LIV.
20 p:nä toukokuuta.
Renée, onnettomuus on tullut; ei, se on lyönyt alas Louise-raukkaasi nopeasti kuin salama, ja sinä ymmärrät minut, onnettomuuteni on epäily. Varmuus olisi kuolemani. Toissapäivänä ensimäisen aamupukeutumiseni jälkeen etsin Gastonia kaikkialta lähteäkseni hänen kanssaan hiukan kävelylle ennen aamiaista, mutta en löytänyt häntä. Menin talliin ja näin hänen tammansa aivan yltä päältä hiessä; tallipoika paraillaan veitsen avulla kuori sen päältä suuria vaahtokasoja ennen kuin hän ryhtyi sitä kuivaamaan. — "Kuka kumma on saattanut Fedeltan tuohon kuntoon?" kysyin minä — "Herra itse", vastasi poika. Huomasin, että tamman polventaipeissa oleva loka oli Parisin kaduilta kotoisin, se nimittäin on aivan toisenlaista kuin maantien loka. — Hän on ollut Parisissa, ajattelin minä. Tämä ajatus herätti sydämessäni eloon tuhatta muuta ja kaikki vereni syöksähti sinne. Lähteä Parisiin sanomatta minulle sanaakaan, valita juuri se hetki, jolloin jätän hänet yksin, rientää sinne suin päin ja palata sellaisella kiireellä, että Fedelta on melkein ajettu piloille!… Epäily puristi minua hirvittävillä pihdeillään niin, että se melkein salpasi minulta hengityksen. Etäännyin muutamia askeleita ja vaivuin penkille koettaen saada takaisin kylmäverisyyteni. Tässä tilassa yllätti minut Gaston kalpeana ja pelästyneenä hiukan, siltä ainakin tuntui, sillä hän sanoi minulle: "Mikä sinua vaivaa?" niin hätäisesti ja niin levottomalla äänellä, että minä nousin seisomaan ja tartuin hänen käsivarteensa; mutta en saanut suustani sanaakaan ja minun täytyi jälleen istuutua; silloin nosti hän minut syliinsä ja kantoi minut vierashuoneeseen, joka oli vain parin askeleen päässä ja jonne kaikki pelästyneet palvelijammekin riensivät jälessä; mutta Gaston viittasi heitä poistumaan. Kun olimme jääneet kahden, jaksoin mitään sanomatta mennä makuuhuoneeseemme, jonne sulkeuduin saadakseni itkeä rauhassa. Gaston odotti liki kaksi tuntia oven ulkopuolella kuunnellen nyyhkytystäni ja tehden tavan takaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä minulle kysymyksiä, joihin en kuitenkaan vastannut mitään.
"Tulen teidän näkyviinne vasta sitten, kun silmäni eivät enää ole punaiset eikä ääneni enää vapise", sanoin vihdoin. Tämä teidän sai hänet syöksymään ulos talosta. Huuhtelin silmäni kylmällä vedellä, vilvoittelin kasvojani, ja kun makuukamarimme ovi aukeni, näin hänet edessäni; hän oli palannut takaisin ilman, että olin kuullut hänen askeliaan. — "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän minulta. — "Ei mikään", vastasin hänelle. "Näin vain Parisin katulokaa Fedeltan väsyneissä taipeissa, enkä voinut ymmärtää, kuinka sinä saatoit lähteä sinne ilmoittamatta minulle mitään; mutta olethan vapaa." — "Noin rikollisten epäilystesi rangaistukseksi olet vasta ylihuomenna saava tietää, minkätähden sinne lähdin", vastasi hän.
"Katso minuun", sanoin hänelle. Upotin silmäni hänen silmiinsä; ikuisuus kohtasi ikuisuuden. Ei, minä en nähnyt hänessä mitään sellaista pilveä, jonka uskottomuus jättää sieluun ja joka himmentää silmäterien puhtauden. Olin tulevinani rauhalliseksi, vaikkakin yhä vielä olin levoton. Miehet osaavat yhtä hyvin kuin mekin pettää ja valehdella! Sitten emme enää luopuneet toistemme läheisyydestä. Oi, rakas ystävä, katsellessani häntä tunsin selvästi, että olin auttamattomasti, ikuisiksi ajoiksi sidottu häneen. Koko sieluni vavahti, kun hän saapui luokseni jätettyään minut silmänräpäyksen ajaksi yksin! Elämäni kuuluu hänelle eikä itselleni. Olen julmalla tavalla saanut todistaa julman kirjeesi vääräksi. Tunsinko koskaan tällaista riippuvaisuuden tunnetta tuon jumalallisen espanjalaisen seurassa, jolle minä olin samaa, mitä tuo julma lapsi nyt on minulle? Kuinka minä vihaankaan tuota tammaa! Millaisen tyhmyyden teinkään hankkiessani hevosia! Mutta Gastonilta täytyy lyödä jalat alta pois tai sulkea hänet sisälle huvilaan. Tällaiset tuhmat ajatukset askarruttivat mieltäni; siitä jo voit arvata, kuinka järjetön olin. Jos kerran rakkaus ei ole kyennyt kytkemään häntä, ei mikään mahti maailmassa voi pidättää miestä, jolla on ikävä. — "Ikävystytänkö sinua?" kysyin häneltä äkkiarvaamatta. — "Miten sinä kiusaat itseäsi aiheettomasti", vastasi hän luoden minuun lempeää myötätuntoa ilmaisevan katseen. "En ole koskaan rakastanut sinua niin paljon kuin nyt." — "Jos se on totta, jumaloitu enkelini," vastasin minä, "niin anna minun myydä Fedelta." — "Myy!" sanoi hän. Tämä sana musersi minut, oli kuin olisi Gaston sanonut: Sinä yksin olet täällä rikas, minulla ei ole mitään, minun tahtoani ei ole olemassa. Ja vaikka hän ei niin olisi ajatellutkaan, uskoin joka tapauksessa, että hän ajatteli niin ja jälleen jätin hänet mennäkseni levolle: yö oli tullut.
