TOINEN OSA.

I.

Ylpeyden uni.

Lukeria ilmoitti minulle vast'ikään, ettei hän enää tahdo olla luonani ja että hän, kun rouva on haudattu, — lähtee pois. Minä rukoilin polvillani viisi minuttia, vaikka aioin rukoilla koko tunnin, mutta minä yhä ajattelen, — ajattelen, ja yhä vain sairaita ajatuksia, ja pääni on kipeä, — mitäs sitä rukoileekaan, — syntihän se olisi! Kummallista on myöskin, ettei minua nukuta; suuressa, liian suuressa surussa, ensimäisten, kovimpien puuskien jälkeen aina nukuttaa. Kuolemaan tuomittujen sanotaan viimeisenä yönä nukkuvan tavattoman sikeästi. Ja niinhän ollakin pitää, sehän on luonnon mukaista, sillä muutoinhan eivät voimat kestäisi… Minä panin maata sohvalle, vaan en nukkunut…

… Kuusi viikkoa kestäneen sairauden aikana hoidimme me häntä yötä ja päivää, —- minä, Lukeria ja kokenut sairaanhoitajatar, jonka olin palkannut sairaalasta. Rahaa en säälinyt, jopa tahdoin tuhlatakin sitä hänen tähtensä. Minä kutsutin luoksemme tohtori Schröderin ja maksoin hänelle kymmenen ruplaa käynnistä. Kun vaimoni alkoi tointua, näyttäydyin hänelle vähemmin. Mutta mitäpäs minä kerron?! Kun hän jo oli päässyt kokonaan jalkeille, niin hän istui hiljaa ja ääneti erityisen pöydän ääressä, jonka myöskin siihen aikaan ostin häntä varten… Niin, se on totta, me olimme ihan vaiti; tuota, aloimmehan me kyllä sitte puhella, mutta ihan jokapäiväisistä asioista. Minä, tietysti, tahallanikaan en puhellut paljoa, mutta huomasinpa, ettei hänkään tahtonut liikoja sanoa. Minusta se oli aivan luonnollista hänen puoleltansa: "Hän oli liiaksi masentunut ja liiaksi voitettu, ajattelin minä, ja tietystihän pitää antaa hänen unhottaa ja tottua". Sillä lailla sitä sitte oltiinkin ääneti, mutta minä valmistauduin joka hetki tulevaisuutta varten. Minä ajattelin, mitä hänkin, ja minusta oli hirveän huvittavaa arvata: mitähän hän nyt siinä itsekseen ajattelee?

Sanonpahan vieläkin: oi, tietysti, ei kukaan arvaa, kuinka paljon minä kärsin, voihkiessani hänen tähtensä hänen sairautensa aikana. Mutta minä voihkin itsekseni ja tukehdutin voihkaukseni rintaani Lukerialtakin. En voinut ajatella, en olettaakaan, että hän kuolisi saamatta tietää kaikkia. Muistan, että kun vaara jo oli ohitse ja hän alkoi toipua, niin rauhoituin pian ja kokonaan! Vaan ei sillä hyvä, — minä päätin lykätä tulevaisuutemme niin kauaksi aikaa, kuin mahdollista, ja jätin toistaiseksi kaikki entisellensä. Niin, silloin tapahtui minussa jotakin kummallista ja erikoista, muuksi en voi sitä sanoa: minä riemuitsin ja riemuni pelkkä tajuaminen jo tuntui minusta yllättävältä. Siten kului koko talvi. Oi, minä olin tyytyväinen, tyytyväisempi kuin koskaan ennen, ja sitä olin koko talven.

Nähkääs, minun elämässäni oli muudan hirveä ulkonainen tapahtuma, joka siihen saakka, s.o. tuohon suureen kohtaukseen asti vaimoni kanssa, joka päivä ja joka tunti oli painanut minua, se oli, näet, — maineeni menetys ja ero rykmentistä. Toisin sanoen: se oli itsevaltainen vääryys minua kohtaan. Totta on, etteivät toverini minua rakastaneet vaikean luonteeni ja kentiesi naurettavankin luonteeni takia, vaikka usein on niinkin, että joku ihmisen mielestä ylevä ja kunnioitusta ansaitseva asia jostakin syystä tovereista näyttää naurettavalta. Oi, minua ei rakastettu koulussakaan. Minua ei ole rakastettu koskaan eikä missään. Minua ei Lukeriakaan voi rakastaa. Vaikka tuo tapaus rykmentissä oli seurauksena siitä, ettei minua rakastettu, niin oli se epäilemättä satunnaista laatua. Sanon sen siksi, ettei ole mitään harmillisempaa eikä tuskallisempaa, kuin hukkuminen sattumasta, joka saattaa tapahtua ja olla tapahtumatta, onnettomien asianhaarain yhtymisestä, jotka olisivat voineet kiitää ohitse kuin pilvet. Älykkäälle ihmiselle on se alentavaa. Tuo tapaus oli seuraava:

Näytöksien väliajalla teatterissa olin mennyt ravintolaan. Husaari A——v tuli silloin yht'äkkiä sisään ja alkoi kaikkien siellä olevien upseerien ja yleisön läsnä ollessa kovalla äänellä puhua kahden muun husaarin kanssa siitä, että rykmenttimme kapteeni Besumtsev oli käytävässä juuri aikaansaanut skandaalin "ja on luultavasti päissään". Keskustelua ei syntynyt, mutta asia oli erehdys, sillä kapteeni Besumtsev ei ollut päissään eikä juttu ollut oikeastaan mikään skandaali.

Husaarit alkoivat puhella toisista asioista, ja siihen se päättyikin, mutta seuraavana päivänä levisi juttu rykmenttiimme ja oitis aljettiin siellä puhua siitä, että kun ravintolassa ei meidän rykmentistämme ollut muita kuin minä yksinäni, ja kun husaari A——v oli lausunut röyhkeitä sanoja kapteeni Besumtsevista, niin en ollut mennyt A——vin luo enkä keskeyttänyt häntä. Mutta miksi olisin sen tehnyt? Jos hän kerran oli vihoissaan Besumtseville, niin oli se heidän keskinäinen asiansa eikä minulla ollut siihen mitään sekaantumista? Kuitenkin alkoivat upseerit olla sitä mieltä, ettei asia vain ollut mieskohtaista laatua, vaan että se koski koko rykmenttiä, ja koska meidän rykmenttiimme upseereja siellä ei ollut muita kuin minä, niin osoitin minä sillä ravintolassa oleville upseereille ja yleisölle, että meidän rykmentissämme on upseereja, jotka ovat näin välinpitämättömiä omasta ja rykmenttinsä kunniasta. Minä en voinut olla yhtä mieltä siinä asiassa.

