XXXVIII.
VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADE PAROONITAR DE MACUMER'ELE.
Syyskuulla.
Rakkaani, sinua odottaa Chantepleursissa pitkä vastaus siihen kirjeeseen, jonka kirjoitit minulle Marseillesta. Tämä teidän kuherrusmatkanne ei ole omiaan vähääkään haihduttamaan niitä pelonaiheita, joista siinä mainitsin, joten pyydän sinua kirjoittamaan Nivernais'hin, että sinulle lähetettäisiin tuo kirje.
Ministeristö on päättänyt, sanotaan, hajoittaa kamarin. Jos tämä on onnettomuus kuninkaalle, jonka pitäisi käyttää tuon hänelle suosiollisen kamarin viimeistä istuntokautta hänen valtansa lujentamiseksi tarpeellisten lakien laatimiseen, niin on se myös meille vastoinkäyminen: Louis ei täytä neljättäkymmentä ikävuottaan ennenkuin v. 1827:n lopulla. Onneksi on isäni, joka suostuu rupeamaan edustajaksi, esittävä erohakemuksensa ajoissa.
Kummipoikasi on ottanut ensimäiset askeleensa ilman kummiäitiään; muuten on hän vallan ihastuttava ja hän alkaa jo tehdä pieniä sormiliikkeitä, jotka osoittavat, ettei hän enää ole vain pelkkä elin, joka imee, ei vain raaka elinvoima, vaan sielu; hänen hymynsä ovat täynnä ajatuksia. Olen hoitanut imettäjätehtäväni niin hyvin, että voin vieroittaa Armandimme jo joulukuussa. Vuoden imetysaika on riittävä. Lapset, jotka saavat imeä liian kauan, tulevat typeriksi. Minä pidän kiinni kansan viisauksista. Sinulla mahtaa olla hurja menestys Italiassa, sinä minun vaalea kaunottareni. Tuhannet suudelmat.
XXXIX.
PAROONITAR DE MACUMER'LTA VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Roomassa, joulukuulla.
Olen saanut sinun hävyttömän kirjeesi, jonka tilanhoitajani pyynnöstä lähetti minulle Chantepleursistä. Oh, Renée!… Mutta säästän sinut kaikilta harmin purkauksiltani. Kerron vain, minkä vaikutuksen kirjeesi teki. Palattuamme siitä loistavasta juhlasta, jonka lähettiläs antoi kunniaksemme, ja jossa minä säteilin kuin aurinko, niin että Macumer sieltä tultuaan oli vallan sanoin kuvaamattomasti hurmautunut minuun, niin, palattuamme sieltä luin hänelle sinun hirveän vastauksesi, ja lukiessani sitä itkin koko ajan rumentumisen vaarasta välittämättä. Tuo rakas abenserragini lankesi jalkoihini nimittäen sinua hupsuksi; hän vei minut sen palatsin parvekkeelle, jossa asumme ja josta voi nähdä kappaleen Roomaa: siellä hän puhui ja tavalla sellaisella, joka täysin oli tuon eteemme aukeavan, suuremmoisen näköalan arvoinen, sillä oli lisäksi mitä ihanin kuutamo. Kun jo osaamme italiankieltä, ilmitoi hän rakkautensa tällä intohimon tulkiksi niin hyvin soveltuvalla, pehmeällä kielellä ja se, mitä hän sanoi, tuntui minusta yliluonnollisen ylevältä. Hän vakuutti, että vaikkakin sinä olisit profeetta, niin olisi hänestä yksi tällainen onnellinen tai suloinen aamu minun kanssani arvokkaampi kuin koko elämä. Tämän laskun mukaan oli hän jo elänyt tuhannen vuotta. Hän tahtoi, että jäisin hänen rakastajattarekseen eikä toivonut parempaa nimeä kuin rakastajan. Hän on niin ylpeä ja onnellinen siitä, että hän joka päivä näkee olevansa minun ainukainen valittuni, että jos itse Jumala ilmestyisi hänelle ja antaisi hänen valita joko elää vielä kolmekymmentä vuotta sinun periaatteittesi mukaan ja saada viisi lasta tai tyytyä viiteen elonvuoteen ja sill'aikaa nauttia meidän kukoistavasta rakkaudestamme, niin olisi hänen vaalinsa heti valmis; mieluummin ottaisi hän minun rakkauteni ja kuoleman. Näitä vakuutuksia, joita hän kuiski korvaani, pää olkapäilläni, käsivarsi vyötäisteni ympärillä, häiritsi äkkiä huuhkaimen ahdistaman yölepakon kirkuna. Tämä kuolinhuuto teki minuun niin tärisyttävän vaikutuksen, että Felipe sai kantaa minut puolipyörtyneenä vuoteeseen. Rauhoitu kuitenkin! Vaikkakin tuon horoskoopin kaiku vielä tänäänkin on kaarrellut sielussani, voin jo aivan hyvin. Aamulla noustessani lankesin polvilleni Felipen eteen ja upottaen silmäni hänen silmiinsä tartuin hänen molempiin käsiinsä ja sanoin: — "Enkelini, minä olen lapsi ja kentiespä Renée on oikeassa: kentiespä rakastan sinussa ainoastaan rakkautta; mutta ole ainakin vakuutettu siitä, että mitään muuta tunnetta ei sydämessäni ole ja että siis rakastan sinua omalla tavallani. Mutta jos tavassani tai elämässäni tai sielussani on pienintäkin, joka sotii sinun odotuksiasi ja toivomuksiasi vastaan, niin sano se minulle! Anna minun tietää se! Ilolla kuulen käskyjäsi ja tottelen silmiesi tulta. Renée pelottelee minua, hän rakastaa minua niin paljon!"
Macumer ei löytänyt sanoja vastatakseen minulle, kyyneleet puhkesivat esiin hänen silmistään. Nyt kiitän sinua, oma Renée'ni; nyt vasta tiedän, kuinka suuresti minun kaunis, kuninkaallinen Macumer'ni minua rakastaa. Rooma on rakkauden kaupunki. Jos sielussaan kantaa rakkauden tulta, on mentävä sinne siitä nauttimaan; taiteet ja Jumala lietsovat liekkiä. Veneziassa kohtaamme Sorian herttuan ja herttuattaren. Jos kirjoitat minulle, niin kirjoita tällä kertaa Parisiin, sillä kolmen päivän kuluttua jätämme Rooman. Lähettilään juhla oli jäähyväisjuhla.
J.K. Rakas hölmö, kirjeesi osoittaa, että tunnet rakkauden ainoastaan käsitteenä. Tiedä siis, että rakkaus on voima, jonka kaikki vaikutukset ovat niin erilaisia, ettei niitä voi määritellä eikä rajoittaa millään teorialla. Tämä olkoon sanottu opastukseksi pienelle kureliivi-tohtorilleni.
XL.
KREIVITÄR DE L'ESTORADELTA PAROONITAR DE MACUMER'LLE.
Tammikuulla 1827.
Isäni on valittu, appiukkoni on kuollut ja minä odotan jälleen lasta; nämä ovat loppuvuoden tärkeimmät tapahtumat. Ilmoitan ne sinulle heti aluksi, siten hieman haihduttaakseni mustan sinettini synkkää vaikutusta.
Sydänkäpyseni, Rooman kirjeesi sai minut vapisemaan. Te olette kaksi lasta. Felipe on joko teeskentelevä valtiomies tai myös mies, joka rakastaa sinua niinkuin hän rakastaisi jotakin ilonaista, jolle hän tuhlaisi koko omaisuutensa hyvin tietäen, että tämä pettää häntä. Mutta kylliksi jo siitä. Te pidätte minua hupsuna, ja minä vaikenen. Mutta salli minun sentään sanoa, että tutkistellessani kohtaloitamme olen tullut julmaan johtopäätökseen: Tahdotteko saada rakkautta? Silloin, älkää rakastako!
Louis, kultaseni, sai kunnialegionan ristin, samalla kun hänet nimitettiin neuvoskunnan jäseneksi. Koska hän nyt jo on istunut tuossa neuvostossa lähes kolme vuotta ja koska isäni, jonka sinä todennäköisesti tulet tapaamaan Parisissa istuntojen aikana, on vävypojalleen anonut kunnialegionan upseeri-arvoa, niin tee minulle se ilo, että pehmität jonkun mahtimiehen, joka on tämän nimityksen kanssa jossakin tekemisissä, tämän asian puolelle ja otat huolehtiaksesi tästä pikku asiasta. Mutta älä mitenkään sekaannu korkeasti kunnioitetun isäni, kreivi de Maucomben asioihin, joka tahtoo hankkia itselleen markiisin arvonimen, säästä suosiosi ja suojeluksesi minulle. Kun Louis tulee edustajaksi, se tahtoo sanoa ensi talvena, niin saavumme me Parisiin ja panemme taivaat ja maat ylösalaisin hankkiaksemme hänelle päällikön viran jonkinlaisessa ylihallituksessa, jotta voisimme panna säästöön kaikki muut tulot ja elää hänen virkapalkallaan. Isäni horjuu oikeiston ja keskustan välillä, hän ei tahdo muuta kuin arvonimen; sukumme oli kuuluisa kuningas Renén aikana ja kuningas Kaarle ei mahtane voida hyljätä erään Maucombe-suvun jäsenen anomusta; mutta pelkäänpä, että hän vie isältäni halun pyytää mitään suosionosoitusta nuoremmalle veljelleni; jos vain markiisinimen herkkupala nostetaan kylliksi korkealle, ei hän ehdi muistamaan ketään muuta kuin itseään.
