KAHDEN TAALARIN RAHA

Kirj.

A. E. Ingman

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Tampere, 1917.

I.

Kun katselet Suomen läntisen rannikon merikorttia, huomaat 64. ja 65. leveysasteen välillä noin kolme peninkulmaa rannikosta muutamia pieniä saaria. Nämä saaret muodostavat oikean pienen saariston tai paremminkin kariston, sillä ainoastaan yhdellä luodolla kasvaa puita. Vettä on saarten läheisyydessä vähän, ehkä parikymmentä jalkaa vain. Siksi laivat karttavat näitä reittejä tarkoin.

Merikortissa näillä saarilla ei ole nimeä, mutta lähipitäjissä ne tunnetaan nimellä Muklarit eli Muklarien saaret.

Nimi Muklarit on arvatenkin lyhennetty sanasta "Mukulakarit". Serkkuni Tom ei kuitenkaan usko tähän selitykseen. Hän väittää että nimi on ruotsin kielestä mongerrettu ja viittaa muka siihen, että saaret ovat entisinä aikoina olleet salakuljettajien tyyssijana.

Rantakylässä vastapäätä Muklareita olen syntynyt ja kasvanut. Äitini kuoleman jälkeen lähti isäni Amerikkaan ja jätti minut, joka olin juuri rippikoulun käynyt, yksin maailmaan. Onneksi enoni oli juuri silloin nuoremman rengin tarpeessa ja tarjosi paikan minulle.

Enoni talo ei ollut suuri. Kuten useimmat rannikon asukkaat enonikin sai osan elannostaan merestä. Hän oli taitava ja onnekas kalastaja, joten talossa tultiin hyvin toimeen, vaikka rikkauksista ei voitukaan puhua.

Jo ennen nyt alkanutta vakinaista palvelustani olin useana kesänä ollut enoni talossa kesärenkinä, parhaasta päästä apulaisena kalastuksessa. Tunsin siis entuudestaan talon olot. Kalastaminen on raskasta työtä, eikä kalastuskautena ole paljon aikaa nukkumiseen. Usein muutama tunti vain, kunhan kalat on ensin perattu ja pyydykset reilattu. Ja sitten taas uudestaan pyyntiin. Mutta tämähän oli niin kuin ollakin piti, siihen olin jo aikaisemmin tottunut. En siis pitänyt työtä liian raskaana. Ja jos kesällä satuin laihtumaan, niin laihtui siinä moni muukin. Talvella ei enoni talossa ollut sen pahempaa kiirettä kuin toistenkaan talonpoikain kodeissa. Silloin oli aikaa lihoa niin minulla kuin muillakin.

Enoni oli purjehtinut merillä koko nuoruutensa ja parhaan osan miehuusvuosiaankin. Jossakin Englannin merikoulussa hän kuuluu suorittaneen aliperämiestutkinnon, jonka tähden muutamat sanoivat häntä kapteeniksi. Tätä nimitystä hän ei kuitenkaan itse hyväksynyt. Jossakin vieraassa maassa hän oli mennyt naimisiin, ja tullessaan kuusikymmenvuotiaana kotiin oli hänellä pieni poika mukanaan. Kuten moni muukin vanha merimies hän osti säästörahoillaan pienen talon vanhasta kotikylästään. Siinä hän päätti elää loppuikänsä maanmarriaisena.

Mutta poika oli kuin merimieheksi syntynyt. Tullessani taloon hän oli vasta kymmenennellä, mutta terhakka poika ikäisekseen. Jo silloin hän valitteli, ettei palvelusaikaa isän kalastusveneessä laskettaisi hänen hyväkseen merikouluun pyrittäessä. Hänen isänsä oli tehnyt puhdetöinä kauniin kolmen jalan pituisen, fregatiksi taklatun laivan, jonka oli määrä koristaa seurakunnan kirkkoa hänen kuolemansa jälkeen. Tässä laivassa ei ollut sitä jalusta, harusta tai pylpyrää, jonka nimeä tai tarkoitusta poika ei olisi tietänyt. Näissä asioissa hän olisi kyllä selviytynyt ankarastakin merikoulututkinnosta. Ja englannin kielessä hänellä oli sellaiset tiedot, että moni merikoulun käynytkin olisi niitä kadehtinut.

Kasteessa oli serkkuni saanut maamoukan nimen. Pekka-nimi oli arvatenkin tuonut isän mieleen kaukaisen kotimaan, jota hän ei ollut poikansa syntymisen aikoihin nähnyt viiteentoista vuoteen. Mutta tämä nimi ei ollut vähääkään omistajansa mieleen, ja niinpä hän hyväksyikin sen vain isänsä suusta. Muille hän julisti, ettei nuoren merimiehen nimeksi sopinut mikään muu kuin Bob tai Jack tai Tom. Näistä nimistä hän oli valmis hyväksymään minkä tahansa.

Koska kaksi ensimmäistä nimeä vaikuttivat liian korskeilta, Pekkaa ruvettiin vähitellen nimittämään Tupuksi, joksi Tom kansan suussa kummallisesti vääntyi. Pekka itse ei kyllä tästäkään muodosta pitänyt, mutta siihen hänen oli kuitenkin tyytyminen. Minä olin ainoa, joka nimitin häntä Tomiksi, koska hän piti siitä enemmän. Isä taas sanoi tapelleensa nuorena niin monien Bobien, Jackien ja Tomien kanssa, että hän nyt vanhoilla päivillään tahtoi olla niistä erossa.

Tällainen poika oli siis serkkuni. Enoni — Tomin isä — ei ollut mikään kärrinkoukku, jollaisiksi vanhat luuvaloiset merimiehet hyvin usein muuttuvat. Hän oli vielä hyvissä voimissa oleva mies, joka kalamatkoilla suoritti aina raskaimmat työt. Kalojen perkaamisessa ja pyydysten reilaamisessa oli Tom yhtä vikkelä kuin mikä tottunut kalastaja hyvänsä. Ja kun minäkään en ole aivan nahjus, niin ei ole ihme, että meidän kolmimiehisellä venekunnallamme oli monena syksynä yhtä paljon kalaa myytävänä kuin toisilla nelimiehisillä.

Kolmella eri kalastuspaikalla oli enollani sauna. Kaukaisin niistä oli kuitenkin tarpeen vasta myöhemmin kesällä, kevätkesästä siellä ei juuri kalaa nähty. Tältä saunalta näkyivät Muklarit pienenä harmaansinisenä pilkkuna kaukana taivaanrannalla.

Tom oli lukemattomia kertoja rukoillut, että isä lähtisi kerrankin koettamaan kalaonnea Muklareille. En häpeä tunnustaa, että tuo salaperäinen nimi vaikutti mahtavasti minunkin lapselliseen mieleeni. Mutta ukko antoi aina saman vastauksen: kun kerran lähempänä on kolme hyvää kalapaikkaa ja niiden lähettyvillä mukavat saunat, niin miksi lähteä kaukaisille luodoille, joilla ei ollut saunaa ensinkään, ei ainakaan kunnollista. Hän kertoi, että jollakin Muklarien luodolla pitäisi olla kahdeksan kerrosta korkea kalasaunan alku ja kaksisataa tiiltä. Nämä on saarelle toimittanut parikymmentä vuotta sitten muuan vanha kalastajaukko, joka vanhuuden houreissaan ei tahtonut kalastaa muiden kanssa. Hän oli lähtenyt yksin Muklareille vieden mukanaan oven, pienen lasiruudun, tarpeelliset kattolaudat ja tiilet takan muuraamista varten.

Ukon puuhista ei kuitenkaan tullut ikinä valmista. Hän oli lähtenyt rannikolta hyvällä myötäisellä, ja purjehdus oli mennyt hyvin kunnes Muklarit rupesivat näkymään. Silloin oli tuuli voimistunut myrskyksi, ja äkkiä oli peikko, Krakla, vilahtanut veneen kokan edessä. Veneen noustessa seuraavalle aallonharjalle näyttäytyi Krakla uudestaan hirvittävän suuren lepakon hahmossa. Levitetyin siivin se kulki veneen edellä. Veneen painuessa aallon pohjaan sitä ei näkynyt, mutta aina harjalle noustessa oli Krakla jo seuraavan harjalla, josta se poistui vasta viime tingassa, niin että vene melkein kosketti sitä.

Ukko joka oli vanhan kansan väkeä, osasi kyllä apusanat ja hätäsanat, mutta häneltä puuttuivat meritursaan pelotussanat, jotka olisivat olleet juuri tässä tilanteessa tarpeen. Hän ei siis voinut päästä peikosta erilleen.

Krakla oli useita kertoja yrittänyt kääntyä päin veneeseen pakottaakseen siten ukon kääntymään takaisin kotirannalle. Mutta suurista siivistään huolimatta se ei päässyt tuumaakaan vastatuuleen, myötätuuleen oli kuvatuksen pakko purjehtia senkin. Ukolla oli kyllä ollut koko ajan henki hampaissa, mutta koska hän oli tavattoman itsepintainen ja koska Kraklakaan ei näyttänyt hänelle mitään mahtavan, niin hän oli vain hellittämättä jatkanut matkaansa loppuun aisti. Saarien välisestä idänpuoleisesta salmesta hän oli purjehtinut satamaan. Tällöin oli Krakla noussut siivilleen ja lentänyt rumasti rääkkyen tiehensä.

Ukko oli sitten vetänyt veneensä maalle pienen lahden pohjukassa, purkanut lastin veneestä ja ryhtynyt heti työhönsä. Se sujui nopeasti, ja pian oli seinät nostettu tasakertaan asti, päätyjä vain puuttui. Ukko lähti metsään hakkaamaan tarvitsemiaan päätypuita, ja kuin tyhjästä nousseena seisoi hänen edessään sotisopaan puettu mies, jolla oli miekka vyöllä sekä toisessa kädessä jousi ja toisessa tappara. Mies kielsi jyrkästi vanhusta jatkamasta rakennustaan. Kieltoonsa hän lisäsi hirvittävän uhkauksen, että jos tällä saarella ikinä kohotetaan kurkihirsi rakennuksen päälle, niin hän syöksee saaret takaisin meren syvyyksiin, josta hän on ne nostanutkin.

Nyt ukko ymmärsi, että hän seisoi mahtavampansa edessä. Hän lupasi paikalla lähteä pois, pyysi vain miestä, ettei tämä nyt taas lähettäisi Kraklaa hänen tiellensä. Mies lupasikin tämän sillä ehdolla, että ukko lähtee heti pois ja vannoo pysyvänsä kaukana saarelta.

Ukko oli vannonut, nostanut purjeensa ja lähtenyt. Tuon tapauksen jälkeen tuskin kukaan on käynyt Muklareilla.

