XX.
RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE CHAULIEULLE.
Toukokuulla.
Jos kerran rakkaus on luomakunnan elämänlähde, niin miksi sulkevat ankarat filosofit sen pois avioliitosta? Minkätähden asettaa yhteiskunta ylimmäksi laiksi sen, että nainen on uhrattava perheelle, kylväen täten välttämättömyyden pakosta avioliittoon ristiriitaisuutta ja tuskallista taistelua? Tämän taistelun on se edellyttänyt ja tiennyt sen niin vaaralliseksi, että se on asestanut miehen meitä vastaan virkavallan valtuuksilla, peläten, että muuten voisimme kaiken tehdä tyhjäksi joko hellyytemme voimalla tai salatun vihan hellittämättömällä sitkeydellä. Tällä hetkellä näen avioliitossa kaksi vastakkaista voimaa, jotka lainsäätäjän olisi pitänyt yhdistää. Milloin mahtavat ne yhdistyä? tuon kysymyksen tein itselleni luettuani sinun kirjeesi. Oi, armas ystävä, yksi ainoa sinun kirjeistäsi murskaa tuon suuren aveyronilaisen kirjailijan pystyttämän rakennuksen, johon jo olin ehtinyt kaikessa mukavuudessa asettua asumaan. Lait ovat vanhojen ukkojen laatimia, sen huomaavat naiset kyllä; he ovat viisaasti kyllä säätäneet, että aviollinen rakkaus ilman oikeaa rakkauden intohimoa ei meitä nöyryytä, ja että naisen on ilman rakkauttakin antauduttava miehelle, heti kun laki sallii miehen ottaa hänet vaimokseen. Ainoastaan perhettä silmälläpitäen ovat he jäljitelleet luontoa, joka ainoastaan pitää huolta rodun säilymisestä. Ennen olin minä olento, nyt olen ainoastaan esine! Olen yksinäisyydessäni pyyhkinyt silmästäni enemmän kuin yhden kyyneleen, jotka kaikki olisin tahtonut vaihtaa lohduttavaan hymyyn. Mistä johtuu meidän kohtaloittemme erilaisuus? Luvallinen rakkaus suurentaa sinun sielusi. Löydät hyveen nautinnosta. Kärsit ainoastaan omasta tahdostasi. Jos menet naimisiin Felipesi kanssa, on velvollisuutesi täyttäminen oleva mitä ihanin ja sielua avartavin tunne. Meidän tulevaisuutemme on täynnä kysymyksiä, joihin levottomalla uteliaisuudella odotan vastausta.
Sinä rakastat, sinua jumaloidaan. Ah, rakas ystävä, antaudu kokonaan tuon kauniin runoelman valtoihin, joka meitä aikoinaan niin paljon askarrutti. Naisellisen kauneuden, joka juuri sinussa ilmenee niin hienona ja henkevänä, on Jumala luonut sitä varten, että se ihastuttaisi ja miellyttäisi: hänellä on omat suunnitelmansa. Niin, enkelini, kätke huolellisesti hellyytesi salaisuus ja aseta Felipe niille hienoille koetuksille alttiiksi, jotka me yhdessä keksimme, voidaksemme päättää, olisiko unelmiemme sankari arvoisemme. Kuitenkin on tärkeämpää tietää, rakastatko sinä häntä kuin rakastaako hän sinua; sillä mikään ei ole sen petollisempaa kuin se kangastus, jonka uteliaisuus, kaipaus ja usko onneen heittävät sieluumme. Sinä, joka meistä kahdesta vielä olet koskettamaton, armahin ystävä, älä ilman varmoja takeita päätä tuota peruuttamattoman avioliiton vaarallista kauppaa, sitä hartaasti pyydän sinulta! Välistä yksi ainoa ele, sana, katse, jossakin kahdenkeskeisessä keskustelussa, jolloin sielut ovat sovinnaisesta tekopyhyydestään vapaita, voi salaman tavoin paljastaa kuiluja. Sinä olet kyllin ylevä ja itsestäsi varma voidaksesi rohkeasti astua polkuja, joilla joku muu eksyisi. Et voi aavistaa, millä levottomuudella seuraan vaiheitasi. Välimatkasta huolimatta näen sinut aivan silmieni edessä, tunnen samoja tunteita kuin sinä. Muistakin siis kirjoittaa minulle kaikesta, älä unohda mitään! Kirjeesi tuovat väkevän elämäntuulahduksen minun muuten niin yksinkertaiseen ja rauhalliseen kotielämääni, joka on yhtä yksitoikkoinen kuin valtamaantie pilvisenä päivänä. Kaikki, mitä täällä taaskin tapahtuu, johtuu yksinomaan minun omista itsekohtaisista taidekeinoistani ja juonistani, joita en nyt tällä kertaa tahdo paljastaa; kerron niistä joskus myöhemmin. Antaudun ja vetäydyn jälleen kuoreeni synkän itsepäisesti vaihdellen toivon ja epätoivon välillä. Ehkäpä vaadin elämältä enemmän onnea kuin mitä se on velvollinen meille antamaan. Nuorella ijällä olemme niin kerkkäät vaatimaan, että todellisuus vastaisi ihannetta. Tätä kaikkea miettiessäni, aivan yksin, pienen kallion kupeella puutarhassani, olen tullut siihen ajatukseen, että rakkaus avioliitossa on pelkkä sattuma, jolle on mahdotonta perustaa yleistä vallitsevaa lakia. Aveyronilainen filosofini on oikeassa käsittäessään perheen ainoaksi mahdolliseksi yhteiskuntasiteeksi ja alistaessaan sille naisen, niinkuin on tapahtunutkin kaikkina aikoina. Ratkaisun tälle suurelle ja meidän mielestämme melkein hirvittävälle kysymykselle antaa ensimäinen lapsi. Siksipä tahtoisinkin tulla äidiksi, jos ei muun vuoksi, niin siksi, että sieluni hivuttava toimintahalu saisi tyydytystä.
Louis on edelleenkin ihailtavan hyvä, hänen rakkautensa on toimivaa ja minun hellyyteni on käsitteellistä; hän on onnellinen, hän poimii yksinään kukkaset kiinnittämättä huomiota sen maaperän ponnistuksiin, joka ne on tuottanut. Onnellinen itsekkäisyys! Mutta ottakoon kuinka kovalle tahansa, lainaan itseni hänen harhakuvitelmiensa esineeksi, aivan kuin äiti, sen käsityksen mukaan, mikä minulla on äidistä, tekee kaikkensa tuottaakseen iloa lapselleen. Hänen ilonsa on niin syvä, että se pimittää hänen selvänäköisyytensä ja heittää heijastuksen minunkin ylitseni. Johdan hänet harhaan pienellä hymyllä tai tyytyväisellä katseella, joka johtuu siitä tietoisuudesta, että teen hänet onnelliseksi. Niinpä se hyväilynimi, jota kotioloissa käytän hänelle puhellessani, kuuluukin: "lapseni!" Odotan hedelmää näistä monista rukouksistani, jotka jäävät salaisuudeksi Jumalan, sinun ja minun välille. Äitiys on yritys, jolle olen antanut rajattomasti luottoa; se on minulle jo nyt niin suuressa velassa, että pelkään, että en lähestulkoonkaan saa kaikkea takaisin; sen pitäisi kehittää tarmoani ja laajentaa sydäntäni, sen pitäisi palkita menetykseni rajattomilla iloilla. Oi, Jumalani, kunpa en pettyisi! Siinä on koko minun tulevaisuuteni ja niin hirveätä kuin se onkin — koko hyveeni perusta.
XXI.
LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Kesäkuulla.
Rakas naitu hirveni, sinun kirjeesi saapui juuri parahiksi oikeuttaakseen minut tekemään erään rohkean teon, jota olen ajatellut yötä päivää. En tiedä, mikä himo minussa palaa tuntemattomiin tai, jos niin tahdot, kiellettyihin asioihin, mutta se levottuuttaa minua ja osoittaa selvästi, että sieluni sisimmässä par'aikaa on käymässä taistelu yhteiskunnan ja luonnon lakien välillä. En tiedä, onko luonto minussa voimakkaampi kuin yhteiskunta, mutta yllätän itseni hieromasta sovintoa näiden molempien voimien välille. Joka tapauksessa puhuakseni kyllin selvästi, tahtoisin puhua Felipen kanssa kahden kesken, jonakin yöllisenä hetkenä lehmusten alla puutarhan kolkassa. Tämä tahto on kylläkin kotoisin erään nuoren tytön aivoista, joka hyvin ansaitsee saada liikanimen älykäs vekkuli! Tämän nimen on herttuatar minulle leikillään antanut ja isäni yhtyy siihen täydellisesti. Siitä huolimatta pidän tätä harha-askelta varovaisena ja viisaana. Samalla kuin täten palkitsen Felipeäni kaikista niistä monista öistä, jotka hän on viettänyt puutarhamuurin vierellä, tahdon tietää, mitä hän tuumaa tästä kirjeestäni ja miten hän sellaisessa tilanteessa käyttäytyy; jos hän jumaloi tätä virhettäni, teen hänet rakkaaksi puolisokseni, mutta ellei hän silloin ole vielä kunnioittavampi ja värisevämpi kuin ratsastaessaan ohitseni ja tervehtiessään minua Champs-Elysées'lla, niin en tahdo nähdä häntä enää milloinkaan. Mitä taas maailmaan tulee, on varmasti vähemmän vaarallista tavata rakastettuani täten kuin hymyillä hänelle rouva de Maufrigneusen tai vanhan markiisitar de Beauseantin luona, joiden salongeissa meitä ympäröivät vakoilijat, sillä arvaa sen, millä silmillä seurataan sellaista tyttöä, jonka epäillään tuntevan lämpimämpiä tunteita Macumer'n tapaista hirviötä kohtaan! Oi, jospa tietäisit, millaisessa jännityksessä itse olen ajatellessani tätä suunnitelmaa, kuinka jo etukäteen kuvittelen, miten se on tapahtuva! Ja kuinka olenkaan kaivannut sinua; olisimme viettäneet muutamia hauskoja hetkiä yhdessä keskustellen, epätietoisuuden ihanissa sokkeloissa ja jo etukäteen nauttien kaikista tuollaisen ensimäisen yökohtauksen hyvistä ja pahoista puolista, pimeässä ja hiljaisuudessa, Chaulieun linnan kauniiden lehmusten varjossa, kuun hopeaisen häilähtelyn satumailla. Pamppailevin sydämin olen hokenut: — "Ah, Renée, missä viivytkään?" Sinun kirjeesi oli kuin tulta tappuroihin ja viimeisetkin epäröimiseni haihtuivat. Heitin hämmästyneelle ihailijalleni ikkunasta tarkan piirustuksen pienen puutarhaportin avaimesta liittäen myötä seuraavan kirjelmän:
"Tahdotaan estää teitä tekemästä tuhmuuksia. Taittaessanne niskanne vahingoittaisitte sen henkilön mainetta, jota sanotte rakastavanne. Oletteko uuden kunnioituksen osoituksen arvoinen ja ansaitsetteko sitä, että teitä puhutellaan sillä hetkellä, jolloin kuu jättää varjoon lehmukset puutarhan kolkassa?"
Eilen kello yksi, juuri kun Griffith oli menossa levolle, sanoin hänelle: — "Ottakaa shaalinne ja seuratkaa minua, ystäväiseni, tahdon mennä puutarhan perälle kenenkään huomaamatta!" Hän ei vastannut sanaakaan, vaan tuli mukaani. Mitkä tunteet täyttivätkään mieleni, Renée-ystäväni! Odotettuani häntä hetkisen suloisen pikku jännityksen vallassa näin hänen hiipivän esiin kuin varjon. Tultuamme onnellisesti alas puutarhaan, sanoin Griffithille: — "Älkää hämmästykö, siellä on parooni de Macumer ja juuri hänen vuoksensa olen ottanut teidät mukaani." Hän ei sanonut siihen mitään.
