoneuvot, mitä Parisista suinkin voi saada: kaksi harmaan-täplikästä hevosta ja erinomaisen hienot vaunut. Lähdin koettelemaan niitä. Olin kuin kukkanen valkoisella silkillä vuoratun päivänvarjoni suojassa. Ajaessani pitkin Champs-Elysées'n lehtokäytävää, näin abenserragini ratsastavan vastaani harvinaisen komealla hevosella; miehet, jotka nykyään melkein kaikki ovat täydellisiä hevoskauppiaita ja -tuntijoita, pysähtyivät katsomaan ja tarkastelemaan häntä. Hän tervehti minua ja minä rohkaisin häntä pienellä ystävällisellä eleellä; hän hiljensi vauhtiaan ja minä saatoin virkahtaa hänelle: — "Ettehän panne pahaksenne, herra parooni, että pyysin teiltä takaisin kirjeen, se oli teille hyödytön… Olette jo sivuuttanut ohjelmani," lisäsin hiljaa. "Teillä on hevonen, joka vetää teidän puoleenne kaikkien huomion", sanoin, — "Tilusteni hoitaja Sardiniassa on turhamaisuudesta lähettänyt sen minulle, sillä tämä arabialaisrotuinen hevonen on syntynyt minun maillani."
Tänä aamuna, rakkaani, ratsasti Henarez englantilaisella raudikolla, joka myös oli sangen kaunis, mutta ei silti herättänyt huomiota: arvosteluni pieni pilkallinen sävy oli riittänyt. Hän tervehti minua ja minä vastasin siihen keveällä päännyökäyksellä. Angoulêmen herttua oli ostanut Macumer'n hevosen. Orjani oli ymmärtänyt, että hän poikkesi sovitusta yksinkertaisuudesta vetäessään kadulla töllistelijöiden huomion puoleensa. Miehen tulee herättää huomiota vain oman itsensä vuoksi eikä hevosensa tai jonkun muun lisännön kustannuksella. Omistaa liian kaunis hevonen on minusta yhtä naurettavaa kuin pitää suurta timanttia paidassaan. Olin mielissäni siitä, että sain hänet kiinni itse teosta ja ehkäpä tämä virhe johtui maanpakolais-raukalle hyvinkin anteeksiannettavasta turhamaisuudesta. Tällainen lapsellisuus huvittaa minua. Oi, sinä minun vanha viisaustieteilijäni! Mahdatko sinä nauttia rakkaustarinoistani yhtä paljon kuin minä kärsin sinun synkästä filosofiastasi? Rakas Filip II hameissa, tuntuuko mukavalta istua vaunuissani? Näetkö tuota nöyrää ja sielukasta, omasta orjuudestaan ylpeää samettikatsetta, jonka ohikulkiessaan heittää minuun tuo todella suuri mies? Hän on minun palveluksessani ja kantaa alati napinreiässään punaista kameliaa, aivan kuin minä silloin kädessäni valkoista. Minkälaisen hohteen rakkaus levittää ympärilleen! Kuinka hyvin nyt ymmärränkään Parisin! Nyt tuntuu kaikki minusta henkevältä. Niin, rakkaus on täällä kauniimpaa, suurempaa, ihanampaa kuin missään muualla. Olen huomannut, etten koskaan voisi levottuuttaa ja kiusata tyhmyriä, sellaiseen ei minulla ole mitään vaikutusvaltaa. Ainoastaan etevät ja henkevät miehet voivat ymmärtää meitä ja ainoastaan heihin ulottuu vaikutuksemme. Oi, ystävä parka, suo anteeksi, minähän vallan unohdin meidän l'Estorademme; mutta etkö sanonut tekeväsi hänestäkin neron! Oh, arvaan kyllä miksi: sinä pistät hänet paistinvartaaseen saadaksesi hänestä kerran ymmärtäjän itsellesi. Hyvästi, olen vähän päästäni vialla enkä tahdo jatkaa.
XVIII.
ROUVA DE L'ESTORADELTA LOUISE DE CHAULIEULLE.
Huhtikuulla.