Jos nyt isäntä uskoi tällä kertomuksella pelottaneensa poikaansa kärttämästä enää kalamatkalle Muklarien saaristoon, niin hän erehtyi pahan kerran. Minä joka olin jo rippikoulun käynyt, tiesin arvostella tuollaiset sadut oikeaan arvoonsa. Toisin oli Tom raukan laita. Hänen mielikuvituksensa oli niin täyteen ahdettu kummituslaivoja, lentäviä hollantilaisia, meripeikkoja, laivatonttuja ja sen seitsemänlaisia hullutuksia, että ukon kertomus joutui vain soveliaaseen seuraan. Tästä lähtien hän ei suonut isälleen rauhallista päivää, vaan uudisti pyyntönsä tuon tuostakin. Ja kun isä oli luvannut rakentaa hänelle seuraavana talvena oman veneen, hän uhkasi lähteä heti kesän alussa yksinään Muklareille.

Tomin vene valmistui kevättalvella, ja se annettiin pojalle hänen kahdentenatoista syntymäpäivänään. Siitä päivästä ei Tom enää vaivannut isäänsä turhilla pyynnöillä, mutta ei myöskään puhunut mitään omista aikeistaan. Mutta isä, joka oli kai pojan alituisesta mangunnasta tuskastunut, muisti tämän rohkeat aikomukset. Luultavasti hän ajatteli, että Tom todellakin lähtee luodoille. Siinä tapauksessa on parempi, että matka tapahtuu hänen johdollaan.

Heti kun kotilahden rannat heittivät jääpeitteensä, isäntä laittoi ison verkkoveneen vesille ja varusti siihen kaikki tarpeelliset tavarat pitempää kalastus- ja metsästysmatkaa silmällä pitäen. Lyhyemmillä kalastusmatkoilla meillä oli tavallisesti vain yksi pyssy mukanamme. Mutta nyt vietiin myös molemmat suurireikäiset luodikot veneeseen. Tomkin ymmärsi nyt, että on kysymys matkasta Muklareille. Kareilla saarten lähistöllä on näet paljon hylkeitä, ja juuri hylkeenpyynnissä noita aseita oli ennenkin käytetty.

Varustelut pitkää matkaa varten olivat siis kaikin puolin kunnossa.
Jäimme vain odottamaan jäiden lähtöä mereltä.

Mutta enoni elämänkirjaan oli kirjoitettu, ettei hän tulisi koskaan viemään poikaansa Muklareille. Hän sairastui, ja niin kuin moni vanhus joka ei ole ollut koko elämässään sairas, hänkin tunsi heti, että tämä sairaus tulee olemaan hänelle ainoa ja viimeinen. Niin kävikin, ja viikon kuluttua kätkettiin enoni hautaan. Suruni oli syvä ja teeskentelemätön, niin myös Tomin, joka oli nyt alaikäisenä jäänyt yhtä yksinäiseksi maailmaan kuin minäkin aikoinani. Hän oli nyt isäntäni, ja minä hänen renkinsä.

Pidettiin itsestään selvänä asiana, ettei matkasta Muklareille tule mitään. Sen paremmin Tomilla kuin minullakaan ei ollut siihen enää mitään halua. Muutamat naapurit, niiden joukossa lautamies, pitivät meillä hautajaisten jälkeen kokouksen, jossa päätettiin, että siksi kunnes Tomille määrätään holhooja, taloa hoitaisi vanhempi renki neuvotellen vähäisemmistä asioista emännöitsijän ja isommista naapureitten kanssa. Tomin ja minun oli toteltava isäntärenkiä niin kuin ennen isäntävainajaa. Tom kyllä kysyi eikö hänelle myönnettäisi mitään isännänvaltaa talossa, edes minuun nähden. Mutta isännät vain nauroivat ja kehottivat häntä suoriutumaan minun kanssani miten parhaiten kykeni. Tämä oli minusta hyvä ja viisas päätös.

Yhtä hyvänä en pitänyt määräystä olla ehdottoman kuuliainen isäntärengin käskyille. Hän ei ollut sellainen hyväsydäminen ja hyväluontoinen mies kuin isäntävainaja, vaan tiukka ärhentelijä, joka ei kärsinyt vähääkään tinkimistä. Ja sitäpaitsi hänen kouransa olivat kovat. Huomasin että myös Tom puri hampaansa yhteen kuullessaan tämän ankaran asian. Se ei ollut mikään suloinen sanoma pojalle, joka kaikenlaisissa pikkuasioissa oli tottunut tekemään mielensä mukaan ja saamaan isänsäkin puolelleen.

Jo iltapäivällä saimme vakavan syyn olla tyytymättömiä uuteen isäntäämme. Tuuli oli päivällä kasvanut ja siirtynyt jonkin verran pohjoiseen. Tällä tuulella ei veneemme ollut suojassa kotirannassa, jonne aallot vyöryivät esteettä.

Uusi isäntämme käski nyt Tomin ja minun lähteä soutamaan venettä parempaan suojaan lahden toiselle puolelle. Tom ei puhunut ensin mitään, mutta minä vastustin sanoen, että meidän on aivan mahdotonta saada vene soudetuksi lahden poikki. Pyysin sen tähden isäntärenkiä tulemaan mukaan auttamaan. Myöskin Tom yhtyi nyt pyyntöön arvellen, että tämä juuri oli sellainen "vähäisempi asia", josta isäntärengin tuli neuvotella emännöitsijän kanssa, joka muuten tuntui olevan meidän puolellamme. Ehkä olisimme muuten saaneetkin apua, mutta tuo muistuttaminen että isännyys ei ollut jakamaton, suututti käskijää. Hän vastasi tiukasti, että jollemme heti mukisematta lähde niin tulemme näkemään kummia.

Isäntärengin puolustukseksi minun on mainittava, ettei hän varmaankaan olisi antanut tätä käskyä, jos hän olisi voinut aavistaa kuinka huonosti tulisi käymään. Hän oli kelpo renki pellolla ja niityllä, mutta merestä hän ei paljoakaan tiennyt. Hänen mielestään tuuli ei ollut kovinkaan voimakas. Ja kun lahti oli kapea, hän uskoi meidän suoriutuvan tehtävästä. Kun minä olin muka paremmin ymmärtävinäni asian ja kun Tomkin sekaantui siihen, hän luonnollista kyllä suuttui.

Istuimme siis Tomin veneeseen ja rupesimme hinaamaan isoa venettä lahden vastakkaiselle rannalle. Muulla tavalla emme saaneet sitä kulkemaan, lahti kun oli niin kivinen ettemme uskaltaneet ajatellakaan purjeiden nostamista. Ja isossa veneessä emme olisi voineet käyttää pariairoja, se kun oli "kuudensylen vene" ja leveydeltään kahdeksan jalkaa.

Tuskin olimme ehtineet soutaa parikymmentä syltä, kun tuuli jo otti meidät kokonaan haltuunsa. Vaikka lahden pohjukkaan josta tuuli kävi, oli vain parisataa metriä, rupesivat roiskeet kuitenkin tulemaan keulan yli veneeseen. Ei kestänyt kuin kymmenen minuuttia, ennen kuin olimme painuneet yli sata metriä lahden suun ulkopuolelle. Nyt ymmärsimme, että kaikki voimanponnistukset olivat turhia. Kiskoimme niin että lihakset natisivat, mutta yhtä kaikki veneet painuivat ulapalle päin. Asian näin ollen oli ainoa pelastumisen mahdollisuus siinä, että pääsisimme isoon veneeseen, saisimme purjeet ylös ja koettaisimme luovia takaisin lahteen. Oman henkemme olisimme tietysti voineet pelastaa jo heittämällä hinausköyden irti, jolloin iso vene kalliine lasteineen olisi ollut mennyttä kalua. Tiesimme hyvin, että tässä tapauksessa olisimme kotiin tullessamme kuulleet enemmänkin kuin kummia. Liian kovaan kokeeseen oli isäntärenki meidät pannut. Mutta sehän oli hänen asiansa, ja kukin tiennee parhaiten omat taikinansa.

Tom pääsi helposti isoon veneeseen, mutta minä jouduin siemaisemaan pari kylmää kulausta, ennen kuin sain siirretyksi pikkuveneen kokkaköyden ison veneen keulasta sen perään. Mutta enhän minä ollut ensimmäistä kertaa märkänä. Heitimme heti molemmat ankkurit, mutta kumpikaan ei ulottunut pohjaan, ja köysivarastoa emme kiireessä löytäneet. Nostimme ankkurit takaisin ja tartuimme isoonpurjeeseen saadaksemme sen reivatuksi ja sitten nostetuksi. Vene lammersi nyt kylki edellä kohti ulappaa. Kun sitä ei voitu ollenkaan ohjata, rupesi partaan yli pärskymään viljalti vettä. Ymmärsin että vene olisi puolillaan, ennen kuin reivaus oli suoritettu. Olin aivan neuvoton ja pelkäsin jo pahinta.

Tom pelasti meidät tästä pälkähästä. Hän oli lukenut kaikki isänsä merimieskirjat moneen kertaan ja niinpä hän pystyi nyt muistamaan, että ainoa mikä voi meidät vielä pelastaa, on ajoankkuri, joka on kiinnitettävä kukonjalalla veneen kokkaan. Yritin selittää, että ankkurin paikka on pohjassa eikä ajolla ja että kukonjalka tuskin jaksaisi pitää tällaisella myrskytuulella edes pikkupojan kaarnavenettä, saatikka kolmenkymmenenkuuden jalan kalastusvenettä. Tom julisti, että minä ymmärsin merimiehen ammattia vähemmän kuin nuorin kajuuttapoika. Samalla hän kiskoi esiin ihka uuden silakkaverkon, mutta jätti sen heti, kun äsken etsitty köysikimppu paljastui sen alta.

Keskellä venettä oli suuri ja lujarakenteinen silakka-amme. Nopeasti etsi Tom työkalukirstusta näverin, jolla hän porasi ammeen yläreunaan neljä reikää neljännesympyrän päähän toisistaan. Sitten hän leikkasi neljä viiden sylen pituista yhdeksänsäikeistä köyttä ja kiinnitti niiden päät ammeen reunassa oleviin reikiin, siten että saman köyden päät tulivat vastatusten oleviin reikiin. Tämän jälkeen hän mittasi tarkasti köysien keskikohdat ja sitoi köydet yhteiseen solmuun vähän tämän paikan alapuolelta. Rupesin jo aavistamaan, ettei Tomin kukonjalka ollutkaan mikään kelvoton merimiestaika vaan että hän tarkoitti sillä suunnilleen samanlaista — joskin vahvempaa — rakennelmaa, johon poika kiinnittää paperileijansa nuoran.

Tom kiinnitti nyt silmukkaan kymmenen sylen pituisen touvin, jonka toinen pää sidottiin veneemme kokassa olevien ankkuriketjujen irtonaiseen päähän, kun ankkuri oli ensin irrotettu ja siirretty pois tieltä. Touvin irtonaisen osan Tom kääri huolellisesti vyyhdeksi käyttäen kelana vasemman käden peukalohankaa ja kyynärpäätä. Vyyhdin hän sitoi kokoon löyhällä havaslangalla ja asetti sen sitten veneen partaalle.

