KAHDEN SYDÄMEN SALAISUUDET

Eriskummallinen kertomus

Kirj.

FEODOR MIHAILOVITSH DOSTOJEVSKI

Suom. Martti Wuori

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

Oy Weilin & Göös Ab

SISÄLLYS:

 F. M. Dostojevski.
 Tekijän esipuhe.

I Osa:

   I. Kuka minä olin ja kuka hän.
  II. Naimatarjous.
 III. Jalomielinen mies, vaikka en usko itsekään.
  IV. Yhä vain tuumia ja tuumia.
   V. Lempeäluontoinen kapinoitsee.
  VI. Hirveä muisto.

II Osa:

   I. Ylpeyden uni.
  II. Suomukset putosivat yht'äkkiä.
 III. Liian hyvin ymmärrän.
  IV. Viisi minuuttia vain myöhästyin.

F. M. Dostojevski.

Feodor Mihailovitsh Dostojevski syntyi 30 p. lokakuuta 1821 Moskovassa, jossa hänen isänsä oli sairaalan lääkärinä. Perhe tällä oli suuri — kaikkiaan kuusi lasta — ja varat niukanlaiset. Senpävuoksi tulevan kuuluisan kirjailijan lapsuus kului varsin vaatimattomissa oloissa. Henki kodissa oli syvästi uskonnollinen, mutta silti siellä ei kortinlyöntiä pidetty syntinä, vaan harjoitettiin sitä, perhelukemisen ohessa, iltaisin varsin ahkerasti lastenkin kanssa. Eipä siis kumma, että kirjailija Dostojevskin tuotannossa on huomattavissa yhtenä piirteenä uskonnollinen sävy, samalla kun hänen omassa elämässään myöhemmin ilmenee intohimoinen halu kortinlyöntiin, jopa uhkapeliin. Muutenkin oli hänessä jotakin sairaaloista, joka johtui hänen jo pienestä pitäen tuntehikkaasta ja kiivaasta luonteestaan ja joka selvästi kuvastuu kaikista hänen kaunokirjallisista teoksistaan. Nuorena jo, ensin Moskovassa ja sitte isänsä ostamalla pienellä maatilalla Tuulan kuvernementissa, sai hän tutustua "köyhään kansaan", "sorrettuihin ja solvaistuihin", joiden piiristä hänen teostensa aiheet pääasiallisesti ovat otetut. Myöskin "hengellisten" kanssa oli hän nuorena paljon tekemisissä, joten näilläkin, — papeilla ja munkeilla, — on monta huomattavaa osaa Dostojevskin romaaneissa.

Saatuaan ensi opinalkeensa kotona ja sitte eräässä yksityisessä oppilaitoksessa Moskovassa, joutui Dostojevski, äitinsä kuoltua, v. 1837, insinööriopistoon Pietarissa, jossa samaan aikaan opiskelivat sittemmin myöskin tunnettu kirjailija Grigorovitsh, Sevastopolin kuuluisa puolustaja Todleben y.m. mainiot henkilöt. Umpimielinen, haaveksivainen Dostojevski pysyttelihe kuitenkin enimmäkseen syrjässä tovereistaan ja vietti iltansa yksin lukemalla kirjallisuutta, viehättyen etupäässä Gogolin teoksiin. Nähtävästi Dostojevskissa itsessään silloin heräsi halu kirjailemiseen, sillä siihen aikaan jo hän alkoi kirjoittaa ensimäistä teostaan "Köyhää kansaa", joka ilmeisesti on Gogolin "Viitan" vaikutuksesta syntynyt.

V. 1843 Dostojevski päätti opintonsa upseeriluokilla ja joutui virkauralle, johon hänellä ei ollut minkäänlaista "kutsumusta". Tällä välin oli myöskin hänen isänsä kuollut ja nuorukainen, joka ei lainkaan osannut rahoja pidellä, joutui pian suureen puutteeseen. Näin itse puutetta kärsien tuli hän tuttavuuteen Pietarin "köyhälistön" kanssa; jonka elämästä hän ammensi rikkaita aiheita suuriin, maailmankuuluihin romaaneihinsa. V. 1844 otti hän jo eron virastaan ja seuraavana vuonna viimeisteli hän kertomuksensa "Köyhää kansaa", joka painettuna v. 1846 runoilija Nekrasovin julkaisemassa aikakauskirjassa yhdellä iskulla teki hänet kuuluisaksi kirjailijaksi. Dostojevskin tuntehikas ja äärimmäisyyteen asti hermostunut luonne, joka oli ajoittain nivan henkisen sairauden rajoilla, uhkasi kohta katkaista tämän lupaavan kirjailijauran. Lisäksi joutui hän v. 1849 intomielisten nuorukaisten seuraan, jotka kokoontuivat yhdessä lukemaan kiellettyä ulkomaalaista kirjallisuutta ja pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, tuli heidän mukanaan vangituksi, sai olla kahdeksan kuukautta Pietari-Paavalin linnassa ja karkoitettiin lopuksi Siperiaan pakkotyöhön, jossa hänen täytyi viettää elämästään kokonaista neljä vuotta vankien, varkaiden ja murhaajien parissa. Itse sanoo Dostojevski kuitenkin, että hän olisi tullut hulluksi, ellei tämä tapaus olisi hänen järkeään tullut virkistämään. Uskonnollinen mieleltään kun oli, näki hän tässä tapahtumassa Jumalan koettelemuksen ja jätti Pietarin toivossa saada tutkia uusia hänelle outoja oloja ja jatkaa kirjailijatointansa. Näinä neljänä vuotena hän pääsikin mitä likimpään tuttavuuteen ihmiskunnan onnettomimpien olentojen kanssa, mutta hämmästyksekseen löysi hän piintyneimmissäkin pahantekijöissä jotakin hyvää, inhimillistä, "Jumalan kipinän", joka herätti myötätuntoa, anteeksiantoa ja rakkautta langennutta lähimmäistä kohtaan.

Päästyään pakkotyöstä oli Dostojevskin palveltava neljä vuotta sotamiehenä, jonka jälkeen hänet ylennettiin vänrikiksi. V. 1859 hän taas otti eron ja sai armahduksen, jonka mukaan hänelle myönnettiin oikeus kirjoittaa ja asua missä tahtoi. Hänen Siperiassa olonsa ei, näet, ollut kulunut jättämättä häneen syviä jälkiä: hän oli siellä jo alkanut saada kaatuvan taudin kohtauksia, jotka sittemmin kävivät taajemmiksi ja pakottivat hänet luopumaan virasta. Pietariin palattuaan, ryhtyi hän kuitenkin ahkerasti kirjailemaan, omaten nyt mitä rikkaimman varaston havaintoja ja vaikutelmia raskaan elämänsä varrelta.

V. 1861 alkoi Dostojevski veljensä kanssa julkaista "Vremja" (Aika) nimistä aikakauskirjaa ja siinä ilmestyivät hänen romaaninsa "Sorrettuja ja solvaistuja" sekä kuuluisa "Muistelmia kuolleesta talosta", jotka suomennettuina ovat jo suomalaisillekin lukijoille tutut. Näiden jälkeen seurasi Dostojevskin uudessa "Epoha"-nimisessä aikakausjulkaisussa hänen ehkä etevin romaaninsa "Rikos ja rangaistus", jonka mieltä järkyttävä sisällys suomennoksena myöskin jo varmaan on jäänyt monen lukijan muistiin. Dostojevskin aineellinen toimeentulo oli kuitenkin perin kurja ja velat kasvoivat kasvamistaan. V. 1857 oli hän mennyt naimisiin ja, jouduttuaan sitte leskeksi, ottanut toisen vaimon, jonka kanssa D. v. 1867 matkusti ulkomaille. Siellä hän viipyi aina vuoteen 1871, kestäen uutta "pakkotyötä" rahanpuutteen tähden, joka vaati kirjailemista kiireen kautta. Parempaan aineelliseen asemaan pääsi Dostojevski vasta elämänsä viimeisinä vuosina, jolloin hänen teoksiansa kilvan alettiin lukea ja ostaa pitkin laajaa Venäjänmaata. Kaikki teoksensa kustansi Dostojevski yksin ja yksin, ilman avustajia, julkaisi hän "Kirjailijan päiväkirja" nimistä aikakauskirjaansakin, jonka marraskuun vihossa v. 1876 ilmestyi sielutieteellisesti erittäin mielenkiintoinen kertomus "Lempeäluontoinen", joka tässä nyt tarjotaan suomalaiselle lukijakunnalle nimellä "Kahden sydämen salaisuudet". Dostojevskin kirjallinen "testamentti" oli hänen laaja romaaninsa "Veljekset Karamasov", jonka hän sai valmiiksi vähää ennen kuolemaansa. Hän kuoli 28 p:nä tammikuuta v. 1881 ja haudattiin Pietarissa Aleksanteri Nevskin luostarin hautausmaahan äärettömän kansanjoukon saattamana, kaikkien, niin hyvin ylhäisten kuin alhaisten, kunnioittamana suurena kirjailijana.

Dostojevski on etupäässä "köyhän kansan", "sorrettujen ja solvaistujen" kirjailija. Samalla kun hän heidän piiristään ammensi uusia aiheita kirjallisuudelle ja varsinkin teoksellaan "Muistelmia kuolleesta talosta" melkoisesti vaikutti kovaosaisten pakkotyöhön tuomittujen vankien kohtalon lieventämiseen, samoinkuin Turgenev "Metsämiehen muistelmillaan" oli vaikuttanut maaorjuuden lakkauttamiseen, on Dostojevski sielutieteellisesti tarkan silmänsä kautta myöskin avartanut yleisinhimillisiä näköaloja, löytäen kurjimpienkin olentojen sydämen sopukoista kunnioitusta, rakkautta ja myötätuntoa ansaitsevia ominaisuuksia. Tässä suhteessa Dostojevski onkin varsin itsenäinen ja harvinainen kirjailijanero ei ainoastaan Venäjän, vaan koko maailmankin kirjallisuudessa.

TEKIJÄN ESIPUHE.

Pyydän anteeksi lukijoiltani, että tällä kertaa tavallisen "Päiväkirjani" sijasta tarjoan heille ainoastaan kertomuksen. Mutta olen todellakin kirjoitellut tätä kertomustani suurimman osan kuukautta. Joka tapauksessa pyydän, etteivät lukijat panisi tätä pahaksensa.