Minulle ilmoitettiin, että voin kaikki korjata, jos vielä nytkin, näin myöhään, tahdon muodollisesti selittäidä A——vin kanssa. Minä en sitä tahtonut ja kieltäydyin siitä ylpeästi, sillä olin kovin suutuksissani. Sen jälkeen hain oitis virkaeron, — siinä koko juttu. Minä erosin ylpeänä, mutta henkisesti masennettuna. Minä lannistuin sekä tahdoltani että ymmärrykseltäni. Silloin, näet, sattui juuri, että lankoni Moskovassa oli tuhlannut pienen omaisuutemme ja minunkin osani siitä, joka oli hyvin pieni, ja minä jäin kuin jäinkin ilman yhtään kopeekkaa kadulle. Olisin kyllä voinut ruveta yksityiseen palvelukseen, mutta en viitsinyt, loistavaa sotilaspukua kannettuani, ja johonkin rantatien virkaan en voinutkaan ruveta. Siis — häpeä kuin häpeä, kunniattomuus, kuin kunniattomuus, lankeemus, kuin lankeemus ja mitä pahempi, sitä parempi, — niin minä valitsin. Sitte seurasi kolme vuotta synkkiä muistoja ja olo Vjasemskin talossakin. Puolitoista vuotta sitte kuoli Moskovassa kummini, rikas eukko, ja odottamatta jätti hän muun muassa minullekin jälkisäädöksen mukaan kolme tuhatta ruplaa. Mietin asiaa ja silloin ratkaisin kohtaloni. Päätin avata lainakassan, pyytämättä ihmisiltä anteeksi; rahaa ja sitte oma tupa ja — uusi elämä kaukana entisistä muistoista, se oli aikeeni. Sillä välin vaivasi minua kuitenkin joka hetki, joka minuutti synkkä mennyt aika ja iäksi turmeltunut maineeni. Mutta silloin minä nain. Sattumako vai ei, — en tiedä. Ja tuodessani hänet talooni, tahdoin tuoda sinne ystävän, sillä kovin tarvitsin ystävää. Mutta minä näin selvään, että ystäväni oli valmistettava, lopullisesti viimeisteltävä, jopa voitettavakin. Ja oliko minun mahdollista niin yhdellä haavaa selittää jotakin tuolle kuusitoistavuotiaalle, jolla oli omat ennakkomielipiteensä. Kuinka olisin voinut, esimerkiksi, ilman tuota satunnaista hirveää revolverikohtausta, saada hänet vakuutetuksi, etten ole pelkuri ja että minua rykmentissä oli väärin luultu pelkuriksi? Mutta tuo kohtaus sattui parhaaseen aikaan. Kestettyäni sen, sain kostetuksi koko synkän entisyyteni. Ja vaikka ei kukaan muu sitä saanut tietää, niin saihan ainakin hän, ja se oli kaikki, mitä tahdoinkin, sillä hän oli minulle kaikki, haaveitteni koko tulevaisuuden toivo! Hän oli ainoa ihminen, jonka valmistin itselleni, enkä toista tarvinnutkaan, — ja hän sai kaikki tietää, hän sai tietää ainakin, että väärin oli kiirehtinyt liittymään vihollisteni joukkoon. Tämä ajatus ihastutti minua. Hänen silmissänsä en enää saattanut olla konna, vaikka silti eriskummallinen ihminen, mutta tämä ajatuskaan ei nyt, kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, miellyttänyt minua ollenkaan niin kovin: kummallisuus ei ole vika, päinvastoin se toisinaan hyvin viehättääkin naisen luonnetta. Sanalla sanoen, minä lykkäsin tahallani toistaiseksi ratkaisun; mikä oli tapahtunut, oli riittävää rauhalleni ja siinä oli kylliksi kuvia ja aiheita haaveilulleni. Sepäs se on ilkeintä, että olen haaveksija: itselläni oli kylliksi aiheita, ja hänestä ajattelin, että kylläpähän odottaa.

Siten kului koko talvi ikäänkuin jotakin odottaessa. Minä katselin häntä mielelläni salaa, kun hän istui siinä pienen pöytänsä ääressä. Hän teki työtä, ompeli liinavaatteita ja lueskeli iltasin toisinaan kirjoja, joita otti kaapistani. Kirjojen valinta kaapista näkyi myöskin todistavan minun edukseni. Hän ei käynyt melkein missään. Hämärän tullen päivällisen jälkeen saattelin häntä joka päivä kävelylle ja me jalottelimme, mutta ei ihan ääneti, niinkuin ennen. Minä oikein koetinkin, että näyttäisi siltä, kuin emme olisi olleet vaiti, vaan puhelleet, mutta, niinkuin jo sanoin, käyttäydyimme molemmat niin, ettemme olleet liiaksi puheliaita. Minä tein sen tahallani ja hänelle, ajattelin minä, on välttämätöntä "antaa aikaa". Tietysti on kummallista, ettei aina talven loppuun asti kertaakaan johtunut mieleeni, että minä halusti salaa katselin häntä, mutta etten ainoatakaan hänen katsettansa koko talven kuluessa tavannut minuun kohdistuneena. Ajattelin, että se oli arkuutta hänessä. Sitä paitsi oli hän kovin aran ja nöyrän, kovin voimattoman näköinen, tautinsa jälkeen. Ei, ajattelin, parempi on odottaa, niin — niin "hän itse yht'äkkiä tulee luokseni".

