Alas syöksyvän veden vauhti oli niin suuri, että kalliopengermä pysyi melkein kuivana, mutta aivan sen reunan edessä kohisi vaahtoava vesi.
Olimme jo istuneet veneessä putouksen vieressä melkoisen tovin, kun Tom äkkiä väitti näkevänsä itse putouksen alla olevassa kallioseinässä jonkin kuvan. Hän tahtoi mennä katsomaan mikä se oli, mutta minusta tuntui liian uhkarohkealta mennä tuon vesiseinän taakse ja niin komensin Tomin pysymään veneessä. Mutta poika ei ollut niin vain kiellettävissä, hän tahtoi ehdottomasti tyydyttää uteliaisuutensa. Lopulta minun oli annettava periksi. Tiesin kyllä, että Tom oli hyvä uimari, ja olisinhan minä veneineni lähettyvillä, jos vesi rupeaisi viemään häntä mukanaan. Näillä seuduin emme olleet nähneet yhtään alligaattoria, jotka monin paikoin rumentavat joen rantoja.
Tom viipyi kauan pengermällä, jonka taustana olevassa kallioseinässä minäkin huomasin nyt muutamia kummallisen näköisiä syvennyksiä.
Palattuaan Tom vaati kiihkeästi, että minäkin lähtisin katsomaan tuota paikkaa. Mutta minulla ei ollut halua kiivetä sinne, sillä Tom oli kastunut melkein läpikotaisin. Sitäpaitsi en ollut varma siitä, että voisin selviytyä kiipeämisestä yhtä hyvin kuin Tom. Jos vesi tempaisisi minut mukaansa — ja niin tapahtuisi varmasti, jos lipsahtaisin kerrankaan — olisi edessä pitkä sukellus. En kuitenkaan voinut kestää Tomin ivallista ilmettä, se tappoi kaikki arveluni. Hyvin varovasti hivuttauduin pitkin kallioseinää tuohon kummalliseen paikkaan, jossa vesi syöksyi vähän kauemmaksi kalliosta ja jätti niukasti tilaa parille ihmiselle.
Käännyin nyt katsomaan kallioseinää, ja edessäni oli — apinan kuva. Se oli hakattu kallioon ilmeisesti jollakin teräsaseella.
Minun täytyy tunnustaa, että siitä hetkestä lähtien kun olimme nostaneet purjeet Muklarien satamassa, en ollut kertaakaan muistanut Tomin rahalöytöä. Mutta nyt se tuli mieleeni tällä oudolla paikalla, maapallon toisella puolella. Rahaan kaiverrettu apinankuva ja kallioon hakattu apina olivat saman miehen käsialaa, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Juuri löytämämme kuva oli kahden jalan korkuinen. Sen hakkaaminen kallioon oli varmastikin vaatinut monen päivän työn, ellei sitä ollut tehnyt tottunut kivenhakkaaja, jolla oli vasara ja taltta käytettävissään.
Palasin Tomin luo ällistyneenä ja äänettömänä. Myöskin Tomin kasvoilla oli kysyvä ilme.
Olimme heti yhtä mieltä siitä, että tästä löydöstä piti ilmoittaa kapteenille, jolla Tomin rahalöytö oli luultavasti vielä tallella. Ainoa pulmamme oli siinä, ettemme olleet uskaltaneet puhutella kapteenia koko laivamatkan aikana muuta kuin virka-asioissa. Ehdotin Tomille, että hän ilmoittaisi löydöstä kapteenille.
Saimme odottaa vielä monta tuntia, ennen kuin kapteeni ja setä palasivat. He näyttivät väsyneiltä ja tyytymättömiltä. Astuessaan veneeseen kapteeni sanoi, ettei tämä lisäjoki näyttänyt olevan se jota hän etsi, vaan että meidän oli sittenkin jatkettava matkaamme pääjokea pitkin.
Nyökkäsin nyt Tomille, että hän puhuisi löydöstään. Tom aloitti selostuksensa hyvin kaavamaisesti:
— Herra kapteeni, saanko lausua muutaman sanan?
— Puhu vain, poikaseni, mutta tee se lyhyesti. Olen väsynyt enkä halua kuulla mitään aiheettomia valituksia.
— Herra kapteeni, tuohon kallioseinään vesiputouksen taakse on hakattu aivan samanlainen apinan kuva kuin se, joka oli kaiverrettu salakäytävästä löytämääni rahaan.
Kapteeni ponnahti pystyyn kuin vieterin tempaisemana.
— Jos nyt valehtelet, poika, niin heitän sinut pää edellä koskeen. Mutta jos puhut totta, niin lasken sinun kouraasi vielä tänään tuhat kirkkainta punnanrahaa, mitä Lontoon rahapajassa on koskaan lyöty.
Kapteeni lähti katsomaan kuvaa Tomin kanssa. Kun hän palasi, oli väsymys kuin pois pyyhkäisty. Saman päivän iltana laskettiin Tomin ihmettelevien silmien eteen tuhat kiiltävää kultarahaa, jotka kapteeni kuitenkin lupasi säilyttää Tomin nimenomaisesta pyynnöstä.
VI.
Vielä samana iltana aloitettiin ankara työ. Kapteenin kehotuksesta tasoitettiin joen rantaa jonkin matkaa putouksen ylä- ja alapuolelta ja isovene laskettiin vesille. Jo seuraavana päivänä se kellui vedessä putouksen yläpuolella, jonne se vedettiin rantaa pitkin. Päivälliseen mennessä oli kaikki valmistukset tehty. Laiva oli ankkuroitu pieneen suojaiseen poukamaan, ja viimeiset määräykset oli annettu Simolle ja Jackille, jotka jäivät vartioimaan laivaa. Kapteeni, Esko-setä, Tom ja minä lähdimme isollaveneellä Apinajokea ylöspäin. Tom oli antanut joelle tämän nimen, ja sen kapteenikin hyväksyi.
Saimme heti alkuun hyvän sivutuulen, joka kuljetti meitä hyvää vauhtia vastavirtaan. Tuumiskelin itsekseni, että varmaankin ensimmäistä kertaa kynti nyt pohjalainen verkkovene näitä vesiä. Ja siitä olin iloinen. Tiesin että jos myrsky meidät yllättäisi, selviytyisimme paljon paremmin tutulla veneellä kuin kömpelöllä montariolla, joita Amazonilla yleisesti käytetään. Nyt vasta ymmärsin, miksi kapteeni oli kuljettanut veneen Pohjanlahdelta Amazon-virralle. Hän tunsi ennestään näiden seutujen alukset eikä luottanut niihin. Olin vain hyvilläni enkä ajatellut ollenkaan niitä ankaria nuhteita, jotka varmasti saisin isäntärengiltä tämän matkan jälkeen. Ja sitäpaitsi minulla oli hyvä omatunto, olinhan ilmoittanut kapteenille eriävän mielipiteeni veneen mukaan ottamisesta ja valvonut siten talon etuja. Muutahan en voinut tehdäkään.
Nopeutemme oli tässä tuulessa kuusitoista, ehkä kahdeksantoistakin kilometriä tunnissa. Joki oli lähes parinsadan metrin levyinen. Rannat eivät olleet aarniometsää, vaan tasaista pampasta. Loitompana näkyvä tumma nauha osoitti kuitenkin, ettei metsä ollut kovin kaukana. Jokea pitkin ehdimme metsän reunaan vielä samana päivänä. Sinne tultuamme lakkasi tuuli vaikuttamasta, ja meidän oli pakko tarttua airoihin.
Pampaksen kohdalla ei joen rantoja rikkonut ainoakaan kanava, mutta päästyämme metsäiselle taipaleelle alkoi sellaisia jälleen näkyä. Ne olivat kuin salaperäisiä metsäpolkuja, jotka ihmeellisellä tenhollaan houkuttelevat matkamiestä. Tunsin selittämätöntä halua lähteä tutkimaan kanavien salaisuuksia. Jos olisin kulkenut täällä omin päin, olisin varmasti poikennut jo ensimmäiseen. Ja Tom oli vieläkin levottomampi niiden vuoksi. Mutta kapteeni vain hymyili hänen innolleen ja rauhoitti häntä lupauksella, että poikkeaisimme yöksi johonkin kanavaan.
Joen rannat olivat erinomaisen kauniit. Pilvenkorkuiset, monenlaisten köynnöskasvien toisiinsa kietomat puut muodostivat läpipääsemättömän seinän. Moniväriset kukat, joista monet olivat uskomattoman suuria, koristivat sekä puita että niissä kiemurtelevia köynnöksiä. Puiden lehdet olivat niin kirkkaan vihreitä, että niitä katsellessani aloin epäillä olinko ennen nähnytkään vihreätä väriä. Tiheän metsän yläpuolelle kohosi siellä täällä yksinäisiä puujättiläisiä. Varsinkin moratinja niminen puu oli suunnattoman pitkä. Sen latvukset, jotka kohosivat korkealle muun metsän yläpuolelle, näyttivät erinomaisen mahtavilta. Melkein yhtä pitkä oli eräs toinen puulaji, assakei, jota intiaanit pitivät erittäin myrkyllisenä. Sen kuoreen leikatusta haavasta juoksee maitomaista nestettä, jonka sanotaan olevan niin myrkyllistä, että kun sitä panee terveelle iholle, siihen tulee parantumattomia haavoja. Intiaanit pelkäävät tätä puuta niin paljon, että he tekevät mieluummin pitkän mutkan kuin menevät sen oksien alitse.
Eläinmaailma oli vieläkin kauniimpi ja jos mahdollista vaihtelevampikin kuin kasvikunta. Apinat heittäytyivät silmiemme edessä puusta toiseen, muutamat kirkuen ja mylvien, toiset leikkien ja rattoisasti lörpötellen. Niillä oli kaikilla häntä ja ne olivat pieniä verrattuina Afrikan apinoihin. Varsinkin hämähäkkiapinat olivat siroja ja kauniita. Suomalainen orava näyttäisi kömpelöltä tämän eläimen rinnalla, jolle viidenkymmenen jalan hyppäys näytti olevan leikintekoa. Kuten sanottu eläimet olivat vilkkaita ja seurallisia, mutta niiden esiintymisessä oli silti kummallinen mietteliäisyyden leima. Jos löi kätensä yhteen, oli koko joukko hetkessä ties miten kaukana. Mutta jos kulki äänettömästi ohi, pysyi koko eläintarha rauhallisesti askareissaan.
Moniväriset papukaijat antoivat metsälle oman leimansa. Nekin liikkuivat parvissa kuten apinat ja olivat melkein yhtä meluisia kuin nekin. Vieläpä kolibritkin, jotka perhosten tavoin lentelivät kukasta kukkaan mettä etsimässä, olivat enimmäkseen parvissa. Mutta näimme me sentään yksinäisiäkin lintuja. Ne olivat yleensä kaikkein kauneimpia. Vain muutamat linnut osasivat laulamisen taidon. Erään laulajalinnun liverrys muistutti erehdyttävästi huilun tai torven ääntä. Setä mainitsikin, että intiaanit sanovat tätä lintua torvilinnuksi.
