TOINEN OSA.

XLVIII.

PAROONITAR DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.

15 p:nä lokakuuta 1833

No niin! Ihmiset ovat oikeassa, Renée, sinulle on puhuttu totta. Olen myynyt kaupunkitaloni, olen myynyt Chantepleursin ja vuokratilat Seine-et-Marnessa; mutta että minä olisin hullu ja häviön partaalla, se on sentään liikaa. Laskekaamme. Myynnin jälkeen on Macumer-raukan omaisuudesta jälellä noin kaksitoistasataatuhatta frangia. Teen niistä sinulle, sinä kokenut sisareni, tarkasti selkoa. Yhden miljoonan olen sijoittanut kolmen prosentin arvopapereihin, silloin kun nämä olivat arvoltaan viisikymmentä frangia, ja siten olen hankkinut itselleni kuudenkymmenentuhannen frangin tulot sen kolmenkymmenen sijasta, jonka sain maatilastani. Ajattele, asua kuusi kuukautta vuodesta maalla, tehdä siellä arentisopimuksia, kuulla noiden vuokraajien alituisia valituksia, jotka maksavat milloin tahtovat, riutua ikävissään niinkuin metsästäjä, silloin kun ilma on sateinen, pitää elintarpeita myytävänä ja myydä niitä tappiolla; Parisissa taaskin ylläpitää kaupunkitaloa, joka merkitsee kymmenentuhatta frangia korkoja, sijoittaa rahoja notarioiden kautta, odottaa korkoja, haastaa käräjiin ihmisiä saadakseen maksua, tutkia hypoteekkilainsäädäntöä, sanalla sanoen hoitaa liikeasioita Nivernais'ssa, Seine-et-Marnessa, Parisissa, mikä kuorma se on, minkälaisia ikävyyksiä, pettymyksiä ja tappioita se tuottaakaan kaksikymmentä seitsemän-vuotiaalle leskelle! Nyt on omaisuuteni sijoitettu valtion obligatsioneihin ja sensijaan, että maksaisin veroa valtiolle, saan itse ilman minkäänlaisia lisäkulunkeja valtion rahastosta joka kuudes kuukausi kolmekymmentätuhatta frangia, jotka sievä, pikkuinen virkamies tuo minulle, hymyillen lukien eteeni kolmekymmentä tuhannenfrangin seteliä. Jos Ranska tekee vararikon? huomauttanet. Ensinnäkin:

Etäinen niin ei vaara mieltäin vaivaa.

Pahimmassa tapauksessa vähentäisi Ranska korkeintaan puolet tuloistani; ja silloin vieläkin olisin yhtä rikas kuin mitä olin ennen sijoituksiani; sitä paitsi siihen asti, kunnes tuo onnettomuus tulee, olen jo ehtinyt nostaa kaksi kertaa enemmän kuin mitä entiset tuloni olivat. Tuollainen valtio-onnettomuus voi tapahtua vain kerran vuosisadassa ja sillä välin on aikaa säästää kokoon pääomaa. Ja kaiken lisäksi eikö kreivi de l'Estorade ole puoli-tasavaltaisen heinäkuun-Ranskan pääri? Eikö hän ole sen kruunun tukipylväitä, jonka kansa on tarjonnut Ranskan kuninkaalle? Voinko olla levoton, kun minulla on ystävänä valtiovarain toimituskunnan päällikkö, tuo suuri rahamies? Ja sitten uskalletaan väittää, että minä olen järjiltäni! Minä teen melkein yhtä nerokkaita laskelmia kuin sinun kansalaiskuninkaasi.

Tiedätkö, mikä se on, joka antaa naiselle tällaisen algebrallisen viisauden? Rakkaus! Oi! nyt en voi enää kauemmin salata sinulta käyttäytymiseni salaisia syitä, joita yksin sinunkaan terävänäköisyytesi, hellä uteliaisuutesi ja hieno vaistosi eivät ole kyenneet arvaamaan. Menen kaikessa hiljaisuudessa naimisiin eräässä kylässä lähellä Parisia. Minä rakastan ja minua rakastetaan. Minä rakastan niin paljon kuin yleensä voi rakastaa nainen, joka jo tietää, mitä rakkaus on. Minua rakastetaan niin paljon kuin yleensä mies voi rakastaa naista, joka jumaloi häntä. Anna minulle anteeksi, Renée, että olen lymyillyt sinua ja koko maailmaa! Jos Louise-ystäväsi täten vetäytyykin piiloon kaikkien katseilta ja jos hän ei tahdokaan tyydyttää ihmisten uteliaisuutta, niin myönnä, että rakkauteni Macumer-parkaa kohtaan velvoittaa minut tähän epäsuoruuteen. L'Estorade ja sinä olisitte murhanneet minut epäilyksillänne, hämmentäneet minut varoituksillanne ja huomautuksillanne. Sitäpaitsi olisivat olosuhteet voineet tulla avuksenne. Sinä yksin tiedät, mihin määrin minä olen mustasukkainen ja sinä olisit suotta rääkännyt minua. Kaiken sen, mitä sinä ehkä tulet pitämään hulluutena, olen tahtonut tehdä yksin, omin päin, oman sydämeni ääntä seuraten, aivan kuin nuori tyttö, joka viekkaudella voittaa vanhempiensa valvonnan. Rakastettuni koko omaisuus on kolmekymmentätuhatta frangia velkaa, jonka minä olen maksanut. Mikä huomautusten aihe jo tämäkin! Te olisitte varmasti koettaneet todistaa minulle, että Gaston on keinottelija, ja miehesi olisi vakoillut tuota rakasta lasta. Minusta on ollut hauskempaa itse tutkia häntä. Nyt on hän jo kaksikymmentäkaksi kuukautta seurustellut kanssani ja osoittanut huomiotaan minulle; minä olen kahdenkymmenen seitsemän vuotias, hän kahdenkymmenen kolmen. Naisen ja miehen välillä on tämä ikäerotus ääretön. Siinä uusi onnettomuuden aihe! Kaiken lisäksi on hän vielä runoilija ja hän on elänyt kynällään; siitä jo käy sinulle selville, että hän on elänyt melkein tyhjällä. Tuo rakas runoilija tyhjäntoimittajani lekottelikin useammin ulkona päivän-paisteessa ilmalinnoja rakennellen kuin istui kurjassa ja pimeässä kopissaan runoja kirjoitellen. Mutta kirjailijoita, taiteilijoita ja kaikkia, jotka tekevät työtä vain ajatuksillaan, pitävät yleensä käytännön ihmiset hyvin epävakaisina. He omaavat niin monenlaisia oikkuja, saavat niin paljon päähänpistoja, että ihmiset luonnollisesti luulevat, että heidän sydämensä on samanlainen kuin heidän päänsäkin. Huolimatta maksetusta velasta, ikäerosta ja runoudesta olen muutaman päivän kuluttua, en antautuva, kuten kahdeksan vuotta sitten kokemattomana, tietämättömänä ja uteliaana, vaan itsetietoisesti antava itseni hänelle. Tämä tapahtuu yhdeksän kuukautta kestäneen arvokkaan vastarinnan jälkeen, jonka aikana en ole sallinut hänen edes suudella kättäni, mitä siveimmän ja hienotunteisimman lemmenhaaveilon jälkeen, ja niin suurella alistumisella odottaa hän minua, että hyvin vielä voisin lykätä avioliittoni vuodeksi eteenpäin, mutta tässä kaikessa ei ole vähintäkään orjailemista, se on jaloa palvelemisen halua, ei arvotonta alistumista. Ei kellään ole ylevämpää sydäntä kuin sulhasellani, ei kenkään voi olla henkevämpi ja hellempi kuin hän, ei kenenkään rakkaus voi olla sielukkaampaa kuin hänen. Ah, enkelini, hän johtaakin sukujuurensa harvinaisista ihmis-aineksista! Esitän parilla sanalla sinulle tässä hänen elämäntarinansa.

Ystävälläni ei ole muuta nimeä kuin Marie Gaston. Hän on tuon kauniin lady Brandonin poika, josta sinäkin olet mahtanut kuulla puhuttavan ja jonka lady Dudley koston toimenpiteillään surmasi suruun; julma juttu, josta tuo rakas lapsi ei tosin tiedä mitään. Hän ei ole äpäräpoika, mutta kuitenkin aviorikoksen hedelmä. Marie Gastonin toimitti kouluun Toursissa hänen veljensä Louis Gaston, josta opistosta hän pääsi ulos 1827. Pantuaan veljensä kouluun, lähti Louis Gaston muutama päivä senjälkeen merille onneaan etsimään, kuten muuan vanha nainen, joka on ollut Marie Gastonin kaitselmus, sanoi hänelle. Vanhemmasta veljestä tuli siten merimies ja tämä kirjoitti hänelle silloin todellakin isällisiä kirjeitä, jotka todistivat kaunista ja jaloa mielenlaatua, mutta hän viipyi edelleenkin kaukomatkoillaan. Viimeisessä kirjeessään hän ilmoitti Marie Gaston'ille, että hänestä oli tullut merikapteeni jossakin amerikkalaisessa tasavallassa, en muista missä, ja kehoitti häntä olemaan hyvässä toivossa. Voi, kolmeen vuoteen ei tuo rakas resumekkoni ole enää saanut häneltä mitään kirjettä; ja hän rakastaa tätä veljeään niin suuresti, että hän on ollut aikeissa lähteä häntä etsimään. Suuri kirjailijamme Daniel d'Arthez sai hänet kuitenkin estetyksi tästä hulluudesta ja osoitti muutenkin jaloa myötätuntoa Marie Gastonia kohtaan, jolle hän useasti antoi, kuten runoilijani mehevällä kielellään sanoi "leivänkannikan käteen ja katon pään päälle." Ajattele tuon lapsi-rukan puutteen-alaisuutta: hädässään hän luuli, että nerous olisi nopein keino hankkia itselleen varallisuutta! Eikö se ole niin hullua, että voi nauraa itsensä vallan piloille! Vuodesta 1828 vuoteen 1833 on hän koettanut luoda itselleen nimeä kirjallisuudessa ja luonnollisesti on hänen elämänsä tämän ajan ollut mitä vaikeinta kamppailua, pelkoa, tuskaa, toivoa, työtä ja puutetta sekaisin! Liiallisen kunnianhimon kiihoittamana hän Arthezin hyvistä neuvoista huolimatta tuli yhä vain suurentaneeksi velkojensa lumipalloa. Hänen nimensä alkoi kuitenkin jo tulla huomatuksi silloin, kun hänet ensimäisen kerran tapasin markiisitar d'Espardin luona. Hänen aavistamattaan tunsin jo ensi hetkestä alkaen myötätuntoa häntä kohtaan. Kuinka on mahdollista, ettei hän aikaisemmin ole saanut rakkautta osakseen? Kuinka on hänet säästetty minulle? Oi, hänellä on nerokkuutta ja henkevyyttä, sydäntä ja ylpeyttä; naiset aina pelkäävät sellaisia täydellisiä suuruuksia. Eikö tarvittukin satakunta voittoa, ennenkuin Joséphine miehessään, pikku Bonapartessa, keksi Napoleonin! Tuo viaton olento luulee tietävänsä, kuinka paljon minä rakastan häntä! Poloinen Gaston! hän ei edes aavista sitä; mutta sinulle tahdon sanoa sen, sinun täytyy se tietää, sillä, oma Renée'ni, tämä kirje sisältää tavallaan niin sanoakseni minun testamenttini. Paina sanani tarkalleen mieleesi!