Oi, Renée, yksinäisyydessä valtasi minut tuo kaikkituhoisa itsemurhan-ajatus. Nämä valiopuutarhat, tämä tähtikirkas yö, tämä viileys, joka lähettää luokseni tuoksuvain kukkain vienoja leyhkiä, laaksomme, kukkulamme, kaikki tuntui minusta autiolta ja synkältä, mustalta ja kylmältä. Olin ikäänkuin kammottavan kuilun pohjalla, käärmeiden ja myrkyllisten kasvien keskellä, en nähnyt enää Jumalaa taivaassa. Sellainen yö vanhettaa naisen. "Ota Fedelta, ratsasta Parisiin", sanoin hänelle seuraavana päivänä; "emme myykään sitä; minä rakastan tuota hevosta, sentähden että se kantaa sinua!" Hän ei kuitenkaan antanut äänensävyni, jossa tuntui peitetyn sisäisen raivon väre, pettää itseään, — "luottamusta!" vastasi hän ojentaen minulle kätensä niin jalolla liikkeellä ja luoden samalla minuun niin ylevän katseen, että tunsin itseni vallan nolatuksi. — "Olemmepa me kovin pikkumaisia!" huudahdin minä. — "Ei, sinä rakastat minua, siinä kaikki", sanoi hän painaen minut rintaansa vasten. — "Lähde vain Parisiin ilman minua", sanoin minä antaen hänen täten ymmärtää, että heitin pois kaikki epäluulot. Hän lähtikin sinne, vaikka minä luulin, että hän jäisi kotiin.
En voi kuvailla, miten kärsin. Olemuksessani oli jokin toinen minä, jonka olemassaolosta en siihen asti ollut tiennyt mitään. Ensinnäkin ovat tällaiset kohtaukset, rakas ystävä, rakastavalle naiselle sanoin kuvaamattoman traagillisia ja juhlallisia, koko elämä välähtää eteemme siinä silmänräpäyksessä eikä silmä tavoita mitään taivaanrantaa; ei mitään on kaikki, katse on kokonainen kirja, sana voi olla täynnä jäälauttoja, huulien liikahdus voi sisältää kuolemantuomion. Odotin, että hän kääntyisi takaisin, sillä enkö ollut näyttäytynyt hänelle tarpeeksi jalona ja suurena? Kiipesin huvilan korkeimpaan torniin ja seurasin katseillani hänen matkaansa. Ah, rakas Renée, näin hänen häipyvän silmistäni hurjaa kyytiä. — "Miten kiire hänellä on!" sanoin tahtomattani itsekseni. Kun sitten jäin yksin, vaivuin jälleen oletusten ja aavistelujen helvettiin, epäilysteni myrskypyörteeseen. Aika ajoin tuntui minusta kuin olisi varmuus siitä, että olin tullut petetyksi, vallan lohdullista tähän epäilyn kamaluuteen verraten! Epäily on kaksintaistelua oman itsemme kanssa ja siinä taistelussa iskemme itseemme pelottavia haavoja. Kuljin edestakaisin puistokäytävillä, palasin takaisin huvilaan ja lähdin taas ulos kuin mielipuoli. Gaston oli ratsastanut pois kello seitsemän, mutta hän palasi tältä retkeltään vasta kello yksitoista, ja kun matka Parisista Saint Cloud'n puiston ja Boulogne-metsän kautta kestää noin puoli tuntia, on selvää, että hän oli viipynyt perillä kolme tuntia. Hän tuli voitonriemuisen näköisenä ja ojensi minulle kultakahvalla varustetun kimmopihkaisen ratsupiiskan. Olin ollut pari viikkoa ilman ratsupiiskaa; omani oli vanha, kulunut ja risainen. — "Vai niin, tämän asian vuoksiko sinä siis olet rääkännyt minua?" sanoin minä ja katselin ihaillen tuota hienotekoista ja kallisarvoista kappaletta, jonka päähän oli kiinnitetty suitsutusastia. Sitten tajusin, että tämä lahja kätki uuden petoksen; mutta kuitenkin heittäydyin heti hänen kaulaansa lempeästi nuhdellen häntä siitä, että hän tuollaisen pikku seikan vuoksi oli raskinut aiheuttaa minulle niin julmia tuskia. Hän luuli olevansa hyvin kavala. Huomasin sen hänen ryhdistään, katseestaan; ne heijastivat tuollaista sisällistä iloa, jollaista tuntee silloin, kun petos onnistuu; sielustamme lähtee ikäänkuin jonkinlainen hohde, kekseliäisyytemme säteilee sieltä väkisin esiin kuvastuen kasvonpiirteistämme ja ulottaen värähdysaaltonsa ruumiin liikkeisiimme. Ihaillessani tätä kaunista koruesinettä kysäisin häneltä samassa, kun silmämme osuivat toisiinsa: — "Kuka on tehnyt tämän taideteoksen?" — "Muuan taiteilija-ystävistäni." — "Vai niin ja Verdier on laatinut sen lopulliseen kuntoonsa", lisäsin nähdessäni tämän kauppiaan nimen kaiverrettuna ratsupiiskaan. Gaston on tosiaan säilynyt hyvin lapsellisena: hän punastui. Upotin hänet hyväilyihini senvuoksi, että hän noin ujosteli ja häpesi pettää minua. Tekeydyin aivan viattomaksi, ja hän mahtoi luulla, että kaikki oli jälleen entisellään.
23 p:nä toukokuuta.
Kello kuusi seuraavana päivänä pukeuduin ratsastuspukuuni ja kello seitsemän olin Verdier'n luona, jossa näin useita samanmallisia ratsupiiskoja. Muuan kauppa-apulaisista tunsi minun ratsupiiskani, jota näytin hänelle. — "Möimme sen eilen eräälle nuorelle herralle", sanoi hän. Ja siitä kuvauksesta, jonka hän antoi Gaston-rakkaristani, tunsin hänet heti; ei ollut enää vähintäkään tilaa epäilylle. En voi kuvailla sinulle sitä sydämentykytystä, joka oli halkaista rintani tällä Parisin matkalla ja sinä lyhyenä hetkenä, jolloin elämäni ratkaistiin. Palasin kotiin kello puoli kahdeksan ja Gaston tapasi minut aamupukuuni puettuna säteilevänä ja pettävän huolettomana kävelemässä; olinkin varma siitä, ettei mikään voinut kavaltaa äskeistä retkeäni; olin uskonut salaisuuden ainoastaan vanhalle Philippelle.
"Gaston", sanoin minä kävellessämme lampemme ympäri, "olen kyllin teräväsilmäinen nähdäkseni eron ainoalaatuisen ja yhtä ainoaa henkilöä varten rakkaudella tehdyn taideteoksen ja sellaisen työn välillä, joka tulee tehdastyöpajasta."
Gaston kalpeni ja loi minuun pitkän tarkastelevan silmäyksen, kun annoin hänelle tuon pelottavan todisteen. — "Ystäväni", jatkoin, "se ei ole mikään ratsupiiska, vaan varjostin, jonka taakse kätkette jonkun salaisuuden."
