Kahden nuoren aviovaimon muistelmat

KAHDEN NUOREN AVIOVAIMON MUISTELMAT

Kirj.

Honoré de Balzac

Ranskankielestä suomentanut L. Onerva

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

Ensimäinen osa

I.

NEITI RENÉE DE MAUCOMBELLE.

Parisissa, syyskuulla.

Rakas hirveni, minäkin olen päässyt vapauteen! Ja ellet ole kirjoittanut minulle Blois'han, niin olenpa myös ensimäinen kauniin kirjevaihtomme kohtauspaikalla. Kohota siis kauniit, mustat silmäsi, joiden katse on kiintynyt ensimäisiin sanoihini, ja säästä huudahduksesi sen kirjeen varalle, jossa uskon sinulle ensimäisen rakkauteni. Aina puhutaan ensimäisestä rakkaudesta; onko siis olemassa joku toinenkin rakkaus? Vaiti, sanot sinä, kerro minulle mieluummin, pyydät, miten olet pääsyt pois luostarista, johon sinun piti kiintyä luostarilupauksen sitein. Oi ystäväni, olkootpa nyt karmeliittien temput mitkä tahansa, niin on minun vapautukseni ihme ainakin mitä luonnollisin asia maailmassa. Kauhistuneen omantunnon tuskanhuuto on lopultakin ollut voimakkaampi taipumattoman tahdon laskelmien vaatimuksia, siinä kaikki. Tätini ei tahtonut nähdä minun kuolevan hivutustautiin ja sai vihdoin vakuutetuksi äitinikin, joka aina oli pitänyt luostarin muureja ainoana suojeluskeinona tautiani vastaan. Se synkkä raskasmielisyys, johon vaivuin heti sinun lähdettyäsi, kiirehti vain tätä onnellista ratkaisua. Ja nyt olen Parisissa, enkelini, ja minun on kiittäminen sinua siitä, että olen täällä. Oi, Renée rakkahani, jos olisit voinut nähdä minut sinä päivänä, jolloin sinä et enää ollut luonani, niin olisit melkein ollut ylpeä siitä, että niin nuoressa sydämessä olet voinut herättää niin syviä tunteita. Olemme haaveilleet niin paljon yhdessä, niin monesti mielikuvituksessa koetelleet siipiemme kantavuutta ja kokeneet niin paljon yhteistä, että luulen sielujemme kasvaneen yhteen aivan kuin noiden molempien unkarilaisten tyttöjen, joiden kuolemasta meille kertoi tuo herra Beauvisage [Kaunokasvo], joka ei suinkaan tee kunniaa nimelleen; eipä olisi voinut mistään saada sopivampaa luostarilääkäriä. Etkö ollutkin sairas samaan aikaan kuin ystävättäresi? Syvässä alakuloisuudessani tulin vasta vähitellen ymmärtämään niitä siteitä, jotka meitä yhdistävät; kun erosimme toisistamme, luulin niiden jo katkenneen välimatkan vuoksi ja koko olemassaolo kävi minulle vastenmieliseksi niinkuin hyljätylle turturikyyhkylle; minusta tuntui suloiselta kuolla ja teinkin jo hiljalleni kuolemaa. Olla yksin, karmeliittinunnien luona Blois'ssa ja pelätä koko ajan, että minun täytyisi tehdä lupaukseni ilman minkäänlaista neiti de la Vallièren tapaista edelläkäypää valmistusta ja ilman Renée'täni, tuo kaikki merkitsi minulle todellakin sairautta, kuolettavaa sairautta. Tuon yksitoikkoisen elämän, johon jokainen tunti tuo mukanaan jonkun velvollisuuden, rukouksen, työn, aina saman, niin säntilleen saman, että missä tahansa ollen voi sanoa mitä karmeliittinunna tekee kunakin tuntina päivällä ja yöllä, tuon hirvittävän olotilan, jossa on aivan yhdentekevää, onko ympärillä olevaa maailmaa vai ei, olimme me kaksi osanneet tehdä mitä vaihtelevimmaksi: henkemme lennolla ei ollut mitään rajoja, mielikuvitus avasi valtakuntansa meille, olimme vuorotellen toisiamme elähyttäviä tarulintuja, eloisampi tempasi mukaansa hitaamman ja sielumme aivan kilpailivat hullunkurisissa päähänpistoissa koettaessaan valloittaa itselleen sitä maailmaa, joka meiltä oli kielletty. Ei ollut mitään, "Pyhimysten elämäkin" siihen luettuna, joka ei olisi muodostunut meille tien viitaksi salattujen asioiden ymmärtämiseen. Sinä päivänä, jolloin sinun suloinen seurasi minulta riistettiin, tuli minusta juuri sellainen, miksi karmeliittinunnaa aina olimme kuvitelleetkin, jonkinlainen uusikuosinen Danae, joka, sensijaan että hän koettaisi täyttää pohjatonta tynnyriä, joka päivä vetää ylös tyhjän ämpärin, en tiedä mistä kaivosta, aina toivoen sen olevan täynnä. Tätini ei tuntenut meidän sisäistä elämäämme. Hän ei voinut käsittää minun elämän-inhoani, kun hänelle itselleen luostarin kaksi tynnyrinalaa merkitsi taivaan esikartanoa. Mutta jotta jo meidän ijällämme kokonaan voisi pyhittää elämänsä uskonnolle, täytyisi olla erinomaisen yksinkertainen, jota me emme ole, rakas ystävä, tai sitten palavan altismielinen, joka ominaisuus juuri tekee tätini niin yleväksi. Tätini uhrautui jumaloidun veljensä vuoksi; mutta kuka voi uhrautua outojen ihmisten tai pelkkien aatteiden vuoksi?

Jo kahden viikon ajan olen sälyttänyt muistiini monenlaisia hauskoja asioita ja kätkenyt sydämeeni kaikenlaisia mietteitä yksinomaan sinua varten. Minulla on niin paljon huomioita sinulle kerrottavana, että tukehtuisin, ellemme entisten armaiden keskustelujen asemesta voisi näin kirjallisesti uskoa salaisuuksia toisillemme. Miten sydämen liikkeet kuitenkin ovat tärkeät! Aloitan tänä aamuna päiväkirjani ja kuvittelen, että sinäkin olet alkanut kirjoittaa omaasi ja että siis muutaman päivän kuluttua saan mielikuvituksessani elää kanssasi ihanassa Gemenos-laaksossa, jonka tunnen vain sinun kertomuksistasi, samoin kuin sinä saat olla mukana Parisin elämässä, jonka tunnet vain yhteisistä haaveiluistamme.

No niin, kaunokaiseni, eräänä aamuna siis, joka olkoon merkitty ruusunpunaisella elämäni kirjassa, saapuivat Parisista muuan seuranainen ja Philippe, isoäitini viimeinen kamaripalvelija, jotka molemmat oli lähetetty minua noutamaan. Kun tätini, kutsuttuaan minut huoneeseensa, ilmoitti minulle tämän uutisen, en pelkästä ilosta voinut virkkaa sanaakaan, tuijotin vain häneen tylsän näköisenä. — "Lapseni", sanoi hän kurkkuäänellään, "jätät minut kaipauksetta, näen sen kyllä; mutta tämä jäähyväinen ei ole viimeinen, tulemme näkemään toisemme vielä: Jumala on painanut otsaasi valittujensa leiman; sinulla on juuri se ylpeys, joka yhtä helposti vie taivaaseen kuin kadotukseen, mutta olet liian jalo vajotaksesi! Tunnen sinut paremmin kuin mitä itse tunnet itseäsi: intohimo ei sinulle ole samaa kuin tavallisille naisille." — Hän veti minut hiljaa luokseen ja painoi otsalleni suudelman, jossa tuntui hehkua siitä tulesta, joka häntä itseään kuluttaa, joka on tummentanut hänen siniset silmänsä, tehnyt hänen silmäluomensa itkusta punaisiksi, painanut kurttuun hänen ohimonsa ja levittänyt hänen kauniille kasvoilleen keltaisenkalpean värin. Hän sai minut värisemään. Ennenkuin vastasin, suutelin hänen käsiään. — "Rakas täti", sanoin minä, "jos kerran teidän ihailtava hyvyytenne ei ole kyennyt tekemään lohduttajaanne minulle mieluisaksi, ei terveelliseksi ruumiilleni eikä suloiseksi sielulleni, niin täytyisi minun tänne takaisin tullakseni vuodattaa niin paljon kyyneleitä, ettette varmastikaan voisi sillä hinnalla toivoa palaustani. En tahdo palata tänne ennenkuin minunkin Ludvig XIV:ni on pettänyt minut, ja jos omani taas tapaan, voi ainoastaan kuolema riistää hänet minulta! En pelkää ensinkään mitään Montespania." — — "Voi sinua hupsua tyttöä", sanoi hän hymyillen, "älä vain jätä noita turhanpäiväisiä ajatuksiasi tänne, vaan vie ne pois mukanasi; ja tiedä myös että sinussa on enemmän Montespania kuin La Vallièrea." Syleilin häntä. Täti-raukkani ei voinut olla saattamatta minua vielä vaunuihin, ja hänen silmänsä viipyivät vuoroin minussa, vuoroin isieni vaakunassa.

Saavuin Beaugencyhin yön aikaan jonkinlaisessa moraalisessa lamaustilassa, johon tuo omituinen hyvästijättö oli minut uuvuttanut. Mitkä kohtalot odottavatkaan minua tässä uudessa, niin kauan kaivatussa maailmassa? Aluksi ei ollut ketään minua vastaanottamassa, sydämelliset tunteeni vaihtuivat kuin tuhka tuuleen: äitini oli Boulogne-metsässä, isäni valtioneuvostossa; veljeni, herttua de Rhétoré, ei koskaan tule kotiin, sanottiin minulle, ennenkuin juuri paraiksi ehtiäkseen pukeutua päivällisille. Miss Griffith ja Philippe johtivat minut huoneisiini.