Tällä hetkellä olen varma siitä, että minua rakastetaan niin paljon kuin yleensä naista voidaan rakastaa täällä maan päällä ja minä uskon, että minua odottaa ihanteellinen aviollinen yhdyselämä, johon minä puolestani tuon sellaisen rakkauden, jollaista en koskaan ennen ole tuntenut… Niin, vihdoinkin nautin siitä rakkaudesta, jonka tunnen omassa rinnassani. Sen, mitä nykyään kaikki naiset vaativat rakkaudelta, sen antaa minulle tämä avioliitto. Minä tunnen Gastonia kohtaan samanlaista ihailua, jota minä itse herätin Felipe-raukassani! En ole enää oma herrani, minä vapisen tuon lapsen edessä, aivan kuin abenserragi vapisi minun edessäni. Sanalla sanoen minä rakastan enemmän kuin minua rakastetaan; värisen ja säikyn kaikkea, minulla on vallan naurettavia pelonaiheita, pelkään tulevani hyljätyksi, pelkään sitä, että tulen vanhaksi ja rumaksi, kun Gaston vielä on nuori ja kaunis, pelkään, etten miellytä häntä tarpeeksi! Kuitenkin luulen omaavani sellaiset ominaisuudet, sellaisen uhrautumiskyvyn ja henkevän viisauden, että voin, en ainoastaan ylläpitää, vaan vielä kasvattaa suuremmaksikin tätä rakkautta yksinäisyydessä, kaukana maailman melusta. Jos epäonnistuisin, jos tämä salaisen rakkautemme ihana runoelma loppuisi, — mitä sanonkaan: loppuisi! — jos Gaston eräänä päivänä rakastaisi minua vähemmän kuin edellisenä, jos huomaisin sen, Renée, niin tiedä, että en häntä, vaan itseäni siitä syyttäisin. Se ei olisi hänen vikansa, vaan minun. Tunnen kyllä itseni, olen luotu enemmän rakastajattareksi kuin äidiksi. Sanon sinulle myös etukäteen, että kuolisin silloin, vaikka minulla olisi lapsiakin. Ennenkuin siis teen tilini kaikkien mahdollisuuksien varalta, rukoilen sinua, oi oma Renée'ni, olemaan äidin sijaisena lapsilleni, annan ne sinulle perinnöksi, jos tällainen onnettomuus minua kohtaa. Sinun kiihkomielinen velvollisuudentuntosi, sinun kallisarvoiset luonteenominaisuutesi, sinun lapsirakkautesi ja hellyytesi minua kohtaan, kaikki tämä on tekevä minulle silloin kuoleman vähemmän katkeraksi, en uskalla sanoa suloiseksi. Tämä päätös, jonka itsekseni olen tehnyt, on omiaan antamaan tälle avioliitolle eräänlaisen kammottavan juhlallisuuden leiman. Sentähden en myöskään halua ketään todistajia, jotka tuntevat minut; vihkiminen tapahtuu kaikessa salaisuudessa. Silloin saan rauhassa yksin väristä; minun ei tarvitse nähdä levottomuutta rakkaissa silmissä, ja minä yksin tiedän, että allekirjoittaessani uuden avioliittosopimuksen olen kenties samalla allekirjoittanut oman kuolemantuomioni.

Tästä sopimuksesta nykyisen itseni ja tulevan itseni välillä ei tämän enempää koskaan! Olen uskonut sen sinun tietoosi, jotta tuntisit velvollisuuksiesi suuruuden. Menen naimisiin avioehtosopimuksen pohjalta hyvin tietäen, että omaisuuteni on niin suuri, että molemmat voimme sillä mukavasti elää. Gaston ei tiedä, kuinka suuri omaisuuteni on. Saan käytellä varojani, niinkuin tahdon. Kun en tahdo tuottaa Gastonille minkäänlaisia nöyryytyksiä, olen asettanut kaksitoistatuhatta frangia korkoja hänen nimelleen, hän on löytävä ne kirjoituspöytälaatikostaan päivää ennen häitämme; ja jos ei hän ota niitä vastaan, peruutan kaikki. Minun on täytynyt uhata olla naimatta häntä saadakseni oikeuden maksaa hänen velkansa. Nyt olen väsynyt kirjoittamaan näitä tunnustuksia sinulle; ylihuomenna kerron enemmän, sillä huomenna täytyy minun mennä maalle koko päiväksi.

20 p:nä lokakuuta.

Nyt kerron sinulle millaisiin toimenpiteisiin olen ryhtynyt salatakseni maailmalta onneani, sillä tahdon välttää kaikkia mustasukkaisuuden aiheita. Minä olen aivan tuon kauniin italialaisen prinsessan kaltainen, joka leijonan tavoin riensi hekumoimaan rakkaudessaan johonkin sveitsiläiseen kaupunkiin ensin syöksyttyään saaliiseensa käsiksi kuin leijona. Puhunkin näistä järjestelyistäni sinulle vain pyytääkseni sinulta vielä toista palvelusta, sitä nimittäin, ettet koskaan tulisi meitä tervehtimään, ellen itse ole sitä erikoisesti pyytänyt, ja että kunnioittaisit sitä yksinäisyyttä, jossa tahdon elää.

Kaksi vuotta sitten ostin Ville d'Avrayn järvien luota Versailles'in tien varrelta parikymmentä tynnyrinalaa niittymaata, pienen metsän laidan ja kauniin hedelmäpuutarhan. Niittyjen pohjukkaan on kaivettu noin kolmen tynnyrinalan suuruinen lammikko, jonka keskeen on jätetty saari. Nuo kaksi pientä metsäistä kukkulaa, jotka saartavat tätä pientä laaksoa, suodattavat kirkkaita lähdesuonia, jotka virtaavat puistoni läpi ja jotka arkkitehtini on sinne taitavasti haaroittanut. Nämä purot laskevat kruunun lampiin, jotka sieltä täältä siintävät silmään. Tämän pienen puutarhan on tuo sama arkkitehti erittäin kauniisti järjestänyt ja ympäröinyt sen pensasaidoilla, muureilla ja kaivannoilla, mitä maanlaatu kulloinkin on vaatinut, niin ettei ainoakaan näköala ole mennyt hukkaan. Keskelle puiston toista sivustaa, joka rajoittuu Roncen metsiin, ihanalle paikalle, lampeen viettävän niitun laitaan on minulle rakennettu huvila, joka ulkomuodoltaan joka suhteessa muistuttaa niitä ihastuttavia huvimajoja, joita näkee Sionista Briggiin johtavan tien varrella ja joita minäkin suuresti ihailin Italiasta palatessani. Mitä sisustukseen tulee, niin se voittaa komeudessa kuuluisimmatkin huvimajat. Sadan askeleen päässä tästä maalaismallisesta huvilasta on vielä soma talo, joka on eri rakennus ja maanalaisen käytävän kautta yhteydessä huvilaan sekä sisältää keittiön, palvelijoiden asumukset, tallin ja vaunuvajan. Kaikista näistä tiilikivirakennuksista näkyy puuryhmien varjosta ainoastaan siro ja yksinkertainen julkisivu. Puutarhatyöntekijäin asunto muodostaa vielä eri rakennuksen, jonka takana ovat hedelmä- ja vihannestarhat. Sisälle johtava portti on metsään päin rajoittuvassa ympärysmuurissa ja melkein mahdoton löytää. Puu-istutukset, jotka jo nyt ovat suuria, tulevat kahden ja kolmen vuoden perästä täydelleen peittämään rakennukset. Ohikulkija ei aavista asuntoamme muusta kuin kukkuloille näkyvästä savupiippujen savusta, tai mahdollisesti keksii hänen silmänsä sen talvisaikaan, kun lehdet ovat pudonneet.

Huvimajani on Versailles'in n.s. kuninkaan puutarhaa muistuttavan maiseman keskellä, mutta siitä on näköala lammelle ja saareen. Joka puolella kohoavat kukkulat tuuheine lehtivyöhyeineen ja komeine, tuon uuden siviililistan mukaan hoidettuine puineen. Puutarhurini ovat saaneet määräyksen minun ympärilleni kasvattaa ainoastaan tuhansittain tuoksuvia kukkia, niin että koko tämä minun kolkkani on kuin yksi ainoa suuri, tuoksuva smaragdi. Huvimaja, jota katolle asti yltävä villiviini kiertää, on ylt'yleensä köynnöskasvien, humalan, klematiksen, jasminien, azaleojen ja cobaeain vallassa. Se, joka voi niiden lomista erottaa ikkunamme, voi todellakin kerskata omaavansa hyvän näön.

Tämä huvimaja, rakkaani, on kaunis ja hyvin rakennettu talo lämmityslaitoksineen ja kaikkine mukavuuksineen, mihin nykyaikainen rakennustaide pystyy; sehän voi sadan neliöjalan suuruiselle alalle kohottaa kokonaisen palatsin. Se sisältää Gastonin huoneuston ja minun huoneustoni. Pohjakerroksessa on odotushuone, salonki ja ruokasali. Meidän yläpuolellamme on vielä kolme huonetta silkkimatojen viljelystä varten. Minulla on viisi kaunista hevosta, pieni kevyt valjakko ja englantilaiset vaunut parihevosia varten; sillä me asumme ainoastaan neljänkymmenen minuutin päässä Parisista; jos tahdomme mennä kuulemaan oopperaa tai katsomaan jotakin uutta kappaletta, voimme lähteä päivällisen jälkeen ja palata taas illalla takaisin pesäämme. Tie on kaunis ja kulkee meidän pensas-aitamme siimeksessä. Palvelusväkenä kokkini, kuskini, tallimestarini, puutarhurini ja kamarineitsyeni ovat kaikki rehellisiä, kunnon ihmisiä, jotka olen valikoinut kokoon viimeisen puolen vuoden aikana ja jotka tulevat toimimaan vanhan Philippemme valvonnan alla. Vaikkakin olen varma heidän uskollisuudestaan ja vaiteliaisuudestaan, olen lisäksi kiinnittänyt heidät palvelukseeni heidän omien etujensa pohjalta; heillä ei ole erittäin suuria palkkoja, mutta ne tulevat nousemaan uudenvuoden lahjan kautta, jonka aiomme antaa heille joka vuosi. Kaikki tietävät, että pieninkin virhe, heidän vaiteliaisuuttaan kohtaan tähtäytyvä epäluulo voi tulla maksamaan heille suunnattomia etuuksia. Rakastavaiset eivät koskaan kiusaa palvelijoitaan eivätkä rettelöitse heidän kanssaan, he ovat luonnostaan suvaitsevaisia; siispä voin luottaa väkeeni.