15 p:nä tammikuuta.
Ah, Louise, tulen suoraan helvetistä! Ainoastaan siitä saan rohkeutta puhua sinulle kärsimyksistäni, että olet minulle kuin toinen itseni. Ja kuitenkaan en tiedä, uskallanko koskaan edes ajatuksissani enää palata noihin viiteen kammottavaan ja kohtalokkaaseen päivään! Yksin jo tuo sana kouristus saa sieluni värisemään. Ne eivät olleet viisi päivää, vaan viisi tuskan vuosisataa. Niin kauan kuin äiti ei ole kärsinyt tätä marttyyriutta, ei hän tiedä, mitä sana kärsimys merkitsee. Kun sanon, että pidin sinua onnellisena sen vuoksi, ettei sinulla ollut lapsia, niin voit siitä jo arvata epätoivoni suuruuden!
Päivää ennen tuota hirvittävää päivää tuntui ilma, joka oli ollut painostava ja melkein kuuma, erikoisesti vaivaavan pikku Armandiani. Hän, joka tavallisesti on niin lempeä ja hyväileväinen, oli ärtyinen, itki kaikesta; tahtoi leikkiä, mutta rikkoi lelunsa. Kentiespä kaikki taudit lapsissa ilmenevat ensin muuttuneena mielentilana. Kun tämä omituinen pahankurisuus kiinnitti huomiotani, näin tarkastellessani häntä, että hän vuoroin punastui ja kalpeni, mutta panin tämän niiden neljän suuren hampaan laskuun, jotka samalla kertaa tekivät tuloaan. Asetin hänet nukkumaan viereeni ja heräsin aina tuon tuostakin. Yöllä oli hänellä vähän kuumetta, joka ei kuitenkaan minua ollenkaan levottuuttanut, vieläkin luulin kaiken johtuvan hampaista. Aamulla sanoi hän: "äiti", ja pyysi juomista pienellä liikkeellä, mutta hänen äänessään oli niin omituinen väri ja hänen liikkeessään niin kouristuksen tapainen ele, että se jähmetti vereni. Hyppäsin vuoteesta lattialle valmistaakseni hänelle sokerivettä. Koeta kuvitella kauhistustani, kun ojentaessani hänelle kupin, hän ei liikahtanutkaan; hän ainoastaan toisti "äiti, äiti", tuolla äänellä, joka ei enää ollut hänen oma äänensä, ja tuskin mikään ääni ollenkaan. Tartuin hänen käteensä, se ei totellut minua, se oli jäykkä. Asetin kupin hänen huulilleen; pikku raukka joi surkuteltavalla tavalla, koettaen kolme neljä kertaa suonenvedontapaisesti nielaista, ja vesi korisi niin oudosti hänen kurkussaan. Lopuksi hän epätoivoisesti tarrautui kiinni minuun ja silloin huomasin, että hänen silmänsä jonkun sisällisen vaivan pakosta kääntyivät nurin, niin että vain valkuaiset näkyivät, ja että kaikki hänen jäsenensä jäykistyivät. Minulta pääsi kauhun huuto. Louis tuli hätään. — "Lääkäri, lääkäri! Hän kuolee!" huusin hänelle. Louis katosi ja minun Armand-parkani sanoi uudestaan: "äiti, äiti", tarrautuen minuun. Tämä oli viimeisen kerran, jolloin hän tiesi, että hänellä oli äiti. Nuo kauniit suonet hänen otsaltaan pullistuivat ja kouristus alkoi. Tunnin aikaa ennenkuin lääkäri tuli, pitelin sylissäni tätä lasta, joka muuten oli niin vilkas, niin valkea ja ruusuinen, ylpeyteni ja iloni kukka, mutta nyt jäykkä kuin puupala, ja niitä silmiä sitten! Vapisen vieläkin muistaessani niitä. Musta, ryppyinen, laihtunut, mykkä oli kaunis Armandini, aivan kuin muumio. Louis toi Marseillesta kaksikin lääkäriä, jotka seisoivat siinä liikkumattomina kuin mitkäkin pahan onnen linnut saaden sieluni pelosta värisemään. Toinen puhui aivokuumesta, toinen luuli taudin olevan tavallista lapsikramppia. Meidän kunnanlääkärimme tuntui mielestäni viisaammalta, sillä hän ei määrännyt mitään lääkkeitä. — "Hän tekee hampaita", sanoi ensimäinen. "Tämä on kuumetautia", sanoi toinen. Vihdoin sovittiin siitä, että hänen tuli saada iilimatoja kaulaansa ja jääkääreitä päähän. Luulin kuolevani siihen paikkaan. Olla siinä vieressä ja nähdä edessään liikkumaton, äänetön, sininen ja musta ruumis muuten niin eloisan ja meluisan olennon sijasta! Oli sellainenkin hetki, että järkeni pimeni, että puhkesin hermostuneeseen nauruun, kun näin, miten iilimadot iskivät kiinni tuohon somaan kaulaan, jota niin usein olin suudellut ja, miten jääpussi laskettiin hänen suloisen pikku päänsä päälle. Rakkaani, tuo sievä tukkakin, jota me niin ihailimme ja jota sinä niin paljon silittelit, täytyi leikata pois, jääkääreen vuoksi. Joka kymmenen minuutin päästä, aivan kuin synnytystuskissa, palasi kouristus ja tuo pikku raukka vääntelehti vuoroin kelmeänä, vuoroin sinipunaisena. Kun hänen muuten niin pehmeät ja taipuisat jäsenensä koskettivat toisiaan, kuului niinkuin puupalikkojen kalinaa. Tämä tiedoton ja tunnoton olento oli kuitenkin hymyillyt ja puhunut minulle ja vielä aivan äsken nimittänyt minua äidiksi! Tätä ajatellessani tuiversi tuska sydäntäni niinkuin myrsky riehuttaa merta ja minä tunsin, kuinka kaikki ne juuret, joilla lapsi on kasvanut kiinni sydämeemme, järkkyivät ja vavahtelivat.
Äitini, joka kenties olisi voinut auttaa minua, joka olisi neuvonut tai lohduttanut minua, oli Parisissa. Äidit tietävät useinkin kouristuksesta enemmän kuin lääkärit, luulen minä. Neljän päivän ja neljän yön kuluttua, jotka olivat kuluneet toivon ja pelon lakkaamatta vaihdellessa ja jotka melkein olivat vieneet minut hengiltä, olivat vihdoin kaikki lääkärit yksimielisiä siitä, että Armandia oli voideltava eräällä ilkeällä, haavoja muodostavalla voiteella! Voi, haavoja Armandiini, joka viisi päivää sitten vielä leikki niin iloisena, joka hymyili ja koetti ääntää sanaa kummiäiti! Panin vastaan ja tahdoin vain turvautua luonnon apuun. Louis torui minua siitä, hän uskoi lääkäreihin. Mies on aina mies! Mutta noissa hirveissä sairaustapauksissa on hetkiä, jolloin tauti ehdottomasti näyttää kääntyvän kuolemaksi, ja juuri tuollaisena hetkenä näytti minustakin kuin olisi tuo niin kammoksumani parannuskeino kuitenkin ollut Armandin ainoa pelastus. Oi, Louise, hänen ihonsa oli niin kuiva, niin rosoinen ja kurttuinen, ettei edes voide tarttunut siihen kiinni. Silloin istuuduin hänen vuoteensa ääreen itkemään ja itkin niin, että hänen tyynynsä tuli aivan märäksi. Lääkärit, he söivät päivällistä, he! Kun huomasin olevani yksin, vapautin lapseni kaikista lääkärien lääkeneuvoista, otin sen kuin mieletön käsivarsilleni, pusersin sitä rintaani vasten, painoin otsani sen otsalle ja rukoilin Jumalaa antamaan sille oman elämäni, samalla kuin koko ajan koetin välittää Armandille sitä. Täten pitelin lastani muutaman hetken tahtoen itsekin kuolla, jotta minun ei tarvitsisi erota siitä elämässä eikä kuolemassa. Oi, ystäväni, silloin tunsin sen jäsenten pehmentyvän ja löyhentyvän; kouristus oli lakannut, lapseni liikahteli, tuo kaamea ja kauhistava väri haihtui! Minä huusin ääneen, aivan samoin kuin sen sairastuessakin; lääkärit kiiruhtivat saapuville ja minä näytin heille Armandiani.