Näissä huoneissa on ennen asunut minun suuresti rakastettu isoäitini, prinsessa de Vaurémont, jota minun on kiittäminen jostakin omaisuudesta, josta tosin ei kukaan ole hiiskunut minulle sanaakaan. Tällä kohdalla saat ottaa osaa siihen syvään kaihomieleen, joka minut valtasi astuissani tuohon muistojen pyhäkköön. Huoneusto on samassa kunnossa, mihin hän jätti sen. Saan levätä samassa vuoteessa, johon hän kuoli. Istuuduin hänen leposohvansa reunalle ja itkin huomaamatta laisinkaan, etten ollut yksin; muistin, kuinka usein olin istunut hänen polvillaan paremmin kuullakseni hänen sanojaan. Siitä olin useasti katsellut hänen laihoja, vanhuuden ja lähenevän kuoleman kalvamia, punaisenruskeiden pitsien kehystämiä kasvojaan. Tässä huoneessa tuntui leijailevan sama lämpö kuin hänen aikanaan. Kuinka onkaan mahdollista, että neiti Armande-Louise-Marie de Chaulieun täytyy aivan kuin jonkun talonpoikaisnaisen paneutua maata isoäitinsä vuoteeseen melkein hänen kuolinpäivänään. Sillä minusta tuntuu siltä, kuin olisi prinsessa, jonka elämän lanka katkesi v. 1807, kuollut aivan eilispäivänä. Tässä huoneessa oli esineitä, joita siinä ei olisi pitänyt olla ja jotka osoittivat kuinka valtakunnan asioita hoitelevat ihmiset saattavat olla huolimattomia omien asioittensa suhteen ja kuinka vähän kuoleman jälkeen on enää muistettu tätä jaloa naista, joka kuitenkin varmasti on yksi kahdeksannentoista vuosisadan suuria naishahmoja. Philippe ymmärsi tavallaan, mistä kyyneleeni johtuivat. Hän ilmoitti minulle, että prinsessa testamentissaan oli määrännyt minulle huonekalunsa. Isäni oli muuten jättänyt kaikki suuret huoneet siihen kuntoon, mihin vallankumous oli ne saattanut. Sitten nousin, Philippe avasi oven pikku salonkiin, josta pääsee vastaanotto-huoneustoon, ja siellä vallitsi sama hävityksen kauhistus, minkä jo vanhastaan tunsin: ovien kamanat, jotka ennen olivat täynnä kallisarvoisia tauluja, ovat nyt autiot ja tyhjät, marmoripinnat on rikottu, kuvastimet ryöstetty. Ennen aikaan pelkäsin nousta suuria portaita ja kulkea näiden korkeiden, yksinäisten ja avarain salien läpi, menin aina prinsessan luo eräitä pikku portaita myöten, jotka kulkivat suurien portaiden holvin alla ja johtivat hänen pukukammionsa salaovelle.

Huoneusto, johon kuuluu salonki, makuuhuone ja tuo soma, punaiseen ja kultaan soinnutettu kabinetti, josta olen sinulle puhunut, on Invalidikodin puoleisessa päässä taloa. Invalidikodin erottaa bulevardista vain köynnöskasvien peittämä muuri ja komea lehtikuja, jonka puiden tuuheat latvat yhtyvät bulevardin sivukäytävän jalavoihin. Jos ei näkisi Invalidikodin kullalle ja sinelle paistavaa kupukattoa ja sen harmaita muureja, luulisi melkein olevansa metsässä. Näiden kolmen huoneen tyyli ja asema jo osoittavat, että huoneusto on de Chaulieun herttuattarien entinen juhlahuoneusto; herttuoiden huoneusto on talon toisessa siipirakennuksessa; molempien välillä on soma päärakennus ja julkisivun paviljonki, jossa on vain suuria, pimeitä, tyhjyyttään kaikuvia saleja. Philippe näytti ne minulle; niissä vallitsee vieläkin ryöstön jäleltä sama sekasorto, minkä olin nähnyt lapsena. Nähdessään hämmästyneen ilmeeni, kävi Philippe luottavaisen ja salaviisaan näköiseksi. Armaani, kaikki ihmiset tässä valtiomiesten talossa ovat varovaisen vaiteliaita ja salaperäisiä. Hän sanoi minulle sitten, että odotettiin lakia, joka korvaisi maanpakolaisille näiden menettämän omaisuuden arvon. Isäni siirtää siis talonsa korjaamisen siksi, kunnes tämä korvaus on saatu. Kuninkaan arkkitehti oli arvioinut menot kolmeksisadaksi tuhanneksi livreksi. Tämä tiedonanto sai aikaan sen, että vaivuin sanattomana salonkini sohvalle. Jo nyt jotakin! Sensijaan että isäni olisi käyttänyt tuon rahasumman minun naittamiseeni, antoi hän minun mennä luostariin! Tuo ajatus iski päähäni tämän talon kynnyksellä. Oi, Renée, kuinka olisinkaan tahtonut painaa pääni olkaasi vasten ja kuinka suurella kaipauksella palasinkaan mielikuvituksessani niihin aikoihin, jolloin vielä isoäitini henki elävöitti näitä kahta huonetta! Hän, joka enää elää vain minun sydämessäni, ja sinä, joka olet kaukana Maucombessa, kahdensadan peninkulman päässä minusta, te olette ainoat olennot, jotka rakastatte tai olette minua koskaan rakastaneet. Oi, jospa tuo rakas vanhus niin nuorekkaine katseineen voisi herätä eloon, kun häntä kutsun! Kuinka hyvin me ymmärtäisimmekään toisemme! Hänen muistonsa on äkkiä muuttanut sen tunnelman, jonka vallassa ensin olin. Se, mikä ensin tuntui minusta pyhäinsolvaukselta onkin käynyt minulle pyhäksi. Tuntuu suloiselta hengittää tuota epämääräistä à la marechale-puuterin tuoksua, joka leijailee täällä ilmassa, tuntuu suloiselta nukkua noiden keltaisten, valkealla kirjailtujen silkkiuutimien suojassa, joihin hänen katseensa ja hengityksensä on varmaankin jättänyt jotakin hänen sielustaan.

Käskin Philippen kiilloittamaan kaikki esineet entiselleen ja asettamaan huoneuston sellaiseen kuntoon, että se vaikuttaa eloisalta ja asutulta. Määräsin itse järjestelyn ja osoitin kullekin huonekalulle oman paikkansa. Täten otin esine esineeltä haltuuni kaiken koettaen asettaa niin, että nämä vanhat kapineet, joita niin suuresti rakastan, jälleen saisivat nuoruuden loistonsa. Aika on hiukan himmentänyt huoneen valkoväriä, samoin ovat myös sen haavemaiset koristekuviot paikotellen kuluneet punertaviksi, mutta tämä kaikki sointuu erittäin hyvin yhteen sen savonnerie-maton haalistuneiden värien kanssa, jonka Ludvig XV lahjoitti isoäidilleni samalla kertaa kuin muotokuvansakin. Pöytäkello on Saksin marsalkan lahja. Uuninkauluksella olevat porsliinit ovat marsalkka Richelieultä saadut. Isoäitini muotokuva, joka on maalattu hänestä kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, on pitkulaisessa kehyksessä vastapäätä kuninkaan kuvaa. Prinssistä ei ole mitään kuvaa. Minua miellyttää tämä avomielinen, kaikesta tekopyhyydestä vapaa tapa unhoittaa, joka ikäänkuin yhdellä vedolla antaa kuvan tästä harvinaisesta luonteesta. Kun tätini kerran oli ankarasti sairaana, pyysi hänen rippi-isänsä pyytämällä, että prinssi, joka odotti viereisessä salongissa, saisi tulla sisään. — "Lääkärin kanssa ja hänen määräyksestään", vastasi hän. Vuoteessa on telttasuojus ja täytetyt pääpuolet; verhot ovat kauniisti ja runsaasti poimutetut, huonekalut ovat kullatusta puusta ja päällystetyt tuolla samalla valkokukikkaalla keltasilkillä, jota myös valkealla läikesilkillä vuorattuna on käytetty ikkunaverhoiksi. En tiedä, kuka on maalannut ovenkamanat, mutta niihin on kuvattu eräs auringonnousu ja eräs kuuvalomaisema. Uuni on saanut osakseen aivan omituisen käsittelyn. Huomaa selvästi, että viime vuosisadalla oleiltiin paljon lieden ääressä. Siellä tapahtuikin suuria tapahtumia. Kullatusta kuparista tehty tulipesä on jo sinään veistotaiteellinen mestariteos ja sen reunukset mitä kallisarvoisinta ja hienointa työtä, kihveli ja hiilihanko somasti uurrettuja ja lietsin todellinen koru. Tulenvarjostimen korukudelma on Gobelinien käsialaa ja sen kirjailu vertoja vailla; hupaiset olennot jotka hyppelevät ristiin rastiin sen poikki, kapuavat sen jaloilla, tukipuilla, sivukaiteilla, ovat vallan viehättäviä; kaikki on muovailtu viuhkan muotoon. Kukahan lie antanut hänelle tämän soman esineen, josta hän niin paljon piti? Tahtoisinpa tietää sen. Kuinka usein näinkään hänet istumassa nojatuolissaan jalat tuota tukipuuta vasten, hameet polviin asti kohollaan, asento näet sitä vaati, niin, siinä hän istui tavan takaa ottaen käteensä nuuskarasiansa ja jälleen asettaen sen pikku pöydälle eteensä, missä myös oli hänen pastilliaskinsa ja silkkivyyhtisensä! Mahtoiko hän olla keikailevainen? Kuolemaansa asti hän piti huolta ulkomuodostaan aivan kuin aina olisi ollut päivä jälkeen tuon kauniin muotokuvan valmistamisen, aivan kuin hän yhä vielä olisi odottanut hovin kerman tunkeilevaksi ovillaan. Tuo nojatuoli johdattaa mieleeni sen jäljittelemättömän liikkeen, jolla hän lehautti järjestykseen hameensa laskokset siihen vaipuessaan. Nuo entisajan naiset veivät varmasti mukanaan hautaan eräitä salaisuuksia, jotka olivat kuvaavia heidän aikakaudelleen. Prinsessalla oli eräänlainen ilmehikäs älykkäisyys, eräänlainen tapa singota sanoja ja ajatuksia, aivan oma omituinen puheenpartensa, jollaista ei äidilläni enää ollut: siinä oli yht'aikaa hienoutta ja hyväntahtoisuutta, tarkoitusta ilman tahallisuutta. Hänen keskustelunsa oli samalla kertaa rikasta ja ytimekästä. Hän kertoi hyvin ja osasi esittää kuvattavansa kolmella sanalla. Ennen kaikkea oli hänellä tuollainen ennakkoluuloton arvostelukyky ja vapaamielisyys, joka varmasti on painanut leimansa minunkin luonteeni kehitykseen. Sillä seitsemännestä ikävuodestani kymmenenteen asti elin hänen helmoissaan; hänestä oli yhtä hauskaa pitää minua luonaan kuin minusta oli mennä hänen luokseen. Tämä meidän molemminpuolinen mieltymyksemme toisiimme aiheutti enemmän kuin yhden sananvaihdon hänen ja äitini välillä. Mutta mikään ei niin lietso tunnetta kuin vainon jäätävä tuuli. Millä kertomattomalla suloudella hän virkahtikaan minulle: "siinäkös sinä taas olet, pikku veitikka!" kun uteliaisuuden käärme oli lainannut minulle sulavat liikuntonsa hiipiäkseni ovien lomista salaa hänen luokseen. Hän tunsi itsensä rakastetuksi, hän rakasti minua tuon lapsellisen rakkauteni vuoksi, joka heitti pienen auringon pilkahduksen hänen talveensa. En tiedä, mitä hänen luonaan iltaisin tapahtui, mutta paljon vieraita hänellä oli; ja kun aamuisin varpaisillani hiivin katsomaan, joko hän oli herännyt, näin, että huonekalut hänen salongissaan olivat epäjärjestyksessä, pelipöydät esillä ja tupakanporoa joka paikassa.