Kaikki, mikä minulla suinkin oli somaa, kaunista ja aistikasta talossani rue du Bacin varrella, on täällä. Rembrandtini, tuo, vanha rapistunut töherrys, on porraskäytävässä. Hobbema riippuu hänen työhuoneessaan vastapäätä Rubensia; Tizian, jonka kälyni lähetti minulle Madridista, koristaa pukukammiotani; Felipen keksimät kauniit huonekalut ovat asetetut salonkiin, jonka arkkitehti on erittäin aistikkaasti koristanut. Kaikki huvilassa on ihailtavan yksinkertaista; mutta tämä yksinkertaisuus on sitä lajia, joka maksaa satatuhatta frangia. Pohjakerros, joka on rakennettu betonkipohjalle, myllynkivistä kyhätyn kellarin päälle, näkyy tuskin kukkien ja pensaiden takaa ja on suloisen viileä olematta vähääkään kostea. Ja lopuksi: valkoiset joutsenparvet purjehtivat lammikolla.

Oi Renée! Tässä laaksossa vallitsee sellainen hiljaisuus, josta kuolleetkin iloitsevat. Herää aamulla lintujen lauluun tai tuulen vienoon suhinaan poppelien latvoissa. Kukkulalta virtaa alas pieni lähteensuoni, jonka arkkitehtimme löysi kaivaessaan metsän puoleisen muurin perustaa, se juoksee hopeanvalkoisen, krassi-reunaisen hiekan läpi lammikkoon; ja sen arvoa ei voi rahassa mitata. Ettei vain Gaston rupeaisi vihaamaan tätä liian täydellistä onnea. Kaikki on niin kaunista, että värisen; mato asettuu aina hyviin hedelmiin; hyönteiset ahdistavat aina kaikkein komeimpia kukkia. Eikö tuo kauhea ruskea matokin, jonka ahmattius muistuttaa kuoleman kulkua, eikö se aina juuri iske kiinni metsien ylpeyteen? Tiedän jo kokemuksesta, että näkymätön ja kateellinen mahti vainoaa täydellistä onnea. Sitäpaitsi sanoit sen kerran minulle kirjeessäsi kauan sitten ja sinä ennustit oikein.

Kun toissa päivänä kävin tarkastelemassa, olivatko viimeisetkin mielikuvani tulleet oikein ymmärretyiksi ja toteutetuiksi, tunsin kyyneleiden kihoavan silmiini ja minä kirjoitin arkkitehdin laskuun hänen suureksi hämmästyksekseen: Hyväksytään maksettavaksi. — "Teidän raha-asiamiehenne ei ole maksava, rouva", sanoi hän, "onhan kysymys kolmestasadastatuhannesta frangista." "Ei tule kysymykseenkään muuta." virkahdin, kuten ainakin oikea Chaulieu seitsemänneltätoista vuosisadalta. — "Mutta hyvä herra", jatkoin, "yhden ehdon asetan kuitenkin: älkää kertoko kenellekään näistä rakennuksista ja tästä puutarhasta. Älköön kukaan saako tietää omistajan nimeä, luvatkaa kunniasanallanne ottaa huomioon tämä välipuhe tilityksessämme."

Ymmärrätkö nyt syyn äkillisiin matkoihini, minun salaperäiseen edestakaisin liikehtimiseeni? Näetkö nyt, missä kaikki nuo kauniit tavarat, jotka on luultu myydyiksi, oikeastaan ovat? Käsitätkö omaisuuteni uudelleen sijoittamisen syyn? Rakas ystävä, rakastaminen on kuin suuri liikkeen hoito ja sillä, joka tahtoo sydämensä pohjasta rakastaa, ei saa olla mitään muuta huolta. Raha ei enää ole tuottava minulle mitään harmia, olen laittanut elämän mahdollisimman keveäksi; olen kerta kaikkiaan jo suorittanut perheenäidin tehtävät, jotta minun ei enää vast'edes tarvitse sitä tehdä muuta kuin niinä kymmenenä minuuttina, jotka joka aamu varaan vanhalle hovimestarilleni Philippelle. Olen myös tyystin tarkannut elämää ja sen vaarallisia vaiheita; kuolema antoi minulle kerran julmia opetuksia ja minä tahdon käyttää hyväkseni niitä. Ainoa toimeni on oleva miellyttää ja rakastaa häntä ja luoda vaihtelua tähän jokapäiväisten ihmisten mielestä niin yksitoikkoiseen olotilaan.

Gaston ei vielä tiedä mitään. Minun pyynnöstäni on hän niinkuin minäkin kirjoituttanut itsensä Ville d'Avrayhin; huomenna matkustamme Huvimajalle. Elämämme siellä ei tule kalliiksi, mutta jos sanoisin sinulle, minkä verran olen arvioinut puvustoani varten, niin huudahtaisit, syystä kylläkin: "Hän on hullu!" Tahdon koristautua häntä varten joka päivä, niinkuin muut naiset koristautuvat maailmaa varten. Puvustoni maalla tulee vuosittain maksamaan kaksikymmentäneljätuhatta frangia ja päiväpuvut eivät kuulu kaikista kalleimpiin. Hän kyllä voi pukeutua puseroon, jos tahtoo! Älä kuitenkaan luule, että aion tehdä elämämme jonkinlaiseksi kaksintaisteluksi ja käyttää kaiken keksimiskykyni rakkauden säilyttämis-keksintöihin: en vain tahdo, että minulla olisi jostakin itseäni soimattavaa, siinä kaikki. Vielä kolmetoista vuotta on minulla aikaa olla kaunis, ja minä tahdon, että minä tuon kolmannentoista vuoden viimeisenä päivänä olen hänelle rakkaampi kuin päivää jälkeen salaisten häitteni. Tällä kertaa tahdon olla aina nöyrä, aina kiitollinen, enkä koskaan pisteliäs; tahdon nyt olla palvelija, koska juuri valtiatar-asema ensimäisellä kerralla syöksi minut onneni kukkuloilta.

Oi, Renée, jos Gaston minun laillani todellakin on käsittänyt tuon äärettömän rakkauden, niin olen vakuutettu siitä, että aina tulemme olemaan onnellisia. Luonto on hyvin kaunis Huvimajan ympärillä, metsät ovat hurmaavia. Joka askeleella on vastassa mitä raikkaimmat maisemat, näköalat lehdoissa hivelevät silmää ja sielua ja herättävät suloisia ajatuksia. Nämä metsät huokuvat sulaa rakkautta. Ne merkitsevät muutakin kuin pelkkää puuvarastoa. Ylihuomenna olen oleva rouva Gaston. Jumalani, kysyn itseltäni, onko oikein kristillistä rakastaa ihmistä siten kuin minä häntä. — "Kaikki on laillisessa järjestyksessä", sanoi minulle meidän asiamiehemme, joka on yksi todistajista ja joka, kun hän lopulta huomasi, mikä oli omaisuus-sopimuksen tarkoitus, huudahti: — "Tämän kautta menetän hyvän liiketuttavan." Sinä, kaunis hirveni, en uskalla enää sanoa rakkahin, sillä varmaan vastaisit: — "Tämän kautta kadotan minä sisaren."

Enkelini, osota tämän jälkeen kirjeesi rouva Gastonille, poste restante, Versailles! Sieltä haetaan joka päivä postimme. En tahdo, että tulemme paikkakunnalla tunnetuiksi. Kaikki tarpeemme otamme Parisista. Täten toivon voivani elää suloista, salaperäistä elämää. Vuoden päiviin, tätä asuntoa kuntoon pantaessa, ei siellä ole käynyt kukaan ja se ostettiin niiden levottomuuksien aikana, jotka seurasivat heinäkuun vallankumousta. Ainoa, joka on näyttäytynyt näillä seuduin, on arkkitehtimme; täällä tunnetaan ainoastaan hänet, ja hän taaskaan ei enää ole palaava. Hyvästi! Kirjoittaessani tämän sanan sinulle, tunnen sydämessäni yhtä paljon surua kuin iloa: luulen, että kaipaan sinua yhtäpaljon kuin rakastan Gastonia!

XLIX.

MARIE GASTON DANIEL D'ARTHEZILLE.

Lokakuulla 1833.

Rakas Daniel.

Tarvitsen kaksi todistajaa häätilaisuuteeni; pyydän teitä sentähden saapumaan luokseni huomenillalla ystävämme, tuon hyvän ja suuren Joseph Brideaun kanssa. Hänellä, josta on tuleva vaimoni, on aikomus elää kaukana erillään maailmasta ja täysin tuntemattomana; hän on aavistanut rakkaimmat toivomukseni! Te ette ole aikaisemmin saanut tietää mitään rakkaudestani, te, joka olette ollut elämäni köyhyyden ja kurjuuden lieventäjä; mutta kuten ymmärtänette, on tämän asian ehdoton salassa pito ollut välttämätön. Siinä myös syy, miksi me vuoden päiviin niin harvoin olemme tavanneet toisiamme. Päivää jälkeen naimisiin menoni eroamme jälleen pitkäksi aikaa. Teidän sielunne, Daniel, on kyllä kykenevä ymmärtämään minua; ystävyys on säilyvä ilman ystävääkin. Kentiespä myös joskus tarvitsen teitä; mutta kodissani en kuitenkaan ota teitä vastaan. Myöskin tässä suhteessa on hän noudattanut minun toivomuksiani. Hän on minun tähteni uhrannut sen ystävyyssuhteenkin, joka on hänen ja erään hänen lapsuudenystävänsä välillä, joka on hänelle kuin todellinen sisar; minun on puolestani täytynyt uhrata hänelle oma ystäväni. Huomaatte varmaankin jo tästä, mitä nyt olen kertonut, että kysymyksessä ei ole tavallinen intohimo, vaan ehjä, täydellinen, jumalallinen rakkaus, joka on perustettu kahden toisiaan lähellä olevan, ja toisiinsa täten sitoutuvan olennon sielujen sukulaisuudelle.