Sitte sananen itse kertomuksesta. Olen nimittänyt sen "eriskummalliseksi", vaikka itse pidän sitä suurimmassa määrässä todenperäisenä. Mutta eriskummallista siinä todellakin on, ja varsinkin itse kertomuksen muodossa, minkä pidän tarpeellisena edeltäpäin selvittää.

Asia on, näet, se, ettei tämä ole pelkästään sepitelmä eikä muistelmakaan. Kuvitelkaahan mielessänne mies, jonka asunnossa ruumiina makaa pöydällä hänen vaimonsa, joka itsemurhan kautta oli kuollut muutamia tunteja sitte heittäytymällä ulos ikkunasta. Mies on kovin kiihtyneessä mielentilassa eikä ole vielä ehtinyt koota ajatuksiansa. Hän kävelee huoneessansa ja koettaa käsittää, mitä on tapahtunut, "koota ajatuksensa yhteen kohtaan". Sitä paitsi on hän piintynyt hypokondrikko, sellainen, joka puhelee itseksensä. Ja nyt hän puheleekin itseksensä, kertoo asian, selvittelee sitä itsellensä. Vaikka hänen puheensa näennäisesti onkin johdonmukaista, niin ovat hänen ajatuksensa ja tunteensa välistä kuitenkin ristiriidassa keskenään. Hän vuoroin puolustaa itseään, vuoroin syyttää vaimoaan ja vaipuu syrjäseikkoja selvittelemään, jolloin hänen puheessansa ilmenee sekä raakaa ajatustapaa ja raakaa sydäntä että myöskin syviä tunteita. Vähitellen hän todellakin saa asian selville ja ajatuksensa kootuiksi "yhteen kohtaan". Joukko täten heränneitä muistoja johtaa hänet ehdottomasti vihdoin viimein totuuteen: totuus jalostaa ehdottomasti hänen mielensä ja sydämensä. Lopuksi muuttuu kertomuksen tapakin, verrattuna sen sekavaan alkuun. Totuus esiintyy onnettomalle jotenkin selvänä ja määriteltynä, ainakin hänen omasta mielestänsä.

Siinä aine. Tietysti kestää kertomuksen juoksu muutamia tuntia, vuoroin keskeytyen ja hämmentyen; milloin puhuu hän itsekseen, milloin kääntyy hän taas ikäänkuin jonkun näkymättömän kuulijan, jonkun tuomarin puoleen. Näin on aina laita todellisuudessakin.

Jos pikakirjoittaja olisi voinut kuunnella ja kirjoittaa kaikki paperille, niin kertomus ehkä olisi epätasaisempi, vähemmin viimeistelty, kuin tämä on, mutta psykoloogillinen juoksu olisi minun mielestäni tullut olemaan sama. Ja tämä paperille panevan pikakirjoittajan olettaminen (jonka mukaan minä sitte olisin muodostellut kirjoituksen) onkin juuri se, mitä minä tässä kertomuksessa nimitän eriskummalliseksi. Muuten on tällaista osaksi jo usein ennenkin tavattu taiteen alalla. Victor Hugo on mestariteoksessaan nimeltä: "Erään kuolemaan tuomitun viimeinen päivä", käyttänyt milt'ei samaa menettelyä ja vaikkei hän olekaan tuonut esille pikakirjoittajaa, niin on hän olettanut vielä suuremman epätodellisuuden, sen, näet, että kuolemaan tuomittu voi (ja että hänellä on aikaa) kirjoittaa muistelmia ei ainoastaan viimeisenä päivänhän, vaan vieläpä viimeisellä hetkelläänkin, jopa ihan viimeisessä silmänräpäyksessäkin. Mutta ellei hän tätä olisi kuvitellut, niin ei itse teostakaan olisi olemassa, — tuota kaikkein todenperäisintä ja todenmukaisinta hänen kirjoittamistaan teoksista.

ENSIMÄINEN OSA

I.

Kuka minä olin ja kuka hän.

… Niin kauan kuin hän on täällä, — on kaikki vielä hyvin; voin käydä häntä katsomassa tuon tuostakin; mutta kun hänet huomenna viedään pois ja — niin mitenkä minä sitte jään yksin? Hän lepää nyt salissa pöydällä, kahdella yhteen lykätyllä pelipöydällä, mutta huomenna valmistuu valkoinen arkku, valkoisella silkillä verhottu, vaan eihän minun siitä pitänyt… Minä vain kävelen kävelemistäni ja tahdon selvittää itselleni tätä. Nyt olen jo kuusi tuntia yrittänyt, vaan en saa ajatuksiani kootuiksi yhteen kohtaan. Ja tässä yhä vain kävelen lakkaamatta. Se tapahtui nyt sitte näin. Minä kerron sen järjestyksessä. (Järjestys!) Hyvät herrat, minä en ole mikään kirjailija, sen te kyllä huomaatte, mutta yhdentekevä, minä kerron kuitenkin, niinkuin asian ymmärrän. Ja siinähän koko onnettomuus onkin, että ymmärrän kaikki.

Jos tahdotte tietää, s.o. jos alan alusta, niin tuli hän ensin luokseni vain tavaroita panttaamaan saadakseen "Golos"-lehteen ilmoituksia, että, näet, kotiopettajatar etsii paikkaa, on taipuvainen matkustamaan maaseudulle, ja antaa opetusta kotona j.n.e., j.n.e. Näin oli alussa enkä minä tietysti erottanut häntä muista; hän kävi kuin kaikki muutkin asiallaan. Mutta sitte aloin erottaa. Hän oli solakka, valkoverinen, keskikasvuinen, minun seurassani aina hieman kömpelö, aivan kuin ujosteleva (luulen, että hän oli kaikkien vieraiden seurassa samanlainen ja minä olin hänelle tietysti sama kuin kaikki muutkin, s.o. ihmisenä katsoen eikä lainanantajana). Heti kun hän oli saanut rahansa, kääntyi hän ja meni tiehensä. Ja aina hiljaa. Toiset ne kiistelivät, tahtoivat lisää, tinkivät enempää, mutta hän ei koskaan; minkä sai… Minä varmaan sekoitan… Niin, minua kummastuttivat kaikista eniten hänen panttinsa: hopeaiset, kullatut korvarenkaat, viheliäinen medaljonki, — parinkymmenen kopekan hintaisia kaluja. Kyllä hän itsekin tiesi niiden sen hintaisia olevan, mutta hänen kasvoistansa näin niiden olevan hänelle kallisarvoisia, — ja todellakin oli siinä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä isältänsä ja äidiltänsä. Sen sain perästäpäin tietää.

Kerran minä uskalsin hymähtää hänen kapineillensa. Nähkääs, sitä minä muutoin en koskaan tee, vaan olen aina kohtelias yleisölle, puhun vähän, kohteliaasti ja ankarasti. "Ankarasti, aina ankarasti". Mutta kerran toi hän minulle (aivan sananmukaisesti) jätteitä vanhasta oravannahkaturkista ja silloin minä en voinut hillitä itseäni, vaan sanoin hänelle jotakin, sukkeluuden tapaista. Hyvänen aika, kuinka hän punastui! Hänellä oli suuret siniset miettiväiset silmät, mutta nekös silloin alkoivat hehkua. Sittenkään hän ei sanonut sanaakaan, otti vain "jätteensä" ja — meni tiehensä. Silloin minä ensimäisen kerran tarkkasin häntä erityisesti ja aloin ajatella hänestä jotakin sellaista, s.o. juuri semmoista erityistä. Niin, muistanpa vielä vaikutuksenkin, s.o. niin sanoakseni, sen päävaikutuksen, kaiken synteesin: sen näet, että hän oli hirveän nuori, niin nuori, että oli kuin neljäntoista vuotias ikään. Ja kuitenkin oli hän silloin jo kolmea kuukautta vailla kuudentoista vuoden vanha. Mutta enhän minä siitä aikonut puhua eikä tuo se synteesi ollutkaan.

Seuraavana päivänä tuli hän jälleen. Sittemmin sain tietää, että hän oli käynyt turkkineen Dobronravovin ja Moserinkin luona, mutta he eivät ota muuta vastaan kuin kultaesineitä eivätkä siis kauppoihinkaan ryhtyneet. Minä olin häneltä kerran ottanut vastaan kameenkin [eräs jalokivi] (ihan kelvottoman) — ja harkitessani sitä perästäpäin kummastelin itsekin; muuta kuin kultaa ja hopeaa en minäkään ota panttiin, mutta häneltä otin tuon. Tämä oli sitte hänestä se toinen ajatus, sen muistan.

Sillä kerralla, s.o. Moserilla käytyään, toi hän minulle panttiin merenpihkasta tehdyn sikari-imukkeen — ihan joutavan kapineen, joka olisi semmoisten kerääjille kelvannut, mutta meille se ei ollut minkään arvoinen, sillä mehän välitämme vain kultakaluista. Kun hän nyt tuli edellisenä päivänä kapinoituaan, niin otin minä hänet ankarasti vastaan. Ankaruuteni, näet, on tylyssä kohtelussa. Mutta antaessani hänelle kaksi ruplaa en kuitenkaan malttanut olla hänelle sanomatta hiukan närkästyneellä äänellä: "tämän teen kuitenkin vain teille. Moser ei semmoista kalua ottaisi vastaan". "Teille"-sanalle panin erityisen painon ja juuri määrätyssä tarkoituksessa. Olin, näet, vihoissani. Hän punastui taas kuultuaan tämän "te"-sanan, oli vaiti, mutta ei viskanut pois rahoja, vaan otti, — köyhyys pakotti. Mutta kuinka hän punastui! Ymmärsin, että olin loukannut häntä. Ja kun hän oli mennyt pois, kysyin itseltäni yht'äkkiä: "maksaako tämä voitto hänestä todellakin kaksi ruplaa?" He, he, he! Muistan, että tein kaksi kertaa juuri tämän kysymyksen: "maksaako?" Ja nauraen ratkaisin sen itsekseni myöntävästi. Kovin olin silloin iloinen. Eikä se ollut mikään häijy tunne; minä tein tuon tahallani, varta vasten tahdoin koetella häntä, sillä minussa alkoi yht'äkkiä liikkua hänestä omituisia ajatuksia. Tämä oli kolmas erityinen ajatukseni hänestä.