Salonki on samantyylinen kuin sänkykamarikin, huonekalut ovat omituisesti sorvatut ja ontoilla korureunuksilla ja hirvenjaloilla somistetut. Jalomuotoiset ja runsain veistoksin uurretut kukkaköynnöskuviot kiemurtelevat kuvastimien päällitse ja riippuvat pitkin niiden sivuja lehtikiehkuroina. Koruhyllyillä on kauniita kiinalaisia maljakoita. Huonekalujen pohjaväri on unikon-punainen ja valkoinen. Isoäitini oli komea ja terhakka ruskeaverikkö; hänen ihonvärinsä saattaa arvata hänen ympäristönsä väreistä. Tässä salongissa on vielä myös eräs kirjoituspöytä, jonka kuviot ennen aikaan kovin askarruttivat silmiäni; se on päällystetty siselöidyillä hopealevyillä; sen on lahjoittanut isoäidilleni muuan Lomellini Genuasta. Pöydän kullekin sivulle on kuvattuna eri vuodenaikojen toimitukset; henkilöhahmot ovat korkokuvia ja niitä on useampia satoja kullakin laatalla. Täten yksitellen kooten muistojani vietin kaksi tuntia aivan yksinäni tässä pyhäkössä, jossa on kuollut yksi kauneudestaan ja henkevyydestään kaikkein kuuluisimpia hovinaisia Ludvig XV:n ajalla.

Tiedäthän, miten äkkiarvaamatta minut erotettiin hänestä eräänä kauniina päivänä v. 1816. — "Mene sanomaan hyvästi isoäidillesi", sanoi minulle äitini. Prinsessa ei näyttänyt olevan laisinkaan hämmästynyt lähdöstäni, vaan mikäli päältäpäin voi päättää aivan välinpitämätön. Hän otti minut vastaan tavalliseen tapaansa. — "Menet luostariin, kultamuruni", sanoi hän minulle, "saat siellä nähdä tätisi, joka on erinomainen nainen. Tulen pitämään huolta siitä, että sinua ei uhrata, saat säilyttää itsenäisyytesi ja lisäksi vielä mennä naimisiinkin kenen kanssa haluat." Hän kuoli kuusi kuukautta sen jälkeen; testamenttinsa oli hän uskonut kaikkein uskollisimmalle ystävistään, prinssi Talleyrandille, joka käydessään neiti de Chargeboeufin luona antoi minun tietää, että isoäitini oli kieltänyt minua tekemästä luostarilupausta. Toivon, että ennemmin tai myöhemmin olen tapaava prinssin ja silloin on hän varmasti kertova minulle siitä asiasta enemmän. Täten siis, kaunis kauriini, vaikka en tavannutkaan ketään vastaanottajaa, lohduttauduin rakkaan prinsessani varjolla ja sain tilaisuuden täyttää yhden meidän keskinäisistä sopimuksistamme, jonka mukaan meidän on, muista se vaan, kerrottava toisillemme elomme ja olomme pienimpiä yksityiskohtia myöten. On niin suloista tietää, missä ja miten elää se olento, joka on sydämelle rakas! Kuvaile minulle siis pienimmätkin seikat, joiden kanssa joudut tekemisiin, sanalla sanoen kaikki, yksinpä laskevan päivän helotuskin puiden oksissa.

10 p:nä lokakuuta.

Olin saapunut tänne kello kolme jälkeen puolen päivän. Noin puoli kuuden aikaan tuli Rose minulle ilmoittamaan, että äitini oli palannut kotiin ja minä lähdin huoneestani alas häntä tervehtimään. Äitini asuu saman siipirakennuksen alakerroksessa, jossa omakin huoneustoni on. Minä asun hänen yläpuolellaan ja meillä on sama salakäytävä. Isäni asuu vastakkaisessa siipirakennuksessa; mutta kun pihan puolella on sen verran enemmän tilaa, minkä suuri porras ottaa meidän puoleltamme, niin on hänen huoneustonsa paljon avarampi kuin meidän. Huolimatta siitä edustavasta asemasta, johon Bourbonien paluu heidät jälleen velvoittaa, asuvat isäni ja äitini edelleenkin vain alakerrassa ja voivat siellä pitää vastaanottonsakin, niin suuri on tämä esi-isiemme asumus. Tapasin äitini salongissaan, jossa muuten ei mitään ole muuttunut. Hän oli seurustelupuvussaan. Askel askeleelta olin ihmetellyt itsekseni, minkälaisen vastaanoton nyt mahtaisin saada tämän naisen puolelta, joka oli ollut minulle niin vähän äiti ja jolta en kahdeksaan vuoteen ollut saanut muuta kuin ne kaksi kirjettä, jotka sinäkin tunnet. Pitäen itselleni arvottomana näytellä luonnotonta hellyyttä olin päättänyt olla vain pelkkä uskovainen tolvana ja niinpä astuin hänen huoneeseensa sisällisen hämmennyksen tilassa. Mutta tämä hämmennys hälveni heti. Äitini otti minut vastaan erinomaisen miellyttävästi; hän ei osoittanut minulle mitään väärää hellyyttä, hän ei ollut kylmä eikä kohdellut minua vieraana, mutta ei myöskään painanut minua syliinsä niinkuin tehdään rakkaalle tyttärelle; hän otti minut vastaan aivan kuin hän olisi tavannut minut viimeksi eilen, hän oli mitä lempein ja vilpittömin ystävätär; hän puhui minulle niinkuin ainakin täysikäiselle naiselle ja suuteli minua herttaisesti otsalle — — "Armas pienokaiseni", sanoi hän minulle, "jos olo luostarissa olisi ollut teille kuolemaksi, niin on toki parempi elää meidän keskuudessamme. Täten te tosin toimitte vastoin isänne ja minun suunnitelmiani, mutta emmehän enää elä ajassa, jolloin vanhempia sokeasti toteltiin. Herra de Chaulieu ja minä olemme yksimielisiä siitä, että paraamme mukaan koetamme tehdä elämän teille mieluisaksi ja tutustuttaa teitä suureen maailmaan. Teidän ijällänne olisin ajatellut samoin kuin tekin; sentähden en soimaa teitä ollenkaan, teidän oli mahdoton ymmärtää sitä, mitä me teiltä vaadimme. Tulette kyllä näkemään, että en ole ollenkaan naurettavan ankara. Jos joskus olette epäillyt sydäntäni, tulette piankin huomaamaan erehdyksenne. Vaikkakin aion antaa teille täydellisen vapauden, luulen kuitenkin, että alussa teette viisaasti, jos otatte neuvoa äidiltänne, joka on kohteleva teitä sisaren tavoin." Herttuatar puhui lempeällä äänellä asetellen paikoilleen hoitolaiskaulustani. Hän voitti sydämeni kerrassaan. Kolmenkymmenen kahdeksan vuotiaana hän on vielä kaunis kuin enkeli; hänellä on hyvin tummansiniset silmät, silkkiset ripset, uurteeton otsa, niin valkoinen ja ruusuinen hipiä, että luulisi hänen maalaavan itseään, ihailtavat olkapäät ja rinta, solakka ja notkea vartalo, aivan kuin sinulla, ja harvinaisen sirot, maidonvalkeat kädet. Hänen kyntensä heijastavat valoa, niin hyvin kiilloitetut ne ovat, pikkusormi on hieman erillään muista sormista, peukalo kuin norsunluusta sorvailtu. Kaiken lopuksi kilpailevat hänen jalkansa käsien kanssa somuudessa, hänellä on neiti de Vandenessen espanjalainen jalka. Jos hän on tällainen neljänkymmenen vuotiaana, on hän oleva kaunis vielä kuudenkymmenen ikäisenäkin.

Vastasin hänelle niinkuin ainakin tottelevaisen tyttären tulee. Olin hänelle samanlainen kuin hän oli ollut minulle ja jos mahdollista vielä parempi: hänen kauneutensa voitti minut, annoin hänelle anteeksi hänen laiminlyöntinsä minua kohtaan, ymmärsin, että sellaisella naisella oli ollut tarpeeksi tekemistä kuningatar-asemansa hoitelemisessa. Sanoinkin sen hänelle aivan koristelematta, aivan kuin olisin puhunut sinun kanssasi. Ehk'eipä hän odottanut mitään rakastavaisia sanoja tyttärensä huulilta. Minun ihailuni vilpitön sävy liikutti häntä äärettömästi; hänen tapansa muuttui ja hän kävi vieläkin ystävällisemmäksi, hän jätti pois teitittelyn. — "Sinä olet hyvä tyttö ja toivon, että meistä tulee ystävät." Nämä sanat tuntuivat minusta suloisen lapsekkailta. En tahtonut näyttää hänelle, miten minä ne käsitin, sillä ymmärsin heti, että minun tuli jättää hänet siihen luuloon, että hän oli paljon hienompi ja henkevämpi kuin hänen tyttärensä. Olin siis olevinani aivan viattoman yksinkertainen ja hän oli ihastunut minuun. Suutelin hänen käsiään useat kerrat selittäen hänelle, kuinka onnellinen olin siitä, että hän täten minua kohteli, kuinka tunsin itseni turvalliseksi, ja kerroinpa hänelle lisäksi pelkonikin. Hän hymyili, otti minua kiinni kaulasta vetääkseen minut luokseen ja suuteli minua otsalle erittäin hellästi. — "Rakas lapsi", sanoi hän, "meillä on tänään vieraita päivällisillä, mutta luultavasti ajattelet niinkuin minäkin, että on parempi odottaa siksi, kunnes ompelija on kunnollisesti pukenut sinut, ennenkuin esiinnyt seuraelämässä; siispä on sinun senjälkeen kun olet tervehtinyt isääsi ja veljeäsi, heti palattava omalle puolellesi". Johon kaikkeen myönnyin erittäin mielelläni. Äitini ihastuttava puku oli ensimäinen ilmestys tuosta maailmasta, jonka me olemme nähneet unelmissamme häämöittävän; mutta en tuntenut pienintä kateutta. Isäni astui sisälle — "Herrani, kas tässä on tyttärenne", sanoi hänelle herttuatar.