Minun onneni on puhdas, ääretön; mutta kun maailmaa kerran hallitsee sellainen salainen laki, joka kieltää meitä omistamasta täydellistä, sekoittumatonta onnea, niin on minun sieluni pohjalla eräs ajatus, joka vaivaa ainoastaan minua ja jota hän ei tunne ja jonka kätkenkin sen salaisimpaan sopukkaan. Alituisessa puutteessani autoitte te minua siksi usein, että hyvin tiedätte, miten tuskallisessa asemassa olin. Mistä sain voimaa elää, kun toivo niin usein petti minut? Teidän elämäntaistelustanne, ystäväni, ammensin lohtua, teiltä sain hienotunteista avustusta. No niin, rakas ystävä, hän on maksanut minun musertavan suuret velkani. Hän on rikas ja minä en omista mitään. Kuinka usein olenkaan laiskuuden puuskinani ajatellut: Jospa joku rikas nainen huolisi minusta! Mutta nyt! Todellisuuden edessä ovat tuo huoleton nuoruuden pila ja nuo onnettomuuden-aikaiset, syyntakeettomat suunnittelut kaikki kadonneet. Tunnen itseni nöyryytetyksi, vaikka olenkin varma hänen sielunsa aateluudesta. Tunnen itseni nöyryytetyksi, vaikka tiedän, että juuri tämä nöyryytykseni todistaa rakkauttani, lyhyesti sanoen, hän on nähnyt, että en ole karttanut tätä alennustilaa. Tässä suhteessa olen minä pikemmin suojatti kuin suojelija. Uskon teille tämän suruni. Lukuunottamatta tätä ainoata kohtaa täyttyvät toiveeni, rakas Daniel, joka suhteessa. Olen löytänyt tahrattoman kauneuden, nuhteettoman hyvyyden. Sanalla sanoen, morsian on, kuten sanotaan, liian kaunis; hänen hellyytensä on henkevää, hän osaa suloillaan ja viehätyksellään luoda rakkauteen vaihtelua, hän on tietorikas ja ymmärtää kaikki; hän on soma, vaalea, hento ja pehmeä, niin että voisi luulla, että Rafael ja Rubens ovat lyöneet tuumansa tukkoon luodakseen naisen! En luule, että koskaan olisin voinut rakastaa ruskeaa naista yhtä paljon kuin vaaleaa; ruskeaveriköt ovat minusta aina tuntuneet epäonnistuneilta pojilta. Hän on leski, hänellä ei ole ollut lapsia, hän on kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha. Vaikkakin hän luonteeltaan on vilkas, hilpeä, uupumaton, viihtyy hän myös hyvin surumielisissä tunnelmissa. Nämä erinomaiset lahjat eivät myöskään sulje pois arvokkaisuutta tai mielen ylevyyttä: hän on kaikin puolin syvää kunnioitusta herättävä. Vaikkakin hän kuuluu kaikkein korkeimman ja pinttyneimmän ylimystön vanhimpiin sukuihin, rakastaa hän minua niin suuresti, ettei hän kiinnitä huomiota onnettomaan sukuperääni. Meidän salainen rakkautemme on jo kestänyt kauan; me olemme kokeilleet toistemme kanssa; me olemme molemmat yhtä mustasukkaisia; ajatuksemme risteilevät kuin saman ukkosen salamat. Molemmat rakastamme me ensimäistä kertaa, ja tämä ihana lemmenkevät riemuineen suo meille kaiken, mitä suinkin olemme voineet kuvitella hymyilevintä, suloisinta ja syvintä. Tunne on tuhlaten lahjoittanut meille kukkiaan. Jokainen päivämme on ollut onnesta täyteläinen ja erottuamme olemme kirjoittaneet toisillemme runoja. Ei koskaan ole edes pälkähtänyt päähäni himmentää tätä säteilevää ensikevättä millään himoitsevalla ajatuksella, vaikkakin sieluni on ollut ainaisessa käymistilassa. Hän oli leski ja vapaa; hän on erinomaisen hyvin ymmärtänyt, mikä syvä arvonanto häntä kohtaan on piillyt tässä itsehillinnässä; usein nousivat liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä. Huomaat siis kaikesta, rakas Daniel, että on kysymys todellakin korkealla tasolla olevasta olennosta. Emme ole edes vaihtaneet ensimäistä rakkauden-suudelmaa; olemme molemmat peljänneet heikkouttamme.

"Meillä on kummallakin", sanoi hän kerran minulle, "onnettomuus omallatunnollamme." "Ja mikä olisi teillä!" "Avioliittoni", vastasi hän.

Teille, joka olette suuri ihminen ja joka itse rakastatte yhtä tuon saman aateliston kaikkein harvinaisimmista ja erinomaisimmista naisista, jonka piiristä minäkin löysin Armandeni, teille riittänee varmasti jo tämä yksi ainoa sana tuon sielun avaimeksi ja samalla valkaisemaan sitä onnea, joka odottaa

ystäväänne

Marie Gastonia.

L.

ROUVA DE L'ESTORADE ROUVA DE MACUMER'LLE.

Vai niin, Louise, siis kaikkien niiden salaisten onnettomuuksien jälkeen, joita sinulle tuotti vastattu, onnellinen rakkaus itse avioliiton helmassa, tahdot nyt vielä elää kahden kesken yksinäisyydessä aviopuolison kanssa! Surmattuasi ensin yhden ottamalla liiaksi osaa suuren maailman elämään, tahdot nyt vetäytyä syrjään nielaistaksesi toisen! Millaisia uusia tuskia taas täten valmistatkaan itsellesi! Mutta päättäen siitä tavasta, millä olet käynyt asiaan käsiksi, näen, että sitä ei voi enää auttaa. Jotta joku mies todellakin on saanut sinut voittamaan vastenmielisyytesi toista avioliittoa vastaan, niin mahtaa hänellä olla enkelin sielu ja taivaallinen sydän; sinut täytyy siis taas jättää harhakuviesi valtaan; mutta oletko siis unohtanut, mitä itse sanoit nuorista miehistä; että heidän tiensä on kaikkien käynyt alhaisten läpikulkupaikkojen kautta ja että he kaikki ovat kadottaneet viattomuutensa mitä inhottavimmissa pesissä? Kuka on muuttunut, sinäkö, vaiko he? Olet hyvin onnellinen, kun vielä voit uskoa onneen: minulla ei ole sydäntä soimata sinua, vaikkakin hellyyteni sinua kohtaan vaistomaisesti pyrkii minua varoittamaan sinua tästä avioliitosta. Niin, satakertaisesti on totta, että luonto ja yhteiskunta yhteisvoimin pyrkivät hävittämään täydellistä onnea maan päältä, sentähden että se on vastoin luonnon ja yhteiskunnan lakia, sentähden että taivas mahdollisesti on kateellinen oikeuksiensa puolesta. Sanalla sanoen, ystävyystunteeni aavistaa jotakin onnettomuutta, jota en millään voi selittää, en tiedä, mistä se on tuleva, enkä, kuka sen on aiheuttava; mutta, rakkaani, tuo ääretön ja rajaton onni on varmaankin musertava sinut. On paljon vaikeampaa kantaa äärimmäistä iloa kuin raskainta surua? En sano mitään pahaa hänestä; sinä rakastat häntä, ja luultavasti en minä ole häntä koskaan nähnyt; mutta toivottavasti jonakin päivänä, jolloin sinulla ei ole muuta tekemistä, piirrät minulle jonkinlaisen muotokuvan tuosta kauniista ja harvinaisesta eläimestä.

Kuten näet, otan omalta kohdaltani asian iloisesti, sillä olen varma siitä, että kuherruskuukauden jälkeen te molemmat yhteisestä sopimuksesta tulette elämään ja olemaan samalla tavalla kuin kaikki muutkin ihmiset. Jonakin päivänä parin vuoden kuluttua kun yhdessä kävelemme tuota tietä pitkin, sanot minulle: — "Kas tuossa on Huvimaja, josta minun ei pitänyt koskaan luopua!" Ja sinä naurat iloista nauruasi ja näytät kauniita hampaitasi. En ole vielä virkkanut mitään Louis'lle, olisimme vain houkutelleet hänet nauramaan. Ilmoitan hänelle sitten vain aivan yksinkertaisesti, että olet mennyt naimisiin ja että haluat pitää avioliittosi salassa. Valitettavasti et nyt tarvitse sisarta etkä äitiä morsiusvuoteesi valmistamiseen. Meillä on nyt lokakuu; rohkeana naisena aloitat talvella. Ellei olisi avioliitosta kysymys, sanoisin, että otat härkää kiinni sarvista. No, oli miten hyvänsä, minussa on sinulla aina oleva mitä vaiteliain ja ymmärtäväisin ystävä. Afrikan salaperäinen keskus on niellyt monta matkustajaa ja minusta tuntuu kuin sinä tunteen valtakunnassa uskaltaisit nyt juuri samanlaiselle retkeilylle, jolla niin monta tutkijaa on hukkunut saaden surmansa neekerien kädestä tai uupuen erämaan hiekkaan. Sinun erämaasi on kahden peninkulman päässä Parisista ja sentähden voinkin iloisesti sanoa sinulle: Onnellista matkaa! Palaat pian luoksemme jälleen.

LI.

KREIVITÄR DE L'ESTORADE ROUVA MARIE GASTONILLE.

1837.

Miten on laitasi, rakas ystävä? Kolmen vuoden vaitiolon jälkeen on Renée'llä jo lupa olla levoton Louisesta. Tuollaista on siis rakkaus! Se tuhoaa ja tekee tyhjäksi ystävyyden, niin suuren kuin meidän. Tunnusta toki, että vaikka rakastankin lapsiani enemmän vielä kuin mitä sinä rakastat Gastoniasi, niin on äidintunteessa kuitenkin jotakin rajatonta ja avaraa, joka ei ollenkaan pienennä toisia kiintymyksen tunteita ja joka sallii naisen edelleenkin pysyä vilpittömänä ja uskollisena ystävänä. Kaipaan kirjeitäsi ja suloisia ja lempeitä kasvojasi. Saan tyytyä nyt vain omiin otaksumiini sinusta, oi Louise!

Mitä meihin tulee, niin tahdon kertoa kaikesta mahdollisimman seikkaperäisesti.

Lukiessani uudestaan sinun lähinnä viimeistä kirjettäsi, keksin siinä muutamia katkeria sanoja valtiollisesta asemastamme. Ivasit meitä siitä, että olimme pitäneet valtiovarain toimituskunnan päällikön viran, samoin kreivin arvonimen, jotka molemmat olimme saaneet Kaarle X:n suosiosta; mutta saatoinko mitenkään neljänkymmenentuhannen livren koroilla, joista kolmekymmentä menee sukukartanoon, kunnollisesti varustaa Athenaïsia ja tuota pikku kerjäläistä Renétä? Eikö meidän ollut pakko elää virkatuloilla ja järkevästi säästää maatilojemme tuottamia tuloja? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua olemme siten saaneet kootuksi kuusisataatuhatta frangia, jotka tulevat tyttärelleni ja Renélle, jonka olen määrännyt meriväkeen. Pikku poika-raukkani saa siten kymmenentuhatta livreä korkoja ja ehkäpä voimme lahjoittaa hänelle sitäpaitsi rahassa niin suuren summan, että hänen osansa tulee yhtä suureksi kuin hänen sisarensakin. Sitten kun hänestä on tullut laivastokapteeni, voi kerjäläinenkin mennä rikkaisiin naimisiin ja saada yhteiskunnallisesti yhtä korkean arvoaseman kuin hänen veljensäkin.