Rakas enkeli, tai ehkä minun pikemmin pitäisi sanoa, rakas paholainen, olet tehnyt minut tahtomattasi murheelliseksi, ja ellemme olisi kuin yksi ja sama sielu, sanoisin, että olet haavoittanut minua, mutta eikö ihminen usein itsekin haavoita itseään? Näkee hyvin, että sinun ajatuksesi ei vielä ole pysähtynyt sanaan purkautumaton, jota voi käyttää aviovaimoa ja aviomiestä yhdistävästä välikirjasta! En tahdo ruveta väittelemään filosofeja ja lainsäätäjiä vastaan, sen saattavat he paremmin tehdä itse, mutta, rakkaani, tehdessään avioliiton peruuttamattomaksi ja sitoessaan kaikki saman lahjomattoman kaavan alaisiksi, ovat he luoneet liittoja, jotka eroavat toisistaan aivan yhtä paljon kuin asianomaiset yksilötkin; jokaisella on omat muista poikkeavat sisäiset lakinsa; avioliitto maalla, jossa ihmiset joka hetki elävät toistensa lähellä, seuraa kokonaan toisia lakeja kuin talous Parisissa, jossa elämä ryöppyää ohitse kuin virran pyörre; kaupunkiperheessä vallitsevat periaatteet eivät sovellu eivätkä koskaan tule soveltumaan maalaisperheeseen, jossa elämä on hiljaisempaa. Jos elinehdot näin vaihtelevat jo paikkojen mukaan, vaihtelevat ne vielä enemmän luonteiden mukaan. Nerokkaan miehen vaimon ei tarvitse muuta kuin antaa johtaa itseään, ja tyhmyrin vaimon täytyy, välttääkseen mitä suurimpia onnettomuuksia, ottaa ohjat omiin käsiinsä, jos hän kerran tietää olevansa miestään älykkäämpi. Saattaa olla lopultakin perää siinä, että harkinta ja järki johtavat turmelukseen. Eivätkö laskelmat tunne-elämässä juuri ole meille samaa kuin turmelus? Rakkaus, joka järkeilee, on rappeutunutta; se on kaunis ainoastaan silloin, kun se on välitön ja tahaton, noissa ylevissä purkauksissaan, joista kaikki itsekäs on poissa. Oi, ennemmin tai myöhemmin olet sanova minulle, rakkaani: Niin, vilpillisyys on naiselle yhtä välttämätön kuin kureliivit, jos vilpillisyydellä tarkoitetaan sitä, että se, jolla on rohkeutta vaieta, vaikenee, jos vilpillisyydellä tarkoitetaan noita niin tuiki tärkeitä tulevaisuuden laskelmia. Jokainen naimisissa oleva nainen tutustuu oman kärsimyksensä kustannuksella yhteiskuntalakeihin, jotka monessa kohden ovat ristiriidassa luonnon lakien kanssa. Mennessään meidän ijällämme naimisiin voi avioliitossaan saada tusinan lapsia; ja jos niin tapahtuu, teemme samalla kaksitoista rikosta, saamme aikaan kaksitoista onnettomuutta. Emmekö siten saattaisi kurjuuteen ja epätoivoon suloisia, viattomia olentoja? Jota vastoin kaksi lasta merkitsee kahta onnea, kahta hyvää työtä, kahta voimassa olevien lakien ja tapojen kanssa sopusointuista luomaa. Luonnonlaki ja yhteiskuntalaki ovat toisilleen vihollisia ja me olemme se kenttä, jolla ne taistelevat. Nimitätkö sinä turmelukseksi sitä, että aviovaimo viisaudellaan suojelee perhettä syöksymästä perikatoon? Tuollaista julmaa harkintaa tulette vielä itsekin harjoittamaan, ihana paroonitar de Macumer, kun olette rakastamanne miehen ylpeä ja onnellinen puoliso; tai ehkäpä tuo ylevä ja etevä mies säästää teidät siitä ja tekee sen itse. Kuten näet, rakas hupsuttelijani, olemme tutkineet siviililakia aviolliseen rakkauteen nähden. Sinun tulee tietää, että emme ole tilivelvolliset muille kuin itsellemme ja Jumalalle niistä keinoista, joita kulloinkin käytämme kotionnemme ikuistuttamiseksi, ja harkinta, joka tässä suhteessa vie johonkin tulokseen, on silloin arvokkaampi kuin ajattelematon rakkaus, joka tuo perheeseen riitaa, surua ja