"Mitä tahdotte minulta?" kysyi minulta Felipe äänellä, jonka kiihtynyt sävy ilmaisi, että hameittemme kahina yön hiljaisuudessa ja askeltemme rapina hiekkakäytävällä, niin kevyesti kuin liikummekin, oli saanut hänen mielensä järkytetyksi.
"Tahdon sanoa teille sen, mitä en voi kirjoittaa", vastasin minä.
Griffith väistyi muutaman askeleen syrjään meistä. Oli tuollainen leuto yö, täynnä kukkien tuoksua. Tunsin tällä hetkellä juovuttavaa iloa siitä, että olin melkein yksin hänen kanssaan tässä lehmusten lempeässä hämärässä, jota vastaan puutarha talon seinästä takaisin heijastuvassa valkeassa kuunvalossa hohti kaksinverroin kirkkaana. Tämä vastakohtaisuus tuntui antavan jonkinlaisen kuvan rakkauden salaisuudesta, jonka täytyi päättyä loistavan avioliiton julkinäytelmään. Pari silmänräpäystä kesti tätä uuden tilanteen aiheuttamaa salaperäistä nautintoa, jolloin kumpikin olimme yhtä hämmästyneitä; sitten sain minä ensimäiseksi puhekykyni.
"Vaikkakaan en pelkää panettelua, en kuitenkaan tahdo, että enää kiipeätte tuohon puuhun", sanoin minä osoittaen jalavaa, "tai muurille. Olette jo kyllin kauan käyttäytynyt niinkuin koulupoika ja minä kuin pensionityttö; nyt on meidän ohjattava tunteemme arvomme mukaisiksi. Jos olisitte pudonnut ja vaikka saanut surmanne, kuolisin minä häväistynä…" — Loin katseeni häneen; hän oli käynyt kuolonkalpeaksi. — "Ja jos joku olisi yllättänyt teidät, niin olisi heti epäilty äitiäni ja minua…"
"Anteeksi", sanoi hän heikosti.
"Kulkekaa bulevardin käytävällä, kuulen kyllä askeleenne, ja kun tahdon tavata teitä, avaan ikkunani, mutta en tahdo asettaa teitä enkä itseäni tälle vaaralle alttiiksi muutoin kuin erittäin tärkeässä tapauksessa. Miksi olette ajattelemattomuudellanne pakoittanut minut tähän toiseen vaaralliseen toimenpiteeseen, joka helposti voi antaa huonon ajatuksen minusta?" — Näin hänen silmissään kyyneleitä, jotka mielestäni olivat paras vastaus. — "Ymmärrätte varmaan", jatkoin hymyillen, "että tämä askel minun puoleltani on hyvin uskallettu…"
Kuljettuamme pari kierrosta äänettöminä lehvien alla sanoi hän:
"Pidätte minua varmaankin tuhmana; ja minä olenkin siihen määrin onnen huumaama, että se lamauttaa kaiken ajatukseni ja voimani, mutta tietäkää edes se seikka, että te minun silmissäni pyhitätte tekonne vain sillä, että suvaitsette tehdä ne. Kunnioitus, jota tunnen teitä kohtaan, on vain verrattavissa siihen, jota tunnen Jumalaa kohtaan. Sitäpaitsi onhan miss Griffith täällä."
"Hän on täällä muiden, ei meidän vuoksemme Felipe", sanoin vilkkaasti.
Hän ymmärsi, mitä tarkoitin, rakkaani.
"Tiedän kyllä," jatkoi hän katsoen minuun nöyrästi, "että, vaikka hän ei olisikaan täällä, käyttäytyisimme aivan samoin kuin jos hän näkisi meidät; vaikka emme olekaan ihmisten näkyvissä, olemme kuitenkin aina Jumalan kasvojen edessä, ja me tarvitsemme yhtähyvin oman kunnioituksemme kuin maailman."
"Kiitos, Felipe," sanoin minä ja ojensin hänelle käteni tavalla, joka sinun olisi pitänyt nähdä. "Nainen, muistakaakin pitää minua naisena, on aina hyvin taipuvainen rakastamaan miestä, joka ymmärtää häntä. Niin, mutta ainoastaan taipuvainen", jatkoin minä painaen sormen huulilleni. "En tahdo, että elätätte itsessänne suurempaa toivoa kuin mitä minä voin teille antaa. Sydämeni on kuuluva ainoastaan sille, joka voi lukea sitä ja tuntea sen. Vaikk'eivät tunteemme olisikaan aivan samanlaisia, täytyy niiden silti olla yhtä laajoja ja yhtä korkeita. En ollenkaan tahdo tehdä itseäni suuremmaksi kuin mitä olen; niihin hyviin ominaisuuksiin, joita luulen itselläni olevan, liittyy, myös vikoja; mutta ellei minulla niitä olisi, olisin vallan epätoivoinen."
"Koska olette ottanut minut palvelijaksenne, olette samalla antanut minulle luvan rakastaa teitä," sanoi hän vapisevalla äänellä ja katsoen silmiini koko ajan; "olen saanut enemmän kuin toivoin."
"Mutta," vastasin minä vilkkaasti, "minusta on teidän osanne parempi kuin minun; eikä minulla olisi mitään vastaan saada vaihtaa osia, mutta se asia riippuu kokonaan teistä."
"Nyt täytyy minun kiittää teitä," sanoi hän, "tiedän, mikä on rehellisen rakastajan velvollisuus. Minun täytyy osoittaa teille olevani teidän arvoisenne ja teillä on oikeus koetella minua niin kauan kuin haluatte. Jumalani! Voittehan hyljätä minut, jos petän toiveenne."
"Tiedän, että rakastatte minua," vastasin. "Tähän asti (korostin julmasti nämä sanat) olen antanut etusijan teille, siksipä olettekin nyt täällä."
Kävelimme taas jonkun askeleen keskustellen ja minun täytyy tunnustaa sinulle, että espanjalaiseni, jonka levottomuus oli haihtunut, nyt mitä kaunopuheisimmin tulkitsi sydämensä tunteita, ei intohimoaan, vaan hellyyttään; sillä hän osasi ihailtavasti selittää tunteensa vertaamalla niitä jumalalliseen rakkauteen. Hänen sydämeen tunkeva äänensä, joka vielä erikoisesti tehosti hänen jo muutenkin niin oikeita ajatuksiaan, muistutti satakielen säveltä. Hän puhui hiljaa, kauniilla, sointuvalla äänellään ja hänen sanansa seurasivat toisiaan nopeasti kuin virran laineet, hänen sydämensä tulvi yli äyräittensä. — "Lopettakaa", sanoin minä, "olen jo viipynyt kauemmin kuin minun olisi pitänyt…" Ja pienellä eleellä sanoin hänelle jäähyväiset. — "Olette kihloissa neiti", sanoi Griffith — "Ehkäpä olisin sitä Englannissa, mutta en Ranskassa", vastasin välinpitämättömästi. "Tahdon mennä naimisiin rakkaudesta enkä pettyä; siinä kaikki." Kuten näet, rakas ystävä, on minun laitani sama kuin Mahometin ja vuoren: menin itse rakkauden luo, kun ei se tullut minun luokseni.
Perjantaina.
Olen jälleen nähnyt orjani; hän on käynyt pelokkaaksi ja hänen ilmeessään on jotakin salaperäistä ja harrasta, joka suuresti miellyttää minua; hän näyttää nyt olevan yksinomaan minun valtani ja kunniani palveluksessa. Mutta ei mikään hänen katseissaan eikä käytöksessään ilmianna noille muuten niin herkkä-aavisteisille maailmannaisille sitä ääretöntä rakkautta, jonka minä yksin näen. En kuitenkaan, rakas ystäväni, laisinkaan ole silmittömästi ihastunut, hallittu ja vallittu; päinvastoin juuri minä itse ihastutan, hallitsen ja vallitsen… No niin, punnitsen asiaa. Oi, tahtoisinpa melkein takaisin sen pelon, jonka muinoin tuon hylkimäni aatelittoman opettajani salainen lumousvoima minussa vaikutti. On kahta lajia rakkautta: sellaista, joka käskee, ja sellaista, joka tottelee, ne ovat aivan erilaisia ja herättävät erilaista intohimoa ja niitä ei saa sekoittaa toisiinsa; voidakseen tehdä tilinsä elämän kanssa on naisen kenties tutustuttava näihin molempiin. Voivatko nämä molemmat intohimon lajit yhdistyä? Voiko mies, jonka rakkauden me olemme herättäneet, myös herättää meissä vastarakkauden? Onko Felipe jonakin päivänä oleva minun herrani? Olenko minäkin vapiseva, jos hän vapisee? Nämä kysymykset saavat minut empimään. Hän on hyvin sokea. Hänen sijassaan olisin pitänyt lehmusten alla odottelevaa neiti de Chaulieutä liian miellyttämisenhaluisena, liian kylmänä, hillittynä ja laskevaisena. Ei, tämä ei ole rakastamista, tämä on leikkimistä tulen kanssa. Felipe miellyttää minua edelleen, mutta nyt olen levollinen, mukavuutta harrastava. Ei mitään esteitä enää, miten hirveätä! Sisäinen jänne löyhtyy minussa, kaikki heikontuu, ja pelkään kysellä itseltäni asian oikeaa laitaa. Hän teki väärin kätkiessään minulta rakkautensa rajun voiman; hän jätti määräämisvallan minulle itselleni. Lyhyesti sanoen, en voita mitään tämäntapaisilla harha-askelilla. Niin, rakas ystävä, kuinka suloinen muisto tuosta puiden siimeksessä vietetystä puolituntisesta minulla onkin, on sen suoma nautinto kuitenkin paljon pienempi niiden tunteiden tenhoa, joiden kanssa kamppailin epäröidessäni: Menenkö sinne? Vai enkö mene? Kirjoitanko hänelle! Vai enkö kirjoita? Onkohan samoin kaikkien ilojemme laita? Onko parempi siirtää ne toistaiseksi vai nauttia niistä? Onko toivo arvokkaampaa kuin omistaminen? Ovatko rikkaatkin köyhiä? Olemmeko me molemmat ehkä antaneet tunteelle liian suuren liikkumisalan kehittäessämme mielikuvitusvoimamme rajattomiin asti? On hetkiä, jolloin tämä ajatus saa minut jäykistymään. Tiedätkö miksi? Olen vähän aikeissa tulla puutarhakohtaukseen ilman Griffithiä. Kuinka pitkälle mahdan mennäkään tätä tietä? Mielikuvituksella ei ole mitään rajoja, mutta nautinnoilla on. Sano minulle, sinä rakas korsettiin puettu tohtori, kuinka on yhdistettävä nämä molemmat naisen elämälle niin tärkeät ehdot?
XXII.
LOUISE FELIPELLE.