Koko tämä puuha ei vienyt kymmentä minuuttia, vaikkei Tom pahemmin kiirehtinytkään. Meri kasvattaa pojan varhain mieheksi ja totuttaa hänet tekemään työnsä kunnollisesti ja kuitenkin nopeasti. Minä olin koko ajan pumpunnut kaikin voimin, enkä vieläkään täysin ymmärtänyt mitä Tom aikoi tehdä. Tom tarkasti vielä kerran koko tekeleensä ettei vain mikään pettäisi, sitten hän komensi minut apuun.

Vaivalla saimme yhdistetyin voimin vieritetyksi tuon raskaan sammion mereen. Sillä välin Tom ehti kertoa minulle, että hän oli ensin aikonut ottaa silakkaverkon mutta tuli sitten ajatelleeksi, etteivät paulat kestä. Verkon päähän olisi silloin pitänyt kiinnittää purjevarpa, jonka päihin olisi voitu sitoa yhdestä köydestä tehty purjevarpa. Purje puomeineen ja raakoineen on myös erinomainen ajoankkuri, sillä se aukeaa nopeasti aalloilla ja hillitsee niiden voiman. Ajoankkuriksi kelpaa mikä hyvänsä esine, kunhan se vain vastustaa vettä tarpeeksi. Jos hätä olisi ollut niin suuri, ettei muuta olisi pystytty ja keritty tekemään, olisi Tom kaatanut pikkuveneen, joka vedellä täytyttyään olisi varmasti pitänyt ison veneen kurissa, kertoi Tom edelleen. Kaikki tämä oli jokaiselle merenkävijälle hyvin tuttua. Tom kehotti minua mahdollisimman pian tutustumaan näihin jokaiselle purjehtijalle ja kalastajalle tärkeisiin tietoihin.

Tom kertoi vielä, että Valassaarilla oli erään luotsin poika istunut kerran pikkuveneessä onkimassa, kun äkkiä syntyi kova tuuli, joka repi veneen irti ankkurikivestään. Hetken perästä poika ei enää jaksanut pitää venettään tuulta vasten, ja aallot alkoivat lyödä reunojen yli. Silloin poika riisui pitkävartiset saappaat jalastaan, pisti kokkaköyden pään raksien läpi, sitoi lujan solmun ja heitti ruojut mereen. Saappaat täyttyivät vedellä, ja vene ajelehti kauniisti Ruotsin puolelle. Vasta kun ensimmäiset Ruotsin saaret rupesivat näkymään, väheni vastustus äkkiä ja pojan täytyi ruveta auttamaan airoilla, kunnes hän vihdoin pääsi erään saaren taakse kosteeseen ja siitä rannalle. Mutta nyt oli toinenkin saapas poissa. Raksit vain olivat jäljellä. — Tom huomasi samassa, että minun toisesta saappaastani puuttui raksi kokonaan. Vihaisesti puhahdellen hän sanoi, että jos hän olisi huomannut tämän jo rannalla, niin hän ei olisi kyllä astunut samaan veneeseen.

Pumppusimme nyt veneen tyhjäksi ja ryhdyimme reivaamaan, joka kovasta tuulesta huolimatta luonnistui hyvin, sillä vene pysyi nyt tasaisesti kokka tuulta vasten. Isossa purjeessa oli kolme reiviä, mutta kokkapurjeessa vain kaksi. Oli selvää, että tämä tuuli vaati pohjareivausta, ja minä tahdoinkin työtä jouduttaakseni kiertää purjeen suoraan pohjareiviin. Tämä ei kuitenkaan kelvannut Tomille, se ei näet ollut kylliksi merimiesten tapaista. Sanoin olleeni mukana purjeita reivaamassa jo silloin, kun Tom vielä ryömi tuvan lattialla. Mutta Tom oli perinyt mielensä vanhemmiltaan ja isänsä kirjat hän osasi kannesta kanteen. Ja sitä paitsi hän oli isäntä ja minä renki. Hänen tahtonsa voitti.

Tom komensi minut siis reivaamaan ensin isonpurjeen ensimmäisen, sitten toisen ja sitten vasta kolmannen reivin, ja sen tehtyäni tekemään samoin keulapurjeen kahdelle reiville.

Reivaaminen merellä kovassa tuulessa on paljon vaikeampi tehtävä kuin satamassa suoritettu. Sen vuoksi on hyvä tehdä se aina satamassa, jos tuuli näyttää olevan kova. Silloin voi nostaa purjetta aina niin paljon kerrallaan, että se reivaamisen jälkeen on sopivasti pingottuneena. Silloin huomaa heti pyrkiikö purje rypistymään, jolloin on heti korjattava ja suoristettava se paikka, jossa reivaus on tapahtunut epätasaisesti. Hutiloiden reivattu purje on merimiehen häpeätahra, sitä paitsi siitä turmeltuu hyväkin purje pian käyttökelvottomaksi. Ja jos mies purjehtii kovalla tuulella puoleksi lepattavin purjein, voit olla varma siitä että hän on oikea poropeukalo.

Nyt emme kuitenkaan voineet menetellä sääntöjen mukaan. Nostamatta purjetta pingotimme sen alemman helmaköyden tiukaksi. Sitten ompelimme köydentutkaimella maston halssiraksin lujasti kiinni ensimmäisen reivilaatan kohdalla olevaan raksiin. Nyt vedimme ensimmäisen reivin laatan tiukalle ja ompelimme perähelmaköydessä olevan renkaan vastaavaan paikkaan purjeen alempaan helmaköyteen. Vasta sitten kokoilimme laatan ja helmaköyden välillä olevan irtonaisen osan purjetta, ns. vasikan ja solmitsimme reivinuorat. Tomin isä joka oli itse tehnyt purjeensa, ei hyväksynyt tähän tarkoitukseen irtonaisia tutkaimia, koska ne purjeen lepattaessa hyppivät helposti sormista. Vasta kun saimme molemmat purjeet pohjareiviin, katsoimme ansainneemme parin minuutin lepohetken.

Tom ehti selittää minulle näinä minuutteina miksi reivaus oli tehtävä niin kuin hän tahtoi. Jos tuuli vähenee, sopii purjehtijan laskea yksi reivi, mikä käy helposti parissa minuutissa. Risteillessään hän laskee mieluimmin isonpurjeen reivin, koska vene nousee sitä paremmin tuuleen mitä suurempi isopurje on. Mutta jos on myötäinen tai lousituuli, on reivi laskettava keulapurjeesta, koska venettä on tällöin helpompi ohjata. Sen mukaan kuin tuuli vähenee, voi vähitellen päästää monta reiviä, joskus kaikkikin.

Nyt kun kaikki oli valmista nostimme keulapurjeen. Tuuli ei ollut vähääkään lientynyt, mutta saimme purjeen ylös tasaisena, siinä ei tosiaankaan näkynyt minkäänlaista ryppyä. Tom oli kovin ylpeä moitteettomasta työstään ja väitti, että hänen isävainajansakin olisi sen hyväksynyt.

Näissä puuhissa olimme sortuneet ainakin kaksi kilometriä rannasta, jossa erotimme kaksi ihmishahmoa seuraamassa kamppailuamme. Arvatenkin he olivat emännöitsijä ja isäntärenki. Tom siirtyi peräsimeen ja minä kokkaan irrottamaan venettä ajoankkurista. Yritin ensin saada touvin veneeseen, mutta siihen eivät voimani riittäneet. Kaikkeni ponnistaen onnistuin saamaan ketjut veneeseen, mutta touvi minun oli leikattava poikki. Hyvä touvi ja kymmenen syltä upo uutta köyttä joutui meren saaliiksi, kala-ammeesta puhumattakaan. Ja jos se isäntärengistä riippui, niin siinä meni minulta parin kuukauden palkka saman tien.

Jos isopurje olisi pitänyt nostaa pelkästään purjevarvan avulla kuten usein on pakko, olisimme olleet pahassa kiipelissä. Mutta onneksemme ei isäntävainaja koskaan hyväksynyt tuota "moukkamaista" tapaa, jota käytettäessä ei mastohelmaköyttä saa millään tiukoitetuksi, vaikka nostamassa olisi kaksikin miestä. Molemmat purjeet nostettiin nostoköydellä, ja tässä veneessä isonpurjeen purjevarpakin oli kiintonainen. Kun purje oli alhaalla, oli varvan ylänokka kiikkanuoralla maston päästä irti ja purjeen yläkorva nostettiin varvan nokkaan vetimellä. Näin kävi purjeen nostaminen helposti yhdeltäkin mieheltä. Korjattuani vähän paria reivinuoraa ei purjeessa näkynyt pienintäkään poimua.

Kuuden sylen pituinen kälviäläisveneemme oli hurja menijä myötäisellä ja lousituulellakin, mutta kovalla tuulella risteillessä se sortuu matalapohjaisena helposti. Meillä oli nyt pari pientä purjelappua ylhäällä, mutta huomasimme jo muutaman luovin tehtyämme, ettemme tule näillä vaatteilla pääsemään minnekään. Ja enempiä purjeita ei aluksemme tällä tuulella kestänyt. Suojanpuoleinen parras oli jo nyt painumassa veden alle, ja tuulen puolelta tuli koko ajan pärskeitä veneeseen.

Vielä muutamia luoveja tehtyämme näimme jo selvästi, ettemme enää kauan jaksa pitää venettä tyhjänä. Ainoa pelastuskeinomme oli laskea peräntakaista, mutta sekin oli tällaisella myrskyllä epävarma. Keulapurjeen ensimmäinen reivi oli kuitenkin laskettava, sillä muuten ei vene ehtisi aaltoja pakoon.

Tiesin hyvin kuinka vaarallista tällainen purjehtiminen on, mutta kuten sanottu se oli nyt ainoa mahdollisuutemme. Aikaisemmin olin vain kerran ollut myrskyllä mukana peräntakaista purjehdittaessa. Eno oli silloin peräsimessä, ja hänen tottumuksensa olikin hyvään tarpeeseen. Jos vene yrittää ruveta mutkailemaan, on jokaiseen yritykseenkin vastattava nopeasti peräsimellä. Sillä jos kääntyminen pääsee hyvään alkuun, on peräsimen käyttö silloin myöhäistä; vene kääntyy laitatuuleen ja täyttyy vedellä äkkiarvaamatta.

Tiesin jokseenkin varmasti, etteivät aallot tulisi saavuttamaan meitä. Silti emme uskaltaneet laskea suoraan myötäiseen, koska ohjaus olisi ollut liian epävarmaa. Käänsimme siis myötätuuleen, mutta otimme tuulen siinä määrin alahangan puolelta, että pystyimme pitämään molemmat purjeet jalustettuina ylähangan naapeista. Keulapurje oli nyt jalustettava tiukalle estämään äkkinäisiä luoveja, mutta isopurje sai vetää täydellä voimallaan.

