Kuulehan, arvaan, että olet Louis de l'Estorade-nimisenä käynyt kunnianhimoiseksi! No niin, laita niin, että hän ensi vaaleissa tulee valituksi edustajaksi, sillä hän täyttää pian neljäkymmentä vuotta ja kun eduskunta kokoontuu vasta puoli vuotta vaalien jälkeen, niin on hän silloin jo saavuttanut sen ijän, joka poliittiselta henkilöltä vaaditaan. Sitten sinä tulet Parisiin, en sano sen enempää. Isäni ja ystäväpiirini tulevat panemaan arvoa teille, ja jos sinun vanha appiukkosi tahtoo saada sukukartanon, voimme täältä käsin hankkia Louis'lle kreivin arvonimen. Sekin on jo jotakin se! Ja sitten saamme olla yhdessä.
XXVIII.
RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE MACUMER'LLE.
Joulukuulla 1825.
Onnen hurmaama Louise, olet vallan huikaissut minut! Hetkiseksi unohtui kirjeesi käteeni, ja joku silmistäni tipahtanut kyynel kimmelsi sen lehdillä laskevan auringon ruskossa. Istuin siinä yksin, väsynein käsivarsin, pienen paljaan kallion kupeella, johon olen antanut asettaa penkin. Kaukana, äärettömässä etäisyydessä, välkähteli Välimeri niinkuin terässäilä. Tuoksuvat puut varjostavat tätä penkkiä, jonka viereen olen antanut istuttaa suunnattoman suuren jasmiinipensaan, muutamia kuusamia ja espanjalaisia kinstereitä. Kerran on tämä kallio vielä kokonaan peittyvä köynnöskasvien viheryyteen, villi viini on jo istutettu. Mutta talvi lähestyy ja koko viheriä nurmipeite on nyt kuin vanha haaltunut matto. Kun istun täällä, niin ei kukaan tule minua häiritsemään, sillä kaikki tietävät, että silloin tahdon olla yksin. Tätä penkkiä nimitetäänkin Louisen penkiksi. Eikö tämä jo osoita, etten suinkaan silti ole yksin, vaikka olenkin yksin?
Jos kerron sinulle näin kaikista näistä yksityiskohdista, jotka sinulle ovat niin mitättömiä, jos kuvailen sinulle näin sitä viheriöitsevää toivoa, joka jo edeltäpäin verhoaa lehvillään tämän vielä niin paljaan ja karun kallion, jonka huipulle kasvillisuuden kaitsija kuitenkin on juurruttanut mitä kauneimman pinjan, niin tapahtuu se siksi, että täältä olen löytänyt itselleni vertauskuvia, joihin mieleni on kiintynyt.
Juuri iloitessani sinun onnellisesta avioliitostasi ja (miksi en tunnustaisi sinulle kaikkea) kadehtiessani sitä voimieni takaa, tunsin sydämeni alla lapseni ensimäiset liikahdukset, jotka koskettivat sieluni syvyyksiä. Tämä epämääräinen tuntemus on samalla ilmoitus, ilo, tuska, lupaus, todellisuus. Tämä onni, joka on yksin minun koko maailmassa ja joka jää Jumalan ja minun väliseksi salaisuudeksi, tämä mysterio valkaisi minulle sen seikan, että kallio vielä kerran on oleva kukkien peitossa, että se vielä kerran on kaikuva perheeni iloisesta naurusta ja että kohtuni oli vihdoinkin tullut siunatuksi, että siitä oli tullut rikkaan elämän lähde. Tunsin syntyneeni äidiksi! Niinpä tuo ensimäinen varmuus, että itsessäni kannoin ja suojasin toista elämää, tuotti minulle virkistävää lohdutusta. Rajaton riemu oli nyt kruunannut nuo pitkät, alttiille uhrautumiselle pyhitetyt päivät, jotka jo aikaisemmin olivat tuottaneet iloa Louis'lle.
Uhrautuminen, alttius, sanoin itselleni, etkö olekin paljon enemmän kuin rakkaus! Etkö olekin syvin hekuma ja autuus, sentähden että olet aineeton hekuma, luova ja uudestisynnyttävä! Etkö olekin, oi uhrautuvaisuus, seurauksiasikin jalompi! Etkö olekin juuri sinä se salaperäinen, väsymätön jumaluus, joka rajattomien avaruuksien ja lukemattomien ilmapiirien takana oudossa keskipisteessä piillen kuljetat sydämesi kautta kaikki maailmat! Oi suuri Alttius, sinä, joka salatusta kätköstäsi jakelet riemuja, joita ei ainoakaan vihkimätön silmä tahraa ja joita ei kukaan aavista, Alttius, sinä kateellinen ja valtaisa, sinä väkevä ja voittoisa Jumala, joka kuulut itse olioiden sisimpään luontoon ja siis aina olet sama voimiesi kulutuksesta huolimatta, oi rajaton Alttius, sinä olet elämäni tunnus!
Rakkaus, Louise, on Felipen aikaansaama vaikutus sinussa, mutta minun elämäni säteily perheeseeni on lakkaamatta heijastuva tuosta pikku maailmasta minuun takaisin. Sinun kaunis, kultainen laihosi on hetkellinen, mutta eikö minun myöhästynyt satoni lie sittenkin kestävämpi? Se uudistuu hetki hetkeltä. Rakkaus on kaunein koru, minkä yhteiskunta on luonnolta varastanut; mutta eikö äitiys ole Luonto itse koko luomisriemussaan? Hymy on kuivannut kyyneleeni. Rakkaus tekee Louis'ni onnelliseksi, mutta avioliitto on tehnyt minut äidiksi ja minäkin olen oleva onnellinen! Palasin hitain askelin viheliäisin akkunaluukuin koristettuun valkeaan talooni kirjoittaakseni sinulle tämän.
Niin, rakas ystävä, tuo luonnollisin ja ihmeellisin asia, mikä naiselle voi tapahtua, on ollut olemassa minulla jo viisi kuukautta; mutta voin kuiskata korvaasi, että se ei laisinkaan ole häirinnyt sydämeni eikä älyni toimintaa. Näen, että kaikki ovat onnellisia, tuleva isoisä kilpailee jo oikeuksista pojanpoikansa kanssa, hänestä on tullut lapsi uudestaan; isä näyttää vakavalta ja levottomalta; kaikki kohdistavat minuun huolenpitonsa, kaikki puhuvat äitiyden onnesta. Oi, minä yksin en tunne mitään, enkä uskalla kenellekään tunnustaa, että olen täydellisen välinpitämättömyyden tilassa. Valhettelen vähän, jotta en turmelisi heidän iloaan. Mutta koska voin olla suora sinua kohtaan, tunnustan että, tällaisessa väliaikaisessa tilassa, missä nykyään olen, on äitiys etupäässä mielikuvituksen asia. Louis oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin saadessaan tietää raskaudestani. Eikö tämä jo osoita, että lapsi on tullut itsestään ilman muuta kutsua kuin isänsä kärsimättömät toivomukset? Sattuma, rakkahani, on äitiyden jumala. Vaikkakin, lääkärimme lausunnon mukaan, tämä sattuma on täydellisesti sopusoinnussa luonnon tahdon kanssa, niin ei hän kuitenkaan kieltänyt, etteivätkö ne lapset, joita niin somasti nimitetään rakkauden lapsiksi, olleet tavallista kauniimpia ja lahjakkaampia ja etteikö heidän elämäänsä yleensä seurannut sama onni, joka kirkkaan tähden tavoin oli loistanut heidän luomishetkellään. Joten siis ehkä sinulle, Louise-ystäväni, äitiydestäsi koituu vielä sellaisia iloja, joista minä en tiedä mitään. Kentiespä myös rakastaa enemmän sitä lasta, jonka on saanut sellaisen miehen kanssa, jota jumaloi, kuten sinä Felipeä, kuin sitä, jonka on saanut sellaisen puolison kanssa, jonka kanssa on mennyt järkiavioliittoon, jolle on antautunut velvollisuudesta ja vaimon tunteesta! Nämä salaiset sydämeni pohjaan kätketyt ajatukset ovat omiaan tekemään tuon toivehikkaan äitiystunteeni vieläkin vakavammaksi. Mutta koska mitään perhettä ei voi olla olemassa ilman lasta, tahtoisin voivani kiirehtää sen hetken tuloa, jolloin minulle nuo perheilot alkavat; niissä on oleva elämäni koko sisältö. Nykyisin on elämäni pelkkää salaperäistä odotusta; ja kuvottavinkin vaivantunne on vain valmistusta siihen, mikä tuleman pitää. Teen huomioita itseni suhteen. Huolimatta siitä, että Louis tekee kaiken voitavansa, että hän rakastaa ja huoltaa minua ja antaa minun kaikin tavoin kokea hellyyttään ja lempeyttään, tunnen kuitenkin jonkinlaista epämääräistä levottomuutta, johon lisäksi tulee kaikenlaiset ruumiin ja sielun häiriöt ja raskaudelle tunnusmerkilliset omituiset mieliteot. Jos nyt kerron sinulle kaikki aivan suoraan, vaikkakin mahdollisesti sillä herätän sinussa vastenmielisyyttä tätä kutsumusta kohtaan, niin täytyy minun tunnustaa sinulle, etten ymmärrä, miten olen äkkiä saanut sellaisen himon eräänlaisiin oranseihin; omituinen maku, mutta minusta nyt aivan luonnollinen! Mieheni käy ostamassa minulle Marseillesta maailman parhaita oranseja; hän on tilannut minulle niitä Maltasta, Portugalista, Korsikasta; mutta nuo oransit eivät minulle kelpaa. Sensijaan riennän usein jalkapatikkaa Marseilleen ahmiakseni siellä huonoja, puolipilaantuneita oranseja, joita saa äyrillä kappaleen pienen, satamaan laskeutuvan kujan varrelta, pari askelta kaupungintalosta; niiden vihertävät mätäpilkut kiiluvat silmissäni kuin timantit: näen niissä kukkasia, en edes muista niiden pilaantunutta haaskanhajua, vaan ovat ne mielestäni ärsyttävän mehukkaita, lämmittäviä kuin viinin neste ja maultaan erinomaisia. Niin, enkelini, sellaisia ovat elämäni ensimäiset rakkausaistimukset. Nuo inhoittavat oransit ovat rakkauteni esineet. Sinä et kiihkeämmin himoitse Felipeäsi kuin minä noita lahoamistilassa olevia hedelmiä. Ajatteles, välistä varastaudun salaa ulos kodistani, livistän juoksujalkaa Marseilleen ja tunnen hekumallisen värinän koko ruumiissani lähestyessäni tuota kujaa: pelkään, ettei kaupustelijalla kenties olekaan mädäntyneitä oranseja; hyökkään niihin käsiksi, nälvin, ahmin niitä kadulla kaikkien nähden. Minun mielestäni nuo hedelmät tulevat suoraan paratiisista ja sisältävät suloista ravintoa. Olen nähnyt Louis'n kääntävän päänsä pois päästäkseen tuntemasta niiden pahaa hajua. Mieleeni muistuvat nuo Obermannin julmat sanat, tuo synkkä elegia, jota kadun ollenkaan lukeneeni: Juuria kastellaan lantavedellä! Mutta senjälkeen kun rupesin syömään noita hedelmiä, ei minulla ole enää mitään sydänalakipuja ja terveyteni on parantunut. Näillä luonnonvastaisilla himoilla lienee joku tarkoitus, koskapa ne useimmiten yhtyvät tähän tilaan ja koskapa ainakin toisella puolella naisia on tällaisia, väliin kylläkin kauheita mielihaluja. Sittenkun raskauteni tila alkaa käydä hyvin näkyväksi, en enää liiku ulkopuolella la Crampadea: en tahdo näytellä itseäni tällaisena.