"Hän on pelastettu!" huudahti vanhempi lääkäreistä.
Oi, mikä sana! Millaista musiikkia se oli korvilleni! Taivas avautui. Kaksi tuntia senjälkeen syntyi pikku Armandini todellakin uudestaan; mutta minä olin lopussa; ja se, etten kuitenkaan pahemmin sairastunut, on luettava yksinomaan ilon balsamin ansioksi. Oi, Jumalani, millaisten tuskien siteillä sinä kiinnitätkään lapsen äitiinsä! Ja millaisia nauloja taot, jotta ne kestäisivät! Enkö siis ollutkaan vielä tarpeeksi äiti, minä, joka itkin ilosta tämän lapsen ensimäisen jokelluksen ja ensimäisen askeleen johdosta! Minä, joka tuntikausia joka päivä tutkin sitä voidakseni täyttää sitä kohtaan velvollisuuteni ja oppiakseni äidin suloisen kutsumuksen! Olivatko tämä säikähdys ja nämä kauhistavat mielikuvat todellakin välttämättömiä sille, joka jo muutenkin jumaloi lastaan? Juuri nyt, kun kirjoitan sinulle, Armandini leikkii, huutaa ja nauraa. Koetan etsiä syytä tuohon hirveään lapsentautiin ja muistan samalla, että olen taas siunatussa tilassa. Johtuiko se hampaista? Johtuiko se jostakin muunnoksesta, joka tapahtuu aivoissa? Lieneekö niillä lapsilla, jotka saavat kouristustaudin, joku puutteellisuus hermostossa? Kaikki nämä ajatukset levottuuttavat mieltäni niin nykyhetkeen kuin tulevaisuuteenkin nähden. Meidän maalaislääkärimme on sitä mieltä, että tuo kouristus johtui hampaiden aiheuttamasta liiallisesta hermokiihoituksesta. Uhraisin mielelläni kaikki omani, jotta pikku Armand saisi omansa. Nyt kun vain näen yhdenkin noista valkeista helmistä pilkistävän esiin tulehtuneista ikenistä, nousee kylmä hiki otsalleni. Se sankarillisuus, jolla tuo rakas pikku enkeli kärsii, osoittaa, että hän on saava koko minun luonteeni; kun hän katsoo minuun, on sydämeni halkeamaisillaan. Lääketiede ei paljoakaan tiedä tuollaisen jäykkäkouristuksen syistä, joka loppuu yhtä äkillisesti kuin se on alkanutkin ja jota ei voi ehkäistä eikä parantaa. Yksi asia on ainakin varma, toistan sen vielä: nähdä lapsensa jäykkäkouristuksen kynsissä on äidille helvetti. Millä raivolla nyt syleilenkään ja suutelenkaan häntä! Oi, miten kauan kannankaan häntä sylissäni, sitten kun hän taas saa mennä ulos! Tämä tuska kuusi viikkoa ennen uutta synnytystäni teki marttyyriuteni moninkertaiseksi; pelkäsin toisen lapsenikin puolesta! Hyvästi jää, armahin Louise, älä toivo itsellesi mitään lapsia, se on viimeinen sanani.
XLI.
PAROONITAR DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Enkeli-rukkani, Macumer ja minä olemme antaneet sinulle anteeksi kaikki ilkeytesi, kun saimme tietää, mitä kaikkea olet saanut kestää. Värisin ja kärsin lukiessani tuon kaksinkertaisen marttyyriutesi kuvausta, ja nyt en enää sure niin kovasti sitä, etten ole äiti. Kiiruhdan ilmoittamaan sinulle, että Louis on nimitetty ja saa siis nyt kantaa kunnialegionan upseerirusettia. Toivoit itsellesi pikku tyttöä, tietysti saatkin sellaisen, sinä onnellinen Renée. Veljeni häät neiti de Mortsaufin kanssa vietettiin heti meidän palattuamme. Rakastettava kuninkaamme, joka todellakin on ihailtavan hyvä, on nimittänyt veljeni ensimäiseksi kamariherraksi ja säätänyt hänelle tämän viran sen nykyisen haltijan kuoleman jälkeen, joka haltija on hänen appensa. — "Viran tulee seurata arvonimeä", sanoi hän herttua de Lenoncourt-Givrylle.
Isäni oli sata kertaa oikeassa. Ilman minun omaisuuttani ei mitään kaikesta tästä olisi saatu aikaan. Isäni ja äitini tulivat Madridista tänne tätä hääjuhlaa varten ja palaavat takaisin sen juhlan jälkeen, jonka huomenna pidän vastanaineiden kunniaksi. Karnevaalista tulee loistava. Sorian herttua ja herttuatar ovat Parisissa, heidän läsnäolonsa tekee minut hieman levottomaksi. Maria Heredia on varmasti Europan kauneimpia naisia, enkä minä pidä oikein siitä tavasta, millä Felipe katselee häntä. Niinpä kasvaakin rakkauteni ja hellyyteni vielä kaksin verroin suuremmaksi. "Hän ei koskaan olisi rakastanut sinua näin!" Tätä ajatustani en tosin tohdi lausua ääneen, mutta sen saattaa lukea kaikista katseistani ja liikkeistäni. Taidanpa, Jumala nähköön, olla hyvin komeileva ja keikailevainen! Eilen sanoi rouva de Maufrigneuse minulle: — "Rakas lapsi, täytyypä laskea aseet alas teidän edessänne." Lyhyesti sanoen, minä huvitan ja miellytän Felipeä siinä määrin, että hänen pakostakin täytyy pitää kälyään tyhmänä kuin espanjalaista lehmää. Murehdin nyt sitäkin vähemmän sitä, etten saa pientä abenserragia, kun herttuatar todennäköisesti vielä Parisissa synnyttää ja tulee rumaksi; jos hän saa pojan, on tämä poika saava nimekseen Felipe, maanpakolaisen kunniaksi. Paha sattuma saattaa minut siis vielä kerran kummiksi. Hyvästi; rakas ystävä. Tänä vuonna matkustan hyvissä ajoin Chantepleursiin, sillä meidän matkamme on maksanut suunnattomia summia; matkustan jo maaliskuun lopulla elääkseni säästäväisesti Nivernais'ssa. Sitäpaitsi ikävystyttää Parisi minua. Felipe kaipaa niinkuin minäkin puutarhamme ihanaa yksinäisyyttä, rakkaita ketojamme ja rakasta hiekkarantaista Loireamme, joka ei ole minkään muun virran kaltainen. Chantepleurs on tuntuva vallan hurmaavalta kaiken tuon komeuden ja turhuuden jälkeen Italiassa; sillä loppujen lopuksi, komeus on ikävää ja rakastajan katse on kauniimpi kuin mikään capo d'opera tai bel quadro! Sinne odotamme sinua, enkä minä enää tule olemaan mustasukkainen sinulle. Saat kaikessa rauhassa tutkia Macumer'n sydäntä, onkia sieltä esiin huudahduksia ja punoa niistä kokoon epäilyksiä; jätän hänet sinun käsiisi ylpeällä luottamuksella. Tuon Rooma-kohtauksen jälkeen rakastaa Felipe minua vieläkin enemmän; eilen hän sanoi, (hän lukee nyt olkani ylitse) että hänen kälynsä, hänen nuoruutensa Maria, hänen entinen morsiamensa, prinsessa Heredia, hänen ensimäinen unelmansa, on tuhma. Oi, rakkaani, minä olen pahempi kuin mikään oopperatyttö, tuo solvaus tuotti minulle todellakin iloa! Huomautin Felipelle, ettei hän puhu virheetöntä ranskaa; lyhyesti sanoen, hän on kaunis, mutta ei viehättävä. Hänen sielultaan puuttuu eloisuutta. Jos hänelle lausuu jonkun kohteliaisuuden, katsoo hän lausujaan aivan kuin nainen, joka ei ole tottunut kuulemaan sellaisia. Felipen luonteinen mies olisi jättänyt Marian jo kahden kuukauden jälkeen. Sorian herttua, don Fernand, sopii hänelle sangen hyvin; hän on ylevämielinen, mutta hemmoiteltu lapsi, sen näkee kaikesta. Voisin olla ilkeäkin ja houkutella sinut nauramaan, mutta pysyttelen totuudessa. Tuhannet sydämelliset tervehdykset, enkelini!