eripuraisuutta. Olen julmasti tutkinut puolison ja perheenäidin osaa. Niin, rakas enkeli, meidän täytyy olla ylevän valheellisia ollaksemme todellakin sen jalon olennon kaltaisia, jonka näemme itsessämme silloin, kun täytämme velvollisuutemme. Pidät minua petollisena, sentähden että tahdon päivä päivältä vähissä erin opettaa Louis'ta minua tuntemaan; mutta eikö liian suuri toistensa tuntemus ja tuttavallisuus juuri usein vaikuta vieroittavasti? Tahdon askarruttaa hänen ajatuksiaan paljon muulla, jotta ne kääntyisivät pois minusta, hänen oman onnensa vuoksi; ja se ei ole rakkauden laskelmaa. Jos hellyys onkin ehtymätön, niin rakkauden laita ei ole niin: sentähden kuuluukin kunniallisen naisen elämäntehtävään osata jakaa sitä viisaasti, niin että sitä riittää koko elämän ajan. Vaikkakin pelkään, että pidät minua inhoittavana, täytyy minun tunnustaa sinulle, että edelleenkin pidän kiinni periaatteistani sekä uskon toimivani jalosti ja ylevämielisesti. Hyve, armahaiseni, on näet sellainen periaate, jonka ilmaisumuodot vaihtelevat ympäristöjen mukaan: hyve esiintyy aivan erilaisena Provencessa, Konstantinopolissa, Lontoossa ja Parisissa, ilman että se silti lakkaa olemasta hyve. Jokaisen ihmis-elämän kudoksissa on mitä säännöttömimpiä yhdistelmiä; mutta eräältä korkeammalta tasolta katsottuna näyttävät ne kaikki samanlaisilta. Jos tahtoisin nähdä Louis'n onnettomana ja saada aikaan vuode- ja asumus-eron, ei minun tarvitsisi muuta kuin antautua hänen talutusnuoraansa. Minulla ei ole ollut kuten sinulla onnea kohdata tavallista etevämpää olentoa, mutta ehkäpä on minulla onni kehittää hänestä esiin tällainen ylemmyys, ja viiden vuoden kuluttua olen päättänyt yhtyä kanssasi Parisissa. Tuletpa silloin saamaan pienen yllätyksen ja olet varmasti väittävä, että olen vetänyt sinua nenästä ja että herra de l'Estorade syntymästään saakka on ollut erikoisen lahjakas. Mitä noihin ihaniin rakkausseikkailuihin ja mielenliikutuksiin, noihin parvekekohtauksiin tähtien valossa, noihin jumaloimisiin ja jumalaksi julistamisiin tulee, joista kaikista saan pienen heijastuksen sinun kauttasi, niin tiesin, että minun oli niistä luovuttava. Sinä kukoistat ja säteilet elämässä mielesi mukaan, minun elämäni piiri on rajoitettu, la Crampade on minun maailmani; ja sentään soimaat sinä minua niistä varokeinoista, joita hauras, salainen, köyhä rakkaus vaatii tullakseen pysyväiseksi, rikkaaksi ja salaviehkeäksi! Luulin vaimo-asemastani keksineeni esiin rakastajatar-osan viehätyksen ja sinä saat minut melkein punastumaan itseäni. Kumpi meistä molemmista on oikeassa, kumpi väärässä? Ehkäpä olemme kumpikin yhtä oikeassa ja yhtä väärässä, ja ehkäpä saamme hyvinkin kalliisti yhteiskunnalle maksaa pitseistämme, arvonimistämme ja lapsistamme! Minun punaiset kameliani kukkivat minun huulillani, hymyilyinä, jotka puhkeavat noita kahta olentoa, isää ja poikaa varten, joille olen omistanut elämäni ja joihin nähden olen sekä orjattaren että valtiattaren asemassa. Mutta sinun viimeiset kirjeesi, rakas ystävä, tekivät minut tietoiseksi siitä, mitä kaikkea olin kadottanut. Sinä avasit silmäni näkemään naidun naisen uhraukset koko laajuudessaan. Tuskin uskalsin silmäillä noita kauniita, villejä aroja, joilla sinä karkeloit; enkä tahdo puhua niistä kyyneleistä, jotka pyyhin pois silmäkulmastani kirjettäsi lukiessani; mutta kaipaus ei ole samaa kuin katumus ja omantunnontuskat, vaikkapa ne lienevätkin vähän