Viiden aikaan iltapäivällä kapteeni ohjasi veneen erääseen pieneen kanavaan, joka poikkesi oikealle metsään ja näytti kulkukelpoiselta. Monissa kanavissa ei kuulemma voinut päästä eteenpäin muuten kuin kyyristymällä alas veneen pohjalle ja kiskomalla sitä eteenpäin köynnöksistä ja alhaalla riippuvista oksista. Setä sanoi, että sellaisetkin kanavat saattavat olla monen kilometrin pituisia. Usein ne johtavat jollekin metsäjärvelle.
Sitä kanavaa, johon kapteeni nyt ohjasi veneemme, eivät haitanneet köynnökset eivätkä oksat. Mutta hämärää siellä silti oli. Puiden latvojen välistä tuli kuitenkin sen verran valoa, että näimme kulkea eteenpäin, kunhan silmämme ensin olivat tottuneet uuteen valaistukseen.
Olimme nyt siis vihdoinkin sellaisessa kanavassa, jonne pääsystä Tom oli jo kauan haaveillut. Ja ikään kuin arvaten Tomin kiihkeimmän toivomuksen oli banaanipuu laskenut terttunsa niin alas, että Tom saattoi pudottaa sen yhdellä puukonviillolla veneen pohjalle. Pojan kasvot muuttuivat yhdeksi leveäksi hymyksi. Todellakin kuninkaallinen illallinen!
Soudettuamme pari kolmesataa metriä tulimme pieneen lahteen, jonka ympärillä puut vetäytyivät vähän kauemmaksi rannasta jättäen tilaa viihtyisän näköiselle nurmikolle. Nyt kapteeni ohjasi veneen maihin, se sidottiin hyvin huolellisesti rannalla kasvavaan matalaan palmuun.
Kapteeni ei sanonut tyytyvänsä siihen ateriaan, jonka Tom oli äsken hankkinut. Hän ojensi minulle onkivehkeet, käski kiinnittää suolasilakan syötiksi ja koetella onneani veneen perästä. En uskonut saavani mitään, mutta tein kuitenkin niin kuin oli käsketty. Ja tuskin koukku oli ehtinyt vaipua pohjaan, kun jo tuntui niin voimakas nykäisy, että olin menettää otteen ongestani. "Pidä lujasti kiinni, poika", sanoi kapteeni, "tässä ei auta ollenkaan kursailla." Minuutin kuluttua sätkytteli veneen pohjalla siian näköinen ja kokoinen kala. Olisin yrittänyt vielä kerran, mutta kapteeni sanoi, että vasta suurukseksi otetaan toinen kala.
Luulin kalan tarttuneen onkeeni sattumalta, mutta kapteeni selitti, että nämä luonnon muovailemat kanavat ovat oikeita kalalampia. Minun saamani kala oli melkoisen maukas, ja kapteeni sanoi, että se vastaa täydellisesti suomalaista rautua makunsa puolesta.
Aterian jälkeen kapteeni otti pyssynsä ja lähti kävelemään pitkin lahden rantaa tähystellen herkeämättä rantavettä. Toisin paikoin oli vedessä harvaa, pitkäkasvuista ruohoa, joka muistutti meidän järviruokoamme. Päästyään erään tällaisen ruoiston kohdalle kapteeni ojensi pyssynsä, tähtäsi tarkkaan ja ampui. Heti laukauksen kajahdettua hän juoksi veteen ja heitti sieltä rannalle melkein kahden jalan pituisen kilpikonnan. Se oli maannut aivan matalassa vedessä ja kapteenin oli onnistunut ampua sitä niin tarkasti, että pää erkani ruumiista. Kun koetin tyrkkiä irtonaista päätä lähemmäksi rantaa, kapteeni varoitti minua koskemasta siihen käsilläni, koska se saattaisi vieläkin puraista sormeni poikki. Hän pisti sormenpaksuisen oksan avonaiseen kitaan, kuului rouskahdus ja oksa meni murskaksi.
Sinä iltana söin ensimmäistä kertaa eläissäni kilpikonnanlihaa. Se paistettiin selkäkilvessä ja maistui aivan erinomaiselta.
Tällä välin Esko-setä oli kaatanut puun leiritulta varten ja raahannut pari paksua pölkkyä leiripaikalle. Pölkkyjen tukemiseen ei löytynyt kiviä, mutta setä toi mukanaan pari salkoa, jotka hän löi maahan. Pölkyt asetettiin näiden väliin päällekkäin ja pölkkyjen rakoon pantiin pari kiilaa. En puhunut mitään, naureskelin vain itsekseni tuota yritystä rakentaa rakotuli kahdesta halkaisemattomasta, vetisen tuoreesta lehtipuupölkystä. Rakovalkeaanhan tarvitaan kuiva ja pihkainen kelohonka, eikä sekään syty kunnolla, ellei sivuja veistetä lastukolle. Hämmästyin sanomattomasti, kun sedän kyhäämä nuotio alkoi palaa sellaisella voimalla, että tuli oikein suhisi pölkkyjen välistä. Puu oli niin pihkainen, että se paloi kuin tärpätillä kyllästetty sieni. Mutta tuet ja kiilat setä oli valinnut sellaisesta puusta, että ne eivät olleet vielä aamuunkaan mennessä muuta kuin vähän kärventyneet.
Pian sen jälkeen kuin olimme sytyttäneet nuotiomme, laski aurinko ja samassa oli ympärillämme pikimusta yö. Pohjolan ihana iltarusko on näillä leveysasteilla tuntematon. Päivän ja yön raja on kuin viivoittimella vedetty. Moskiittoihin olimme jo tottuneet Amazonilla ja Solimöes-virralla purjehtiessamme. Täälläkin niitä oli runsaasti, mutta onneksi niiden pisto ei aiheuttanut meissä malariaa.
Hetken kuluttua näimme jonkin kummallisen olion lepattelevan nuotion ympärillä. Se näytti jättiläismäiseltä yölepakolta. Tom asettui keppi kädessä vahtimaan, ja hänen onnistuikin tappaa tuo rauhamme häiritsijä.
Mitään niin rumaa otusta en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se oli todellakin kuin manalan sanansaattaja, ja sitä katsellessani kävi väristys läpi ruumiini. Siivenkärjestä toiseen mitattuna se oli yli kaksi jalkaa pitkä. Suuret nahkamaiset korvat, nokan ihmeellinen sarvikyhmy, irvistävä suu ja kiiltävän mustat silmät muodostivat todellakin kammottavan ruman kokonaisuuden. Kapteeni sanoi, että Tom oli tappanut vampyyrin, ja Tom luuli tehneensä suurenkin urotyön. Tom uskoi, että ellei otusta olisi tapettu, se olisi yöllä valinnut jonkun meistä uhrikseen ja imenyt veren hänen ruumiistaan. Tomin tietojen mukaan vampyyri elää yksinomaan ihmisverellä. Siivillään se leyhyttelee uhrinsa niin viileäksi, ettei tämä huomaa mitään, ennen kuin verityö on tehty.
Mutta kapteeni sanoi, ettei mikään elävä olento ole saanut kärsiä rumasta ulkonäöstään siinä määrin kuin tämä vaaraton yölepakko, joka elättää itseään melkein yksinomaan hyönteisillä ja joka ei koskaan edes yritä kajota ihmiseen. Kapteeni sanoi vielä, että Tomin pitäisi lukea vähemmän rosvojuttuja ja enemmän luonnontieteellisiä kirjoja, ettei hän olisi valmis uskomaan ensimmäisen vanhan merimiehen pöyristyttäviä kertomuksia.
Mutta vaikka kapteeni varoittikin Tomia uskomasta kaikenlaisiin merimiesjuttuihin, kertoi hän kuitenkin itse vielä samana iltana tarinan, joka pani Tomin aivan sekaisin ja sai minunkin mielikuvitukseni niin vilkkaaseen liikkeeseen, etten ollut saada unen päästä kiinni.
VII.
Taisin jo mainitakin, etten ollut muistanut Tomin rahalöytöä kertaakaan koko matkamme aikana, ennen kuin löysimme apinankuvan vesiputouksen alta. Mutta Tom ei ollut unohtanut rahaansa päiväksikään, hän jopa uskoi, että koko matka tehtiin juuri hänen löytönsä johdosta. Minulle hän ei kuitenkaan ollut kertonut näitä ajatuksiaan. Ja kapteenilta hän ei ollut uskaltanut kysyä matkan todellista tarkoitusta.
Mutta joka odottaa, se palkitaan. Tänä iltana kapteeni otti asian puheeksi omasta aloitteestaan. Esko-sedän kanssa hän lienee puhunut siitä jo aikaisemminkin.
Illallisen jälkeen ryhmityimme kaikki neljä nuotion ääreen. Kapteeni ja
Esko-setä sytyttivät piippunsa ja kapteeni alkoi kertoa:
— Käydessäni eräästä syystä — veljekset iskivät toisilleen silmää —ensimmäistä kertaa tässä maassa, tapasin eräässä Paran merimieskapakassa ns. metsäkapteenin, yhden viimeisistä. Metsäkapteeneiksi sanottiin neekeriorjuuden kukoistusajalla miehiä, jotka kuljeksivat aseistetun miesjoukon kanssa ristiin rastiin Brasilian äärettömissä aarniometsissä pyydystämässä omistajiltaan karanneita neekeriorjia. Kun he saivat kiinni jonkun orjan, antoivat he sen lunastusta vastaan entiselle omistajalle tai myivät kenelle tahansa, kuka vain tarjosi hyvän hinnan.
Luonnollisesti vain hurjimmat miehet ryhtyivät tällaiseen työhön. Tultuaan metsistä asutuille seuduille he tuhlasivat ansionsa kapakoissa ja palasivat sitten taas metsiin, jotka he yksin vain tunsivat. Monet metsäkapteenit olivat kulkeneet useamman kuin kerran Atlantilta Tyynen meren rannikolle ja takaisin. Koplaan eli komppaniaan kuului kaikenlaista roskaväkeä, mutta kapteenit olivat yleensä sellaisia, jotka olivat nähneet parempiakin päiviä. Joka tapauksessa he osasivat pitää koplansa kurissa.
Tällainen metsäkapteeni oli se vanhus, jonka tapasin Parassa. Hän oli luopunut seikkailuistaan jo parikymmentä vuotta sitten ja eli nyt keräämillään säästöillä.
Tämä vanha seikkailija oli kokenut elämänsä aikana uskomattoman paljon, ja mielellään hän myös kertoili kokemuksistaan. Se kertomus, joka on osaltaan matkamme aiheuttaja, ei kuitenkaan ollut tämän vanhuksen itsensä kokema, vaan hän oli kuullut sen nuoruudessaan isältään, joka oli hänkin ollut metsäkapteeni.