Kääntäessämme aluksen myötätuuleen tapahtui äkillinen muutos. Meistä tuntui kuin myrsky olisi käskystä tauonnut. Häpeäkseni huomasin, että olin unohtanut kääntyä parhaimman ohjaajan puoleen, mutta en unohtanut kiittää häntä nyt tapahtuneesta hyvästä käänteestä. Käteni menivät ristiin.

Vene kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin, mäkeä ylös ja toista alas. Omituinen kammottava tunne pani meidät aina kyykistymään noustessamme aallon harjalle, siellä lensi vähän vaahtoa veneen yli ja taas lähdettiin samaa huimaavaa vauhtia aallon rinnettä alas. Aallot nousivat joka kerta melkein peräkeulan tasalle, mutta eivät kuitenkaan onnistuneet pääsemään veneeseen.

Tätä pelottavaa poukkoilua jatkui toista tuntia. Keväisen yön hämärä laskeutui meren päälle ja herätti meissä epämääräisen toivon, että aaltojen valta vaimenisi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, aaltojen voima näytti pikemminkin kasvavan, Mahtavasti kohiseva pauhu rupesi kuulumaan tuulen alta, ja meren pinta edessämme vaaleni yhä enemmän. Pian oli koko näköpiirimme yhtä kihisevää vaahtokenttää.

— Tyrskyjä keulan puolella, huusi Tom ja hypähti seisomaan juuri samalla hetkellä, kun musta kallio vilahti ohitsemme alahangan puolelta.

— Survin! vastasin minä. — Tuo ei voinut olla mikään muu kuin Survin.

Survin on korkea mutta tavattoman kapea kallio Muklarien edustalla. Ellei Survinta olisi, ei kovalla tuulella voisi mitenkään lähestyä Muklareita. Nimensä tuo kallio on saanut omituisen muotonsa vuoksi: se muistuttaa aivan selvästi jättiläishuhmaren survinta. Kalastajat väittävätkin, että se seisoo huhmareessa ja survoo myrskyisellä ilmalla kiviryynejä veden väelle. Sanotaan myös, ettei Survin ole aina samassa asennossa, vaan nojaa sinne päin mistä tuuli käy.

Muklareita ympäröivän matalikon läpi johtava väylä on kapea ja matala ja kulkee aivan Survimen ohi, joka purjehtijan on jätettävä alahangan puolelle. Täältä katsottuina Muklarit näyttävät yhdeltä yhtenäiseltä saarelta, ja purjehtijan tulee ottaa suunta suoraan Muklarien vasenta eli eteläistä rantaa kohti, kunnes salmi rupeaa näkymään. Tällöin on käännettävä kaksi viivaa oikealle. Survimelta tuohon kääntöpisteeseen pitäisi olla hyvällä tuulella kahdeksan minuutin matka, niin olimme kuulleet kerrottavan.

Heti kun Survin oli vilahtanut ohitsemme rupesin katselemaan kelloa ja laskin, että tällä vauhdilla ei kestäisi enempää kuin viisi minuuttia, ennen kuin käännös oli tehtävä. Molemmin puolin venettä kiehui meri kuin kattila.

Neljä ja puoli minuuttia oli kulunut, kun Tom huusi tähystyspaikaltaan:

— Tyrskyjä suoraan edessä kaapelinmitan päässä.

Viisi sekuntia myöhemmin osoitti keulamme täsmälleen kaksi viivaa oikealle edellisestä suunnasta. Tom höllensi omasta aloitteestaan jalukset ja palasi paikalleen, mutta minä tuijotin herkeämättä "pytyn" lukemia. Pytty oli valtavan suuri vanhanaikainen laivakompassi, jonka enoni oli joskus asentanut veneeseen. Se vei suuren tilan veneessä, mutta toisaalta sen liikkeet olivat rauhalliset ja helpommin seurattavissa kuin uudenaikaisessa venekompassissa. Enolle tämä kompassi oli erikoisen rakas, sillä hän oli sadat kerrat ohjannut laivaa sen avulla. Kun laivan kapteeni oli ostanut uuden kompassin, oli eno saanut vanhan pytyn omakseen.

Ja hyvä vehje se olikin. Ilman sen apua emme varmaankaan olisi selviytyneet rannalle.

Pieni vahinkokin sentään sattui. Käännöksen aikana kaatui valtaisa aalto suoraan veneeseemme. Toista sellaista ei aluksemme olisi kestänyt. Hyväksi onneksi olimme heti alusta ottaneet tuulen vähän alahangan puolelta ja siten joutuneet Muklareille. Jos meidän olisi pitänyt kääntyessämme laskea purjeet toiselle, olisi vene armotta kaatunut. Nyt siis selvisimme pelkällä säikähdyksellä ja pahanpäiväisellä kastumisella.

Jo muutaman minuutin kuluttua Tom väitti hämärästä huolimatta näkevänsä salmen, joka erottaa saaret toisistaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin kellui veneemme ankkurissa hyvin suojatussa satamassa.

Olimme täsmällisesti täyttäneet isäntärengin käskyn, joskaan emme aivan sillä tavalla kuin hän oli asian ajatellut.

II.

Olimme siis Muklareilla. Tahtomattamme olimme nyt päässeet näille saarille, joille olimme ennen niin innokkaasti halunneet.

Ensimmäinen tehtävämme oli pumpata vene tyhjäksi, etteivät suolasäkkimme ehtisi sulaa aivan kokonaan. Omaa mahdollista tarvettamme emme tosin tulleet ajatelleeksi. Meille oli vain tärkeätä saada kallisarvoinen omaisuus pelastetuksi. Kummallista kyllä vesi ei ollut kovinkaan suolaista, vain alimmat säkit olivat kastuneet. Saatuamme veneen tyhjennetyksi painuimme heti verkkoläjälle, vedimme purjeen päällemme ja vajosimme sikeään uneen.

Vaikka olimme menneet myöhään nukkumaan, heräsimme kuitenkin varhain kuten merellä aina tapahtuu. Päivä näytti kehittyvän kauniiksi, myrskykin oli laantunut hyvänlaiseksi purjetuuleksi. Ehdotin Tomille, että kun nyt kerran olimme Muklareille joutuneet niin viipyisimme täällä tämän päivän, laskisimme illalla muutamia silakkaverkkoja ja palaisimme vasta seuraavana päivänä kotiin. Jos onnistuisimme saamaan kohtalaisen saaliin, niin ehkäpä isäntärengin suuttumus leppyisi, ja me pääsisimme ehjin nahoin tästä seikkailusta.

Mutta Tomin ajatukset eivät käyneet yksiin ehdotukseni kanssa. Hän oli vieläkin sydämistynyt isäntärengin kovuudesta. Hän oli sitä mieltä, että kun isäntärenki oli meidät kerran tällaiselle matkalle lähettänyt, niin oli myös oikein, että hän tulisi hakemaan meidät kotiin. Ei kai hän niin sydämetön voinut olla, että jättää etsimättä, vaikka tuulikin on jo niin paljon tyyntynyt, että voi huoletta lähteä merelle. Tom arveli, että jo tänään tulee pari venekuntaa meitä etsimään ja että ne ovat täällä jo päiväsaikaan, ehkä ennenkin. Silakkaverkkoja emme siis ehtisi laskea.

Odotimme hartaasti koko päivän, mutta mitään purjetta ei vain näkynyt. Kun illaksi tuli melkein tyven, otimme Tomin veneen ja laskimme yöksi kuusi silakkaverkkoa. Laskimme ne parittain kolmelle eri paikalle. Huomasimme jo ensimmäisellä laskupaikalla, ettei silakoista tulisi olemaan puutetta. Tom joka istui huopareissa, käski minun äkkiä huovata etuairoilla ja rupesi itsekin jarruttamaan veneen vauhtia. Hän oli näkevinään aivan kokan edessä vedenalaisen karin, johon maininki murtui. Pysäytimme veneen ja nousimme katsomaan. Tomin kariksi luulema este olikin suuri silakkaparvi, joka kihisi aivan veden pinnassa.

Palatessamme satamaan näin oudon esineen, joka liikkui mainingeilla. Se oli hävinnyt silakka-ammeemme, jonka nyt riemulla hinasimme rannalle. Ammeen pelastaminen oli kaikin puolin hyvä asia. Nyt olin vapaa kaikista jälkiselvittelyistä, ja jos isäntärenki tulisi huomenna ja tahtoisi jatkaa kalastusta, olisi amme hyvään tarpeeseen.

Saimme seuraavana aamuna niin paljon silakoita, että ne valmiiksi suolattuina täyttivät neljä nelikkoa. Eikä kuitenkaan yhdessä verkossa ollut ainuttakaan silakkaa. Siihen oli takertunut keskikokoinen lohi, arvatenkin heti laskemisen jälkeen, koska silakat olivat verkkoa karttaneet. Söimme lohta viikon ajan joka päivä, emmekä sittenkään kyllästyneet tuohon lihavaan ruokaan.

Koko tämän viikon odotimme, että meitä tultaisiin etsimään. Mutta kun mitään ei näkynyt eikä kuulunut, heitimme koko ajatuksen. Mutta laiskan päiviä emme sittenkään viettäneet. Ensimmäisen verkonnoston jälkeen kuivatimme verkot toisella puuttomalla saarella, joka oikeastaan onkin vain tavattoman suuri laakakivi. Mutta jo seuraavana päivänä ryhdyimme rakentamaan oikeata kuivaustelinettä, johon puuhaan kuluikin useita päiviä.

Kun viikko oli kulunut, eikä kukaan tullut meitä etsimään, päättelimme yhdessä, ettei kukaan tainnut välittää siitä olimmeko elossa vaiko hukkuneet. Tavallisestihan toki hukkuneitakin etsitään ja naarataan, varsinkin kun ilmat ovat niin hyvät kuin tällä viikolla. Olimme molemmat vähän nurjalla mielellä siitä, ettei meistä sen enempää välitetty. Olihan Tom sentään melkoisen talon perillinen, jonka kuolemasta ei olisi sopinut olla välinpitämätön. Vasta kotiin tultuamme saimme tietää syyn siihen, ettei meitä käyty etsimässä, Syy ei suinkaan ollut välinpitämättömyys, niin kuin olimme luulleet. Päinvastoin oli ruumiitamme naarattu kokonaisen viikon ajan kotirannassa. Sekä isäntärenki että emännöitsijä luulivat näet nähneensä, että iso aalto nieli siellä äkkiä veneemme. Jos katsojat olisivat jääneet paikalleen, olisivat he luultavasti huomanneet erehdyksensä, mutta he kiiruhtivat heti lähimpään naapuriin hakemaan apuväkeä. Kun he tulivat jälleen paikalle, ei meitä enää tietystikään nähty, sillä olimme jo silloin peninkulmien päässä. Seuraavina päivinä naarattiin niin ahkerasti, ettei kenenkään mieleen tullut etsiä veneitä.