… Ja siitä lähtien kaikki sitte alkoi. Tietysti minä oitis koetin ottaa selkoa kaikista asioista syrjäteitä ja odotin hänen tuloansa hyvin kärsimättömästi. Minä aavistinkin, että hän kohta tulisi. Ja kun hän tuli, ryhdyin hänen kanssansa ystävälliseen puheluun tavattoman kohteliaasti. Minä, näet, olen saanut hyvänlaisen kasvatuksen ja osaan käyttäytyä. Hm… Silloin minä oivalsin, että hän on hyvä ja lempeäluontoinen. Hyvät ja lempeäluontoiset eivät kauan vastustele ja vaikka he yleensä eivät ole varsin avosydämisiä, niin eivät he osaa ollenkaan välttää puhelua: he vastaavat niukasti, mutta vastaavat kuitenkin, ja mitä pitemmältä, sitä enemmän, vaan siinä ei saa itsekään väsyä, jos jonkin perille pyrkii. Tietysti ei hän minulle mitään selittänyt. Perästäpäin vasta sain tuosta "Golos"-lehdestä ja kaikesta tiedon. Silloin ilmoitteli hän tuon tuostakin, alussa tietysti ylpeästi: "kotiopettajatar, muka, suostuu matkustamaan maaseudulle, vastaus ehdoista lähetettävä suljetussa kirjeessä", vaan sittemmin: "suostuu kaikkiin, sekä opettamaan että seuranaiseksi, sekataloutta että sairasta hoitamaan, ja osaa ommella j.n.e., j.n.e.", kaikki, kuten tunnettua. Tietysti tuli tämä kaikki lisää ilmoituksiin kerta kerralta ja kun lopuksi epätoivo valtasi, niin suostui jo "palkatta, leivästä". Mutta paikkaa ei saanut. Silloin päätin minä koetella häntä viimeisen kerran: otin yht'äkkiä sen päivän numeron ja näytin hänelle ilmoituksen: "Nuori nainen, täysi orpo, etsii paikkaa pienten lasten opettajattareksi, mieluimmin ikäpuolen leskimiehen luona. Osaa auttaa talouden hoidossa".

— Nähkääs, tämä ilmoitus on ilmestynyt tänä aamuna ja iltasella tuo varmaan jo saa paikan. Niin sitä pitää ilmoittaa!

Hän punastui ja taas alkoivat hänen silmänsä hehkua, hän kääntyi ja meni oitis pois. Minä olin hyvin tyytyväinen. Muutoin olin jo kaikesta varma enkä pelännyt mitään: imukkeistahan ei kukaan välitä. Ne olivat häneltä sitäpaitsi taas jo lopussa.

Niinpä sitten kävikin: kolmantena päivänä tuli hän taas, ihan kalpeana, hädissään, — minä käsitin, että hänelle oli kotona jotakin tapahtunut, ja niin olikin laita. Selitän kohta, kuinka kävi, mutta ensin tahdon vielä muistella, kuinka yht'äkkiä aloin ylvästellä ja osasin kohota hänen silmissänsä. Päähäni pälkähti yht'äkkiä sellainen tuuma. Asian laita oli se, että hän toi tämän Jumalan-kuvan (raskitsipa tuoda)… Oi kuulkaahan, kuulkaahan! Nyt se jo alkaa, tähän asti olen vain sekaantunut… Seikka on se, että tahdon muistaa kaikki, jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan, joka ainoan piirteen. Minä tahdon nyt koota yhteen kohtaan ajatukseni, mutta — en vain voi, vaan kas, tässäpä ne yksityisseikat nyt ovat…!

Neitsyt Marian kuva… neitsyt Maria lapsen kanssa, hopeainen, kullattu vanha perheomaisuus, arvoltaan — no, noin kuusi ruplaa. Minä näin, että tämä pyhimyskuva oli hänelle kallis, mutta hän tahtoi pantata kaikki, ottamatta kehystä pois. Minä sanoin hänelle: parempi olisi ottaa kehys pois ja pitää kuva; jumalankuvaa on kuitenkin, tuota, niinkuin vaikea…

— Onko se kielletty?

— Ei juuri ole kiellettykään, mutta ehkä te itse…

— No, ottakaa pois sitte!

— Tiedättekö mitä, minä en ota pois, vaan panen sen tuonne jumalankuva-kaappiin, — sanoin minä, mietittyäni, — muiden kuvien joukkoon, lampun alle (minulla paloi aina lamppu konttorini ollessa auki), ja ottakaa te nyt ilman muuta kymmenen ruplaa!

— En tarvitse kymmentä, antakaa viisi, minä sen lunastan varmaan.

— Vai ette tahdo kymmentä? Kuva on kuitenkin sen arvoinen, — lisäsin minä huomattuani, että hänen silmänsä taas alkoivat hehkua. Hän oli vaiti. Minä toin hänelle viisi ruplaa.

— Älkää ylenkatsoko ketään; olen itse ollut tuollaisessa pulassa, vieläpä pahemmassakin, ja että nyt näette minut tällaisessa toimessa… niin johtuu se vain kaikesta, mitä olen kärsinyt…

— Te siis kostatte yhteiskunnalle? Niinkö? keskeytti hän minut yht'äkkiä hyvin pilkallisella kysymyksellä, jossa, muutoin, piili paljon viatontakin s.o. ylimalkaista, sillä silloin ei hän vielä ollut tehnyt erotusta minun ja muiden välillä, niin että hän sen sanoi melkein loukkaamatta. Vai niin, — ajattelin minä, — vai olet sinä semmoinen, luonteesi tulee ilmi; siis uuden suunnan ihmisiä ollaan.

— Nähkääs, huomautin minä heti, puoleksi leikillä, puoleksi, salamielisesti: "minä — minä olen osa sitä kokonaista, joka aina pahaa suo, vaan aina hyvää luo"…

Hän katsahti minuun pikaisesti ja hyvin uteliaasti, mutta hänen katseessaan oli kuitenkin paljon lapsellista.

— Odottakaa… Mikä ajatus se oli? Mistä se oli? Minä olen kuullut sen jossakin…

— Älkää vaivatko päätänne; sillä lauseella esittää Mefistofeles itsensä Faustille. Oletteko lukenut Faustia?

— E… en tarkkaan.

— Se on, ettette ole sitä ollenkaan lukenut. Mutta teidän on se luettava. Minä näen taas huulillanne pilkallisen ilmeen. Pyydän, älkää otaksuko minussa olevan niin vähän ymmärrystä, että, kaunistaakseni lainanantajan tointani, tahtoisin esiintyä teille Mefistofeleenä. Lainanantaja pysyy lainanantajana. Sen tiedän.

— Te olette niin kummallinen… Enhän minä ollenkaan tahtonut teille mitään sellaista sanoa.

Hän tahtoi sanoa: minä en odottanut, että olisitte sivistynyt ihminen, mutta ei sitä sanonut; minä kuitenkin tiesin, että hän niin ajatteli. Olin häntä kovin kummastuttanut.

— Nähkääs, huomautin minä, joka alalla voi tehdä hyvää. En, tietysti, puhu itsestäni, sillä minä en tee muuta kuin pahaa, mutta…

— Tietysti voi jokaisessa toimessa tehdä hyvää, sanoi hän, luoden minuun nopean ja läpitunkevan katseen. "Niin juuri, jokaisessa toimessa", lisäsi hän yht'äkkiä.

Oi, minä muistan, muistan kaikki nuo silmänräpäykset. Ja minun on lisättävä, että kun nuoriso, tuo herttainen nuoriso tahtoo sanoa jotakin viisasta ja sattuvaa, niin se heti liian suoraan ja selvään kasvoissaan osoittaa että: "kas nyt, muka, minä sanon sinulle jotakin viisasta ja sattuvaa" — eikä se ole meikäläisten kerskaavaisuutta, vaan selvään näkee, että se itse pitää sitä arvossa, ja uskoo ja kunnioittaa, ja luulee, että muutkin aivan samalla lailla sitä kunnioittavat. Oi, sitä suoramielisyyttä! Mutta silläpä sitä voittaakin. Ja hänessä se oli ihanaa!

Muistan kaikki, — en mitään ole unohtanut. Kun hän oli mennyt, tein oitis päätökseni. Samana päivänä kävin viimeisellä tiedustelumatkallani ja sain kuulla kaikki hänen jäljellä olevat nykyiset salaisuutensa; hänen entisen elämänsä olin saanut tietää Lukerialta, joka ennen oli palvellut heidän luonaan ja jonka jo muutamia päiviä aikaisemmin olin lahjonut. Tuo salaisuus oli niin hirveä, etten käsitä kuinka vielä saattoi nauraa, niinkuin hän teki, ja kysellä Mefistofeleen sanoista, kun itse oli sellaisessa kauheassa tilassa. Mutta — nuoriso on nuorisoa! Juuri niin ajattelin silloin hänestä ylpeänä ja iloisena, sillä sehän osotti mielen jaloutta: vaikka hän, näet, olikin turmion partaalla, niin Goethen ylevät sanat kuitenkin säilyttivät tenhonsa. Nuoruus on aina jalomielinen, vaikkapa vähässä ja usein väärässäkin. Minä, näet, puhun vain hänestä yksistänsä. Ja pääasia on, että minä pidin häntä jo ikäänkuin omanani enkä epäillyt ylivallastani. Tiedättekös, se on varsin hekumallinen tuo ajatus, kun ei enää epäile.

Vaan mitäs minä?! Jos minä tällä lailla jatkan, niin milloin minä saankaan kaikki yhteen kohtaan kootuksi? Pikemmin, pikemmin, — tämähän ei ollut ollenkaan sitä, mitä aion sanoa, Herra Jumala!

II.

Naimatarjous.