En ole tyytyväinen teihin. Ellette ole vuodattanut kyyneleitä Racinen Béreniceä lukiessanne, ellette tästä kappaleesta ole löytänyt maailman hirveintä murhenäytelmän aihetta, ette ymmärrä minua, emme koskaan voi ymmärtää toisiamme: särkekäämme liittomme, älkäämme enää tavatko toisiamme, unohtakaa minut; sillä ellette anna minulle tyydyttävää vastausta, tahdon unohtaa teidät, olette vast'edes oleva minulle vain muuan herra parooni de Macumer, tai pikemmin ette yhtään mitään; te olette oleva minulle tyhjää ilmaa, niinkuin ei teitä koskaan olisi ollutkaan. Eilen rouva d'Espardin luona oli teidän kasvoillanne jonkinlainen tyytyväinen ilme, joka oli minulle mitä suurimmassa määrässä vastenmielinen. Tunnutte olevan kovin varma siitä, että teitä rakastetaan. Toisin sanoen, teidän henkenne vapaus kauhistutti minua enkä enää tuntenut teitä siksi palvelijaksi, jona ensimäisessä kirjeessänne esititte itsenne. Ette ollenkaan ollut hajamielinen, niinkuin rakastuneen miehen tulee olla, vaan päinvastoin sinkauttelitte mitä nerokkaimpia kompasanoja. Niin ei käyttäydy tosi uskovainen; hän on aina alakuloinen jumaluutensa edessä. Jos kerran en ole yli kaikkien muiden naisten kohoava, korkeampi olento, jos ette näe minussa itse elonlähdettänne, olen vielä mitättömämpi kuin tavallinen nainen, sentähden että tällä hetkellä olen ainoastaan nainen. Olette herättänyt epäluuloni, Felipe; kapinan henki on voittanut hellyyden, ja kun olen tarkastellut teidän entisyyttänne, olen huomannut, että minulla on täysi syy olla epäluuloinen. Tietäkää siis, te herra Espanjan perustuslaillinen ministeri, että olen perinpohjin pohtinut sukupuoleni kurjaa asemaa. Viattomuudessaan ovat käteni vahingoittumattomina pidelleet palavia soihtuja. Kuulkaa siis tarkasti, mitä nuori kokemukseni on minulle opettanut ja mitä nyt kertaan teille. Kaikissa muissa asioissa on kaksinaisuudella, epärehellisyydellä, rikotuilla lupauksilla tuomarinsa, ja nämä tuomarit määräävät rangaistuksia; mutta niin ei ole laita rakkaudessa, jonka samalla kertaa on oltava uhri, syyttäjä, asianajaja, tuomioistuin ja pyöveli; sillä julmin uskottomuuskin, kauhein rikoskin jää tuntemattomaksi, tapahtuu vain sielujen syvyyksissä, joissa ei ole todistajaa, ja luonnollisesti on loukatullekin edullisinta vaieta asiasta. Rakkaudella on senvuoksi aivan oma lakikirjansa, oma kostonsa; maailmalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Minä puolestani olen kuitenkin vakaasti päättänyt, että en koskaan anna anteeksi rikosta, ja sydämen asioissa ei mikään ole vähäarvoista. Eilen olitte aivan sellaisen ihmisen näköinen, joka varmasti tietää olevansa rakastettu. Tekisittekin väärin, ellette olisi varma siitä, mutta minun silmissäni olisitte rikollinen, jos tämä varmuus riistäisi teiltä sen luonnollisen miellyttäväisyyden, jonka epävarma toivo ennen valoi koko olemukseenne. En tahdo nähdä teitä pelokkaana enkä suuriluuloisena, en tahdo, että joka hetki vapisette kadottavanne kiintymykseni, sillä sellainen olisi loukkaavaa; mutta en myöskään tahdo, että varmuus saa teidät välinpitämättömästi kohtelemaan rakkautta. Ette koskaan saa olla vapaampi kuin mitä minä itse olen. Ellette tiedä, millainen kidutus yksi ainoakin epäilyn pilkahdus on sielulle, niin olkaa varoillanne, etten vielä opeta teitä sitä tuntemaan. Yhdessä ainoassa katseessa olen antanut koko sieluni teille ja te olette lukinnut sen lippaaseenne. Täten on teidän haltuunne uskottu puhtaimmat tunteet, mitä vielä milloinkaan kenenkään nuoren tytön sielussa on ollut. Harkinta, ajattelu, josta olen maininnut teille, ovat ainoastaan rikastuttaneet päätä; mutta kun haavoittunut sydän anoo neuvoa järjeltä, niin silloin on, uskokaa minua, tuossa nuoressa tytössä jotakin enkelimäistä, joka tietää kaikki ja voi kaikki. Minä vannon teille, Felipe, että, jos rakastatte minua, kuten uskon, ja jos saatte minut epäilemään, että ne pelon, tottelevaisuuden, kunnioittavan odotuksen ja alamaisten toivomusten tunteet, joita sanotte tuntevanne minua kohtaan, vähimmälläkään tavalla ovat heikontuneet, niin, jos jonakin päivänä huomaan pienimmänkin laimentumisen tässä kauniissa ensi-lemmessä, jonka sielunne on minun sieluuni välittänyt, niin en sano teille mitään, en kiusaa teitä enemmän tai vähemmän arvokkaalla tavalla, en osoita ylpeyttäni enkä suuttumustani, en edes tällaisen nuhtelevan kirjeen muodossa; en sano silloin mitään, Felipe; olen oleva ainoastaan surumielinen niinkuin ihmiset, jotka tuntevat kuoleman lähestyvän; mutta en kuole, ennenkuin olen julmasti poltinraudalla merkinnyt elämänne, ennenkuin olen mitä häpeällisimmällä tavalla häväissyt muinaisen lemmittynne ja valanut sydämeenne ikuiset omantunnonvaivat, sillä olette silloin näkevä minut maan päällä, ihmisten silmissä kadotettuna ja iankaikkisuudessa tuomittuna olentona.
Älkää sentähden koskaan herättäkö mustasukkaisuuttani johonkin toiseen onnellisempaan, pyhästi rakastettuun Louiseen, jonka sielu saisi kukkia ja kehkeytyä vapaasti varjottoman rakkauden mailla ja joka Danten yleväin sanojen mukaan saisi omistaa:
Senza brama, sicura ricchezza. [Pelvotta aarteita ikikestäviä.]
Tietäkää, että olen perinpohjin tutkinut hänen helvettinsä keksiäni sieltä tuskaisimman kaikista kidutuksista, jonkun hirvittävän sielullisen rangaistuksen, jonka voisin yhdistää Jumalan kostoon.
Eilen käyttäytymisenne johdosta iski äkkiä epäluulon kylmä ja julma tikari sydämeeni. Ymmärrättekö? Olen epäillyt teitä ja kärsinyt niin äärettömästi, etten enää tahdo epäillä. Jos teidän mielestänne minun palveluksessani on liian raskas olla, niin luopukaa siitä, en suutu siitä ollenkaan. Tiedänhän, että olette nerokas mies. Varatkaa sielunne kaikki kukat minua varten, kulkekaa sidotuin silmin muun maailman ohi, kieltäytykää kuuntelemasta imarteluja, kiitosta ja kohteliaisuuksia. Tulkaa mieluummin luokseni vihan, panettelun ja halveksinnan taakalla kuormattuna, kertokaa minulle, että naiset eivät tunne teitä, että he menevät teidän ohitsenne luomatta silmäystäkään teihin ja että kukaan heistä ei voisi teitä rakastaa; kas silloin vasta todella tulette tuntemaan, mitä kaikkea naisen sydän ja hänen rakkautensa voi teille lahjoittaa. Niin hyvin kätketty täytyy aarteemme olla, että koko maailma voi vaikka polkea sitä jaloin edes aavistamatta sen olemassa-oloa. Jos olisitte ollut kaunis, en todennäköisesti koskaan olisi kiinnittänyt mitään huomiota teihin enkä koskaan olisi keksinyt, että teissä on kokonainen maailma niitä ominaisuuksia, jotka herättävät rakkautta; ja vaikkakin yleensä tunnemme näitä syitä yhtä vähän kuin tiedämme, miten aurinko saa kukat puhkeamaan ja hedelmät kypsymään, niin on niiden joukossa kuitenkin yksi, jonka tunnen ja joka ihastuttaa minua. Teidän yleväin kasvojenne luonnepiirteet ja ilmeet puhuvat ymmärrettävää kieltä ainoastaan minulle. Ainoastaan minulla on voima uudestaan muovailla teitä, tehdä teistä kadehdittavin olento maan pinnalla; en sentähden soisi teidän henkenne hetkeäkään pakoilevan minun vaikutusvaltaani; se ei saa paljastaa itseään muille, yhtä vähän kuin kaunis suunne ja kasvonpiirteenne saavat hurmata muita. Minun yksin on saatava sytyttää teidän neronne valo, samoin kuin sytytän tulenlieskan silmiinne. Olkaa edelleenkin se synkkä, kylmä, nyreä ja ylenkatseellinen espanjalainen ylimys, mikä te olitte ennen. Olitte ikäänkuin jonkinlainen villi ja hävitetty alue, jonka raunioihin ei kukaan uskaltanut; teitä katseltiin kaukaa; ja nyt alatte hyväntahtoisesti raivata tietä, jotta koko maailma pääsisi luoksenne, ja muututte rakastettavaksi parisilaiseksi. Ettekö enää muista ohjelmaani? Teidän ilonne kieli vähän liiaksi rakkaudestanne. Ilman minun varoittavaa katsettani, olisitte antanut Parisin terävänäköisimmän, ilvehtivimmän ja sukkelimman salongin tietoon, että Armande Louise Marie de Chaulieu sähköitti teistä esiin neron. Olette mielestäni liian suuri, jotta pieninkään valtioviisas petos voisi sekaantua rakkauteenne; mutta ellette ole minua kohtaan yksinkertainen kuin lapsi, surkuttelen teitä suuresti; ja tästä ensimäisestä virheestänne huolimatta olen yhä edelleenkin vielä teitä syvästi ihaileva Louise de Chaulieu.
XXIII.
FELIPE LOUISELLE.