Isä oli tutustunut ensimmäisellä partioretkellään erääseen merimieheen, joka oli kotoisin Pohjois-Euroopasta ja joka oli maailman rantoja harhaillessaan joutunut näille seuduille. Tämä merimies oli kertonut joutuneensa aarniometsässä liikkuessaan maahan, jonka asukkailla oli orjina jotakin tuntematonta rotua olevia ihmisiä. Nämä orjat eivät olleet neekereitä eivätkä intiaaneja, vaan vieläkin alemmalla kehitystasolla olevia olentoja. Niillä oli karvapeite koko ruumiissa ja hännät kuin apinoilla. Ne olivat lyhytkasvuisia ja heikkoraajaisia, mutta silti väkeviä ja työssä kestäviä. Muuan intiaanikansa käytti näitä ihmisapinoita tai apinaihmisiä myllyjensä pyörittämiseen. Kertoja ei kuitenkaan osannut selittää miten tuo työ tapahtui, sillä orjat olivat olleet suljetuissa häkeissä, ja myllyt olivat häkkien ulkopuolella. Kertoja sanoi yrittäneensä ostaa pari tuollaista orjaa, mutta intiaanit eivät olleet tunteneet rahan arvoa, eikä kauppa siis ollut onnistunut.
Merimies ei kuitenkaan halunnut heittää asiaa aivan silleenkään, hän ymmärsi hyvin millaisia rikkauksia hän voisi hankkia, jos hän voisi tuoda joskus tuollaisia orjia ulkomaailmaan. Koska hän ei tiennyt missä osassa maata hän parhaillaan oli, hakkasi hän joen suulla olevaan kallioon tuollaisen orjan kuvan, jotta löytäisi tien niiden luokse. Merimies oli tullut jokea myöten aina Manaoksen kaupunkiin asti, joka oli silloin vain pieni uudisasutus.
Kertojani isälle merimies oli näyttänyt vaskilevylle piirtämänsä kuvan, jonka avulla hän sanoi olevan mahdollista löytää takaisin tuohon kaukaiseen maahan. Hän oli ehdottanut yhteistoimintaa, koska hän ei itse ymmärtänyt, miten orjia oli kohdeltava ja miten ne voitiin estää karkaamasta.
Vanhan metsäkapteenin mielestä oli tuollainen kauppayritys tuuleen perustettu. Maa oli liian kaukana. Yhtiöstä ei siis tullut mitään.
— Tuohon maahan, noita salaperäisiä orjia etsimään olemme nyt matkalla, päätti kapteeni puheensa.
Tom oli kuunnellut kapteenin kertomusta hengitystään pidätellen. Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään.
— Mutta mitä kapteeni tekee noilla orjilla? Eikö orjakauppa ole kielletty kaikissa maissa?
Kapteeni ja Esko-setä purskahtivat sydämelliseen nauruun.
— Vai orjakauppiaiksiko sinä meitä nyt luulet? Eikö salakuljettajan tai merirosvon virka ole sinusta enää kyllin repäisevä?
Tomia näytti vähän hävettävän, ja hän katsoi kapteenia kysyvä ilme kasvoillaan. Mutta kapteeni ei ruvennut kertomaan sen enempää. Hän meni telttaan, paneutui maata ja nukahti melkein samassa.
Minua ja Tomia ei sen sijaan nukuttanut. Jäimme istumaan vielä hetkeksi nuotion ääreen. Esko-setä jäi seuraksemme, häntäkään ei näyttänyt nukuttavan.
Setä oli tietenkin huomannut mikä meitä vaivasi. Hyväntahtoisesti hän tyydytti uteliaisuuttamme.
Kapteenin tutkimukset olivat yhteen aikaan kohdistuneet sähköä kehittäviin eläimiin. Hänellä oli ollut silloin suuria akvaarioita, joissa hän hoivaili sähköankeriaita, sähkörauskuja ja ties mitä vesieläimiä. Mutta kaikki hänen yrityksensä saada niistä sähköä koneiden käyttövoimaksi olivat epäonnistuneet. Sitävastoin hän oli aina uskonut, että jos löytyisi jokin lämminverinen sähköä tuottava eläinlaji, niin siitä saatavaa sähköä voitaisiin hyvinkin käyttää tähän tarkoitukseen. Kapteeni väittää, että jos hevosen energia esiintyisi sähkön muodossa, sen päivittäinen rehuannos tuottaisi ehkä kymmenen kertaa enemmän voimaa kuin mitä se nyt tuottaa. Eläimen ruumis käyttää saamansa polttoaineen monta vertaa tehokkaammin kuin etevinkään moottori.
Tämä kaikki tuntui meistä hyvin hämärältä, ja sitä emme käsittäneet ollenkaan, miten sedän kertomus liittyisi hännällisiin orjiin. Tom joka ei halua näyttää tietämättömyyttään ainakaan minun läsnäollessani, sanoi vain: "Ahaa, vai sillä tavalla." Mutta minä kysyin sedältä vähän tarkempaa selvitystä.
Saimme nyt tietää, että tuon vanhan metsäkapteenin kertomuksessa oli ollut yksi kohta, joka oli herättänyt kapteenin mielenkiinnon. Hän oli ihmetellyt sitä, että nuo kesyt apinat — sillä apinoita ne olivat, eivät mitään hännällisiä ihmisiä niin kuin merimies oli kuvitellut — olivat käyttäneet myllyjä, jotka olivat häkkien ulkopuolella. Jos myllyistä olisi johtanut häkkeihin jonkinlainen vivusto, ei merimies olisi pitänyt koko juttua millään lailla merkillisenä, vaan olisi jättänyt sen kertomatta. Se oli ihmeellistä, että nuo heikkoraajaiset — tätähän merimies oli nimenomaan korostanut — eläimet pystyivät saamaan myllyt kovaan liikkeeseen koskematta niihin ollenkaan. Kapteeni oli alkanut aavistella, että tässä tapauksessa oli kysymys jostakin tuntemattomasta sähkön lajista tai animaalisesta magnetismista, jota intiaanikansa oli oppinut käyttämään hyväkseen. Tuon merkillisen eläimen löytäminen oli matkamme tarkoituksena.
Päävirralla kulkiessamme emme olleet viime päivinä tavanneet ainoatakaan ihmistä. Mutta herätessämme aamulla oli nuotion ääressä nuori intiaani. Hän istui äänettömänä polvet koukussa leuan alla ja näytti rauhalliselta ja pelottomalta. Harvoin näkee sopusuhtaisempaa vartaloa kuin tällä vieraallamme. Pitkät jäsenet, leveä rinta ja kauniit kasvot muistuttivat kreikkalaista voimistelijaa esittävää veistosta. Etelä-Amerikan intiaanit ovat yleensäkin reipasta ja voimakasta väkeä, mutta tämä nuorukainen näytti aivan erikoisen uljaalta. Hänessä oli jotakin kuninkaallista.
Minulla oli hyvää aikaa katsella vierastamme, sillä hän istui hiljaa paikallaan, kunnes kapteeni heräsi. Hän oli jostakin huomannut, että kapteeni oli päällikkömme. Kapteenin herättyä vieras astui hänen eteensä ja ilmoitti tupikielellä, että hän halusi liittyä seurueeseemme ja matkustaa virtaa ylöspäin. Hänet oli lapsena ryöstetty oman heimonsa keskuudesta ja myyty "palvelijaksi" valkoihoisille. Nyt hän oli kierrellyt aarniometsissä jo pitkät ajat ja etsinyt omaa heimoaan. Hän oli elänyt hedelmillä ja puhallusputkensa tuottamalla saaliilla. Edelleen hän kertoi olevansa kristitty ja mainitsi nimekseen Joannes. Kotiseudustaan hän ei tiennyt mitään muuta kuin että ryöstäjät olivat laskeneet alas vesiputouksesta. Nyt hän sanoi löytäneensä ensimmäisen todellisen vesiputouksen, ja tätä jokea seuraamalla hän uskoi löytävänsä oman heimonsa asuinsijoille. Mies osasi paitsi tupi-kieltä ja useita muita intiaanimurteita, myös jonkin verran espanjaa, jota hän oli oppinut valkoihoisten palveluksessa ollessaan.
Kapteeni näytti olevan tyytyväinen nuorukaiseen, hän suostui heti tämän pyyntöön. Jos matka jatkuisi vielä kauankin, olisi uusi soutaja hyvään tarpeeseen. Mies kävi noutamassa rantapensaikosta pienen sirotekoisen kanoottinsa, joka nostettiin veneeseemme. Heti aamiaisen jälkeen lähdettiin taipaleelle.
Päivä oli pilvinen ja melko viileä, jonka vuoksi pidimme vain hyvin lyhyen päivällistauon ja jatkoimme soutamista iltaan asti. Mutta seuraavana päivänä kapteeni poikkesi päivällisen ajaksi erääseen kanavaan, jotta saisimme levätä varjossa. Joannes pyysi saada lähteä ampumaan jonkin linnun tai apinan päivällisruoaksi. Kapteeni suostui pyyntöön ja antoi Tomin ja minun lähteä hänen mukaansa. Tom otti haulikon, mutta minä heitin olkapäälleni luodikon, koska toivoin tapaavani jonkin isomman eläimen. Läksimme kävelemään kanavan reunaa.
Vähän matkaa kuljettuamme Tom kuiskasi äkkiä minulle, että rannassa makaa iso hylje. Hylkeen löytyminen täältä tuntui minusta kerrassaan mahdottomalta, mutta hiivin kuitenkin pensaitten välistä lähemmäksi. Ja siellä oli todellakin suuri hylkeen näköinen otus syömässä vedessä kasvavaa ruohoa. Ammuin 12-kaliberisen kuulan keskelle eläimen päätä.
Työllä ja tuskalla saimme eläimen rantapenkalle, jossa avasimme sen ja leikkasimme siitä pari hyvää palasta leirille vietäväksi. Eläin oli suurimman Muklareilla näkemäni hylkeen kokoinen. Setä sanoi, että olin ampunut merilehmän. Hän piti lihaa niin hyvänä, että lähetti Joanneksen noutamaan sitä lisää eläimen ruhosta.
Liha ei ollutkaan huonoa, minusta se muistutti sianlihaa, vaikka se olikin vähän karkeasyisempää. Sen sijaan paksuina kerroksina esiintyvä vaaleanvihreä rasva maistui ällöttävältä.
Palatessamme merilehmän ruhon luota Joannes kertoi, että hän oli huomannut kappaleen matkaa täältä olevalla hiekkasärkällä useita kilpikonnia, jotka näyttivät paistattavan päivää. Koska leiripaikkamme oli mukava, kapteeni määräsi että jäisimme tänne yöksi ja kävisimme nyt illalla pyytämässä kilpikonnia.