Olen hyvin utelias tietämään, millä hetkellä oikeastaan äitiys alkaa. Ettei se vain tapahtuisi juuri keskellä noita hirvittäviä tuskia, joita niin pelkään.
Jää hyvästi, sinä onnellinen! Jää hyvästi sinä, minun uudestisynnyttäjäni, jonka kautta saan kokea minäkin kaikki nuo hurmaavat rakkaudenosoitukset, tuon mustasukkaisuuden, joka syntyy yhdestä katseesta, nuo korvaan kuiskatut sanat ja nuo sanoin kertomattomat nautinnot, jotka ympäröivät olemustamme niinkuin uusi ilmakehä vuodattaen meihin uutta verta, uutta valoa, uutta elämää! Oi, sydänkäpyseni, minäkin ymmärrän rakkauden. Älä väsy kertomasta minulle kaikkea. Pitäkäämme tunnollisesti sopimuksemme. Minä en ole salaava sinulta mitään. Niinpä tunnustan sinulle vielä lopettaakseni vakavasti tämän kirjeen, että lukiessani toistamiseen kirjettäsi valtasi minut syvä, voittamaton kauhun- ja pelontunne. Minusta tuntui kuin olisi tuo häikäisevä rakkaus uhmannut Jumalaa. Eiköhän tuo tämän maailman itsevaltias Onnettomuus suuttune siitä, ettei hänelle ole suotu sijaa juhlassanne! Kuinka paljon suurta onnea se onkaan tuhonnut! Ah, Louise, älä unohda onnesi keskellä rukoilla Jumalaa! Tee hyvää, ole armelias ja hyvä; riisu vastoinkäymisiltä aseet vaatimattomuudellasi ja nöyryydelläsi! Minä olen avioliittoni aikana käynyt vielä jumalaapelkääväisemmäksi kuin mitä olin luostarissa. Et kerro mitään uskonnosta Parisissa. Rakastaessasi Felipeä, tuntuu minusta kuin, vastoin sananpartta, palvelisit enemmän pyhimystä kuin Jumalaa. Mutta pelkoni johtunee vain hellästä ystävyydestäni. Te käytte yhdessä kirkossa ja teette hyvää salassa, eikö totta? Pidät minua ehkä hyvin maalaisluonteisena tässä kirjeeni lopussa, mutta muista, että pelkoni merkitsee vain mitä lämpöisintä ystävyyttä, ystävyyttä siinä mielessä, missä La Fontaine sen käsitti, jota jo unelman varjo, jo pelkkä pilven ajatus säikyttää ja levottuuttaa. Sinä ansaitset olla onnellinen, sillä sinä ajattelet minua onnessasi, samoin kuin minä ajattelen sinua yksitoikkoisessa, vähän harmaassa ja kuivassa, mutta samalla toimeliaassa ja luomistäyteisessä elämässäni: ole siunattu sinä!
XXIX.
HERRA DE L'ESTORADELTA PAROONITAR DE MACUMÉR'ELE.
Joulukuulla 1825.
Arvoisa Rouva.
Vaimoni ei tahdo, että te vain tavanmukaisen virallisen ilmoituksen kautta saisitte tiedon tapahtumasta, joka on omiaan täyttämään mielemme mitä suurimmalla riemulla. Hän on hiljattain saanut reippaan pojan, ja me siirrämme hänen kasteensa siksi, kunnes te palaatte takaisin Chantepleursin tilallenne. Renée ja minä toivomme, että silloin jatkatte matkaanne aina la Crampadeen asti ja suostutte olemaan kummina esikoisellemme. Tässä toivossa kirjoitutan hänet siviilirekisteriin nimellä Armand Louis de l'Estorade. Rakas Renée'mme on saanut kärsiä paljon, mutta hän on kestänyt kaikki enkelin kärsivällisyydellä. Te tunnette hänet, varmuus siitä, että hän tuottaa meille kaikille onnea, on antanut hänelle voimia läpikäydä tämän ensimäisen koetuksen äitiyden kutsumuksessa. Tahtomatta antautua niihin naurettaviin liiotteluihin, joihin ensikertalaiset isät ovat niin taipuvia, voin kuitenkin vakuuttaa teille, että pikku Armand on hyvin soma; mutta te uskottekin sen helpolla, kun sanon, että hänellä on Renée'n piirteet ja silmät. Se on henkevyyttä jo sekin. Nyt kun lääkäri ja kätilö ovat vakuuttaneet, ettei Renée'llä ole vähintäkään vaaraa enää, sillä hän imettää itse, lapsi on halukkaasti tarttunut rintaan, maitoa on runsaasti, luonto on niin rikas hänessä, niin voimme me, isäni ja minä, vapaasti antautua ilollemme. Rouvaseni, tämä ilo on niin suuri, niin voimakas ja täydellinen, se elähyttää siihen määrin koko talon ja on niin suuresti muuttanut rakkaan vaimoni olotilaa, että toivon teidän oman onnenne vuoksi, että teillekin pian kävisi samoin. Renée on antanut panna teitä varten kuntoon huoneuston, jonka toivoisin voivani sisustaa vieraittemme arvoisella tavalla; mutta joka tapauksessa otetaan teidät ainakin vastaan veljellisellä sydämellisyydellä, joskaan emme voi tarjota mitään komeutta.
Renée on kertonut minulle teidän aikeistanne meihin nähden ja käytän siis tässä tilaisuutta kiittääkseni teitä. Poikani syntymä on saanut isäni suostumaan uhrauksiin, jollaisiin vanhat ukot yleensä epäkernaasti rupeavat: hän on hiljattain ostanut kaksi maatilaa. La Crampade tuottaa nykyisin kolmekymmentä tuhatta frangia. Isäni on anova kuninkaalta lupaa saada muodostaa se sukukartanoksi, mutta koettakaa hankkia hänelle se arvonimi, josta puhutte viime kirjeessänne, ja silloin olette jo tehneet suuren palveluksen kummipojallenne.
Mitä minuun tulee, niin olen seuraava neuvojanne ainoastaan sentähden, että teillä ja Renée'llä olisi tilaisuutta olla yhdessä sill'aikaa kuin eduskunta kokoontuu. Opiskelen ahkerasti ja koetan päästä n.s. erikoisalan tuntijaksi. Mikään ei kuitenkaan rohkaisisi minua niin suuresti kuin tieto siitä, että te olette pikku Armandini suojelija. Luvatkaa siis, te, joka olette niin kaunis ja hieno, niin ylevämielinen ja henkevä, että saavutte tänne näyttelemään hyvän hengettären osaa vanhimman poikani kehdon ääressä. Silloin olette, arvoisa rouva, kunnioittavan ja hartaan ystävyyden tunteisiini vielä lisänneet minun ikuisen kiitollisuuteni, jota vakuuttaen minulla on kunnia olla
teidän nöyrä ja kuuliainen palvelijanne
Louis de l'Estorade.
XXX.
LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Tammikuulla 1826.
Macumer herätti minut äsken ojentamalla minulle kirjeen mieheltäsi, enkelini. Vastaan heti myöntävästi. Huhtikuun lopulla matkustamme Chantepleursiin. Minua odottaa siis ilo ilon jälkeen: ensiksi matkustaa, sitten nähdä sinut ja vielä lisäksi olla kummina ensimäiselle lapsellesi! Mutta tahdon Macumer'n vastakummikseni. Katolinen liitto jonkun toisen kummin kanssa olisi minulle vastenmielinen. Ah, jospa olisit nähnyt hänen kasvojensa ilmeen, silloin kun sanoin hänelle tämän, niin käsittäisit, kuinka äärettömästi tuo enkeli minua rakastaa.
"Senkin vuoksi tahdon, että yhdessä matkustamme la Crampadeen, Felipe", sanoin minä, "kun mahdollisesti siellä voimme saada lapsen. Myöskin minä tahdon tulla äidiksi… vaikkakin tunteeni sinuun ja lapseen nähden tulisivat olemaan hyvin jaettuja. Ensiksikin jos huomaisin sinun pitävän enemmän jostakin toisesta olennosta, vaikkapa tuo toinen olisikin oma poikani, niin en tiedä mitä tapahtuisi. Medea oli ehkä oikeassa: muinaisajan ihmisissä oli paljon hyvää!"
Hän rupesi nauramaan. Niinpä siis, rakas hirveni, sinulla on hedelmä ilman että sinulla on ollut kukkia, ja minulla on kukat ilman hedelmää. Kohtalojemme vastakkaisuus jatkuu siis yhä. Olemme kyllin suuria filosofeja kumpikin etsiäksemme tästä kaikesta vielä eräänä päivänä esiin syvempää tarkoitusta. Mutta toistaiseksi! Minä olen ollut naimisissa vasta kymmenen kuukautta ja sopikaamme siitä, etten minäkään ole antanut ajan kulua hukkaan.