Koska Jumala näkee vikamme, näkee hän myös meidän katumuksemme; olette vallan oikeassa, kallis valtiattareni. Tunsin, etten ollut teille mieliksi, mutta en osannut arvata paheksumisenne syytä; nyt olette kuitenkin selittänyt sen minulle ja samalla antanut minulle uutta ihailun aihetta. Teidän mustasukkaisuutenne, joka on kuin Israelin Jumalan, on täyttänyt mieleni onnen tunteella. Ei mikään ole pyhempää eikä kallisarvoisempaa kuin mustasukkaisuus. Oi, kaunis suojelusenkelini, mustasukkaisuus on etuvartio, joka ei koskaan nuku; se on rakkaudelle samaa kuin mitä paha on ihmiselle: totuuden viesti. Olkaa mustasukkainen palvelijallenne, Louise; mitä kovemmin te lyötte häntä, sitä hartaammin on hän, alamaisena, nöyränä ja onnettomana, suuteleva sitä keppiä, joka lyödessään häntä samalla ilmaisee, kuinka kiintynyt te olette häneen. Mutta oh, rakkaani, ettekö siis ole huomannut aikaisemmin, tai kentiespä vain Jumala yksin sen näkee, kuinka olen ponnistellut voittaakseni ujouteni ja ne tunteet, joita te olette luullut heikoiksi! Niin, tarkoitukseni oli näyttää teille millainen olin silloin, kun en vielä rakastanut. Madridissa olivat ihmiset olevinaan jonkin verran huvitettuja keskusteluistani ja tahdoin, että te itse saisitte nähdä, minkä arvoinen olin. Onko tämä turhamaisuutta? Siinä tapauksessa olette ankarasti rangaissut sitä. Viimeinen katseenne jätti minut sellaiseen sielun hätään, jollaista en koskaan ennen ollut kokenut, en edes silloin, kun näin Ranskan sotajoukot Cadixin edessä ja kuninkaani viekastelevista sanoista tiesin henkeni uhatuksi. Koetin turhaan arvata tyytymättömyytenne syytä ja olin epätoivoissani tästä sielujemme epäsointuisuudesta, sillä minunhan on toimittava teidän tahdostanne, ajateltava teidän ajatuksianne, nähtävä teidän silmillänne, iloittava teidän ilojanne ja surtava teidän surujanne, aivan kuin tunnen kylmän ja kuuman vaihtelut. Minun rikokseni ja hätäni johtuivat tuosta yhteisymmärryksen puutteesta yhteisessä sieluelämässämme, jonka te jo olitte loihtinut niin kauniiksi. Pahoittaa hänen mieltään…! olen tuhat kertaa toistanut itsekseni kuin mieletön. Jalo, ihana Louise, jos yleensä enää olisi mahdollista enentää minun rajatonta alttiuttani teitä kohtaan, minun järkähtämätöntä uskoani teidän pyhään omaantuntoonne, niin voisivat sen ehkä aikaansaada teidän mielipiteenne, jotka ovat tunkeneet sydämeeni kuin uusi väkevä valovirta. Olette valkaissut minulle minun omat tunteeni, olette selittänyt minulle asioita, jotka vain hämärästi aavistin sielussani. Oi, jos rankaisunne on tällainen, millaisia ovat sitten palkintonne? Ottaissanne minut palvelijaksenne täytitte jo kaikki toiveeni. Teitä on minun kiittäminen elämästä, jonka jo luulin kadottaneeni; nyt on minulla päämäärä, en elä hukkaan, voimani tarvitaan johonkin, jos ei muuhun niin kärsimään teidän vuoksenne. Toistan saman, minkä olen sanonut teille jo ennenkin: aina olette tapaava minut samanlaisena kuin mitä olin silloin, kun tarjouduin nöyräksi ja vaatimattomaksi palvelijaksenne. Niin, vaikkapa olisitte häväisty ja kadotettu, jollaisesta mahdollisuudesta te mainitsette, niin kasvaisi hellyyteni vain näistä tahallisista onnettomuuksistanne! Minä sitoisin haavat, parantaisin ne, vakuuttaisin rukouksillani itse Jumalankin siitä, että te ette ole syyllinen ja että teidän virheenne aiheutuvat toisen rikoksesta…
Enkö ole sanonut teille, että tunnen sydämessäni teitä kohtaan mitä erilaisimpia tunteita, yht'aikaa isän, äidin, veljen ja sisaren, että edustan ikäänkuin kokonaista perhettä, olen kaikki enkä mitään, aivan niinkuin haluatte? Mutta ettekö juuri itse ole kytkenyt kaikkia näitä sydämiä rakastajan sydämeen? Suokaa minulle siis anteeksi, jos silloin tällöin olenkin enemmän rakastaja kuin isä tai veli, kun kuitenkin tiedätte, että rakastajan takaa aina löytyy isä ja veli. Jospa voisitte nähdä sydämeeni silloin, kun näen teidät kauniina ja säteilevänä, tyynenä ja kaikkein ihailemana Champs-Elysées'llä vaunujenne kulmauksessa tai teatterissa aitiossanne!… Ah jospa tietäisitte kuinka vähän itsekohtaista ylpeyteni on kuullessani ylistettävän teidän kauneuttanne, ryhtiänne ja kuinka silloin rakastan kaikkia noita tuntemattomia, jotka suitsuttavat teille ihailuaan! Jos te sattumalta jollakin tervehdyksellänne olette avannut sieluni kukat, olen samalla kertaa sekä nöyrä että ylpeä, ja minä kuljen tietäni niinkuin Jumala itse olisi minua siunannut, palaan kotiini riemumielin, ja riemuni jättää minuun ikäänkuin pitkän valovanan: se hehkuu esiin yksin savukkeeni savukiehkurasta ja minä tiedän varmemmin kuin koskaan, että veri joka pulppuaa täällä suonissani, on kokonaan teitä varten. Ettekö siis tiedä, miten äärettömästi teitä rakastan? Nähtyäni teidät palaan jälleen huoneeseeni, jossa sarasenilainen komeus vallitsee, mutta jossa teidän muotokuvanne himmentää kaiken muun, heti kun painan ponninta, joka muuten pettää sen kaikkien katseilta; sitten vaivun sitä katselemaan; sepitän runoelmia onnesta. Taivaan korkeudesta laskeutuu silmieni eteen kokonainen elämän taulu, jota uskallan toivoa omakseni. Oletteko joskus yön hiljaisuudessa, kaiken ulkomaailman hälinän ohitse, tavoittanut rakkaaseen pikku korvaanne salaisen äänen soinnun? Ettekö aavista mitään niistä tuhansista rukouksista, jotka rientävät luoksenne? Hiljaisuudessa tarkastellessani teitä olen vihdoin keksinyt kaikkien teidän piirteittenne sisäisen tarkoituksen, olen huomannut, miten ne ovat yhdenmukaisia sielunne täydellisyyden kanssa; tästä teidän luonteenne kauniista sopusointuisesta kaksipuolisuudesta olen sepittänyt espanjankielellä kaksi sonettia, joita en ole näyttänyt teille, sillä runouteni on liian paljon aiheensa alapuolella, rohjetakseni lähettää niitä teille. Olen niin täysin sulautunut teihin, että en hetkeäkään voi olla teitä ajattelematta ja jos te lakkaisitte täten täyttämästä elämääni, kärsisin siitä. Ymmärrättekö nyt, Louise, miten äärettömän tuskallista minulle oli, vaikkakin tahtomattani, tuottaa teille mielipahaa voimatta arvata siihen syytä? Tämä kaunis kaksoiselämä häiriytyi hetkeksi ja jäinen kylmyys kouristi sydäntäni. Lyhyesti sanoen, kun minun oli aivan mahdoton ymmärtää tämän erimielisyyden syytä, luulin, ettei minua enää rakastettu; palasin kotiin hyvin synkkänä, mutta onnellisena kuitenkin vielä palvelija-asemastani, mutta sitten saapuikin kirjeenne täyttäen mieleni riemulla. Oi, nuhdelkaa minua aina samoin!
Muuan lapsi, joka oli langennut, sanoi äidilleen: "anteeksi", nousten jälleen ja peittäen tuskansa. Niin, hän pyysi anteeksi sitä, että oli tuottanut hänelle tuskaa. No niin, tuo lapsi olen minä: en ole muuttunut, jätän teille luonteeni avaimen orjan alamaisuudella; mutta rakas Louise, en ole enää tekevä uusia kompastuksia. Pitäkää ketjua, joka minut yhdistää teihin aina niin kireällä, että jo yhdellä ainoalla liikkeellä voitte ilmaista pienimmätkin toivomuksenne sille, joka aina on oleva orjanne.
Felipe.
XXIV.
LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Lokakuulla 1824.
Rakas ystäväni, sinä, joka kahden kuukauden kuluttua menit naimisiin haaksirikkoutuneen miesparan kanssa, jonka äidiksi rupesit, et tiedä mitään siitä hirvittävästä näytelmästä, joka näytellään syvällä sydämissä ja jota nimitetään rakkaudeksi, jossa kaikki voi yhdessä silmänräpäyksessä muuttua traagilliseksi ja jossa yksi ainoa katse, keveästi heitetty sana voi merkitä kuolemaa. Kaiken lopuksi olin varannut Felipelle hirvittävän, mutta ratkaisevan koetuksen. Tahdoin tietää, rakastaisiko hän minua kaikesta huolimatta, joka on kuningasmielisten, niin, miks'ei myös katolilaisten, tunnussana! Koko yön käveli hän kanssani lehmusten alla puutarhamme perimmäisessä kolkassa eikä edes epäilyn varjoa näkynyt hänen sielussaan. Seuraavana päivänä olin hänelle vielä rakkaampi kuin ennen ja yhtä siveä, suuri ja puhdas hänen mielestään kuin edellisenä päivänäkin; hän ei vähimmälläkään tavalla käyttänyt hyväkseen asemaansa. Oi, hän on todellakin oikea espanjalainen, oikea abenserragi! Hän kiipesi muurille suudellakseen kättäni, jonka ojensin hänelle pimeässä parvekkeeltani; hän oli vähällä syöksyä alas; kuinka monta nuorukaista olisi tehnyt samoin! Kaikki tuo ei kuitenkaan vielä merkitse mitään; kärsiväthän kristityt hirveitä marttyyrikidutuksiakin päästäkseen taivaaseen. Toissa-iltana käännyin kuninkaan tulevan lähettilään Espanjan hovissa, korkeasti kunnioitetun herra isäni puoleen ja sanoin hänelle hymyillen: — "Herraseni, pienemmän ystäväpiirin tieten tulette naittamaan erään lähettilään veljenpojan kanssa rakkaan Armandenne, jolle tämä lähettiläs, joka toivoo mainitunlaista liittoa ja jo kauan on kerjännyt sitä, naimasopimuksessa määrää suunnattoman suuren omaisuutensa ja kaikki arvonimensä kuolemansa jälkeen ja lahjoittaa jo heti molemmille puolisoille satatuhatta livreä korkoja ja morsiamelle sitäpaitsi kahdeksansadantuhannen frangin myötäjäiset. Tyttärenne itkee, mutta taipuu kuitenkin teidän isällisen arvovaltanne majesteetin vastustamattoman tahdon alle. Jotkut pahansuopaiset panettelijat sanovat, että tyttärenne kyynelien alla piilee itsekäs ja kunnianhimoinen sielu. Menemme tänä iltana oopperassa aatelisten aitioon ja herra parooni de Macumer tulee myös sinne" — "Hän ei siis sovi?" vastasi minulle isäni hymyillen kohdellen minua jo lähettilään rouvana. — "Pidätte Clarisse Harlowea Figarona!" sanoin minä heittäen häneen halveksivan ja pilkallisen silmäyksen. "Kun näette, että olen ottanut hansikkaan pois oikeasta kädestäni, tulee teidän vakuuttaa valheelliseksi tämä hävytön huhu ja olla olevinanne siitä loukkaantunut." — "Voin olla levollinen tulevaisuutesi suhteen: sinulla ei ole enempää tytön-aivoja kuin mitä Jeanne d'Arcilla oli naisen-sydäntä. Olet tuleva onnelliseksi, olet antava rakastaa itseäsi, mutta itse et ole rakastava ketään!" Tällä kertaa purskahdin nauruun. — "Mitä tarkoitat, pikku keimailijatar?" kysyi hän. — "Vapisen isänmaani etujen puolesta." Ja huomatessani, ettei hän käsittänyt minua, lisäsin: "Madridissa!" — "Kuka voisi uskoa, mihin määrin tämä nunna jo vuoden sisään on oppinut tekemään pilaa isästään", sanoi hän herttuattarella — "Armande tekee pilaa kaikesta", vastasi äitini katsoen minuun. — "Mitä tarkoitatte?" kysyin häneltä. — "Ettehän edes pelkää yön kosteutta, josta voitte saada reumatismia", sanoi hän heittäen minuun uuden silmäyksen. — "Aamupäivät", vastasin minä, "ovat niin kuumia!" Herttuatar loi katseensa alas. — "Kyllä on jo aika naittaa pois hänet", sanoi isäni, "ja toivon, että se tapahtuu jo ennen lähtöäni." — "Miksi ei, jos niin haluatte", vastasin minä kaunistelematta.