sukua. Sanot: rakkaus tekee filosofiksi! Voi ei, sen tunsin kyllä, kun vuodatin kyyneleitä tietäessäni sinun liitävän pois rakkauden siivillä! Mutta isäni on tuonut minulle luettavaksi viiden paikkakuntamme syvimpiä kirjailijoita, hän kuuluu Bossuet'n jälkeläisiin, noihin julmiin poliitikkoihin, joiden teosten joka sivu muodostaa vakaumusta. Sill'aikaa kuin sinä luit Corinnea, luin minä Bonaldia, siinä koko filosofiani salaisuus; pyhän ja voimakkaan perheen käsite selveni minulle. Bonaldin kannalta oli isäsi oikeassa siinä, mitä hän sanoi sinulle. Hyvästi, rakas Mielikuvitukseni, ystäväni sinä, minun suloinen hulluuteni!
XIX.
LOUISE DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.
No niin, sinä olet oikea naisrakkaus, Renée-ystäväiseni, ja minä olen nyt yhtä mieltä sinun kanssasi siitä, että on kunniallista pettää: oletko tyytyväinen? Sitäpaitsi se mies, joka meitä rakastaa, kuuluu meille; meillä on oikeus tehdä hänestä narri tai nero; mutta useimmin teemme me, näin meidän kesken sanottuna, hänestä narrin. Sinä teet miehestä neron ja säilytät salaisuutesi: todellakin kaksi suuremmoista tehtävää! Ah, jos ei olisi mitään paratiisia, kävisi sinun hullusti, sillä sinä alistut tahalliseen marttyyriuteen. Tahdot saada hänet kunnianhimoiseksi ja säilyttää hänet kuitenkin rakastuneena! Mutta oletpa sinä lapsekas, riittää, jos voit pitää hänet jatkuvasti rakastuneena. Missä määrin on harkinta hyvettä ja hyve harkintaa? Sano! Mutta emme rupea kiivailemaan tästä kysymyksestä, koska Bonald on olemassa. Me olemme ja tahdomme olla hyveellisiä; mutta tällä hetkellä luulen, että sinä olet parempi kuin minä, huolimatta kaikista ihastuttavista kujeistasi. Niin, minä olen hirvittävän vilpillinen tyttö: rakastan Felipeä ja salaan sen häneltä katalalla teeskentelyllä. Tahtoisin oikeastaan nähdä hänen hyppäävän puustaan muurin harjalle, muurin harjalta parvekkeelleni; ja jos hän tekisi toivomusteni mukaisesti, musertaisin hänet halveksinnallani. Kuten näet, olen nyt hirvittävän rehellinen. Mikä pidättää minua? Mikä salaperäinen voima estää minua kertomasta tuolle rakkaalle Felipelle, minkälaiseen onnen tulva-aaltoon hän upottaa minut puhtaalla, ehjällä, suurella, salaisella, täysverisellä rakkaudellaan? Rouva de Mirbel tekee parhaillaan muotokuvaani, ja minä aion antaa sen hänelle, rakkaani. Mikä minua päivä päivältä yhä enemmän hämmästyttää, on se toimeliaisuus kaikilla elämän aloilla, johon rakkaus kiihoittaa. Kuinka mielenkiintoisiksi käyvätkään kaikki ajan hetket, teot ja pienimmät seikatkin! Ja miten ihanasti menneisyys ja tulevaisuus yhtyvät nykyhetkessä! Elää yht'aikaa kaikissa kolmessa aikamuodossa. Onko samoin laita vielä sittenkin, kun onni on omana? Oi, vastaa minulle, sano minulle, mitä onni on, rauhoittaako se vai kiihoittaako? Tappava levottomuus kalvaa minua, en tiedä enää, kuinka käyttäytyä: sydämessäni on joku voima, joka vetää minua hänen puoleensa, kaikesta järjestä ja sovinnaisuuksista huolimatta. Nyt ymmärrän myös uteliaisuutesi Louis'n suhteen, oletko tyytyväinen? Tuo onni, jota Felipe tuntee saadessaan kuulua minulle, hänen etäinen rakkautensa ja hänen tottelevaisuutensa kiusaavat minua yhtä paljon kuin hänen syvä kunnioituksensa harmitti minua silloin, kun hän oli espanjankielen opettajani. Minun tekisi mieleni huutaa hänelle hänen ohikulkiessaan: — "Pölkkypää, jos jo rakastat minun kuvaani; niin kuinka paljon sitten, jos oikein tuntisit minut!"