Me vietämme onnellisten ihmisten huvittelevaista ja kuitenkin sisältörikasta elämää. Päivät tuntuvat meistä aina liian lyhyviltä. Seurapiirimme, jolle jälleen olen näyttäytynyt naidun naisen osassa, pitää yksimielisesti paroonitar de Macumer'ta paljon kauniimpana kuin Louise de Chaulieutä: onnellisella rakkaudella on omat kaunistuskeinonsa. Kun Felipe ja minä jonakin kauniina ja kylmän-kimmelteisenä tammikuun päivänä, jolloin kaikki Champs-Elysées'n puut ovat verhoutuneet valkoisiin tähtiterttuihin, vaunuissamme ajamme koko Parisin nähden yhdessä samalla paikalla, missä vielä viime vuonna vaelsimme erillämme, niin tulee mieleeni tuhansia ajatuksia ja pelkäänpä silloin olevani hieman korskea, kuten viime kirjeessäsi aivan oikein arvasit.
Jos en itse ole kokenutkaan äidiniloa, niin on sinun kuvattava se minulle ja minä olen siten oleva äiti sinun välitykselläsi; ei mikään minun mielestäni ole kuitenkaan verrattavissa rakkauden autuaalliseen hekumaan. Varmaankin pidät minua sangen omituisena, jos kerron sinulle, että näiden kymmenen kuukauden ajalla olen ainakin kymmenen kertaa yllättänyt itseni toivomasta, että saisin kuolla kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, elämäni loistavimmillaan ollessa, keskellä rakkauden ruusuja ja lemmenhekumaa, että saisin mennä pois tyytyväisenä ja ilman pettymyksiä elettyäni aikani auringossa ja avaruuden eetterissä, rakkauden onneen riutuen, kaikki suven seppeleet ja kauniit harhakuvitelmat vielä kuihtumattomina kulmillani. Ajattele, millaista olisi kantaa nuorta sydäntä vanhassa ruumiissa, nähdä ympärillään vain mykkiä ja kylmiä kasvoja siellä, missä ennen kaikki meille hymyilivät, välinpitämättömätkin, ja olla vain kunnianarvoisa rouva… Mutta sehän olisi jo ennenaikaista helvettiä.
Tästä asiasta juuri johtui ensimäinen kiista Felipen ja minun välillä. Minä toivoin, että hänellä olisi voimaa surmata minut kolmenkymmenen vuotisena unessa, minun itseni sitä ollenkaan aavistamatta, ja siirtää minut siten toisesta unesta toiseen. Tuo hirviö ei tahtonut. Uhkasin jättää hänet yksin elämään ja silloin hän kalpeni, lapsi-raukka! Tuosta suuresta ministeristä on tullut, rakkaani, täydellinen lapsi. Kuka olisi voinut uskoa, että hänessä piili niin paljon nuoruutta ja luonnonraikkautta. Nyt kun hänen seurassaan ajattelen ääneen aivan kuin sinun kanssasikin ja kun olen saanut hänetkin totutetuksi tähän samaan luottoisaan tapaan, ihastustamme me toisiamme lakkaamatta sielujemme pulpahduksilla.
Rakas ystävä, nuo molemmat rakastavaiset Felipe ja Louise, tahtovat lähettää jonkun lahjan nuorelle äidille. Tahtoisimme hankkia jotakin, joka sinua miellyttäisi. Siispä sano minulle suoraan, mitä toivot, sillä me emme kernaasti valmista mitään yllätyksiä porvarien tapaan. Me tahdomme siis lakkaamatta muistuttaa itsestämme jollakin somalla muistoesineellä, jollakin tavaralla, jota voisit käyttää joka päivä ja joka ei kulutuksesta pahenisi. Meidän iloisin, tuttavallisin, rattoisin ateriamme on aamiainen, sillä silloin olemme aina kahden; olen sentähden ajatellut lähettää sinulle erikoisen aamiaista varten sovelletun ruokakaluston jonka koristeet olisivat lapsikuvioita. Jos hyväksyt ehdotuksen, niin vastaa minulle nopeasti. Voidaksemme hankkia sen, on se tilattava, ja Parisin taiteilijat ovat laiskoja kuin kuninkaat. Se on oleva uhrilahjani Lucinalle.
Hyvästi siis, sinä rakas imettäjä, toivotan sinulle kaikkia äidin iloja ja odotan kärsimättömyydellä ensimäistä kirjettäsi, jossa tietysti kerrot minulle aivan kaikesta, eikö niin? Kätilö sai minut värisemään. Tuo sana miehesi kirjeessä pisti, ei silmiini, vaan sydämeeni. Renée-parka, lapsi käy kalliiksi, eikö totta? Minä olen opettava tuolle kummipojalleni, kuinka suuren rakkauden arvoinen sinä olet. Tuhat suudelmaa, enkelini.
XXXI.
RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE MACUMER'LLE.
Nyt on pian kulunut jo viisi kuukautta siitä kuin pikku poikani syntyi, enkä ole saanut edes sen verran aikaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa sinulle. Kun kerran itse tulet äidiksi, voit vielä paremmin antaa minulle anteeksi kuin mitä olet tehnyt, sillä oletpa kuitenkin hieman rangaissut minua kirjoittamalla niin harvoin. Kirjoita minulle, sydänkäpyseni! Kerro minulle huveistasi, kuvaa minulle onnesi kirkkain värein. Maalaa se väkevällä ultramariinilla äläkä yhtään pelkää murhetuttavasi minua, sillä minä olen onnellinen, onnellisempi kuin mitä voit kuvitellakaan.
Olen ollut pitäjän kirkossa kuulemassa vaimon kirkkoon-ottajais-messua, joka tapahtui suurella komeudella, kuten tapana on vanhoissa provencelaisissa suvuissa. Molemmat isoisät, Louis'n isä ja omani, taluttivat minua. Ah, en koskaan vielä ole polvistunut Jumalan eteen niin suurella kiitollisuudella. Minun pitäisi kertoa sinulle niin monenlaisia asioita ja kuvata niin monenlaisia tunteita, etten tiedä, mistä alkaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen helmasta nousee eteeni säteilevä muisto: rukoukseni kirkossa.
Kun nyt jälleen riemullisena äitinä seisoin tuolla samalla paikalla, jossa nuorena tyttönä olin epäillyt elämää ja tulevaisuuttani, luulin näkeväni itse Pyhän Neitseen alttariltaan kumartavan päätään ja osoittavan minulle jumal-lasta, joka näytti hymyilevän minulle! Millä taivaallisen rakkauden pyhittämällä hurmiolla ojensinkaan pikku Armandin kirkkoherran siunattavaksi, vakinaisen kasteen vielä siirtyessä tuonnemmaksi. Mutta saat sitten nähdä meidät yhdessä, Armandin ja minun!
Lapseni, näetkös, nimitän sinua nyt lapsekseni! Mutta se onkin suloisin sana, minkä sydän, järki ja huulet voivat ilmilausua silloin kun on äiti. No niin, rakas lapsukaiseni, kaksi viimeistä kuukautta laahauduin riutuvana ja väsyneenä puutarhoissamme, tuon taakan raskauttamana, jota en voinut aavistaa niin suloiseksi ja rakkaaksi, noiden kahden kuukauden vaivoista huolimatta. Olin niin täynnä pelkoa ja tappavan synkkiä aavistuksia, ettei edes uteliaisuus minua virkistänyt; koetin kyllä puhua itselleni järkeä ja sanoin, ettei siinä, mitä luonto kerran tahtoi, ollut mitään pelättävää, päätin tahtoa olla äiti. Mutta voi, sydämessäni en tuntenut mitään, vaikka kuinka ajattelin tuota lasta, joka tuon tuostakin antoi minulle aimo potkauksia, niin, rakas ystävä, noista potkuista voi pitääkin senjälkeen kun joskus ennen jo on saanut lapsia, mutta ensimäisellä kerralla tuottavat nuo tuntemattoman elämän ensi liikahdukset enemmän hämmästystä kuin iloa. Puhun vain itsestäni, joka en ole vilpillinen enkä teatralinen ja joka sain elämän hedelmän enemmän Jumalalta, (sillä Jumala antaa lapset), kuin rakastetulta mieheltä. Mutta unohtakaamme nämä menneet murheet, jotka, kuten toivon, eivät enää tule palamaan.
Kun aika oli tullut, kokosin kaiken itsessäni olevan vastustusvoiman ja olin valmistautunut niin suuriin tuskiin, että minä, mikäli väitetään, aivan ihmeteltävästi kestin tuon hirvittävän kidutuksen. Noin tunnin verran, kultaseni, oli sellaista aikaa, jolloin kaikki tuntui häipyvän ikäänkuin uneen. Minusta tuntui kuin olisin ollut kaksi: ulkokuori, jota pideltiin pihdeissä, revittiin ja rääkättiin, ja tyyni levollinen sielu. Tässä omituisessa tilassa kiersi kärsimys kuin kukkaisseppele päätäni. Tuntui siltä kuin olisi suunnattoman suuri ruusu puhjennut kasvamaan päästäni ja kiertänyt minut ylt'yleensä. Koko ilma oli täynnä tämän verisen kukan ruusunväriä. Näin kaikki punaisessa. Täten olin jo saapunut sille kohdalle, jolla ruumis ja sielu tuntuvat pyrkivän eroon, kun äkkiä minua vihlaisi tuska sellainen, että luulin sillä hetkellä kuolevani. Päästin hirveitä huutoja ja sain taas uutta voimaa uusia tuskia vastaan. Mutta äkkiä tuon pienen olennon hopeanhelkkyvä vikinä tukahdutti nuo kauheat valitushuutoni. Ei, mikään ei todellakaan voi kuvata tuota hetkeä: minusta tuntui kuin olisi koko maailma huutanut kanssani, kuin olisi kaikki ollut pelkkää tuskaa ja voihkinaa ja kuin kaikki olisi sitten hiljentynyt tuohon heikkoon lapsen huutoon.