Kaksi tuntia myöhemmin heloitimme me, äitini ja minä, herttuatar de Maufrigneuse ja rouva d'Espard, kuin neljä ruusua aition etualalla. Minä olin istuutunut syrjittäin, kääntäen yleisöön päin toisen olkani, niin että hyvin saatoin nähdä kaikki, ilman että minua itseäni nähtiin tuossa avarassa aitiossa, joka on salin toisessa pylväiden välisessä taustakeskustassa. Macumer saapui, otti paikan ja asetti kiikarin silmiensä eteen voidakseen mielin määrin katsella minua. Ensimäisellä väliajalla tuli aitioon se henkilö, jota minä nimitän Irstailijoiden kuninkaaksi, naisellisella kauneudella varustettu nuori mies. Kreivi Henri de Marsay astui esiin hymy huulilla, kokkapuheet silmäkulmassa ja iloinen ilme kasvoillaan. Hän tervehti ensin äitiäni, rouva d'Espardia, herttuatar de Maufrigneuseä, kreivi d'Esgrignonia ja de Saint-Héreenia, sitten sanoi hän minulle: — "Kentiespä olen ensimäinen, jolla on kunnia onnitella teitä tapahtuman johdosta, joka on tekevä teidät yleisen kadehtimisen esineeksi." — "Ah, tarkoitatte avioliittoa," vastasin hänelle. "Täytyykö siis juuri hiljan luostarista päässeen nuoren henkilön valkaista teille, että niistä avioliitoista, joista puhutaan, ei koskaan tule mitään!" Herra de Marsay näytti kumartuvan Macumer'n puoleen ja kuiskaavan jotakin hänen korvaansa; ymmärsin hänen huuliensa liikkeestä, että hän sanoi: — "Parooni, te ehkä rakastatte tuota pientä keimailijatarta, joka on käyttänyt herkkäuskoisuuttanne hyväkseen; mutta kun tässä on kysymys avioliitosta eikä rakkaudesta, on paras tietää, mitä tapahtuu." Macumer heitti tuohon neuvonhaluiseen panettelijaan yhden noista katseistaan, jotka ovat kuin runoelmia ja vastasi hänelle jotenkin tähän tapaan: — "En rakasta mitään pientä keimailijatarta!" tukien lausuntoaan ilmeellä, joka ihastutti minua niin, että nähdessäni isäni heti riisuin hansikkaan kädestäni. Ei pienin pelko eikä epäily ollut saanut jalansijaa Felipessä. Hän toteutti erinomaisesti kaikki odotukseni hänen luonteensa suhteen; hän ei luota kuin minuun, maailma ja sen valheet eivät häntä liikuta. Abenserragi ei edes rypistänyt silmäkulmiaan, hänen sininen verensä ei ryöpsähtänyt punaamaan hänen oliivikasvojaan. Nuo molemmat nuoret kreivit menivät pois. Silloin sanoin naurahtaen Macumer'lle: — "Herra de Marsay taisi sanoa minusta teille jonkun epigrammin." — "Paljon enemmän kuin epigrammin", vastasi hän, "oikean epitalammin". — "Puhutte minulle kreikkaa", sanoin hänelle hymyillen ja palkitsin häntä eräänlaisella katseella, joka aina saa hänet pois suunniltaan. — "Toivon sitä", huudahti samassa isäni kääntyen rouva de Mautrigneusen puoleen. "Halpamaisia juoruja on liikkeellä. Heti kun nuori ihminen alkaa näkyä suuressa maailmassa, on kaikilla suoranainen raivo naittaa häntä, ja keksitään jos jonkinlaisia mahdottomuuksia! En koskaan ole naittava Armandea vastoin hänen tahtoaan. Teenpä pienen kierroksen lämpiössä, sillä voitaisiin vielä uskoa, että levitän tätä huhua johtaakseni lähettilään ajatukset tähän naimiskauppaan; ja Caesarin tytärtä saa vielä vähemmän epäillä kun hänen vaimoaan, jota ei saa epäillä laisinkaan."
Herttuatar de Mautrigneuse ja rouva d'Espard katsoivat vuoroon äitiini, vuoroon parooniin pilailevan ilkkuvalla ja kavalalla katseella, joka oli täynnä pieniä kysymysten vihjauksia. Nämä viisaat kyykäärmeet olivat lopultakin huomanneet jotakin. Kaikista salaisista asioista on rakkaus kaikista julkisin; ja naiset uhoavat sen ulos itsestään, niin luulen. Voidakseen tyystin salata sen täytyisi naisen olla hirviö! Silmämme kielivät vielä enemmän kuin kielemme. Nautittuani tuosta suloisesta huvista nähdä Felipe niin suurena kuin miksi olin hänet toivonutkin, halusin luonnollisesti vielä lisää. Sentähden annoin hänelle sovitun merkin tulla ikkunani luo tuota vaarallista tietä, jonka tiedät. Muutamia tunteja myöhemmin seisoikin hän kuin kuvapatsas muurin sivustalla nojaten kädellään akkunaparvekkeeni kaiteeseen ja tutkien huoneestani tunkevia valon heijastuksia. — "Rakas Felipeni", sanoin hänelle, "olette ollut erinomainen tänä iltana: olette käyttäytynyt aivan kuin olisin itsekin tehnyt, jos minulle olisi ilmoitettu, että olitte aikeissa mennä naimisiin". — "Ajattelin, että olisitte ilmoittanut siitä minulle ennemmin kuin kenellekään muulle", vastasi hän minulle. — "Ja millä katsotte ansainneenne tällaisen etuoikeuden?" — "Uskollisena palvelijananne". — "Oletteko sitä todellakin?" — "Olen", sanoi hän, "enkä koskaan ole muuksi muuttuva." — "No niin, jos nyt tuo avioliitto olisikin välttämätön, jos alistuisin…" Kuun lempeä valo ikäänkuin äkkiä valkeni väkevämmäksi niiden katseiden loimussa, jotka hän suuntasi ensin minuun, sitten muurin rajoittamaan kuiluun edessämme. Hän tuntui sillä hetkellä kysyvän itseltään, emmekö voisi molemmat kuolla yhdessä, murskautua tuonne alas; mutta voima, joka on intohimoa korkeampi, sammutti samassa tämän hänen kasvoistaan ja silmistään heijastuneen mielijuohteen salaman. — "Minkä arabialainen kerran sanoo, siinä hän myös pysyy", sanoi hän tukahtuneella äänellä. "Olen palvelijanne ja kuulun teille: kuolemaani asti olen elävä ainoastaan teille." Kaidepuusta kiinni pitelevä käsi tuntui hellittävän otettaan; laskin käteni hänen kätensä päälle ja sanoin: — "Felipe ystäväni, omasta tahdostani olen tästä hetkestä alkaen teidän vaimonne. Tulkaa huomen-aamulla pyytämään kättäni isältäni. Hän tahtoo pitää omaisuuteni; mutta sopimuksessa on teidän tunnustettava se, vaikka ette ole sitä saanutkaan, silloin on isäni varmasti myöntyvä. En ole enää Armande de Chaulieu; astukaa nopeasti alas. Louise de Macumer ei tahdo tehdä itseään syypääksi pienimpäänkään varomattomuuteen."
Hän kalpeni, hänen polvensa horjahtivat; noin kymmenen jalan korkeudesta syöksyi hän maahan vähintäkään vioittumalta; pelästytettyään minut täten pahanpäiväiseksi hän viittasi minulle pienen tervehdyksen kädellään ja katosi. Minua siis rakastetaan, sanoin itselleni, niinkuin ei vielä koskaan ketään naista ole rakastettu! Ja minä vaivuin uneen lapsellisen tyydytyksen vallassa; kohtaloni oli ainaisiksi ajoiksi ratkaistu. Kello kahden aikaan kutsutti isäni minut huoneeseensa, jossa tapasin myös herttuattaren ja Macumer'n. Sopimus solmittiin miellyttävän kohteliain sanoin. Vastasin yksinkertaisesti, että, jos kerran herra Henarez jo oli sopinut isäni kanssa asiasta, ei minulla ollut mitään syytä vastustaa heidän toivomuksiaan. Senjälkeen pyysi äitini paroonia jäämään meille päivälliselle, ja sen päälle olimme kaikki neljä ajelemassa Boulognen metsässä. Lähetin herra de Marsay'hin hyvin pilkallisen silmäyksen, kun hän ohi ratsastaessaan näki isäni ja Macumer'n vaunujen etuistuimella.
Ihailtava Felipeni on antanut muuttaa nimikorttinsa tällaisiksi:
Henarez parooni de Macumer, Sorian herttuoiden sukuhaaraa.
Joka aamu tuo hän omakätisesti minulle ihanan kukkavihon, jonka keskessä aina on kirje ja siinä hänen edellisenä yönä sepittämänsä espanjalainen sonetti minun ylistyksekseni.
Jotta kirje ei paisuisi kovin paksuksi, lähetän sinulle pieneksi malliksi ensimäisen ja viimeisen sonetin, jotka olen sanasta sanaan ja säe säkeeltä kääntänyt.
Ensimäinen sonetti.
Enemmän kuin kerran olen ohuessa silkkimekossani — kohotetuin kalvoin ja sydämen lyöntien ainoalla tykytykselläkään kiihtymättä — odottanut raivoisan härän ryntäystä — ja sen sarvea, joka on terävämpi kuin Phoiboksen sirppi.
Andalusialaista seguidillaa hyräillen olen kiivennyt — linnoituksen kuvetta luotisateessa; — olen uskaltanut elämäni sattuman viheriälle pelivaatteelle — välittämättä siitä sen enempää kuin kultakolikosta. Paljaalla kädellä olen ottanut kuulat kanuunain kidasta; — mutta luulenpa, että käyn aremmaksi kuin vainottu jänis, — kuin lapsi, joka näkee kummituksen akkunaverhojensa poimuissa.
Sillä kun sinä katselet minua lempeillä silmilläsi, — peittää kylmä hiki otsani, polveni huojuvat, — minä vapisen, peräydyn, ja kaikki voimani luopuu minusta.
Toinen sonetti.
Tänä yönä tahdoin nukkua uneksiakseni sinusta; — mutta kateellinen uni pakeni silmäluomiani; — menin parvekkeelleni ja katselin taivasta: — kun ajattelen sinua, kääntyy katseeni aina korkeuteen.
Ihmeiden ihme, jonka ainoastaan rakkaus voi selittää: — taivas oli kadottanut safiiri-loistonsa; — tähdet, kuin sammuneet timantit kultaliitoksissaan, — heittivät ainoastaan kuolleita katseita, jähmettyneen kylmiä säteitä.
Kuu, joka oli kadottanut hopean- ja liljan-valkean värinsä, — kiersi surumielisenä synkkää taivaanrantaa — sillä sinä olet ryöstänyt taivaalta koko sen loiston.
Kuun valkea valo hohtaa sinun suloiselta otsaltasi, — koko taivaan sini on keskittynyt sinun silmiisi, — ja ripsesi ovat kudotut tähtien säteistä.
Voiko somemmalla tavalla todistaa nuorelle tytölle muistelevansa häntä? Mitä sanot tästä rakkaudesta, joka tuhlaa rakastetulleen yht'aikaa älyn kukkia ja luonnon kukkia? Jo noin kymmenkunta päivää olen tiennyt, millaista todella on tuo niin paljon kehuttu espanjalainen rakkaudenpalvelus.
Voi, rakkaani, mitä tapahtuu la Crampadessa, jossa mielikuvituksessani niin usein vaeltelen tarkastellen yhteisen viljelystyömme edistymistä? Eikö sinulla ole mitään kerrottavana meidän silkkiäispuistamme ja viimetalvisista istutuksistamme? Onnistuuko kaikki toivomustesi mukaan? Ovatko kukat puoliso-sydämessäsi puhjenneet samaan aikaan kuin metsissämmekin? En uskalla sanoa puutarha-pengermillämme! Jatkaako Louis edelleenkin rakkauslaulu-järjestelmäänsä? Ymmärrättekö hyvin toisianne? Onko sinun aviollisen hellyytesi hiljaisen puron solina parempi kuin minun rakkauteni pyörteet? Onko minun kiltti hametohtorini suuttunut? En voi uskoa sitä, ja minä lähettäisin heti Felipeni pikalähettinä jalkojesi juureen, hänen tulisi tuoda minulle sinun pääsi tai anteeksiantosi, jos niin olisi asiat. Minun elämäni täällä on iloista ja minä tahtoisin, kultaseni, tietää kuinka Provencessa eletään. Olemme lisänneet perhettämme yhdellä espanjalaisella, joka on ruskea kuin havannasikaari, ja odotan kaiken päälle vielä onnittelujasi.