Tämä ajatus viehätti minua äärettömästi. Lisään vielä, että toisinaan ikäänkuin tahallani kiihoitin itseäni ja todellakin saatoin henkeni ja ymmärrykseni niin pitkälle, että ikäänkuin pahastuin häneen. Ja tätä kesti jonkun aikaa. Mutta vihani ei voinut koskaan kypsyä eikä kiintyä sielussani. Ja sen tunsin itsekin, että tämä oli vain ikäänkuin leikkiä. En silloinkaan, kun aviovälimme rikoin ostamalla sängyn ja tuon väliseinän, en koskaan, en koskaan voinut pitää häntä rikoksellisena. Eikä sentähden, että kevytmielisesti olisin hänen rikostaan tuominnut, vaan sentähden, että aioin hänelle täydellisesti antaa anteeksi, jo ensi päivästä saakka, jo ennenkuin sängynkään ostin. Sanalla sanoen, se oli omituista minun puoleltani, sillä minä olen siveellisen ankara. Päinvastoin oli hän silmissäni niin voitettu, niin lannistettu, niin masennettu, että minun tuli häntä toisinaan tuskallisen sääli, vaikka minua sen ohessa toisinaan suorastaan miellyttikin ajatus hänen masentumisestaan. Tämä ajatus meidän eriarvoisuudestamme minua miellytti…

Sattuipa, että minä sinä talvena tahallani sain tehdä muutamia hyviä töitä. Annoin anteeksi kaksi velkaa ja rahaa annoin eräälle köyhälle naiselle ilman panttia. Minä tästä en puhunut vaimolleni mitään enkä tehnytkään niitä ollenkaan sentähden, että hän saisi tietää; mutta tuo nainen tuli itse kiittämään ja milteipä polvillaan. Sillä lailla tuli se ilmi; minusta näytti, että vaimoni todellakin mielihyvällä otti vastaan tämän tiedon.

Mutta kevät lähestyi, huhtikuu oli jo puolivälissä, sisäikkunat otettiin pois ja aurinko alkoi kirkkain sätein valaista hiljaisia huoneitamme. Silmissäni vain oli suomukset, jotka sokaisivat järkeni. Voi, noita onnettomia, turmiollisia suomuksia! Kuinka kävikään, että ne yht'äkkiä putosivat silmistäni ja minä aloin yht'äkkiä nähdä ja ymmärsin kaikki. Oliko se sattuma, vai oliko määrätty hetki tullut, vai auringon sädekö lienee sytyttänyt tylsyneessä järjessäni ajatuksen ja aavistuksen? Ei, ei se ollut ajatus, eikä aavistus, vaan joku hermo alkoi minussa yht'äkkiä liikkua, melkein jo kuollut hermo värähti ja virkosi ja valaisi koko tylsyneen sieluni ja pirullisen ylpeyteni. Minä ikäänkuin hypähdin silloin paikaltani. Ja tämä tapahtuikin yht'äkkiä ja odottamatta. Se tapahtui iltapuoleen, noin viiden aikaan päivällisen jälkeen…

II.

Suomukset putosivat yht'äkkiä.

Pari sanaa ensin. Jo kuukausi sitä ennen huomasin minä hänessä kummallista miettiväisyyttä, ei enää äänettömyyttä, vaan miettiväisyyttä. Senkin minä huomasin yht'äkkiä. Hän istui silloin työnsä ääressä, pää kumartuneena ompelukseen päin, eikä nähnyt, että minä häntä katselin. Ja yht'äkkiä minua silloin kummastutti se, että hän oli käynyt laihaksi, hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet vaaleat, — minua tämä kaikki kokonaisuudessaan, yhdessä miettiväisyyden kanssa, hämmästytti tavattomasti ja yhdellä kertaa. Minä olin jo ennenkin kuullut pientä, kuivaa rykimistä, varsinkin öisin. Minä nousin oitis ylös ja lähdin pyytämään Schröderiä luokseni sanomatta vaimolleni mitään.

Schröder tuli seuraavana päivänä. Vaimoni oli kovin hämmästynyt ja katseli vuoroon Schröderiä, vuoroon minua.

— Minähän olen terve, sanoi hän, epämääräisesti hymähtäen.

Schröder ei häntä paljoa tarkastellut (nuo lääkärit ovat välistä niin koppavan välinpitämättömiä), mutta sanoi minulle vain toisessa huoneessa, että se oli taudin seurauksia ja että keväämmällä ei olisi hullumpaa lähteä jonnekin meren rannalle, ellei käynyt päinsä suorastaan muuttaa maalle huvilaan asumaan. Sanalla sanoen, hän ei sanonut mitään, paitsi että se oli heikkoutta tahi jotakin muuta sellaista. Kun Schröder oli mennyt ulos, sanoi vaimoni minulle jälleen yht'äkkiä, hirveän vakavasti katsoen minuun:

— Minä olen ihan, ihan terve.

Mutta sen sanottuaan, hän samassa punastui, näköjään häpeästä. Näköjään oli se häpeää. Oi, nyt minä ymmärrän: hän häpesi, että minä vielä olin hänen miehensä, pidin huolta hänestä, olin yhä vielä ikäänkuin hänen oikea miehensä. Vaan silloin minä en sitä ymmärtänyt ja pidin punastumisen syynä kainouden. (Suomukset!)

Sitte, kuukautta myöhemmin, istuin eräänä kirkkaana päivänpaisteisena päivänä huhtikuussa, viidettä käydessä, kassani ääressä ja tein laskujani. Yht'äkkiä kuulin minä, että hän tehden työtä pöytänsä ääressä huoneessamme hyvin, hyvin hiljaa… hyräili. Tämä uutuus teki minuun järkyttävän vaikutuksen enkä nytkään vielä käsitä sitä. Siihen saakka en ollut melkein koskaan kuullut hänen laulavan, paitsi ehkä ihan ensimäisinä päivinä sen jälkeen kun hän tuli talooni ja kun vielä kujeilimme ampuessamme maaliin revolverillani. Silloin oli hänen äänensä vielä jotensakin vahva ja heleä, vaikkei varma, mutta hyvin miellyttävä ja terve.

Nyt oli hänen laulunsa niin kovin heikko, — oi, ei se ollut surullinen (se oli joku romanssi), mutta hänen äänessänsä oli jotakin ikäänkuin revähtänyttä, särkynyttä, ikäänkuin se ei olisi voinut hallita itseänsä, ikäänkuin itse laulu olisi ollut sairas. Hän hyräili puoliääneen ja yht'äkkiä hänen äänensä, korkealle kohottuaan, katkesi, — niin ohukainen oli se ääni, niin surkeasti se katkesi: hän rykäsi ja alkoi taas hyvin, hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti hyräillä.

Minun tunteilleni ehkä nauretaan, mutta ei koskaan kukaan ymmärrä, miksi mieleni tuli niin liikutetuksi. Ei, ei minun vielä ollut sääli häntä, se oli jotakin aivan toista. Alussa, ainakin ensi hetkinä, valtasi minut yht'äkkiä neuvottomuus ja hirveä ihmettely, joka oli niin kummallinen, sairaan-omainen ja melkein kostonhimoinen: "laulaa ja minun kuullen! Onko hän unhottanut minut, vai?"