Isäni osoitti heti minua kohtaan mitä lämpimintä huomaavaisuutta; hän näytteli niin hyvin isä-osaansa, että luulin sen tosiaan lähtevän sydämestä. — "Siinä te siis olette, kapinoiva tyttäreni", sanoi hän, tarttuen molempiin käsiini ja suudellen niitä enemmän kohteliaasti kuin isällisesti. Sitten hän veti minut luokseen, otti minua kiinni vyötäisiltä ja suuteli minua poskille ja otsalle. — "Te olette varmasti korvaava sen surun, jonka elämänuranne vaihdos aiheutti meille, sillä ilolla, jonka menestyksenne seuraelämässä meille on tuottava." — "Tiedättekö, rouvaseni, että hänestä tulee vielä erittäin soma ja että saatte olla hänestä vielä ylpeä eräänä päivänä?" —"Tuossa tulee veljenne Rhétoré."— "Alphonse", sanoi hän eräälle kauniille nuorukaiselle, joka juuri astui sisään, "tämä on sisarenne, nunna, joka tahtoo heittää pois nunnakaavun." Liikoja kiirehtimättä tuli veljeni luokseni, tarttui käteeni ja puristi sitä. —"Syleilkää toki häntä", sanoi hänelle herttua. Ja hän suuteli minua molemmille poskille. — "Olen erittäin ihastunut saadessani nähdä teidät, sisareni", sanoi hän minulle, "ja pidän teidän puoltanne isääni vastaan." Kiitin häntä; mutta mielestäni olisi hän varsin hyvin voinut käydä minua tervehtimässä Blois'ssa, samalla kun hän matkusti Orléansiin tapaamaan veljeään markiisia, joka oli siellä garnisonissa! Vetäydyin pian omalle puolelleni peljäten, että vieraita voisi saapua. Huoneessani asettelin kuntoon yhtä ja toista, tuon kauniin pöydän tummanpunaiselle samettipäälliselle panin esiin kaikki, mitä tarvitsin kirjoittaakseni sinulle, ajatellen samalla koko ajan uutta asemaani.

Nyt olen kertonut sinulle, kaunis, valkea hirveni, mitään lisäämättä tai unohtamatta, kaikki, mitä on tapahtunut erään kahdeksantoista vuotiaan tytön palatessa yhdeksän vuoden poissa-olon jälkeen erään valtakunnan kuuluisimman perheen keskuuteen. Matka oli väsyttänyt minua, samoin ne mielenliikutukset, jotka tämä perheen helmaan palaus minulle tuotti. Kävin sentähden maata illallista syötyäni kello kahdeksalta aivan kuin luostarissakin. Täällä näkyy vielä olevan tallella muuan pieni saksilaista porsliinia oleva pöytäkalustokin, jota tuo rakas prinsessa aina silloin käytti, kun häntä halutti syödä yksin huoneessaan.

II.

SAMALTA SAMALLE.

25 p:nä marraskuuta.

Seuraavana päivänä oli vanha Philippe jo järjestänyt huoneustoni ja asettanut kukkia maljakoihin. Minut on siis koteutettu nyt tänne. Kuitenkaan ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi, että karmeliitti-nunnien hoidokkaalla on nälkä jo anivarhain, ja Rosella oli jos jonkinlaisia vaikeuksia, ennenkuin hän sai minulle hankituksi aamiaisen. — "Neiti meni nukkumaan juuri silloin, kun tarjottiin päivällistä ja nyt hän nousee jo silloin, kun armollisen herran on tapana tulla kotiin", sanoi hän minulle. Rupesin kirjoittamaan. Tunnin kuluttua isäni kolkutti pikku salonkini ovelle ja kysyi, voisinko ottaa hänet vastaan; avasin hänelle oven ja hän tapasi minut juuri kirjoituspuuhissa. — "Rakas lapsi", sanoi hän, "hankkikaa itsellenne pukuja ja kaikkea mitä toivotte; tässä kukkarossa on teille kaksitoista tuhatta frangia. Annan yhden vuoden tulot teidän tarpeihinne. Saatte äitinne kanssa neuvotella sopivasta seuranaisesta, jollei ehkä miss Griffith teitä miellyttäisi, sillä rouva de Chaulieullä ei tule olemaan aikaa olla seurananne aamuisin. Vaunut ja palvelijan saatte myös käytettäväksenne." — "Sallikaa minun saada Philippe", sanoin hänelle. — "Kernaasti", vastasi hän. "Mutta muuten olkaa vallan huoleton: teidän omaisuutenne on siksi suuri, ettette ole miksikään kuormaksi äidillenne ettekä minulle." — "Olisiko sopimatonta kysyä, kuinka suuri omaisuuteni on?" — "Ei mitenkään, lapseni", sanoi hän; "isoäitinne jätti teille viisisataa tuhatta frangia, jotka olivat hänen säästöjään, sillä milloinkaan hän ei tahtonut päästää sukunsa käsistä yhtään maapalaa. Tämä summa on ollut sijoitettuna valtion obligatsioneihin. Korot siitä tekevät nykyään yhteensä noin neljäkymmentä tuhatta frangia. Olisin tahtonut käyttää tämän summan teidän toisen veljenne omaisuuden kartuttamiseen; senpätähden olettekin kovasti sotkenut suunnitelmiani; mutta jonkun ajan kuluttua ehkä jälleen voitte toimia niiden hyväksikin, kaikki riippuu teistä itsestänne. Näytätte olevan järkevämpi kuin mitä luulinkaan. Minun ei tarvinne sanoa teille, kuinka jonkun neiti de Chaulieun on käyttäydyttävä; se ylpeys, joka puhuu piirteistänne, on varmana takeena siitä. Meidän suvussamme olisivat sellaiset varokeinot, joihin pikkueläjät ryhtyvät tyttäriensä suhteen, loukkaavia. Joku teitä vastaan tähdätty panettelu voisi maksaa sen henkilön hengen, joka rohkenisi sellaisen sanoa, tai jommankumman veljenne hengen, jos taivas olisi epäoikeudenmukainen. En sano tästä asiasta sen enempää. Hyvästi, rakas pienokaiseni." Hän suuteli minua otsalle ja meni. Pitää yhdeksän vuotta tiukasti kiinni suunnitelmastaan ja nyt luopua siitä! En käsitä sellaista. Isäni ilmaisi ajatuksensa muuten ihailtavan selvästi. Hänen sanojaan ei voinut väärin ymmärtää. Minun omaisuuteni on tuleva hänen pojalleen markiisille. Kellä on ollut otsaa? Äidillänikö, isällänikö vai kenties veljelläni?

Jäin istumaan isoäitini sohvaan katsellen kukkaroa, jonka isäni oli jättänyt uunin reunukselle. Olin samalla kertaa sekä tyytyväinen että tyytymätön tähän huomionosoitukseen, joka täten kiinnitti ajatukseni rahaan. Totta on, että minun ei enää tarvitse ajatella sitä: kaikki epäilykseni ovat hälvenneet ja onpa arvokastakin säästää ylpeydeltään kaikki tämän laatuiset huolet. Philippe on juossut koko päivän erilaisten kauppiaiden ja käsityöläisten luona, jotka ovat saaneet tehtäväkseen huolehtia minun muodonmuutoksestani.

Eräs kuuluisa ompelijatar, muuan Victorine, on juuri saapunut, samoin liinaompelijatar ja suutari. Kuin lapsi palan kärsimättömyydestä saada tietää, minkälainen tulen olemaan silloin, kun olen heittänyt yltäni sen säkin, johon luostaritapa meidät sitoi; mutta kaikki nämä työntekijät vaativat paljon aikaa: korsetintekijä tahtoo kokonaisen viikon; ellen muka halua pilata vartaloani. Tämähän on juhlallista, minulla on siis vartalokin! Janssen, oopperan suutari on vakuuttanut minulle, että minulla on aivan äitini jalka. Koko aamupäivä kului näissä vakavissa puuhissa. Hansikanneulojakin on käynyt täällä ottamassa mittaa kädestäni. Liinaompelijatar on saanut tilaukseni. Päivällisaikanani, joka tuntui olevan muun talon aamiaisaika, sanoi äitini minulle, että yhdessä menisimme muotikauppiaitten luo katselemaan hattuja, jotta makuni kehittyisi ja siten oppisin itse valikoimaan ostokseni. Olen aivan puolipyörryksissä kaikesta tästä minulle niin oudosta itsenäisyydestä, aivan kuin sokea, joka äkkiä saa näkönsä takaisin. Nyt voin aavistaa, miltä karmeliittinunna mahtaa näyttää suurmaailmalliseen elämään tottuneen tytön silmissä. Erotus on niin suuri, ettemme koskaan olisi voineet sitä kuvitellakaan.

Aamiaisen aikana oli isäni hajamielinen ja me annoimme hänen olla omissa ajatuksissaan; hän on hyvin perillä kaikissa kuninkaan salaisuuksissa. Minä olin kokonaan unohdettu; hän muistaa minua vain silloin, kun olen hänelle jollakin tavoin tarpeellinen, sen olen huomannut. Isäni on viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hyvin viehättävä: hänen ryhtinsä on nuorekas, hän on kaunistekoinen, vaalea ja käytökseltään erinomaisen kohtelias ja miellyttävä; hänen valtiomies-kasvonsa ovat samalla kertaa ilmeikkäät ja vaiteliaat; hänen nenänsä on kapea ja pitkä, hänen silmänsä ruskeat. Mikä kaunis pari! Kuinka monet kummalliset ajatukset täyttivätkään mieleni huomatessani selvästi, että nämä molemmat olennot, yhtä ylhäissukuisia, rikkaita, eteviä kumpikin, eivät elä yhdessä, että heillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin nimi ja että he ainoastaan maailman silmissä kuuluvat yhteen.

Hovin ja valtiomiesten paras kerma oli eilen täällä. Muutaman päivän kuluttua menen tanssiaisiin herttuatar de Maufrigneusen luo ja silloin tulen esitetyksi tuolle uudelle maailmalle, johon niin kernaasti haluan tutustua. Joka aamu tulee tanssinopettaja käymään luonani, minun on kuukauden kuluessa opittava tanssimaan sillä uhalla, että muuten saan jäädä pois tanssiaisista. Ennen päivällistä kävi äitini neuvottelemassa kanssani seuranaisesta. Pidän edelleen miss Griffithin, jonka äitini on saanut Englannin lähettiläältä. Tämä miss on papin tytär ja hän on saanut erinomaisen kasvatuksen; hänen äitinsä oli aatelinen, hän on kolmenkymmenen kuuden vuotias ja hän tulee opettamaan minulle englantia. Minun Griffithini on kyllin kaunis löytääkseen vielä joskus onnensa; hän on köyhä ja ylpeä, hän on skotlannitar, hänestä tulee kaitsijattareni ja hän saa nukkua Rosen huoneessa. Rose tulee palvelemaan miss Griffithiä. Näin heti, että minulla tulee olemaan täydellinen yliote tämän kotiopettajattareni suhteen. Niinä kuutena päivänä, mitkä olemme nyt olleet yhdessä, on hän varsin hyvin käsittänyt, että ainoa, joka täällä voi harrastaa hänen parastaan, olen minä; minä puolestani olen hänen veistokuvamaisesta asenteestaan huolimatta huomannut, että hän on ja tulee olemaan minulle hyvin myötämielinen. Minusta hän näyttää olevan kiltti, vaitelias olento. En ole saanut tietää, mitä hän ja äitini puhuivat keskenään.

Vielä eräs uutinen, joka kyllä minun mielestäni on verrattain vähäpätöinen.