"Salaisuuden", jonka sain hänestä kuulla, selitän tässä lyhykäisesti. Hänen isänsä ja äitinsä olivat aikoja sitte kuolleet, kolme vuotta jo ennenkuin hän oli jäänyt kunnottomien tätiensä luo. Onpa liian vähäkin sanoa heitä kunnottomiksi. Toinen heistä oli leski, sillä iso perhe, — kuusi lasta, toinen toistaan pienempiä, — toinen taas oli iäkäs ja häijy vanhapiika. Molemmatkin olivat häijyjä. Hänen isänsä oli ollut virkamies, kirjuri pelkästään ja ainoastaan personallista aatelia: kaikki aivan kuin minua varten. Minä olin aivan kuin ylemmässä maailmassa: olinhan virasta eronnut loistavan rykmentin alikapteeni, perinnöllistä aatelia, itsenäinen mies j.n.e. ja mitä lainakassaani koski, niin voivat tädit katsella sitä asiaa ainoastaan kunnioituksella. Tätiensä luona oli hän ollut kolme vuotta orjuudessa: oli kuitenkin jossakin suorittanut tutkinnon, — olipas ehtinyt, olipas keinon keksinyt, vaikka joka päivä armottomasti täytyi työtä tehdä, — ja se merkitsi, että hänessä oli halu johonkin korkeampaan ja jalompaan. Mutta mitäs varten minä naida tahdoin? Vaan vähät minusta, siitä sittemmin… Ja siitäkös nyt kysymys onkaan? — Tätiensä lapsia hän opetti ja ompeli heille paitoja eikä lopulta vain sitä tehnyt, vaan pesi lattioitakin, hän, tuo heikkorintainen. He häntä suorastaan pieksivät ja soimasivat jokaisesta leipäpalasesta. Jopa asia päätyi siihen, että aikoivat myydä hänet. Hyi! Jätän kertomattakin nuo häpeälliset yksityisseikat. Myöhemmin ilmaisi hän minulle kaikki. Tätä kaikkea tarkkasi kokonaisen vuoden ajan heidän naapurinsa, muudan rihkamakauppias, joka kuitenkaan ei ollut vain pelkkä rihkamakauppias, sillä hänellä oli kaksi hedelmämyymälääkin. Häneltä oli kuollut jo kaksi vaimoa ja hän etsi kolmatta, ja siinä hän tytön löysi: "se on, näet, vaatimaton, on kasvanut köyhyydessä ja minä nainkin vain orpojani varten". Hänellä oli todellakin lapsia. Hän kosi, alkoi hieroa kauppaa tätien kanssa, hän oli viidenkymmenen vanha. Tyttö kauhistui. Ja tähän aikaan juuri hän alkoi käydä luonani saadakseen ilmoituksia "Golos"-lehteen. Vihdoin alkoi hän rukoilla tätiään, että he antaisivat hänen ajatella asiaa edes pikkaraisen aikaa. Hänelle se myönnettiin, vaan enempää ei ja nyt he alkoivat ahdistaa häntä: "Itsekään emme tiedä mitä syödä ilman liikaa suuta". Minä olin jo kuullut kaiken tämän, mutta sinä päivänä vasta tein päätökseni.

Iltasella tuli kauppias heille tuoden puodistaan makeisia viidenkymmenen kopeekan arvosta: tyttö istui hänen seurassaan, kun minä kutsutin hänet Lukerian kautta kyökistä ulos ja käskin kuiskuttamaan hänelle, että olin portilla ja halusin heti paikalla sanoa hänelle jotakin. Minä olin silloin itseeni hyvin tyytyväinen. Ja ylipäänsä olin koko sen päivän hirveän tyytyväinen.

Siinä portilla selitin minä Lukerian läsnä ollessa hänelle, joka oli hämmästynyt jo siitä, että olin kutsuttanut hänet ulos, selitin, että pidän onnena ja kunniana… Toiseksi, ettei hän kummastelisi, että näin portilla… "olen, muka, rehellinen mies ja olen ottanut kaikesta selkoa". Enkä minä valehdellutkaan, sanoessani olevani rehellinen mies. Mutta vähät siitä! Enkä puhunut ainoastaan sopivalla tavalla, s.o. osoittaen olevani hyvin kasvatettu ihminen, vaan hyvin omaperäisestikin, ja se on pääasia. Vai onko paha sitä tunnustaa? Olen tahtonut tuomita itseäni ja sen teenkin. Minun tulee siis puhua sekä vastaan että puolesta, ja puhunkin. Olen perästäpäin muistellut sitä mielihyvälläkin, vaikka se on typerää: ilmaisin silloin suoraan häpeämättä, että, ensiksikään, en ole erittäin lahjakas, en erittäin viisas, ken tiesi, en erittäin hyväluontoinenkaan, vaan jotensakin jokapäiväinen egoisti (minä muistan tämän lauseen, keksin sen silloin sinne mennessäni ja olin tyytyväinen) ja että minussa ehkä on monta hyvinkin pahaa puolta muissa suhteissa. Kaiken tuon sanoin omituisella ylpeydellä, — niinkuin semmoista sanotaan. Luonnollisesti oli minulla niin paljon aistia, että, ilmaistuani jalosti vikani, en jättänyt ilmaisematta ansioitanikaan: "sen sijaan, muka, on minulla sitä ja sitä ja sitä". Minä näin, että hän vielä hirveästi pelkäsi, mutta en lieventänyt mitään, vieläpä, huomattuani sen, varta vasten kovensin: sanoin suoraan, ettei hänen tarvitse nälkää nähdä, mutta mitä pukuihin, teattereihin ja tanssiaisiin tulee, — niin niistä ei voi olla puhettakaan; kentiesi tuonnempana, kun pääsen tarkoitusteni perille. Tämä ankara puhetapa kovin viehätti minua. Lisäsin ja myöskin aivan kuin sivumennen, että kun olin ryhtynyt tällaiseen toimeen, s.o. lainakassan pitäjäksi, niin oli minulla sitä varten muudan päämäärä, oli, muka, olemassa muudan sellainen asianhaara… Sitäpaitsi minulla oli oikeuskin niin puhua, sillä minulla todellakin oli muudan päämäärä ja oli olemassa sellainen asianhaara. Nähkääs, minä olen koko ikäni vihannut tällaisia kassoja ja vaikka todellakin on naurettavaa lausua itselleen salaperäisiä asioita, niin sittenkin olen tahtonut "kostaa yhteiskunnalle". Se on totta, totta, totta! Senpä tähden hänen sutkauksensa sinä aamuna, että minä muka "kostan", ei ollut paikallaan. S.o. nähkääs jos olisin sanonut hänelle suoraan: "niin kyllä, minä kostan yhteiskunnalle", niin olisi hän purskahtanut nauruun, niinkuin tänä aamuna ja silloin se todellakin olisi ollut naurettavaa. Mutta nyt osottautui, että epäsuoralla vihjauksella, käyttämällä salaperäistä lausetapaa, saattoi vaikuttaa mielikuvitukseen. Sitä paitsi en enää peljännyt mitään: tiesinhän, että tuo lihava kauppias joka tapauksessa oli hänelle minua inhottavampi ja että minä, portilla seisoessani, olin hänelle kuin pelastuksen enkeli. Ymmärsinpäs sen! Oi, konnuudet ihminen ymmärtää erinomaisen hyvin! Mutta oliko se edes konnuutta? Kuinka on ihmistä tuomittava? Enkös minä sitte häntä jo silloin rakastanut?

Odottakaahan: tietysti minä en hiiskunut hänelle hyvästä teosta puolta sanaakaan; päin vastoin, aivan päin vastoin: "kiitollisuuden velassa olen, muka, minä ettekä te? Sen minä sanoin selvin sanoin, en malttanut olla sanomatta ja se tuntui kentiesi typerältä, sillä huomasin hänen kasvoissansa pikaisen rypyn. Mutta kokonaisuudessa oli voitto kuitenkin minun puolellani. Odottakaahan: jos kerran muistelen kaikkea tätä ikävää, niin mainitsen viimeisenkin halpamaisuuden: minä seisoin siinä ja päässäni liikkui ajatus: sinä olet pitkä, muhkea mies, hyvin kasvatettu ja — ja vihdoin, kerskaamatta puhuen, et ole ollenkaan ruma. Semmoista ymmärrykseni silloin soitteli. Tietysti hän minulle siinä portilla sanoi: otan. Vaan… vaan minun täytyy se lisätä: hän ajatteli kauvan, ennenkuin sen sanoi. Niin mietti, niin mietti, että minä jo olin kypsyä: 'no, kuinkas?' — enkä malttanutkaan, vaan oikein komeasti kysäisin: 'no, kuinkas nyt sitte?'"

— Odottakaahan, minä mietin, vastasi hän.

Ja niin vakavat olivat hänen somat kasvonsa, että silloinkin jo olisin voinut kaiken nähdä! Mutta minäpä pahastuin: "vai, ajattelin minä, horjuu hän minun ja tuon kauppiaan välillä?" Oi, silloin minä en vielä käsittänyt! En mitään, en mitään minä silloin vielä käsittänyt! Tähän päivään saakka en ole mitään käsittänyt! Minä muistan, että Lukeria juoksi minun jälkeeni, kun jo olin mennyt pois, seisautti minut tiellä ja sanoi kiireissään: "Jumala palkitsee teitä, herra, että otatte meidän kauniin neitimme, mutta älkää hänelle tästä mitään puhuko, hän on niin ylpeä."

Ylpeä! Minä, nähkääs, itsekin rakastan noita hieman ylpeitä. Ylpeät ovat varsinkin silloin kauniita, kun… no, kun ei enää epäile vallastaan heidän yli, eikö niin? Oi, kelvotonta, kömpelöä ihmistä! Oi, kuinka minä olinkin tyytyväinen! Tiedättekö, että kun hän siinä portilla seisoi miettien, antaisiko minulle myöntävän vastauksen vai ei, ja minä häntä ihmettelin, — tiedättekö, että hän saattoi silloin ajatella näinkin: "Jos kerran onnettomuus on tullakseen kumpaisessakin tapauksessa, niin eikö ole parempi suorastaan valita niistä pahempi, s.o. tuo lihava kauppias; lyököön sitte päissään pikemmin minut kuoliaaksi." Vai kuinka luulette, saattoihan hän niinkin ajatella? Mutta nytkään en ymmärrä suorastaan mitään! Sanoin vast'ikään, että hän saattoi niin ajatella; valitako kahdesta onnettomuudesta pahempi, s.o. kauppias. Vaan kumpi oli silloin hänestä pahempi? Kauppiasko vai Goetheen viittaava lainanantaja? Se on vielä kysymys! Mikä kysymys? Sitäkään en ymmärrä: vastaus makaa pöydällä ja minä sanon: kysymys! Mutta vähät minusta! Minusta nyt ei ole puhettakaan. Muuten, mitä se minua liikuttaa, — minustako on puhe vai ei? Sitäpä puolta en osaa ollenkaan ratkaista. Parempi olisi panna maata. Päätäni kovin kivistää…

III.

Jalomielinen mies, vaikka en usko itsekään.