Senjälkeen, rakas ystävä, sallin itselleni tuon julman nautinnon nähdä hänen takertuvan kaikkiin mahdollisiin valheen silmukoihin ja petoksen sokkeloihin, ilman että hän pääsi niistä selviämään. Turhaan koetti hän kaikenlaisilla keikauksilla kiivetä pelastavalle muurille, hänen oli pakko jäädä alas maahan ankaran vastustajansa edessä, joka kuitenkin lopulta suostui rupeamaan petetyksi. Tämä kohteliaisuus minun puoleltani tuli kuitenkin liian myöhään, kuten aina tuonlaatuisissa kohtauksissa. Olin tehnyt virheen, josta äitini oli koettanut varoittaa. Paljastaessani mustasukkaisuuteni olin antanut aihetta sotaan ja sotajuoniin Gastonin ja minun välillä. Rakas ystävä, mustasukkaisuus on koko olemukseltaan tuhma ja raaka. Päätin siis kärsiä kaikessa hiljaisuudessa, vakoilla, saada varmuutta ja sitten lopettaa välini Gastonin kanssa tai tyytyä onnettomuuteeni; muuta mahdollisuutta ei ole olemassa hyvin kasvatetuille naisille. Mitä salaa hän minulta? Sillä hänellä on jokin salaisuus. Tämä salaisuus koskee jotakin naista. Onko se joku nuoruudenhairahdus, jota hän häpeää? Mitä se on? Tämä mitä, rakas ystävä, loimuaa neljällä tulikirjaimella edessäni kaikkialla. Luen kaiverrettuna tuon onnettoman sanan lampeni vesipeilistä, se häämöttää vastaani metsän puista pensasaidan lomitse, näen sen taivaan pilvissä, katossa, pöydässä, mattojeni kukissa. Unessa huutaa joku ääni minulle: — Mitä? Tästä aamusta alkaen on elämässämme eräs julma ja salainen mielenkiintopiste, ja minua kalvaa katkerin tunne, mikä koskaan voi kohdata naissydäntä: kuulua miehelle, jota epäilee uskottomaksi. Oi, rakas ystävä, tämä elämä on nyt yht'aikaa helvetti ja paratiisi! Minulle, pyhän jumaloimisen esineelle, oli tähän asti vielä tuo tulipätsi tuntematon.
"Ah, sinähän toivoit kerran pääseväsi kärsimyksen pimeään ja palavaan palatsiin!" sanoin itselleni. "No hyvä, pahat henget ovat kuulleet tuon kohtalokkaan vaarallisen toivomukseni: astu siis sisään, onneton!"
30 p:nä toukokuuta.
Tuohon päivään asti oli Gaston työskennellyt löyhästi ja huolettoman herkuttelevasti niinkuin ainakin rikas taiteilija, joka hyväilee teostaan, mutta siitä lähtien on hän tehnyt työtä niinkuin kirjailija, joka elää kynästään. Hän käyttää kirjalliseen työhön neljä tuntia päivästä lopettaakseen kaksi näytelmäkappaletta.
"Hän tarvitsee rahaa!" Joku sisäinen ääni kuiskasi minulle tämän. Hän ei tuhlaa juuri ollenkaan; ja kun me elämme kaikenpuolisessa luottamussuhteessa keskenämme, ei hänen työhuoneessaan ole ainoatakaan sopukkaa, jota eivät minun silmäni ja sormeni voisi tutkia. Hänen menonsa eivät vuodessa nouse edes kahteentuhanteen frangiin. Ja minä tiedän, että hänelle on kertynyt rahaa kaikkiaan kolmekymmentätuhatta frangia, joita hän pitää eräässä laatikossa. Keskellä yötä, kun hän nukkui, hiivin katsomaan, olisiko tuo summa vielä tallella. Mikä jääkylmä puistatus kävikään ruumiini läpi huomatessani, että laatikko oli tyhjä! Samalla viikolla huomasin, että hän käy noutamassa itselleen kirjeitä Sévres'ista; hän varmaankin repii ne rikki heti luettuaan, koska kaikesta Figaro-kekseliäisyydestäni huolimatta en ole löytänyt niistä jälkeäkään. Voi, enkelini, huolimatta kaikista niistä kauniista päätöksistä ja valoista, jotka itselleni tein tuon piiska-selkkauksen jälkeen, on joku sielunhyöky, joka varmasti on sukua hulluudelle, yllyttänyt minua hänen kintereilleen ja niinpä kerran seurasin häntä eräälle tuollaiselle pikariennolle postitoimistoon. Gaston oli kuin ukkosen lyömä, kun yllätin hänet hevosineen juuri, kun hän lunasti erästä kirjettä, joka oli hänellä kädessä. Luotuaan minuun tutkivan silmäyksen kannusti hän Fedeltan niin huimaan laukkaan, että päästyämme puiston veräjälle olin aivan kuin silppuna, vaikka jo luulin, etten enää voisi tuntea minkäänlaista ruumiillista väsymystä, niin hirveästi kärsi minun sieluni.
Gaston ei perilläkään lausu minulle sanaakaan, vaan soittaa ja odottaa puhumattomana. Olin enemmän kuollut kuin elävä. Joko sitten olin oikeassa tai väärässä, niin ei vakoiluni missään tapauksessa ollut Armande-Louise-Marie de Chaulieun arvon mukaista. Olin vaipunut syvemmälle yhteiskunta-mutaan kuin mikään huonosti kasvatettu grisetti, ilonaisten, näyttelijättärien ja muiden säädyttömäin, huonotapaisten olentojen tasalle. Ah, sitä kärsimystä! Vihdoin portti avautuu, hän antaa hevosen tallipojalle, ja minäkin astun alas, kiepsahdan hänen käsivarsiinsa, jotka hän ojentaa minua kohti; nostan ratsupukuni laahustimen vasemmalle käsivarrelleni, tartun hänen käsipuoleensa oikealla, ja niin lähdemme käymään… yhäkin äänettöminä. Ne sata askelta, jotka täten kuljimme, olivat kuin sata vuotta kiirastulessa. Joka askeleella tulvahti tuhat ajatusta sieluuni, ne saivat melkein näkyvän muodon, sinkoilivat tulikielekkeinä silmissäni, jokaisella erilainen tikari, tutkain ja myrkky kielensä kärjessä! Kun tallipoika ja hevoset olivat etääntyneet, pysähdytin Gastonin, katson häneen, ja eleellä, joka sinun olisi pitänyt nähdä, virkahdan osoittaen tuota onnetonta kirjettä, joka hänellä vieläkin oli oikeassa kädessään: — "Anna minun lukea se." Hän antaa sen minulle, minä murran sen auki ja luen sen sisällön, jossa Nathan, eräs näytelmäkirjailija ilmoittaa hänelle, että eräs hänen kappaleistaan, joka on hyväksytty näyteltäväksi ja jota jo par'aikaa harjoitellaan, menee teatterissa ensi kerran ensi lauantaina. Kirje sisälsi vielä aitiolipun. Vaikka sydämessäni tuntuikin aivan siltä kuin olisi minut äkkiä marttyyriudesta nostettu taivaan iloon, huusi paholainen korvissani yhä edelleen iloani häiriten: — "Missä ovat nuo kolmekymmentätuhatta frangia?" Mutta arvokkaisuuteni, kunniani, koko minun entinen minäni esti minua tekemästä tuota kysymystä; minulla oli se jo huulilla; mutta tiesin, että jos ajatukseni muuttuisi sanaksi, täytyisi minun samalla heittäytyä lammikkoon ja vain vaivoin sain pahan kieleni sidotuksi: enkö kärsinyt silloin enemmän kuin naisen voimat kestävät!