Meidän oli siis suunniteltava vastaisia toimiamme. Se olikin helposti tehty. Tom sanoi, ettei siihen tarvita mitään muuta päätöstä, kunhan vain pysytään entisessä. Kun kotoa tullaan hakemaan niin lähdetään, ei ennen. Epäröin aluksi vähän, mutta kun en ollut kovin innostunut isäntärengin komennosta, olin pian juonessa mukana.

Ukko, joka oli aikonut rakentaa tänne kalasaunan, oli kyhännyt kehikkonsa samalle luodolle, jossa aluksi kuivattelimme verkkoja. Kehikko oli tasakertaan asti valmis ja vielä hyvässä kunnossa. Mutta kun saunan paikka oli melkein kaikkien tuulien pieksämä, siirsimme hirret ison saaren satamarannalle, jossa oli ruohoa kasvava ja hyvin suojattu paikka. Jo seuraavana päivänä oli kehikko uudelleen salvottuna.

Kun rupesimme nostamaan päätyjä, tuli meille erimielisyyttä. Minä olisin tahtonut rakentaa saunan tavalliseen malliin, mutta Tom pani kovasti vastaan. Hän muistutti minua sotauroon uhkauksesta: "Niin pian kuin ihminen näillä saarilla nostaa kurkihirren rakennuksen päälle, on hän syöksevä luodot meren syvyyksiin, josta hän on ne nostanutkin." Tom kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen kiellettyyn työhön ja sanoi lähtevänsä omalla veneellään pois saarilta, jos minä sellaista yrittäisin. Sauna oli hänen mielestään tehtävä siten, että etuseinää korotetaan kolme tai neljä kerrosta, ja kattomalat asetetaan sen varaan.

Nauroin Tomin puheille, ja koetin saada hänet uskomaan, että jos tuollaisilla sotaurhoilla oli jotain valtaa näihin saariin, niin emme me häntä ainakaan näin yksinkertaisesti onnistuisi petkuttamaan. Tom ei kuitenkaan antanut periksi, vaan tulkitsi vanhaa kertomusta kuin tuomari lakikirjaa. Haamu oli käynyt kieltämässä ukolta rakennuspuuhat, mutta meitä se ei ollut hätyyttänyt. Kurkihirren nostamista koskeva kielto oli kuitenkin pantu sellaiseen muotoon, että se koski varmasti meitäkin. Ja siksi juuri mitään kurkihirttä ei nosteta. Seinän korottamisesta haamu ei ollut puhunut mitään.

Tomin todistus oli viisaasti sommiteltu. Koska vanhastaan tiesin kinaamisen turhaksi, annoin myöten. Sauna rakennettiin juuri sellaiseksi kuin Tom sen suunnitteli. Haamua emme nähneet.

Tiilet löysimme kovan etsimisen jälkeen. Ne oli peitetty huolellisesti tuohilla ja ne olivat erinomaisessa kunnossa. — — —

Samana iltana kun viimeinen tiili muurattiin savutorven päähän, kuulimme mereltä omituisen mylvivän äänen. Metsä vaimensi sitä sen verran, ettemme voineet varmuudella sanoa mikä se oli. Heitimme heti työn ja juoksimme saaren toiselle rannalle. Ääni kuului nyt selvänä "Vaaraoo, vaaraoo." Ymmärsimme heti, että Faraon koira siellä isäntäänsä huutelee. Kansa kertoo, että kun Farao muinoin hukkui sotajoukkoineen Punaiseen mereen, niin koirat jäivät merelle uimaan ja muuttuivat aikojen kuluessa hylkeiksi. Vielä nytkin ne huutelevat meren syvyyksiin kadonnutta isäntäänsä.

Tom ehdotti, että yrittäisimme saada tuon otuksen ammutuksi. Hän väitti selvästi näkevänsä hylkeen makaavan litteällä laakakivellä noin parin kilometrin päässä rannasta. Minä en tosin nähnyt koko eläintä, mutta kun sielläpäin näkyi toinenkin laaka, jonne päästyämme olisimme varmasti ampumamatkalla, olin heti valmis ryhtymään yritykseen. Rannan läheisyydessä oli tosin vielä melkoinen aallokko, mutta noiden laakakivien kohdalla näkyi jo kuikanpeltoja, ja kauempana oli meri aivan rasvatyyni. Onneksi Tomin vene oli tasasaumaiseksi rakennettu. Sellaisella veneellä pääsee aina kulkemaan hiljemmin kuin limisaumaisella, joka pitää pahanmoista läpinää pikkuaallokossa.

Kiiruhdimme nopeasti takaisin satamaan. Molemmat suurireikäiset rihlat ja kiikari pantiin Tomin veneeseen, jonka hankaimiin kierrettiin riepuja kitinän poistamiseksi, läksimme soutamaan kohti laakoja, joista toisella hylkeen piti olla. Rihlamme olivat englantilaista tekoa, Forsythin mallia, jota siihen aikaan pidettiin parhaimpana. Pyöreä 12 kaliberin kuula läpäisi isonkin hylkeen, sen tiesimme.

Kun tulimme lähemmäksi laakakiviä, näimme jo hylkeen selvästi. Pieni tuulenvire tuli juuri oikealta suunnalta, ampumapaikaksi valitsemamme kallio jäi tuulen alapuolelle. Tämä oli erittäin onnellinen sattuma, sillä jos hylje saa ampujan vainuunsa, on se hetkessä vedenpinnan alla. Tuo kuivalla maalla niin kömpelön näköinen eläin on tavattoman vikkelä omassa elementissään.

Tultuamme noin puolen kilometrin etäisyydelle teimme pienen kierroksen ja saimme karista hyvän näkösuojan. Mutta karille päästyämme huomasimme, ettei venettä voinut kiinnittää siihen vaan että toisen oli jäätävä pitämään sitä paikallaan. Tom halusi päästä ampumaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut hyljettä ampumassa, mutta tiesin hänen osaavan pilkkaan paremmin kuin minä. Viittasin hänelle suostumukseni ja osoitin sormella otsaani, että hän ymmärtäisi ampua hyljettä päähän.

Vavisten innosta Tom kiipesi kalliolle. Kavutessaan hän otti lakin päästään, kääri sen mytyksi ja pisti sen sitten kalliolle saadakseen kiväärille pehmeän tuen. Veneeseen asti näin selvästi, miten kädet vapisivat ja kiväärin piippu viipotti. Hetken perästä näytti ampuja kuitenkin rauhoittuvan, mutta laukausta ei vain kuulunut. Ainakin neljännestunnin Tom makasi paikallaan liikahtamatta. Sitten näin miten hän äkkiä korjasi tähtäystä. Laukaus kajahti, ja Tom nousi seisaalleen yrittäen saada nopeasti uuden patruunan piippuun. Mutta ennen kuin tämä onnistui kuulin jo veden loiskahduksesta, että hylje oli onnistunut sukeltamaan paadeltaan veteen.

Tom oli pahalla tuulella tullessaan veneeseen. Yritin huojentaa hänen huoliaan muistuttamalla, että hänestä saattaa tulla vielä hyväkin pyssymies, kunhan aikaa kuluu.

— Olisit ampunut päähän niin kuin minä kehotin, niin ei olisi hylje sukeltanut.

— Niin olisin toki tehnytkin, mutta kun tämän kiväärin kuula ei läpäise harmaata kiveä.

— Ei hylkeen pää kai sentään kiveä ole, muuten se on vain harmaa. Pää on pehmeä ja luu ohutta, haulikkokin siihen pystyy, jos matka on tarpeeksi lyhyt.

— Voi olla. Mutta tämä halli makasi niin hullusti, että sen pää oli kallionsyrjän takana. Tuo laiskuri ei siirtynyt vähääkään, vaan näytti aikovan nukkua huomisaamuun asti. Viimein ikävystyin ja annoin mennä siihen paikkaan, missä luulin sydämen olevan.

— Taisi olla vika pyssynperän takana. Näinhän minä, että piippu piirteli ukon kuvia taivaalle, kun muka tähtäsit.

— Se on vale! Mikäs rannan haukku sinusta on tullut. Et olisi kyllä itsekään sen paremmin osunut.

Kinastelun aikana olimme saapuneet sille paadelle, jossa hylje oli maannut. Ampumamatka oli ollut 70 tai 80 metriä, ei siis ollenkaan liian pitkä. Soudimme sille kohdalle, missä hylje oli liukunut paadelta veteen. Paadella oli runsaasti verta, siis Tomin kuula oli sittenkin osunut. Tom osoitti verilaimiskoa ja katsoi minua kysyvästi. Mutta kun oma virhe on aina kovin paha tunnustaa, yritin selitellä että kuula oli kai osunut kiveen ja irrottanut siitä sirpaleen. Tämä oli haavoittanut hyljettä ja aiheuttanut verenvuodon. Tom nauroi selityksilleni, sillä hän tiesi yhtä hyviin kuin minäkin, ettei kivensirpale mene parin kolmen tuuman rasvakerroksen läpi. Sitäpaitsi ei kivessä näkynyt mitään jälkeä. Jos taas kuula olisi sattunut muuhun kohtaan kuin päähän tai sydämeen, ei hylje varmasti olisi jäänyt kivelle makaamaan. Sen tiesimme vanhojen hylkeenpyytäjien kertomuksista.

Kiveä tutkiessamme oli alkanut käydä vähäinen tuulenvire, joka sai vedenpinnan väräjämään. Vähäisen matkan päässä kivestä oli kuitenkin aivan tyven läiskä. Tiesimme molemmat mitä tuo merkitsi ja soudimme nopeasti siinne. Vesi oli tällä kohtaa verensekaista, ja selvä hylkeenrasvan haju tuntui sieraimissamme. Veden syvyys oli vain pari syltä, ja pohja näkyi selvästi. Mutta hyljettä ei näkynyt, vaikka kuinka yritimme tirkistellä. Ja kuitenkin tiesimme varmasti, ettei tällaista rasvatyventä synny, ellei hylje ole lähettyvillä pohjassa. Samassa muodostui veteen uusi läiskä, parinkymmenen metrin päähän edellisestä. Kiiruhdimme sinne ja nyt näimme jo hylkeenkin. Se näytti niin suurelta, että Tom väitti innoissaan sen olevan ainakin veneen pituisen.