Oi, Renée, poltathan kirjeeni, eikö niin? Minä olen polttava myös sinun kirjeesi. Jos jonkun muun silmät kuin omamme saisivat nähdä nämä ajatukset, jotka me täten purkaamme suoraan sydämestä sydämeen, niin määräisin Felipen repimään ne häneltä ulos päästä ja ehkäpä vielä hänet tappamaankin, varmemman vakuuden vuoksi.
Maanantaina.
Ah, Renée, kuinka päästä selville ihmisen sydämestä? Isäni täytyy tutustuttaa myös minut tuohon sinun herra Bonaldiisi, ja koska hän on niin viisas, olen kysyvä sitä häneltä. Jumala on hyvin onnellinen voidessaan nähdä ihmisten sydämiin. Olenkohan yhä vielä enkeli tuon miehen mielestä? Siinä kysymys.
Jos joskus jostakin eleestä, katseesta, äänenpainosta huomaisin, että se kunnioitus, jota hän tunsi minua kohtaan ollessaan espanjankielen opettajani, pienimmällä tavalla olisi vähentynyt, olisi minulla voimaa unohtaa kaikki! Miksi tällaisia suuria sanoja ja päätöksiä? kysynet. Tässä syy, rakkaani. Rakastettava isäni, joka käyttäytyy minua kohtaan aivan kuin joku palveleva ritari kaunista italiatarta kohtaan, antoi, kuten olen jo sinulle kertonut, rouva de Mirbelin maalata muotokuvani. Olen kekseliäisyydelläni onnistunut hankkimaan siitä verrattain hyvin tehdyn jäljennöksen voidakseni antaa herttualle sen ja lähettääkseni alkuperäisen Felipelle. Lähetin sen hänelle eilen liittäen oheen nämä kolme riviä:
"Don Felipe, teidän rajattomaan alttiuteenne vastataan sokealla luottamuksella; aika on osoittava, eikö arviointini ehkä ole liian korkea."
Palkinto on suuri, se näyttää melkein lupaukselta, ja, mikä on vielä kauheampaa, kutsulta; mutta mikä sinusta on tuntuva kaikista kauheimmalta, on se, että olen itse tahtonut, että tuo palkinto ilmaisisi lupausta ja kutsua menemättä kuitenkaan niin pitkälle kuin suoranaiseen tarjoumukseen. Jos hänen vastauksessaan on vain "minun Louiseni" tai vaikkapa pelkästään "Louise", on hän kadotettu.
Tiistaina.
Ei, hän ei ole kadotettu. Tuo perustuslaillinen ministeri on ihailtava rakastaja. Tässä hänen kirjeensä.