Nämä viisaat laskelmat ovat tehneet meidän perheellemme välttämättömäksi mukautua uuteen asiaintilaan. Uuden hallitsijasuvun edustaja on luonnollisesti nimittänyt Louis'n Ranskan pääriksi ja kunnialegionan suur-upseeriksi. Siitä hetkestä alkaen, jolloin l'Estorade teki valansa, on hänen täytynyt jättää kaikki puolinaisuus; ja hän onkin sittemmin tehnyt suuria palveluksia kamarille. Hän on nyt saavuttanut sellaisen aseman, että hän saa olla siinä rauhassa elämänsä loppuun saakka. Hän on taitava raha-asioissa, hän on enemmän miellyttävä esittelijä kuin varsinainen kaunopuhuja, mutta hänen kykynsä riittää täydellisesti politiikkaamme. Hänen sukkeluuteensa ja asiantuntemukseensa hallinnollisen järjestelyn ja varojen käytön alalla pannaan suurta arvoa, ja kaikki puolueet pitävät häntä vallan korvaamattomana. Voinpa kertoa sinulle senkin, että hänelle hiljattain tarjottiin lähetystö, mutta että minä sain hänet siitä kieltäytymään. Armand, joka nyt on kolmetoista-vuotias, ja Athenaïs, joka käy yhtätoista, kasvatetaan molemmat Parisissa ja se sitoo minutkin tänne; aionkin viipyä Parisissa siksi, kunnes pikku Renénikin, joka vasta aloittelee koulun käyntiään, on lopettanut opintonsa.

Pysyäkseen uskollisena vanhemmalle haaralle ja palatakseen maatilalleen ei saisi olla kolmea lasta kasvatettavana ja holhottavana. Äiti, enkelini, ei saa olla mikään Decius, kaikista vähimmän sellaisena aikana, jolloin Deciukset ovat harvinaisia. Viidentoista vuoden kuluttua voi l'Estorade vetäytyä la Crampadeen pulskan eläkkeen kanssa sijoitettuaan ensin Armandin valtiovarain toimituskuntaan esittelijän virkaan. Mitä Renéhen tulee, niin on hän meriväen uralla epäilemättä kehittyvä valtiomieheksi. Seitsemän-vuotiaana tuo pikku poikanen on jo viekas ja älykäs kuin vanha kardinaali.

Ah, Louise, minä olen onnellinen äiti! Lapsistani on minulla edelleen varjotonta iloa.

Senza brama, sicura ricchezza.

Armand käy Henrik IV:n koulua. Olen lopultakin päättänyt valita julkisen yhteiskasvatuksen voimatta silti erota Armandista, ja minä olen tehnyt samoin kuin Orleansin herttua teki ennen kuin hän tuli tai ehkäpä juuri tullakseen Ludvig Filipiksi. Joka aamu Lucas, tuo vanha palvelijamme, jonka tunnet, vie Armandin kouluun opetuksen alkaessa ja tuo hänet jälleen takaisin puoli viisi. Muuan vanha ja tottunut kotiopettaja, joka asuu meillä, avustaa häntä työssä iltaisin ja herättää hänet aamuisin samaan aikaan kuin muutkin koulun oppilaat nousevat. Lucas vie hänelle pienen aamiaisen kello kaksitoista, jolloin hänellä on väliaika. Täten siis näen hänet päivällisen aikaan ja illalla ennen maata panoa ja aamuisin olen valvomassa hänen kouluun menoaan. Armand on edelleenkin sama suloinen, sydämellinen ja herttainen lapsi, josta sinä niin paljon pidät; hänen kotiopettajansa on häneen tyytyväinen. Pikku Naïs on minun luonani ja tuo soma perhonen heiluu lakkaamatta ympärilläni, mutta minä olen yhtä lapsekas kuin hänkin. En ole jaksanut luopua noista rakkaiden lapsieni suloisesta hyväilystä. Nyt voin rientää, milloin vain haluan, Armandin vuoteen ääreen, katsella häntä, kun hän nukkuu, tai pyytää ja saada suudelman tuolta enkeliltä, ja se on suorastaan elinehtoni.

Kuitenkin on tuolla lapsien kotona pitämisjärjestelmällä kyllä omat hankaluutensa, olen jo kokenut sen. Yhteiskunta niinkuin luontokin on kateellinen eikä salli koskaan lakejaan loukattavan; se ei siedä, että sen taloutta järkytetään. Niinpä niissä perheissä, joissa lapset pidetään kotona, ovat nämä liian alttiina elämän tulen vaaralle, he näkevät sen intohimot, he tutkivat sen valheita. Kykenemättömiä kun he vielä ovat ymmärtämään niitä vaikuttimia, jotka kulloinkin määräävät täyskasvuisten ihmisten käyttäytymisen, alistavat he ulkonaisen elämän omille tunteilleen ja intohimoilleen, sensijaan että he alistaisivat omat tunteensa ja intohimon ulkonaiselle maailmanjärjestykselle. He kiintyvät väärään kiiltoon, joka aina loistaa enemmän kuin oikea hyve, sillä maailmasta näkyy ulospäin etenkin turha kuori ja valheelliset muodot. Jos viidentoista vuotias lapsi jo liikkuu maailman-tuntijan itseluottamuksella, niin on hän hirviö; kahdenkymmenenviiden vuotiaana on hän silloin jo vanhus ja tämän varhaiskehityksensä vuoksi suhtautuu hän huolettomasti perinpohjaisiin opintoihin, jotka kuitenkin ovat kaiken todellisen ja vakavan kyvykkäisyyden perusta. Maailma on suuri näyttelijä ja niinkuin näyttelijäkin se ottaa vastaan ja antaa takaisin kaikki, mutta ei säilytä mitään. Jos äiti siis tahtoo säilyttää lapsensa kotona, on hänen vakavasti päätettävä estää heitä pääsemästä kosketuksiin maailman kanssa, hänellä täytyy olla voimaa vastustaa lapsiensa halua ja omaansa, eikä näytellä heitä kenellekään. Cornelian täytyi sulkea lukon taakse jalokivensä. Minä olen tekevä samoin, sillä lapseni ovat koko minun elämäni.

Minä olen kolmenkymmenen vuotias ja päivän suurin helle on jo ohitse, vaikein osa tiestä on kuljettu. Muutaman vuoden kuluttua olen oleva vanha eukko, sentähden ammennan voimaa täytettyjen velvollisuuksien tunnosta. Voisi melkein luulla, että nuo kolme pientä olentoa tuntevat minun ajatukseni ja noudattavat sitä. Minun ja heidän välillään, jotka joka hetki ovat olleet lähelläni, on salaisia yhdyssiteitä. Lyhyesti sanoen, he tuottavat minulle äärettömästi iloa, aivan kuin he tietäisivät, mistä kaikesta he ovat minulle kiitollisuuden velassa.

Armand, joka ensimäisinä kouluvuosinaan oli hidas käsittämään, raskaaseen mietiskelyyn taipuvainen, ja joka sentähden teki minut levottomaksi, on äkkiä kuin herännyt. Varmaankin on hänelle selvinnyt alustavien töiden tarkoitus, jota lapset useinkaan eivät huomaa; niillä koetetaan nimittäin juurruttaa heihin kuuliaisuutta, joka on koko yhteiskunnan perusta. Ah, ystäväni, muutamia päiviä sitten oli minulla ilo nähdä Armandini seppelöitynä julkisessa tutkinnossa itse Sorbonnessa. Kummipoikasi sai ensimäisen palkinnon runonkirjoituksessa. Kun Henrik IV:n koulun palkinnot jaettiin, sai hän kaksi ensipalkintoa, runon sepityksessä ja ainekirjoituksessa. Aivan kalpenin, kun kuulin hänen nimeään huudettavan ja minun teki mieli huudahtaa: Minä olen hänen äitinsä! Naïs puristi kättäni, niin että oikein koski, jos nyt tuollaisina hetkenä yleensä voi tuntea tuskaa. Oi, Louise, tuo juhla korvasi monin kerroin kaiken hukkaan menneen rakkauden.

Veljen menestys on kannustanut myös pikku Renétäni, joka tahtoo päästä kouluun niinkuin vanhempikin veli. Nuo kolme lasta kääntävät välistä koko talon ylösalaisin, he huutavat niin ja pitävät sellaista meteliä, että voi tulla aivan kuuroksi siitä. En käsitä, miten yleensä kestän sitä, sillä minä olen aina heidän kanssaan; en ole koskaan luottanut keneenkään, en edes Maryyn, kun on ollut kysymyksessä pitää silmällä lapsia. Kauniista äidinkutsumuksesta on kuitenkin niin paljon iloa! Nähdä lapsen luopuvan leikistään tullakseen syleilemään minua, ikäänkuin jonkun sisäisen tarpeen pakoituksesta… mikä ilo! Sitäpaitsi voi heidän suhteensa tehdä tuollaisissa tilanteissa paremmin huomioita. Yksi äidin velvollisuuksia on koettaa jo pienestä alkaen tutkia lapsiensa taipumuksia, luonnetta ja kutsumusta, jota ei mikään opettaja voi tehdä. Kaikki lapset, joita äidit ovat kasvattaneet, käyttäytyvät kauniisti ja tahdikkaasti ja tämä jo on omiaan korvaamaan luontaisen lahjakkaisuuden, jota vastoin synnynnäinen lahjakkaisuus ei koskaan voi korvata sitä, mitä miehet oppivat äideiltään. Nämä erilaisuudet miehissä tulevat näkyviin salongeissakin; jonkun nuoren miehen tavasta olla ja käyttäytyä voi heti päättää, näkyykö siinä naisellisen vaikutuksen jälkiä vai ei. Miksi siis riistää lapsilta sellaista etua? Kuten näet tuottaa velvollisuuksieni täyttäminen minulle kallisarvoisia ilonaiheita.