Aivan hämilläni jäin minä paikalleni, nousin sitte yht'äkkiä, otin hattuni ja menin ulos, ikäänkuin ajattelematta. Ainakaan en tiedä, kuinka ja miksi Lukeria antoi minulle päällystakkini.

—- Hän laulaa? sanoin minä ehdottomasti Lukerialle. Tämä ei minua ymmärtänyt, vaan katsoi minuun yhä mitään käsittämättä. Olivathan sanani todellakin epäselvät.

— Ensi kertaako hän laulaa?

— Ei, kyllä hän toisinaan lauleskelee teidän poissa ollessanne, vastasi Lukeria.

Muistan kaikki. Minä astuin portaita alas, menin ulos kadulle ja aioin mennä minne sattui. Menin kulmaan asti ja aloin katsoa jonnekin. Ohitseni kuljettiin, minua survaistiin, mutta minä en tuntenut mitään. Kutsuin luokseni ajurin ja vuokrasin hänet, tietämättäni miksi, Poliisisillan luo. Mutta sitte jätin hänet yht'äkkiä ja annoin hänelle kaksikymmentä kopekkaa.

— Siin' on siitä, että sinua vaivasin, sanoin minä, typerästi nauraen hänelle, mutta sydämessäni syttyi yht'äkkiä omituinen ihastus.

Käännyin kotia, riennättäen askeleitani. Tuo levähtänyt, särkynyt, surkea sävel helähti taas yht'äkkiä sielussani. Olin pakahtua. Silmistäni putoilivat nyt suomukset. Kun hän kerran on alkanut laulaa minun läsnäollessani, niin on hän unhottanut minut, — se oli nyt selvää ja hirveätä. Sitä sydän tunsi. Mutta ihastus loisti sielussani ja voitti pelon.

Oi, kohtalon ivaa! Eihän mitään muuta ollut eikä voinutkaan olla sielussani koko talvena, kuin tuo ihastus, mutta missä olin minä itse koko talven? Olinko minä sieluni kanssa?

Juoksin hyvin sukkelaan portaita ylös, en tiedä, arastelinko sisään tullessani. Muistan vain, että koko lattia ikäänkuin aaltoili ja minä ikäänkuin uin vedessä. Astuin huoneeseen, hän istui entisellä paikallaan ja ompeli, pää kumarassa, mutta ei enää laulanut. Pikaisesti ja välinpitämättömästi katsahti hän minuun, mutta mikään katse se ei ollut, vaan ele ainoastaan, tavallinen ele, kun joku astuu huoneeseen.

Menin suoraan hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä tuolille, aivan lähelle; olin kuin hullu. Hän katsahti minuun nopeasti, aivan kuin pelästyksissään, minä tartuin hänen käteensä enkä muista mitä hänelle sanoin, s.o. aion sanoa, sillä puhuakaan en osannut, niinkuin piti. Ääneni katkesi eikä totellut minua. Enkä tiennyt edes, mitä sanoisin, hengästyin vain.

— Puhutaan nyt… kuulehan… sano jotakin, — sopersin minä yht'äkkiä jotakin typerää, — sillä mitä järkevää siinä olisi saanut sanotuksi. Hän säpsähti taas ja horjahti taaksepäin, kovin säikähdyksissään katsellen kasvojani, mutta yht'äkkiä kuvastui ankara hämmästys hänen silmissänsä. Niin, hämmästys ja ankaruus. Hän katseli minua suurilla silmillään. Tuo ankaruus, tuo ankara hämmästys musertamalla musersi minut: "Sinä siis vielä kaipaat rakkautta, rakkautta?" — oli ikäänkuin kysymys tuossa hämmästyksessä, vaikka hän olikin vaiti. Mutta minä näin siinä kaikki, kaikki. Koko ruumiini vavahti ja minä pudota romahdin hänen jalkojensa juureen. Niin, minä vaivuin hänen jalkojensa juureen. Hän hypähti yht'äkkiä paikaltaan, mutta minä sain hänet tavattomalla voimalla pidätetyksi molemmista käsistä.

Ja minä ymmärsin täydellisesti epätoivoni, oi, niin, minä ymmärsin sen! Mutta, uskotteko, ihastus kiehui sydämessäni niin rajusti, että luulin kuolevani. Minä suutelin hurmoksissa ja onnellisena hänen jalkojaan. Niin, äärettömän ja rajattoman onnellisena sekä ymmärtäen koko pääsemättömän epätoivoni. Minä itkin, tahdoin puhua jotakin, vaan en voinut. Pelästys ja hämmästys muuttuivat hänessä yht'äkkiä jonkinlaiseksi huolestuneeksi ajatukseksi, erikoiseksi kysymykseksi, ja hän katsoi minuun oudosti, jopa villistikin, hän tahtoi mitä pikimmin käsittää jotakin ja hymähti. Häntä hävetti hirveästi se, että suutelin hänen jalkojansa ja hän veti ne pois, mutta silloin minä suutelin sitä kohtaa lattialla, jossa hänen jalkansa olivat olleet.

Hän näki sen ja alkoi yht'äkkiä nauraa häpeästä (tiedättehän, miten häpeästä nauretaan). Nyt seurasi hysteerillinen kohtaus, minä näin sen, hänen kätensä vapisivat, — minä en sitä ajatellut, vaan sopersin hänelle, että rakastan häntä, etten nouse: "anna minun suudella hameesi helmaa… näin koko ikäni rukoilla sinua!"… En tiedä, en muista, mutta yht'äkkiä alkoi hän itkeä ja väristä; seurasi hirveä hysteerillinen kohtaus. Olin pelästyttänyt häntä.

Kannoin hänet vuoteeseen. Kun kohtaus oli ohi, istuutui hän vuoteelle ja tarttui kummallisen masentuneen näköisenä käsiini ja pyysi minua rauhoittumaan: "Lakatkaa, älkää kiusatko itseänne, rauhoittukaa!" Koko sinä iltana en mennyt pois hänen luotansa. Puhelin hänelle vain, että vien hänet Boulogneen merikylvyille, hetikohta, kahden viikon kuluttua, että hänen äänensä on niin revähtänyt, että kuulin sen taannoin, että suljen kassan, myön sen Dobronravoville, että kaikki on alkava uudestaan, mutta ennen kaikkea — Boulogneen, Boulogneen! Hän kuunteli ja pelkäsi yhä. Hän pelkäsi yhä enemmän. Mutta pääasia ei ollut minulle se, vaan se, että yhä rajummin taas halusin olla hänen jalkojensa juuressa, ja taas suudella, suudella maata, jossa hänen jalkansa seisoivat ja rukoilla häntä ja — "mitään muuta minä en pyydä sinulta", toistin minä joka hetki, — "älä vastaa minulle mitään, älä huomaa minua ollenkaan, anna minun vain salaa katsella sinua, pidä minua vain jonakin esineenäsi, koiranasi"… Hän itki.