XLII.
RENÉE LOUISELLE.
Pikku tyttöni on kahden kuukauden vanha; äitini ja muuan Louis'n vanha setä olivat kummeina pienokaiselle, jonka nimi on Jeanne Athenaïs.
Niin pian kuin suinkin voin tulen teitä tervehtimään Chantepleursiin, koskapa te ette näy pelkäävän imettäjää. Kummipoikasi osaa jo sanoa nimesi; hän ääntää sen Matoumer; sillä c'tä ei hän osaa lausua millään muulla lailla; tulet olemaan häneen ihastunut; hänellä on jo kaikki hampaat, ja hän syö lihaa kuin aika mies. Hän juoksee ja kiitää kuin rotta; mutta minä seuraan häntä aina levottomin katsein ja olin aivan epätoivoissani, kun en voinut pitää häntä alati silmieni alla lapsivuoteeni aikana; sain olla enemmän kuin neljäkymmentä päivää huoneessani eräiden varovaisuustoimenpiteiden vuoksi, jotka lääkäri olivat määränneet. Ah, lapseni, tuota synnytystä! Samat tuskat ja samat pelonaiheet jälleen! Kuitenkin on pikku tytössänikin (älä näytä tätä kirjettä Felipelle) jotakin, joka muistuttaa minua ja joka ehkä tekee kilpailun mahdolliseksi ihaillun Armandisi kanssa!
Isäni mielestä oli Felipe laihtunut ja rakas sydänkäpyseni myöskin. Mutta ovathan Sorian herttua ja herttuatar jo matkustaneet; sinulla ei siis ole vähintäkään syytä mustasukkaisuuteen. Salaatko minulta jotakin surua? Kirjeesi oli lyhyt eikä niin ystävälliseen äänilajiin kirjoitettu kuin muut. Tai onko se vain pieni oikku rakkaalta oikuttelijaltani?
Nyt tämän täytyy riittää. Hoitajattareni toruu minua siitä, että olen kirjoittanut sinulle ja neiti Athenaïs de l'Estorade tahtoo syödä päivällistä. Hyvästi siis, kirjoita minulle pitkiä, hyviä kirjeitä!
XLIII.
ROUVA DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Ensimäisen kerran eläissäni, rakas Renée, olen itkenyt yksikseni puupenkillä piilipuun alla pitkän järveni rannalla Chantepleursissä; siitä on ihana näköala, jonka sinun läsnäolosi on tekevä vieläkin kauniimmaksi, sillä siitä puuttuu ainoastaan ilakoivia lapsia. Sinun hedelmällisyytesi on saanut minut jälleen itsetutkisteluihin, sillä minulla ei ole lapsia vieläkään, kolme vuotta kestäneen avioliiton jälkeen. Oi, ajattelin minä, vaikkakin minun pitäisi kärsiä sata kertaa enemmän kuin mitä Renée kärsi antaessaan elämän kummipojalleni, vaikkakin minun pitäisi nähdä lapseni vääntelehtivän kouristuksissa, niin, Jumalani, sittenkin anna minulle tuollainen pieni enkelimäinen olento, niinkuin Athenaïs, jonka täältä asti näen ilmielävänä edessäni kauniina kuin päivä; sillä hänestä et ole virkkanut mitään. Siitä tunnen oman Renée'ni. Näyttää kuin aavistaisit sinä kärsimykseni. Joka kerta kun toiveeni pettävät olen monta päivää syvän surun vallassa. Olen tehnyt synkkiä valituslauluja. Milloin saan minä kirjailla pieniä myssyjä? Milloin saan käydä valitsemassa kapalo-kankaita? Milloin saan neuloa kauniita pitsejä ja koristaa pientä päätä? Enkö siis koskaan saa kuulla tuollaisen suloisen olennon nimittävän itseäni äidiksi, nähdä hänen nykivän minua hameesta ja tuntea hänen itsevaltiuttaan? Enkö siis koskaan saa nähdä hiekalla pienen vaunun jälkiä? Enkö koskaan saa kerätä pihaltani särkyneiden leikkikalujen pirstaleita? Enkö koskaan saa, kuten olen nähnyt niin monen äidin tekevän, leikkikalukauppiaalta ostaa sapeleita, nukkeja, leikkikalustoja? Enkö koskaan saa nähdä sen elämän, sen olennon kehkeymistä, josta tulisi minulle toinen vieläkin rakkaampi Felipe? Tahtoisin pojan saadakseni tietää, kuinka voi rakastaa rakastajaansa vieläkin enemmän hänen toisessa minässään. Puistoni ja linnani tuntuvat minusta autioilta ja kylmiltä. Nainen ilman lapsia on luonnoton ilmiö; me olemme luodut tullaksemme äideiksi. Oh sinä, joka olet tohtori kureliiveissä, sinä olet tajunnut elämän oikein! Hedelmättömyys on sitäpaitsi kauheata joka suhteessa. Elämäni muistuttaa vähän liiaksi Gessnerin ja Florianin paimenrunoja, joista Rivarol sanoi, että toivoisi niihin susia. Minäkin tahtoisin uhrautua! Tunnen itsessäni voimia, joita Felipe laiminlyö; ja jos en tule äidiksi, täytyy minun luoda itselleni joku onnettomuus. Tämän sanoin myös maurien jälkeläiselle, joka sen kuullessaan sai kyyneleet silmiinsä. Hän pääsi tällä kertaa kuitenkin pälkähästä sillä, että ristin hänet yleväksi pölkkypääksi. Hänen kanssaan ei voi laskea leikkiä hänen rakkaudestaan.
Väliin tekee mieleni suorittaa yhdeksän päiväisiä hartauden harjoituksia joillekin pyhimyksille tai mennä rukoilemaan hedelmällisyyttä joiltakin madonnoilta tai etsiä apua joistakin kylpylaitoksista. Ensi talvena aion kysyä neuvoa lääkäriltä. Olen liiaksi raivostunut itseeni sanoakseni tästä asiasta tämän enempää. Hyvästi.
XLIV.
SAMALTA SAMALLE.
Parisissa 1829.
Mitä ihmettä, rakas ystävä, kokonaiseen vuoteen ei ainoatakaan kirjettä?… Olen todellakin vähän loukkaantunut, luuletko sinä, että sinun Louis'si, joka käy minua tervehtimässä melkein joka toinen päivä, korvaa sinua? Ei riitä, että saan tietää, että sinä et ole sairas ja että asianne menevät hyvin, tahdon kuulla tunteistasi ja ajatuksistasi, niinkuin minäkin kerron sinulle omani, vaikkakin se vaara on tarjolla, että sinä torut, moitit ja väärinymmärrät minua, sillä sinä olet minulle rakas. Sinun äänettömyytesi ja maalla-lymyilemisesi, vaikkakin voisit olla täällä nauttimassa kreivi de l'Estoraden parlamenttaarisista voitoista, sillä hänen sanavalmiutensa ja altis asianharrastuksensa ovat hankkineet hänelle suuren vaikutusvallan, joka epäilemättä on istuntokauden loputtua hankkiva hänelle korkean viran, ovat minulle todellakin vakavan levottomuuden aiheena. Käytätkö ehkä aikasi siihen, että kirjoittelet hänelle käytösohjeita? Numa ei ollut kaukana Egeriastaan. Miksi et ole käyttänyt tilaisuutta hyväksesi tullaksesi Parisiin? Olisin siten jo neljä kuukautta saanut nauttia seurastasi. Louis sanoi minulle eilen, että sinä tulisit Parisiin häntä noutamaan ja samalla odottamaan kolmannen lapsesi syntymistä, sinä kauhea Haikara-äiti, mikä oletkin! Monien kyselyjen ja valitusten ja voivotusten jälkeen sain Louis'lta, tuolta valtiotaiturilta, vihdoin urkituksi sen tiedon, että hänen setänsä, Athenaïsin kummi-isä, oli hyvin sairaana. Otaksun sentähden, että sinä hyvänä perheen-äitinä osaat käyttää hyväksesi edustaja-miehesi kunniaa ja kuuluisia puheita saadaksesi edullisen testamentin miehesi viimeiseltä äidinpuoleiselta sukulaiselta. Ole levollinen, oma Renée'ni, Lenoncourtit ja Chaulieut ja rouva de Macumer'n salonki toimivat Louis'si hyväksi. Martignac on varmasti antava hänelle paikan valtiovarain toimituskunnassa. Mutta jos et sano minulle, minkätähden pysyttelet maalla, niin suutun. Senkötähden, jotta ei näyttäisi siltä, että sinä olet koko de l'Estoraden perheen valtiollinen pää? Tai sedän perinnönkö vuoksi? Tai pelkäätkö ehkä, että Parisissa olisit vähemmän äiti kuin maalla? Oh, tai ehkä kaikki johtuukin yksinkertaisesti siitä, että et tahdo heti ensimäisellä kerralla näyttäytyä täällä siunatussa tilassa, sinä turhamainen keimailijatar! Hyvästi.