En voinut nukkua. Ja vieläpä, kun päässä semmoinen valtimo jyskii! Tekee mieli muistella kaikkea tätä surua. Oi, sitä saastaa! Oi, mistä loasta minä silloin hänet vedinkin ylös! Pitihän hänen ymmärtää se, antaa arvo teolleni… Minua miellytti myös moni seikka, esimerkiksi se, että olin yhden viidettä ja hän tuskin kuudentoista vanha. Se minua viehätti, tämä tunne; suloinen se oli, hyvin suloinen.

Tahdoin, esimerkiksi, toimittaa häät à l'anglaise, s.o. aivan kahdenkesken, ainoastaan kahden todistajan läsnäollessa, joista toinen oli oleva Lukeria ja sitte oitis rautatielle, vaikkapa esimerkiksi Moskovaan (sinne minulla oli sattumalta asiaa) johonkin hotelliin kahdeksi viikoksi asumaan. Mutta hän sitä vastusti, ei suostunut ja minun täytyi mennä tätienkin luo kunnioitustani osottamaan, aivan kuin sukulaisten luo, joilta hänet vien. Minä siihen myönnyin ja osotin tädeille asianomaista kunnioitusta. Lahjoitinpa vielä noille luontokappaleille kullekin sata ruplaa ja lupasin enemmänkin, tietysti kuitenkaan hänelle mitään sanomatta, etten pahoittaisi hänen mieltään tuolla kehnolla asialla. Tädit muuttuivat oitis pehmeiksi kuin silkki. Riideltiinpä myötäjäisistäkin: tytöllä ei ollut lainkaan mitään, mutta ei hän mitään tahtonutkaan. Minun onnistui kuitenkin saada hänet vakuutetuksi, että ilman mitään ei käynyt laatuun ja kapiot toimitin minä, sillä kukapa hänelle muutoin olisi mitään tehnyt? Mutta vähät minusta! Kuitenkin ehdin minä silloin ilmaista hänelle muutamia mielipiteitäni, että hän ainakin niistä olisi selvillä. Ehkäpä kiirehdin liiaksikin. Pääasia on, että hän alusta alkaen jo osotti rakkautta minua kohtaan, vaikka olikin umpiluontoinen; iltaisin, kun tulin, otti hän minut ihastuneena vastaan, kertoa leperteli minulle (niin viattoman viehättävästi!) koko lapsuutensa ajan, kaikki nuoruudestaan, kodistaan, isästään ja äidistään. Mutta minä valoin koko tuon hurmoksen kerrassaan kylmällä vedellä. Ja siinä minun mielipiteeni olikin. Ihastukseen vastasin minä vaiti-ololla, hyvänsuovalla, tietysti… mutta hän huomasi kuitenkin pian, että oli ero välillämme ja että minä olin — arvoitus. Ja sitä minä pääasiallisesti tahdoinkin. Ehkäpä vain arvoituksen takia olin koko tämän tuhmuuden tehnytkin. Ensiksi, ankaruus, — ankaruuden varjossa toin hänen taloonikin. Sanalla sanoen, silloin, kävellessäni ja ollessani tyytyväinen, suunnittelinkin koko järjestelmäni. Ja ilman vähintäkään väkinäisyyttä tuli se aivan itsestään esiin. Eikä toisin ollakaan voinut, minun täytyi tehdä tämä järjestelmä vastustamattomasta syystä, vai joko minä, todella, herjaan itseäni! Järjestelmäni oli vilpitön. Vaan ei, kuulkaahan, jos kerran ihmistä tuomitsee, niin tuomittakoon hänet tosiasiain nojalla… Kuulkaahan:

Kuinka minä alkaisin, sillä on hyvin vaikeaa? Kun alkaa puolustaida, niin silloin vasta vaikea onkin. Nähkääs: nuoriso halveksii, esimerkiksi, rahaa, — mutta minä panin oitis painoa rahoille, annoin arvoa rahoille. Ja panin semmoisen painon, että hän yhä enemmän vaikeni. Siristi vain suuria silmiänsä, kuunteli, katseli ja oli vaiti. Nähkääs, nuoriso on jalomielinen, se on jalomielinen ja intomielinen, mutta suvaitsevaisuutta siinä ei paljoa ole; niin pian kuin jotakin vain on kierosti, niin on ylenkatse valmis. Minä taas tavoittelin mielen suuruutta, tahdoin istuttaa sitä suoraan sydämeen, saada sitä sydämelliseen katsantotapaan, niinhän? Otan inhottavan esimerkin: kuinka esimerkiksi olisin selittänyt lainakassani sellaiselle luonteelle? Tietysti en minä sitä suorastaan ottanut puheeksi, sillä silloin olisi näyttänyt ikäänkuin minä olisin pyytänyt anteeksi lainakassani tähden, vaan minä toimin, niin sanoakseni, ylpeydellä, puhelin melkein vaitiololla. Ja minä olen mestari vaitiololla puhumaan, minä olen koko ikäni siten puhunut, olenpa itsekseni näytellyt vaitiololla kokonaisia murhenäytelmiä. Oi, olenhan minäkin ollut onneton! Olen ollut kaikkien hylkäämä ja unhottama, eikä kukaan, ei kukaan sitä tiedä! Ja yhtäkkiä tuo kuusitoistavuotias sitte haali kokoon minusta kaikellaisia yksityisseikkoja kelvottomilta ihmisiltä ja luuli tietävänsä kaikki, vaikka kaikkein salaisin kuitenkin on jäänyt tämän miehen sydämen sopukkaan. Mutta minä vain olin vaiti ja varsinkin hänen kanssansa olin vaiti ihan eiliseen päivään asti, — ja miksikä olin vaiti? Ylpeydestä vain. Tahdoin, että hän itsestään saisi tietää, minutta, mutta ei vain kunnottomien ihmisten kertomuksista, että hän itse arvaisi ja käsittäisi, mikä mies olin. Ottaessani hänet talooni tahdoin täydellistä kunnioitusta itseäni kohtaan. Tahdoin, että hän seisoisi edessäni rukoillen kärsimyksieni puolesta — ja minä sen ansaitsin. Oi, minä olen aina ollut ylpeä, minä olen aina tahtonut joko kaikki tahi ei mitään! Ja juuri sentähden, etten tahtonut puolta onnea, vaan kaikki, — juuri sen tähden olinkin pakotettu silloin siten toimimaan: "että, muka, arvaahan asia itse ja pidä arvossa!" Sillä, myöntäkäähän itse, että jos olisin ruvennut hänelle selittämään ja kuiskaamaan, kiertelemään ja kunnioitusta anomaan, — niin olisi ollut sama, kuin jos olisin almua pyytänyt… Vaan mitäpäs… vaan mitäpäs minä siitä puhuu!

Tuhmaa, tuhmaa, tuhmaa ja tuhmaa! Ilmoitin hänelle silloin suoraan ja säälimättä (ja minä panen painoa siihen, että tein sen säälimättä) parilla sanalla, että nuorten jalomielisyys on mainio asia, mutta ettei se maksa ollenkaan mitään. Ja miksi ei maksa? Siksi, että sen helpolla saa, ilman elämän kokemusta; kaikki tuo on, niin sanoakseni, "olemassaolon ensimäisiä vaikutelmia", mutta katsotaanpas heitä itse teossa. Huokeahintainen jalomielisyys on aina helppo asia, jopa uhrata elämänsäkin — sekin on helppoa, sillä veri kiehuu ja voimien näytettä, kauneutta hirveästi tekee mieli. Mutta ottakaapa jalomielisyyden urotyö, hyvin raskas, hiljainen, huomaamaton, loistoton, herjattu, semmoinen, johon vaaditaan uhrausta paljon, vaan josta kunniaa ei lähde pisaraakaan, — jossa te, ilosta loistava mies, olette konnana kaikkien silmissä, vaikka olette rehellisin ihminen maailmassa, — koettakaapa siihen työhön ryhtyä, ehei, ettepä uskalla. Mutta minä, minä en ole koko ikänäni muuta tehnytkään, kuin siinä urotyössä taistellut… Alussa riiteli hän hirveästi vastaan, mutta alkoi sitte olla vaiti, jopa ihan täydellisesti, silmiänsä vain kovin siristi kuunnellessaan, suuria, suuria tarkkaavia silmiänsä. Ja… ja sitä paitsi huomasin minä yht'äkkiä tuon epäluottavan, äänettömän, ilkeän hymyn. Ja tuo hymy huulillaan tuli hän talooni. Totta on sekin, ettei hänellä ollut enää minne mennä…

IV.

Yhä vain tuumia ja tuumia.

Kuka meistä silloin ensin alkoi?

Ei kukaan. Se alkoi itsestänsä, ihan alusta. Sanoin, että toin hänet talooni ankarin vaatimuksin, vaan jo alusta pitäen olin ystävällisempi. Jo hänen morsiamena ollessaan ilmoitin hänelle, että hänen toimeksensa tulisi panttien vastaanottaminen ja rahan ulosantaminen eikä hän silloin siihen mitään sanonut (huomatkaa se!) Jopa hän sitte ryhtyi oikein innolla työhön. Tietysti jäi asunto, huonekalut ja kaikki ennalleen. Asunnossamme on kaksi huonetta: toinen on iso sali, josta osa on väliseinällä jaettu kassahuoneeksi, toinen, myöskin iso huone, on meidän yhteinen ja samalla makuuhuonekin. Kalusto on huono, hänen tädillänsäkin se oli parempi. Jumalainkuvakaappini on salissa, jossa kassakin on; minulla huoneessani on kaappi, jossa on muutamia kirjoja ja arkku, jonka avaimet ovat minulla; sitä paitsi on sänky, pöytiä ja tuolia. Hänen vielä morsiamena ollessaan sanoin, että elannoksemme, se on ruoaksi minulle, hänelle ja Lukerialle, jonka sain luokseni houkutelluksi, olen määrännyt ruplan päivässä, ei enempää: "minun, näet, tuli saada kolmekymmentä tuhatta ruplaa kolmessa vuodessa, muutoin ei olisi raha-ansiota". Hän ei vastustellut, mutta minä korotin itse ruokarahan kolmellakymmenellä kopekalla. Samoin teatterikin. Olin sanonut hänelle, hänen morsiamena ollessansa, ettemme tulisi käymään teatterissa ja kuitenkin oltiin kerran kuukaudessa teatterissa, hyvillä paikoilla, permannolla. Me kävimme yhdessä, olimme kolme kertaa, näimme "Onnen etsinnän" ja "Pericholen", muistaakseni (mutta mitä joutavia!). Ääneti sinne menimme, ääneti palasimme takaisin. Miksikä, miksikä alusta alkaen rupesimme olemaan ääneti? Eihän alussa ollut riitaakaan, mutta vaiti yhä vain oltiin. Muistan, että hän silloin aina katsoi minuun ikäänkuin salaa: mutta kun sen huomasin, niin lisäsin vain vaitioloa. Totta on, että minä aloin vaitioloa käyttää eikä hän. Hänen puoleltaan oli pari ystävyyden osoitusta, jopa hän yritti syleilläkin minua; mutta kun nämä puuskat olivat sairaanomaisia, hysteerillisiä ja minä halusin lujaa onnea ja kunnioitusta, niin otin ne kylmästi vastaan. Ja minä olin oikeassa; joka kerta oli näiden puuskien jälkeen seuraavana päivänä riitaa.