Tänä aamuna on isäni kieltäytynyt ottamasta vastaan sitä ministerivirkaa, joka hänelle oli tarjottu. Siitä hänen eilinen hajamielisyytensä. Hän valitsee mieluummin lähetystön, niin on hän sanonut, kuin nuo ikävät poliittiset väittelyt. Espanja houkuttelee häntä. Nämä uutiset sain kuulla aamiaisella, ainoa hetki muuten päivästä, jolloin isäni, äitini ja veljeni edes jonkin verran tuttavallisemmin kohtaavat toisensa. Palvelijattaretkin tulevat silloin sisään vain käskettäissä. Muun osan vuorokaudesta on isäni poissa, veljeni samoin. Äitini pukeutuu eikä näyttäydy milloinkaan kahden ja neljän välillä: neljän aikaan hän lähtee tunniksi kävelemään; kuudesta seitsemään on hänellä vastaanotto, silloin kun hän ei ole kaupungilla päivällisillä; sitten loppuilta kuluu huvituksissa, teattereissa, tanssiaisissa, konserteissa ja vierailuilla. Sanalla sanoen, hän on joka hetki niin kiinni, etten luule hänelle jäävän neljännestuntiakaan itseänsä varten. Häneltä menee varmaankin hyvä aika pukeutumiseensa aamuisin, sillä hän on aivan jumalallisen soma aamiaisella, joka syödään yhdentoista ja kahdentoista välissä. Alanpa myös ymmärtää, mistä hänen luotaan kuuluva melu johtuu: hän ottaa ensin melkein kylmän kylvyn ja juo kupin kylmää kahvia kerman kanssa, sitten hän pukeutuu; hän ei koskaan nouse ennen yhdeksää paitsi poikkeustapauksessa; kesäisin tekee hän aamuisin ratsastusretken. Kello kaksi käy hänen luonaan eräs nuori mies, jota en vielä ole saanut nähdä. Tällaista on meidän perhe-elämämme. Me tapaamme toisemme aamiais- ja päivällispöydässä; mutta usein syön nämä ateriat kahden äitini kanssa. Ja arvaan, että vielä useammin saan syödä päivälliseni yksin huoneessani neiti Griffithin kanssa, kuten isoäitinikin teki. Äitini syö usein päivällistä kaupungilla. En enää laisinkaan ihmettele, että perheeni on minua kohtaan niin välinpitämätön. Näetkös, rakkaani, Parisissa vaaditaan suorastaan sankarillisuutta rakastaakseen ihmisiä, jotka ovat meitä lähinnä, sillä me olemme niin harvoin yksissä. Kuinka poissaolevat pian unohtuvat tässä kaupungissa! Ja kuitenkaan en ole ollenkaan liikkunut ulkona; en tiedä mitään; tahtoisinpa päästä varmuuteen siitä, tuleeko asuni ja ulkomuotoni olemaan sopusoinnussa tämän seuramaailman kanssa, jonka elämä hämmästyttää minua, vaikkakin vasta kaukaa kuulen sen humun. En ole vielä ollut puutarhaa etäämpänä. Muutaman päivän kuluttua alkavat italialaiset laulaa. Äidilläni on oma aitionsa. Odotan kuin mieletön sitä aikaa, jolloin saan kuulla italialaista musiikkia ja nähdä ranskalaista oopperaa. Alan jo luopua luostaritavoista vaihtaakseni ne suurmaailman muotoihin. Kirjoitan sinulle tänä iltana siksi, kunnes käyn nukkumaan, joka tapaus jo on siirtynyt kello kymmeneksi, jolloin äitini lähtee ulos tai teatteriin. Parisissa on kaksitoista teatteria. Olen hävettävän tietämätön ja luen paljon, mutta umpimähkään. Yksi kirja johtaa minut toiseen. Näen useamman teoksen nimet sen kirjan kansilehdellä, jota parast'aikaa luen; mutta kun kukaan ei ohjaa minua, satun useinkin saamaan käsiini hyvin ikäviä. Kaikki nykyaikainen kirjallisuus, minkä tunnen, koskettelee rakkautta, tuota aihetta, joka mieltämme niin luostarissa askarrutti, sentähden että koko meidän elämämme riippuu miehestä ja on miestä varten; mutta kuinka kaikki nuo kirjailijat ovatkaan mitättömiä verrattuina kahteen pikku tyttöön, Renée'hen ja Louiseen, liikanimiltään valkea hirvi ja kullanmuru! Oi armas enkelini, kuinka heidän tapauksensa ovat joutavia, täynnä kummallisuuksia ja kuinka köyhän ja huonon ilmaisumuodon he antavat tuolle tunteelle! Kaksi kirjaa on kuitenkin erikoisemmin minua miellyttänyt; toinen on Corinne ja toinen Adolphe. Mitä edelliseen tulee, niin kysäisin isältäni, voisinko saada nähdä rouva de Staëlia. Äitini, isäni ja Alphonse rupesivat nauramaan. Alphonse sanoi: — "Mutta mistä Hölmölästä hän tuleekaan?" Isäni vastasi: — "Suotta sitä ihmettelemme, tiedämmehän, että hän tulee karmeliittiluostarista." — "Tyttäreni, rouva de Staël on kuollut", sanoi herttuatar minulle lempeästi.

"Kuinka naista voidaan pettää?" kysyin miss Griffithiltä lopettaessani Adolphen. — "Kun nainen rakastaa", sanoi minulle miss Griffith. Mutta sanohan toki, Renée, voisiko mies pettää meitä?… Miss Griffith on vähitellen tullut huomaamaan, että en olekaan niin tuhma kuin miltä näytän, että olen saanut eräänlaisen salaisen kasvatuksen, sen, minkä saimme toinen toisiltamme keskustellessamme vapaasti kaiken maailman asioista. Hän on ymmärtänyt, että tietämättömyyteni sijoittuu ainoastaan ulkonaisiin asioihin. Tuo ihmisparka avasi sydämensä minulle. Hänen lyhyt vastauksensa, kaikkien mahdollisien onnettomuuksien siihen keskittäminen värisytti minua. Griffith varoitti minua vielä toistamiseen, etten antaisi minkään elämässä lumota itseäni, että aina epäilisin kaikkea ja etenkin sitä, mikä minua eniten miellyttää. Hän ei osaa eikä voi sanoa minulle mitään muuta. Ja sellainen puhe on liian yksitoikkoista. Tässä suhteessa muistuttaa hän lintua, joka osaa ääntää ainoastaan yhdellä lailla.

III.

SAMALTA SAMALLE.

Joulukuulla.

Rakkaani, nyt olen valmis astumaan suuren maailman piiriin; olenpa sentähden koettanutkin vielä parhaani mukaan hullutella, ennenkuin lopullisesti mukaudun uusiin seuratapoihin. Tänä aamuna olin vihdoin monien koetusten jälkeen asianmukaisesti nyörätty, kengitetty, vyötäisiltä puristettu, kammattu, puetettu ja koristeltu. Tein samoin kuin kaksintaistelijat ennen taistelua: harjoittelin suljettujen ovien sisällä. Tahdoin nähdä itseni asestettuna ja ilokseni keksinpä kuin keksinkin itsessäni pienen voittaja- ja valloittaja-ilmeen, jonka edessä täytyy antautua. Olen tutkinut ja arvostellut itseäni. Annoin kaikkein ominaisuuksieni rientää sarjana silmieni ohi täten toteuttaen itsessäni tuota muinaisajan kaunista ohjesääntöä: Tunne itsesi! Minusta oli äärettömän hauskaa tutustua itseeni. Griffith oli ainoa, joka tiesi tämän nukketeatteri-salaisuuteni. Olin yht'aikaa sekä nukke että lapsi. Sinä luulet tuntevasi minut? Et tunne laisinkaan!

Kas tässä, Renée, on valokuva sisarestasi, joka ennen kävi karmeliittinunnaksi naamioituna ja joka nyt äkkiä on muuttunut turhamieliseksi ja maailmalliseksi hienohelmaksi. Jos Provencea ei oteta lukuun, olen yksi Ranskan kauneimpia tyttöjä. Tämä on mielestäni lyhyesti tämän hupaisen luvun sisällys. Minulla on vikoja; mutta jos olisin mies, rakastaisin niitä. Nämä viat johtuvat niistä toiveista, joita herätän. Kun on kokonaista kaksi viikkoa ihaillut äitinsä käsivarsien hienoa pyöreyttä ja kun tämä äiti on herttuatar de Chaulieu, armaani, niin tuntuu totta tosiaan surulliselta katsella omia laihoja käsivarsiaan; mutta on kuitenkin lohduttavaa, kun huomaa omaavansa hienon ranteen, ja näkee eräänlaisen pehmeän joustavuuden kaikkien noiden kuoppien viivoissa, jotka vielä joskus silkkisen pehmeä, pyöristyvä ihopeite täyttää ja muotoilee. Käsivarren hieman kuiva piirros toistuu hartioissa. Mutta jos totta puhun, niin ei minulla ole ollenkaan mitään hartioita, vaan ainoastaan kaksi terävää lapaluuta, jotka muodostavat kaksi kulmikasta tasoa. Vartalonikin on vailla kaikkea pehmeyttä ja lantiot ovat jäykät ja suorat. Uh, nyt olen sanonut kaikki. Mutta ääriviivat ovat hienot ja kiinteät, terveys elävöittää puhtaalla liekillään niiden hermostuneita piirteitä, elämä ja sininen veri aaltoavat läpikuultavan ihon alla. Ja vaaleinkin Evan tytär on neekeri minuun verrattuna. Ja minulla on gasellin jalka! Ja kaikki muotoni ovat somat ja minulla on säännölliset piirteet niinkuin kreikkalaisella kuvalla. Ihon väri ei tosin ole tasainen, se on totta, neitiseni, mutta se on sensijaan eloisa: olen siis hyvin sievä viheriäinen raakula, ja minulla on juuri tuollaisen epäkypsän hedelmän kaunis elinvoimaisuus. Muistutan aivan erästä sinipunervan liljan kuvusta kohoavaa hahmoa tätini vanhassa rukouskirjassa. Minun siniset silmäni eivät ole tuhmat, ne katsovat ylväästi ja ylpeästi herkkien lihassyiden elähyttämistä helmiäiskehyksistään, joiden reunoista pitkät, tuuheat silmäripset riippuvat niinkuin silkkihetaleet. Otsani säteilee, tukkani kaarto on kaunis, se soljuu kelmeän-kultaisina pikku aaltoina ja on keskellä päätä hiukan tummempi kiertyen itsepäisiin kiehkuroihin, jotka hyvin selvästi todistavat, että minä en ole mikään helposti pyörtyväinen ja nöyrämielinen vaaleaverikkö, vaan etelämaalaisesti väkeväverinen vaalea kaunotar, jonka kanssa ei ole leikittävä. Tukankampaaja tahtoi kammata hiukseni sileästi kahteen palmikkoon ja kiinnittää otsalleni helmellä koristetun kultarivan, sanoen, että olisin silloin aivan keskiaikaisen näköinen. — "Tietäkää toki, etten laisinkaan ole vielä niin vanha, että sopisin keskiaikaan tai käyttäisin koruja, jotka nuorentavat." Nenäni on pieni, sieraimet sirotekoiset ja soman ruusuisen väliseinän erottamat, nenässäni on jotakin käskevää, pilkallista ja sen kärki on liian hermostunut tullakseen koskaan turpeaksi tai punaiseksi. Rakas hirveni, jos ei kaikella tällä ihanuudella saa tyttöä naitetuksi ilman myötäjäisiäkin, niin sitten en ymmärrä siitä asiasta mitään. Korvani muodostavat keimailevan pyörylän, helmi kummassakin nipukassa vaikuttaisi niihin verrattuna keltaiselta. Kaulani on pitkä, käärmemäisesti soljuva, ruhtinaallinen. Pimeässä sen valkeus parhaiten tulee esiin. Oi, ehkä on suuni liian suuri, mutta se on niin ilmeikäs, huulet ovat niin kaunisväriset, hampaat hymyilevät niin suloisesti. Ja sitten, armahaiseni, on kaikki keskenään sopusoinnussa. Minulla on hyvä ryhti ja miellyttävä ääni! Tulee muistaneeksi isoäidin puvun vaistomaista liikehtimistä hänen siihen milloinkaan koskemattaan. No niin, olen siis kaunis ja siro. Osaan mielin määrin sekä nauraa että olla kunnioitusta herättävä: onpa jotakin arvokasta noissa pienissä kuopissa, joita leikin henki keveillä sormillaan silloin tällöin painaa valkoisiin poskiini. Voin myös katsoa alas jäisin sydämin ja lumivalkein otsin. Voin myös esittää surumielisen joutsenkaulaista madonnaa, ja maalarien kuvaamat neitseet ovat silloin sata kertaa minua alempana; olen varmasti taivaallisempi kuin he. Ja silloin miehen täytyy puhutellessaan minua muuttaa äänensä musiikiksi.