Totta tosiaan, kaunis Renée, alanpa olla levoton sinusta, pelkään, että salaat minulta jotakin kärsimystä, jotta et pilaisi minun ilojani, sinä paha tyttö! Kirjoita minulle pian muutamia rivejä, joissa kuvaat minulle elämäsi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja sano minulle, vieläkö pidät puoliasi, vieläkö vapaa tahtosi seisoo molemmilla jaloillaan, vai onko se polvillaan, vai istuuko se kenties, joka jo olisi sangen vakava paikka. Luuletko, etteivät ehkä sinun avioliittotapahtumasi minua liikuta? Kaikki se, mitä olet minulle kirjoittanut, saa minut välistä syviin mietteisiin. Usein oopperassa kun olin katselevinani tanssijattarien hyppyjä, sanoin itselleni: nyt on kello puoli kymmenen, hän käy ehkä juuri levolle, mitähän hän tehnee? Onko hän onnellinen? Onko hän yksin vapaan tahtonsa kanssa? Vai onko hänen vapaa tahtonsa mennyt samaa tietä kuin sellaiset asiat, jotka jo ovat kadottaneet arvonsa?… Tuhannet suudelmat.
XXV.
RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE CHAULIEULLE.
Lokakuulla.
Senkin nokkaviisas, miksi olisin sinulle kirjoittanut, mitä olisin sinulle sanonut? Sill'aikaa kuin sinä elät tuota juhlien, rakkaudentuskien, ohdakkeiden ja kukkien täyttämää elämää, jota minulle kuvailet ja jota saan katsella kuin hyvin näyteltyä teatterikappaletta, niin vietän minä yksitoikkoista ja luostarin malliin järjestettyä elämää. Me käymme aina levolle kello yhdeksän ja nousemme auringon kanssa. Aterioimme aina tuskastuttavan täsmällisesti. Ei koskaan pienintä poikkeusta. Olen tottunut tähän säännölliseen ajan järjestykseen verrattain vaivattomasti. Kentiespä se onkin luonnon vaatimaa, sillä mitä olisi elämä ilman tällaista sääntöperäisyyteen alistumista, joka tähtitieteilijäin sanojen mukaan, ja kuten Louis'kin väittää, vallitsee kaikkialla maailmankaikkeudessa. Järjestys ei väsytä. Sitäpaitsi vievät pukeutumisvelvollisuudet aikani aamiaiseen asti, sillä olen päättänyt aina esiintyä pöydässä niin somana kuin suinkin täyttääkseni kaikki vaatimukset, mitä minulle naisena voidaan asettaa; se tuottaa tyydytystä itselleni, ja tuo kiltti appiukko ja Louis näyttävät myös hyvin tyytyväisiltä. Aamiaisen jälkeen kävelemme. Kun sanomalehdet saapuvat, poistun joksikin aikaa talousaskareihini tai myös lukemaan, sillä luen paljon, tai kirjoittamaan sinulle. Palaan takaisin tuntia ennen päivällistä ja sen jälkeen pelataan, tehdään ja otetaan vastaan vierailuja. Täten vietän päiväni seuranani onnellinen vanhus, jolla ei ole mitään toivoja enää, ja puolisoni, jonka onni olen minä. Louis on niin onnellinen, että hänen ilonsa on lopulta lämmittänyt minunkin sieluni. Onni ei meille varmaankaan koskaan esiinny huvin muodossa. Väliin iltasin, kun minua ei tarvita peliseurassa ja kun istun mukavasti nojatuolissani, kiitävät ajatukseni sinuun; elän mielikuvituksessani mukana tuossa niin kauniissa, niin rikkaassa, vaihtelevassa ja kiihkeän levottomassa elämässä, jota sinä vietät, ja kysyn itseltäni, minne tuo rauhaton johdanto sinut lopulta mahtaa viedä. Eikö se ehkä surmaa kirjan muuta sisältöä? Sinulla on varaa pitää rakkauden harhakuvitelmia, rakas sydänkäpyseni, mutta minulla ei ole muuta kuin talouselämän karu todellisuus. Niin, unennäöltä tuntuvat minusta sinun rakkausvaiheesi. Ja minun onkin vaikea ymmärtää, minkätähden sinä teet ne niin romantisiksi. Sinä tahdot itsellesi miehen, jossa on enemmän sielua kuin aisteja, enemmän sielun suuruutta ja hyvettä kuin rakkautta. Sinä tahdot, että kaikki nuoren tytön unelmat elämänkynnyksellä vaihtuisivat todellisuudeksi, sinä vaadit uhrauksia niiden vuoksi; sinä alistat Felipesi koetuksille päästäksesi selville siitä, ovatko hänen lemmenkaipuunsa, toivonsa ja uteliaisuutensa pysyvää laatua. Mutta, lapsi, noiden haavemaisten koristeiden takana kohoaa alttari, jolla ikuinen liitto solmitaan. Jo päivää jälkeen avioliiton voi se hirvittävä tapaus, joka muuttaa tytön naiseksi ja rakastajan aviomieheksi, särkeä kaikki sinun korkeat ja sirot rakennelmasi ja hienot varovaisuuslaskelmasi. Tiedä siis, että kaksi rakastavaista samoin kuin kaksi vihittyä, kuten Louis ja minä, hääyön riemujen alta, Rabelais'n sanojen mukaan, etsii erästä suurta epävarmaa — kenties —
En soimaa sinua, vaikka käyttäydytkin vähän ajattelemattomasti puhellessasi Felipesi kanssa puutarhassa, pommittaessa häntä kysymyksilläsi ja viettäessäsi yökaudet parvekkeella hänen seistessään muurilla; sinä leikit elämällä, lapsi, ja minä pelkään, että se ei ymmärrä leikkiä. En uskalla neuvoa sinulle tietä onneen siten kuin kokemukseni pohjalta oikeastaan tahtoisin; mutta salli minun vieläkin toistaa, että avioliiton paras evästys on näissä kahdessa sanassa: alistuvaisuus ja kiintymys! Sillä näenpä, että kaikista sinun kokeistasi, keimailuistasi ja huomioistasi huolimatta sinä menet naimisiin aivan samalla tapaa kuin minä. Avartaessaan toivomuksiensa piiriä kaivaa kuilun vain hiukan syvemmäksi, siinä kaikki.
Oi, kuinka mielelläni tahtoisin nähdä parooni de Macumer'n ja puhua hänen kanssaan jonkun tunnin; niin suuresti toivon sinun onneasi!
XXVI.
LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Kun Felipe todellisen sarasenin ylevämielisyydellä toteuttaa kaikki isäni ja äitini suunnitelmat tunnustaen vastaanottaneensa minun omaisuuteni kuitenkaan sitä saamatta, niin on herttuatar tullut vielä äidillisemmäksi ja lempeämmäksi minulle kuin ennen. Hän nimittää minua pikku vehkeilijäksi, pikku veitikaksi, hän sanoo, että minulla on sangen sukkela kieli. — "Mutta rakas äiti", sanoin hänelle päivää ennen sopimuksen allekirjoittamista, "te luulette valtioviisaudeksi, kavaluudeksi, vehkeilyksi kaikkea sitä, joka on rehellisintä, välittömintä, epäitsekkäintä ja täydellisintä rakkautta, mitä maailmassa koskaan on ollut! Tietäkää siis, etten ole mikään veitikka, jolla nimellä te olette suvainnut minua kunnioittaa." — "No niin, Armande", sanoi hän minulle kaulaten minua ja suudellen minua otsalle; "sinä et ole tahtonut palata luostariin, sinä et ole tahtonut jäädä naimattomaksi, ja suuren, kauniin Chaulieu-suvun jäsen kun olet, olet tuntenut velvollisuudeksesi kunniakkaasti jatkaa isäsi sukua". (Jospa tietäisit, Renée, miten nämä sanat olivat imartelevia isälleni, joka kuunteli keskusteluamme!) "Koko talven olen nähnyt sinun pistävän pikku nokkasi joka katrilliin, olen nähnyt sinun viisaasti ja sattuvasti arvostelevan ihmisiä ja ymmärtävän kohdalleen Ranskan nykyaikaisen yhteiskunnallisen tilanteen. Myöskin olet kietonut verkkoihisi tuon espanjalaisen, ainoan, joka kykenee tarjoamaan sinulle tuon ihanan aseman kodin valtiattarena. Rakas pienokaiseni, olet kohdellut häntä kuin Tullia veljeäsi." — "Millainen mainio koulu onkaan sisareni luostari!" huudahti isäni. Sinkosin isääni silmäyksen sellaisen, että se heti katkaisi hänen lauseensa; sitten käännyin herttuattaren puoleen ja sanoin: — "Rouvaseni, minä rakastan sulhastani, Felipe de Soriaa, kaikesta sydämestäni. Vaikkakin tämä rakkaus syttyi sydämeeni tahtomattani ja vaikkakin alussa kaikin voimin ponnistelin sitä vastaan, niin vannon, että en antautunut sen valtoihin, ennenkuin olin varma siitä, että parooni de Macumer'ssa olin tavannut sielun täysin omani arvoisen ja sydämen, joka hienotunteisuutensa, ylevyytensä, alttiutensa, luonteensa ja tunteittensa puolesta oli omani kaltainen." — "Mutta, rakkaani", jatkoi äitini keskeyttäen minut, "hän on ruma kuin"… — "Niinkuin mikä tahansa", jatkoin vilkkaasti, "mutta minä rakastan tätä rumuutta." — "No niin, Armande", sanoi isäni, "jos sinä rakastat häntä ja sinulla on ollut voimaa pitää kurissa rakkauttasi, niin ei sinun tule missään suhteessa panna onneasi alttiiksi. Mutta onni riippuu paljon avioliiton ensi päivistä"… — "Ja miksi emme sanoisi hänelle ensimäisistä öistä!" huudahti äitini. "Jättäkää meidät, herraseni, kahden", lisäsi herttuatar katsahtaen isääni.