Armandista tulee, siitä olen aivan varma, mitä erinomaisin virkamies, kunnollisin päällysmies, tunnollisin edustaja, mitä ikinä voi ajatella; jota vastoin pikku Renéstäni tulee maailman rohkein, taitavin ja samalla kavalin merimies. Tuolla pikku veitikalla on teräksinen tahto; hän saa aina kaikki, mitä hän tahtoo, hän osaa käyttää tuhansia koukkuja päästäkseen päämääräänsä ja jos ei tuhatta tepsi, keksii hän vielä tuhatensimäisen. Sensijaan että rakas Armandini levollisesti mukautuu asiain menoon tutkistellen niiden syitä ja vaikuttimia, niin Renéni riehuu, ponnistaa, keksii, tekee laskelmia ja löytää lopuksi jonkun heikon liitoksen; jos hän saa siihen vain veitsenteränkään työnnetyksi, mahduttaa hän siitä sisälle pian myös omat pikku vaununsa. Mitä Naïsiin tulee, niin on hän siinä määrin itseni kaltainen, että en näe mitään eroa hänen ja itseni välillä. Ah, rakkaani, kuinka on hauskaa laitella somaksi tuota rakasta pikku tyttöä; minä palmikoin ja kiharoin hänen tukkaansa ja punon heleimmät rakkauden-unelmani hänen kutreihinsa; tahdon nähdä hänet onnellisena, saakoon hän sen, joka häntä rakastaa ja jota hän rakastaa. Oi, Jumalani! Somistellessani häntä, sitoessani viheriäisiä nauhoja hänen hiuksiinsa ja pujotellessani puolikenkiä hänen pieniin suloisiin jalkoihinsa vihlaisee sydäntäni usein eräs ajatus, joka vilahtaa aivoissani ja joka melkein lyö minut tainnoksiin. Voiko kukaan määrätä tyttärensä kohtaloa! Kentiespä hän lahjoittaa rakkautensa arvottomalle, tai kentiespä hän ei koskaan saa vastarakkautta siltä, jota hän rakastaa. Usein katsellessani häntä nousevat kyyneleet silmiini. Luopua tuollaisesta suloisesta olennosta, tuollaisesta kukkasesta, ruususta, joka on kasvanut helmastamme niinkuin nuppu ruusupensaasta ja antaa se miehelle, joka ryöstää meiltä kaikki! Kolmeen vuoteen et ole kirjoittanut minulle noita kolmea sanaa: minä olen onnellinen. Olet kääntänyt ajatukseni avioliittonäytelmään, joka on jotakin kauheaa äidille, joka on niin suuressa määrin äiti kuin minä. Hyvästi; en tiedä, miksi kirjoitan sinulle, sillä sinä et ole ansainnut ystävyyttäni. Oi, vastaa minulle, rakas Louiseni!

LII.

ROUVA GASTON ROUVA DE L'ESTORADELLE.

Huvimajassa.

Kolme vuotta kestänyt vaitioloni on ärsyttänyt uteliaisuuttasi, ja sinä kysyt, minkätähden en ole kirjoittanut sinulle, rakas Renée'ni. Mutta näetkös, ei löydy mitään sanoja, ei mitään kieltä ilmaisemaan onneani; sieluillamme on kylliksi voimaa kantaa sitä, siinä kaikki parilla sanalla sanottuna! Meidän ei tarvitse tehdä pienintä ponnistusta ollaksemme onnellisia, me ymmärrämme toisemme kaikessa. Kolmen vuoden aikana ei ole pienintä soraääntä ollut tässä yhteissäveleessä, ei pienintä eroavaisuutta tunne-ilmaisuissamme, ei pienintä erimielisyyttä tahtomisessamme. Sanalla sanoen, kultaseni, näissä tuhannessa päivässä ei ole ollut ainoatakaan, joka ei olisi kantanut jotakin erikoista hedelmää, ei hetkeäkään, jota ei mielikuvitus olisi huumauksellaan sähköittänyt. Olemme vakuutettuja ei ainoastaan siitä, ettei elämämme koskaan ole käyvä yksitoikkoiseksi, vaan myös siitä, ettei siihen ehkä koskaan voi mahtua koko rakkautemme runous, joka on yhtä rikas ja vaihtelevainen kuin luonto itse. Ei, ei minkäänlaista pettymystä! Me pidämme toisistamme nyt vieläkin enemmän kuin ensimäisenä päivänä ja joka hetki keksimme uusia syitä rakastaa toisiamme. Me päätämme joka ilta, ollessamme kävelyllä päivällisen jälkeen, lähteä Parisiin katsomaan maailmaa, aivan kuin muut sanovat: me lähdemme ihailemaan Sveitsiä.

"Hyvänen aika!" huudahtaa Gaston, "siellä laitetaan sellaista ja sellaista bulevardia, la Madeleine on valmis. Täytyyhän toki käydä sitä katsomassa."

Mitä vielä! Seuraavana aamuna virumme vuoteessa pitkään ja syömme aamiaista huoneessamme, kello tulee kaksitoista, on kuuma ilma, lepäilemme hiukan; sitten hän pyytää, että antaisin hänen katsella itseäni, ja hän katselee minua aivan kuin olisin taulu; hän syventyy, unohtuu tähän katselmukseen, joka kyllä, kuten arvaat, on molemminpuolista. Silloin saamme molemmat kyyneleet silmiimme, ajattelemme ääretöntä onneamme ja vapisemme. Olen yhä edelleenkin hänen rakastajattarensa, joka merkitsee sitä, että annan sellaisen kuvan itsestäni ikäänkuin minua rakastettaisiin enemmän kuin mitä minä rakastan. Tämä on suloista petosta. Meille naisille on niin miehistä nähdä tunteen voittavan himon, nähdä kauniin hallitsijamme pysähtyvän juuri sille rajalle, mihin me toivomme hänen jäävän. Olet pyytänyt minun kuvailemaan sinulle, millainen hän on; mutta, rakas Renée, on mahdotonta piirtää rakastamansa miehen muotokuvaa; ei voi olla rehellinen. Meidän täytyy myöntää suoraan näin meidän kesken puhuen eräs omituinen ja surullinen totuus, joka on seurauksena tavoistamme: maailman miehen ja rakastetun miehen välillä on äärettömän suuri ero, se on niin suuri, että toinen ei missään suhteessa edes muistuta toista. Samalta mieheltä, joka sirokäytöksisen tanssijan tavoin osaa ottaa erittäin rakastettavan asenteen kuiskiakseen meille rakkauden sanoja lieden ääressä, voi puuttua kokonaan kaikki se salainen miellyttäväisyys, jota nainen kaipaa. Päinvastoin voi mies, joka on ruma, vailla tapoja ja jota musta vaatetus ei pue, kätkeä ulkokuorensa alle rakastajan, joka oivaltaa rakkauden sielukkuuden eikä tee itseään naurettavaksi sellaisissakaan tilanteissa, joissa me huolimatta kaikista ulkonaisista eduistamme voimme epäonnistua.

Miehessä sulautuu salaperäisellä tavalla yhteen se, mitä hän näyttää olevan, ja se, mitä hän todellisuudessa on. Löytää mies, jolla avioelämään eristäytyneenä on se synnynnäinen miellyttäväisyys, jota ei voi itselleen hankkia, jonka antiikin kuvanveistäjät ovat esilleloihtineet patsaittensa autuaissa ja siveissä avioliitoissa, tuo antautumisen raikas viattomuus, joka on vanhoissa runoelmissa ja joka alastomuudessaankin tuntuu verhoavan sielun, mies, joka toteuttaa koko tuon ihanteen, joka piilee meissä itsessämme ja kuuluu sopusointujen maailmaan ja joka on epäilemättä kaiken olevaisuuden elähdyttäjä, lyhyesti, tuo suuri kysymys, joka kaikkia naisia heidän mielikuvitteluissaan askarruttaa, saa Gastonissa elävän ratkaisunsa! Ah, rakas ystävä! En tiennyt, mitä rakkaus, nuoruus, sielukkaisuus ja kauneus toisiinsa yhtyneinä merkitsevät. Gastonissani ei ole mitään pingoitettua, hänen miellyttäväisyytensä on vaistomaista, se ilmenee luonnollisesti ja vaivattomasti. Kun vaellamme kahden metsässä, hänen kätensä kiertäessä vyötäisiäni, omani levätessä hänen olallaan ja hänen vartalonsa tukiessa minua, koskettavat päämme toisiaan ja me astumme tasaisin askelin, niin yhteenkuuluvina ja hiljaa, että vastaantulijat voisivat luulla näkevänsä yhden ainoan olennon Homeroksen kuolemattomien henkilöiden tavoin liikkuvan käytävien hiekalla. Välistä teemme pitkiä kävelymatkoja ohimenneestä sateesta vielä kosteitten lehvien alla, kun illan tullen ruohon vihreys vesihelmissä kimaltelee, sanomatta sanaakaan, vain kuunnellen putoavien pisaroiden hiljaista ääntä, nauttien punaisista värisoinnuista, joita laskeva aurinko valaa puiden latvoihin ja harmaisiin runkoihin. Silloin kohoavat ajatuksemme taivaalle kuin äänetön, epämääräinen rukous, kuin anteeksipyyntö onnemme puolesta. Väliin huudahdamme aivan yht'aikaa, kun satumme katsahtamaan jonkun äkkinäisen käänteen tekevän puistokäytävän päähän ja näemme siitä eteemme aukeavan ihanat kaukonäyt. Jospa tietäisit, mikä sulous ja syvyys on tämän pyhän luonnon keskellä vaihdetussa melkein pelokkaassa suudelmassa!… Voisi luulla, että Jumala on luonut meidät juuri täten palvelemaan häntä. Ja me palaamme kotiin yhä enemmän toisiimme ihastuneina. Tällainen kahden puolison välinen rakkaus olisi loukkaus Parisin seuramaailman tapoja vastaan, sentähden täytyy siihen antautua rakastavaisten tavoin metsän helmassa.

Gaston on, rakas ystävä, keskikokoinen, joka on tunnusmerkillistä kaikille tarmokkaille miehille; hän ei ole lihava eikä laiha, vaan hyvin kaunisvartaloinen; hänen jäsenensä ovat soreasti pyöristyneet ja hänen liikkeensä ovat notkeat ja norjat; hän hyppää ojan yli keveästi kuin hirvi. Oli hän sitten missä asennossa tahansa, on hänen olemuksessaan aina vaistomainen tasapaino, joka on harvinaista aatteen ja ajatuksen miehillä. Vaikkakin hän on ruskeaverinen, on hänellä kuitenkin hyvin valkea hipiä. Hänen tukkansa on musta kuin kivihiili ja muodostaa väkevän vastakohdan hänen otsansa ja kaulansa himmeän karvaalle värille. Hän on antanut viiksiensä ja piikkiparran kasvaa, mutta poski- ja leukaparran olen määrännyt pois; ne ovat tulleet niin tavallisiksi. Hänen pyhä köyhyytensä on varjellut häntä kaikelta siltä turmelukselta, joka yleensä tahraa nuorukaisia. Hänellä on hyvät hampaat ja rautainen terveys. Hänen eloisa katseensa vaikuttaa minuun magneettisella voimalla, se leimahtaa ja välkähtää kuin salama hänen sielunsa ryöpähtäessä. Niinkuin kaikki voimakkaat ja hyväpäiset miehet on hänkin luonteeltaan erinomaisen tasainen, joka ominaisuus varmasti hämmästyttäisi sinua, niinkuin se on hämmästyttänyt minuakin.