XEV.
RENÉE LOUISELLE.
Valittelet pitkällistä vaikenemistani; unohdat siis kokonaan nuo kaksi pientä ruskeakiharaista päätä, jotka minulla on hallittavana ja jotka hallitsevat minua! Olet sitäpaitsi todellakin keksinyt muutamia niistä syistä, jotka sitovat minut kotikartanoon. Lukuunottamatta kalliin setämme tilaa, en ole tahtonut raahata mukanani Parisiin nelivuotista poikaa ja pientä tuskin kolmevuotiasta tyttöä, kun lisäksi itse olen raskaana. En ole tahtonut häiritä sinua ja sinun kotiasi sellaisella taloudella, enkä myöskään ole tahtonut esiintyä epäedukseni tuossa loistavassa seurapiirissä, jossa sinä olet valtiattarena, ja vuokrahuoneet ja hotelli-elämä taaskin minua kauhistavat. Kun Louis'n setä sai kuulla sukulaisensa nimityksestä, lahjoitti hän minulle puolet säästöistään, kaksisataatuhatta frangia, jotta ostaisin niillä meille talon Parisissa ja Louis on saanut tehtäväkseen etsiä sopivan rakennuksen sinun kaupunginosassasi. Äitini antaa minulle noin kolmisenkymmentä tuhatta frangia huonekaluihin. Kun siis tulen Parisiin, tulen omaan kotiin. Lyhyesti, koetan olla rakkaan sydämeni valitseman sisareni arvoinen, olkoon tämä sanottu ilman mitään taka-ajatusta.
Kiitän sinua siitä, että olet tehnyt Louis'n hovissa niin kernaasti nähdyksi kuin mitä hän on; mutta huolimatta siitä kunnioituksesta, jota herrat de Bourmont ja de Polignac osoittavat hänelle tahtoessaan häntä ministeristöön, en kuitenkaan toivoisi, että hän tulisi niin näkyvälle paikalle, silloin paljastaa itsensä liian helposti. Minä asetan etusijalle valtiovarain toimituskunnan siitäkin syystä, että häntä siitä virasta ei voida erottaa. Täällä ovat asiamme erittäin hyvissä käsissä; ja heti kun tilanhoitajamme on päässyt oikein perehtymään kaikkeen, tulen Louis'n avuksi, ole varma siitä.
Mitä muuten tulee pitkien kirjeiden kirjoittamiseen, niin miten herran nimessä se kävisi päinsä! Tämäkin kirje, jossa tahtoisin kuvailla sinulle jokapäiväisen elämäni kulkua, jää varmasti viikkokaudeksi pöydälleni. Ehkäpä myös Armand tekee siitä hevosia matolleni kasatuille sotajoukoilleen tai venheitä laivastoilleen, jotka uivat hänen kylpyammeessaan. Yhden ainoan päivän kuvaus on sinulle muuten aivan riittävä, kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia ja niihin sisältyy oikeastaan vain kaksi tapausta: lapset ovat sairaita tai lapset eivät ole sairaita. Tässä yksinäisessä maalaistalossa ovat minuutit aivan sananmukaisesti tunteja tai tunnit minuutteja lapsien terveydentilan mukaan. Ainoastaan silloin kun he nukkuvat, on minulla muutamia suloisia lepohetkiä, mutta siihen asti saan tuudittaa toista ja kertoa satuja toiselle saadakseni heidät nukkumaan. Kun he sitten vihdoinkin nukkuvat, huoahdan itsekseni: No nyt ei minulla enää ole mitään pelättävää. Itse asiassa, enkelini, keksivät äidit kaikenlaisia vaaroja pitkin päivää. Heti kun lapset hetkeksikin häipyvät pois silmistä, tulee ajatelleeksi, että Armand on ehkä tahtonut leikkiä varastetuilla partaveitsillä tai että tuli on voinut tarttua hänen mekkoonsa, että käärme on voinut purra häntä, että hän on kaatunut juostessaan ja saanut kuhmun päähänsä tai että hän on hukkunut lammikkoon. Kuten näet, tuo äitiys mukanaan koko joukon suloista ja peloittavaa runoutta. Ei kulu ainoatakaan tuntia, joka ei toisi mukanaan jotakin uutta iloa tai pelonaihetta. Mutta iltaisin huoneessani näen tosiaan unia avoimin silmin, silloin suunnittelen heidän tulevaisuuttaan. Näen, miten enkelit istuvat heidän pikku pieluksiensa vieressä kirkastaen hymyllään heidän elämäänsä. Väliin huutaa Armand minua unessa, hiivin hiljaa hänen vierelleen ja painan hänen tietämättään suudelman hänen otsalleen, suutelen myös hänen sisarensa palleroisia jalkoja ja ihailen heidän kauneuttaan. Sellaisia ovat minun juhlani! Eilen meidän suojelusenkelimme, niin uskon, herätti minut keskellä yötä ja riennätti minut levottomana Athenaïsin kehdolle; hän makasikin pahassa asennossa, pää liian matalalla ja Armand oli aivan paljaana ja hänen jäsenensä olivat kylmästä siniset. — "Ah, pikku äiti!" sanoi hän minulle heräten ja syleillen minua. Kas siinä sinulle, rakas ystävä, kuva eräästä yöllisestä kohtauksesta.
Kuinka tärkeätä onkaan, että äiti nukkuu lapsien vieressä! Voiko mikään hoitajatar, oli hän kuinka hyvä tahansa, sylissään siten rauhoittaa heitä kuin äiti ja saada heidät jälleen nukkumaan, jos joku ilkeä painajainen on heidät herättänyt? Sillä he uneksivat, ja jonkun tuollaisen kaamean unen selittäminen on sitäkin vaikeampaa, kun lapsi koko ajan kuuntelee äitiään yht'aikaa uneliaan säikähtynein, älykkäin ja yksinkertaisen tylsin aistein. Se on urkupiste kahden unen välillä. Minun uneni onkin sentähden käynyt niin keveäksi, että kuulen ja näen pienokaiseni silmäluomieni väliverhon lävitse. Herään jo huokauksesta, liikahduksesta. On kuin kouristuksen hirviö piileksisi aina kyyryllään heidän vuoteittensa jalkapuolessa.
Aamulla alkaa molempien lapsien melu lintujen ensi liverryksen kanssa. Keveän aamu-uinailun harsojen läpi kuulostaa heidän epäselvä jokelluksensa tosiaan lintujen viserrykseltä, se on kuin pääskyjen iloista tai valittavaa tiukutusta, ja minä kuulen sen vähemmän korvillani kuin sydämelläni. Sill'aikaa kuin Naïs ryömien käsillään ja horjahdellen eteenpäin pienin epävarmoin askelin yrittää tehdä matkaa kehdostaan minun sänkyyni, kiipeää Armand jo apinan notkeudella viereeni ja syleilee minua. Sitten nuo molemmat pienokaiset tekevät vuoteeni leikkivajakseen ja äiti saa luvan antautua heidän armoilleen. Tyttönen vetää minua hiuksista, tahtoo yhä vain imeä ja Armand puolustaa rintaani, aivan kuin se olisi hänen omaisuuttaan. En voi vastustaa heidän metkujaan ja naurunpurskahduksiaan, jotka räjähtävät kuin raketit ja ajavat väkisinkin unen pois silmistä. Leikitään ihmissutta ja äiti-ihmissusi syö silloin hyväilyillään tuota niin valkeaa ja herkkää hipiää; hän suutelee silloin yltiöpäisesti noita kujeellisuudessaan niin keimailevia silmiä, noita ruusuisia olkapäitä ja saa aikaan pieniä mustasukkaisuuden elkeitäkin, jotka ovat ihastuttavia. Joinakin päivinä kun kello kahdeksan aikaan olen alkanut vetää sukkia jalkoihini, en ole vielä kello yhdeksältä saanut päälleni edes yhtäkään.