Olen siis kaikin tavoin asestettu ja voin käydä läpi keimailun koko koskettimiston matalimmista äänistä korkeimpiin huilu-ääniin asti. On tavaton etu, että ei ole yksitoikkoinen. Äitini ei ole leikillinen eikä tyttömäinen; hän on kaikin puolin arvokas, kunnioitusta herättävä; jos hän tästä asenteestaan luopuu, voi hän muuttua leijonaksi; jos hän haavoittaa, ei hän kernaasti paranna iskemäänsä haavaa; minä, minä tahdon osata sekä haavoittaa että parantaa haavoja. Olen ainakin vielä kokonaan toisenlainen kuin äitini. Senpätähden ei mikään kilpailu meidän välillämme voi tulla kysymykseenkään, ellemme mahdollisesti alkaisi väitellä raajojemme suuremmasta tai vähemmästä täydellisyydestä, sillä ne ovat tosiaan meillä hyvin samanlaiset. Tulen isääni, joka on hieno ja älykäs. Minulla on isoäitini käytöstapa ja hänen suloinen äänensävynsä, joka muuttuu pää-ääneksi, kun sitä pingoitetaan, mutta joka kahdenkeskeisessä keskustelussa pysyy sointuvana, puolimatalana rintaäänenä. Minusta tuntuu kuin olisin vasta tänään jättänyt luostarin. En kuulu vielä suureen maailmaan. Olen sille aivan tuntematon. Mikä ihana hetki! Kuulun vielä kokonaan itselleni niinkuin puhkeamaisillaan oleva kukka, jota ei vielä kukaan ole nähnyt. Niin, enkelini, kun kävelin salongissani katsellen kuvaistani ja kun näin hyljätyn luostarihoitolaispukuni, tunsin jotakin omituista sydämessäni: menneisyyden kaipausta, tulevaisuuden levottomuutta, oudon maailman pelkoa, jäähyväiskyyneleitä noille valkeille papinkauluksille, joita me lapsellisessa viattomuudessamme poimimme ja huolettomina nypimme rikki; kaikkea tätä oli sydämessäni, mutta lisäksi vielä jotakin muuta; niiden haavemaisten mielikuvien karkeloa, jotka asuvat syvällä sieluni pohjassa, johon en edes uskalla kurkistaa.

Oma Renée'ni, minulla on kapiot kuin morsiamella. Kaikki on erinomaisessa järjestyksessä soman pukukaapin seetripuisissa laatikoissa, joihin on lisäksi siroiteltu hajuaineita. Minulla on nauhoja, jalkineita, hansikoita kuinka paljon tahansa. Isäni on ystävällisyydessään lahjoittanut minulle kaikenlaisia nuorelle tytölle sopivia koruesineitä: laukun, pukeutumispöydän tarvekaluinensa, suitsutusastian, viuhkan, päivänvarjon, rukouskirjan, kultakäädyt, kasmirihuivin; hän on luvannut, että saisin oppia ratsastamaan. Nyt osaan vihdoin jo tanssiakin! Huomenna, huomen-illalla tulen esitetyksi uudelle seurapiirille. Tulen esiintymään valkoisessa musliinipuvussa. Tukkakoristeenani on valkoisista ruusuista punottu, kreikkalaismallinen seppele. Otan päälleni madonnamuodon: tahdon esiintyä yksinkertaisena ja voittaa naiset puolelleni. Äidilläni ei ole kaukaisinta aavistusta kaikesta tästä, mitä nyt sinulle kirjoitan, hän luulee, etten ollenkaan osaa harkita enkä ajatella. Jos hän lukisi tämän kirjeeni tulisi hän hämmästyksestä sanattomaksi. Veljeni kunnioittaa minua syvällä halveksinnalla ja osoittaa minua kohtaan edelleen välinpitämättömyydestä johtuvaa hyväntahtoisuutta. Hän on kaunis nuori mies, mutta oikullinen ja raskasmielinen. Minä tiedän hänen salaisuutensa, jota eivät herttua eikä herttuatar ole arvanneet. Vaikkakin hän on herttua ja lisäksi nuori, on hän kateellinen isälleni; hän ei merkitse mitään valtiollisessa elämässä, hänellä ei ole virkaa hovissa, hän ei saata sanoa: nyt lähden eduskuntaan. Koko talossa olen minä ainoa, jolla on kuusitoista tuntia aikaa miettimiseen: isäni ajan vievät valtioasiat tai huvitukset, äitini ei myöskään ole yhtään hetkeä vapaana; kukaan talossa ei tee tiliä itsensä kanssa, ollaan aina ulkona, aika ei tahdo riittää elämään. Olenpa harvinaisen utelias näkemään, mikä on se voittamaton viehätys, joka suuressa maailmassa noin kietoo ihmiset pauloihinsa joka ilta kello yhdeksästä kello kolmeen aamulla, jonka vuoksi he tuhlaavat niin suuret summat rahaa ja kestävät niin uuvuttavia ponnistuksia. Toivoessani suurmaailmalliseen seurapiiriin en kuvitellut välimatkaa niin suureksi, enkä sen huumausta niin väkeväksi; mutta totta tosiaan, enkö unohdakin olevani nyt Parisissa. Olen tullut huomaamaan, että täällä vallan hyvin voidaan asua yhdessä, kuulua samaan perheeseen laisinkaan tuntematta toisiaan. Ja sitten saapuu eräs pieni nunnankokelas, joka parissa viikossa huomaa paljon sellaista, jota ei valtiomies näe kodissaan. Tai ehkäpä hän sentään näkee ja vain eräänlaisesta isällisyyden tunteesta pysyttelee tahallisesti sokeana. Tulenpa ottamaan selvän tästä hämärästä kohdasta.

IV.

SAMALTA SAMALLE.

15 p:nä joulukuuta.

Eilen kello kahden aikaan lähdin ajelemaan Champs-Elysées'lle ja Boulogne-metsään. Oli tuollainen kaunis syyspäivä, jollaisia olemme yhdessä ihailleet Loiren rannoilla. Olen siis vihdoinkin nähnyt Parisin! Ludvig XV:n tori on todellakin kaunis, mutta sen kauneus on sitä lajia, joka on ihmisten käsistä lähtöisin. Olin hyvin puettu, surumielinen, vaikkakin mieleni teki nauraa. Kasvoni soman hatun alla olivat tyynet, istuin käsivarret ristissä. En saanut osakseni pienintä hymyä, en saanut ainoatakaan nuorukaisparkaa tenhollani pysähdetyksi, ei kukaan kääntynyt minua katsomaan, ja kuitenkin vierivät vaununi hitaasti, täysin levollisen asentoni arvoisella tavalla. Erehdynpä sentään hiukan: muuan komea herttua, joka ratsasti ohitseni, käänsi äkkiä hevosensa. Tämä mies, joka täten yleisön silmissä pelasti turhamaisuuteni kunnian, oli isäni, jonka ylpeyttä minun kaunis ilmestykseni, niin hän sanoi, oli miellyttävästi hivellyt. Kohtasin myöskin äitini, joka sormensa päällä lähetti minulle pienen, lentosuukon tapaisen tervehdyksen. Miss Griffith, joka ei osannut varoa ketään, katseli oikealle ja vasemmalle. Minun mielestäni on nuoren ihmisen aina tiedettävä, mihin hän suuntaa katseensa. Olin raivoissani. Eräs mies tarkasteli sangen tutkivasti vaunuani kiinnittämättä minuun mitään huomiota. Tuo ihailija oli varmaankin joku vaunuseppä. Olen pettynyt, sentähden että arvioin ansioni liika suuriksi: kauneus, tuo harvinainen etuoikeus, jonka Jumala yksin voi antaa, on siis Parisissa tavallisempi kuin mitä luulin. Keikailevia hienohelmoja tervehtivät miehet kohteliaasti. Hehkuvin kasvoin he sanoivat itsekseen: "Kas tuossa hän on!" Äitiäni ihailtiin aivan suunnattomasti. Tässä piilee jokin arvoitus, jonka perille tahdon päästä. Miehet, rakkaani, näyttivät minusta täällä ylimalkaan hyvin rumilta. Ne, jotka ovat kauniita, ovat meidän kaltaisiamme pahassa. Mikähän pahansuopa haltia onkaan keksinyt heidän pukunsa: se on hämmästyttävän kömpelö, jos vertaa sitä edellisten vuosisatojen pukuihin; siinä ei ole loistoa, väriä eikä runoutta; se ei miellytä aisteja, sielua eikä silmää, ja se kuuluu olevan epämukavakin, se on ahdas, ja typistetty. Etenkin kiinnitti huomiotani hattu, joka on kuin katkaistu pylvään kappale eikä laisinkaan mukaudu pään muodon mukaan; mutta on helpompi, niin on minulle sanottu, saada aikaan vallankumous kuin hatut kauniimmiksi. Ranskalainen uljuus kavahtaa pyöreää huopahattua, ja niinpä käydään koko ikä hullunkurisessa päähineessä mieluummin kuin voitetaan tämä pelko edes päiväksi. Ja sitten sanotaan ranskalaisia kevytmielisiksi! Miehet ovat sitäpaitsi muutenkin vallan kauhistuttavia, oli heidän päähineensä sitten millainen tahansa. En ole nähnyt kuin väsyneitä ja kovia kasvoja, joissa ei ole tyyneyttä eikä rauhaa; piirteet ovat kulmikkaat ja rypyt ilmaisevat pettynyttä kunnianhimoa, tyydyttämätöntä turhamaisuutta. Kaunis otsa on harvinaisuus. — "Oh, tuollaisiako parisilaiset siis ovatkin", sanoin miss Griffithille. — "He ovat erittäin miellyttäviä ja henkeviä", vastasi hän minulle. Vaikenin. Kolmenkymmenen kuuden vuotiaan tytön sydämessä on tietenkin jo paljon suvaitsevaisuutta.