Minut pantiin takaisin suureen vuoteeseeni ja minusta tuntui kuin olisin päässyt paratiisiin, vaikkakin olin äärettömän raukea. Huomasin kolme tai neljä iloista kasvoa, kyyneleet silmissä, ja minulle näytettiin lasta. Tiedätkö, rakkaani, minä parkaisin kauhusta. — "Millainen pikku apina!" huudahdin. "Oletteko varmat siitä, että se on lapsi?" kysyin minä. Käännyin jälleen kylelleni epätoivoissani siitä, etten tuntenut itseäni sen enemmän äidilliseksi. — "Älkää olko levoton", sanoi minulle äitini, joka oli ruvennut hoitajattarekseni, "olette saanut mitä kauneimman lapsen. Välttäkää millään tavalla kiihoittamasta mielikuvitustanne, teidän on käytettävä koko hengenvoimanne tullaksenne mahdollisimman eläimelliseksi, samanlaiseksi kuin lehmä, joka käy laitumella kerätäkseen maitoa." Minä nukahdin siis siinä vakaassa päätöksessä, että antaisin luonnon vaikuttaa. Ah, enkelini, lopullinen herääminen kaikista näistä kärsimyksistä, näistä epämääräisistä aistimuksista, näiden ensimäisten päivien sekavasta, tuskaisesta hämäryydestä, oli taivaallinen! Tätä pimeyttä seurasivat autuudentuntemukset vielä suloisemmat kuin lapseni ensimäinen huuto. Sydämeni, sieluni, koko olemukseni, joku uusi tuntematon minä tuntui puhkeavan eloon tuosta tähän asti niin tuskaisesta ja harmaasta kotelostaan aivan kuin kukka puhkeaa esiin siemenestä lämpöisen auringon sitä hyväillessä. Tuo pieni hirviö tarttui rintaani ja alkoi imeä: ja silloin fiat lux! Olin äkkiä äiti. Nyt on onni, ilo, sanoin kertomaton riemu omanani, vaikkakaan en ole saanut sitä aivan ilman tuskaa. Oi, sinä kateellinen kaunokaiseni; miten oletkaan kerran paneva arvoa tällaiselle onnelle, joka on ainoastaan meidän, lapsen ja Jumalan välinen salaisuus. Tuo pieni olento ei tunne mitään muuta kuin meidän rintamme. Sille on olemassa vain tuo yksi ainoa loistava piste koko maailmassa. Ja sitä se rakastaa kaikesta voimastaan, sitä elämänlähdettä se ainoastaan ajattelee, sen viereltä se vaipuu unen helmaan ja siihen se palaa taas herättyään. Noissa pienissä huulissa on sanoin kuvaamaton rakkaus, ja kun ne imeytyvät siihen, tuottavat ne yht'aikaa sekä tuskaa että riemua, riemua, joka kohoaa tuskaksi, ja tuskaa, joka päättyy riemuun. Kun voi selittää sinulle sitä tuntemusta, joka poveltani säteilee elämän lähteisiin saakka; tuntuu kuin olisi se jonkinlainen keskus, joka lähettää ympärilleen tuhansia säteitä sielun ja sydämen iloksi. Synnyttää lapsi, se ei ole mitään, mutta imettää sitä on samaa kuin synnyttää se uudestaan joka hetki. Oi, Louise, ei mitkään rakastajan hyväilyt vedä vertoja noiden pienten ruusuisten käsien hivelylle, jotka hiljaa hapuillen koettavat tarrautua kiinni elämään. Millaisia katseita luokaan lapsi vuorotellen meidän rintaamme ja silmiimme! Millaiset unelmat täyttävätkään sielun, kun näkee sen huulillaan riippuvan kiinni aarteestaan! Se ei vetoa vähemmän sielun kuin ruumiin voimiin, se käyttää yht'aikaa sekä verta että älyä ja sen tuottama tyydytys käy yli kaikkien toivomusten. Tuon ihanan tunnelman, minkä sai aikaan lapseni ensimäinen huuto, joka oli minulle samaa, mitä ensimäinen auringonsäde on mahtanut olla maapallolle, tuon tunnelman olen kokenut uudestaan tuntiessani, miten hänen suunsa on täyttynyt maidollani; olen kokenut sen uudestaan saadessani häneltä ensimäisen katseen, olen kokenut sen uudestaan tavoittaessani hänen ensimäisestä hymystään hänen ensimäisen ajatuksensa. Hän nauraa jo, rakkaani! Tuo nauru, tuo katse, tuo purema, tuo huuto, nuo neljä nautintoa ovat rajattomia; ne tunkevat sydämen pohjimmaiseen sopukkaan asti ja koskettavat siellä kieliä, joita ei mikään muu saa väräjämään. Samoin mahtavat maailmat riippua kiinni Jumalassa, kuin lapsi kaikilla säikeillään riippuu kiinni äidissään. Jumala on suuri äidinsydän. Ei siitoksessa eikä edes raskaudessa ole mitään näkyväistä, aistein havaittavaa, mutta imettäminen, rakas Louise, on joka hetkistä onnea. Voi aivan nähdä, miksi maito muuttuu; se muuttuu lihaksi, se kukkii noissa pienoisissa sormenpäissä, jotka muistuttavat kukkia ja jotka ovat yhtä heleänherkkiä kuin ne; se kasvaa hienoiksi, läpikuultaviksi kynsiksi, punoutuu hiuksiksi, elävöityy potkiviksi jaloiksi. Oi noita lapsen jalkoja, niissä piilee kokonainen kieli! Niitä käyttää lapsi ensiksi ilmaisukeinonaan. Imettäminen, Louise, on jokahetkistä muuksimuuttumista, jota täytyy seurata hämmästynein katsein. Me emme kuule huutoa korvillamme, vaan sydämellämme; me ymmärrämme silmien ja huulien hymyn tai jalkojen sätkyttelyn aivan kuin Jumala itse kirjoittaisi tahtonsa tulikirjaimilla taivaanlakeen! Ei mikään muu maailmassa merkitse enää mitään! Isä?… Voisi tappaa hänet, jos hänen päähänsä pälkähtäisi herättää lapsi. Äiti on lapsen koko maailma, samoin kuin lapsi on äidin! On niin varma siitä, että toinen olento jakaa kanssamme elämän ja saa niin runsaan palkinnon kaikista niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joita saa kestää, sillä kärsimyksiä kyllä on, ja Jumala sinua varjelkoon rintojen halkeamista! Tuollainen haava, joka aukeaa aina noiden ruusuisten huulien sitä koskettaessa, joka parantuu hyvin vaikeasti ja tuottaa tuskaa, joka tekisi hulluksi, ellei samalla lapsen maitoa pursuava suu olisi siinä edessä ilon aiheena, se on yksi kauneuden kauheimpia rangaistuksia. Sillä Louise-ystäväni, sellainen tulee ainoastaan hienoon ja arkaan ihoon.
Pieni apinani on viidessä kuukaudessa varttunut somimmaksi olennoksi, mitä mikään äiti koskaan on ilon kyynelillään kostuttanut, pessyt, harjannut, kammannut ja vaatettanut, sillä Jumala yksin tietää, millä väsymättömällä innolla näitä pikku taimia puetaan, harjataan, pestään, uudestipuetaan, suudellaan. Apinani ei siis enää olekaan mikään apina, vaan oikea baby, kuten englantilainen hoitajattareni sanoo, valkea ja ruusuinen baby, ja kun hän tuntee, että häntä rakastetaan, ei hän liikoja huudakaan; ja tunnustaakseni totuuden en hetkeksikään luovu sen luota, vaan koetan tunkea sen sieluun.
Rakas ystävä, Louis'ta kohtaan tunnen sydämessäni nyt jotakin, joka ei ole rakkautta, mutta jonka rakastavallakin naisella tulisi täydentää rakkautta. En ole varma siitä, eikö tämä hellyys, tämä kaikesta itsekkäisyydestä vapaa kiitollisuus ole enemmänkin kuin rakkaus. Kaikesta siitä päättäen, mitä minulle olet kertonut, on rakkaus jotakin hyvin maallista, jota vastoin siinä hellyydessä, jota onnellinen äiti tuntee näiden pitkien, ikuisten riemujensa alkuaiheuttajaa kohtaan on jotakin uskonnollista ja jumalallista. Äidin ilo on valo, joka säteilee kauas tulevaisuuteen, mutta se heittää heijastuksen myös menneisyyteen ja antaa sille muistojen sädekehän.