Toisten kävellessä hiekkasärkälle päin poikkesin katsomaan ampumaani merilehmää. Laskeutuessani pitkin rantapenkkaa sitä kohti huomasin jonkin mustan eläimen liikkuvan ruhon vieressä. Hyvin tähdätyllä laukauksella minun onnistui kaataa eläin. Se oli pikimusta jaguaari, jota sanotaan täällä päin tiikeriksi. Olin suunnattoman iloinen hyvästä laukauksestani, sillä koko matkan ajan olin haaveillut juuri jaguaarin ampumisesta. Olin iloinen myös siitä, että peto oli kuollut heti ensi laukauksella, sillä olin kuullut mainittavan sitä hyvin vaaralliseksi.
Päivä oli muodostunut minulle harvinaisen onnekkaaksi. Olin ampunut merilehmän ja jaguaarin, sellaista ei satu joka päivä. Kapteeni sanoi, että kokenutkin metsästäjä pitäisi tuollaista päivää erinomaisena. Sillä vaikka täällä on riistaa paljonkin, voi joskus joutua samoilemaan päiväkausia näkemättä edes apinaa. Kaikki eläimet viihtyvät täällä laumoissa ja saattavat siirtyä äkkiarvaamatta paikasta toiseen ja jättää äsken suosimansa seudun tyhjäksi ja äänettömäksi.
Myöskin Tom oli päiväänsä tyytyväinen. Hän oli tosin ollut vähällä astua kalkkarokäärmeen päälle, mutta matelijan kaliseva ääni oli sentään varoittanut häntä, niin että hän oli saanut tapetuksi tuon vaarallisen eläimen. Ja kilpikonnan pyytäminen oli riemullisen hauskaa puuhaa. Siinä ei tarvittu muuta kuin nopeutta. Kilpikonna oli käännettävä selälleen, ja sillä se oli pyydystetty. Tom kertoi juosseensa kaikista nopeimmin. "Kaikilla" hän tarkoitti tietysti itseään, kapteenia ja setää, sillä intiaanin kanssa ei kukaan pystynyt kilpailemaan. Toimme veneeseen toistakymmentä elävää kilpikonnaa, joten meillä oli nyt muonavaroja monen päivän tarpeiksi. Mehukkaita hedelmiä, banaaneja, pomeransseja, luumuja ja joitakin persikan näköisiä hedelmiä poimimme suoraan puista jälkiruoaksi.
Seuraavina kahtena päivänä ei tapahtunut mitään merkillistä. Mutta saapuessamme kolmantena päivänä eräälle suvantopaikalle oli tie nousta äkkiä pystyyn. Edestämme kohosi pieni musta pilvi. Se kasvoi uskomattoman nopeasti ja venyi pelottavan näköiseksi kärjeksi, joka lähestyi meitä hurjasti pyörien. Vähän ennen kuin se oli meidän päällämme se syöksi sisästään huikaisevan salaman, jota seurasi hirvittävä jyrähdys. Joki ympärillämme muuttui kohisevaksi vaahdoksi. Metsät virran kummaltakin rannalta vastasivat jyrinään kauhealla kohinalla. Tuulen valtaisasta riehumisesta välittämättä metsä seisoi kuitenkin huojumatta paikallaan, mutta katkenneita oksia tuli maahan ja veteen satamalla.
Olimme hyvin tukalassa asemassa. Pilvenputoaman tapainen kaatosade kasteli meidät hetkessä läpikotaisin. Aallot loiskivat veneeseen uhaten upottaa sen. Kahden meistä täytyi ammentaa vettä herkeämättä. Muut pitivät veneen kokkaa tuulta vasten.
Hetken riehuttuaan tuuli muuttui rauhallisemmaksi, aallot pitenivät ja tuulen raivokas hyökkäys muuttui tavalliseksi myrskyksi, jonka veneemme kesti hyvin. Tällä rannalla ei ollut mitään tuulensuojaa, mutta vastakkaisella puolella näkyi montakin kanavan aukkoa. Joen toiselle rannalle oli noin kolmesataa metriä. Kapteenin käskystä reivasimme kiireesti kokkapurjeen, nostimme sen isonmaston sijaan, ja kymmenen minuutin kuluttua olimme hyvässä turvassa pienessä kauniissa kanavassa myrskyn raivotessa ylhäällä oksakatoksen päällä.
Oli vasta päivällisaika. Mutta koska olimme likomärät ja koska myrsky ei näyttänyt talttuvan, kapteeni antoi määräyksen leiriytyä. Pystytimme teltan ja sytytimme nuotion sen eteen. Pyysin kapteenilta luvan mennä ampumaan jotakin riistaa illalliseksi. Kukaan ei ollut halukas lähtemään mukaani, sillä Tom halusi mennä Joanneksen kanssa pyydystämään jotakin isoa kalaa.
Otin siis pyssyni ja vesurini, jota ilman Brasilian aarniometsässä ei pääse juuri askeltakaan eteenpäin.
Oli melkoisen kolkkoa taivaltaa jykevien ja hiljaisina seisovien puunrunkojen välissä myrskyn pauhatessa korkealla puiden latvoissa. Kuljin niin hiljaa ja äänettömästi kuin taisin ja pidin silmällä mahdollisesti löytyvää riistaa. Näin linnun, jonka nokka oli kaksi kertaa niin pitkä kuin ruumis — myöhemmin sain kuulla, että se oli tukaani — mutta en saanut sitä ammutuksi.
Sitten tulin pienelle aukiolle, tai pikemminkin se oli vain vähän harvempi paikka tässä ahdistavassa tiheikössä. Puut kasvoivat täällä ryhmissä, joten nyt minulla oli suuremmat mahdollisuudet nähdä jokin eläin jo kauempaa. Siinä kulkiessani en tullut tarkanneeksi kävelyni suuntaa, ja äkkiä huomasin etten enää tiennyt varmasti missä päin leiri oli. Käännyin ympäri ja käveltyäni jonkin matkaa luulin olevani oikeilla jäljillä, mutta jo puolen tunnin kuluttua huomasin eräästä yksinäisestä, omituisen muotoisesta puusta, että olin ruvennut kulkemaan ympyrää.
Olin eksynyt aarniometsään.
Eksyminen on aina vaarallista. Yksinäisen henkilön eksyminen seurueestaan asumattomilla seuduilla on suorastaan hengenvaarallinen tapahtuma. Siellä missä on jokia ja puroja, voi eksynyt päästä usein oikeille jäljille, mutta nuo tuhansin mutkin kiemurtelevat kanavat, joiden vesi saattoi virrata milloin mihinkin suuntaan, eivät auttaneet vähääkään, vaan sotkivat käsitykseni oikeasta suunnasta entistäkin sekavammaksi. Maaperän yksitoikkoisuus oli myös harhauttava tekijä. Täällä ei ollut mitään harjuja tai laaksoja, joista olisi voinut saada kiintopisteen. Muurahaisten keot olivat suurimmat kummut, mitä näin.
Kovin synkkiä ajatuksia en kuitenkaan ruvennut hautomaan, siihen minulla ei ollut aikaa eikä haluakaan. Tiesin etten ollut pitemmällä kuin kolmen tai korkeintaan neljän kilometrin päässä leiristä. Ja leirissä oli neljä miestä, jotka eivät varmastikaan jättäisi minua pulaan. Aukean alueen reunaan asti olin tehnyt pilkkoja puihin, kyllä kai nekin auttaisivat etsijöitä heidän työssään.
Kello oli neljä. Vasta nyt otin kompassin esille ja määräsin sillä "varman" suunnan. Mutta se ei auttanut minua paljoakaan, kompassista huolimatta kiemurtelin metsässä kuin käärme kalliolla. Jos olisin huomannut pitää kompassia koko ajan kädessäni, olisin ehkä paremmin säilyttänyt suuntani, mutta kun nyt kymmenisen minuuttia taivallettuani tarkastin suunnan kompassilla, huomasin jälleen loittonevani leiristä, mikäli se nyt oli siellä missä arvelin sen olevan. Pari kertaa otin uuden suunnan ja lähdin reippaasti marssimaan. Enkä osannut sen paremmin kummallakaan kerralla. Puoli kuuden maissa, kun huomasin etten missään tapauksessa ehtisi leirille yöksi, rupesin hätääntymään. Ajattelin ampua merkkilaukauksen, mutta ymmärsin kuitenkin heti, ettei se olisi mitään auttanut. Tuhansien metrien paksuinen puuseinä, joka oli minun ja toverieni välissä, olisi tukahduttanut kanuunanlaukauksenkin äänen.
Tiesin etten tulisi ampumaan mitään otusta tänä iltana. Puolustaakseni itseäni petoeläinten mahdollisilta hyökkäyksiltä pistin molempiin piippuihin kuulapatruunat. Rupesin etsiskelemään sopivaa puuta, jonka alla voisin olla suojassa, jos yöllä alkaisi sataa. Tahdoin valita yöpymispaikan vielä päivänvalolla, etten asettuisi mihinkään käärmeenpesään. Näitäkään eläimiä en ollut pelännyt päivällä, mutta nyt tuntui jokainen risahduskin pelottavalta. Oloni oli sanomattoman tuskallinen, olin läpimärkä hiestä, arvatenkin tuskanhiestä.
Juuri kun olin löytänyt tuuhean puun ja ruvennut keräilemään oksia pikku nuotiota varten, näin jotakin valkoista parin kolmen sadan metrin päässä edessäni. Se näytti minusta melkein teltantapaiselta. Mieleni piristyi hetkessä, sillä luulin nyt joutuneeni leirimme läheisyyteen. Huikkasin riemastuneena ja aloin juosta minkä kintuista lähti. Samassa alkoi rankkasade jälleen. Kun olin noin viidenkymmenen metrin päässä oletetusta teltasta, aukeni eteeni kanava. Olinko siis joutunut sen kanavan toiselle puolelle, jonka rannalle olimme leiriytyneet?
Vastarannalla ei näkynyt venettä eikä sieltä kuulunut mitään ääniä.
Nuotiotakaan en nähnyt palamassa.
Teltaksi luulemani valkoinen hahmo oli talo. Sen seinät oli ilmeisesti joskus maalattu kalkintapaisella värillä, mutta tuuli ja sade näyttivät poistaneen siitä suurimman osan. Talo oli nyt vain rapistunut hökkeli, mutta silti se oli näyttänyt kauempaa valkoiselta. Talo oli tehty puunrungoista, jotka oli salvettu koirankaulalle, ja katto oli peitetty paksulla palmunlehtikerroksella.
Kaikesta näkyi, ettei talossa tai majassa ollut asuttu pitkiin aikoihin. Ehkäpä joku maailmanrannan kiertäjä — mahdollisesti juuri tuo merimies, josta kapteeni kertoi — oli asunut täällä muutamia vuosia ja jättänyt sitten talonsa ränsistymään pois lähtiessään. Tuollaiset talot pysyvät yleensä kauan autioina. Kansa luulee, että entisen asukkaan henki jää asustamaan hyljättyyn taloon. Ei yksikään brasilialainen tai intiaani asettuisi vapaaehtoisesti tuollaiseen tyhjillään olevaan majaan edes yhdeksi yöksi.