"Sinulla on ikävä, Gaston parka", sanoin minä ojentaen hänelle kirjeen. "Jos tahdot, voimme muuttaa Parisiin." — "Parisiin, miksi?" sanoi hän. "Tahdoin vain koettaa onko minulla todellakin kykyä jo maistaa hiukan menestyksen maljasta!"
Hänen työskennellessään voisin laatikkoa kaivellessani näytellä yllätettyä ja hämmästellä sitä, mihin nuo kolmekymmentätuhatta frangia ovat hävinneet; mutta enkö tällä menettelyllä esiinkutsuisi tällaista vastausta: "Olen lainannut ne sille tai sille ystävälle." Varmastikaan ei sellainen älypää kuin Gaston olisi tuollaista veruketta käyttämättä.
Rakas ystävä, loppusumma tästä kaikesta on, että se näytelmä, jota nykyään koko Parisi tahtoo nähdä, saa oikeastaan kiittää meitä kauniista menestyksestään, vaikka Nathan niittää siitä kaiken kunnian. Minä olen toinen tähdistä nimimerkissä: M.M. Olin ensi-esitystä katsomassa, istuin piilossa permannon etuaition nurkkauksessa.
1 p:nä heinäkuuta.
Gaston tekee yhä vain työtä ja käy yhä edelleenkin vähä väliä Parisissa; hän valmistelee uusia kappaleita saadakseen niistä tekosyyn lähteä Parisiin ja hankkiakseen rahaa. Kolme meidän kappaleistamme on jo hyväksytty; kaksi on tilattu. Oi, rakkaani, olen hukassa, vaellan pimeässä! Tahtoisin sytyttää koko taloni tuleen valaistakseni sen sokkeloita. Mitä merkitsee tuollainen käyttäytyminen? Häpeääkö hän sitä, että hän on käyttänyt minun varojani? Mutta onhan hän liian suurisieluinen kiintyäkseen tuollaisiin vähäpätöisyyksiin. Sitäpaitsi kun mies alkaa kiusata itseään tuontapaisilla arveluilla, silloin ovat sydämen asiat pelissä. Mies voi ottaa kaikki vastaan vaimoltaan, mutta hän ei tahdo ottaa mitään naiselta, jonka hän aikoo jättää tai jota hän ei enää rakasta. Ja jos hän tarvitsee niin paljon rahaa, tuhlaa hän sen johonkin naiseen. Jos olisi kysymys yksinomaan hänestä itsestään, niin mikä estäisi häntä ilman muuta ottamasta niitä minun varoistani? Meillä on sadantuhannen frangin omaisuus! Sanalla sanoen, kaunis hirveni, olen käynyt läpi kaikki mahdolliset olettamukset ja otettuani tarkalleen huomioon kaiken olen varma siitä, että minulla on kilpailijatar. Hän hylkää minut, kenen vuoksi? Senpä juuri tahdon tietää. Tahdon nähdä hänet.
10 p:nä heinäkuuta.
Nyt on minulla kaikki selvillä: olen hukassa. Niin Renée, kolmenkymmenen vuotiaana, koko kauneuteni loistossa, henkisen joustavuuteni kukkuloilla, lisäksi kaikilla puvuston viehätyskeinoilla varustettuna, raikkaana, hienona, olen petetty ja arvaapa, kuka on syrjäyttäjäni? Muuan suurijalkainen, romuluinen, raskasrintainen englannitar, oikea brittiläinen lehmä! En voi enää epäillä sitä asiaa. Tällaiset ovat viime päivien tapahtumat.
Ainaisiin epäilyksiin väsyneenä, tuumien, että jos Gaston oli auttanut jotakin ystäväänsä, olisi hän voinut sanoa sen minulle, jota vastoin hänen vaimonsa ikäänkuin syytti häntä, ja nähdessäni alituisen rahantarpeen kannustavan häntä työhön, päätin mustasukkaisena hänen työlleen ja levottomana hänen yhtämittaisista Parisin-retkistään ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin, ja nämä toimenpiteet ovat alentaneet minua omissa silmissänikin niin, että en voi niistä edes sinulle kertoa. Kolme päivää sitten sain tietää, että Gaston aina Parisissa käydessään menee erääseen Ville-Lévèque-kadun varrella sijaitsevaan taloon, jossa hänen rakkaussuhdettaan suojellaan Parisin oloihin nähden aivan harvinaisella vaiteliaisuudella. Portinvartija, joka ei ole erittäin puhelias, ei sanonut juuri mitään, mutta sen verran kuitenkin, että kuulemani sai minut vallan epätoivon partaalle. Silloin päätin uhrata elämäni ja ottaa selvän kaikesta. Lähdin Parisiin ja vuokrasin itselleni huoneuston vastapäätä sitä taloa, jossa Gastonin on tapana käydä ja niinpä sain omin silmin nähdä hänen ratsastavan sen pihalle. Oh, pian sainkin tietää tuon hirveän totuuden koko kamaluudessaan. Tuo englannitar, joka näyttää olevan siinä kolmenkymmenenkuuden korvissa, nimittää itseään rouva Gastoniksi. Tämä havainto oli minulle kuolin-isku. No niin, olen nähnyt hänen menevän Tuileries'n puistoon kahden lapsen kanssa!… Oh, rakas ystävä, kahden lapsen kanssa, jotka ovat ilmieläviä jäljennöksiä Gastonista. Niin silmiinpistävän sopimaton yhdennäköisyys on suorastaan yllättävä!… Ja miten somia nuo lapset ovat! He ovat ylellisen komeasti puetut, niinkuin englantilaisten on tapana. Hän on lahjoittanut Gastonille lapsia, siinä selitys kaikkeen. Tuo englannitar on aivan kuin joku kreikkalainen kuvapatsas, joka on astunut alas jalustaltaan; hän on valkea ja kylmä kuin marmori, hän liikkuu juhlallisesti niinkuin ainakin onnellinen äiti; hän on kaunis, se täytyy myöntää, mutta hänen kauneutensa on raskas kuin sotalaiva. Hänessä ei ole mitään ylhäistä eikä hienostunutta; varmastikaan hän ei ole lady, vaan jonkun vuokratilallisen tytär, jonkun etäisen kreivikunnan kyläpahaisesta kotoisin tai sitten jonkun köyhän papin yhdestoista tytär. Palasin Parisista murtuneena, kuolemaa tehden. Kotimatkalla tuhannet ajatukset ahdistivat minua kuin syvyyden henget. Olisiko tuo nainen todellakin naimisissa? Tunsiko Gaston hänet jo ennen kuin hän meni naimisiin minun kanssani? Tai olisiko hän ollut jonkun rikkaan miehen rakastajattarena, joka on hyljännyt hänet, ja Gaston sitten äkkiä on saanut hänet ristiksi itselleen? Olen laatinut lukemattomia olettamuksia, ikäänkuin olisi tarvis minkäänlaisia olettamuksia, kun näkee lapset. Seuraavana päivänä palasin takaisin Parisin ja annoin niin runsaasti juomarahaa talon portinvahdille, että hän kysymykseeni: — "Onko rouva Gaston laillisesti naimisissa?" vastasi: — "On kyllä, neitiseni."