Illalla olin tanssiaisissa ja pysyttelin äitini vierellä, joka tarjosi minulle käsivartensa tullen tästä ystävällisyydestään erittäin hyvin palkituksi. Hän niitti kaiken kunnian, minä olin ainoastaan noiden miellyttävien imartelujen tekosyynä. Hänellä oli erikoinen taito antaa minut tanssitettavaksi pelkille pölkkypäille, jotka kaikki puhuivat minulle kuumuudesta, aivan kuin olisin ollut jäässä, ja tämän tanssitilaisuuden kauneudesta, aivan kuin olisin ollut sokea. Eikä kukaan laiminlyönyt ilmaista ihastustaan sen omituisen, ennenkuulumattoman, harvinaisen, oudon, erikoisen tapauksen johdosta, että minut nähtiin täällä ensi kerran. Pukuani, joka yksin teiskaillessani omassa, valkean- ja kullanvärisessä salongissani minua niin miellytti, tuskin huomasi täällä kaikkien noiden ihmeellisten koristusten keskellä, joita useimmilla naisilla oli. Jokaisella oli omat uskottunsa, jotka heitä salassa ihailivat ja pitivät silmällä; monet loistivat kauas voitokkaassa kauneudessaan, näihin viimeksimainittuihin kuului äitini. Tanssiaisissa ei nuori henkilö merkitse mitään, hän on vain jonkinlainen tanssikone. Miehet, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, eivät täällä ole sen parempia kuin Champs-Elysées'lläkään. He ovat kuluneita, heidän piirteensä ovat luonteettomia tai oikeammin, heillä on kaikilla sama luonne. Noita ylpeitä ja voimakkaita ilmeitä, jotka ovat ominaisia esi-isiemme muotokuville ja jotka todistavat ruumiillista ja henkistä voimaa, ei näe enää missään. Kuitenkin oli tuossa seurassa yksi erittäin lahjakas mies, joka kauniiden kasvojensa puolesta erosi kaikista muista, mutta hän ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin hänen olisi pitänyt. En tunne hänen teoksiaan, eikä hän myöskään ole aatelismies. Olkoon porvarin tai aateloidun ansiot ja nerollisuus kuinka suuret tahansa, ei minun veressäni ole pisaraakaan myötätuntoa häntä kohtaan. Sitäpaitsi näytti hän olevan niin huvitettu itsestään ja niin vähän huvitettu muista, että tulin siihen käsitykseen, että me mahdamme olla vain olioita eikä mitään olentoja noille suurille ajatusten metsästäjille. Kun nerokkaat ihmiset rakastavat, ei heidän pitäisi kirjoittaa mitään, tai muuten he eivät enää rakasta. Heidän aivoissaan on jotakin, joka on heille tärkeämpää kuin heidän rakastajattarensa. Kaikkea tätä olin huomaavinani tuon miehen käytöksessä ja olemuksessa, joka on, niin kerrotaan, opettaja, puhuja, kirjailija ja josta kunnianhimo tekee kaikkien suuruuksien palvelijan. Määräsin heti kantani: minusta oli arvotonta kiukutella seuralle vähäisestä menestyksestäni ja niinpä rupesin tanssimaan sen enempää siitä asiasta välittämättä. Minusta oli sitäpaitsi hauska tanssia. Kuulin tuntemattomista henkilöistä kaikenlaisia juoruja, joilla ei ollut mitään kärkeä; mutta ehkäpä on välttämätöntä voidakseen ymmärtää niitä tietää paljon asioita, joita minä en tiedä, sillä näin, että moni nuori herra ja nainen oli kovin huvitettu saadessaan kertoa tai kuunnella joitakin vihjauksia. Maailma on aivan täynnä arvoituksia, joita on vaikea selittää. Monenlaisia juonia on ilmassa. Minulla on terävät silmät ja hieno korva; mitä taas käsityskykyyni tulee, niin tehän tunnette sen, neiti de Maucombe.

Tulin kotiin hyvin väsyneenä ja onnellisena siitä, että olin väsynyt. Kerroin aivan vilpittömästi äidilleni, jonka seurassa olin, sieluntilani, ja hän antoi minulle sen neuvon, etten uskoisi sellaisia asioita kenellekään muulle kuin hänelle. — "Rakas pienokaiseni", lisäsi hän, "sopiva käytöstapa riippuu yhtä paljon siitä, että tietää, mistä asioista on vaiettava, kuin siitä, että tietää, mitä on puhuttava." Tämä neuvo sai minut ymmärtämään millaiset tunteet meidän on peitettävä maailmalta, niin, ehkäpä omalta äidiltämmekin. Siinä silmänräpäyksessä tajusin myös, kuinka laaja naisellisten salaisuuksien ala on. Voin vakuuttaa sinulle, rakas hirveni, että me molemmat viattomassa avomielisyydessämme olisimme kaksi erittäin valpasta juorusisarta. Kuinka paljon asioita onkaan sormessa, joka painetaan huulille, yhdessä sanassa, katseessa! Aivan äkkiä vallan kauhistuin. Ajattelehan, ettei edes saisi antaa ilmaisua niille ilon vaistoille, jotka tanssin liikkeet tuovat mukanaan! Mutta, huokasin itsekseni, miten käy sitten meidän tunteittemme! Kävin surullisena levolle. Minulla on vielä sielussani tuskallinen tunne tästä avomielisen ja iloisen luonteen ja suuren maailman ankaroiden lakien ensimäisestä yhteentörmäyksestä. Olen ikäänkuin jo kadottanut osan valkoisesta villastani tien okaisiin pensaisiin. Hyvästi enkelini!

V.

RENÉE DE MAUCOMBE LOUISE DE CHAULIEULE.

Kuinka kirjeesi järkytti minua! Se järkytti minua etenkin siksi, että tulin verranneeksi meidän erilaisia kohtaloitamme. Millaisessa loistavassa seurapiirissä sinä tuletkaan liikkumaan! Ja miten rauhallisessa kolkassa ja miten huomaamattomana onkaan minun elämäni kuluva! Maucomben linnasta olen puhunut sinulle jo niin usein, etten enää sano siitä sen enempää; huoneeni oli jotakuinkin samassa kunnossa kuin mihin sen lähtiessäni jätin ja nyt vasta saatoin oikein ymmärtää, mikä ihana näköala siitä aukeaa Gemenos-laaksoon, jota lapsena katselin näkemättä siinä mitään erikoista. Pari viikkoa sen jälkeen kun olin saapunut kotiini, veivät isäni ja äitini minut sekä kaksi veljeäni päivälliselle erään naapurimme, vanhan herra de l'Estoraden luo. Hän on aatelismies, joka rikastumistaan on rikastunut, niinkuin maalla voi rikastua kitsaalla taloudenpidolla. Tämä vanhus ei voinut estää ainoata poikaansa joutumasta Buonaparten saaliiksi; pelastettuaan hänet sotaväen otosta täytyi hänen kuitenkin lähettää hänet kunniakaartiin v. 1813; Leipzigistä lähtein ei vanha parooni de l'Estorade saanut minkäänlaisia tietoja hänestä. Herra de Montriveau, jota herra de l'Estorade kävi tervehtimässä v. 1814, vakuutti nähneensä hänen poikansa venäläisten vankina. Rouva de l'Estorade kuoli surusta useamman kerran turhaan tiedusteltuaan häntä Venäjältä. Vanha parooni, joka on hyvin kristillismielinen, viljeli edelleen tuota teologista hyvettä, jota mekin harjoitimme Blois'ssa: toivoa. Hän sai nähdä poikansa unessa ja hän kartutti ja säästi omaisuuttaan tälle pojalle; hän korjasi talteen poikansa osuuden siitä perinnöstä, joka tuli hänelle rouva de l'Estoraden suvulta. Ei kellään ollut sydäntä laskea leikkiä ukosta. Arvaan, että juuri tämän pojan odottamatonta paluuta saan kiittää siitä, että pääsin kotiin. Kukapa olisi voinut aavistaa, että sill'aikaa kuin me ajatuksissamme seikkailimme kautta maailman, minun tuleva mieheni paraillaan hitaasti, jalkaisin vaelsi Venäjän, Puolan ja Saksan mantereita! Hänen julma kohtalonsa lientyi vasta Berlinissä, jossa Ranskan lähettiläs teki kaikkensa helpoittaakseen hänen palaustaan Ranskaan. Herra de l'Estorade vanhemmalla, joka on pientä maalaisaatelia ja omistaa kymmenentuhatta livreä vuotuista korkoa tuottavan omaisuuden, ei ole sellaista europalaista nimeä, joka voisi vallanpitäjissä herättää mielenkiintoa chevalier de l'Estoraden kohtaloon. Hänen nimeensäkin oli tarttunut jonkinlaista maankiertäjän hajua.

Kaksitoista tuhatta livreä, joka on rouva de l'Estoraden omaisuuden vuotuinen korko, yhdessä isäukon säästöjen kanssa, tekevät tuosta köyhästä kunniakaartilaisesta maalaisoloihin nähden erittäin varakkaan henkilön; hänen omaisuutensa on noin kaksisataa tuhatta livreä paitsi kiinteimistöä. Ukko de l'Estorade oli ostanut chevalier'n palauksen edellisenä päivänä erään kauniin, mutta huonosti hoidetun maatilan, johon hän aikoo istuttaa kymmenen tuhatta silkkiäispuuta, jotka hän on kasvattanut varsin tätä tarkoitusta varten taimitarhassaan, sillä tämä osto oli hänen mielessään jo ennen suunniteltu. Saatuaan poikansa takaisin on paroonilla enää vain yksi ajatus: naittaa hänet ja naittaa hänet jollekin nuorelle aatelisneidille. Isäni ja äitini ovat täydellisesti samaa mieltä naapurinsa kanssa, etenkin senjälkeen kun vanhus ilmaisi tarkoituksensa olevan ottaa Renée de Maucombe miniäkseen ilman myötäjäisiä ja avioliittosopimuksessa kuitata koko se summa saaduksi, joka heidän perinnöstään oli lankeava mainitun Renée'n osalle. Heti täysikäiseksi tultuaan minun nuorempi veljeni Jean de Maucombe antoi tunnusteen siitä, että hän oli saanut vanhemmiltaan etukäteen kolmannen osan siitä perinnöstä, jonka hän oli rintaperillisenä saapa. Täten Provencen aateliset perheet kiertävät herra Buonaparten inhoittavaa siviililakia, joka lähettää ainakin yhtä paljon aatelistyttöjä luostariin kuin mitä hän on heitä naittanut. Ranskan aatelisto on, päättäen siitä vähästä mitä olen tästä asiasta kuullut puhuttavan, hyvin erimielinen näistä tärkeistä seikoista.