Mutta minun ei kannattanut nirsoilla. Kiiruhdin kaatunutta puunrunkoa pitkin kanavan yli ja astuin avonaisesta oviaukosta sisälle majaan.
Huone oli tyhjä. Siinä ei ollut sen kummempaa lattiaa kuin kovaksi poljettu maa. Muutamilla kuivilla palmunlehdillä kuivasin pyssyni. Öljysinkin sen vielä, koska halusin pitää sen käyttökelpoisena. Sitten väänsin vaatteeni kuiviksi, kasasin muutamia kuivia palmunlehtiä nurkkaan ja heittäydyin pitkälleni. Huoneessa ei ollut kylmä eikä aivan pimeäkään, sillä vähän väliä leimahtelevat salamat valaisivat hyvinkin tehokkaasti.
Olin melko uuvuksissa, mutta silti en voinut nukkua. Kohtaloni rupesi minua huolestuttamaan. Miten osaisin takaisin toverieni luo? Ja ellen osaisi, niin mitä sitten? Montakohan viikkoa eläisin tällaisessa metsässä, ennen kuin kuolisin nälkään tai saisin surmani jonkin pedon kynsissä? Rauhoituin kuitenkin jonkin verran, kun muistin kompassini ja päätökseni, että käyttäisin sitä huomenna huolellisemmin. Ainakin Apinavirralle osaisin varmasti.
Pimeää en ole koskaan aikaisemmin pelännyt. Tomin hirvittäville kummitusjutuille olen aina nauranut. Mutta nyt tässä autiossa majassa maatessani en enää kyennyt hallitsemaan mielikuvitustani.
Tom oli kertonut minulle juuri edellisenä iltana pöyristyttävän jutun vanhasta skottilaisesta herraskartanosta, joka ei pysynyt kauan kenenkään ostajan käsissä, koska siinä kummitteli aivan hirveästi. Satoja vuosia sitten oli kartanon herra, oikea ritari Siniparta, takonut vaimonsa kahleisiin ja sulkenut syrjäiseen tornihuoneeseen, jossa tämä oli kuollut. Vielä nytkin kulki naisen haamu joka yö linnan käytävissä vetäen perässään kiliseviä kahleitaan siinä toivossa, että joku vapauttaisi hänet niistä. Ennen haamun ilmestymistä kuului aina tuulen suhinaa, sitten seurasi tuskaista voihkinaa, ja vihdoin tuli itse onneton nainen näkyviin puettuna valkoiseen vaatteeseen ja lukittuna kaliseviin kahleisiin.
Niin vähän kuin olinpaikkani muistutti linnaa tai kartanoa, tuli tuo kertomus nyt joka tapauksessa mieleeni. Koetin olla ajattelematta sitä, mutta en pystynyt saamaan sitä muististani karkotetuksi. Hermoni olivat äärimmäisen kireällä, mutta lopulta vaivuin kuitenkin levottomaan uneen.
En osaa sanoa kuinka kauan olin nukkunut, kun voimakas kylmä viima herätti minut. Rajuilma ei ollut vieläkään päättynyt. Siniset leimahdukset valaisivat huonetta vähän väliä, mutta mitään jyrinää ei enää kuulunut. Tomin kertomuksen linnanrouva palautui taas mieleeni. Kuulin tuulen suhisevan seinän raoissa ja tunsin väriseväni kauhusta.
Nousin istumaan ja kohdistin katseeni vastapäiseen seinään. Kylmä hiki nousi äkkiä selkääni. Hiukset tuntuivat nousevan pystyyn. Olin kuulevinani hiljaisia askeleita ja näin selvästi jonkin valkoisiin verhotun päättömän olennon edessäni seinäkomerossa. Näky oli kauhistuttavan todellinen. Samassa kuulin selvästi kahleitten kalinaa, ja tuo päätön kummitus näytti tulevan minua kohti kädet levällään. Jouduin niin kauhistuttavan pelon valtaan, että hyppäsin paikaltani ja olin rynnätä suoraan ovesta ulos.
Onneksi en sitä kuitenkaan tehnyt. En tehnyt sitä siksi, että minut valtasi samassa voimakas häpeän tunne. Miten voisin enää koskaan ilveillä Tomin kummitustarinoille, jos kerran kuvittelin niitä itsekin näkeväni. Pyssy kädessäni astuin tuon olennon luo. Tiesin kyllä, ettei aseesta ollut mihinkään, jos olento oli todellakin oikea haamu. Mutta jos se olisikin elävä olento, olisi pyssy hyvä olemassa.
Mutta mitä näinkään!
Edessäni oli paita. Aivan tavallinen, hurstikankaasta tehty miehen paita.
Paita oli ripustettu ristikeppiin niin kuin variksenpelätti hernemaahan. Mitähän Tom sanoisi, jos hän tietäisi variksenpelätin saaneen minut suunniltaan? Kyllä saisin siitä kuulla lopun ikääni.
En ollut huomannut sisälle tullessani, että huoneessa oli kaksikin oviaukkoa, ne olivat vastakkaisilla seinillä. Se josta olin tullut sisään oli aivan avonainen, mutta tämän toisen eteen oli ripustettu paita. Tuulen sitä pullistellessa se oli todellakin näyttänyt elävältä olennolta, mikä ei olekaan ihme.
Mutta entäs kahleiden kalina?
Keppiin oli ripustettu helminauha. Se oli sellainen lasihelminauha, jotka ovat täällä hyvin suosittuja vaihtotavaroita. Samalla kun tuulenpuuska pullisti paitaa, sai se myöskin helminauhan kilisemään ja kalisemaan.
Nyt olin päässyt kokonaan kummitustaudistani. Rupesin pitkälleni lehtivuoteelle ja nukahdin heti. Heräsin vasta sitten, kun kirkas auringonpaiste valaisi yömajani.
Sanoin edellä, että onneksi en syöksynyt suoraan ovesta ulos, silloin kun olin vauhkoontunut kummituskuvitelmistani. Kun nyt vilkaisin ulos, näin aivan oven edessä valtavan suuren kokoonkääriytyneen käärmeen. Jos olisin polkaissut sitä yöllä, niin olisin varmasti lakannut pelkäämästä sekä kummituksia että kaikkea muutakin.
En uskaltanut vieläkään poistua majasta, sillä tiesin sedän ja kapteenin kertomuksista, miten nopeita nuo käärmeet ovat. Pyssyni oli sellainen, että kun viritti sen molemmat hanat ja veti vasemmanpuoleisesta liipaisimesta, laukesivat molemmat piiput yhtä aikaa. En ollut koskaan aikaisemmin uskaltanut tätä tehdä, sillä pelkäsin potkausta. Mutta nyt minulla oli pahempaakin pelättävää. Viritin siis aseeni, tähtäsin käärmeen silmien väliin ja vedin vasemmasta liipaisimesta.
En tullut tarkanneeksi aseen potkaisua. Kuului hirvittävä pamaus, huone täyttyi ruudinsavusta ja käärme katosi näkyvistäni.
Hypähdin pyssy kädessäni ovesta ulos. Siellä oli kaikki yhtä ainutta sekasotkua. Käärme kiemurteli rajusti pääsemättä kuitenkaan liikkumaan paikaltaan. Heitin sääreni paksuisen oksan sen kiemuroihin. Kuului pari naksahdusta ja oksa katkesi kuin oljenkorsi. Pitkään toviin en uskaltanut mennä lähemmäksi. Vähitellen käärmeen liikkeet rupesivat kuitenkin talttumaan. Nopealla vesurin iskulla irrotin silloin käärmeen pään sen muusta ruumiista. Olin pelastunut.
Tämän taistelun käytyäni tuntui minusta aivan luonnolliselta, että toverini ilmestyivät kanavan yli johtavalle sillan tapaiselle. Viittasin heille väsyneesti ja istahdin loitolle saaliistani.
Viipymiseni oli saattanut koko leirin levottomaksi, ja heti auringon noustua minua oli lähdetty etsimään. Jälkieni seuraaminen oli ollut intiaanille hyvin yksinkertaista. Hän nauroi eiliselle levottomuudelleni ja sanoi, että kulkemalla aina yhteen suuntaan joutuu varmasti isolle virralle tai jollekin sen sivujoelle. Siitä eteenpäin on hyvin helppoa suunnistaa. Tekemällä itselleni kanootin olisin varmasti pelastunut. Olisin voinut purjehtia sillä vaikka valtamereen asti. Ja ruokaahan minulla olisi ollut ympärilläni vaikka minkä verran.
Olin ampunut Sucurujun. Sillä nimellä intiaanit tuntevat tuon anacondan eli vesikäärmeen, joksi kapteeni sanoi käärmettä. Se oli kaksikymmentä jalkaa pitkä, siis todella vaarallinen vastustaja. Kuitenkaan ei tämä minun saaliini ollut mitenkään merkillisen suuri anaconda; intiaanit väittävät, että ne voivat kasvaa jopa kaksi kertaa pitemmiksi.
Kapteeni ja Esko-setä olivat nähneet montakin tapettua anacondaa, joten saaliini ei heitä ihmeemmin kiinnostanut. Sen sijaan he katselivat tuota majaa, jossa olin viettänyt yöni. Setä tarkasteli erikoisesti talon salvutapaa ja totesi, ettei maja ollut valkoisen miehen rakentama.
Joannes meni sisälle majaan ja palasi sieltä hetken kuluttua kummastuneen näköisenä. Hänkin oli sitä mieltä, että talo oli intiaanien pystyttämä. Hän oli kuullut puhuttavan tällaisista majoista, mutta ei ollut koskaan uskonut, että niitä todellakin on olemassa. Vaikka rakennus oli jo pahoin ränsistynyt, ei se silti voinut olla kovinkaan monta kymmentä vuotta vanha. Tässä kosteassa ilmastossa ei puurakennus säily kauan. Joannes arveli, että talo oli ollut intiaanien piilopaikka ja pyhättö.
Etelä-Amerikan intiaanien uskonnosta tiedetään hyvin vähän. Muutamat tutkijat ovat tulleet siihen käsitykseen, ettei näillä heimoilla ole ollut minkäänlaista uskontoa, korkeintaan he pelkäsivät poppamiehiään ja velhojaan. Toiset taas arvelevat, että olisi elettävä vuosikymmeniä näiden intiaanien parissa, ennen kuin voisi käsittää heidän tapojaan ja saada heidät kertomaan salaisuuksistaan. Melkein kaikki luonnonkansat pelkäävät näet sitä, että jos kertoo salaisia asioita muukalaiselle, tulevat nuo asiat — taikakeinot ja muut — tehottomiksi. Sen verran kuitenkin tiedetään, etteivät näiden seutujen intiaanit ole pitäneet mitään jumalanpalveluksia eivätkä uhranneet.