— Ja minä luulin, että te jätätte minut sillä lailla — pääsi yht'äkkiä ehdottomasti lause hänen huuliltansa, — niin ehdottomasti, että kentiesi hän ei itse ollenkaan sitä huomannut sanoneensakaan, ja kuitenkin — oi, se oli juuri pääasia, se oli hänen onnettomin ja minulle kaikkein ymmärrettävin sanansa sinä iltana ja se ikäänkuin veitsellä viilsi sydäntäni! Se selitti minulle kaikki, kaikki, mutta niinkauan kuin hän oli vieressäni, silmäini edessä, toivoin minä vielä ja olin hirveän onnellinen. Oi, minä kiusasin häntä hirveästi sinä iltana ja minä tiesin sen, mutta ajattelin yhä vain, että olin oitis korjaava kaikki. Vihdoin hän yön tullen vaipui kokonaan, minä kehoitin häntä nukkumaan ja hän nukkui oitis, sikeästi. Odotin houretta, joka tulikin, mutta hyvin lievänä. Nousin yöllä melkein joka hetki ja menin hiljaa, tohvelit jalassa, häntä katsomaan. Minä vääntelin käsiäni, katsellessani tuota sairasta olentoa tuossa kehnossa rautavuoteessa, jonka silloin olin ostanut hänelle kolmesta ruplasta. Minä rupesin polvilleni, mutta en uskaltanut suudella hänen jalkojansa hänen maatessansa (hänen luvattansa)! Aloin rukoilla, vaan hypähdin jälleen pystyyn, Lukeria kävi myös keittiöstään katsomassa tuon tuostakin. Menin hänelle sanomaan, että hän panisi maata ja että huomenna "alkaa toinen elämä".

Ja minä uskoin siihen sokeasti, mielettömästi, hirveästi. Oi, ihastus, ihastus valtasi minut! Oikein odottamalla odotin seuraavaa päivää. Pääasia on, etten minä pelännyt mitään onnettomuutta kaikista oireista huolimatta. Ymmärrys ei ollut vielä kokonaan palannut, huolimatta siitä, että suomukset jo olivat pudonneet, ja kaukaan, kaukaan aikaan ei se palannut — oi, tähän päivään, hamaan tähän päivään asti! Ja kuinka olisi se voinutkaan palata: olihan hän silloin vielä elossa, olihan hän tuossa vielä edessäni ja minä olin hänen edessänsä. "Huomenna hän herää ja minä sanon hänelle kaikki, ja hän saa nähdä kaikki!" Se oli silloin ajatukseni, suora ja selvä, senpä tähden ihastuinkin! Pääasia siinä oli matka Boulogneen! Jostakin syystä luulin, että Boulogne oli kaikki, — että Boulognessa oli jotakin ratkaisevaa. "Boulogneen! Boulogneen!" Minä odotin hirveästi huomispäivää.

III.

Liian hyvin ymmärrän.

Mutta sehän tapahtui kaikkiaan vain muutamia päiviä sitte, viisi päivää, kaikkiaan vain viisi päivää sitte, viime tiistaina! Ei, ei, jospa hän vain olisi odottanut vähän aikaa, pisaran vain, niin, — niin minä olisin haihduttanut hämärän.

Mutta eikös hän sitte rauhoittunut? Seuraavana päivänä hän jo kuunteli minua hymyillen, huolimatta hämmennyksestään… Pääasia on, että hänessä koko sen ajan, noiden viiden päivän kuluessa, oli jonkinlaista hämmennystä tahi häpeää. Sitä paitsi pelkäsi hän ja pelkäsi kovin. En väitä vastaan, en vastusta järjettömästi: hän pelkäsi, mutta miksikä ei olisi peljännyt? Mehän olimme olleet niin kauan toisillemme vieraat, olimme niin vieraantuneet toisistamme, ja yht'äkkiä tuli tämä kaikki… Mutta minä en välittänyt hänen pelostaan, sillä uusi toivo alkoi loistaa!… Totta on kieltämättä, että minä tein virheen. Kohta herättyämme seuraavana päivänä, jo aamulla (se oli keskiviikkona) tein heti virheen, minä, näet, aloin oitis pitää häntä ystävänäni. Kiirehdin liiaksi, mutta ripitys oli tarpeen, se oli välttämätön, — olipa se enemmänkin kuin ripitystä! En salannut sitäkään, jota koko ikäni olin itseltäni salannut. Sanoin suoraan, etten ollut koko talvena muuta tehnytkään, kuin ollut vakuutettu hänen rakkaudestaan. Selitin hänelle, että lainakassani oli vain seuraus tahtoni ja järkeni lankeemuksesta, että se oli personallinen itsensä vitsomisen ja itsensä ylistämisen aate. Selitin hänelle, että minä silloin teatteriravintolassa todellakin luonteeni, luulevaisuuteni takia olin pelkuri: ympärystä, ravintola sinänsä sai minut hämille; hämmästyin ajatellessani: kuinka tästä pääsen, eiköhän tämä näytä tyhmältä? Enkä minä kaksintaistelua pelännyt, vaan sitä, että näyttäisi tyhmältä… Mutta sitte en enää tahtonut sitä tunnustaa ja kiusasin kaikkia, ja häntäkin kiusasin sentähden ja hänen sitte nainkin vain häntä sentähden kiusatakseni. Ylipäänsä minä puhuin suurimmaksi osaksi kuin kuumeen houreessa. Hän tarttui itse käsiini ja pyysi herkeämään: "Te liioittelette… te kiusaatte itseänne" — ja taas kyyneleitä, taas milt'ei taudin kohtaus. Hän rukoili rukoilemistaan, etten mitään sellaista puhuisi enkä muistelisi.