15 p:nä heinäkuuta.
Rakas ystävä, tästä aamusta alkaen olen ollut kaksin verroin hellä Gastonille ja huomannut hänenkin olevan rakastuneemman kuin milloinkaan; hän on niin nuori. Parikymmentä kertaa noustessamme olin vähällä kysyä häneltä: — "Sinä siis rakastat minua enemmän kuin tuota toista Ville-Lévèque-kadun varrella?" Mutta en tohdi selittää edes itsellenikään, miksi en sitä kuitenkaan tee. — "Sinä pidät paljon lapsista?" kysyin häneltä. — "Pidän", vastasi hän, "mutta me saamme niitä vielä!" — "Miten?" — "Olen kysynyt neuvoa kaikkein taitavimmilta lääkäreiltä ja kaikki ovat kehoittaneet minua lähtemään parin kuukauden ajaksi matkalle." — "Gaston", sanoin minä hänelle, "jos olisin voinut rakastaa poissaolevaa, olisin hautautunut luostariin loppuiäkseni." Hän rupesi nauramaan ja minulle, rakkaani, merkitsi tuo sana matka kuolemaa. Oh, mieluummin heittäydyn ulos ikkunasta kuin annan vierittää itseni alas portaita askel askeleelta vielä tarrautuen kiinni.
Jää hyvästi, enkelini, olen valmistanut itselleni suloisen, hienon, mutta varman kuoleman. Eilen kirjoitin testamenttini, nyt voit tulla minua katsomaan, kielto on peruutettu. Riennä vastaanottamaan viimeiset jäähyväiseni. Kuolemani samoinkuin elämänikin on kantava hienostuksen ja siron kauneuden leimaa: kuolen täydessä kukoistuksessani, kerta kaikkiaan.
Jää hyvästi, rakas sisar, jonka ystävyys minua kohtaan ei milloinkaan ole ilmennyt vastenmielisyytenä, ei vuoksen ja luoteen vaihteluna, vaan joka aina kirkkaan kuutamon tavoin on hyväillyt sydäntäni; meidän suhteemme on säästynyt rakkauden rajuilta purkauksilta ja myös sen myrkylliseltä katkeruudelta. Sinä olet osannut ottaa elämän oikealta kannalta. Jää hyvästi.
LV.
KREIVITÄR DE L'ESTORADE ROUVA GASTONILLE.
16 p:nä heinäkuuta.
Rakas Louise!
Lähetän tämän kirjeen erikoisen lähetin kautta, jotta se ehtisi sinulle jo ennenkuin itse saavun Huvimajalle. Rauhoitu! Sinun viimeiset sanasi tuntuivat minusta niin mielettömiltä, että minä katsoin tällaisissa olosuhteissa olevan syytä kertoa kaikki Louis'lle: olihan kysymyksessä pelastaa sinut omalta itseltäsi. Jos meidän kuten sinunkin on täytynyt käyttää hirmuisia keinoja, niin ovat ne ainakin johtaneet niin onnelliseen tulokseen, että uskon kaikesta huolimatta saavuttavani hyväksymisesi.
Gaston on enkeli! Kuule siis, miten on asian oikea laita: hänen veljensä Louis Gaston kuoli Kalkuttassa, jossa hän oli erään kauppayhtiön palveluksessa, juuri kun hänen piti palata Ranskaan naineena miehenä, rikkaana, ja onnellisena. Erään englantilaisen kauppiaan lesken kautta oli hän päässyt loistavaan varallisuuteen. Kymmenen vuoden ahertamisen jälkeen, johon hän oli alistunut vain voidakseen hankkia toimeentulon apua veljelleen, jota hän jumaloi, mutta jolle hän ei kirjeissään koskaan puhunut kärsimistään vastoinkäymisistä, jotta ei murhetuttaisi tätä, joutui hän tuon tunnetun Halmerin vararikon uhriksi. Leski menetti kaiken omaisuutensa. Isku oli niin ankara, että Louis Gaston kokonaan kadotti tasapainonsa. Hänen heikontuneet sielunvoimansa valmistivat sairaudelle tilaa hänen ruumiissaankin, ja tauti mursi hänet lopullisesti Bengalissa, jonne hän oli lähtenyt muuttaakseen rahaksi viimeiset tähteet vaimo-raukkansa omaisuudesta. Tuo kultainen kapteeni oli juuri sijoittanut eräälle pankkiirille veljelleen lähetettäväksi ensimäisen maksuerän siitä kolmensadantuhannen frangin pääomasta, jonka hän aikoi tälle varata, mutta tämä pankkiirikin joutui kärsimään kauppahuone Halmerin vararikosta ja se teki lopun heidän viimeisistä mahdollisuuksistaan. Louis Gastonin leski, tuo kaunis nainen, jota sinä luulet kilpailijattareksesi, on Parisissa kahden lapsensa kanssa, jotka ovat veljenlapsiasi, ja kokonaan ilman rahaa. Äidin jalokivet riittivät tuskin perheen paluumatkaan takaisin Europaan. Louis Gastonin pankkiirille antamat tiedonannot auttoivat leskeä löytämään miehensä entisen asunnon. Kun sinun Gastonisi taaskin oli kadonnut ihmisten kuuluvilta kenellekään ilmoittamatta minne, kehoitettiin rouva Gastonia menemään d'Arthezin luo, ainoan, joka mahdollisesti saattoi antaa jonkinlaisia tietoja Marie Gastonista. D'Arthez huolehti sitäkin auliimmin tuon nuoren naisen ensimäisistä tarpeista, kun Louis Gaston neljä vuotta sitten mennessään naimisiin juuri tuolta kuuluisalta kirjailijalta kuulusteli veljeään, jonka hän tiesi tämän ystäväksi. Kapteeni oli silloin kysynyt d'Arthezilta neuvoa, miten tuo rahasumma varmimmin olisi toimitettava Marie Gastonille. D'Arthez oli vastannut, että Marie Gaston oli tullut rikkaaksi menemällä avioliittoon paroonitar de Macumer'n kanssa. Kauneus, tuo heidän äitinsä ihana perintö, oli niin Intiassa kuin Parisissakin pelastanut molemmat veljekset onnettomuudesta. Eikö tämä ole liikuttava tarina?