No niin, rakkaani, sitten noustaan kuitenkin. Pukeminen alkaa. Heitän ylleni aamunutun, sitten käärin hihat ylös ja otan eteeni vahakangas-esiliinan; kylvetän ja pesen molemmat pikku kukkaiseni, Maryn avustamana. Minä yksin arvioin onko vesi kuumaa tai haaleaa, sillä huudot ja kyyneleet ovat melkein kokonaan riippuvaisia veden lämpömäärästä. Silloin lähtevät ulapalle paperilaivastot ja pienet lasi-ankat. Täytyy huvittaa lapsia saadakseen heidät kunnolla pestyiksi. Jospa aavistaisit, mitä kaikkea täytyy keksiä noiden itsevaltiaiden kuninkaiden iloksi voidakseen pehmeillä sienillä päästä käsiksi heidän ruumiittensa pienimpiin sopukoihinkin, pelästyisit aivan sitä taitoa ja älyä, mitä vaaditaan äidiltä, ennenkuin hän voi täyttää kutsumuksensa kunnialla. Siinä saa pyytämällä pyytää, torua, luvata, puijata ja petkuttaa, ja siinä taidossa tuleekin oikein mestariksi, kun kaikki salajuonet on osattava niin tyystin salata. Mihinkä päästäisiinkään, ellei Jumala lapsen kekseliäisyyttä vastaan olisi asettanut äidin kekseliäisyyden! Lapsi on suuri valtiovehkeilijä, jonka herraksi pääsee samoilla keinoin kuin suurien valtiomiestenkin… vetoamalla hänen intohimoihinsa. Onneksi nauravat nämä enkelit kaikelle: harja, joka putoaa, saippuapala, joka pääsee luiskahtamaan, kas siinä heille jo ilon aihetta kylläksi! Siispä, joskin voitot ovat kalliisti ostettuja, niin ovatkin ne sitten todellisia voittoja. Muuten ainoastaan Jumala tietää sen, sillä heidän isänsä ei tiedä tästä kaikesta mitään. Ainoastaan sinä, Jumala, ja te enkelit voitte käsittää niitä katseita, joita me vaihdamme Maryn kanssa, kun lopetettuamme noiden kahden pikku elikon pukemisen näemme heidät puhtaina ja hienoina lukemattomien saippuoiden, sienien, kampojen, ammeiden, imupaperien, flanellipalasten, ja kaikkien noiden tuhansien pikku esineiden keskellä, jotka aina kuuluvat oikean nurseryn kalustoon. Tässä suhteessa olen tullut englannittareksi ja minun täytyy tunnustaa, että tämän maan naiset ovat todellakin nerokkaita lapsenhoidon alalla. Vaikkakin he ovat ottaneet sen ainoastaan aineellisen ja fyysillisen hyvinvoinnin kannalta, ovat he sitten myös kehittäneet tämän puolen aivan täydellisyyden huippuun. Sentähden tulee minunkin lapsillani aina olemaan villasukat, mutta paljaat sääret. Heitä ei myöskään tulla vaatteilla pauloittamaan eikä puristamaan kokoon, mutta heitä ei myöskään koskaan silloin saa jättää yksin. Ranskalaisten lasten kireä kapalokytkyt merkitsee hoitajattaren vapautta, siinä asian ydin. Todellinen äiti ei milloinkaan ole vapaa; ja sentähden en minäkään kirjoita sinulle, kun minulla on maatilan hoito edesvastuullani ja lisäksi kaksi lasta kasvatettavana. Äidin tehtävään sisältyy myös aivan salaisia ansioita, joista ei kukaan tiedä, se vaatii tunnollisuutta ja kuntoa pikku asioissa, ja jokahetkistä huolehtimista ja uhrautuvaisuutta. Täytyy valvoa tulella olevia keittoja. Luuletko, että yleensä voisin vapautua pienimmästäkään velvollisuudesta? Mitättömimmälläkin huolenpidolla voi niittää rakkauden satoa. Oi, miten somasti hymyileekään lapsi, jonka pikku ateria maistuu! Armand nyökkää päällään niin suloisesti, että jo yksi sellainen nyökkäys on elämän pitkän rakkauden arvoinen. Kuinka voisi toiselle naiselle luovuttaa tuota iloa saada puhaltaa lientä Naïsin lusikassa, silloin kun se hänen mielestään on liian kuumaa, ja yleensä oikeutta saada palvella tuota rakasta lasta, jonka vieroitin seitsemän kuukautta sitten ja joka yhä vieläkin ikävöi rintaa? Kun bonne on polttanut lapsen kielen ja huulet jollakin kuumalla, sanoo hän apuun rientävälle äidille, että lapsi itkee nälästä. Kuinka voisi äiti nukkua rauhassa tietäessään, että epäpuhdas hengähdys mahdollisesti par'aikaa jäähdyttää niitä liemilusikallisia, joita hänen lapsensa nielee, kun luontokaan ei ole luonut mitään välittäjää hänen rintansa ja imulapsen huulien välille! Onpa oikein kärsivällisyyttä vaativa toimitus leikata kotletti palasiksi Naïsille, joka juuri tekee viimeisiä hampaitaan, ja sitten sekoittaa nuo paistetut lihapalaset hyvin perunain kanssa; äiti on ainoa, joka muutamissa tapauksissa voi saada vastahakoisen ja kärsimättömän lapsen syömään annoksensa loppuun. Eivät siis lukuisat palvelijat eikä englantilainen hoitajatar voi vapauttaa äitiä olemasta itse henkilökohtaisesti läsnä taistelukentällä, jossa suuren lempeyden on taisteltava lapsuuden pieniä suruja ja tuskia vastaan. Näetkö, Louise, näitä rakkaita viattomia olentoja on vaalittava sielullaan; kun on kysymys heidän pukemisestaan, ravitsemisestaan tai riisumisestaan ja uneen tuudittamisestaan, ei saa uskoa muuhun kuin omiin silmiinsä ja omain kättensä työhön. Yleensä voi pitää sääntönä, että jo lapsen itku sinään on äidin tai hoitajattaren tuomio, silloin kun itku ei aiheudu mistään luonnon aiheuttamasta kärsimyksestä. Senjälkeen kun olen saanut niitä kaksi ja pian saan kolmannenkin hoidettavakseni, en enää ajattele mitään muuta kuin lapsiani; yksinpä sinäkin, joka kuitenkin olet minulle niin rakas, olet minulle vain muistikuva. En aina ole vielä kello kahdeltakaan pukimissani. Sentähden en myöskään usko sellaisiin äiteihin, joiden huoneet, kaulukset, leningit ja kaikki asiat ovat mitä parhaimmassa järjestyksessä.
Ilma on nyt huhtikuun alkupäivinä ollut kaunis, eilen tahdoin siksi lasteni kanssa mennä kävelylle ennen lapsivuodettani, joka pian on edessäni; niin, tiedätkö, tuollainen kävelyretki on äidille kokonainen runoelma, jo edellisenä päivänä sitä suunnitellaan. Armandin päälle piti pantaman ensimäistä kertaa uuden uutukainen musta samettinuttu, samoin kaulus, jonka minä olin kirjaillut, ja skotlantilainen, Stuartien väreihin sommiteltu myssy kukonsulkineen. Naïsin piti olla puettuna valkoiseen ja vaaleanpunaiseen, soma babymyssy päässä, sillä vielä on hän baby ja saa pitää tämän nimen siksi, kunnes se pikkuinen ilmestyy, joka par'aikaa antaa minulle aimo potkauksia ja jota nimitän kerjäläisekseni, sillä se on oleva viimeinen lapseni. Olen nähnyt lapseni jo unessa ja tiedän, että se on oleva poika. No niin, myssyt, kaulukset, mekko, pienet sukat, somat pikku kengät, ruusunauhat sääryksiin, silkillä kirjailtu musliinipuku, kaikki oli järjestyksessä odottamassa vuoroaan vuoteeni päällä. Kun sitten nämä hilpeät lintuset, jotka tulevat niin hyvin toimeen yksissä, vihdoin olivat valmiit, kun heidän ruskea tukkansa oli kiharoitu ja kammattu niin, että se laskeutui kauniisti otsalle ja pilkisti myös somasti esiin valkean ja ruusuisen myssyn alta, kun kengät olivat hakasilla kiinnitetyt, kun nuo paljaat pohkeet, nuo niin näppärästi vaatetetut pienet jalat juosta tepsuttelivat ympäri nursery'ssä, kun nuo molemmat kasvot, cleanes, sanoisi niistä Mary, ja nuo kirkkaina säteilevät silmät sanoivat: menkäämme, niin silloin löi rintani riemusta. Oi, nähdä noin lapsensa omien käsiensä koristamina, nähdä tuon raikkaan sinisten suonten kuulostaman hipiän, jonka itse on pessyt, saippuoinut ja kylvettänyt, sametin ja silkin eloisten värien tehostamana, se on kauniimpaa kuin runo! Millä loppumattomalla, millä kyllästymättömällä hellyydellä täytyykään kerta kerran jälkeen kutsua ne luokseen painaakseen suudelman niiden kaulalle, joka yksinkertaisen kauluksensa alta hohtaa kauniimpana kuin kauneimmankaan naisen kaula! Tällaisia tauluja, joita muuten näkee typerinä ja huonoina värivalopainoksina ja jotka pysähdyttävät eteensä kaikki äidit, katselen minä joka päivä.