Minä en välittänyt hänen rukouksistaan tahi välitin vähän niistä. Kevään tultua Boulogneen! Siellä on aurinkoa, meidän uusi aurinkomme, niin minä vain haastelin! Suljen kassan, siirrän liikkeeni Dobronravoville. Minä ehdotin hänelle yht'äkkiä, että hän jakaisi kaikki köyhille, paitsi pohjarahoja, kolmeatuhatta ruplaa, jotka olin kummiltani saanut ja joilla lähdettäisiin Boulogneen, ja sitte palaisimme takaisin ja alkaisimme uutta, työelämää. Niin päätimme tehdäkin, sillä hän ei sanonut mitään… hymyili vain. Mutta hän taisi hymyillä enemmän vain sydämen hyvyydestä, ettei minua pahoittaisi. Näinhän minä, että olin hänelle rasitukseksi; älkää luulkokaan, että olin niin tyhmä ja niin itsekäs, etten olisi sitä huomannut. Minä näin kaikki, kaikki viimeiseen pilkkuun asti, näin ja tiesin paremmin kuin kukaan muu; koko epätoivoni oli nähtävissä!

Kerroin hänelle kaikki itsestäni ja hänestä. Ja Lukeriasta. Sanoin, että olin itkenytkin… Oi, minä vaihdoin puheenainettakin, koetin olla kokonaan muistamatta muutamia asioita. Ja hän jo virkistyikin pari kertaa, senkin muistan. Miksi sanotte, että minä kyllä katselin, mutta en mitään nähnyt? Ja ellei vain sitä olisi tapahtunut, niin olisi kaikki jälleen herännyt eloon. Sillä kertoihan hän minulle jo toissa päivänä, kun puhuimme lukemisesta ja siitä, mitä hän tänä talvena oli lukenut — kertoihan hän ja nauroi, muistellessaan tuota kohtausta Gil Blasin ja Granadan arkkipiispan välillä. Ja kuinka lapsellisesti, herttaisesti nauraen, aivan kuin ennen morsiamena ollessaan; oi, kuinka olin tyytyväinen! Minua kuitenkin kovin kummastutti tuo juttu arkkipiispasta: sillä olihan hänellä talvella siis ollut niin paljon sielun rauhaa ja onnea, että voi nauraa lukiessaan tuota mestariteosta. Hän oli siis jo alkanut täydellisesti rauhoittua, oli alkanut täydellisesti uskoa että jätin hänet sillä lailla. "Minä luulin, että te jätätte minut sillä lailla" — niin hän lausui silloin tiistaina. Oi, kymmenvuotisen tytön ajatusta! Ja uskoipahan, uskoipahan, että kaikki todellakin jäisi sillä lailla: hän pöytänsä ja minä pöytäni ääreen, ja niin olisimme eläneet molemmat kuudenkymmenen vanhoiksi. Mutta yht'äkkiä — tulen minä, aviomies, ja vaadin rakkautta! Oi, sitä epähuomiota, oi, minun sokeuttani!

Virhe oli sekin, että katsoin häneen ihastuneesti; olisi pitänyt hillitä itseänsä, vaan minä pelästytin häntä ihastuksellani. Vaikka hillitsinhän minä kyllä itseäni, enhän minä suudellut enää hänen jalkojansa. En kertaakaan näyttänyt, että… no, että olen hänen miehensä, — oi, enkä minä sitä ajatellutkaan, rukoilin vain! Mutta eihän saattanut olla kokonaan vaitikaan, eihän saattanut olla mitään puhumatta. Sanoin hänelle yht'äkkiä, että nautin hänen puheestansa ja että pidin häntä paljoa, paljoa sivistyneempänä ja kehittyneempänä itseäni. Hän punastui kovin ja sanoi hämillänsä, että liioittelin. Silloin hulluudessani en malttanut, vaan kerroin hänelle, kuinka olin ihastunut, kun, silloin seisoessani oven takana, kuuntelin hänen kaksintaisteluansa, viattomuuden kaksintaistelua tuon luontokappaleen kanssa, ja kuinka nautin hänen ymmärryksestänsä, hänen loistavasta sukkeluudestansa ja lapsellisesta suoramielisyydestänsä. Hän ikäänkuin vavahti kokonaan, aikoi taas sopertaa jotakin, että minä liioittelin, mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät, hän peitti ne käsiinsä ja alkoi itkeä… Silloin minäkään en enää malttanut, vaan lankesin jälleen polvilleni hänen eteensä, aloin taas suudella hänen jalkojansa ja taaskin seurasi tautikohtaus, samoin kuin tiistainakin. Se tapahtui eilen illalla ja seuraavana aamuna…

Seuraavana aamuna!? Hullu, mikä olenkaan, se aamuhan oli tänään, vasta taannoin, taannoin vasta!

Kuulkaa ja huomatkaa: kun me taannoin tapasimme toisemme teepöydässä (tuon eilisen kohtauksen jälkeen), niin hän itsekin kummastutti minua levollisuudellaan kaikesta huolimatta. Ja minä kun koko yön pelkäsin tuota eilistä! Mutta yht'äkkiä tuli hän luokseni, asettui eteeni ja alkoi kädet ristissä (taannoin, taannoin!) puhua minulle, että hän oli — rikoksellinen, että hän tiesi sen, että hänen rikoksensa oli vaivannut häntä koko talven ja vieläkin vaivasi… että hän piti jalomielisyyttäni suuressa arvossa… "minä tulen olemaan uskollinen vaimonne, minä tulen kunnioittamaan teitä"… Silloin minä hypähdin seisomaan ja syleilin häntä, kuin hullu! Minä suutelin häntä, suutelin hänen kasvojansa, huuliansa, niinkuin aviomies ensi kerran, pitkän poissaolon jälkeen. Mutta miksi minä taannoin meninkään ulos, kaikkiaan vain kahdeksi tunniksi… nuo meidän matkapassimme… Oi, Herra Jumala! Jospa vain viisi minuuttia, viisi minuuttia vain aikaisemmin olisin palannut?… Ja tuossa tuo kansan paljous portillamme, nuo katseet minuun… Oi, Herra Jumala!

Lukeria sanoi (oi, nyt en millään mokomin päästä Lukeriaa pois, sillä hän tietää kaikki, hän on ollut meillä koko talven, hän kertoo minulle kaikki), hän sanoi, että kun minä olin mennyt kotoa, ja kaikkiaan vain noin parikymmentä minuuttia ennen tuloani, — oli hän mennyt rouvan luo huoneeseemme jotakin kysymään, en muista mitä, ja näki, että hänen jumalankuvansa (se sama Neitsyt Marian kuva) oli esillä ja hänen edessänsä pöydällä ja että rouva oli niinkuin vast'ikään rukoillut sen edessä. —

— Mitäs rouva? oli hän kysynyt.