Eikä oikeastaan mitään riitaa ollut lainkaan, mutta äänettömyyttä vain ja — ja yhä julkeampi oli hänen muotonsa. "Kapinaa ja itsenäisyyttä" — sitä se tiesi, mutta sitä hän vain ei osannut. Niin tuo lempeäluontoinen olento kävi yhä julkeammaksi. Uskotteko, minä muutuin hänelle saastaksi, minä sen huomasin. Ja siitä ei ollut epäilystäkään, että hän ajoittain joutui aivan suunniltaan. Mutta kuinkas sellaisesta loasta ja kurjuudesta tultua, jossa täytyi lattioita pestä, oli mahdollista kiukustua meidän köyhyytemme tähden? Nähkääs, ei se köyhyyttä ollut, vaan säästäväisyyttä, ja missä tarvitsi, siinä oli yltäkylläisyyttäkin niinkuin liinavaatteissa, puhtaudessa. Minä olen aina ennenkin ajatellut, että miehen puhtaus se on, joka vaimoa viehättää. Muutoin ei hän nurissut minulle köyhyydestäni, vaan minun muka saituudestani taloudessa: "tarkoituksensa hänellä siis on, tahtoo, näet, lujaa luonnetta osoittaa". Teatterista hän kieltäytyi yht'äkkiä itse. Ja yhä enemmän kasvoi pilkallinen ilme hänen kasvoissaan, mutta minäpä lisäsin äänettömyyttä, minä vain lisäsin äänettömyyttä.

Eikö sitte pitäisi puolustaida? Pääasia oli lainakassa. Suvaitkaahan: minä kyllä tiesin, ettei nainen, semminkään kuusitoistavuotias, voi täydellisesti miehelle alistua. Naisilla ei ole itsenäisyyttä, se on selviö, se on nytkin, nytkin minulle selviö. Mitäpä siitä, että hän tuolla salin pöydällä makaa: totuus on totuus eikä Stuart Millkään sille mahda mitään. Mutta rakastava nainen, oi, — hän jumaloitsee rakastetun olennon vikojakin, jopa hänen ilkitöitänsäkin. Eikä tämä itsekään keksisi ilkitöilleen sellaisia puolustussyitä, kuin nainen keksii. Se on kyllä jalomielistä, mutta ei itsenäistä. Naisia on turmellut juuri tämä itsenäisyyden puute. Ja mitäs? Sanon sen vieläkin, jos osoitatte minulle tuota pöytää? Onko se itsenäistä, mitä siinä pöydällä on? Oi — oi!

Kuulkaahan: hänen rakkaudestaan olin minä silloin vakuutettu. Heittäytyihän hän silloinkin kaulaani. Hän rakasti siis tahi, oikeammin sanoen, — tahtoi rakastaa. Niinpä niinkin: hän halusi rakastaa. Ja pääasia on, ettei mitään sellaisia ilkitöitäkään ollut, joille hänen olisi tullut puolustusta etsiä. Te sanotte samoin kuin kaikki muutkin: lainanantaja. Vaan mitäpä siitä, että olen lainanantaja? Se merkitsee vain, että on olemassa syitä, jos mitä jalomielisin mies on ruvennut lainanantajaksi. Nähkääs, hyvät herrat, on aatteita… s.o. nähkääs, jos muutaman aatteen lausuu julki, sanoilla ilmaisee, niin tuntuu se hirveän tyhmältä. Itseäkin hävettää.

Mutta minkä tähden? Ei minkään tähden. Sen tähden, että olemme kaikki kelvottomia emmekä siedä totuutta, tahi en oikein tiedä minkätähden. Sanoin vastikään "jalomielinen mies". Se on naurettavaa, mutta kuitenkin se oli niin. Sehän on tosi, s.o. kaikkein totisin tosi! Niin, minulla oli oikeus silloin koettaa turvata asemaani ja avata tämä lainakassa; "te hylkäsitte minut, te, ihmiset, juuri te ajoitte minut pois ylenkatseellisella vaitiololla. Minun intohimoiseen pyrintööni vastasitte te koko elinaikani kestävällä loukkauksella. Minulla siis oli oikeus suojata itseäni seinällä, kerätä nuo kolmekymmentä tuhatta ruplaa ja päättää elämäni juoksu jossakin Krimin etelärannikolla, vuoristossa, viinitarhan keskellä, maatilallani, jonka ostaisin näillä kolmellakymmenellä tuhannella, vaan pääasiallisesti ollakseni kaukana teistä kaikista, mutta ilman vihaa teitä vastaan, ihanne sielussani, rinnallani rakastettu vaimo, perheen ympäröimänä, jos Jumala niin tahtoi, ja auttaen seudun köyhiä asujamia." Tietysti on hyvä, että tämän nyt puhun itsekseni, mutta olisikos ollut mitään tyhmempää, jos silloin olisin sanonut hänelle tämän ääneen? Siitä syystä istuimmekin silloin ylpeästi ääneti. Sillä mitä hän olisi ymmärtänyt? Kuudentoista vuoden vanha, aivan nuori vielä, — mitä olisi hän minun puolustuksistani, minun kärsimyksistäni ymmärtänyt. Hän oli suoraviivainen luonne, ei tuntenut elämää, hänen vakaumuksensa olivat nuoret ja helpolla saadut, hänessä oli tuota "kaunosielujen" lyhytnäköisyyttä, mutta pääasia olisi ollut lainakassa ja — siinä kaikki, (vaan olenkos minä ollut mikään hirviö lainanantajana, eikös hän ole nähnyt, kuinka minä olen menetellyt ja olenko liikaa ottanut?!) Oi, kuinka totuus on hirveä maan päällä!

Tämä ihana, tämä lempeä, tämä taivahinen olento, hän oli sieluni tyranni, kärsimätön tyranni ja kiusaaja. Minähän loukkaisin itseäni, ellen sitä sanoisi! Luuletteko, etten häntä rakastanut? Kuka saattaa sanoa, etten häntä rakastanut? Nähkääs, se oli ironiaa, se oli kohtalon häijyä ivaa! Me olemme kirotut, ihmisten elämä yleensä on kirottu! (Ja minun varsinkin!). Ymmärränhän sen nyt, että jossakin olin erehtynyt. Jotakin siinä kävi toisin. Kaikki oli selvä, tuumani oli kirkas kuin taivas: "Olla tyly, ylpeä eikä kaivata mitään henkisiä lohdutuksia ja kärsiä ääneti". Niin olikin, minä en ole valehdellut, en ole valehdellut. "Itsepähän sitte saa nähdä, että siinä oli jalomielisyyttä, jota hän ei osannut huomata, — ja kun sen joskus oivaltaa, niin antaa hän sille kymmenen kertaa suuremman arvon ja lankee tomuun rukoilemaan ristissä käsin". Semmoinen oli tuumani. Mutta jotakin siinä unhotin tahi jätin huomaamatta. Jotakin jäi siinä tekemättä. Mutta riittää jo, riittää! Ja keltä nyt anteeksi pyydän? Kun loppui, niin loppui. Rohkeutta, mies, ja ole ylpeä. Sinä et ole syypää…

Mitäs, minä puhun totta, en pelkää katsoa totuutta kasvoista kasvoihin: hän oli syypää, hän oli syypää…

V.

Lempeäluontoinen kapinoitsee.

Riidat alkoivat siitä, että hän yht'äkkiä rupesi antamaan rahaa omalla tavallaan ja arvostelemaan pantteja kalliimmiksi, kuin mikä niiden arvo oli, jopa suvaitsi pari kertaa käydä väittelemäänkin kanssani siitä asiasta! Minä en antanut myöten. Mutta siihen osui silloin tuo kapteenin rouva.

Se vanha ämmä toi, näet, medaljongin, joka oli hänen miesvainajansa lahjoittama, siis muistoesine. Minä annoin siitä kolmekymmentä ruplaa. Silloin ämmä alkoi katkerasti itkeä ja pyytää, että tuo kalu säilytettäisiin, — tietysti, se säilytetään. Mutta viiden päivän kuluttua tuli hän yht'äkkiä vaihtamaan sitä rannerenkaaseen, joka ei ollut kahdeksankaan ruplan arvoinen; tietysti minä en siitä huolinut. Varmaan huomasi hän jotakin vaimoni silmistä, koska tuli jälleen minun poissa ollessani, ja tämä vaihtoihin hänelle medaljongin.

Saatuani sen samana päivänä tietää, nuhtelin häntä siitä lempeästi, mutta lujasti ja järkevästi. Hän istui sängyn laidalla, katseli maahan ja koputteli oikean jalkansa terällä mattoon (se oli hänen tapansa): häijy hymy oli hänen huulillaan. Silloin ilmoitin minä hänelle aivan levollisesti, vähääkään ääntäni korottamatta, että rahat ovat minun, että minulla on oikeus katsella elämää omilla silmilläni ja — että minä, ottaessani hänet talooni, en ollut salannut häneltä mitään.

Hän hypähti yht'äkkiä seisoalleen, alkoi yht'äkkiä kokonaan vavista ja — mitäs luulette — polki minulle yht'äkkiä jalkaa; siinä oli peto, se oli vihanpuuskaa, se oli peto vihanpuuskassa. Minä aivan jähmetyin hämmästyksestä; semmoista menettelyä en ollut koskaan odottanut. Mutta minä en kadottanut malttiani, en tehnyt liikettäkään, ja taaskin samalla levollisella äänellä ilmoitin suoraan, että tästä saakka otan häneltä pois osallisuuden asioihini. Hän nauroi minulle vastoin silmiäni ja lähti ulos asunnosta.