Kun vihdoin olimme ulkona, nautin täysin siemauksin työni tuloksista ja ihailin pikku Armandia, joka oli kuin prinssi ja talutti babyä pitkin sitä pientä tietä, jonka tiedät. Mutta silloin tulivat vastaamme eräät vaunut. Tahdoin vetää lapset syrjään, mutta en ehtinyt, ja he kierivät kumpikin alas lokalammikkoon. Siinä oli sitten koko mestariteokseni! Täytyi palata kotiin pukeakseen heidät toisiin vaatteisiin. Otin pienemmän syliini huomaamatta ollenkaan, että pilasin omankin hameeni. Mary otti hoivaansa Armandin ja niin käännyimme takaisin. Kun baby itkee tai lapsi kastelee itsensä, silloin on kaikki hullusti; äiti ei enää muistakaan itseään, koko hänen huomionsa on muualla. Päivällinen lähenee, ja useinkaan en ole saanut mitään aikaan; ja kuinka ehdin palvella aterian aikana heitä molempia, sitoa ruokaliinat heidän kaulaansa, kietoa ylös hihat ja saada heidät syömään? Siinä ongelma, jonka ratkaisen kaksi kertaa päivässä. Näissä alituisissa puuhissa, näissä juhlissa ja pienissä onnettomuuksissa kuluu aikani, eikä talossa olekaan ketään muuta niin unohdettua kuin minä. Väliin unohtuvat paperikähertimet kiinni tukkaani, kun lapset ovat olleet pahoja. Pukuni riippuu aivan heidän tuulestaan. Jos jonkunkaan hetken käytän itseäni varten, kuten nyt kirjoittaessani sinulle nämä kuusi sivua, niin täytyy heidän sill'aikaa saada leikata kuvia irti romaaneistamme, rakentaa linnoja kirjoista, shakkinappuloista tai helmiäisnoppasista ja Naïsin täytyy saada keriä kaikki silkki- ja villalankani kerälle omalla tavallaan, joka, sen voin vakuuttaa sinulle, on niin monimutkainen, että se vaatii koko hänen pienen älynsä niin tarkkaan, että hän on hiljainen kuin hiiri.
Kuitenkin kaikitenkin ei minulla ole mitään syytä valittaa: molemmat lapseni ovat vahvoja ja vapaita ja löytävät huvinsa verrattain vaivattomasti ja suuremmitta kustannuksitta. He iloitsevat kaikesta; he ovat enemmän valvotun vapauden kuin leikkikalujen tarpeessa. Jotkut punaiset, keltaiset, sinipunervat tai mustat kivet, pienet simpukan kuoret, hiekkameren vaatimattomat ihmeet ovat omiaan tekemään heidät onnellisiksi. Omistaa paljon kaikenlaista pikku kamaa, siinä heidän rikkautensa. Olen tarkastellut loitompaa Armandia, hän puhuu kukille, kärpäsille, kanoille ja matkii niitä; hän viihtyy hyvin hyönteisten parissa ja ne täyttävät hänen mielensä syvällä ihailulla. Kaikki, mikä on pientä, kiinnittää hänen mieltänsä. Armand alkaa jo joka asiasta kysyä minkätähden; nyt hän on tullut tietämään, mitä olen sanonut hänen kummiäidilleen; muuten pitää hän sinua haltiattarena; siitä nyt näet, miten lapset aina ovat oikeassa!
Oi, enkelini, en ole tahtonut murhetuttaa sinua kertomalla kaikista näistä kotoisista onnenaiheistani. Nyt kerron sinulle kuvaavan tapauksen kummipojastasi. Tässä muuanna päivänä vaelsi jälessämme muuan köyhä mies, sillä köyhät tietävät, ettei kukaan äiti, joka kulkee lapsiensa kanssa, koskaan kiellä heiltä almua. Armand ei vielä ymmärrä, että voi olla puute leivästä, hän ei tiedä, mitä raha on; mutta kun hän tuonoin oli saanut pienen torven, jonka hänen toivomuksestaan olin hänelle ostanut, niin ojensi hän sen nyt kuninkaallisella ilmeellä tuolle ukkopahaiselle sanoen: — "Kas siinä, ota tämä!"
"Sallitteko minun pitää sen!" kysyi kerjäläinen minulta.
Mitä voi maan päällä verrata sellaisen hetken iloon?
"Katsokaas, rouva, minullakin on ollut lapsia," sanoi minulle vanhus ottaen vastaan sen, mitä hänelle annoin, kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota.
Kun ajattelen, että Armandin tapainenkin lapsi on pantava kouluun, että minä en saa pitää häntä luonani enää kauempaa kuin kolme ja puoli vuotta, riipovat väristykset selkäpiitäni. Yleinen kouluutus on hävittävä tämän siunatun lapsen sielun kukoistuksen, se on denaturalisoiva tuon luonteisen sulouden ja liian ihailtavan välittömyyden ja suoruuden! Häneltä leikataan nuo kiharaiset kutrit, joita minä olen niin huolellisesti sukinut ja siloitellut ja joita olen niin paljon suudellut. Mitä tulevat he tekemään Armandin sielulle?
Ja sinä, miten on sinun laitasi? Et ole virkkanut mitään elämästäsi? Rakastatko edelleenkin Felipeä? Sillä sarasenin puolesta en ole levoton. Hyvästi nyt, Naïs sattui kaatumaan, ja jos jatkan, tulee tästä kirjeestä kokonainen kirja.
XLVI.
ROUVA DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
1829.
Sanomalehdet ovat jo ilmoittaneet sinulle, sinä hyvä ja hellä Renée, siitä hirvittävästä onnettomuudesta, joka on kohdannut minua; en ole kahteenkymmeneen vuorokauteen väistynyt hänen päänalaisensa äärestä, olen ottanut vastaan hänen viimeisen henkäyksensä ja sulkenut hänen silmänsä, olen pappien kanssa pitänyt valvokkia hänen ruumiinsa vieressä ja lukenut kuolleiden rukouksia. Olen katsonut rangaistukseksi itselleni tämän sanoin kuvaamattoman tuskan, mutta kuitenkaan, kun näin, miten hänen puhtaat huulensa hymysivät minulle juuri ennen kuolemaa, en voi uskoa, että minun rakkauteni surmasi hänet! Sanalla sanoen, häntä ei ole enää, ja minä, minä elän! Mitä voin enempää sanoa sinulle, joka tunsit meidät niin hyvin? Kaikki on sanottu näillä parilla sanalla. Oi, jos joku sanoisi minulle, että hänet voidaan uudestaan herättää eloon, niin antaisin oman osani taivaassa kuullakseni tämän lupauksen, sillä se merkitsisi sitä, että saisin nähdä hänet jälleen!… Ja saada hänet takaisin vaikkapa vain pariksi sekunniksi olisi samaa kuin saada hengittää ilman tikaria sydämessään. Etkö tule pian sanomaan minulle tuota sanaa? Etkö rakasta minua tarpeeksi pettääksesi minua?… Ei, ei, sinähän sanoit minulle jo etukäteen, että minä iskin häneen syviä haavoja! Onko se totta? Ei, minä en ansainnut, hänen rakkauttaan, siinä olet oikeassa, minä varastin sen. Tukahdutin onnen mielettömiin syleilyihini! Oi, nyt kun kirjoitan sinulle nämä rivit, en enää ole järjiltäni, mutta tunnen itseni hyvin yksinäiseksi! Suuri Jumala, onko sen pahempaa helvettiä kuin minkä tuo sana sisältää?
Kun hänet kannettiin pois, paneuduin samaan vuoteeseen ja toivoin saavani kuolla, sillä meidän välillämme oli ainoastaan yksi ovi ja minä luulin vielä, että minulla olisi voimaa avata se! Mutta ah! Olin liian nuori, jo neljäkymmentä päivää kestäneen toipumisen jälkeen, jonka aikana minua virvoiteltiin eloon kaikilla tuon synkän lääketieteen julmilla keinoilla, löydän itseni taas istumasta ikkunani ääressä, keskellä kaikkia niitä kauniita kukkia, joita hän vaali minua varten. Nautin taas tuosta suuremmoisesta näköalasta, jota hänkin niin usein katseli ja jonka keksimisestä hän oli niin iloinen, sentähden että se miellytti minua. Oi, ystävä rakas, paikoiltaan liikahtaminenkin tuottaa jo ääretöntä tuskaa, silloin kun sydän on kuollut. Tuo kostea maa puutarhassani värisyttää minua, koko maa on kuin yksi ainoa suuri hauta ja minusta tuntuu kuin astuisin hänen päälleen! Mennessäni ensimäistä kertaa ulos valtasi minut sellainen pelko, että minun täytyi pysähtyä. On liian hirmuista nähdä hänen kukkiaan näkemättä häntä!