Olen kuullut useiden naisten tunnustuksia, jotka ovat uskoneet minulle salaisia surujaan; mutta tuollaista tahdon vaihtelevaisuutta, tuollaista levottomuutta, joka on tunnusmerkillistä miehille, jotka ovat tyytymättömiä itseensä, jotka eivät tahdo eivätkä voi vanheta, jotka alati soimaavat itseään nuoruutensa tyhmyyksistä, joiden suonissa on myrkkyä, joiden katse aina on surullinen, jotka ovat torailevia peittääkseen epäluottamustaan, jotka myöntävät meille tunnin rauhan vain epämiellyttävien aamujen hinnalla ja jotka kostavat meille oman epärakastettavuutensa sekä salassa vihaavat kauneuttamme, ei mitään näistä suruista tunne nuoruus; ne kuuluvat vain onnettomaan avioliittoon. Oi, rakas ystävä, naita Athenaïs ainoastaan nuorelle miehelle. Jospa tietäisit, kuinka minä voin nauttia tuosta alituisesta hymystä, joka vaihdellen heijastaa hienoa ja herkkää ymmärtämystä. Tuosta puhuvasta hymystä, joka suupieliin kätkee rakkauden ajatuksia, mykkiä kiitollisuuden ilmauksia ja joka luo ikäänkuin sillan menneiden ja nykyisten riemujen välille! Ei mikään jää meiltä unohduksiin. Mitättömimmätkin pikkuseikat olemme tehneet onnestamme osallisiksi: koko luonto on meistä kuin elävä olento, kaikki puhuu meille näissä hurmaavissa metsissä. Vanha sammaltanut tammi portinvahdin majan luona tien varrella muistuttaa meille siitä, kuinka me kerran väsyneinä istuuduimme sen siimekseen ja kuinka Gaston siinä selitti minulle jalkaimme juuressa olevia sammaleita, kertoi minulle niiden historian ja kuinka me sitten näistä sammaleista johduimme tieteisiin, kävimme kaikki ne läpi rientäen henkemme siivillä aina maailman loppuun asti. Meidän sieluissamme on jotakin niin veljellistä, että melkein luulen, että ne ovat saman teoksen eri painoksia. Huomaat, että olen käynyt kirjalliseksi. Meillä on molemmilla tapa tai kyky katsoa jokaista asiaa koko laajuudessaan, tehdä siitä tarkat huomiot ja tämä olioiden puhtaan sisäisen tarkoituksen keksiminen ja paljastaminen toisillemme on meille aina uutena ilon lähteenä. Olemme tulleet siihen, että pidämme tätä henkistä yhteis-ymmärrystäkin jonkinlaisena keskinäisen rakkauden todistuksena; jos se joskus särkyisi, olisi se meille samaa kuin muissa avioliitoissa uskottomuus.

Vaikkakin elämäni täten on täynnä huvituksia, on se samalla myös hyvin työteliäs. Tiedä ensinnäkin, rakkaani, että Louise-Armande-Marie de Chaulieu siivoaa itse huoneensa. En voisi koskaan suostua siihen, että joku palkattu apulainen, joku vieras vaimo tai tyttö saisi tutustua huoneeni salaisuuksiin. Pyhä hartauteni ulottuu pienimpiin pikkukapineihin asti, jotka ovat rakkauden suitsutukselleni tarpeellisia. Se ei ole mustasukkaisuutta, vaan itsekunnioitusta. Järjestän huoneeni niin huolellisesti kuin ainoastaan nuori rakastunut nainen voi ympäristöään vaalia. Olen aivan turhantarkka niinkuin joku vanhapiika. Pukukammioni onkin siksi ihastuttava budoari, eikä mikään romukoppi. Olen ottanut huomioon kaiken ja kaikki on paikoillaan. Herrani ja hallitsijani voi astua sinne sisään minä hetkenä hyvänsä, ilman että pienin epämieltymyksen, hämmästyksen tai pettymyksen tunne pääsee hänen katsettaan sumentamaan; kukat, hajuvesituoksut, sirous ja aistikkaisuus, kaikki on siellä omiaan hurmaamaan aisteja ja silmiä. Aamulla anivarhain vielä hänen nukkuessaan nousen jo, ilman että hän siitä tietää, ja hiivin tuohon pukukammioon, jossa äitini kokemuksen opastamana poistan unen jäljet kasvoiltani kylmillä vesihuuhteluilla. Sillä nukkuessamme iho, joka ei saa tarpeeksi kiihoitusta, toimii huonosti, lämpenee, verhoutuu ikäänkuin jonkinlaiseen sumuun, ikäänkuin erikoiseen ilmakehään. Vettä pursuava sieni tekee naisen raikkaaksi kuin nuoren tytön. Siinä ehkä vedestä kohoavan Venuksen tarun selitys. Vesi antaa hipiälleni aamuruskon suloisen heleyden; sitten suin tukkani, pirskoitan hyväntuoksuisia aineita hiuksiini ja tämän huolellisen aamuvalmistuksen jälkeen hiivin takaisin kuin käärme, jotta hallitsijani herätessään näkisi minut säteilevänä kuin kevätpäivä. Hän on ihastuksissaan siitä vasta puhjenneen kukan raikkaudesta, joka minusta uhoaa, voimatta lähemmin selittää miksi. Myöhemmin kuuluu päiväpukeutumiseni kamarineitsyen tehtäviin ja se tapahtuu erikoisessa pukeutumissalongissa. Kuten voit arvata, pukeudun myös erikoisesti yötä varten. Täten siis pukeudun herraa puolisoani varten kolme tai neljä kertaa vuorokaudessa; mutta tämä, rakkaani, muistuttaa eräitä toisia muinaisajan myyttejä.

Meillä on myöskin työmme. Kukkamme, ansarimme ja puumme ovat erityisen huolenpitomme alaisia. Me olemme aivan täydellä todella kasvientutkijoita ja rakastamme intohimoisesti kukkia; Huvimaja on aivan kokonaan kukkien peitossa. Nurmimattomme ovat aina viheriäisiä, pensas-aitamme ovat yhtä huolellisesti hoidettuja kuin konsanaan kaikkein rikkaimman pankkiirin puutarhoissa. Ei mikään olekaan niin kaunis kuin meidän puistomme. Me olemme äärettömästi ihastuneita hedelmiin, ja me vaalimme hellästi persikkojamme, taimilavojamme, säleistöjamme ja kuontalon muotoon leikattuja puitamme. Mutta sen varalta, että nämä maalaistehtävät eivät riittäisi tyydyttämään ihaillun puolisoni henkistä puolta, olen neuvonut häntä täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa valmistamaan lopulliseen kuntoonsa muutamia niistä näytelmäkappaleista, joita hän aloitteli kurjuutensa päivinä ja jotka todellakin ovat kauniita. Tällainen kirjallinen työ on ainoa, jonka voi jättää lepäämään ja sitten jälleen ottaa käsille, sillä siihen tarvitaan pitkäaikaista ajatustyötä, eikä se sentään vaadi sellaista sorvailua kuin tyyli. Kaksinpuhelua ei voi kirjoittaa milloin tahansa, siihen tarvitaan herätteitä, yhteenvetoja, mieleenjuohtumia, joita mielikuvitus puhkoo ilmoille niinkuin kasvit kukkia ja joita helpommin saa niitä odottamalla kuin niitä etsimällä. Minusta tuollainen ajatusten metsästäminen on hauskaa, se sopii minulle. Minä olen Gastonin työapulainen enkä siis luovu hänestä koskaan, en edes silloin, kun hän retkeilee mielikuvituksen aavoilla kentillä. Arvaatko nyt, miten kulutan talvi-illat? Meitä on niin helppo palvella ja palvelijamme ovat niin erinomaisia, että koko avioliittomme aikana ei meidän ole tarvinnut sanoa heille ainoatakaan moitteen sanaa, ei antaa ainoata huomautusta. Kun heiltä on kyselty meistä, ovat he olleet kyllin nokkelia keksiäkseen harhaan vieviä vastauksia; he ovat uskotelleet ihmisille, että me olemme heidän matkoilla olevan isäntäväkensä seuraneiti ja sihteeri; ollen varmoja siitä, ettei heiltä koskaan kielletä mitään, eivät he koskaan mene ulos pyytämättä lupaa; sitäpaitsi ovat he onnellisia, ja he näkevät ja ymmärtävät, ettei heidän asemansa muuksi muutukaan muuten kuin mahdollisesti heidän omien vikojensa vuoksi. Ylijäämän hedelmistä ja vihanneksista annamme me puutarhurin myydä. Karjakko, joka hoitaa maitotalouttamme, menettelee samoin maidon, kerman ja tuoreen voin kanssa. Ainoastaan kaikkein kauneimmat luonnontuotteet pidämme itse. Palveluskuntamme on hyvin tyytyväinen voitto-osuuteensa ja me olemme vallan ihastuneita tähän yltäkylläisyyteen, jollaista ei millään varoilla voida tai osata hankkia tuossa hirvittävässä Parisissa, jossa kauniit persikat maksavat sadan frangin koron kappale. Kaikella tällä, rakas ystävä, on eräs tarkoitus: minä tahdon olla Gastonin koko maailma; maailma on hupainen, miehelläni ei sentähden saa olla ikävä tässä yksinäisyydessä. Luulin jo silloin olevani mustasukkainen, kun minua rakastettiin ja kun annoin rakastaa itseäni; mutta nyt tunnen todella rakastavan naisen mustasukkaisuutta, sanalla sanoen, oikeaa mustasukkaisuutta. Senpätähden jokainen katse, jossa vain vainuankin välinpitämättömyyttä, saa minut värisemään. Aina vähän väliä sanon itselleni: Jos hän ei enää rakastaisikaan minua?… ja puistatukset käyvät läpi ruumiini. Oi, hänen edessään olen aivan kuin kristityn sielu Jumalansa edessä.