D'Arthez kirjoitti luonnollisesti miehellesi ja ilmoitti siitä vaikeasta asemasta, missä hänen kälynsä ja veljenlapsensa nyt olivat, samalla kuin hän kertoi niistä auliista tarkoitusperistä, joita Intian Gastonilla oli ollut Parisin Gastonin suhteen, vaikkakin sattuma sitten oli tehnyt ne tyhjäksi. Sinun rakas Gastonisi riensi tietysti, kuten voit ymmärtääkin, suin päin Parisiin. Siinä selitys hänen ensimäiseen retkeensä. Viiden vuoden aikana oli hän säästänyt kokoon viisikymmentätuhatta frangia niistä tuloista, jotka sinä olit pakoittanut hänet ottamaan vastaan; tuhatkaksisataa frangia korkoa tuottavan pääoman sijoitti hän molempien veljen poikainsa nimelle; sitten antoi hän sisustaa sen huoneuston, jossa kälysi asuu, sekä lupasi antaa hänelle kolmetuhatta frangia joka kuukausi. Siinä on selitys hänen teatterityöhönsä ja siihen iloon, jota hän tunsi ensimäisen kappaleensa suuresta menestyksestä.
Rouva Gaston ei siis laisinkaan ole sinun kilpailijattaresi ja hän kantaa nimeään täydellä oikeudella. Gaston, joka on jalo ja hienotunteinen mies, on salannut tämän yksin sinultakin peläten liika-anteliaisuuttasi. Puolisosi ei nimittäin ollenkaan pidä omanaan sitä, minkä sinä olet antanut hänelle. D'Arthez on lukenut minulle sen kirjeen, jonka Gaston kirjoitti hänelle pyytäessään häntä avioliittonne todistajaksi. Marie Gaston sanoo tuossa kirjeessä, että hänen onnensa olisi täydellinen, ellei hänellä olisi ollut velkoja, jotka sinä olet maksanut, ja jos hän myös itse olisi ollut rikas. Koskematon sielu ei voi olla tuntematta sellaisia tunteita; ne ovat tai niitä ei ole; ja kun ne kerran ovat olemassa, täytyy ymmärtää, miten herkkää tunnollisuutta ne todistavat ja mistä ne johtuvat. Asianlaita on nimittäin se, että Gaston on kaikessa hiljaisuudessa tahtonut hankkia veljensä leskelle kunnollisen toimeentulon, kun tämä nainenkin oli lähettänyt omaisuudestaan hänelle satatuhatta frangia. Hän on kaunis, hänellä on hieno käytös ja sydäntä, mutta häneltä puuttuu sielukkaisuutta. Tämä nainen on äiti; siitä arvaat, että kiinnyin häneen heti, kun tapasin hänet ja näin hänet toinen lapsi sylissään, toinen vierellään hienosti puettuna kuin jonkun lordin baby. Kaikki lasten vuoksi! on kirjoitettuna koko hänen olemukseensa. Sensijaan siis että epäilisit jumaloitua Gastoniasi, on sinulla vain uusia syitä rakastaa häntä! Olen nähnyt hänet; hän on yksi kaikkein oivallisimpia ja komeimpia nuoria miehiä koko Parisissa. Niin, rakas lapsi, nähdessäni hänet ymmärsin kyllä, että nainen voi tulla aivan hulluksi häneen: hänen ulkomuotonsa heijastaa hänen sieluaan. Sinun sijassasi ottaisin minä sekä lesken että hänen molemmat lapsensa Huvimajaan ja rakennuttaisin heille oman sievän asumuksen ja pitäisin lapset ominani! Rauhoitu siis ja valmista sinä vuorostasi tällainen yllätys Gastonille.
LVI.
ROUVA GASTONILTA KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Ah, armahin ystävä, kuule siis tuo peloittava, kohtalokas, säälimätön totuus, jonka tuo tyhmyri La Fayette sinkosi herralleen kuninkaalle: "liian myöhäistä!" Oi elämääni! Oi, ihanaa elämääni! Mitkä lääkekeinot voisivatkaan antaa sen minulle takaisin! Kuolema on merkinnyt minut. Ah, enkö ole ollutkin elämäni kaiken vain naisellinen virvatuli, hetken loisteltuaan sammumaan tuomittu! Silmäni ovat enää vain kaksi kyynelpuroa ja… voin ainoastaan itkeä, kun en ole hänen lähellään. Minä pakenen häntä ja hän etsii minua. Epätoivoni on kokonaan sisäistä laatua. Dante on helvetistään unohtanut pois minun rangaistukseni. Tule näkemään kuolemaani!
LVII.
KREIVITÄR DE L'ESTORADELTA KREIVI DE L'ESTORADELLE.
Huvimaja, 7 p:nä elokuuta.
Ystäväni!
Ota mukaasi lapset ja matkusta Provenceen ilman minua; minä jään Louisen luokse, jolla on enää vain muutama päivä elettävänään: olen velkaa tämän hänelle ja hänen miehelleen, jonka luulen tulevan surusta mielipuoleksi.
Saatuani ne rivit, jotka sinäkin tunnet, riensin heti lääkärit mukanani kiireimmän kautta Ville-d'Avray'hen, enkä senjälkeen ole luopunut tuon suloisen olennon viereltä, enkä ole myöskään voinut kirjoittaa, sillä tämä on jo neljästoista yö, jonka vietän hänen vuoteensa ääressä.
Tullessani tapasin hänet yhdessä Gastonin kanssa, kauniina, somana ja hymyilevän onnellisin kasvoin. Mikä ylevä valhe! Nuo molemmat lapset ovat selittäytyneet toisilleen. Hetkisen annoin minä samoin kuin Gastonkin tämän rohkean mielenlujuuden pettää itseäni; mutta Louise kuiskasi minulle: — "Täytyy hiukan pettää häntä, minä teen par'aikaa kuolemaa." Jääkylmä väristys kävi ruumiini läpi, kun tunsin, miten hänen kätensä oli polttavan kuuma, ja kun näin korkean punan hehkuvan hänen poskillaan. Olin mielissäni siitä, että olin ollut niin viisas, että olin jättänyt, jotta en säikähdyttäisi ketään, lääkärit metsään kävelemään ja odottamaan kutsua.
"Jätä meidät", sanoi hän Gastonille. "Kahdella naisella, jotka eivät ole nähneet toisiaan kuuteen vuoteen, on paljon salaisuuksia toisilleen uskottavana ja Renée'llä on varmaankin yhtä ja toista kahdenkeskeistä sanottavaa minulle."