Äitini ja isäni ovat Espanjassa; veljeni tunnet kyllä, ja sinä taas olit pakoitettu jäämään maalle; mutta ole huoletta, kaksi enkeliä on tällä aikaa vaalinut minua. Sorian herttua ja herttuatar, nämä molemmat suloiset ihmiset, riensivät heti veljensä luo. Viimeiset yöt istuimme kaikki kolme syvässä surussamme ääneti ja levollisina vuoteen ääressä, jossa teki kuolemaa yksi noita jaloja ja todellakin suuria miehiä, jotka kaikessa ovat meitä tavallisia kuolevaisia korkeammalla ja jotka ovat niin harvinaisia tässä maailmassa. Felipeni kärsivällisyys oli jumalallinen. Veljensä ja Marian näkeminen virkisti häntä hetkiseksi ja lievensi hänen tuskiaan.
"Rakkaani", sanoi hän minulle sillä yksinkertaisuudella, joka oli hänelle tunnusmerkillistä kaikessa, "minä kuolen ja unohdan jättää veljelleni Fernandille perinnöksi Macumer'n paroonikunnan! Testamenttini on tehtävä uudestaan. Veljeni on antava minulle anteeksi, hän tietää, mitä on rakastaa."
Lankoni ja hänen puolisonsa huolenpitoa saan kiittää elämästäni, he tahtovat viedä minut mukanaan Espanjaan.
* * * * *
Ah, Renée, en voi kuvata sinulle, missä määrin tämä onnettomuus merkitsee minulle koko elämäni luhistumista. Oman viallisuuteni tunto tukahduttaa minussa kaiken muun, ja tunnen katkeraa lohdutusta saadessani uskoa sen Cassandra-raukalleni, jota en ole tahtonut kuunnella. Olen tappanut hänet vaatimuksillani, aiheettomalla mustasukkaisuudellani, ainaisella rettelöimiselläni. Rakkauteni oli sitäkin vaarallisempaa, kun me molemmat olimme varustetut yhtä hienon herkällä ja voimakkaalla tunteellisuudella ja puhuimme samaa kieltä; hän ymmärsi ihailtavan hyvin kaikki ja usein koski paha pilani kovasti hänen sydämeensä, minun sitä ollenkaan aavistamatta. Et voi ollenkaan kuvitella, kuinka pitkälle tuo rakas orjani meni tottelevaisuudessaan; sanoin hänelle useasti, että hän menisi matkoihinsa ja jättäisi minut rauhaan, ja hän meni sanallakaan oikutteluani vastustamatta, mutta luultavasti kärsien siitä. Viimeiseen huokaukseensa asti hän siunasi minua ja toisti yhä, että yksi ainoa aamukin kahden minun kanssani oli arvokkaampi kuin kokonainen elämä jonkun muun rakastetun naisen kanssa, vaikkapa tämä nainen olisi Maria Herediakin. Itken kirjoittaessani näitä sanoja.
Nykyään nousen kello kaksitoista ja käyn levolle kello seitsemän illalla, kulutan naurettavan pitkän ajan aterioihini, kävelen hitaasti, voin pysähtyä tuntikaudeksi katselemaan jotakin kasvia, tarkastelen oksia ja lehtiä, ja koetan mahdollisimman vakavasti ja määräperäisesti käyttää aikani tyhjäntoimitukseen; rakastan varjoa, hiljaisuutta ja yötä; sanalla sanoen taistelen ajan hetkiä vastaan ja siirrän ne synkällä tyydytyksellä menneisyyteen. Puutarhani rauha on ainoa seura, jota itselleni toivon; siellä näen kaikkialla sammuneen onneni ihania kuvia; muille ne ovat näkymättömiä, mutta minulle todellisia ja ilmieläviä.
Kälyni heittäytyi syliini, kun eräänä aamuna sanoin hänelle: — "Te olette sietämättömiä! Espanjalaisten sielussa on jotakin, jota meissä ei ole, jotakin suurempaa!"
Ah, Renée, että en ole vieläkään kuollut, riippuu todennäköisesti siitä, että Jumala mittaa onnettomuustunteen kullekin hänen voimansa mukaan. Ainoastaan me naiset tiedämme, kuinka suuri meidän tappiomme on, silloin kun kadotamme oikean, todellisen, vilpittömän rakkauden, kestävän intohimon, tunteen, joka on ainoa laatuaan ja jonka suomat nautinnot tyydyttävät yhtä paljon sielua kuin luontoa. Kuinka harvoin kohtaammekaan sellaisilla ominaisuuksilla varustetun miehen, että voimme rakastaa häntä alentamatta itseämme! Löytää sellainen mies on suurin onni, mikä osaksemme voi tulla, emmekä me saa sitä kahta kertaa. Te todella voimakkaat ja suuret miehet, te, jotka runolliseen kuoreenne yhdistätte hyveellisen sisällön, te, joiden sieluissa asuu ylevä, jumaloimisen arvoinen rakastettavuus, oi, varokaa rakastamasta, sillä te vain teette itsenne ja vaimonne onnettomiksi! Tätä huudan ääneeni puistoni käytävillä. Eikä mitään lapsia hänen kanssaan! Tämä pohjaton, loputon rakkaus, joka aina hymyili minulle, jolla oli minulle vain kukkia ja iloa annettavanaan, tämä rakkaus jäi hedelmättömäksi! Olen hylky-olento! Olisiko siis puhdas ja raju rakkaus, tuo ehdoton rakkaus, yhtä hedelmätön kuin vastenmielisyyskin, olisiko se esteenä elämälle niinkuin erämaan hiekan kuumuus ja napaseudun kylmyys ehkäisee kaiken kasvillisuuden? Täytyykö välttämättä mennä naimisiin jonkun de l'Estoraden kanssa luodakseen perheen? Olisiko Jumala mustasukkainen rakkaudelle? Nyt puhun mielettömiä!
Luulen, että sinä olet ainoa, jota voin sietää lähelläni; tule siis, sinä yksin saat olla surevan Louisen luona. Miten kauhea olikaan se päivä, jolloin puin ylleni leskipäähineen. Nähdessäni itseni mustissa, vaivuin tuolille ja itkin siinä yöhön asti ja itken vielä nytkin kertoissani sinulle tuosta hirvittävästä silmänräpäyksestä. Jää hyvästi! Kirjoittaminen väsyttää minua; ja minulla on jo tarpeeksi kuormaa ajatuksistani, joita en nyt tässä tahdo kaikkia ilmaista. Ota lapsesi mukaasi, voit imettää nuorintasi täällä; en ole enää mustasukkainen; häntähän ei enää ole olemassa, ja minulle tulee olemaan kovin hauskaa saada nähdä kummipoikaani; Felipe toivoi lasta, joka olisi pikku Armandin kaltainen. No niin, tule siis ottamaan oma osasi surustani!…
XLVII.
RENÉE LOUISELLE.
1829.
Rakas ystävä, kun saat tämän kirjeen, en enää ole kaukana sinusta, sillä lähden matkaan hetkinen senjälkeen, kun olen lähettänyt sen. Saamme olla kaksin. Louis on pakoitettu jäämään Provenceen niiden vaalien vuoksi, jotka täällä piakkoin toimitetaan, hän tahtoo tulla valituksi uudelleen, ja liberaalit ovat jo alkaneet vehkeillä häntä vastaan.
En tule lohduttaakseni sinua, tuon sinulle ainoastaan sydämeni ollakseni sinulle seuraksi ja auttaakseni sinua elämään. Kehoitan sinua itkemään; niin kalliisti täytyy sinun ostaa elämän onni saadaksesi sitten kerran vielä yhtyä häneen, sillä hän on ainoastaan matkalla Jumalan luo, ja sinä et enää voi ottaa askeltakaan, joka ei veisi sinua lähemmäksi häntä. Jokainen hyvin täytetty velvollisuus murtaa aina yhden renkaan siinä ketjussa, joka vielä on välillänne teitä erottamassa. Rohkeutta, oma Louiseni, minun helmassani olet jälleen heräävä eloon ja kerran olet saapuva hänen luokseen puhtaana ja jalona; kaikki tietämättäsi ja tahtomattasi tehdyt rikokset ovat silloin jo anteeksi annetut ja sinun saattonasi on niiden hyvien töiden sarja, joita sinä täällä alhaalla olet tehnyt hänen nimessään.
Kirjoitan nämä rivit suurimmassa kiireessä kesken kaikkia matkavalmistuksiamme lasten kieppuessa kiinni helmoissani, ja Armand huutaa minulle: "Kummiäiti, kummiäiti! Lähdetään hänen luokseen!" Niin että voisin aivan tulla mustasukkaiseksi: hän on melkein kuin sinun poikasi!