Ukko l'Estorade ja hänen poikansa ovat sitä paitsi olleet minulle kaksin verroin hyviä; minä olen heille nyt aivan kuin uusi henkilö: heidän sanansa ja katseensa tunkevat sieluuni, sillä joka kerran, kun he näkevät minut ja puhuvat minulle, on heidän ihailunsa aina uusi ja vilpitön. Vanha isoisä alkaa tulla lapseksi uudestaan, luulen; hän jumaloitsee minua. Kun ensimäisen kerran tulin alas aamiaiselle ja hän näki minun syövän ja syöttävän pojanpoikaansa, itki hän. Nähdä kyyneleitä noissa kahdessa kuivassa silmässä, joissa tähän asti ei ole kiilunut muuta ajatusta kuin raha, teki minulle sanomattoman hyvää; vanhus tuntui todellakin ymmärtävän iloni. Mitä Louis'hin tulee, niin olisi hän kertonut vaikka maantien puille ja kiville, että hänellä oli poika. Kokonaisia tuntikausia saattaa hän katsella nukkuvaa kummipoikaasi. Hän ei tiedä, sanoo hän, milloin hän oikein voi tottua siihen. Nämä tavattomat ilonilmaukset ovat minulle valkaisseet heidän salaiset pelonaiheensa. Lopuksi Louis tunnustikin minulle, että hän oli epäillyt itseään ja luullut olevansa tuomittu lapsettomuuteen. Louis-raukkani on äkkiä muuttunut parempaan päin, hän opiskelee vielä innokkaammin kuin ennen. Tämä lapsi on kannustanut isän kunniahimoa. Mitä minuun taas tulee, armahin, niin olen hetki hetkeltä yhä onnellisempi. Jokainen tunti tuo jonkun uuden siteen äidin ja hänen lapsensa välille. Mitä nyt tunnen, vakuuttaa minua siitä, että tämä tunne on häviämätön, luonnollinen, muuttumaton, jota vastoin epäilen, että rakkaudella on väliaikansa. Joka hetki ei voi rakastaa samalla lailla, elämä ei kankaalleen kirjaile aina yhtä loistavia kukkasia; siispä rakkaus voi sammua ja sammuukin; mutta äitiyden ei tarvitse pelätä mitään heikontumista, se kasvaa lapsen tarpeiden mukana ja kehittyy sen kanssa yhtä rintaa. Eikö se samalla kertaa ole intohimo, tarve, tunne, velvollisuus, välttämättömyys ja onni? Niin, kultaseni, siinä on naisen erikoiselämä. Meidän uhrautumisemme kaipuu on sillä tyydytetty ja äidinrakkaudessa ei ole mustasukkaisuuden levottomuutta. Ehkäpä se myös on ainoa kohta, jossa luonto ja yhteiskunta ovat yksimielisiä. Tässä kohden on yhteiskunta rikastuttanut luontoa, se on kartuttanut äitiydentunnetta perhehengellä, nimen, veren ja omaisuuden jatkuvaisuuden kautta. Millä rakkaudella onkaan naisen ympäröitävä tuota rakasta pikku olentoa, joka ensimäiseksi on antanut hänen tuntea sellaisia iloja, joka on kehittänyt hänen sielunvoimansa täyteen kukkaansa ja opettanut hänelle äitiyden suuren taidon! Esikois-oikeutta, joka ikivanhassa muinaisuudessa yhtyy maailmansyntyhistoriaan ja myöhemmin vaikuttaa yhteiskuntien muodostumiseen, ei mielestäni tulisi tehdä kyseinalaiseksi. Oi, kuinka paljon lapsi voikaan opettaa äidilleen! Niin monin lupauksin olemme sitoutuneet hyveeseen tuossa lakkaamattomassa suojelustyössä, jonka olemme velkapäät heikommalle olennolle, että nainen ainoastaan silloin on oikeassa ilmakehässään, kun hän on äiti; ainoastaan silloin voi hän kehittää kaikki voimansa, täyttää elämänsä velvollisuudet ja saada omakseen koko olemassaolon onnen ja riemun. Nainen, joka ei ole äiti, on epätäydellinen ja epäonnistunut olento. Kiiruhda tulemaan äidiksi, enkelini! Silloin olet moninkertaistuttava nykyisen onnesi kaikella minun autuudellani.
J.K. Minun täytyi jättää sinut kuullessani herra kummipoikasi parkuvan, sen huudon kuulen aina puutarhan äärimmäiseen kolkkaan asti. En tahdo lähettää tätä kirjettä sanomatta vielä pari sanaa jäähyväisiksi, luin sen juuri läpi ja olen vallan kauhuissani niistä arkipäiväisistä tunteista, joita se tulvii. Voi, se mitä tunnen, sen ovat varmaan kaikki äidit tunteneet ja ilmaisevat sen luultavasti myös samoin, ja varmaan olet tekevä minusta pilaa, aivan niinkuin voi tehdä pilaa kaikista isistä, jotka puhuvat lapsiensa älystä ja kauneudesta ja aina ovat löytävinään heissä jotakin vallan erikoista. No, niin kullanmuruni, tärkein asia tässä kirjeessä on tämä, toistan sen vielä: olen nyt yhtä onnellinen kuin ennen olin onneton. Tämä maatalo, josta muuten kohta tulee oikea kartano, sukutila, on minun luvattu maani. Olen päättänyt korpivaellukseni. Tuhat suudelmaa sinulle, kullanmuruni! Kirjoita minulle, nyt voin kyynelöimättä lukea kuvauksiasi onnesta ja rakkaudesta. Hyvästi.
XXXII.
ROUVA DE MACUMER ROUVA DE L'ESTORADELLE.
Maaliskuulla 1826.
Mitä tämä merkitsee, rakas ystävä? Nyt on kulunut jo enemmän kuin kolme kuukautta siitä kun kirjoitin sinulle enkä ole saanut riviäkään sinulta… Minä olen kuitenkin meistä kahdesta syyllisempi, en ole vastannut sinulle; mutta ethän ole paha närkästymään, mikäli minä sinua tunnen. Sinun äänettömyyttäsi olemme Macumer ja minä pitäneet suostumuksena tuohon lapsitettuun pöytäkalustoon ja nuo hurmaavat lelut lähtevät tänä aamuna Marseilleen; taiteilijat ovat tarvinneet kokonaista kuusi kuukautta niiden valmistamiseen. Säpsähdin aivan, kun Felipe ehdotti, että menisimme katsomaan tuota kalustoa ennenkuin kultaseppä pakkaisi sen laatikkoon. Muistin äkkiä, että emme olleet vaihtaneet sanaakaan siitä asti, kun jaoin äitiyden tunteet kanssasi.
Ah, enkelini! Tämä hirveä Parisi, siinä ainoa anteeksipyyntöni! Mikä on sinun? Oi tätä maailmaa, millainen kuilu se on! Enkö jo ole sanonut sinulle, ettei Parisissa voi olla muuta kuin parisitar? Suurmaailma musertaa kaikki tunteet, se ottaa käytäntöön jokaisen hetken ja nielisi sydämenkin, ellei olisi varuillaan. Mikä erinomainen mestariteos onkaan Célimènen luonnekuva Molièren Ihmisvihaajassa! Hän on yhtä hyvin Ludvig XIV:n ajan kuin meidän aikamme, siis kaikkien aikain maailmannainen. Mihin olisin joutunutkaan ilman kilpeäni, ilman rakkauttani Felipeen? Sanoinkin hänelle tänä aamuna näitä asioita miettiessäni, että hän oli pelastajani. Joskin kaikki iltani kuluvat juhlissa, tanssiaisissa, konserteissa ja teattereissa, niin löydän taas kotiin tultuani sieltä kaikki rakkauden riemut ja hulluudet, jotka aukaisevat sydämen ja pyyhkivät pois kaikki maailman antamat kolhaukset. En ole syönyt päivällistä kotonani paitsi niinä päivinä, jolloin meillä on ollut sellaisia vieraita, jotka kulkevat ystävien nimellä, enkä ole ollut kotona muulloin kuin vastaanottopäivinäni. Minun päiväni on keskiviikko. Kilpailen rouvien d'Espardin ja de Maufrigneusen ja myös vanhan herttuatar de Lenoncourtin kanssa. Minun salonkiani pidetään hupaisena. Olen täten ruvennut vallitsemaan seuraelämää, koska näin, että Felipeni nauttii minun menestyksestäni. Hänelle omistan aamupäivät; sillä kello neljästä iltapäivällä kello kahteen aamulla kuulun Parisille. Macumer on ihailtava isäntä talossaan: Hän on niin henkevä ja vakava, niin todellinen ylimys ja täydellinen seuramies, että hän rakastuttaisi itseensä sellaisenkin naisen, joka olisi mennyt hänen kanssaan vain sovinnaisuusavioliittoon.
Isäni ja äitini ovat matkustaneet Madridiin. Ludvig XVII:n kuoltua sai herttuatar helpolla aikaan sen, että Kaarle X nimitti toiseksi lähetystösihteeriksi hänen suloisen Saint-Héreeninsa, joka siis myös seurasi hänen mukanaan. Veljeni, herttua de Rhétoré suvaitsee pitää minua erittäin etevänä naisena. Mitä taas markiisi de Chaulieuhön tulee, niin jää tuo mielikuvasotilas minulle ikuiseen kiitollisuuden velkaan: ennen isäni lähtöä käytettiin nimittäin omaisuuteni hänelle tulevan sukutilan hankkimiseen, josta on neljäkymmentä tuhatta frangia korkoja, ja hänen avioliittonsa neiti de Mortsaufin, erään tourainelaisen perijättären kanssa, on päätetty asia. Jotta eivät Lenoncourt-suvun nimi ja arvot sammuisi, on kuningas eri asetuksella oikeuttava veljeni perimään Lenoncourt-Givryn nimet, arvot ja vaakunat. Neiti de Mortsauf, herttua de Lenoncourt-Givryn tyttärentytär ja ainoa perijätär, kuuluu saavan enemmän kuin satatuhatta livreä korkoja. Isäni on ainoastaan pyytänyt, että myös Chaulieu-suvun vaakunat asetetaan Lenoncourtien kilpeen.
Täten siis tulee veljestäni herttua de Lenoncourt. Nuori Mortsauf, jolle tämä omaisuus oikeastaan kuuluisi, on viimeisellä keuhkotaudin asteella, hänen kuolemaansa odotetaan joka hetki. Häät ovat ensi vuonna, suru-ajan jälkeen. Sanotaan, että kälyni, Madeleine de Mortsauf, on erittäin viehättävä henkilö. Täten siis isäni laskelmat, kuten huomaat, pitivät paikkansa. Tämä lopputulos on hankkinut minulle paljon ihailevia ystäviä ja avioliittoni alkaa ihmisille selvitä. Ystävyydestä isoäitiäni kohtaan ruhtinas Talleyrand suojelee kaikin tavoin Macumer'ta, joten siis meidän menestyksemme on täydellinen. Sensijaan että minua aluksi moitittiin, ovat kaikki nyt minun puolellani. Lyhyesti sanoen, nyt vallitsen minä tässä samassa Parisissa, jossa pari vuotta sitten en vielä merkinnyt mitään. Macumer näkee, että koko maailma kadehtii hänen onneaan, sillä minä olen Parisin henkevin nainen. Kuten tiedät on Parisissa noin parikymmentä henkevintä naista. Miehet kuhertelevat minulle lemmenlauseita tai tyytyvät ilmaisemaan rakkautensa kateellisissa katseissa. Todellakin saa tästä lemmenjanon ja ihailun yhteistulituksesta sellaista alituista tyydytystä turhamaisuudelleen, että ymmärrän nyt hyvin, miksi naiset tuhlaavat mielettömiä summia saadakseen nauttia näistä hauraista ja haihtuvista etuuksista. Tämä menestys kiihoittaa ylpeyttä, turhamaisuutta, itserakkautta, sanalla sanoen, kaikkia minä-tunteita. Tämä alituinen jumaloiminen huumaa niin voimakkaasti, etten laisinkaan ihmettele enää nähdessäni naisten tässä juhlassa tulevan itsekkäiksi, ajattelemattomiksi ja kevytmielisiksi. Suurmaailmallinen elämä nousee päähän. Tuhlaa henkensä ja sielunsa kukat, kalleimman aikansa, jaloimmat tekonsa ihmisille, jotka palkitsevat tuon kaiken kateellisuudella ja hymyilyllä, jotka teennäisten imartelujensa, kohteliaisuuksiensa ja mielistelyjensä väärään rahaan vaihtavat toisen rakkauden ja uhrausten kultaharkot, kaiken sen kekseliäisyyden, minkä hän on käyttänyt ollakseen kaunis, hyvin puettu, henkevä, rakastettava ja miellyttävä. Tiedetään varsin hyvin, miten kalliiksi tällainen kauppa käy ja että siinä joutuu petkutetuksi, mutta sittenkin siihen antaudutaan. Ah, kaunis hirveni, kuinka silloin janoaakaan oikeaa ystävän sydäntä, kuinka Felipen rakkaus ja alttius ovatkaan kallisarvoisia! Ja kuinka minä häntä rakastan! Miten ihanaa on valmistua matkustamaan Chantepleursiin ja saada siellä levähtää kaikista rue du Bacin ja Parisin muiden salonkien komedioista! Lyhyesti, nyt kun olen lukenut toistamiseen kirjeesi, luulen luonnehtivani sinulle parhaiten sen helvetillisen paratiisin, jota nimitetään Parisiksi, sillä, kun sanon, että maailmannaiselle on mahdotonta olla äiti.