Asianlaita oli se, ettei hänellä ollut oikeutta lähteä ulos asunnosta. Ilman minua ei minnekään, sellainen oli sopimuksemme jo hänen morsiamena ollessaan. Iltapuoleen hän palasi; minä en sanonut sanaakaan.

Seuraavana päivänä aamulla meni hän taas ulos, ylihuomenna samoin. Minä suljin kassan ja lähdin tätien luo. Heidän kanssaan olin lopettanut tuttavuuden oitis häiden jälkeen; en tahtonut heitä luokseni enkä käynyt itse heidän luonaan. Nyt selvisi, että vaimoni kävi heidän luonaan. He kuuntelivat minua uteliaisuudella ja nauroivat minulle vasten silmiä: "se on, sanoivat, teille oikein". Tuota heidän nauruaan minä juuri odotinkin. Silloin minä lahjoin nuoremman naimattoman tädin, annoin hänelle etukäteen viisikolmatta ruplaa. Parin päivän kuluttua tuli hän jo luokseni ja ilmoitti: "asiaan kuuluu olevan sekaantunut muudan luutnantti Jefimovitsch, entinen rykmenttitoverinne". Minä kummastuin kovin. Tuo sama Jefimovitsh oli tehnyt minulle eniten pahaa rykmentissä, ja kuukausi sitten tuli hän, häpeämätön kun oli, pari kertaa lainakassaani muka panttaamaan jotakin, ja muistan, että hän silloin alkoi vaimoni kanssa naureskella. Menin silloin hänen luo ja sanoin, ettei hän enää saisi tulla luokseni entisten juttujemme tähden; mutta mitään muuta ajatusta ei päähänikään pälkähtänyt, sillä luulin vain, että hän oli muuten röyhkeä. Mutta nyt ilmoitti täti odottamatta, että heillä oli sovittu kohtaus ja että tätä asiaa välitti muudan tätien entinen tuttava, everstin leski Julia Samsonovna; "hänen luonaan, sanoi, vaimonne nyt käykin".

Tämän kohtauksen kerron vain lyhyesti. Kaikkiaan maksoi tämä juttu minulle kolmesataa ruplaa, mutta kahdessa vuorokaudessa sain aikaan sen, että seisoin viereisessä huoneessa suljettujen ovien takana kuuntelemassa vaimoni ensimäistä kohtausta Jefimovitshin kanssa. Sitä odottaessa oli meillä tuon päivän edellisenä päivänä lyhyt, mutta minulle hyvin tähdellinen keskustelu.

Hän oli palannut kotia illan suussa ja istui sängyn laidalla, katsellen minua pilkallisesti ja koputellen jalallaan lattiaan. Katsellessani häntä, johtui yht'äkkiä mieleeni ajatus, että hän koko viimeisen kuukauden tahi, paremmin sanoen, kahden viimeisen viikon kuluessa, ei ollut lainkaan ollut luonteensa mukainen, voipi sanoa, että oli ollut aivan luonteensa vastainen; edessäni oli raju, kiinnikäypä olento, joka ei juuri ollut häpeämätön, mutta ilkeä ja itse kiusaa tekevä ja riitaa tavoitteleva. Hänen lempeytensä pidätti häntä kuitenkin. Kun sentapainen raivostuu, niin kuitenkin näkee, vaikka hän menisikin liian pitkälle, että hän itse vain tekeytyy, itseään vain kiihoittaa ja että hänen itsensä ennen muita on mahdoton hillitä siveyttään ja häveliäisyyttä. Senpä tähden tuollaiset toisinaan hyppäävätkin liian korkealle, niin ett'eivät usko omaa tarkastavaa järkeänsäkään. Irstaisuuteen tottunut ihminen lieventää aina tekoaan, toimii häijymmin, mutta järjestyksen ja soveliaisuuden varjossa ja vaatii itselleen etevämmyyttä muiden rinnalla.

— Onko totta, että teidät ajettiin pois rykmentistä sentähden, että te pelkäsitte kaksintaistelua? kysäsi hän yht'äkkiä, kuin taivaasta pudonneena, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

— On, minua pyydettiin, upseerien päätöksen mukaisesti, eroamaan rykmentistä, vaikka jo itse sitä ennen olin antanut virka-erohakemukseni.

— Pelkurina siis ajettiin pois?

— Niin, he tuomitsivat minut pelkuriksi. Mutta minä en kieltäytynyt kaksintaistelusta pelkurina, vaan sentähden, etten tahtonut alistua heidän itsevaltaiseen tuomioonsa ja vaatia kaksintaisteluun, koska en itse katsonut olevan mitään loukkauksen syytä. Tietäkää, — en malttanut olla silloin sanomatta, — että asettua sellaista itsevaltaisuutta vastaan ja ottaa päällensä kaikki seuraukset, vaatii paljoa enemmän miehuutta, kuin mikä kaksintaistelu tahansa.

Minä en voinut hillitä itseäni, vaan ryhdyin tuolla lauseella itseäni puolustamaan; ja sitä hän vain kaipasikin, tätä uutta nöyrtymistäni. Hän hymähti vihaisesti.

— Onko sitte totta, että te kolme vuotta kuljeskelitte Pietarin katuja kuin mikäkin irtolainen kerjäillen ja biljaardien alla yönne maaten.

— Olenpa ollut yötä Sennajallakin Vjasemskin talossa! [Vjasemskin talo Pietarissa hyvin tunnettu kurjimman köyhälistön tyyssija. Suomentaja] Niin, totta se on; elämässäni oli, senjälkeen kun rykmentin jätin, paljon häpeätä ja lankeemusta, mutta ei siveellistä lankeemusta, sillä silloinkin itse ensimäisenä vihasin tekojani. Se oli ainoastaan tahtoni ja ymmärrykseni lankeemusta ja se johtui yksinomaisesti epätoivoisesta tilastani. Vaan se on ollut ja mennyt…

— Niin, nyt olette suuri herra, — rahamies.

Se oli viittaus lainakassaan. Mutta minä ehdin jo hillitä itseäni. Minä näin hänen himoitsevan minulta minua halventavia selityksiä. Mutta minä en niitä hänelle antanut. Parhaaksi soitti silloin panttaaja ja minä menin ulos saliin. Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän jo oli pukeutunut ulos mennäkseen, seisattui hän eteeni ja sanoi:

— Kuitenkaan ette siitä mitään minulle puhunut ennen häitämme.

Minä en vastannut mitään ja hän meni ulos.

Ja niin minä sitte seisoin seuraavana päivänä siinä huoneessa oven takana ja kuuntelin, kuinka kohtaloni ratkaistiin; taskussa oli minulla revolveri. Hän istui päällysvaatteet yllään pöydän luona ja Jefimovitsh kiemaili hänen edessänsä. Mitenkäs kävi? Kävi (ja minä sanon sen omaksi kunniakseni) aivan niin, kuin minä olin aavistanut ja olettanut, vaikka en sitä täysin tunnustanut, että niin aavistin ja oletin. En tiedä, lausunko ajatukseni kyllin selvään.

Nähkääs, mitä tapahtui! Minä kuuntelin koko tunnin ajan ja koko tunnin olin läsnä kaksinstaistelussa mitä jaloimman ja ylevimmän naisen ja maailmanmiehen, paheellisen, typerän, raatelevan luontokappaleen välillä. Ja mistä, ajattelin minä hämmästyneenä, mistä tietää tuo suoramielinen, lempeäluontoinen, harvapuheinen olento kaiken tuon. Sukkelin ylhäismaailmallisten ilveilyjen kirjoittajakaan ei olisi osannut luoda sellaista kohtausta, niin täynnä pilkkaa, mitä avomielisintä naurua ja sekä hyveen että paheen pyhää ylenkatsetta. Ja kuinka paljon loistoa olikaan hänen sanoissansa ja sanansutkauksissansa, mikä sukkeluus hänen vastauksissansa, mikä totuus hänen arvosteluissaan! Ja kuinka paljon melkein neitseellistä viattomuutta samalla kertaa!

Vaimoni nauroi vasten silmiä hänen rakkauden tunnustuksillensa, hänen liikkeillensä, hänen oletuksillensa. Toinen, joka oli tullut sinne käydäkseen suoraan asiaan käsiksi ja aavistamatta vastarintaa, oli kuin puulla päähän lyöty. Alussa olisin voinut luulla, että tämä vaimoni puolelta oli vain kiemailemista — "sukkelan, vaikkakin turmeltuneen olennon kiemailemista itseään kalliimmaksi arvioidakseen". Mutta ei, totuus loisti kuin aurinko eikä ollut mitään epäilemistä. Ainoastaan rajusta, teennäisestä vihasta minua vastaan saattoi hän, tuo kokematon, suostua tähän kohtaukseen, vaan kun asiaan oli ryhdyttävä, niin aukenivat hänen silmänsä oitis. Tämä olento halusi vain saada loukata minua jollakin tavoin, mutta vaikka hän olikin ryhtynyt sellaiseen likaiseen tekoon, niin ei hän kuitenkaan tuota lokaa kestänyt. Ja häntäkö, tuota viatonta ja puhdasta, jossa ihanne asui, olisi Jefimovitsh tahi kukaan muu ylhäismaailmallinen luontokappale voinut viekoitella? Päinvastoin tuo mies vain herätti naurua. Totuus kohosi täydellisenä vaimoni sielusta ja paheksuminen nostatti hänen sydämestänsä katkeran ivan. Sanon vieläkin, että tuo narri lopulta kokonaan typertyi ja istui siinä synkkänä, tuskin vastatenkaan hänelle, niin että aloin jo peljätä, ettei hän vain loukkkaisi tuota naista pelkästä halvasta kostonhimosta. Ja taaskin sanon kunniakseni: minä seurasin tätä kohtausta melkein hämmästymättä. Kohtasin siinä ikäänkuin jonkin tuttavan. Olin ikäänkuin sinne mennytkin sitä kohdatakseni. Menin sinne uskomatta mitään, mitään syytöstä, vaikkakin, tosin kyllä, olin ottanut revolverin taskuuni. Ja saatoinko edes ajatella häntä toisellaiseksi? Minkä tähden häntä rakastin, minkä tähden kunnioitin häntä, minkä tähden nain hänet? Oi, tietysti tulin liiankin vakuutetuksi siitä, kuinka kovin hän minua silloin vihasi, mutta samalla tulin vakuutetuksi siitäkin, kuinka viaton hän oli. Minä keskeytin kohtauksen yht'äkkiä, aukaisemalla oven. Jefimovitsh hypähti paikaltaan, minä tartuin vaimoni käteen ja pyysin häntä astumaan kanssani ulos, Jefimovitsh ei joutunut ymmälle, vaan purskahti yht'äkkiä heleään ja pitkään nauruun:

— Oi, pyhiä avio-oikeuksia minä en vastusta, viekää vain pois, viekää vain pois! Ja tietäkää, huusi hän jälkeeni, vaikka teidän kanssanne ei mikään kunnon mies voikaan taistella, niin olen kuitenkin, kunnioituksesta vaimoanne kohtaan, valmis… Jos, muutoin, itse uskallatte…

— Kuuletteko! pysäytin minä vaimoni hetkeksi kynnykselle.