— Ei mitään, Lukeria, mene vain. — Odotahan, Lukeria!

Sitte oli hän mennyt Lukerian luo ja suudellut häntä.

— Oletteko onnellinen, rouva?

— Olen, Lukeria.

— Aikoja sitte olisi herran pitänyt tulla rouvalta anteeksi pyytämään.
Jumalan kiitos, että olette sopineet.

— Hyvä on, Lukeria, mene jo! — oli hän sanonut ja hymyillyt niin kummallisesti.

Niin kummallisesti oli hymyillyt, että Lukeria palasi häntä kymmenen minutin kuluttua katsomaan: "Hän seisoi seinän vieressä aivan akkunan luona, käsi seinää vasten, ja päätään nojaten käteensä, seisoi ja mietti. Ja niin oli syvissä mietteissä, ettei kuullutkaan, että minä seisoin ja katselin häntä toisesta huoneesta. Näin, että hän ikäänkuin hymyili, seisoi ja hymyili. Katselin häntä hetkisen, käännyin ja menin pois mietteissäni, kun yhtäkkiä kuulin ikkunaa avattavan. Menin oitis sanomaan, että rouva, on kylmä, ett'ette vain vilustuisi, ja yht'äkkiä silloin näin, että hän oli noussut ikkunalle ja seisoi siinä jo kokonaan, ihan pystyssä, avatulla ikkunalla; selin minuun päin, kädessä jumalankuva. Sydämeni taukosi sykkimästä ja minä huusin: rouva, rouva! Hän kuuli, teki liikkeen kääntyäkseen minuun päin, mutta ei kääntynytkään, vaan harppasi, painoi jumalankuvaa rintaansa vastaan ja heittäytyi ulos ikkunasta!"

Muistan vain, että kun tulin portista sisään, niin oli hän vielä ihan lämmin. Ja kaikki katsoivat minuun. Alussa huusivat, vaan sitte yht'äkkiä vaikenivat ja kaikki antoivat tietä minulle ja… ja hän makasi, kuva käsissä. Muistan, ikäänkuin hämärästi, että astuin ääneti luo ja katselin kauan. Ja kaikki ympäröivät minua ja sanoivat minulle jotakin. Lukeria oli ollut siinä myöskin, vaan minä en häntä huomannut. Sanoo, että oli puhutellutkin minua. Muistan vain sen miehen, joka minulle huusi: "pivollinen verta vain tuli hänen suustansa, pivollinen vain" ja osoitti minulle verta siinä kivellä. Taisinpa koskea sormellani vereen, likasin sormeni ja katselin sormeani (sen muistan), mutta mies vain huusi: "pivollinen, pivollinen!"

— Mitä siinä nyt pivollinen?! sanotaan minun huutaneen, minkä jaksoin, nostaneen ylös käteni ja heittäytyneen hänen kimppuunsa…

Oi, se oli julmaa, julmaa! Väärinkäsitys! Epätodenmukaisuus!
Mahdottomuus!

IV.

Viisi minuuttia vain myöhästyin.

Ja eikö olekin? Eikö se olekin epätodenmukaista? Voiko sanoa, että se oli mahdollista? Minkätähden, miksi kuoli tämä nainen?

Oi, uskokaa, että ymmärrän sen; mutta mitä varten hän kuoli, — se on sittenkin kysymys. Pelästyi rakkauttani, kysyi vakavasti itseltään: ottaako vastaan vai ei, mutta ei kestänyt tätä kysymystä ja ennemmin kuoli. Tiedän, tiedän päätäni vaivaamatta: hän lupasi liian paljon ja pelkäsi, ettei voisi pitää sanaansa, — se on selvä. Lisäksi siinä on muutamia ihan hirveitä seikkoja.

Sillä mitä varten hän kuoli? — se kysymys on kuitenkin jälellä. Se kysymys kolkuttaa kolkuttamistaan aivojani. Minä olisin jättänytkin hänet sillä lailla, jos hän olisi tahtonut, että se sillä lailla olisi jäänyt. Mutta siinäpä se, ettei hän sitä uskonut. Ei, — ei, minä valehtelen, ei se ollut ollenkaan niin. Suorastaan sentähden, että minun kanssani oli rehellisesti oltava, — jos rakastaakseen, niin rakastaa kokonaan, eikä niinkuin jotakin kauppiasta olisi rakastanut. Ja koska hän oli liian siveä, liian puhdas suostuakseen rakkauteen, mikä kauppiaalle olisi sopinut, niin ei hän tahtonut minua pettää. Hän ei tahtonut pettää antamalla vain puolta rakkautta rakkauden muodossa tahi vain neljättä osaa rakkaudestaan. Siinä se oli, että hän oli liian rehellinen. Ja minä kun tahdoin istuttaa häneen jaloa mieltä, muistattehan?! Kummallinen ajatus!

Hirveän hauska olisi tietää: kunnioittiko hän minua? En tiedä, halveksiko hän minua vai ei? En luule hänen halveksineen. Hirveän kummallista on, miksei koko talvena kertaakaan mieleeni juolahtanut, että hän voi halveksia minua? Minä olin aivan varma päinvastaisesta aina siihen hetkeen asti, kun hän katsoi minuun ankaralla hämmästyksellä. Niin juuri, ankaralla. Silloin minä yhdellä kertaa ymmärsin, että hän halveksi minua. Sen minä ymmärsin iäksi päivikseni! Oi, vaikkapa olisikin halveksinut koko ikänsä, kunhan vain olisi jäänyt eloon. Taannoinhan hän vielä tuossa käveli ja puheli. En ymmärrä lainkaan, kuinka hän voi heittäytyä ulos ikkunasta. Ja kuinka olisin voinut aavistaakaan sitä viisi minuttia sitte? Kutsuin luokseni Lukerian. Niin, nyt en millään mokomin päästä Lukeriaa luotani, en millään mokomin.

Oi, olisimmehan vielä voineet sopia. Olimmehan talven kuluessa vain hirveästi vieroittuneet toisistamme, mutta olisimmehan jälleen voineet tottua toisiimme. Miksi, miksi emme olisi voineet sopia ja alkaa uutta elämää? Olenhan jalomielinen, hän oli samoin — siinähän on yhtymäkohta! Muutamia sanoja vain vielä, pari päivää lisää — ei enemmän, niin hän olisi kaikki ymmärtänyt.