Pian, armahaiseni, tulemme viettämään viikon päivät Chautepleursissä, ja sinun luonasi olemme noin 10 p:nä toukokuuta. Silloin saamme taas nähdä toisemme enemmän kuin kahden vuoden eron jälkeen. Ja mikä muutos! Molemmat olemme nyt oikeita naisia: minä onnellisin rakastajattarista, ja sinä onnellisin äideistä. Vaikk'en olekaan sinulle kirjoittanut, rakkahin ystävä, en silti ole sinua unohtanut. Ja minun kummipoikani, tuo pieni apina, onko hän yhäkin vielä soma? Tuottaako hän minulle kunniaa? Hänhän on jo yli yhdeksän kuukautta. Minä tahtoisin olla näkemässä, miten hän ottaa ensimäisiä askeleitaan maailmassa; mutta Macumer sanoo, että varhaiskehittyneet lapset kävelevät tuskin vielä kymmenen kuukaudenkaan vanhoina. Ja sitten saamme taas leukailla vanhaan tapaamme. Saan myös nähdä, turmeleeko lapsi vartaloamme, kuten väitetään.
J. K. Jos vastaat minulle, ylevä äiti, niin osota kirjeesi
Chantepleursiin, jonne nyt lähden.
XXXIII.
ROUVA DE L'ESTORADE ROUVA DE MACUMER'LLE.
Oh, lapsukaiseni, jos milloinkaan tulet äidiksi, niin silloin tulet myös tietämään sen, että on mahdotonta kirjoittaa mitään kahtena ensimäisenä imetyskuukautena. Marylla, englantilaisella lapsenhoitajattarellani, ja minulla on työtä yli pään. Tosiaan, en tainnut sanoa sinulle, että kernaimmin tahdon tehdä kaikki itse. Ennen tuota suurta tapahtumaa olin omin käsin ommellut kapalot ja kirjaillut ja koristanut myssyt. Olen orja, kultaseni, orja yötä ja päivää. Ensinnäkin Armand-Louis imee, milloin hän tahtoo, ja hän tahtoo aina, ja sitten täytyy niin usein vaihtaa hänelle kuivaa, puhdistaa ja pukea häntä; sitten äiti niin mielellään vaalii hänen untaan ja laulaa lauluja hänelle ja vie hänet käsivarrellaan ulos, kun ilma on kaunis, ettei hänelle jää ollenkaan aikaa hoitaa itseään. Niin, sinulla on suuri maailma ja minulla lapseni, meidän lapsemme! Mikä runsas ja sisältörikas elämä! Oi, rakas ystävä, odotan niin sinua, silloin saat itse nähdä! Mutta pelkään, että hampaiden teko alkaa pian ja että sinä silloin pidät häntä hyvin itkevänä ja kiukkuisena. Tähän asti ei hän vielä ole paljon itkenyt, sillä minä olen aina saapuvilla. Lapset eivät huuda muulloin kuin silloin, kun ne tarvitsevat jotakin, jota ei voi arvata, ja minä aina vaaniskelen hänen tarpeitaan ja toivomuksiaan. Oi, enkelini, kuinka minun sydämeni on laajentunut, kun sinä sensijaan olet kutistanut omasi alistamalla sen seuraelämän palvelukseen! Odotan sinua erakon kärsimättömyydellä. Tahdon tietää mielipiteesi l'Estoradesta, niinkuin sinäkin epäilemättä haluat kuulla, mitä minä ajattelen Macumer'sta. Kirjoita minulle viimeisestä yömajastanne. Väkeni tahtoo tulla mainehikkaita vieraitamme vastaan. Tule, Parisin kuningatar, meidän vaatimattomaan maataloomme, jossa sinua rakastetaan!
XXXIV.
ROUVA DE MACUMER'LTA VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Huhtikuulla 1826.
Osote kirjeeni kuoressa jo ilmoittaa sinulle, rakas ystävä, että hankkeeni on onnistunut. Nyt on appiukkosi kreivi de l'Estorade. En tahtonut lähteä Parisista, ennenkuin olin saanut tämän puuhan toivottuun päätökseen ja tämän kirjoitan sinulle oikeusministerin läsnäollessa, joka juuri saapui minulle ilmoittamaan, että nimitys oli allekirjoitettu.
Näkemiin.
XXXV.
ROUVA DE MACUMER VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Marseillessa, heinäkuulla. Äkillinen lähtöni mahtoi hyvin hämmästyttää sinua, häpeän sitä itsekin; mutta koska ennen kaikkea olen suora ja rakastan sinua edelleenkin yhtä paljon, tahdon tunnustaa sinulle kaikki neljällä sanalla: Minä olen hirveän mustasukkainen. Felipe katseli sinua liian paljon. Teillä oli tuon sinun lempikalliosi juurella keskenänne pieniä keskusteluja, jotka kiduttivat minua kauheasti, tekivät minut häijyksi ja muuttivat koko luonteeni. Sinun todella espanjalainen kauneutesi muistutti hänelle varmaan hänen kotimaastaan ja toi hänen mieleensä tuon Maria Heredian, jolle olen mustasukkainen, sillä minä olen mustasukkainen entisyydellekin. Sinun komea, musta tukkasi, sinun kauniit ruskeat silmäsi, sinun otsasi, jolta läpikäydyt kärsimykset kaunopuheisesti kuultavat äitiyden ilon lomitse niinkuin säteilevän kirkkauden varjot, sinun raikas, etelämaalainen ihosi, joka on valkeampi kuin minun vaaleaverinen hipiäni, sinun voimakkaat muotosi, tuo rinta, joka pitsien alta hohtaa kuin harvinainen herkullinen hedelmä, josta kaunis kummipoikani pitää kiinni, kaikki tuo haavoitti silmiäni ja sydäntäni. Turhaan pistin ruiskukan kiharoihini, turhaan koetin kohottaa vaaleitten palmikkojeni väriä kirsikanpunaisilla nauhoilla, kaikki kalpeni tuon ihanan Renée'n edessä, jollaista en odottanut tapaavani tässä la Crampaden keitaassa.
Felipe kadehti myös liian paljon tuota lasta, jota sentähden rupesin vihaamaan. Niin, kaiken tuon luonnonraikkaan elämän, joka täyttää kotisi, tuon eloisan huudon ja naurun, sen olisin tahtonut itselleni. Macumer'n silmistä luin samanlaisen kaipauksen ja hänen tietämättään itkin kaksi yötä. Kidutuspenkillä olin sinun luonasi. Sinä olet liian kaunis nainen ja liian onnellinen äiti, jotta olisin voinut kauempaa viipyä luonasi. Ah, sinä teeskentelijätär, joka vielä valittelit osaasi! Ensinnäkin on sinun l'Estoradesi aivan erinomainen; hän puhuu miellyttävästi; hänen hieman harmaansekainen musta tukkansa on sievä; hänellä on kauniit silmät ja hänen etelämaalaisessa käytöksessään on jotakin, en tiedä mitä, joka vaistomaisesti viehättää. Mikäli minä asioita osaan arvostella, valitaan hänet ennemmin tai myöhemmin Bouches-du-Rhônen edustajaksi; hänellä on oleva loistava ura edessään kamarissa, sillä jos suinkin voin jollakin palvella kunnianhimoisia pyrkimyksiänne, olen aina käytettävissänne. Maanpaon kärsimykset ovat antaneet hänelle tuon levollisen ja vakiintuneen ulkonäön, joka minun mielestäni on jo puolet kaikesta valtiotaidosta. Olen sitä mieltä nimittäin, rakas ystävä, että koko politiikka on siinä, että osaa näyttää vakavalta. Niinpä sanoinkin Macumer'lle, että hän varmaankin on suuri valtiomies.