Kun olimme jääneet kahden, heittäytyi hän syliini eikä voinut pidättää kyyneleitään.
"Mitä on tapahtunut?" sanoin minä. "Olen kaikkien mahdollisuuksien varalta tuonut mukanani Hotel-Dieu'n ensimäisen kirurgin ja ensimäisen lääkärin ja lisäksi Bianchonin; heitä on kokonaista neljä kappaletta."
"Oi! Jos he vielä aikovat pelastaa minut, niin saavat kiirehtiä!" huudahti hän. "Sama tunne, joka ajoi minut kuolemaan, saa minut nyt kurkoittamaan kohti elämää."
"Mitä olet tehnyt?"
"Olen saattanut itseni viimeiselle keuhkotaudin asteelle muutamassa päivässä."
"Miten?"
"Yöllä ensin hiostutin itseni ja sitten riensin lammelle ja istuuduin kasteiseen ruohoon. Gaston luulee, että olen vain vähän kylmettynyt, mutta minä kuolen."
"Lähetä hänet pois Parisiin, niin haen itse lääkärit", sanoin minä ja kiiruhdin kuin mieletön takaisin sille paikalle, johon olin jättänyt heidät.
Ah, ystäväni, lääkärintutkimuksen jälkeen ei kukaan näistä oppineista antanut minulle edes pienintä toivon kipinää; he ovat kaikki sitä mieltä, että Louise on kuoleva syyslehtien varistessa. — Tuon rakkaan olennon ruumiinrakennus on omituisella tavalla palvellut hänen tarkoitusperiään; hänellä oli taipumusta siihen tautiin, joka hänessä nyt on puhjennut esiin; hän olisi voinut elää vielä kauankin, mutta muutamassa päivässä on hän saattanut itsensä aivan auttamattomaan tilaan. En voi kertoa, mitä tunsin, kun kuulin lääkärien tarkoin perustellun tuomion. Sinä tiedät, että aina olen elänyt yhtä paljon Louisea kuin itseäni varten. Olin niin murtunut, etten voinut edes saattaa noita julmia lääkäreitä ulos ovesta. Kyynelissä kylpien vietin ties kuinka kauan tuskaisten ajatusteni parissa. Taivaallinen ääni herätti minut vihdoin lamaannuksestani sanoilla: — "No niin, minä olen tuomittu." Sen sanoi Louise laskien kätensä olalleni. Hän pakoitti minut nousemaan ja seuraamaan itseään pikku salonkiin.
"Älä jätä minua", pyysi hän rukoilevin katsein, "en tahdo nähdä epätoivoa ympärilläni; tahdon ennen kaikkea salata kaikki häneltä, minulla on kyllä voimaa siihen. Olen täynnä tarmoa ja nuoruutta ja tahdon kuolla pystypäin. Omasta puolestani en surkuttele itseäni; kuolen juuri niin, kuten usein olen toivonut: kolmenkymmenen vuotiaana, nuorena, kauniina, ja olen kokonaan oma itseni. Mitä häneen taaskin tulee, niin olisin tehnyt hänet onnettomaksi, sen huomaan nyt. Olen tarttunut oman rakkauteni verkkoon, niinkuin hirvi, joka kuristaa itsensä, kärsimättömänä siitä, että on antanut vangita itsensä; meistä kahdesta olen minä hirvi… ja villi hirvi lisäksi. Aiheeton mustasukkaisuuteni on jo koskenut hänen sydämeensä ja tuottanut hänelle kärsimystä. Sinä päivänä, jolloin minun epäluuloni olisi otettu vastaan välinpitämättömyydellä, joka on kaiken mustasukkaisuuden lopullinen palkka, niin… silloin olisin kuollut. Olen tehnyt tilini selväksi maailman kanssa. On olemassa sellaisiakin olentoja, jotka ovat suorittaneet maailmassa kuudenkymmenen vuoden kokemukset, vaikkakin he itse asiassa ovat eläneet siinä vain parin vuoden ajan, minä näytän vain kolmenkymmenen vuotiaalta, mutta itse asiassa olen jo elänyt kuusikymmentä rakkauden vuotta. Sekä minulle itselleni että hänelle on tämä ratkaisu siis onnellinen. Meidän molempien laita on sitä vastoin toinen; sinä kadotat sisaren, joka rakastaa sinua, ja sellainen menetys on korvaamaton. Sinä, ja ainoastaan sinä, saat todella itkeä kuolemaani… Minun kuolemani", jatkoi hän sitten pitkän vaitiolon jälkeen, jolloin näin hänet ainoastaan kyynelteni hunnun läpi, "antaa kaikille julman opetuksen. Rakas pikku kureliivi-tohtorini oli oikeassa: avioliiton ei tule perustua intohimolle, ei edes rakkaudelle. Sinun elämäsi on kaunis, olet kulkenut tietäsi eteenpäin ja ruvennut päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän rakastamaan Louis'ta; jota vastoin aviollinen yhdyselämä, joka alkaa suurella rakkauden intohimolla, ajaa välttämättä purtensa karille. Minulta se ensin riisti pois mitä jaloimman ja alttiimman miehen, nyt riistää se vielä minulta maailman miellyttävimmän ja runollisimman puolison. Olen kuitenkin tullut tuntemaan sekä sielun että ruumiin ihanat ihanteet. Felipessä vallitsi sielu ruumista ja ikäänkuin hahmosteli sen uudelleen, Gastonissa kilpailevat sydän, nerous ja kauneus. Kuolen jumaloituna ja rakastettuna, mitä voisin parempaa toivoa?… Sopia Jumalan kanssa, jonka olen kenties laiminlyönyt, mutta jota nyt kaikesta sydämestäni rukoilen, että hän rakkaudessaan kerran jälleen antaisi minulle nämä molemmat enkelit taivaaseen! Ilman heitä olisi paratiisi minulle autio. Olisin muille murheellinen esimerkki, ellen olisi poikkeus. On mahdotonta kohdata useampia sellaisia miehiä kuin Felipe tai Gaston, ja sentähden käykin yhteiskunnan laki tässä suhteessa yksiin luonnon lain kanssa. Niin, nainen on heikko olento, jonka, silloin kun hän menee naimisiin, on kokonaan alistettava tahtonsa miehen tahdon alle, mies sitävastoin on velkapää vastapainoksi uhraamaan hänelle itsekkäisyytensä. Ne kapinat ja kyyneleet, jotka meidän sukupuolemme viime aikoina niin suurella melskeellä on aiheuttanut, ovat typeryyksiä, jotka osoittavat, että hyvin olemme ansainneet sen lapsinimityksen, jonka filosofit ovat meille antaneet."