"Joka hetki, minkä olen viettänyt teitä näkemättä, ovat ajatukseni askarrelleet teissä, olen sulkenut silmäni kaikelta muulta ja vaipunut katselemaan teidän kuvaanne, joka ei koskaan kyllin nopeasti astunut näkyviin unelmieni synkässä linnassa, jonka ainoa valonlähde olitte te. Tästä lähin on katseeni lepäävä tuossa ihmeellisessä norsunluussa, tuossa talismaanissa, niin sanoakseni; sillä heti kun katson siihen, saavat siniset silmänne elämän ja maalaus muuttuu todellisuudeksi. Tämän kirjeen myöhästyminen riippuu siitä, että pitkään aikaan en hennonnut riistäytyä irti kuvanne lumoista ja sen edessä purkautui sanoiksi kaikki se, josta minun tulee vaieta. Niin, eilisestä alkaen sulkeutuneena huoneeseeni kahden teidän kanssanne, olen antautunut ensimäisen kerran elämässäni täydelliselle, häiriytymättömälle ja rajattomalle onnentunteelle. Jos voisitte nähdä, mihin olen teidät asettanut, Pyhän Neitseen ja Jumalan keskelle, niin käsittäisitte, minkälaisessa tuskassa olen viettänyt yön; mutta sanoessani tämän teille en tahtoisi teitä loukata, sillä yksikin katse silmistänne, josta puuttuisi tuo elämääantava, enkelimäinen hyvyyden säteily, tuottaisi minulle niin sanomatonta kärsimystä, että pyydän jo etukäteen anteeksi. Oi, jospa te, minun elämäni ja sieluni kuningatar, voisitte lahjoittaa minulle edes tuhannennen osan siitä rakkaudesta, jota minä tunnen teitä kohtaan!"
"Tuo sana jospa, joka alati liittyy rukoukseeni, on riuduttanut sieluni. Olen ollut uskon ja epäilyn, elämän ja kuoleman, valon ja pimeyden välillä. Rikollinen, joka odottelee tuomionsa julistusta, ei voi olla sen levottomampi kuin minä teidän edessänne syyttäessäni itseäni liiasta rohkeudesta. Teidän huulillanne silloin tällöin näkemäni hymy tyynnytti kuitenkin noita myrskyjä, jotka pelko siitä, että olin pahoittanut mieltänne, oli rinnassani nostattanut. Elämässäni ei vielä kukaan muu, ei edes äitini, ole hymyillyt minulle. Se kaunis nuori tyttö, joka oli määrätty minulle, hylkäsi sydämeni ja lahjoitti rakkautensa veljelleni. Valtiollisella alalla päättyivät ponnistukseni tappioon. Kuninkaani silmissä en koskaan ole nähnyt muuta kuin kostonhimon; ja nuoruudestamme asti olemme olleet niin vihamielisissä suhteissa, että hän piti julmana solvauksena itseään kohtaan sitä cortes'in päätöstä, joka asetti minut valtaan. Kuinka väkeväksi te tehnettekin sieluni, jää sinne sittenkin sijaa epäilykselle. Sitäpaitsi olen itseäni kohtaan aivan oikeudenmukainen; tiedän, kuinka vähän miellyttävä ulkonainen olemukseni on, ja tiedän, kuinka vaikeaa on oikein arvostaa sydäntäni sellaisen kuoren läpi. Saada rakkautta oli minulle enää ainoastaan haave, kun teidät näin. Kun kiinnyin teihin, niin ymmärsin myös samalla, että ainoastaan altis ystävyys saattoi tehdä hellät tunteeni anteeksiannettaviksi. Mutta nyt katsellessani tuota muotokuvaa, kuunnellessani tuon hymyilyn takaa kumpuavia jumalallisia lupauksia, on toivo, jota en enää pitänyt luvallisena itselleni, alkanut jälleen säteillä sielussani. Tätä aamuruskon sarastusta vastaan taistelevat koko ajan epäilyksen pimeät varjot peläten tämän aamunkoiton puhkeamisen loukkaavan teitä. Ei, te ette voi minua rakastaa vielä, minä tunnen sen; mutta mikäli tulette vakuutetuksi minun rajattoman ja ikuisen ystävyyteni järkkymättömyydestä ja voimasta, sikäli olette ehkä antava sille pienen sijan sydämessänne. Jos tämä kunnianhimoni on solvaiseva, niin sanokaa se minulle vihastumatta, ja minä palaan heti entiseen asenteeseeni; mutta jos tahtoisitte oppia minua rakastamaan, niin älkää ilmaisko sitä suinkaan varomattomasti sille, jonka koko elämän-onni on saada yksinomaan ja ainoastaan palvella teitä."