"Kolmen päivän kuluttua menet naimisiin, rakas pienokainen", kuiskasi äitini korvaani, "minun on senvuoksi ilman mitään porvarillista kyynelherkkyyttä annettava sinulle muutamia vakavia neuvoja, jollaisia kaikki äidit antavat tyttärilleen. Menet naimisiin miehen kanssa, jota rakastat. Sentähden ei minulla ole mitään syytä surkutella sinua tai itseäni. Olen nähnyt sinua ainoastaan vuoden päivät: joskin tällä yhdessäolon ajalla olet ehtinyt voittaa rakkauteni, ei se kuitenkaan ole ollut niin pitkä, että kyyneliin sulaen ikävöisin seuraasi. Henkevyytesi on voittanut kauneutesi; olet imarrellut äidillistä itserakkauttani, ja olet ollut hyvä ja rakastettava tytär. Sinä hymyilet?… Voi, useinkin se hyvä väli, joka on vallinnut äidin ja tyttären välillä, rikkoutuu heidän kohdatessaan toisensa naisina. Tahdon nähdä sinut onnellisena. Kuule minua siis. Se rakkaus, jota sinä tunnet, on vielä pikku-tytön rakkautta; se on yhteistä kaikille naisille, jotka ovat luodut kiintymään mieheen; mutta, voi, lapsukaiseni, meitä varten on maailmassa olemassa vain yksi ainoa mies, kahta ei ole, ja se, jota me olemme luodut rakastamaan, ei aina ole sama kuin se, jonka olemme valinneet puolisoksemme, luullen häntä rakastavamme. Niin omituiselta kuin sanani sinusta voivat tuntuakin, niin pidä ne mielessäsi. Jos emme rakasta sitä, jonka olemme valinneet, on vika sekä meissä että hänessä, väliin myös olosuhteissa, jotka eivät riipu meistä eivätkä hänestä; tämä kaikki ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö mies, jonka perheemme meille antaa, voisi olla samalla myös sydämemme valittu ja rakastettu. Se muuri, joka myöhemmin on meidän ja hänen välillään, syntyy useinkin riittämättömästä kestämiskyvystä ja harrastuksesta. Tehdä miehestään rakastaja on yhtä vaikea ja arkaluontoinen tehtävä kuin tehdä rakastajastaan aviomies, ja siitä olet sinä erinomaisesti suoriutunut. No niin, toistan sinulle vielä: tahdon nähdä sinut onnellisena. Muista siis tästä lähin, että sinä kolmen ensimäisen avioliittokuukauden aikana voit tulla onnettomaksi, ellet alistu avioliittoon samalla kuuliaisuudella, hellyydellä ja henkevyydellä, kuin mitä olet osoittanut rakasteluaikanasi. Sillä näetkö, pikku veitikkani, olet tällä aikaa kokonaan antautunut salaisen rakkautesi viattomalle onnelle. Jos tuo onnellinen rakkaus nyt aluksi tuottaisi sinulle pettymyksiä, epämiellyttäviä yllätyksiä ja tuskiakin, no niin, tule silloin minun luokseni. Älä aluksi odota liikoja avioliitolta, se tuo sinulle ehkä enemmän kärsimystä kuin nautintoa. Onnesi vaatii yhtäpaljon huolenpitoa kuin mitä rakkautesi on vaatinut. Ja jos kävisi niinkin, että kadottaisit rakastajan, niin löytäisit hänen sijaansa isän ja lapset. Siinä, rakas lapseni, on koko yhteiskunnallisen elämän pohja. Uhraa kaikki sille miehelle, jonka nimeä kannat ja jonka maineeseen ei voi tulla pienintäkään tahraa ilman että se myös mitä hirveimmällä tavalla koskee sinuun. Uhrata kaikki miehelleen ei ole ainoastaan meidän säätyistemme naisten ehdoton velvollisuus, vaan se on myös samalla kaikkein harkituinta laskevaisuutta. Suurien moraalisten periaatteiden paras tunnus on, että ne ovat tosia ja hyödyllisiä, miltä kannalta niitä sitten katsottaneekin. Tämä riittäköön sinulle. Luulen sinulla olevan taipumusta mustasukkaisuuteen; minäkin, rakas lapsi, olen mustasukkainen! Mutta en soisi, että olisit typerästi mustasukkainen. Kuulehan: mustasukkaisuus, joka näyttäytyy, on niinkuin valtiotaito, joka asettaisi kaikki kortit pöydälle. Myöntää itsensä mustasukkaiseksi ja antaa toisen huomata se, eikö se olisi näyttää kaikki korttinsa! Silloin emme tiedä mitään tuon toisen pelistä. Meidän on kaikessa osattava kärsiä hiljaisuudessa. Macumer'n kanssa olen vielä myös vakavasti keskusteleva avioliittonne edellisenä päivänä".
Tartuin äitini kauniiseen käsivarteen ja suutelin hänen kättään pudottaen sille pienen kyyneleen, jonka hänen äänensävynsä oli pusertanut esiin silmästäni. Ymmärsin, että tässä hänen ja minun arvoisessani, korkeassa moraaliohjeessa piili mitä syvin viisaus, kaikesta yhteiskunnallisesta teennäisyydestä vapaa hellyys ja todellinen luonteeni kunnioittaminen. Nämä yksinkertaiset sanat olivat ikäänkuin yhteenveto kaikista niistä opetuksista, jotka elämä ja kokemus olivat hänelle ehkä hyvinkin kalliisti myyneet. Hän tuli liikutetuksi ja virkahti katsellen minua: — "Rakas tyttöseni, hirvittävä ylimeno on edessäsi. Ja useimmat tietämättömät tai pettyneet naiset ovat valmiit seuraamaan kreivi Westmorelandin esimerkkiä."
Rupesimme nauramaan molemmat. Tehdäkseni sinulle ymmärrettäväksi tämän pilan täytyy minun selittää sinulle, että edellisenä päivänä muuan venäläinen ruhtinatar oli kertonut ruokapöydässä englannin ministerin, kreivi Westmorelandin, oppineisuudesta seuraavaa: hän oli ollut kovasti merikipeänä kanaalin yli tultaessa; hän oli matkalla Italiaan, mutta kun hänelle kerrottiin, että tuli vielä mennä Alppien yli, kääntyi hän heti takaisin. — "Olen saanut tarpeekseni ylimenoista", sanoi hän. Ymmärrät, Renée, että sinun synkkä filosofiasi ja äitini moraali ovat olleet omiaan herättämään minussa jälleen kaikki ne pelokkaat aavistelut, jotka meitä vaivasivat Blois'ssa. Mitä enemmän avioliitto lähestyi, sitä enemmän koetin koota itseeni voimaa, tahtoa ja tunnetta kestääkseni tuon hirveän ylimenon nuoresta tytöstä vaimoksi. Mieleeni muistuivat kaikki meidän entiset keskustelumme, luin uudestaan kaikki sinun kirjeesi ja huomasin niissä olevan jotakin salattua surumielisyyttä. Näistä pahoista epäilyksistä oli se hyvä seuraus, että minusta tuli aivan tavallisen mallin mukainen morsian, jollaisia näkee kuvissa ja julkisissa tilaisuuksissa. Olinkin sentähden sopimuksen allekirjoituspäivänä kaikkien mielestä erittäin viehättävän ja säädyllisen näköinen. Pitemmittä juhlamenoitta menimme heti aamulla määrin luo, ainoastaan todistajat mukanamme. Lopetan tämän kirjeen sill'aikaa kuin päivällispukuani pannaan kuntoon. Meidät vihitään Sainte-Valèren kirkossa illalla puolen yön aikaan loistavan illanvieton jälkeen. Myönnän, että pelkoni antaa minulle uhrin ulkomuodon ja painaa minuun jonkinlaisen väärän kainouden leiman, joka herättää muissa minulle käsittämätöntä ihailua. Olen iloissani siitä, että Felipe-parkani näyttää olevan yhtä tyttömäinen kuin minäkin; ihmisten hälinä loukkaa häntä, hän on kuin yölepakko kristallikaupassa. — "Onneksi tätä päivää sentään seuraa toinen!" kuiskasi hän korvaani ilman mitään kaksimielisyyttä. Hän ei olisi tahtonut nähdä ketään, niin kaino ja arka hän on. Kun sopimus oli allekirjoitettu, kutsui Sardinian lähettiläs minut vähän syrjään antaakseen minulle kuudella komealla timantilla kiinnitetyn helmikaulanauhan. Se oli lahja kälyltäni Sorian herttuattarelta. Kaulakäädyn mukana seurasi vielä rannerengas, johon oli kirjoitettu: Rakastan sinua, vaikka en sinua tunnekaan! Kaksi viehättävää kirjettä oli kääritty näiden lahjojen ympärille, joita en tahtonut vastaanottaa ennenkuin sain tietää, ettei Felipellä ollut mitään sitä vastaan. — "Sillä", sanoin hänelle, "minä en tahtoisi nähdä teidän kantavan mitään joka ei tulisi minulta." Hän suuteli liikutettuna kättäni ja vastasi minulle: — "Kantakaa niitä tuon sydämellisen kirjoituksen vuoksi, joka on vilpittömästi tarkoitettu"…
Lauantai-iltana.
Nämä ovat siis, Renée-raukkani, viimeiset tyttökädellä kirjoitetut rivit. Puoliyö-messun jälkeen me lähdemme eräälle maatilalle, jonka Felipe hienotunteista huomaavaisuutta osoittaen on ostanut Nivernais'ssa Provence-reitin varrella. Nimitän itseäni jo Louise de Macumer'ksi, mutta jätän Parisin muutaman tunnin kuluttua vielä Louise de Chaulieunä. Mutta nimitin minä itseäni miten hyvänsä, niin sinulle en koskaan ole oleva muuta kuin Louise.
XXVII.
LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Lokakuulla 1825.
En ole kirjoittanut sinulle mitään, rakkaani, senjälkeen kun määrinvirastossa solmin avioliittoni, ja siitä on kulunut jo pian kahdeksan kuukautta. Mitä sinuun taas tulee, niin ei sanaakaan! Se on vallan kauheata, rouvaseni!
No niin, me siis matkustimme postilla Chantepleursin linnaan tuolle Macumer'n ostamalle tilalle, joka on Nivernais'ssa Loiren rannalla, kuudenkymmenen peninkulman päässä Parisista. Koko palveluskuntamme, paitsi kamarineitsyttämme, oli siellä jo meitä odottamassa, ja me suoritimme matkan erittäin lyhyessä ajassa saapuen perille jo seuraavana iltana. Parisista aina Montargis'hin asti nukuin. Ainoa vapaus, jonka herrani ja mieheni salli itselleen, oli se, että hän tuki minua vyötäisiltä ja tarjosi päänalaisekseni olkapäänsä, jolle hän oli levittänyt useampia nenäliinoja. Tämä melkein äidillinen huolenpito, joka karkoitti unen hänen silmistään, liikutti minua syvästi. Nukuin hänen mustien silmiensä tulen hohtoon ja heräsin taas niiden liekehtelyyn: sama lämpö, sama rakkaus, mutta tuhannet ajatukset olivat sill'aikaa jo ehtineet käydä halki hänen päänsä! Kaksi kertaa oli hän suudellut minua otsalle.
Briaressa söimme aamiaista vaunuissamme. Sitten puhelimme kaikenlaista samaan tapaan kuin me ennen yhdessä Blois'ssa, ihailimme tuota samaa Loirea, jota mekin yhdessä ihailimme, siten kului aika, ja seuraavana päivänä kello puoli kahdeksan tulimme pitkälle ja kauniille lehmusten, akasioiden, sykomorien ja lehtikuusien varjostamalle lehtikujalle, joka johtaa Chautepleursiin. Kello kahdeksan aikaan söimme päivällistä ja kello kymmeneltä olimme ihanassa, kaikilla nykyaikaisilla ylellisyyskeksinnöillä koristetussa goottilaistyylisessä huoneessa. Minun Felipeni, jota kaikki pitävät rumana, oli mielestäni hyvin kaunis, hyvyytensä, siron kohteliaisuutensa, hellyytensä ja erinomaisen hienotunteisuutensa vuoksi kaunis! Rakkauden himosta ei pienintä merkkiä. Koko matkan oli hän käyttäytynyt niinkuin ystävä, jonka olisin tuntenut viisitoista vuotta. Hän kuvaili minulle, niinkuin ainoastaan hän osaa kuvata (hän on yhäkin vielä sama mies kuin ensimäisessä kirjeessään) niitä hirvittäviä myrskyjä, joka olivat raivonneet hänen rinnassaan ja joiden kuoleva maininki vielä väreili hänen kasvoillaan.