Tuolla päivällisellä, kullanmuruni, kohtasivat hirvi ja maanpakolainen toisensa. Mutta ottakaamme asiat oikeassa järjestyksessä. Kreivi de Maucomben palvelijat olivat jälleen pukeutuneet vanhoihin nauhoitettuihin virkapukuihinsa ja reunustettuihin hattuihinsa; ajaja oli vetänyt jalkoihinsa suuret kaulussaappaat; meitä oli kokonaista viisi henkeä vanhoissa vaunuissa ja niin saavuimme me muhkeasti perille noin kahden aikaan syödäksemme päivällistä kello kolmelta parooni de l'Estoraden kartanossa eli huvilassa, miksi sitä nyt nimittäisi. Appiukollani ei nimittäin ole mitään linnaa, vaan ainoastaan yksinkertainen maatalo, joka sijaitsee erään kukkulan juurella, aivan sen kauniin laakson toisessa päässä jonka ylpeys on vanha Maucomben linna. Tämä maatila on joka suhteessa oikea maatalo: siinä on neljä kivestä tehtyä ja keltaiseksi rapattua seinää ja kauniilla punaisilla tiilikivi-liuskoilla peitetty katto. Tämä tiilikivipaino taivuttaa hiukan lakea. Ikkunoissa, jotka ovat puhkaistut sinne tänne minkäänlaisia tasasuhtaisuuden vaatimuksia silmällä pitämättä, on tavattoman suuret keltaisiksi maalatut luukut. Puutarha, joka ympäröi tätä asuntoa, on aivan tavallinen provencelainen puutarha; se on kauttaaltaan ympäröity pienillä, päällekkäin ladatuista, pyöreistä piikivistä rakennetuilla muureilla; että ne ovat taitavan muurarin kädestä lähtöisin, ilmenee etenkin siinä tavassa, millä hän on järjestänyt kivet vuoroin lepäävään vuoroin pystyyn asentoon. Niitä peittävä savikerrostuma on paikotellen irtaantunut. Hiukan herrasmaisen ulkomuodon antaa tälle talolle sisäänkäytävän kohdalla, maantietä vasten oleva ristikko-aita. Tämä ristikko-aita on pitkien itkujen tulos ja se on niin laiha, että se muistuttaa aivan sisar Angeliquea. Kiviportaat johtavat taloon ja oven edustaa koristaa katos, jollaista ei ainoakaan Loiren talonpoika huolisi valkoiseen, sinikattoiseen ja aurinkoiseen kivitaloonsa. Puutarha ja sen ympäristö ovat hirvittävän pölyisiä, puut palaneita. Näkee selvästi, että parooni ei pitkiin aikoihin ole ajatellut enää muuta kuin nousta, käydä nukkumaan ja nousta jälleen seuraavana päivänä ja koota sou'n sou'n päälle. Hän syö samaa, mitä hänen molemmat palvelijansakin, muuan provencelainen pikentti ja hänen vaimonsa vanha kamarineitsyt. Huoneet ovat sangen niukasti kalustetut. Kuitenkin oli de l'Estoraden talo nyt pukeutunut juhla-asuun. Se oli aukaissut ja tyhjentänyt kaappinsa, koonnut koko palvelijakuntansa viimeistä myöten tätä päivällistä varten, joka tarjottiin meille vanhoista, kuhmuisista hopeakulhoista. Maanpakolainen, sydänkäpyseni, on niinkuin ristikkoaitakin kovin laiha! Hän on kalpea, paljon kärsinyt, vaitelias. Hän on kolmenkymmenen seitsemän vuotias, mutta näyttää viidenkymmenen ikäiseltä. Hänen ennen niin kaunis, ebenholtsin-musta nuorukaistukkansa on harmaansekainen niinkuin leivosen siipi. Hänen kauniit siniset silmänsä ovat sisäänpainuneet; hän on vähän kuuro; joka kaikki saa aikaan sen, että hän vaikuttaa aivan surullisen hahmon ritarilta; siitä huolimatta olen armollisesti suostunut rupeamaan rouva de l'Estoradeksi ja ottamaan vastaan kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että saan vapaasti oman mieleni mukaan järjestää maatalon ja laittaa sille puutarhan. Olen myös ottanut isältäni lupauksen siitä, että hän Maucomben vesistöstä johdattaa jonkun pienen haaran tänne. Kuukauden kuluttua olen rouva de l'Estorade, sillä minä miellytän häntä, rakkaani. Siperian lumimaisemien jälkeen on mies tietenkin hyvin taipuvainen antamaan arvoa näille minun mustille silmilleni, jotka sinun sanojesi mukaan kypsyttävät ne hedelmät, joihin katson. Louis de l'Estorade tuntuu olevan hyvin onnellinen päästessään naimisiin kauniin Renée de Maucomben kanssa, sillä tämä on nyt ystävättäresi uusi loistava arvonimi. Sill'aikaa kun sinä valmistut niittämään suuren maailman iloja, totuttelet neiti de Chaulieun osaan Parisissa, jonka olet paneva jalkoihisi, niin on hirvi-raukkasi Renée, tuo erämaiden tytär, pudonnut siitä seitsemännestä taivaasta, mihin me haaveissamme kohosimme, arkipäiväiseen todellisuuteen, joka on yhtä yksinkertainen kuin kedon kukka. Niin, olen luvannut itselleni, että tahdon lohduttaa tuota nuorta miestä, jolla ei ole ollut nuoruutta, joka äidin helmasta heitettiin suoraan sodan helmaan ja jo varhain sai vaihtaa maalais-ilot Siperian jäihin ja pakkotöihin. Päivieni yksitoikkoisuutta tulee lieventämään vaatimattomien maalaishuvitusten vaihteleva sarja. Gemenos-laakson keitaan olen ulottava aivan talomme ympärille, jota kauniit puut tulevat juhlallisesti varjostamaan. Ympäröin itseni myös Provencen aina viheriöivillä nurmimatoilla, laajennan puutarhani aina kukkulaan saakka ja sen korkeimmalle huipulle annan rakentaa jonkun soman huvihuoneen, josta ehkä voin nähdä kimaltelevan Välimeren. Oransipuu, sitronapuu ja kasvitieteen ihanimmat tuotteet tulevat kaunistamaan tätä yksinäisyyttäni, jossa minä olen oleva perheenäitinä. Luonnon häiriytymätön runous on ympäröivä meitä. Ja kun pysyn uskollisena velvollisuuksilleni, ei minun tarvitse pelätä mitään onnettomuutta. Appiukollani ja chevalier de l'Estoradella on sama kristillinen mielenlaatu kuin minullakin. Oi, kullanmuruni, elämäni viittoo edessäni samanlaisena kuin joku Ranskan valtamaantie, yksitoikkoisena ja lempeänä, ikivanhain puiden varjostamana. Kahta Buonapartea ei tähän vuosisataan mahdu; saan siis pitää lapseni luonani, jos sellaisia saan, kasvattaa niitä, tehdä niistä miehiä ja nauttia elämästä heidän kauttansa. Ellet sinä laiminlyö kutsumustasi, sinä, joka joudut jonkun maan mahtavan puolisoksi, tulevat Renée'si lapset saamaan sinusta voimakkaan suojelijan. Hyvästi siis, ainakin minun kohdaltani, kaikki ne romaanit ja omituiset tilanteet, joiden sankarittariksi kuvittelimme itseämme! Tiedän jo edeltäpäin elämäni tarinan, elämäni suuret tapaukset tulevat olemaan nuorempain herrojen de l'Estoradein ensimäiset hampaat, heidän ruokkimisensa ja ne hävitystyöt, joita he tulevat aikaansaamaan taimitarhoissani ja myös itsessäni; kirjailla heidän myssyjään ja olla sairaloisen mies-paran rakastama ja ihailema Gemenos-laakson liepeillä, kas siinä minun iloni! Ehkäpä maalaisrouva myös on viettävä jonkun viikon talvesta Marseillessa; mutta silloinkin on hänen suurmaailmansa oleva vain joku ahdas maalaisteatteri, jonka kulissit eivät laisinkaan ole vaarallisia. Minun ei tarvitse pelätä mitään, ei edes sitä ulkopuolista ihailua, joka voi tehdä meidät ylpeiksi. Silkkiäismadot tulevat erikoisesti olemaan harrastuksemme esineinä ja niitä varten tulee meillä olemaan silkkiäispuun lehtiä myytävänä. Kaikki maalaiselämän huonot puolet ja perhemyrskyt tulevat liukumaan ohitsemme huomaamattomasti, pahemmitta riitaisuuksitta: herra de l'Estorade on kerta kaikkiaan ilmoittanut antautuvansa vaimonsa johdettavaksi. Mutta kun en tule millään lailla vahvistamaan häntä tässä viisaassa päätöksessä, on hyvin luultavaa, että hän siinä pysyy. Sinä, rakas Louiseni, olet elämäni romantinen puoli. Siispä kerro minulle seikkailuistasi, kuvaa minulle kaikki tanssiaiset, juhlat, sano minulle, miten olet ollut puettuna, millaiset kukat ovat seppelöineet kauniita vaaleita kutrejasi, ja mitä miehet ovat sanoneet ja miten he ovat käyttäytyneet. Näin on meitä kaksi kuuntelemassa, tanssimassa, sormenpäittesi hienoilla tuntohermoilla aistimassa. Tahtoisinpa kernaasti huvitella Parisissa, sill'aikaa kun sinä toimit perheenäitinä Da Crampadessa, se on maatalomme nimi. Mies-raukka, joka luulee menevänsä naimisiin vain yhden naisen kanssa! Mahtaakohan hän huomata, että meitä on kaksi? Alanpa jo puhua hassutuksia. Ja koska en voi enää tehdä tuhmuuksiakaan muuta kuin edustajan kautta, lopetan. Siispä suutelo vain molemmille poskillesi, huuleni ovat vielä nuoren tytön huulet (hän ei ole uskaltanut muuta kuin tarttua käteeni). Oh, me olemme niin tuskastuttavan kunnioittavia ja sovinnaisia! Kas vain, olinpa alottaa uudestaan. Hyvästi, rakkaani!

J. K. Olen juuri avannut kolmannen kirjeesi. Kultaseni, minulla on noin tuhat livreä käytettäväni, osta niillä joitakin kauniita tavaroita minulle, sellaisia, joita ei täältä saa eikä edes Marseillesta. Kun käyt omilla ostoksillasi, niin muistele la Crampaden erakkoa. Huomaa, että kummallakaan puolen ei appivanhemmillani ole Parisissa ketään tuttavaa, joka omaisi hyvän maun ja joka voisi toimittaa ostoksia. Vastaan myöhemmin tähän kirjeeseen.