Joannes, joka oli joutunut valkoihoisten käsiin jo nuorena ja joka oli kristitty, oli kuullut kerrottavan, että muutamat pakanalliset intiaaniheimot olivat ruvenneet matkimaan valkoihoisten kirkollisia menoja, pystyttäneet pyhättöjä syrjäisiin paikkoihin ja ruvenneet kantamaan niihin lahjoja.
Mahdollisesti tätä paikkaa oli pidetty muinoin piilopaikkana. Ehkäpä jokin nykyinen heimo oli sitten rakentanut tämän majan tuollaiseksi uudenaikaiseksi pyhätöksi. Huoneesta löytyi nyt sitä päivän valolla tarkastettaessa muitakin intiaaneille arvokkaita esineitä kuin näkemäni paita ja helminauha. Seinillä riippui nuolikimppuja, lisää helminauhoja, veitsiä ym. esineitä.
Mutta Joannes oli löytänyt jotakin, joka muistutti häntä hänen omasta heimostaan. Majan oven yläpuolelle oli maalattu apinankuva. Se oli aivan samannäköinen kuin kaksi aikaisemmin löytämäämme apinankuvaa.
Nyt Joannes avasi juhlallisen näköisenä paitansa rintamuksen. Hänen rintaansa oli tatuoitu aivan samannäköinen apina kuin nuo edellisetkin. Kuva oli hieman epätasainen, sillä se oli tatuoitu Joanneksen rintaan silloin, kun hän oli pieni poika. Mutta vaikka se oli vuosien mittaan venynyt, oli sen yhdennäköisyys seinään maalatun apinankuvan kanssa kiistämätön.
Kapteeni otti nyt povitaskustaan kahden taalarin rahan ja näytti sitä intiaanille sanoen, että meidän pitäisi olla viimeistään kolmen viikon päästä siinä maassa, missä apinaintiaanit asuvat. Samalla hän kertoi Joannekselle matkamme syystä. Kaikki tämä näytti kiinnostavan Joannesta suuresti. Näkyi selvästi, että hän rupesi pitämään meitä tästä lähtien ystävinään eikä vain matkatovereinaan.
En tahdo vaivata lukijaani seuraavien viikkojen tapahtumilla. Enkä sitäpaitsi osaisikaan kuvailla jokaista uutta päivää, niin viehättäviä ne olivat. Kapteeni ei näyttänyt pitävän kiirettä nyt enää, kun hän tiesi olevansa oikeilla jäljillä. Ehdimme kalastamaan ja metsästämään kylliksemme. Saimme käväistä kanavissa, syödä niiden herkullisia hedelmiä ja nauttia koko ajan kauniista ilmasta. Ammuin vielä toisenkin jaguaarin, ja Tom sai ammutuksi tapiirin, joka oli melkein sian näköinen.
Vihdoin eräänä säteilevän kauniina iltapäivänä saavuimme avonaiseen laaksoon, jonka viljavilla rinteillä oli hyvinvoivan näköinen intiaanikylä.
Olimme huomanneet merkkejä ihmisten läsnäolosta jo parin päivän aikana. Mutta siitä huolimatta tuntui kylän majarivien näkeminen hätkähdyttävältä.
VIII.
Tunsimme heti jostakin syystä, että olimme tulleet matkamme määränpäähän. Aurinko laskisi tunnin kuluttua, eikä kapteeni halunnut tulla kylään yötä vasten. Ohjasimme siis veneemme pieneen poukamaan, johon jäimme yöksi.
Aamulla puhalsi melkoisen navakka tuuli. Nostimme purjeet, ja kymmenen minuuttia myöhemmin laskimme maihin kylän kohdalla. Kapteenin komennosta laskeutuivat purjeet kuin itsestään, ja kohta kellui kälviäläinen verkkovene kylän valkamassa parinkymmenen intiaanikanootin keskellä.
Enpä usko, että olisimme voineet saapua komeammin kuin nyt. Vaahto keulassa ja valkoiset purjeet pullollaan kiitävä isovene oli varmastikin rannalta katsottuna mahtava näky. Saapumistamme ei häirinnyt pieninkään vahinko.
Satamaan tullessamme oli kylän väki juuri kokoontunut rantaan lähteäkseen sieltä erilaisiin toimiinsa. Naisilla oli käsissään yksinkertaisia maanviljelystyökaluja, miehillä jousia ja keihäitä. Merkillistä kyllä en huomannut kenelläkään puhallusputkea, joka on kuitenkin Etelä-Amerikan intiaanien tärkein metsästysase. Myöhemmin sain tietää syyn tähän. Nämä intiaanit eivät osanneet valmistaa nuolimyrkkyä. Ja jos nuolia ei sivellä myrkyllä, on puhallusputki täysin tehoton. Kylän asukkaat näyttivät ihmettelevän Joanneksen pitkää putkea vieläkin enemmän kuin meidän pyssyjämme.
Tämän kylän asukkaat eivät näyttäneet paljoakaan eroavan Etelä-Amerikan muista intiaaneista, joihin olimme pitkän matkamme aikana saaneet tutustua. Heimon tunnusmerkkinä oli apinankuva, joka oli tatuoitu jokaisen miehen rintaan. Naisilla ei ollut mitään tatuointia.
Etelä-Amerikan intiaanien silmiinpistävin henkinen ominaisuus on kylmäverisyys — se näyttäytyy myös välinpitämättömyytenä — jota he eivät unohda missään tilanteessa. Monessa yksilössä tuo välinpitämättömyys ilmenee haluttomuutena, joka tympäisee pohjoiseurooppalaista. Jos mies joutuu tavallisuudesta poikkeavaan tilanteeseen, jos hän näkee uusia, outoja esineitä, hän ei kysy niistä mitään. Ja jos tällaiselta mieheltä kysyn, tietääkö hän miksi vesi juoksee virtaa alaspäin tai miksi aallot ovat tuulella korkeammat kuin tyynellä, hän vastaa haluttoman näköisenä: "En tiedä" tai "En ole kuullut". Eikä hänen mieleensä juolahda hankkia nyt tätä uutta tietoa, kysyä selitystä minulta.
Luulin ensin, että tuo intiaanien yleinen haluttomuus johtui siitä, että he eivät halunneet näyttää uteliailta. Näinhän Cooper selittää Pohjois-Amerikan intiaanien vastaavan ominaisuuden. Mutta pian huomasin, ettei asia ollut näin; nuo intiaanit olivat todellakin välinpitämättömiä melkein kaiken suhteen. Mutta siitä huolimatta he olivat ahkeria banaani- ja kaakaoistutuksillaan.
Onneksi eivät kaikki intiaanit ole näin veltostuneita. Joannes oli siitä loistava esimerkki. Samoin tässä kylässä oli useita lahjakkaita miehiä. Mutta kukaan heistä ei näyttänyt mitään hämmästymisen merkkejä meidän tullessamme rantaan.
Nämä ihmiset olivat rauhallista väkeä, se näkyi kaikesta. Mutta niinpä muutkin tämän maan paikoillaan asuvat, hedelmiä viljelevät intiaanit ovat rauhallisia ja elävät hyvässä sovussa valkoihoisten kanssa. Sen sijaan kuljeskelevat heimot ovat hyvinkin sotaisia, niiden kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin. Nämä kuljeskelevat intiaanit ryöstävät usein lapsia paikoillaan asuvilta sukulaisiltaan. Usein he vievät saaliinsa valkoihoisille, jotka pitävät heitä palvelijoina tai suorastaan orjina. Näin oli myöskin Joannes joutunut valkoihoisten pariin.
Varsinkin Joannes katseli kiinnostuneena kylän asukkaita, heimolaisiaan. Mutta vasta sitten kun hän avasi paitansa rintamuksen, ilmestyi muutamien intiaanien kasvoille jonkinlainen kiinnostuksen ilme. Muuan keski-ikäinen nainen astui joukosta, katseli Joanneksen tatuointia ja osoitti sitten sormellaan hänen vasenta olkapäätään. Joannes ymmärsi mitä nainen tarkoitti, hän veti paidan kokonaan päältään, jolloin vasemmassa olkapäässä oleva iso luomi paljastui.
Nyt ei nainen pystynyt enää hallitsemaan ilmeitään. Hän hypähti ilmaan pelkästä ilosta, tarttui takaisin tulleen poikansa käteen ja veti hänet lähellä olevan teltan luo, josta astui ulos heimon päällikkö, komeavartaloinen, arvokkaan näköinen mies.
Vanhempien ja kadoksissa olleen pojan tapaaminen oli omituista katseltavaa. Poika osoitti riemunsa valkoihoisten tavalla, ja tämä näytti saavan vanhemmat hämilleen. Mutta siitä huolimatta näkyi selvästi, että ilo oli vilpitöntä ja molemminpuolista. Myöskin Tom tuli niin iloiseksi, että hän astui esille pudistamaan päällikön kättä. Tämä antoi aiheen yleiseen ja kauan kestävään kättelyyn. Intiaanit näkyivät käsittävän heti, että se oli meikäläisten tervehtimistapa.
Joen rannalta kuuluva hirvittävä kirkuminen lopetti äkkiä tervehtimistoimet. Kaikki kiiruhtivat rannalle. Alligaattori oli siepannut kitaansa pikku pojan, joka oli ollut toisten poikien kanssa leikkimässä liian lähellä rantaa, Onneksi oli eräs neuvokas toveri ehtinyt lyödä petoa seipäällä silmään, ennen kuin tämä lähti uimaan saalis suussaan. Näin oli pikku poika pelastunut. Mutta hänen sääressään oli iso haava, ja hänen huutonsa kaikui sydäntä särkevänä.
Olimme ihmetelleet sitä, ettei joella ollut näkynyt moneen päivään ainoatakaan alligaattoria. Täällä niitä näytti suorastaan vilisevän. Kylä oli rakennettu paikkaan, missä virta levisi lammikoksi, ja tätä näyttivät alligaattorit suosivan. Niitä oli ainakin parikymmentä ja ne olivat vähitellen käyneet sellaiseksi vitsaukseksi kylän asukkaille, että oli jo puhuttu viljelyksien hylkäämisestä ja pois muuttamisesta. Sitä ei ollut kuitenkaan vielä tehty, sillä intiaanit olivat kiintyneet tähän vanhaan kotikyläänsä.
Alligaattori eli kaimaani ei kasva niin suureksi kuin Afrikan ja Intian krokotiili. Mutta silti se on hyvin vaarallinen sekä ihmisille että eläimille. Alligaattori on samalla kertaa uskomattoman röyhkeä ja hyvin pelkurimainen. Jos se tietää tulleensa huomatuksi, se hyökkää vain harvoin ihmisen kimppuun. Mutta jos uhri on vaarasta tietämätön, joutuu se helposti pedon kitaan. Kun alligaattorit olivat rantapenkereellä, polskuttelivat intiaanit pelottomina vedessä, mutta jos yksikin alligaattori rupesi liikkumaan vaivihkaa veteen päin, kylpijät ryntäsivät heti kuivalle maalle.