Voi, oma Renéeni, minulla ei edelleenkään ole lapsia! Se hetki on epäilemättä vielä tuleva, jolloin tarvitaan isän- ja äidintunteita tämän lymypaikan elähyttämiseksi; jolloin me haluaisimme molemmat nähdä pieniä hameita ja mekkoja, ruskeita tai vaaleita päitä vilahtelevan ja juoksentelevan läpi noiden pensas-aitojen ja noilla kukkaisilla poluilla. Oi millaisia luonnottomia hirviöitä ovatkaan kukat, jotka eivät kanna hedelmää! Sinun kauniin perheesi muisto pistää sydämeeni. Minun elämäni on supistunut, jota vastoin sinun on avartunut, säteillyt ulospäin. Rakkaus on syvästi itsekästä, jota vastoin äitiys pyrkii monistamaan tunteitamme. Tunsin syvästi tämän erilaisuuden lukiessani sinun hyvää, hellää kirjettäsi. Onnesi herätti kateuttani, kun näin sinun elävän kolmessa sydämessä! Niin, sinä olet onnellinen: sinä olet viisaasti täyttänyt yhteiskunnallisen elämän lait, jota vastoin minä olen kaiken ulkopuolella. Ainoastaan lapset, jotka rakastavat ja joita itse rakastaa, voivat lohduttaa naista hänen kauneutensa kadotessa. Olen kohta kolmenkymmenen vuotias ja tällä ijällä alkaa naisen sielussa hirvittävä valitus. Joskin vielä olen kaunis, näen kuitenkin jo naisellisen elämän rajat; ja mitä minusta sitten tulee? Kun minä olen neljänkymmenen vuotias, ei hän ole vielä niin vanha, hän on vielä silloin nuori, ja minä olen vanha. Tämän ajatuksen kalvaessa sydäntäni saatan maata tuntikausia hänen jaloissaan ja vannottaa häntä, että hän heti, kun hän vain tuntee rakkautensa minua kohtaan vähenevän, sanoisi sen minulle. Mutta hän on lapsi, hän vannoo, ikäänkuin hänen rakkaudellaan ei koskaan olisi mitään loppua, ja hän on niin kaunis, että… sinä ymmärrät, minä uskon häntä. Hyvästi, armas enkeli. Vierähtäneekö jälleen vuosia, ennenkuin taas kirjoitamme toisillemme? Onni on yksitoikkoinen ilmaisumuodoissaan; siitä syystäköhän tämän vaikeuden huomioon ottaen Dante rakastavien sielujen mielestä on vielä suurempi Paratiisissaan kuin Helvetissään! Minä en ole mikään Dante, olen ainoastaan ystäväsi enkä tahdo ikävystyttää sinua. Mutta sinä, sinä voit kyllä kirjoittaa minulle, sillä sinulla on lapsissasi vaihteleva ja yhä kasvava onni, jota vastoin minun… Älkäämme puhuko enää siitä, lähetän sinulle tuhat hellää suudelmaa.

LIII.

ROUVA DE L'ESTORADELTA ROUVA GASTONILLE.

Rakkahin Louise, olen yhä uudestaan ja uudestaan lukenut kirjeesi ja mitä enemmän siihen syvennyn, sitä enemmän vie silmissäni lapsi sinussa voiton naisesta; sinä et ole muuttunut, unohdat, mitä olen sanonut sinulle tuhatta kertaa: rakkauden on yhteiskunta-elämä varastanut luonnontilalta; se on niin ohimenevää laatua luonnossa, että yhteiskunnankaan apukeinot eivät voi muuttaa sen alkeellisinta luonnetta; mutta kaikki jalot sielut koettavat tehdä miehen tuosta lapsesta; mutta silloin rakkaudesta tulee, omien sanojesi mukaan, luonnoton hirviö. Yhteiskunta, kultaseni, on tahtonut olla hedelmällinen. Asettamalla kestävät tunteet luonnon hetkellisen hurmauksen sijaan on se luonut suurimman inhimillisen laitoksen, mikä on olemassa: perheen, tuon ikuisen yhteiskuntaperustan. Se on tälle luonnolleen uhrannut niin miehen kuin naisen, sillä, älkäämme erehtykö tässä suhteessa, perheen isä antaa toimeliaisuutensa, voimansa, kaikki etunsa vaimolleen. Eikö juuri nainen saa nauttia kaikista hänen uhrauksensa tuloksista? Eikö ylellisyys, rikkaus ole melkein yksinomaan häntä varten? Hänen hallussaan on kodin kunnia ja komeus, sen viihtyisyys ja kukoistus. Oi, enkelini, taaskin otat elämän aivan väärältä kannalta. Olla ihailun esineenä voi kelvata nuorten tyttöjen keväthaaveilun aiheeksi, mutta se ei ole laisinkaan paikallaan naiselle, joka on puoliso ja äiti. Ehkäpä kyllä tyydyttää naisen turhamaisuutta tietää, että hän voi tehdä itsensä ihailluksi. Mutta jos tahdot olla puoliso ja äiti, niin palaa Parisiin. Salli minun vielä kerran toistaa, että sinä menet perikatoon onnen vuoksi, niinkuin toiset menevät perikatoon onnettomuuden vuoksi. Sellaiset asiat, jotka eivät väsytä, niinkuin hiljaisuus, leipä, ilma, ovat moitteettomia, sentähden että ne eivät maistu miltään; jota vastoin hyvältä maistuvat asiat, jotka kiihoittavat halujamme, lopuksi kyllästyttävät. Kuule minua, lapseni! Vaikkakin minua nyt rakastaisi mies, jota kohtaan minussa heräisi samanlainen rakkaus kuin mitä sinä tunnet Gastonia kohtaan, niin pysyisin uskollisena rakkaille velvollisuuksilleni ja suloiselle perheelleni. Äitiys, enkelini, on naisen sydämelle yksinkertainen, luonnollinen, hedelmääkantava, pohjaton voima, se kuuluu elämän suuriin alkuvoimiin. Muistan, että eräänä päivänä neljätoista vuotta sitten keksin uhrautuvaisen alttiuden ja tartuin siihen kiinni niinkuin haaksirikkoinen tarrautuu laivansa mastoon epätoivoissaan; mutta kun nyt muistelen koko mennyttä elämääni, niin valitsisin vieläkin tämän saman tunteen elämäni ohjeeksi, sillä se on sittenkin varmin ja hedelmällisin kaikista. Sinun elämäsi esimerkki, joka perustuu julmalle, vaikkakin sydämen runouden verhoon peitetylle itsekkäisyydelle, on vain vahvistanut minua tässä päätöksessä. En enää koskaan ole tämän jälkeen puhuva sinulle mitään näistä asioista, mutta tämän viimeisen kerran täytyi minun vielä sanoa se sinulle huomattuani, että onnesi kestää pahimmankin koetuksen.

Sinun maalais-elämäsi, joka on ollut mietiskelyni aiheena, on saanut minut tekemään erään toisenkin havainnon, joka minun täytyy kertoa sinulle. Elämämme on niin ruumiiseen kuin sydämeen nähden kokoonpantu eräistä säännöllisistä liikunnoista. Jokainen kohtuuttomuus tämän koneiston toiminnassa aiheuttaa riemun tai tuskan tunteen; mutta niin riemu kuin tuskakin on luonteeltaan ohimenevää sielun kuumetta, sentähden että sitä on mahdoton kauan kestää. Tehdä kohtuuttomuus koko elämänsä sisällöksi, eikö se ole sairaloista! Sinä elät sairasta elämää, kun alati pysytät intohimon asteella tunteen, jonka avioliitossa tulisi muuttua tasaisesti kannattavaksi ja puhtaaksi voimaksi. Niin, enkelini, nyt todella tunnen sen, kodin kunnia on juuri tuossa levollisuudessa, tuossa syvässä molemminpuolisessa ymmärtämyksessä, tuossa myötä- ja vastoinkäymisen keskinäisessä jakamisessa, josta tehdään niin paljon pilaa. Oi, kuinka ylväs onkaan tuo vastaus, jonka herttuatar de Sully, suuren Sullyn puoliso antoi silloin, kun hänelle kerrottiin, että hänen miehensä, niin vakavalta kuin hän muuten näyttikin, ei epäröinyt pitää rakastajatarta: — "Syy on aivan yksinkertainen", vastasi hän, "minä olen talon kunnia ja minua surettaisi suuresti, jos minun siellä tulisi näytellä ilonaisen osaa." Ollen enemmän hekumallinen kuin hellä tahdot sinä olla yht'aikaa puoliso ja rakastajatar. Sinulla on Héloïsen sielu ja Pyhän Theresan aistillisuus ja niinpä sinä antaudut lakien pyhittämiin harhaannuksiin, sanalla sanoen, sinä alennat ja turmelet avioliittolaitosta. Niin, sinä, joka tuomitsit minua niin ankarasti silloin, kun minä sinun mielestäsi näytin epämoraaliselta taatessani itselleni heti avioliittoni alussa onnen mahdollisuudet, sinä ansaitset nyt vuorostasi ne nuhtelut, jotka sinä silloin kohdistit minuun, sentähden että käytät kaikki vain omaksi hyväksesi. Ajattelehan toki! Sinä tahdot alistaa sekä luonnon että yhteiskunnan oikkujesi orjaksi! Sinä pysyt entiselläsi etkä kehity siksi, miksi naisen pitäisi tulla; sinä säilytät edelleenkin nuoren tytön häikäilemättömän tahdon ja vaatimukset ja sovellutat intohimoosi mitä tarkimpia ja laskevaisimpia suunnitelmia; etkö myykin kovin kalliista sulojasi? Kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä huolimatta pidän sinua hyvin epäileväisenä. Oi, rakas Louise, jospa voisit tuntea, kuinka ihanaa se työ on, jonka äidit kohdistavat itseensä ollakseen hyviä ja helliä koko perhettään kohtaan! Luonteeni riippumattomuus ja ylpeys on sulanut lempeäksi kaihomielisyydeksi, jonka äidinriemut taas ovat hälventäneet runsaasti palkitsemalla minua siitä. Jos aamu on ollutkin vaikea, on ilta oleva puhdas ja pilvetön. Pelkäänpä, että sinun elämässäsi on käyvä aivan päinvastoin.

Luettuani kirjeesi rukoilin Jumalaa, että hän antaisi sinut yhdeksi päiväksi jälleen tänne meidän keskuuteemme, jotta mielesi taas kääntyisi kaipaamaan perhettä ja sen suunnattomia, alituisia, ikuisia iloja, ikuisia sentähden, että ne ovat tosia, yksinkertaisia ja luonnollisia. Mutta voi, mitä mahtaa minun järkeni vialle, josta sinä itse nautit! Kyyneleet silmissä kirjoitan sinulle nämä viimeiset sanat. Luulin todellakin, että tämä monia kuukausia kestänyt aviorakkaus olisi saattanut sinut järkiisi kyllästyttämällä sinua; mutta näen nyt, että olet kyllästymätön, ja surmattuasi rakastajan surmaat vielä lopuksi itse rakkaudenkin. Hyvästi, rakas harhaantunut sielu, olen sinun suhteesi jo aivan epätoivoinen, koskapa sekin kirje, jolla toivoin voittavani sinut yhteiskunta-elämälle kuvailemalla sinulle perheonneani, ainoastaan vei sinut oman itsenäisyytesi ihasteluun. Niin, sinä itse olet rakkautesi alku ja loppu ja sinä rakastat Gastonia paljon enemmän itsesi vuoksi kuin hänen vuoksensa.