Vesi oli tällä paikalla kuitenkin syvempää. Purjevarpa ei ylettynyt hylkeeseen, eikä ankkuriakaan voinut käyttää naaraamiseen, koska sen piikit olivat liian tylsät. Mutta veneessä oli onneksi muutamia hauenkoukkuja. Kiinnitin pari koukkua nuoran päähän, sukelsin pohjaan ja pistin koukut ylähuuleen kiinni. Vedimme hylkeen nuorasta, ja tuo suuri ruho nousi vaivatta pinnalle. Syksyllä kun hylje on lihava, se jää usein pinnalle kuolleenakin, mutta kevätkesällä se vajoaa melkein aina pohjaan. Kiinnitimme nyt vielä muutaman koukun hylkeen kuonoon, ja vajaassa kahdessa tunnissa se oli hinattu venevalkamaamme. Maalle nostaminen oli ankara urakka, emmekä olisi siihen pystyneetkään ilman taljoja.

Tomin saalis ei ollut tosin veneen pituinen, mutta yhdeksän jalkaa kuitenkin. Ymmärsimme heti, että nyt on ryhdyttävä totiseen työhön. Hylkeenrasva on mahdollisimman pian keitettävä öljyksi, muuten ei koko otuksesta ole mitään hyötyä. Keittopatamme oli vain viiden litran vetoinen. Siitä ei ollut tähän työhön.

Isossa veneessämme oli tulisijana suuri, ainakin kolmenkymmenen litran vetoinen pata. Se oli joutunut nykyiseen käyttöönsä, kun siitä oli lohjennut reunasta melkoinen palanen. Jos saisimme padan korjatuksi, olisi meillä mainio rasvankeitin, Lohjennut kappale oli padan alla, ja tulisijan eristeenä pohjaa vasten oli pieni läjä asbestipahvia. Muutaman rautalevy liuskan avulla sovitimme lohjenneen palan takaisin paikalleen. Kun käytimme vielä asbestipahvia tiivisteenä, saimme padan siihen kuntoon, ettei siinä ollut moittimista. Kuuma öljy etsii tiensä pienistäkin rakosista, mutta asbesti oli oivallista tiivistettä. Rantaan laitoimme lieden ja ennen keittämisen alkamista puhdistimme padan huolellisesti. Muutaman päivän työskentelyn jälkeen meillä oli melkein kaksi nelikollista kirkasta öljyä. Lihoista otimme parhaat palat ja loput hinasimme merelle. Kun nyljimme lihapaloista kaikki rasvapilkut huolellisesti pois, saimme tehdyksi melkoista ruokaakin saaliistamme. Eihän se nyt aivan pyypaistille maistunut, mutta on huonompaakin sentään syöty.

Kaikkine vaivannäköineen oli hylkeenpyydystäminen meistä paljon hauskempaa puuhaa kuin silakkaverkkojen hoitaminen. Tom odotti kiihkeästi uutta hylkeen huutoa, eikä hänen kovin kauaa tarvinnut vartoakaan. Eräänä helteisenä aamupäivänä kuului ulapalta kovaäänistä karjuntaa ja meteliä. Äänen suunnalla oli Muklarien suurin laaka, joka oli runsaan puolen tunnin soutumatkan päässä valkamasta. Tunsimme paikan jo ennestäänkin. Laaka oli korkeimmalta kohdaltaan pari syltä vedenpinnan yläpuolella. Lähellä sen toista laitaa oli niin syvä kolo, että sen pohjalla oli vettä.

Läksimme heti matkaan ääntä kohti ja koetimme pysytellä hiekkasärkän suojassa. Tuuli oli heikko ja puhalsi milloin mistäkin päin. Onnistuimme kuitenkin pääsemään huomaamatta hiekkasärkälle asti. Vedimme veneen hiekalle ja heitimme vielä varmuuden vuoksi ankkurin hiekkaan. Tässä ei enää tarvinnut noudattaa minkäänlaista varovaisuutta, sillä viereiseltä luodolta kuuluva huuto ja karjuminen oli niin valtavaa, että siellä olisi luullut olevan kymmenen härkää tappelussa. Minä olin jopa kuulevinani miten sarvet ja pääkallot läjähtelivät yhteen.

Luodolla makasi ainakin kolmekymmentä hyljettä. Suurimmat vanhat härät makasivat kallion ylimmillä paikoilla, toiset tappelivat ja sysivät toisiaan. Tappelijat olivat tosissaan, sen huomasi pitkistä verinaarmuista ja suuttuneesta karjunnasta. Pienimmät hylkeet makasivat aivan vesirajassa tai uivat paaden ympärillä yrittäen turhaan päästä luodolle nekin.

Meistä hylkeet eivät näyttäneet vähääkään välittävän, mutta suojamme olikin hyvä. Katseltuamme hetkisen tuota rähinää olin tuntevinani tuulenvirin niskassani. Samassa ryntäsivät kaikki hylkeet kuin komennosta veteen ja hävisivät pinnan alle. Niin nopeasti se tapahtui, että molemmat laukauksemme menivät ohi.

Tuuli oli kääntynyt ja hylkeet olivat tunteneet ihmisen hajun.
Poistuvien hylkeiden päitä näkyi aina silloin tällöin veden pinnalla.

Hetken kuluttua meistä näytti siltä, että hylkeet rupeavat palaamaan takaisin. Jäimme makaamaan paikallemme siinä toivossa, että jokunen hylkeenpoika olisi kyllin rohkea nousemaan takaisin paadelle. Mutta vaikka hylkeet tulivat hyvin lähelle luotoa, ei yksikään noussut sille.

Tom oli jostakin kirjasta lukenut, miten hylkeenpyydystäjät Itämeren rannikolla houkuttelevat uivan hylkeen rannalle. Tämä konsti perustuu hylkeen uteliaisuuteen. Soittamalla vaikkapa hanuria voi houkutella hylkeen seuraamaan venettä kilometrikaupalla. Tom ehdotti että koettaisimme mekin omaa konstiamme. Varoitettuani Tomia ankarasti, ettei hän millään ehdolla ampuisi ylitseni, suostuin rupeamaan puuhaan. Ryömin rannalle ja matkin parhaani mukaan hylkeen kömpelöitä liikkeitä. Välillä päästin aina mahtavan mylväisyn.

Kauan minun ei tarvinnut peliäni jatkaa ennen kuin kaksi pienempää hylkeenpoikaa rupesi lähestymään hiekkasärkkää. Joka sukelluksella ne tulivat lähemmäksi välillä kurkistellen uteliaasti missä uusi toveri oli. Kun toinen niistä vihdoin nosti runsaan kolmanneksen ruumiistaan veden pinnan yläpuolelle, pamahti jo Tomiin kivääri. Hylkeen äskeiselle paikalle levisi heti rasvatyventö. Toinen hylje oli sukeltanut juuri ennen laukausta. Hetken kuluttua sekin nousi pinnalle sopivalla ampumamatkalla. Tomin ase paukahti taas, ja uusi tyventö levisi vähitellen paikalle.

Koska muita hylkeitä ei enää näkynyt läheisyydessä, läksimme korjaamaan Tomin saaliit. Olimme tehneet vahvasta teräslangasta naarantapaisen ja teroittaneet sen hampaat hyvin teräviksi. Tällä välineellä onnistuimme heti saamaan hylkeet veneeseen.

Soudimme nyt takaisin hiekkasärkälle ja heittäydyimme lämpimälle hiekalle päivää paistattelemaan. Hetken perästä Tom nukahti. Koska minulle ei tullut uni, läksin paadelle katselemaan miltä se näytti hylkeiden vierailun jäljiltä. Siellä haisi kuitenkin niin kamalasti, että kävelin nopeasti kallion tuulenpuoleiselle syrjälle, johon istuuduin hetkeksi katselemaan Muklarien saaristoa.

Olin istunut paikallani ehkä puolisen tuntia, kun kuulin omituisen sihisevän äänen siitä kolosta, joka oli paaden toisessa reunassa. Ensin en kiinnittänyt siihen mitään huomiota vaan luulin erehtyneeni. Mutta kun ääni hetken perästä uudistui ja kun toinen melkein samanlainen ääni vastasi siihen, menin katsomaan.

Ällistykseni oli suuri kun huomasin kuopassa kaksi valtaisaa hyljettä. Kumpaisellakin oli monta suurta verinaarmua päässään. Vesi kuopan pohjalla oli myös veren punertamaa, Vaikka kuoppa oli vain vajaat kaksi metriä syvä, eivät hylkeet olisi millään päässeet ennen myrskyä ja sen tuomaa tulvaa vankilastaan, sillä sen reunat olivat äkkijyrkät. Aavistin heti miten eläimet olivat joutuneet vankilaansa. Kun tappelupukarien toverit olivat syöksyneet hädissään veteen, olivat ne varmaankin tyrkänneet vahingossa vanhat härät koloon, jossa ne sitten sähisivät toisilleen.

Heti kun hylkeet huomasivat minut, ne olivat kuin yhtä poikaa yhteisessä vihassaan. Elleivät viholliseni olisi olleet niin varmassa tallessa, olisin kai lähtenyt karkuun, sillä otukset näyttivät tosiaankin julmistuneilta. Yksi ainoa sellainen naarmu, joita molemmilla oli päässään, olisi riittänyt tappamaan minut silmänräpäyksessä. Viritin kiväärini ja tähtäsin ensimmäistä hyljettä. Se kuoli paikalla. Minuutin perästä kävi toiselle samoin. Yksinäisellä kalliolla vallitsi taas rauha.

Tom huusi jo särkältään, että tulisin häntä noutamaan, Hän oli herännyt laukauksiin ja oli tietysti utelias näkemään mitä olin ampunut.

Emme tietenkään jaksaneet saada noita mahtavia koljoja ylös kuopasta vaan nyljimme ne siellä ja otimme heti nahan rasvakerroksineen irti. Siinäkin oli jo vaivaa, kun saimme nahat ja rasvat ylös kuopasta.

Kotimatkalla rupesin tuntemaan outoa ihonpoltetta. Se alkoi vyötäisistä ja levisi vähitellen ylä- ja alaruumiiseen. Rannalle ehdittyämme minun oli pakko riisua vaatteet päältäni saadakseni selville, mikä minua niin armottomasti poltteli. Olin vyötäisten kohdalta punainen kuin intiaani, ja Tom kysyikin ilkkuen olinko sairastanut tuhkarokon lailliseen aikaan, vai olinko säästänyt sen näin sopimattomaan vaiheeseen. Huomasin samassa muutaman verenimijän putoavan paidastani, ja kun suoritin tarkemman tutkimuksen, olin häpeissäni. Tuota tautia en ollut ikinä sairastanut.

Kun Tom nyt huomasi ilmeistäni mikä tauti minua vaivasi, hän muuttui kovin koppavaksi ja ilmoitti nenäänsä nyrpistäen, ettei hän nuku samassa vuoteessa kanssani. Hetken kuluttua näin saunan ovesta, että Tom pani uhkauksensa täytäntöön siirtämällä omat vuodevaatteensa saunan toiseen nurkkaan.