Tähän tapaan jatkoi hän puhettaan tuolla lempeällä äänellään, jonka sinäkin tunnet, ilmituoden mitä hienoimmassa muodossa mitä järkevimpiä asioita maailmassa, kunnes Gaston palasi tuoden mukanaan Parisista kälynsä, hänen molemmat lapsensa ja heidän englantilaisen hoitajattarensa, jotka kaikki Louise oli pyytänyt häntä tuomaan.
"Kas tässä siis ovat minun kauniit pyövelini", sanoi hän saadessaan nähdä veljenpoikansa. "Kuinka olisi ollut mahdollista välttää erehdystä? Miten he ovat setänsä näköisiä!"
Hän on ollut kuin hyvyys itse vanhempaa rouva Gastonia kohtaan, jota hän pyysi olemaan Huvimajassa kuin kotonaan, ja hän hoiteli emännän osaa tuolla Chaulieuille ominaisella, ylhäisen miellyttävällä tavalla, jossa ei kukaan voi vetää hänelle vertoja.
Kirjoitin heti herttua ja herttuatar de Chaulieulle, herttua de Rhétorélle ja herttua de Lenoncourt Chaulieulle, samoin Madeleinelle. Siinä tein viisaasti. Seuraavana päivänä ei Louise edellisen päivän rasitusten uuvuttamana voinut enää mennä ulos; hän ei jaksanut edes nousta vuoteestaankaan ennenkuin vasta päivälliseksi. Madeleine de Lenoncourt, Louisen molemmat veljet ja hänen äitinsä saapuivat illalla. Se kylmyys, jonka hänen uusi avioliittonsa oli aiheuttanut hänen ja hänen perheensä välillä, oli kadonnut. Tästä illasta lähtien tulevat Louisen molemmat veljet ja isä hevosella joka aamu Parisista häntä tervehtimään ja nuo molemmat herttuattaret viettävät kaikki illat Huvimajassa. Kuolema lähentää ihmisiä toisiinsa, samalla kuin se painaa alas ja vaientaa kaikki pikkumaiset intohimot. Louise on ihanan ylevä suloudessaan, viisaudessaan, sielukkaisuudessaan ja hellätunteisuudessaan. Viimeiseen hengenvetoon asti säilyttää hänen lumoava olemuksensa tuon sille ominaisen kaunoaistin, josta hän on niin kuuluisa, ja hän jakaa meille yhäkin noita samoja henkensä aarteita, jotka aikoinaan tekivät hänet Parisin kuningattareksi.
"Tahdon olla kaunis arkussanikin", sanoi hän hymyillen siten kuin hän ainoastaan voi, kun hänen täytyi jäädä vuoteeseen sammuakseen hiljaa pois, ja neljätoista päivää on hän nyt täten riutunut.
Hänen huoneessaan ei ole pienintä merkkiä sairaudesta, kaikki rohdot ja voimistavat nesteet, koko lääkehoidollinen kalusto on kätketty piiloon.
"Enkö kuolekin kauniisti?" sanoi hän Sèvres'in kirkkoherralle, jolle hän ripitti itsensä.
Otamme kaikki ahneesti vaarin hänen sanoistaan. Gaston, jota niin suuri levottomuus ja niin monet kamalat tiedonannot ovat koetelleet, ei ole vailla rohkeutta, mutta hän on saanut kovan iskun, en hämmästelisi yhtään, jos hän aivan luonnollisesti seuraisi vaimoaan. Eilen sanoi hän minulle, kun kävelimme lammen rannalla: — "Minun täytyy olla isän sijassa noille molemmille lapsille…" Ja hän viittasi kälyynsä, joka käveli hänen veljenlapsiensa kanssa. "Mutta vaikk'en aiokaan tehdä mitään luopuakseni tästä maailmasta, luvatkaa minulle kuitenkin olla toinen äiti heille ja saada miehenne ottamaan vastaan julkinen holhooja-asema, jonka yhdessä kälyni kanssa olen uskova hänelle." Tämän sanoi hän ilman pienintä juhlallisuutta, niinkuin ihminen, joka tuntee olevansa kadotettu. Hänen kasvonsa vastaavat hymyilyllä Louisen hymyilyyn, mutta minä olen ainoa, joka en anna sen pettää itseäni. Hän kehittää yhtä paljon rakkautta kuin Louisekin. Louise on tahtonut nähdä kummipoikansa; mutta olenpa melkein tyytyväinen siitä, että hän on Provencessa; muuten olisi hän rajattomalla anteliaisuudellaan häntä kohtaan saattanut minut aivan hämilleni.
25 p:nä elokuuta (hänen syntymäpäivänään).
Eilen illalla houraili Louise vähän aikaa, mutta se oli todellakin siron kaunista hourailua, joka osoittaa, että sielukkaat ihmiset eivät kadota päätään samalla tavoin kuin jokapäiväiset arki-ihmiset ja tyhmyrit. Hän lauloi sammuvalla äänellä muutamia italialaisia lauluja Puritanista, Somnambulasta ja Mosésta. Me seisoimme vuoteen ääressä äänettöminä ja meillä oli kaikilla, yksinpä hänen veljellään Rhétoréllakin, kyyneleet silmissä, oli nimittäin ilmeistä, että hänen sielunsa täten pakeni. Hän ei nähnyt meitä enää! Kuitenkin viipyi koko hänen olemuksensa sulo vielä tässä heikossa ja taivaallisen ihanassa laulussa. Yöllä alkoi kuolinkamppailu. Tulin hänen luokseen kello seitsemän aamulla auttaakseni häntä hiukan nousemaan, hän oli saanut jälleen vähän voimia ja tahtoi istuutua ikkunan ääreen sekä pyysi saada Gastonin käden… Tällä tavoin, ystäväni, jätti suloisin enkeli, mikä koskaan tämän maan päällä on ollut, meille ainoastaan maallisen tomuverhonsa. Kun hän edellisenä iltana — Gastonin tietämättä — sai viimeisen voitelun, sill'aikaa kun Gaston hiukan vahvisti itseään unella, pyysi hän minua lukemaan itselleen De profundista ranskaksi, jota hän tahtoi kuunnella istuessaan siinä, katsellen tuota ihanaa luontoa, jonka hän itse oli luonut. Hän toisti ajatuksissaan eilen lukemani sanat ja puristi miehensä kättä. Gaston oli nimittäin polvillaan toisella puolen hänen lepotuoliaan.
26 p:nä elokuuta.
Sydämeni on murtunut. Olen juuri nähnyt hänet käärinliinoissaan, hän on tullut kalpeaksi ja hänen ihollaan on sinerviä vivahduksia. Oi, tahdon nähdä lapseni, lapseni! Tule vastaani lapsien kanssa!
Parisissa 1840.