"Tähän asti en ole avioliitossa huomannut mitään kauhistuttavaa", sanoin minä mennen ikkunan luo ja katsellen siitä kauniissa kuunvalossa uinuvaa ihanaa puutarhaa, joka levitti voimakasta tuoksua. Hän tuli viereeni, kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja sanoi: — "Ja miksi pitäisi sen kauhistaa? Olenko millään eleellä tai katseella rikkonut lupauksiani? Olenko koskaan tekevä sitä?" Ei milloinkaan ole millään äänellä eikä katseella ollut sellaista vaikutusvaltaa: tuo ääni sai hienoimmatkin säikeet ruumiissani väräjämään ja lietsoi tulta tunteisiini; katseella oli auringon voima. — "Oh", vastasin minä, "kuinka paljon maurilaista kavaluutta sisältyykään tuohon alituiseen orjuuteenne!" Hän ymmärsi minut, rakkaani.
Jos siis, sorja hirveni, olen ollutkin muutamia kuukausia sinulle kirjoittamatta, niin arvaat kyllä miksi. Minun täytyy muistella tuota omituista ylimenoa nuoresta tytöstä vaimoksi voidakseni selittäytyä. Renée, nyt ymmärrän sinut. Nuori, onnellinen aviovaimo ei voi puhua onnellisesta avioliitostaan edes lähimmälle ystävälleen, ei äidilleen, ja tuskin edes itselleenkään. Meidän on kätkettävä tuo muisto sieluumme omana salaisuutenamme, tunteena, jolle ei löydy mitään nimeä. Ajattele, että on voitu nimittää velvollisuudeksi tuota sydämen suloista hulluutta, lemmenkaipuun vastustamatonta viettiä! Ja minkätähden? Mikä korkea valta onkaan luullut voivansa polkea jalkoihinsa kaiken hyvän aistin ja hienotunteisuuden ja kaikki naisen tuhannet kainoudentunteet muuttamalla kaiken tämän hekuman velvollisuudeksi. Kuinka voisi uhrata nämä sielun kukat, nämä elämän ruusut, nämä herkistyneiden tunteiden ja aistien runoelmat jollekin olennolle, jota ei rakastaisi? Mitä on oikeudella tekemistä sellaisten tuntemusten kanssa. Nehän itävät ja puhkeavat rakkauden auringossa ja niiden idut kuihtuvat inhon ja vastenmielisyyden kylmyydessä. Rakkaus yksin voi saada aikaan sellaisia ihmeitä! Oi, sinä minun ylevä Renée'ni, nyt olet mielestäni hyvin suuri. Notkistan polveni edessäsi ihmetellen syvyyttäsi ja terävänäköisyyttäsi. Niin, naisen, joka ei minun laillani laillisten ja julkisten häämenojen ohella mene salaiseen rakkausavioliittoon, on välttämättä turvauduttava äitiyteen, niinkuin sielu, jonka maan elo pettää, panee toivonsa taivaaseen. Kaikesta, mitä olet kirjoittanut, voi vetää julman johtopäätöksen: ainoastaan henkisellä ylemmyydellä varustetut miehet osaavat rakastaa. Nyt tiedän miksi. Mies tottelee kahta vaikutinta. Hänessä yhtyy aistien tarve ja tunne. Alemmat tai heikot olennot luulevat tarvetta tunteeksi; jota vastoin korkeammat olennot verhoavat tarpeen tunteen hurmaaviin kuvitelmiin; tunteen voima pakoittaa heidät erittäin pidättyväisiksi ja saa heidät käsillään kantamaan vaimoaan. Tunneherkkyys ja voima riippuu ilmeisesti ihmisen sisäisestä rakenteesta, ja ainoastaan nerokas mies osaa oikealla tavalla lähestyä meidän herkkätunteisuuttamme, hän ymmärtää, aavistaa, tajuaa naisen olemuksen; hän nostaa hänet himonsa siiville, joita tunteen kainous pidättää. Hurmautuneen älyn, sydämen ja aistien yht'aikaa meitä kiidättäessä ei voi pudota maahan, silloin kohoaa taivaallisiin ilmapiireihin; ikävä vain, ettei sinne voi jäädä kauemmaksi. Tällainen on, rakas ystäväni, minun kolmesta ensimäisestä avioliittokuukaudesta ammentamani filosofia. Felipe on enkeli. Voin ajatella ääneen hänen seurassaan. En käytä mitään kaunopuheisuuden kukkasta, jos sanon, että hän on toinen itseni. Hänen ylevämielisyytensä on kertomaton: omistus tekee hänen kiintymyksensä vain yhä suuremmaksi ja onni antaa hänelle yhä uutta aihetta rakastaa. Minä olen hänelle hänen parempi puolensa. Näen kaikki selvästi edessäni: pitkien vuosien avioliitto ei ole etäännyttävä häntä ihailunsa esineestä, vaan on se päinvastoin vain enentävä hänen luottamustaan, kehittävä uusia, herkkiä tunteita ja lujittava meidän liittoamme. Mikä onnellinen hurmio! Sieluni on niin luotu, että ilot jättävät siihen ikäänkuin väkevän valohohteen, ne lämmittävät minua, ne läpitunkevat koko sisäisen ihmiseni; ne pienet väliajat, jotka niitä toisistaan eroittavat, ovat niinkuin pitkien päivien väliset lyhyet yöt. Aurinko, joka mailleen painuessaan on kullannut niiden huippuja, tapaa ne noustessaan vielä melkein lämpöisinä. Mitä onnellista sattumaa saankaan kiittää siitä, että minun heti kävi näin hyvin? Äitini oli herättänyt minussa tuhansia pelonaiheita; hänen ennustuksensa, jotka mahtoivat johtua kateudesta, joskin ne olivat kaiken porvarillisen pikkumaisuuden ulkopuolella, on todellisuus nyt osoittanut vääriksi, sillä sekä hänen, sinun että omat pelkoni, kaikki ovat nyt haihtuneet. Me viivyimme Chantepleursissä seitsemän ja puoli kuukautta aivan kuin kaksi rakastavaista, joista toinen on ryöstänyt toisen ja jotka ovat paenneet vanhempiensa vihaa. Riemujen ruusut ovat seppelöineet rakkautemme ja kukittaneet kaksin-olomme. Eräänä aamuna, jolloin tunsin itseni vielä tavallista onnellisemmaksi, jäin äkkiä ajattelemaan itseäni ja silloin muistin myös Renée'tani ja hänen sovinnaisuus-avioliittoaan, ja minä aavistin koko elämäsi, näin sen aivan silmieni edessä! Oi enkelini, minkä tähden puhumme eri kieltä! Sinun puhtaasti yhteiskunnallinen avioliittosi ja minun avioliittoni, joka ei ole muuta kuin onnellista rakkautta, ovat kaksi eri maailmaa, jotka voivat tajuta toisiaan yhtä vähän kuin rajallinen tajuaa rajatonta. Sinä jäät maan päälle ja minä olen taivaassa! Sinä olet inhimillisessä ilmakehässä ja minä jumalallisessa! Minä vallitsen rakkaudella ja sinä vallitset laskelmien ja velvollisuuden avulla. Minä olen niin korkealla, että jos putoan, murskaudun tuhansiksi muruiksi. Mutta jo tulee minun vaieta, sillä minä häpeän kuvata sinulle tällaisen lemmen kevään loistoa, rikkautta ja helmeilevää riemua.
Viikon kuluttua olemme jälleen Parisissa rue du Bac'in varrella olevassa sievässä asunnossamme, jonka on järjestänyt sama arkkitehti, joka asetti kuntoon Chantepleursinkin. Saan taas kuulla, nyt kun sieluni on auennut täyteen kukkaansa onnellisen avioliiton luvallisissa iloissa, tuota Rossinin taivaallista musiikkia, jota ennen kuuntelin levottomin, rakkauden uteliaisuuden vaivaamin sieluin. Kaikkien mielestä olen tullut kauniimmaksi ja olen kuin lapsi kuullessani itseäni nimitettävän rouvaksi.
Perjantai-aamuna.
Renée, sinä suloinen pyhimykseni, onneni johtaa ajatukseni lakkaamatta sinun luoksesi. Tunnen itseni sinua kohtaan hellemmäksi kuin koskaan ennen; pidän sinusta niin äärettömästi! Olen oman avioliittoni alkupuolella niin syvästi tutkistellut myös sinun avioelämääsi ja näen sinut niin suurena, niin jalona, niin suuremmoisen hyveellisenä, että minun täytyy tässä tunnustaa, että olen sinua heikompi, että samalla kuin olen ystäväsi olen myös vilpitön ihailijasi. Tullessani tietämään, mitä minun avioliittoni on, olen samalla tullut vakuutetuksi siitä, että olisin kuollut, jos olisi ollut toisin, ja sinä elät! Minkä voiman avulla, sano se minulle? En ollenkaan nyt laske leikkiä kanssasi! Voi, enkelini, pilanteko on tietämättömyyden tytär; ihminen pilkkaa sellaista, jota ei tiedä eikä tunne. Sillä kohdalla, missä rekryytit nauravat, ovat kokeneet sotilaat vakavia, sanoi minulle kerran markiisi de Chaulieu, tuo poloinen ratsuväen kapteeni, joka ei vielä ole marssinut sen pitemmälle kuin Parisista Fontainebleauhon ja sieltä takaisin. — Arvaan myöskin, armahin ystävä, että et ole sanonut minulle kaikkea. Niin, olet salannut minulta jonkun haavan. Sinä kärsit, minä tunnen sen. Olen ajatuksissani punonut ympärillesi jos jonkinlaisia romaaneja voidakseni kaukaa ja siitä vähästä, mitä olet kertonut itsestäsi, arvata käyttäytymisesi syyt. Hän on ottanut avioliiton vain voimainkoetuksen kannalta, ajattelin eräänäkin iltana, ja mikä minulle on ollut onnea, on ollut hänelle ainoastaan kärsimystä. Sen on hän saanut palkaksi kaikista uhrauksistaan ja tahtoo sentähden nyt rajoittaa niiden määrää. Hän on verhonnut surunsa yhteiskuntamoraalin komeihin periaatteisiin. Ah, Renée, sepä juuri onkin ihanaa, että oikea sydämenilo ei tarvitse uskontoa, ei suuria sanoja, eikä mitään varalaitelmia, se on olemassa itsestään ja itsensä vuoksi; jota vastoin miehet antaakseen jonkinlaisen oikeuden varjon meidän orjuutemme ja alamaisuutemme julmille siteille ovat koonneet yhteen kaikenlaisia teorioja ja ohjesääntöjä. Jos sinun uhrauksesi ovat kauniita ja yleviä, niin olisiko siis minun kirkon valkoisen ja kultaisen kaavun suojaama ja määreistä nyrpeimmän laillistuttama onneni jotakin luonnotonta? Kunnioituksesta lakeja kohtaan, sinun itsesi vuoksi ja etenkin oman onneni täydellistyttämiseksi tahtoisin, että olisit onnellinen, oma Renéeni. Oi, tunnusta minulle, että alat sydämessäsi tuntea hiukan rakkautta tuota Louis'ta kohtaan, joka jumaloi sinua! Tunnusta minulle, että tuo vertauskuvallinen ja juhlallinen hääsoihtu ei ole ollut ainoastaan pimeyden ilmituoja! Sillä rakkaus, enkelini, on sielunelämälle samaa, mitä aurinko on maalle. Palaan puheissani aina tuohon suureen päivään, joka minun ylläni heloittaa ja jonka pelkään polttavan itseni poroksi. Rakas Renée, sinä, joka ylitulvehtivassa hellyydessäsi viiniköynnösten siimestämässä lehtimajassa luostarin puutarhassa kerran sanoit minulle: "Rakastan sinua, Louise, niin suuresti, että jos Jumala ilmestyisi, niin rukoilisin häntä antamaan itselleni kaikki elämän tuskat ja sinulle kaikki sen riemut. Niin, minä rakastan kärsimystä!" Niin, rakas, nyt teen saman minä ja huudan Jumalan puoleen, jotta hän antaisi sinulle osan riemuistani.