Mistä nuo iljettävät syöpäläiset olivat ilmaantuneet? Hylkeitä käsitellessämme olimme olleet hyvin varovaisia ja pitäneet paidanhihat korkealle ylös käärittyinä. Tiesimme näet sen verran, että hylje on kevätkesällä täpösen täynnä noita mieron miehen puhtaanapitäjiä. Vasta hetkisen pohdittuani asia selvisi minulle. Olin kyllä hylkeitä käsitellessäni ollut varovainen, mutta ennen sitä olin istunut puoli tuntia kalliolla, joka oli ollut hylkeiden lepopaikkana. Hylkeet olivat päivää paistatellessaan kyhnytelleet itseään kiven uurteisiin. Kodittomat syöpäläiset olivat sitten muuttaneet suurin joukoin minun vaatteisiini, kun minäkin pahaa aavistamatta yritin ottaa aurinkoa. Otin vahingon opikseni ja päätin valita lepopaikkani vastaisuudessa huolellisemmin.

Minun oli nyt pakko ryhtyä totisiin toimenpiteisiin. Tuo pieni väritön elukka on tavattoman sitkeähenkinen. Vesi ja saippua eivät siihen vähääkään pysty. Mutta ei se silti voittamaton ole, jos sen kimppuun käy oikeilla aseilla. Syöpäläinen kestää seitsemän pyykkiä, mutta ei yhtäkään saunansavua. Kun Tom myöhemmin illalla rupesi keittämään öljyä, laitoin kiven kupeelle kiukaan tapaisen ja rupesin savustamaan vaatteitani. Tom väitti, että minä haisin seuraavana päivänä savuhailille. Olkoon niin, savunhaju ei minua häirinnyt ja syöpäläisistäni olin vapaa.

III.

En ole vielä tähän mennessä kertonut mitään eräästä asiasta, joka kuitenkin heti Muklareille tultuamme herätti meissä molemmissa suurta uteliaisuutta ja ihmettelyä. Meidän veneemme eivät olleet sataman ainoat alukset. Satamassa oli tullessamme laiva. Ja tämä laiva oli arvatenkin ollut jo monta vuotta tuolla paikallaan.

Laiva oli vajonnut syvälle hiekkaan. Tom arveli, että laivan pohja oli ainakin kahden tai kolmen jalan syvyydessä hiekan alla. Laivan muoto miellytti kovasti Tomin merimiehensilmää. Hän väitti sen olleen aivan erinomainen purjehtija. Ja noustessamme ensimmäistä kertaa sen kannelle Tom sanoi, ettei alus ollut kauppalaivaksi rakennettu. Kauppalaivoissa eivät pylpyrät ja helat ja muut yksityiskohdat ole koskaan niin siistiä ja arvatenkin myös kallista tekoa kuin ne tässä laivassa olivat. Kauppalaivaa ei kannata noin kalliisti varustaa.

Vaikka aluksen pituus ei ollut viittäkymmentä jalkaa, se oli kuunariksi taklattu. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, pienintäkään kuunarin varustukseen kuuluvaa osaa ei puuttunut, sikäli kun nyt osasimme sitä arvostella purjeiden ollessa poistettuina. Niitä säilytettiin arvatenkin kannen alla. Laiva ei näyttänyt hyljätyltä, pikemminkin vain talvikuntoon laitetulta. Kannella oli kaikki siistiä aivan kuin miehistö olisi poistunut laivasta vasta eilispäivänä.

Kävimme laivassa joka päivä, ja Tom piti minulle pitkiä luentoja kuunarin rakenteesta ja hoidosta. Parin viikon kuluttua tiesin jo teoriassa kaiken mitä puolimatruusin tulee tietää. Vahinko vain, että köysistä olivat ainoastaan kiintonaiset köydet paikoillaan. Luistava köysistö oli kokonaan poissa, luultavasti sekin kannen alla.

Melkein kaikki pislat ja helat olivat messinkiä. Niissä oli tuo miellyttävä harmaanvihertävä sävy, jonka messinki saa ulkoilmassa ja joka on myös käytännössä sopivin. Kiillotetut pislat näyttävät tosin komeilta, mutta ne häikäisevät pahasti silmiä. Kajuutan portaiden kaiteet olivat kuitenkin kirkkaiksi kiillotetut. Tom väitti, että se oli laivan haltian työtä, tämä kun ei jätä laivaa talveksikaan. Asia näytti todellakin olevan näin, sillä eihän messinki pysy ulkoilmassa viikkokausia kirkkaana ilman että sitä kiillotetaan. En kuitenkaan uskonut Tomin haltioihin, vaan pidin omat luuloni täistä asiasta.

Eräänä päivänä, kun olimme taas tulleet laivalle, löysin kannelta aivan tuoreen lastun. Panin lastun Tomin käteen ja kysyin oliko laivanhaltioilla tapana leikellä tuollaisia lastuja. Tom ei sanonut tietävänsä mitään varmaa siitä puolesta, mutta arveli että lastu on meidän itsemme sinne jättämä, vaikka emme sitä nyt muistaneetkaan.

Mutta minun epäilyksiäni tuo selitys ei tyydyttänyt. Ehdotin siis Tomille, että ottaisimme selkoa laivanhaltian öisistä toimista. Arvelin, että meidän olisi parasta käyttää samaa keinoa, jolla muinoin Daniel paljasti Belin pappien öiset syömingit epäjumalan temppelissä. Tomilla ei ollut mitään ehdotustani vastaan, hän oli itsekin kovin utelias näkemään oliko hänen selityksensä oikea. Menimme siis illalla laivalle ja ripotimme tuhkaa kannelle ja kajuutan portaiden sekä miehistösuojan eteen.

Iltayöstä yritin turhaan saada unta silmiini. Odotin liian suurella jännityksellä kokeemme tulosta. Puolenyön aikaan menin rannalle. Kun en kerran voinut nukkua, voisin yhtä hyvin istua rannalla vartioimassa näkyisikö laivassa mitään. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa. Tai oikeastaan en tiedä kuinka kauan odotin, sillä vaikka olin tullut rannalle unettomana, taisin siinä istuessani vähän torkahtaa. Joka tapauksessa havahduin siihen, että kajuutan ikkunoista näkyi valoa. Niihin oli tosiin vedetty paksut keltaiset silkkiverhot, mutta valo pääsi silti raoista näkyviin. Kiiruhdin herättämään Tomin ja toin hänet mukanani rannalle. Myöskin Tom huomasi heti valon. Kysyin häneltä oliko tontuilla tapana puuhailla lampun valossa. Tom sanoi tietävänsä, että haltiat oleskelevat vain laivan pimeimmissä sopukoissa ja kaihtavat valoa kuin pahempaakin. Siellä oli nyt varmasti ihminen liikkeellä eikä mikään laivanhaltia.

Ehdotin nyt Tomille, että menisimme heti laivalle ja yrittäisimme tehdä tuttavuutta noiden ihmisten kanssa, jotka olivat sisällä. Tom ei kuitenkaan halunnut menetellä näin moukkamaisesti. Hänen mielestään ei aamuyö ollut sopiva aika ensivierailulle. Ja sitä paitsi laivassa olevat ihmiset olivat varmasti jo huomanneet meidän olevan saarella. Jos he olisivat halunneet meihin tutustua, niin he olisivat kyllä tulleet luoksemme. Ehkäpä he olivat salakuljettajia tai harjoittivat jotakin muuta yhtä luvatonta tointa ja halusivat juuri sen vuoksi pysytellä erossa todistajista.

Tom saattoi olla oikeassa. Annoin periksi, ja niin läksimme takaisin saunalle, jossa kohta unikin taas otti valtaansa.

Heräsin vasta myöhään aamupäivällä. En olisi ehkä herännyt vielä silloinkaan, ellei Tom olisi keittänyt kahvia, jonka tuoksu voi saada puolikuolleenkin havahtumaan. Olin jo melkein valveilla, kun Tom meni rantaan hakemaan selvikettä, mutta siinä välillä lupsahtivat silmäni uudestaan umpeen. Nousin kuitenkin erittäin vikkelästi, kun Tom pirskotti tuomaansa vettä kasvoilleni. En suuttunut vaan kumarruin kuivaamaan kasvojani, mutta silloin tuo peijooni kaatoi lopun veden niskaani.

Tämä oli sentään liikaa, sen ymmärsi Tomkin, joka kaapaisi nopeasti käpälämäkeen. Kun en saanut poikaa kiinni, palasin saunaan ja panin oven sisäpuolelta hakaan. Sitten vaihdoin kuivan paidan päälleni ja tyhjensin kahvipannun. Saatuani viimeisenkin tilkan mahaani tunsin itseni taas kuivaksi ja lämpimäksi ja olin jo Tomille täysin leppynyt. Päästin siis oven haasta ja julistin Tomille jalomielisesti anteeksiantoni.

Kun Tom huomasi vaaran olevan ohitse, hän tuli saunaan ja vilkaisi ilkkuen paitaani, jonka olin levittänyt kuivamaan. Mutta näyttipä poika kohtalaisen nololta, kun hän yritti turhaan kaataa kahvia kuppiinsa. Koston laki näytti hänelle selviävän, ja hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa.

Läksimme nyt laivalle ansojamme kokemaan. Aavistukseni oli käynyt toteen. Kajuutan portaiden edessä olevista jäljistä näimme selvästi, että paikalla oli käyty ja että kävijä oli käyttänyt joko kalosseja tai kumipohjaisia kenkiä. Koska kumipohjakengillä voi kulkea täysin äänettömästi, innostui Tom heti väittämään, että mies on epäilemättä salakuljettaja.

— Miehet, kai tarkoitat. Jos heistä toinen on salakuljettaja, niin kai toinen myös.

— On kai, jos miehiä on kaksi. Mutta eihän näistä jäljistä voi nähdä onko miehiä yksi vai kymmenen.

— Kaksi niitä ainakin on.

— Oletko varma?

— Vertailepa noita molempia oikean jalan jälkiä.

— Kas todellakin, anturan korot näkyvät selvemmin toisessa jäljessä kuin toisessa. Sinustahan saattaa tulla vaikka salapoliisi.

— Kukapa tietää mitä mistäkin tulee. Mutta noin paljon näkee jo tavallinen maalaispoliisikin. Ja sen niistä näkee myöskin, että miehet eivät ole enää laivassa, koska viimeksi astutut jäljet vievät kajuutasta poispäin eikä miehistösuojan edessä näy mitään jälkiä.

— Oikeassa olet, hirtettävä.

Yritin saada jäljistä selville vielä enemmänkin, mutta se oli turhaa vaivannäköä. Vastaamatta jäivät myös Tomin kysymykset mitä miehet olivat illalliseksi syöneet, oliko heistä jompikumpi luonteeltaan äkkipikainen vaiko hidasverinen ja minkä väriset heidän silmänsä olivat. Tom väitti, että oikea salapoliisi pystyisi sanomaan tämän ja vielä paljon muutakin.