Rakkaani, näitä viimeisiä sanoja lukiessani olin näkevinäni hänet taas edessäni yhtä kalpeana kuin hän oli sinä iltana, jolloin kameliakukalla ilmaisin ottavani vastaan hänen alttiin ystävyytensä aarteen. Näin näissä alistuvissa lauseissa jotakin aivan muuta kuin yksinkertaisen kaunopuheisuuden kukkasen, jollaisia rakastavaiset tavallisesti käyttelevät, ja tunsin sielussani kuin suuren aallonharjan nousun… onnen humauksen.
On ollut kurja ilma enkä ole voinut ajaa Boulogne-metsään antamatta aihetta omituisiin epäluuloihin, sillä äitinikin, joka usein lähtee ulos sateellakin, on pysytellyt yksin kotona.
Keskiviikko-iltana.
Näin hänet oopperassa. Rakkaani, häntä enää tuskin tuntee samaksi ihmiseksi: hän tuli meidän aitioomme ja Sardinian lähettiläs esitti hänet. Luettuaan silmistäni, että hänen rohkeutensa ei ollut minua loukannut, näytti hän joutuvan ikäänkuin pois suunniltaan ja hän nimitti markiisitar d'Espardia neidiksi. Hänen silmänsä säteilivät kirkkaammin kuin kattokruunut. Sitten hän poistui aivan kuin ihminen, joka pelkää tekevänsä jonkun tyhmyyden. — "Parooni de Macumer on rakastunut!" sanoi rouva de Maufrigneuse äidilleni. — "Se on sitäkin kummallisempaa, kun hän on vallasta suistunut ministeri", vastasi äitini. Minulla oli voimaa katsella rouva d'Espardia, rouva de Maulrigneuseä ja äitiäni uteliaan viattomin silmin, aivan kuin henkilö, joka ei ymmärrä vierasta kieltä, mutta koettaa arvata, mitä sanotaan; mutta sisällisesti oli sieluni hekumallisessa riemussa. On olemassa ainoastaan yksi sana, joka ilmaisee mitä tunsin: hurmaus. Felipe rakastaa minua niin suuresti, että hän mielestäni ansaitsee vastarakkauden. Minä olen itse hänen elinhermonsa, ja pidän kädessäni hänen ajatustensa johtolankoja. Lopuksi, jos meidän nyt täytyy sanoa kaikki toisillemme, toivon kärsimättömästi, että hän murtaisi kaikki esteet ja tulisi luokseni pyytämään minua itseltäni, jotta saisin nähdä, käykö tuo tulinen rakkaus jälleen nöyräksi ja tyyneksi katseeni käskystä. Ah, rakas ystävä, keskeytän kirjoittamisen ja vapisen koko ruumiiltani. Kirjoittaessani kuulin ulkoa pientä kolinaa ja nousin pystyyn. Ikkunastani näin hänen kävelevän muurin harjalla henkensä kaupalla. Menin ikkunan luo huoneessani tehden hänelle pienen merkin; hän hyppäsi alas muurilta, joka on kymmenen jalkaa korkea; sitten hän juoksi tietä pitkin niin kauas, että saatoin nähdä hänet, osoittaakseen, ettei hän ollut vahingoittanut itseään. Tämä huomaavaisuus samalla hetkellä, jolloin hän epäilemättä vielä oli vallan pökerryksissä putoamisestaan, liikutti minua niin, että rupesin itkemään, en tiedä miksi. Rumikko-raukkani! Mitä mahtoi hän etsiä, mitä tahtoi hän sanoa minulle?
En tohdi enää panna ajatuksiani paperille, vaan käyn iloissani nukkumaan ajatellen kaikkea sitä, mitä nyt sanoisimme toisillemme, jos olisimme yhdessä. Hyvästi, kaunis kuuromykkä! Minulla ei ole aikaa torua sinua vaitiolostasi; mutta on kulunut jo enemmän kuin kuukausi siitä, kun viimeksi olen saanut sinulta kirjeen. Olisitko ehkä sattumalta tullut onnelliseksi? Eikö sinulla ehkä enää ole tuota vapaata tahtoa, josta olit niin ylpeä ja jonka minä tänä iltana olen ollut vähällä kadottaa.