Sanalla sanoen, tultuani vakuutetuksi sinun onnestasi, riennän nyt tyytyväisenä rakkaaseen Chantepleursiini, jossa Felipe saa luvan laittaa itsensä isäksi; en tahdo sinua sinne, ennenkuin minullakin on rinnoillani tuollainen kaunis lapsi kuin sinulla. Ansaitsen kaikki pahat nimitykset, mitkä vain tahdot minulle antaa: olen mieletön, halpamainen, typerä. Voi, tuota kaikkea on silloin, kun on mustasukkainen. En ollut sinulle vihainen, mutta kärsin, ja varmaankin olet antava minulle anteeksi sen, että pakenin sellaisia kärsimyksiä. Vielä pari päivää lisäksi, ja olisin voinut tehdä jonkun tyhmyyden. Niin, olisin varmasti rikkonut hyvää makua ja käytöstapaa vastaan. Huolimatta tästä raivosta, joka raateli sydäntäni, olen kuitenkin mielissäni siitä, että olen ollut luonasi, iloinen siitä, että olen nähnyt sinut äitinä, kauniina ja hedelmällisenä, ja että yhä vieläkin äidin-ilojesi keskellä olet ystäväni, niinkuin minäkin aina rakkauteni lumoissakin olen oleva sinun ystäväsi. Ajatteles, Marseillessa, vain muutaman askeleen päässä luotasi, olen jo ylpeä sinusta, ylpeä siitä suuren perheen äidin asemasta, mikä sinulla on oleva. Millä terävänäköisyydellä aavistitkaan kutsumuksesi. Sillä sinä näyt olevan luotu enemmän äidiksi kuin rakastajattareksi, niinkuin minä olen luotu enemmän rakkautta kuin äitiyttä varten. Muutamat naiset taas eivät voi olla äitejä eivätkä rakastajattaria, he ovat liian rumia tai liian tuhmia. Hyvän äidin ja rakastajatarpuolison täytyy joka hetki osata käyttää älyään ja arvostelukykyään ja kyetä tilaisuuden tullen tuomaan esille kaikkein hienoimmat naiselliset ominaisuutensa. Oi, olen tehnyt huomioita sinun suhteesi, ja tarvinneeko minun sanoa, muru, että ihailen sinua! Niin, lapsistasi tulee onnellisia ja hyvin kasvatettuja, he saavat kylpeä hellyytesi meressä ja yletä sielusi hyväilevän lämpimässä auringossa.
Voit kertoa lähtöni todellisen syyn Louis'llesi, mutta väritä se kunniallisin tekosyin appiukollesi, joka näyttää olevan intendenttinne ja etenkin perheesi silmissä oikea perhehengen ylläpitäjä, Harlove, ja siihen vähän provencelaista sivumakua! Felipe ei vielä tiedä, mikä lähtöni aiheutti, eikä hän tule sitä koskaan tietämään. Jos hän kysyy, olen aina keksivä jonkun syyn. Luultavasti sanon hänelle, että sinä olit mustasukkainen minulle. Älä pane pahaksesi tätä pientä hätävalhetta! Nyt jää hyvästi, kirjoitan sinulle tämän suurimmassa kiireessä, jotta saisit kirjeen aamiaiseksi, ja postiljooni, joka on luvannut toimittaa sen sinulle, istuu tuolla ja juo odotellessaan. Suutele rakasta pikku kummipoikaani minun puolestani. Tule Chantepleursiin lokakuussa; minä olen silloin siellä yksin, sillä Macumer matkustaa Sardiniaan, jossa hän aikoo panna toimeen suuria uudistuksia tiluksillaan. Tämä on nimittäin hänen suunnitelmansa, hänen turhamaisuuttaan hivelee saada rakentaa suunnitelmia, hän luulottelee silloin olevansa itsenäinen; kuitenkin on hän aina hieman levoton ilmoittaessaan niistä minulle. Hyvästi.
XXXVI.
VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADE PAROONITAR DE MACUMER'LLE.
Rakas ystävä, kaikkien meidän hämmästyksemme oli sanoin kuvaamaton, kun aamiaispöydässä saimme tietää, että olitte lähteneet ja etenkin kun postiljooni, joka vei teidät Marseilleen, toi minulle sinun hullun kirjeesi. Sinä ilkimys, omasta onnestasihan vain oli kysymys noissa keskusteluissa, joita meillä oli tuolla kallion kupeella, Louisen penkillä, ja olet tehnyt hyvin väärin pahastuessasi niistä. Ingrata! Rangaistukseksi tuomitsen sinut tänne heti ensimäisellä kutsullani. Tuossa majatalon paperille raaputetussa, pahassa kirjeessä et laisinkaan ilmoita, minne pysähdyt; olen siis pakotettu osottamaan vastaukseni Chantepleursiin.
Kuule siis minua, sinä sydän-ystäväni, valittu sisareni, ja tiedä, että ennen kaikkea tahdon nähdä sinut onnellisena. Sinun miehessäsi, Louiseni, piilee sellainen sielun ja ajatuksen syvyys, että se on omiaan herättämään yhtä paljon kunnioitusta kuin hänen luontainen vakavuutensa ja ylhäinen käytöksensä; lisäksi on hänen henkevässä rumuudessaan, hänen samettikatseessaan todellakin majesteetillinen voima. Senpätähden tarvitsinkin jonkun aikaa, ennenkuin pääsin hänen kanssaan sille tuttavalliselle jalalle, jota ilman on vaikeata tehdä mitään huomioita toisistaan. Tämä mies oli ollut pääministerinä ja hän rakastaa sinua niinkuin Jumalaa; hänen täytyi siis olla taitava kätkemään sielunsa liikkeitä; ja onkiakseni esiin salaisuuksia tämän valtiomiessydämen kallioisista syväreistä täytyi minun käyttää yhtä paljon taitavuutta kuin kavaluutta. Mutta lopuksi kuitenkin keksin, ilman että tämä sankarimme sitä laisinkaan huomasi, monta asiaa, joista kullanmurusellani ei ole aavistustakaan. Meistä molemmista edustan minä Järkeä ja sinä Mielikuvitusta, minä olen vakava Velvollisuus ja sinä virmapäinen Rakkaus. Tätä sielujen eroavaisuutta, josta alkuaan ei tiennyt kukaan muu kuin me, on Sallima suvainnut edelleen kehittää ulkonaisissa elämänkohtaloissamme. Minä olen vaatimaton, mutta kovin kunnianhimoinen maalais-varakreivitär, jonka täytyy johtaa perheensä varallisuuteen ja kukoistukseen; jota vastoin koko maailma tietää, että Macumer on Sorian entinen herttua ja että sinä, joka oikeastaan olet herttuatar, hallitset koko Parisia, jota muuten on kaikkien, yksinpä kuninkaidenkin, vaikea vallita. Sinulla on kaunis omaisuus, jonka Macumer on kartuttava kaksinkertaiseksi, jos hän toteuttaa suunnitelmansa käyttää hyväkseen noita suunnattomia sardinialaisia tiluksiaan, joiden varalähteet Marseillessakin ovat tunnettuja. Myönnä siis, että jos jollakin meistä kahdesta olisi syytä olla mustasukkainen, niin olisi sitä minulla. Mutta kiittäkäämme Jumalaa siitä, että me kumpikin olemme kyllin ylevämielisiä asettaaksemme ystävyytemme yläpuolelle kaikkien tuollaisten joutavien pikkumaisuuksien. Minä tunnen sinut, nyt häpeät sitä, että jätit minut. Paostasi huolimatta en kuitenkaan ole säästävä sinua siltä puheelta, minkä aioin pitää sinulle tänään kallion luona. Lue sentähden kirjeeni tarkkaavaisesti, pyydän sitä sinulta, sillä se koskee paljon enemmän sinua kuin Macumer'ta, vaikka hänkin on saapa suuren osan tästä parannussaarnastani.
Ensiksikin, sydänkäpyseni, sinä et rakasta häntä. Ennenkuin kaksi vuotta on kulunut, olet sinä kyllästynyt tähän jumalointiin. Sinä et koskaan ole näkevä Felipessä aviopuolisoa, vaan ainoastaan rakastajan, jonka kanssa sinä huolettomasti leikittelet, niinkuin kaikki naiset leikittelevät rakastajiensa kanssa. Ei, hän ei hallitse sieluasi, sinä et tunne häntä kohtaan sitä syvää kunnioitusta, sitä pelonsekaista hellyyttä, jota todella rakastava nainen aina tuntee sitä miestä kohtaan; joka on hänen jumalansa. Oh, minä olen tarkkaan tutkinut rakkautta, enkelini, ja enemmän kuin kerran heittänyt painoluodin sieluni sydänveriin. Tarkkaan tutkisteltuani sinua, saatan sanoa: sinä et rakasta. Niin, rakas Parisin kuningatar, kuningattarien tapaan tahtoisit tulla kohdelluksi kuin alhaissäätyinen heitukka, tahtoisit voimakkaan miehen, joka käskisi sinua ja riistäisi väkivalloin mukaansa, joka ei jumaloisi sinua, vaan rutistaisi väkevin käsin sinut syliinsä mustasukkaisissa kohtauksissa. Macumer rakastaa sinua liian paljon voidakseen koskaan nuhdella sinua mistään tai edes vastustaa sinua. Yksi ainoa katseesi, yksi ainoa mairitteleva sanasi jo riisuu aseet häneltä ja murtaa hänen voimakkaimmankin päätöksensä. Ennemmin tai myöhemmin sinä vielä halveksit häntä siitä, että hän rakastaa sinua liikaa. Voi, hän hemmoittelee sinua, aivan kuin minä hemmoittelin sinua luostarissa ollessamme, sillä sinä olet kaikkein viettelevimpiä naisia, kaikkein lumoavimpia olentoja, mitä suinkin kuvitella voi. Sitten olet ennen kaikkea suora ja rehellinen ja usein vaatii maailma meiltä, meidän omaksi onneksemme, valheita, joihin et sinä koskaan alentuisi. Niinpä vaatii maailma myös sitä, ettei vaimo koskaan saa näyttää sitä valtaa, joka hänellä on miehensä yli.