Pahoin haavoitetun pojan valitus kuulosti koston vaatimukselta. Vihollinen oli jo ryöminyt hiekkapenkereelle, missä se paistatteli päivää kolmen toverinsa kanssa. Naiset seisoivat rannalla ja kirosivat vihollistaan nyrkkiä puiden. Mutta koska alligaattorin tappaminen keihäällä on vaivalloista ja aikaa vievää puuhaa, usein aivan mahdotontakin, eivät miehet välittäneet pedoista sen enempää.
Mutta Tom ja minä välitimme. Pedon raakamainen temppu kuohutti mieltämme siinä määrin, että pyysimme kapteenilta lupaa saada ampua noita inhottavia roikaleita. Kapteeni antoi luvan ja innostui itsekin Esko-sedän kanssa meidän ajatukseemme. Myöskin hänen ja Esko-sedän kiväärit olivat suurireikäisiä kuten meidänkin. Pienireikäisellä kiväärillä ei alligaattoria kannata ampua, sillä sen panssari on uskomattoman paksu ja kova.
Lähellä rantaa oli alassuin käännetty kanootti, josta saimme hyvän tuen aseillemme. Menimme kaikki neljä kanootin luo, ja intiaanit ryhmittyivät seisomaan taaksemme. Kaiketi he huomasivat, että meillä oli tekeillä jotakin sellaista, mikä koski noita petoja hiekkasärkällä. Mutta kovin kiinnostuneilta he eivät nytkään näyttäneet.
Otimme eläimet jyvälle samassa järjestyksessä, missä itse makasimme, ja sedän komennosta pamahti yhteislaukaus. Tulosta vastaan ei pitäisi olla muistuttamista ankarimmallakaan komppanianpäälliköllä. Vain yksi eläin yritti päästä veteen, mutta sekin jäi makaamaan aivan vesirajaan.
Nyt näyttivät intiaanitkin innostuvan. Kaksi miestä hyppäsi isoon kanoottiin, jolla he meloivat eläinten luo. Kun he huomasivat pedot kuolleiksi, huusivat he tovereilleen, ja kohta oli parikymmentä miestä hiekkasärkällä. Yksi alligaattori oli jo avattu ja puoliksi nyljettykin, kun se äkkiä kaatoi pyrstöllään kaksi miestä. Toiset päästivät naurunrähäkän, joka kantautui varmasti kilometrien päähän.
Samana päivänä ammuimme Tomin kanssa vielä kolme alligaattoria, ja viikon kuluttua niitä ei enää näkynyt näillä main ainuttakaan.
Isäntämme näyttivät olevan hyvillään siitä, että olimme vapauttaneet kylän painajaisestaan. He osoittivat kiitollisuuttaan näyttämällä meille asunnoksi suuren ja siistin majan, joka oli aivan metsän reunassa erillään toisista. Jotenkin he kai vaistosivat, että me asuisimme mieluummin vähän syrjemmässä.
Illalla istuimme nuotion ääressä majamme edustalla keskustellen päivän tapahtumista. Illan viileys alkoi levitä ympärillemme, tulikärpäsiä risteili kaikkialla, ja viereisessä metsässä pitivät mölyapinat laulajaisiaan. Apinoiden karjunta tuntui aluksi sietämättömältä, mutta kaikkeenhan tottuu vähitellen.
Aivan majamme edessä oli pieni laguuni, jonka pinta oli melkein kokonaan Victoria regian jättiläislehtien peitossa. Tämän vesikasvin lehdet ovat runsaasti kolmen jalan levyisiä. Reunat ovat ylös päin kääntyneet, joten lehdet muistuttavat jättiläistarjottimia. Isotkin vesilinnut voivat kävellä kuivin jaloin näillä lehdillä, ja väitetäänpä että sellainen kannattaa pienen lapsenkin.
Päivän kuluessa emme olleet nähneet mitään merkkejä hännällisistä orjista. Näillä intiaaneilla oli kyllä apinoita kotieläiminä, mutta niitä tunnuttiin käytettävän vain lasten leikkitovereina ja koiran tavoin majan vahtina. Mitään uutta apinalajia emme huomanneet. Enimmäkseen nämä apinat olivat tavallisia hämähäkkiapinoita. Vain päällikön majassa näin kaksi Midas-apinaa, ns. leijona-apinaa. Tämä harvinainen apina on suunnilleen oravan kokoinen, sen liikkumistapakin muistuttaa oravan liikkumista. Se on saanut nimensä pitkästä ruskeasta harjasta, joka sillä on niskassa ja joka todellakin muistuttaa leijonan harjaa. Nämä apinat olivat hyvin kesyjä. Varsinkin Tomiin ja minuun ne mieltyivät ensi näkemältä, ja niinpä meillä oli tavallisesti kummallakin apina olkapäällä, kun liikuimme kylän raitilla tai sen lähiympäristössä. Lähtiessämme paluumatkalle päällikkö lahjoitti ne meille, ja meidän onnistuikin saada apinat elävinä ja terveinä kotiin Suomeen.
Kapteeni uskoi kuitenkin vuorenvarmasti, että olimme tulleet oikeaan paikkaan. Ja jo seuraavana päivänä hänen uskonsa osoittautui oikeaksi. Emme olleet tehneet turhaan tätä pitkää matkaamme, vaikkakaan emme päässeet aivan niihin tuloksiin kuin kapteeni oli arvellut.
Ihmettelin seuraavana aamuna herätessäni, miksi kaikki kylän apinat pantiin kiinni. Pikku eläimet muuttuivat tästä kovin apeiksi, ne ilmeisesti tiesivät mitä kahlehtiminen merkitsi. Ne käyttäytyivät aivan samoin kuin hevonen, jota aamulla valjastetaan päivän raskasta kyntöurakkaa suorittamaan. Onneksi nuo pikku veitikat saivat sitten taas olla kymmeniä päiviä vapaina, ennen kuin uusi työpäivä oli taas edessä.
Kapteenin silmissä näkyi outo kiilto, ja me muutkin odotimme suurella jännityksellä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Kohta ilmestyi eräästä majasta joukko naisia, joilla oli kullakin maissisäkki hartioillaan. Kulkue lähti liikkeelle pitkin joen rantaa. Merkeillä näytimme kulkueen johtajalle, että meitä halutti tulla mukaan, johon saimmekin luvan. Tom ja minä ihmettelimme suuresti sitä, että miehet vain taluttivat apinoita, kun taas naiset kantoivat raskaita maissisäkkejä. Mutta maassa maan tavalla, ja tämä näytti olevan intiaanien maan tapa. Erään vanhan eukon hartioilla keikkuva säkki oli niin raskas, että hänen näytti olevan vaikeaa selviytyä sen kanssa. Olisin auttanut häntä mielelläni, mutta Esko-setä kielsi minua sitä tekemästä. Hän sanoi, että menettäisin siten kaiken miehekkyyteni intiaanien silmissä ja nolaisin vielä lisäksi eukonkin. Miehelle on perin alentavaa ottaa selkäänsä kantamusta, jos vain naisväkeä on moiseen työhön käytettävänä. Ja Joannes, joka oli myös liittynyt joukkoon, sanoi että nuoret intiaanitytötkin olisivat halveksineet minua, jos olisin auttanut eukkoa. En tietenkään halunnut menettää sankarin mainettani, minkä olin ansainnut alligaattoreita ampumalla, ja niin eukko sai kantaa säkkinsä häiritsemättä. Perille tultuamme hän näytti äärettömän ylpeältä. Hänen kantamuksensa oli todellakin ollut kaikista raskain.
Käveltyämme puolisen tuntia rupesi kuulumaan puron solinaa. Vähäinen puro tyhjensi tässä hopeisen aarteensa virtaan. En vain ymmärrä, mistä syystä mylly — olimme todellakin myllylle menossa — oli rakennettu näin kauas kylästä. Sillä tuota puroa ei suinkaan käytetty myllyn pyörittämiseen, niin kuin olisi voinut luulla. Purolla ei ollut tässä muuta virkaa kuin se, että intiaanit istuivat sen rannalla sen solinaa kuunnellen ja sen vedessä jalkojaan huljuttaen.
Paikka oli suurenmoisen kaunis. Miehet rupesivat tanssimaan intiaanineitojen kanssa, ja jauhamistyö jätettiin vanhempien naisten huoleksi. Intiaaneja näytti kummastuttavan, kun me kiinnostuimme enemmän jauhamisesta kuin tanssista, joka oli järjestetty juuri meidän huviksemme.
Mylly oli rakennettu pienelle kummulle puron rannalle. Myllyrakennuksen muodosti tolppien varassa oleva katos. Ja itse myllyn koneisto oli yhtä yksinkertainen, se koostui pyörästä, joka oli halkaisijaltaan noin neljä metriä ja joka nosti ja laski kahta survinta. Survinten alla jyvät murskautuivat karkeiksi jauhoiksi. Rattaasta oli vain kolmannes näkyvissä, muu osa pyöri jonkinlaisessa kodassa, joka oli tehty kaarnasta. Rattaan näkyvissä olevan osan kohdalle oli kiinnitetty tukevin pönkin puinen häkki, joka oli yhtä leveä kuin itse rataskin. Koko laitos ei näyttänyt kovinkaan nerokkaalta.
Äsken mainittu vanha eukko meni nyt voitelemaan rattaan napoja. Sitten jaettiin apinat kahteen ryhmään, joista toinen suljettiin häkkiin. Tämä oli tehtävä väkivallalla, sillä apinat panivat kovasti vastaan. Häkkiin jouduttuaan ne tarttuivat kiinni sen säleisiin ja koettivat pysytellä niin kaukana rattaasta kuin suinkin mahdollista. Nähtävästi niillä oli siitä hyvin ikäviä muistoja. Tuntui siltä kuin ratas olisi samalla kertaa polttanut ja vetänyt puoleensa.
Kun viisi tai kuusi apinaa oli saatu häkkiin, rupesi ratas pyörimään kitisten ja ähkyen, ja survimet rupesivat kolkkamaan äänekkäästi. Tämä sai intiaanit riemun valtaan. He hihkuivat, huusivat ja lauloivat yrittäen kaikin tavoin lisätä myllyn aiheuttamaa meteliä. Survinten alusta oli tehty ontoksi, rummun tapaiseksi, ja ilmeisesti sen tarkoituksena oli vain melun aikaansaaminen.