Sitte ei puhuttu koko matkalla kotiin asti sanaakaan. Minä saatoin häntä kädestä ja hän ei pannut vastaan. Päinvastoin oli hän kovin hämmästynyt, mutta vain siihen asti kuin kotiin tulimme. Saavuttuamme kotiin, istui hän tuolille ja katsoa tuijotti minuun. Hän oli tavattoman kalpea; vaikka hänen huulensa heti kääntyivätkin pilkanhymyyn, niin katseli hän minua jo riemuitsevasti ja ankaran uhkaavasti ja varmaan oli hän ensi hetkestä vakuutettu, että minä ammun hänet revolverilla kuoliaaksi. Mutta minä otin ääneti revolverin taskustani ja panin sen pöydälle. Hän katsoi minuun ja revolveriin. (Huomatkaa: tämä revolveri oli hänelle jo tuttu. Se oli minulla ollut aina valmiina panoksessa hamasta kassani avaamisesta saakka. Avatessani kassani en tahtonut pitää suuria koiria enkä rotevaa palvelijaa, niinkuin, esimerkiksi, Moserin on tapana pitää, liiketuttavilleni avaa oven keittäjätär. Mutta meikäläisen miehen on mahdoton olla ilman itsepuolustuskeinoa ja minä hankin itselleni revolverin. Ensi päivinä sen jälkeen, kun hän oli tullut luokseni, huvitti häntä kovin tämä revolveri, hän kyseli yhtä ja toista ja minä selitin hänelle sen rakennuksenkin; sitä paitsi kehoitin häntä kerran maaliinkin ampumaan. Huomatkaa tämä kaikki). Huolimatta hänen peljästyneestä katseestansa, kävin minä puoleksi riisuutuneena vuoteelle. Olin hyvin väsynyt; kello oli jo yhdentoista tienoilla. Hän istui istumistaan samalla paikallaan, hievahtamatta, vielä tunnin ajan, sitte puhalsi hän kynttilän sammuksiin ja kävi, myöskin puettuna, seinän puolelle sohvalle pitkäkseen. Se oli ensimäkien kerta, jolloin hän ei pannut maata kanssani, — huomatkaa sekin…

VI.

Hirveä muisto.

Nyt tulee se hirveä muisto…

Minä heräsin aamulla, luulen, kahdeksatta käydessä ja huoneessa oli jo melkein ihan valoisa. Heräsin kerrassaan täyteen tajuntaan ja aukaisin yht'äkkiä silmäni. Hän seisoi pöydän luona ja piteli revolveria käsissään. Hän ei nähnyt, että olin herännyt ja että katselin häntä. Ja yht'äkkiä näin minä, että hän alkoi lähestyä minua, revolveri kädessä. Minä suljin nopeasti silmäni ja olin sikeästi makaavinani.

Hän astui vuoteeni luo ja seisattui eteeni. Minä kuulin kaikki; vaikka vallitsi kuoleman hiljaisuus, niin kuulin senkin. Silloin tapahtui suonenvedontapainen liikahdus — ja minä aukaisin yht'äkkiä, vastoin tahtoani, silmäni ja revolveri oli jo ohimojani vastassa. Silmämme kohtasivat toisensa. Mutta me emme katselleet toisiamme enempää kuin silmänräpäyksen ajan. Minä sain taaskin töin tuskin silmäni suljetuiksi ja samassa silmänräpäyksessä päätin sieluni kaikilla voimilla, etten enää hievahtaisi enkä aukaisisi silmiäni, tapahtuipa mitä hyvänsä.

Todellakin tapahtuu usein niin, että sikeää unta nukkuva yht'äkkiä aukaisee silmänsä, jopa kohottaa silmänräpäykseksi päätänsäkin ja silmäilee huonetta ja sitte, hetkisen kuluttua, taas vaistomaisesti laskeutuu päänalaselle ja nukkuu, mitäkään muistamatta. Kun minä, kohdattuani hänen katseensa ja huomattuani revolverin ohimojeni kohdalla, yht'äkkiä taas suljin silmäni enkä hievahtanut, vaan olin olevinani sikeässä unessa, — niin saattoi hän todellakin luulla, että minä makasin enkä ollut mitään nähnyt, olletikin koska oli uskomatonta, että, nähtyään sen, mitä minä näin, saattoi sulkea silmänsä sellaisella hetkellä.

Niin, uskomatonta! Mutta hän saattoi yhtä hyvin arvata todenkin, — ja se ajatus välähtikin yht'äkkiä päässäni, aivan samassa silmänräpäyksessä. Oi, mikä ajatusten, tunteiden pyörre kiiti päässäni vähemmässä kuin silmänräpäyksessä; niin eläköön ihmisaatoksen sähkövoima! Siinä tapauksessa (tuntui minusta), jos hän arvasi toden ja tiesi, etten maannut, masensin minä jo hänet sillä, että olin valmis kuolemaan ja hänen kätensä saattoi silloin vavista. Entinen päättäväisyys saattoi murtua uutta, tavatonta vaikutelmaa vastaan. Sanotaan, että korkealla seisovia jokin ikäänkuin itsestään vetää alaspäin, kuiluun. Luulenpa, että monta itsemurhaa ja murhaa on tapahtunut vain sentähden, että revolveri jo on ollut kädessä. Siinä on sama kuilu, siinä on neljänkymmenen viiden asteen kaltevuus, jota myöten ei voi olla luisumatta, ja vastustamatta siinä silloin laukaisee hanan. Mutta tieto siitä, että olin kaikki nähnyt, kaikki tiesin ja odotin ääneti kuolemaa häneltä, — se saattoi pidättää häntä tämän jyrkänteen reunalla.

Äänettömyys jatkui ja yht'äkkiä tunsin minä ohimoillani, hiuksillani raudan kylmän kosketuksen. Kysytte: toivoinko kovin pelastuvan!? Vastaan teille, kuin Jumalan edessä: minulla ei ollut vähintäkään toivoa, paitsi ehkä sadasta yksi mahdollisuus. Miksikä sitte odotin kuolemaa? Minäpä kysyn: mitä oli minulle enää elämä tämän revolveri-kohtauksen jälkeen? Revolverinhan oli kohottanut vastaani jumaloitsemani olento. Sitä paitsihan tiesin koko olemukseni kaikilla voimin, että välillämme oli käymässä siinä silmänräpäyksessä taistelu, hirveä kaksintaistelu elämän ja kuoleman uhalla, kaksintaistelu juuri saman eilisen pelkurin kanssa, joka pelkuruuden tähden oli toveriensa karkoittama. Minä tiesin sen ja hän tiesi sen, jos vain arvasi toden, etten minä nukkunut.

Kentiesi sitä ei silloin ollut, kentiesi minä sitä en silloin ajatellutkaan, mutta tuon kaiken olisi täytynyt olla, vaikkapa ajattelemattakin, sillä minä en ole muuta tehnytkään, kuin sitä vain ajatellut sittemmin, joka hetki elämässäni.

Mutta nyt te kysytte taas: miksen tahtonut pelastaa häntä ilkiteosta? Oi, minä olen tuhansia kertoja perästäpäin tehnyt itselleni sen kysymyksen — joka kerta, kun vilunväreiden puistattamana olen tuota hetkeä muistellut. Mutta sieluni oli silloin synkän epätoivon vallassa, minä olin hukkumaisillani, olin itse hukkumaisillani, kuinka minä silloin olisin voinut toista pelastaa! Ja mistä te tiedätte, tahdoinko edes silloin ketään pelastaa? Mistä sen tietää, mitä silloin saatoin tuntea?

Itsetajunta eli minussa kuitenkin: hetket kuluivat, kuoleman hiljaisuus vallitsi yhä, hän seisoi yhä edessäni, — ja yht'äkkiä minä säpsähdin toivosta! Minä aukaisin nopeasti silmäni. Hän ei ollut enää huoneessa. Minä nousin vuoteelta: minä olin voittanut, — ja hän oli iäksi voitettu!

Menin toiseen huoneeseen teepöytään. Teekeittiö annettiin pöytään aina toisessa huoneessa ja hän kaatoi minulle aina teetä. Istuin pöytään ääneti ja otin häneltä teelasin. Viiden minutin kuluttua katsahdin häneen. Hän oli hirveän kalpea, vielä kalpeampi kuin eilen, ja katseli minua. Ja yht'äkkiä — ja yht'äkkiä, nähdessään, että minä katsoin häneen, hymähti hän kalpeasti kalpein huulin, silmissä arka kysymys. "Hän siis yhä vielä epäilee ja kysyy itseltänsä: tietääkö vai eikö tiedä, näkikö vai eikö nähnyt!" Minä loin välinpitämättömästi silmäni syrjään. Teen juotuamme suljin kassani, menin torille ja ostin rautasängyn ja irtonaisen väliseinän. Tultuani kotiin käskin nostaa sängyn saliin ja panna väliseinän sen eteen. Tämä sänky oli häntä varten, mutta siitä en sanonut hänelle sanaakaan. Ja sanomatta käsitti hän siitä sängystä, että minä "olin kaikki nähnyt ja kaikki tiesin" ja ettei enää ollut mitään epäilystä.

Yöksi jätin revolverin kuin ainakin pöydälle. Iltasella pani hän ääneti maata uuteen vuoteeseensa: aviomme oli rikottu, "hän oli voitettu, vaan ei ollut saanut anteeksi". Yöllä hän alkoi hourailla ja aamulla oli hän kuumeessa. Hän makasi vuoteen omana kuusi viikkoa.