Mutta vaikka en pystynytkään jälkien perusteella näin hienoihin tuloksiin, sain kuitenkin pian selville, mitä tietä miehet olivat laivasta poistuneet ja arvatenkin myös sinne tulleet. Jäljet johtivat isonmaston vanteille ja niitä pitkin ylöspäin. Tämän huomasin siitä, että muutama tuhkahitunen oli tarttunut myös väylinkeihin. Nousimme ensin vantteja ylös ja jatkoimme niiltä maston päähän asti. Ylin tanko, itse mastonnenä oli korjattu pois, emmekä ylhäältä sitten muuta löytäneetkään.

Tomille asia näytti sitäkin selvemmältä. Hän muistutti miten Krakla, joka ui aalloilla saunanrakentajaukon edellä, oli saarille tultuaan levittänyt siipensä ja lentänyt pois. Turhaan yritin väittää Tomille, että hänen selityksensä oli mahdoton. Krakloja ei ollut kuin yksi ainoa ja sekin vain kansan uskomuksissa. Eikä se niissäkään esiinny kumikalossit jalassa.

Alas mennessämme Tom löysi kuitenkin jotakin, joka muutti hänen uskonsa täydellisesti. Mastonhäkkiin oli toinen kävijöistä kopauttanut piippunsa tyhjäksi. Nyt heräsivät Tomin salapoliisinvaistot äkkiä. Hän haisteli tupakamjätteitä ja väitti niiden olevan "Kultaista ruusua", jota merimiehet yleisesti polttelevat ja jota hänkin oli joskus isältään salaa maistellut. Ylpeänä hän väitti, ettei kukaan joka vähänkään ymmärtää tupakan päälle, voi erehtyä tämän tupakkalajin verrattoman hienosta tuoksusta. Häpeäkseni täytyi minun myöntää, etten pysty erottamaan nurkantakuisia ryssänlehdistä. Minun oli siis pakko luottaa kokonaan Tomin asiantuntemukseen ja uskoa hänen uusi teoriansa, että kävijät olivat ihmisiä, arvatenkin merimiehiä. Ja koska jokaisella mieron ruojalla ei ole varaa tupruttaa "Kultaista ruusua", olivat kävijät arvatenkin varoissaan olevaa väkeä. Toivottavasti he ovat salakuljettajia, lisäsi Tom vielä.

Palasimme siis oman saaremme rannalle jokseenkin yhtä viisaina kuin olimme sieltä lähteneetkin. Mutta uteliaisuuteni ei antanut minulle rauhaa, halusin tietää minne miehet olivat laivasta poistuneet. Olimme jo aikaisemminkin kulkeneet saaremme metsät ristiin rastiin, mutta ihmisistä emme olleet löytäneet jälkeäkään. Se saari, josta olimme tuoneet saunan kehikon, oli vain aaltojen sileäksi hioma kallio. Rottakaan ei olisi löytänyt sieltä piilopaikkaa. Jos miehet siis ylipäänsä oleskelivat näillä main — mikä minusta oli melkein varmaa — niin he eivät voineet asustaa missään muualla kuin kolmannella saarella, siis samalla, jonka rannassa heidän laivansakin oli. Mutta tälle saarelle oli mahdotonta päästä, siltä meistä ainakin tuntui.

Kolmas saari oli melkein yhtä suuri kuin se, jolla me asuimme ja jota olimme ruvenneet kutsumaan Kotisaareksi. Tuo saari oli joka puolelta hyvin jyrkkärantainen. Tomin isäkin kertoi: aikoinaan, ettei yhdessä Muklarien saaressa ole koskaan käyty, sinne pääseminen oli kerta kaikkiaan mahdotonta.

Olimme jo aikaisemmin soutaneet saaren ympäri pari kierrosta löytämättä kuitenkaan maihinnousupaikkaa. Nyt teimme vielä yhden kierroksen, jonka jälkeen olimme varmoja, ettei saarelle voinut nousta ilman pitkiä tikapuita. Tikapuut olisimme kyllä pystyneet tekemään, mutta niiden pystyttäminen kalliota vasten oli taas juttu erikseen.

Keskustelumme tikapuista oli herättänyt minussa uuden ajatuksen. Kierreltyämme saaren poikkesimme vielä kerran laivalle. Kallioseinä oli laivan vieressä melkein pystysuora, ja laivan kyljestä oli siihen vain muutama jalka. Kiipesin taas mastonpäähän ja heitin nuoraan kiinnitetyn vaarnan ylös kalliolle. Heitto oli vaikea suorittaa, eikä se onnistunutkaan ennen kuin kolmannella yrityksellä. Vedin nuoraa hiljakseen takaisin kunnes vaarna luiskahti alas jyrkänteeltä. Maston päästä kallion reunalle oli tasan kaksikymmentä jalkaa vinosti ylöspäin mitattuna. Tarkastin nyt maston päässä olevaa huipputangon kenkää. Se oli mustaksi lakeerattua rautaa, läpimitaltaan kaksitoista senttiä. Minusta tuntui kummalliselta, että kengän yläreunasta oli lakeeraus kulunut pois kallion puolelta. Mutta kun samassa huomasin, että kengän sisäpuoli näytti kuluneen vastaiselta puolelta, käsitin heti, ettei äsken keksimäni keino — jolla ehkä pääsisimme kalliolle — ollut suinkaan uusi. Sitä oli käytetty jo monta kertaa aikaisemminkin. Ja jos laivassa kävijät olivat päässeet siten kalliolle ja laivaan, piti tuon tempun luontua meiltäkin. Sitä oli nyt kokeiltava.

Tämä päätös mielessäni luisuin mastosta alas ja seisoin hetkisen kuluttua Tomin vieressä kannella.

Kehotin Tomia kiipeämään maston päähän ja katsomaan tarkoin huipputangon kenkää. Alas tultuaan Tom selitti minulle, että huipputanko oli ollut huolimattomasti harustettu ja siksi hangannut kenkänsä sisäpuolta toisesta syrjästä.

Kysyin Tomilta oliko huolimaton harustus kuluttanut lakeerauksen myös kengän yläosasta. Tätä Tom ei ollut huomannut, mutta hän lähti vikkelänä kuin orava uudestaan mastonpäähän. Kannelle tultuaan hän sanoi olevansa varma, että tangon päässä olevaan kenkään oli pistetty kalliolta jonkinlainen tanko. Tätä tietä olivat laivassa kävijät varmaankin sekä tulleet että menneet. Tom sanoi pyrkivänsä huomenna kalliolle samaa temppua käyttäen.

Laakasaaren korkeimmalla kohdalla oli viiden sylen pituinen reimaritanko, jonka ajojäät olivat sinne vieneet. Veimme sen vielä samana iltana laivaan, kiinnitimme köyden sen ohuempaan päähän ja saimme jonkin aikaa ponnisteltuamme tuon raskaan esineen mastoa vasten nojalleen.

Varhain seuraavana aamuna palasimme laivalle köysikimppu ja muutamia pylpyröitä mukanamme. Muutaman tunnin ankaran työskentelyn jälkeen meidän onnistui kallistaa tangon pää kalliota vasten. Silta oli rakennettu.

Tom tahtoi heti paikalla kiivetä kalliolle katsomaan. Mutta koska työ oli ollut hyvin raskasta, kielsin Tomia lähtemästä ennen kuin oli vähän levätty. Tom pani ensin kovasti vastaan, mutta huomattuaan että minä olin valmis vaikkapa sitomaan hänet paikalleen, tuli hänkin kannelle ja lähti kanssani kotisaarelle murkinoimaan.

Syötyämme ja otettuamme pienet ruokaunet palasimme jälleen laivalle. Kiipesimme heti mastonhuippuun, ja minuutin kuluttua Tom seisoi ylpeänä kallion laella. Minun piti nyt seurata samaa heiluvaa tietä. Mutta minun isäni ei ollutkaan merimies vaan aito maanmyyrä, en siis ollut perinyt merimiehen hurjaa mieltä. Kun katselin alas laivankyljen ja kallion väliin, rupesi päätäni huimaamaan. Eipä paljoa puuttunut, kun olisin palannut nuivin nenin mastosta kannelle. Mutta Tomin ilkkuva naama pelasti minut tästä häpeästä. Syljin kouriini ja läksin kiipeämään.

Puolivälissä matkaa rupesi tanko ankarasti heilumaan, ja sydämeni alkoi vavahdella samassa tahdissa. Heiluminen lakkasi kuitenkin ylemmäksi päästyäni. Sen verran olin joka tapauksessa säikähtänyt ja pöllähtänyt, että jatkoin kiipeämistä, vaikka olin jo kallion kohdalla ja vaikka olisin voinut hypätä jo vaaratta tangolta. Samassa tanko keikahti irti kengästään, ja minun oli pakko hellittää otteeni. Ellei Tom olisi saanut minua hartioista kiinni, olisin varmasti seurannut tankoa syvyyteen. Nyt jäin kuin jäinkin Tomin viereen aivan kallion reunalle.

Arvelenpa ettemme näyttäneet kovin älykkäiltä sillä hetkellä. Olimme päässeet perille mutta samalla olimme joutuneet vangeiksi kalliolle. Vain yhdestä paikasta oli kallio sen verran viettävä, että olisimme ehkä voineet luisua siitä mereen. Mutta uintimatka laivalle, missä veneemmekin keinui, oli ainakin neljäsataa metriä. Ja vesi oli vielä niin kylmää, että siinä olisi voinut helposti kangistua. Eikä sitä paitsi "kuivan kosken laskeminen" pitkin kalliota tuntunut erikoisemmin houkuttelevalta.

Rupesimme tarkastelemaan vankilaamme lähemmin. Aivan jalkaimme vieressä oli pensaikossa tanko, joka oli vieläkin pitempi kuin äsken menettämämme. Se oli saarnipuuta, ohuempi mutta kuitenkin jäykempi kuin meidän tankomme, ja sen toisessa päässä oli merkillinen hela. Se oli aivan ilmeisesti tehty maston toisessa päässä olevaan kenkään sopivaksi. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, mitä tietä laivassa kävijät olivat kulkeneet.

Olisimme nyt voineet punnertaa tangon paikoilleen ja palata laivaan, mutta se ei tullut mieleemmekään. Kun kerran olimme saarelle tulleet, emme lähtisi ennen kuin olisimme tutustuneet siihen ja sen asukkaisiin, jos täällä nyt sellaisia oli.

Nälkää meidän ei tarvinnut pelätä, vaikka jäisimme saarelle useaksikin päiväksi. Täällä pesi näet paljon vesilintuja, ja useimpien munat olivat suuria. Tiesimme kyllä, ettei ollut luvallista ottaa vesilintujen pesistä munia, emmekä aikoneetkaan turvautua tähän ruokaan ennen kuin viimeisessä hädässä.