Seuraelämän kannalta katsottuna saa mies yhtä vähän näyttää vaimonsa rakastajalta, vaikka hän rakastaisikin tätä rakastajan tuntein, kuin vaimo saa näytellä rakastajattaren osaa. Mutta te rikotte kumpikin tätä lakia vastaan. Ja se, lapseni, mitä maailma vähimmin voi anteeksi antaa, omista puheistasi päättäen, on onni; se on salattava siltä; mutta tämä ei ole vielä mitään. Rakastavien välillä on olemassa tasa-arvoisuus, jollaista ei koskaan voi minun mielestäni olla vaimon ja miehen välillä, ilman yhteiskunnallisen mullistuksen ja auttamattomien onnettomuuksien uhkaa. Nollamainen mies on jotakin hirveätä; mutta on olemassa jotakin vielä pahempaa, nimittäin mies, josta on tehty nolla. Jonkun ajan kuluttua olet saattanut Macumer'n sille asteelle, että hän enää on vain miehen varjo; hänellä ei ole enää oleva omaa tahtoa, hän ei enää ole oleva oma itsensä, vaan ainoastaan eräs sinun käytettäväksesi sovellettu esine; sinä olet silloin jo niin taltuttanut hänet kaltaiseksesi, että kahden sijasta teidän kodissanne on oleva vain enää yksi henkilö, ja tämä henkilö on luonnon pakosta oleva epätäydellinen; sinä tulet kärsimään siitä ja sitten kun vihdoinkin saat silmäsi auki, ei paha enää ole autettavissa. Teimme me mitä tahansa, niin ei meidän sukupuolemme koskaan ole saavuttava itselleen niitä ominaisuuksia, jotka ovat tunnusmerkillisiä miehille; ja nämä ominaisuudet ovat enemmän kuin tarpeellisia, ne ovat välttämättömiä perheelle. Sokeasta ihailustaan huolimatta aavistaa Macumer nykyään tämän tulevaisuuden ja tuntee jollakin tavoin pienentyvänsä rakkaudestaan. Hänen matkansa Sardiniaan todistaa, että hän tämän hetkellisen eron kautta koettaa löytää omaa itseään. Sinä et emmi käyttää sitä valtaa, minkä rakkaus sinulle antaa. Sinun ylivaltasi tulee näkyviin jossakin eleessä, katseessa, äänen painossa. Oi, rakkaani, sinä olet, niinkuin äitisi sanoi, ajattelematon keimailijatar. Varmasti olet huomannut, luulen, että minä monessa asiassa olen ylempänä Louis'ta, mutta oletko nähnyt minun koskaan vastustavan häntä? Enkö julkisuudessa esiinny vaimona, joka kunnioittaa häntä perheen päänä? Tekopyhyyttä! sanot sinä. Niitä neuvoja, joita katson tarpeelliseksi hänelle antaa, ohjeitani ja mielipiteitäni en koskaan tuo esiin muualla kuin makuukamarin hiljaisuudessa, kahden kesken; mutta voin vannoa sinulle, enkelini, että silloinkaan en esiinny häntä kohtaan minkäänlaisella yliotteella. Jos en kahden kesken samoin kuin julkisuudessakin pysyisi häneen nähden aviovaimon kannalla, ei hän uskoisi minuun. Rakas ystävä, hyväntekeväisyys on täydellistä vasta silloin, kun voi tehdä itsensä niin huomaamattomaksi, että tuo kiitollisuuteen velvoitettu ei tunne olevansa toista alempana; ja tämä kaikkien silmiltä salattu alttius tuottaa sanomatonta tyydytystä. Suurin palkintoni on ollut se, että olen voinut vetää sinuakin nenästä, ja sinä olet antanut kehuvan lausunnon Louis'sta. Sitäpaitsi ovatkin menestys, onni ja toivo kahdessa vuodessa antaneet hänelle takaisin kaiken sen, minkä onnettomuus, kurjuus, hyljätty tila ja epäilys olivat häneltä riistäneet. Siispä nyt kaikkien huomioitteni jälkeen olen sitä mieltä, että sinä rakastat Felipeä itsesi vuoksi etkä hänen vuokseen. On aivan totta se, mitä isäsi sanoi sinusta; ainoastaan rakkauden kevätkukat peittävät toistaiseksi sinun maailmannaisellisen itsekkäisyytesi. Ah, lapseni, sinua täytyy rakastaa paljon sanoakseen sinulle näin julmia totuuksia. Annapas kun kerron sinulle vielä, kuitenkin sillä ehdolla, ettet milloinkaan hiiskahdakaan siitä mitään paroonille, meidän keskustelumme loppupuolen. Olimme laulaneet ylistystäsi kaikissa äänilajeissa, sillä hän oli kyllä nähnyt, että minä rakastan sinua kuin sisarta ikään, ja kunhan huomaamattaan oli käynyt puheissaan tuttavallisemmaksi, sanoin minä: — "Louise ei ole vielä taistellut elämän kanssa, kohtalo on hemmoitellut häntä, ja ehkäpä hän olisi vallan onneton, ellette te osaisi olla hänelle isä samalla kuin olette hänelle rakastaja." — "Kuinka voisin sitä olla!" sanoi hän. Hän pysähtyi äkkiä niinkuin ihminen, joka edessään näkee kuilun, johon hän on syöksymäisillään. Tuo huudahdus riitti kuitenkin minulle. Jos sinä et olisi matkustanut pois, olisi hän sanonut minulle enemmän jonkun päivän kuluttua.
Armas enkelini, kun tuo mies kerran on kokonaan voimansa menettänyt, kun hän on saanut kyllänsä nautinnosta, kun hän tuntee itsensä, en tahdo sanoa alennetuksi, vaan arvottomaksi sinun edessäsi, niin muuttuvat hänen sisäiset itsesoimauksensa jonkinlaiseksi pahaksi omaksitunnoksi, joka haavoittaa sinua sitäkin enemmän, kun tunnet itsesikin siihen syylliseksi. Lopulta sinä halveksit sitä, jota et ole oppinut kunnioittamaan. Ajattele sitä! Halveksinta on naisella ensimäinen muoto, johon hänen vihansa pukeutuu. Kun sinulla on jalo sydän, olet kyllä aina muistava niitä uhrauksia, joita Felipe on tehnyt puolestasi, mutta hän ei voi enää tehdä uusia, jos hän, niin sanoakseni, jo on tarjoillut itsensä loppuun tässä ensimäisessä juhlassa, ja voi sitä miestä ja vaimoa, joilla ei enää ole mitään toisiltaan toivottavaa! Kaikki on nyt sanottu. Häpeäksemme tai kunniaksemme en osaa ratkaista tätä pulmallista kysymystä. Me olemme vaativaisia ainoastaan sitä miestä kohtaan, joka rakastaa meitä!
Oi, Louise, muutu toisenlaiseksi, niin kauan kuin vielä on aikaa! Käyttäytymällä Macumer'ta kohtaan niinkuin minä käyttäydyn l'Estoradea kohtaan voit sinä esiinkutsua hänestä sen jalopeuran, joka piilee tässä erinomaisessa ja todellakin tavallista lahjakkaammassa miehessä. Voisi luulla, että sinä tahdot kostaa hänelle hänen ylemmyytensä. Eikö sinua siis houkuta käyttää valtaasi muuhun kuin omaksi eduksesi, kun voisit kerran tehdä nerokkaasta miehestä suuren miehen, niinkuin minä olen tehnyt aivan tavallisesta miehestä etevän miehen?
Vaikka olisit jäänytkin maalle, olisin kuitenkin kirjoittanut sinulle tämän kirjeen, suusanallisessa keskustelussa olisin pelännyt suuttumustasi ja henkevyyttäsi, jota vastoin tiedän, että kun luet tämän, tulet tahtomattasikin pohtineeksi tulevaisuuttasi. Rakas ystävä, sinulla on kaikki ollaksesi onnellinen, älä turmele onneasi ja matkusta heti marraskuun alussa takaisin Parisiin. Suuren seuramaailman huvitukset ja huolet, joista ensin soimasin sinua, luovat kuitenkin terveellistä vaihtelua teidän ehkä liian läheiseen yhdyselämäänne. Naidun naisen tulee säilyttää viehätysvoimansa. Perheen-äiti, joka ei osaa tehdä läsnäoloaan harvinaiseksi ja siis ikävöidyksi, on vaarassa herättää kyllästymystä. Jos saan useampia lapsia, jota oman onneni vuoksi toivon, niin vannon, että heti kun ne ovat päässeet määrättyyn ikään, varaan itselleni päivässä muutamia tunteja, jolloin saan olla yksin; sillä meidän täytyy asettaa niin, että kaikki, lapsetkin, kaipaavat seuraamme. Hyvästi, rakas, mustasukkainen ystävä! Tiedätkö, tavallinen nainen olisi imarreltu tästä sinulle tuotttamastaan mustasukkaisuuden puuskasta. Voi, minä en voi muuta kuin surra sitä, sillä minä olen ainoastaan äiti ja vilpitön ystävä. Tuhannet tervehdykset. Siispä peitä lähtösi aihe minkä tekosyyn varjoon tahansa; ellet sinä olekaan varma Felipestä, olen minä ainakin varma Louis'sta.
XXXVII.
PAROONITAR DE MACUMER VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Genua.
Armahaiseni, sain äkkiä halun nähdä Italiaa, ja ilokseni sain tälle matkalle mukaani Macumer'nkin, jonka Sardinia-suunnitelmat ovat siirtyneet tuonnemmaksi.
Tämä maa ihastuttaa ja lumoaa minua. Täällä kaikki kirkot ja etenkin kappelit ovat niin rakastettavan ja viehättävän näköisiä, että luulisi niiden herättävän protestantissa halua muuttua katolilaiseksi. Macumer'ta on juhlittu, kaikki ovat riemuinneet sellaisesta uudesta alamaisesta. Jos minä vain tahtoisin, tulisi Macumer Sardinian lähettilääksi Parisiin, sillä hovi on minua kohtaan erinomaisen huomaavainen. Jos kirjoitat minulle, niin osota kirjeesi Firenzeen. Minulla ei nyt ole aikaa yksityiskohtaisemmin kertoa olostani; kerron sinulle matkastani sitten, kun ensimäisen kerran tulet Parisiin. Emme viivy täällä kauempaa kuin viikon. Täältä matkustamme Firenzeen Livornon kautta, viivymme yhden kuukauden Toskanassa ja toisen Napolissa ollaksemme marraskuussa Roomassa. Palaamme kotiin Venezian kautta, jossa vietämme ensimäisen puoliskon joulukuuta. Senjälkeen käymme vielä Milanossa ja Turinissa palataksemme takaisin Parisiin tammikuussa. Macumer'kaan ei ennestään tuntenut Italiaa ja me aloitimme matkamme tuota Cornichen ihanaa tietä pitkin, joka on kuin haltiattarien rakentama. Hyvästi, rakas. Älä ole vihainen minulle, vaikka en kirjoitakaan sinulle; on aivan mahdotonta näin matkalla varata itselleen yksinäisiä hetkiä, en jouda muuta kuin katsomaan, tuntemaan ja nauttimaan vaikutelmistani. Mutta odotan kunnes ne muuttuvat muistoiksi, ennenkuin kuvaan niitä sinulle.