Harmillisinta siinä on, että kaikki vain oli sattumusta, — pelkkää raakaa, yksinkertaista sattumusta. Se se on harmillista! Viisi minuuttia, ainoastaan viisi minuuttia minä myöhästyin. Jospa olisin tullut vain viisi minuuttia aikaisemmin, — niin tuo silmänräpäys olisi kiitänyt ohi pilvenä eikä hänen päähänsä senjälkeen olisi koskaan enää mitään semmoista pälkähtänyt. Ja asia olisi päättynyt niin, että hän olisi kaikki ymmärtänyt. Mutta nyt ovat huoneet taas tyhjät ja minä — yksin. Lerkku vain tuolla kellossa käydä naksuttaa, se ei siihen koske, ei sen ole sääli mitään. Ei ole ketään nyt, — siinä kova onneni.

Minä vain kävelen kävelemistäni yhtä mittaa. Tiedän, tiedän, ei teidän tarvitse muistuttaa: teitä ehkä naurattaa, että soimaan sattumaa ja noita viittä minuttia? Mutta sehän on selvä. Huomatkaa sekin: hän ei jättänyt edes kirjettä, että, näet, "älkää syyttäkö ketään kuolemastani", niinkuin muut jättävät. Eikö hän sitte ajatellut, että voisi Lukeriaakin syyttää: "olithan yksin hänen kanssaan, sinä siis hänet survasit". Siten olisi syyttä suotta Lukeriaa ahdisteltu, ellei pihan puolelta sivurakennusten akkunoista ja pihalta neljä henkeä olisi nähnyt, kuinka hän seisoi, jumalankuva käsissään, ja itse heittäytyi. Mutta sekinhän oli sattuma, että siellä oli ihmisiä, jotka näkivät. Ei, kaikki oli vain silmänräpäys, yksi mitätön silmänräpäys vain! Tuokion mielikuvitus. Mitäpä siitä, että hän rukoili jumalankuvan edessä?! Eihän se merkitse, että hän odotti kuolemaa. Kaikki kesti vain silmänräpäyksen, kentiesi kaikkiaan vain kymmenen minuuttia koko tuo päätös, — sen ajan kun hän seinän vieressä seisoi nojaten päätään käteensä ja hymyillen. Päähän pälkähti ajatus, pyörrytti ja — ja hän ei voinut hillitä itseänsä.

Se oli ilmeinen väärinkäsitys, sanokaa mitä hyvänsä. Minun kanssani olisi kyllä vielä voinut elää. Ehkäpä se vain oli vähäverisen heikkoutta? Pelkästään vähäverisyyttä, elinvoiman kuihtumista? Hän oli talven kuluessa väsynyt, siinä kaikki…

Myöhästyin!!!

Kuinka laiha hän on tuossa arkussaan, kuinka hänen nenänsä on käynyt suipoksi! Silmäripset ovat kuin nuolet ikään. Ja miten hän putosikin, — ei musertunut mitään, ei taittunut mitään! Tuo yksi ainoa "pivollinen verta" vain! Teelusikallinen vain, nähkääs! Sisällinen tärähdys. Kummallinen ajatus: jos voisi olla häntä hautaamatta? Sillä jos hän viedään pois, niin… oi, ei, viedä hänet pois on melkein mahdotonta! Tiedänhän minä, että hänet on vietävä pois, enhän ole hullu, enhän hourailekaan, päinvastoin, ymmärrykseni ei ole ollut koskaan niin selvä, mutta kuinkas sitte, kun talossa taas ei ole ketään, vain kaksi huonetta taas ja minä taas olen yksinäni panttieni seurassa. Hourailua, hourailua, tämähän on hourailua! Olen kiusannut hänet kuoliaaksi, siinä se on.

Mitä minä nyt välitän laeistanne? Mitä teidän tavoistanne ja menoistanne, elämästänne, valtiostanne, uskostanne! Tuomitkoot minua tuomarinne, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteen, mutta minä sanon, etten tunnusta mitään. Tuomari huutaa: "Vaiti, upseeri"! Mutta minä huudan hänelle: missä sinulla on se voima, että minä sitä tottelisin? Miksi on kamala vitkastelu murskannut sen, mikä oli kaikista kalliinta?

Mitä minä nyt teidän laeistanne? "Minä asetun erilleni".

Sokea, sokea on hän! Kuollut, ei kuule! Et tiedä minkälaisessa paratiisissa olisin säilyttänyt sinua. Paratiisi olisi minulla ollut sielussani ja minä olisin levittänyt sen ympärillesi! Vaan sinä et olisi minua rakastanut, — mutta vähät siitä!

Kaikki olisi saanut ollakin sillä lailla, kaikki olisi jäänytkin sillä lailla. Jospa vain olisit puhutellut minua kuin ystävää, niin olisimme yhdessä iloinneet ja nauraneet iloisesti, katsellen toisiamme. Ja niin olisimme eläneetkin. Ja mitäpä siitä, jos olisit toista rakastanutkin! Olisit kävellyt hänen kanssaan ja minä olisin vain katsellut toiselta puolen katua… Oi, tulkoon mitä tahansa, kunpa vain kerrankin aukaisisi silmänsä! Vaikkapa silmänräpäyksen, — yhden silmänräpäyksen vain! — katsahtaisi minuun, niinkuin taannoin, kun hän seisoi edessäni ja vannoi olevansa aina uskollinen vaimoni! Oi, yhdestä katseesta vain hän ymmärtäisi.

Vitkastelua! Oi, luontoa! Ihmiset ovat yksinään maan päällä, — siinä onnettomuus. "Onko pellolla elävää ihmistä?" — huudahtaa sankari venäläisessä kansanrunossa. Samoin huudan minäkin, vaikka en sankari olekaan, mutta ei kukaan vastaa. Sanotaan, että aurinko elähyttää maailmaa. Aurinko nousee, mutta — katsokaa, eikö se ole kuollut kappale? Kaikki on kuollutta ja kaikkialla vain — kuolleita. Ihmisiä vain ja heidän ympärillänsä äänettömyyttä — siinä maa! "Ihmiset, rakastakaa toisianne!" — kuka niin sanoi? Kenenkä testamentti se on? Lerkku käydä naksuttaa tunnottomasti, inhottavasti. Kello on kaksi yöllä. Hänen kenkänsä ovat tuossa vuoteen vieressä ikäänkuin odottamassa häntä… Ei, mutta todellakin, kun hänet huomenna viedään pois, kuinka minun silloin käy?

End of Project Gutenberg's Kahden sydämen salaisuudet, by F. M. Dostoyevsky