Kuta useampia apinoita häkkiin työnnettiin, sitä nopeammin rupesi ratas pyörimään ja survimet jyskyttämään. Kun heikommat eläimet rupesivat väsymään — mikä näkyi siitä, että ne lyyhistyivät häkin säleitä vasten — asetettiin rattaan eteen kaarnoista tehty verho, jolloin koko mylly pysähtyi. Nyt vaihdettiin häkkiin toinen apinaryhmä, verho otettiin rattaan edestä, ja jauhaminen alkoi uudestaan. Häkistä päässeet apinat olivat suunnattoman nälkäisiä, niille annettiin suuret annokset banaaneja ja pähkinöitä. Tämä sai kapteenin myhäilemään, koska se näytti tukevan hänen mieliajatustaan ruoan muuttumisesta sähköenergiaksi.
Apinoita vaihdettiin häkkiin suunnilleen puolen tunnin väliajoin. Vuorotellen syöden ja vuorotellen työskennellen apinat jatkoivat tointaan päivällisaikaan asti, jolloin kaikki jyvät olivat jauhoina.
Eipä ihmekään, ettei vanha suomalainen merimies ollut päässyt selville siitä, miten nuo intiaanien orjat suorittivat työnsä. Mutta kapteenin toiveet olivat nyt toteutumaisillaan, tosin vähän eri tavalla kuin hän itse oli uskonut. Aivan ilmeisesti oli olemassa jokin salainen voima, joka veti apinoita ja rattaan puolia toisiinsa, mutta jonka tuo puun kaarnasta tehty verho teki tehottomaksi. Kaarna, jolla suurin osa ratasta oli peitetty, oli tärkeintä tässä koneessa.
Sanoin että kapteenin toiveet olivat toteutumaisillaan, vaikkakaan eivät aivan siten, kuin kapteeni oli uskonut. Intiaanit näyttivät pysyttelevän mahdollisimman kaukana rattaasta. Vanha eukkokin oli suorittanut voitelun pitkän kepin avulla. Kun kapteeni astui lähemmäksi ratasta tutkiakseen sitä tarkemmin, näin hänen äkkiä tarttuvan molemmilla käsillään häkin säleisiin. Intiaanit rupesivat nauramaan täyttä kurkkua. Ilmeisesti he luulivat, että kapteeni halusi auttaa apinoita ja että tuo vähäinen vahinko oli sattunut hänelle siitä syystä. Rattaan puolat vetivät häntä puoleensa, se näkyi selvästi.
Nyt kaikki selvisi meille äkkiä. Apinat eivät vetäneet ratasta puoleensa, vaan ratas veti niitä. Sen puolat oli tehty sellaisesta aineesta, joka veti jollakin meille tuntemattomalla voimalla ihmisiä ja eläimiä puoleensa, ja ilmeisesti tuo vetovoima vaikutti apinoihin vielä suuremmassa määrässä kuin ihmisiin. Koetimme vetovoiman vaikutusta kukin vuorotellen. Lähestyimme varovasti ratasta, ja mitä lähemmäksi tulimme, sitä selvemmin tuntui tuo omituinen voima. Olimme löytäneet uuden magneettisen aineen, mutta emme uutta sähköeläintä.
Jauhamistyön päätyttyä kapteeni ryhtyi tutkimaan tarkemmin noita rattaan puolia. Itse ratas oli puuta, mutta lastantapaiset puolat oli tehty oudosta, taivaansinisestä metallista. Sen väri oli niin kirkas, että se melkein häikäisi silmiämme. Rattaan ollessa paikallaan ei vetovoima tuntunut tuskalliselta, ei ainakaan ihmisestä. Tomin piti tietenkin koskettaa sormellaan tuota metallia. Hän sanoi sen tuntuneen melkein samanlaiselta kuin sähköpariston koskettamisen, mutta käsi ei tarttunut siihen kiinni, vaan päinvastoin työntyi ulommaksi.
Nyt olisi ollut hyvä osata puhua isäntäväkemme kanssa. Sen verran saimme heiltä merkkien avulla selville, että tämä oli heidän ainoa myllynsä. Tätä heiltä ei siis sopinut houkutella. Mutta mylly oli tuotu sellaisenaan muinaisintiaanien asuinsijoilta, jossa niitä oli vieläkin monta kymmentä. Ja intiaanit lupasivat tulla meitä sinne opastamaan. He osoittivat ylävirtaan, missä kaukana häämötti vuoren harjanteita.
Jo samana päivänä olimme taas matkalla virtaa ylös, nyt meillä oli neljä nuorta intiaania mukanamme. Matka sujui hyvin, ja omissa kanooteissaan meloskelevat intiaanit huomasivat pian, miten paljon paremmat soutuvehkeet meillä oli. He oppivat varsin nopeasti käyttämään airoja, jollaisia he eivät olleet aikaisemmin nähneetkään. Purjehtiminen hankatuuleen näytti myös huvittavan heitä suuresti. Omilla pyöreäpohjaisilla veneillään he eivät pystyneet purjehtimaan edes täydessä laitatuulessa, ja he näyttivät uskovan, että veneemme risteilykyky johtui purjekankaan laadusta. Intiaanien veneissä oli masto sijoitettu liian lähelle kokkaa, niin että jos nosti melan vedestä, vene kääntyi heti myötätuuleen. Tultuamme takaisin kylään laitoimme Tomin kanssa yhteen sirotekoiseen intiaaniveneeseen irtokölin ja siirsimme maston oikeaan paikkaan. Veneestä tuli kohtalainen risteilijä, intiaanipojat purjehtivat sen jo ensimmäisenä päivänä ainakin kymmenen kertaa kumoon.
Muutaman päivän soudettuamme muuttui metsä väljemmäksi, vähitellen melkein avonaiseksi, niin että saimme jälleen tuulta purjeisiin. Vuoristo näkyi joka päivä yhä selvempänä, ja tasan kaksi viikkoa kylästä lähdettyämme laskimme rantaan vuorenväen kaupungin kohdalla.
Vuorenväen — noiden muinaisintiaanien — kaupunki oli ollut arvatenkin jo vuosituhansia raunioina. Mutta nämä rauniot olivat säilyneet paljon paremmin kuin esimerkiksi atztekien rauniot Meksikossa. Kapteeni oli käynyt joskus sielläkin. Useimmat vanhat temppelit ja palatsit ovat siellä kuulemma nykyisin aivan surkeassa tilassa. Täällä sitä vastoin temppelit kohosivat melkein vahingoittumattomina kohti taivasta.
Kaikki neljä saattajaamme olivat käyneet ennenkin tässä vuorenväen autioksi jääneessä kaupungissa. Heidän opastaminaan kuljeksimme monta päivää noissa tyhjissä saleissa ja pitkissä eksyttävissä käytävissä. Useimmat suuret rakennukset olivat yhteydessä toisiinsa maanalaisten käytävien kautta. Löysimme lukemattomia maanalaisia saleja ja huoneita, joita luulimme ensin kalmistoiksi mutta joista ei löytynyt mitään sellaiseen käyttöön viittaavaa. Seinillä olevista muistokirjoituksista emme hyötyneet sen enempää kuin saattajistammekaan. Heillä ei näyttänyt olevan minkäänlaisia tietoja siitä kansasta, joka oli tehnyt nämä suurenmoiset rakennukset. Emme voineet huomata heissä mitään pelon merkkejä heidän liikkuessaan näissä rakennuksissa. Nähtävästi he eivät olleet kuulleet mitään kummitusjuttuja näiltä paikoilta. Sen sijaan he pelkäsivät käärmeitä, joita oli rakennusten parvekkeilla päivää paistattamassa.
Yhteen ainoaan maanalaiseen holviin eivät saattajamme tahtoneet meitä seurata. He kielsivät meitäkin sinne menemästä, koska se tuottaisi kuulemma onnettomuutta. Tuossa holvissa vuorenväki säilytti aarteitaan, ja noihin aarteisiin eivät elävät saaneet koskea. Ymmärsimme, että intiaanit tarkoittivat aarteilla jotakin todella kallisarvoista, sillä he osoittelivat vaatteitamme, pyssyjämme ja ennen kaikkea kellojamme, joita he ihailivat rajattomasti.
Vasten oppaittemme ja isäntiemme tahtoa emme halunneet tunkeutua tuohon maanalaiseen rakennukseen, johon johti erinomaisen kaunis ja hyvin säilynyt porraskäytävä.
Olimme kaikki niin innostuneet näiden muinaismuistojen tarkastelemiseen, että olimme vähällä unohtaa matkamme varsinaisen tarkoituksen. Intiaanit muistuttivat meille lopulta, että nyt olisi jo aika lähteä etsimään myllynrattaan puolia.
Täällä tutkimamme rakennukset olivat nähtävästi kaikki temppeleitä ja ruhtinaiden palatseja. Varsinaisen rahvaan kaupunki oli puolen päivämatkan päässä täältä, aivan jyrkän vuorenrinteen juurella. Sieltä löytäisimme sen, mitä olimme tulleet etsimään.
Vuorenväen kaupunki oli yhtä tyhjä ja autio kuin temppelikaupunkikin. Yksinkertaiset asuinrakennukset olivat osaksi kivistä koottuja, suurimmaksi osaksi kuitenkin itse vuorenseinämään louhittuja. Kaupunki ei ollut kovinkaan leveä, mutta pituutta sillä oli useita peninkulmia. Opimme nyt tuntemaan toisen puolen tämän muinaisen kansan kulttuurista. Heidän maanviljelyksensä oli nähtävästi ollut hyvin korkealla tasolla. Joki haarautui täällä kahdeksi haaraksi, joista toisessa oli useita pieni koskia. Tähän haaraan oli rakennettu joukko sulkuja, joita oli käytetty ylempänä olevan maan kastelemiseen. Ehkäpä tämä kansa oli elänyt hiljaisen maanviljelijäkansan onnellista elämää. Mahdollisesti palatsien asukkaat olivat pitäneet alinta luokkaa orjuudessa. Ehkä niin, ehkäpä näin, siitä emme päässeet selville.
Emme kulkeneet täällä kovin kauan, sillä löysimme etsimämme metallilevyt melkein heti. Kolmen päivän kuluttua meillä oli kolmekymmentä neljän metrin pituista metallilaattaa huolellisesti kaarnaan käärittyinä veneessämme. Kapteeni luuli voivansa varmasti sanoa, etteivät laatat olleet mitään alkuainetta. Ne oli tehty jostakin pronssintapaisesta metallilejeeringistä, ja omituinen voima johtui arvatenkin lejeeringin ainesosasien suhteesta ja laadusta. Mitä nuo aineet ovat, siitä hän aikoi päästä selville päästyään takaisin sivistyneeseen maailmaan.
Tultuamme takaisin intiaanikylään kapteeni vaihtoi itselleen vaihtotavaroilla kymmenkunta kesyä apinaa, joista meillä oli laivalla paljon huvia jos kiusaakin. Kylässä viivyimme vielä toista viikkoa, ja sinä aikana Tom ehti opettaa intiaanipojat lyömään kiekkoa ja keilaa. Minä puolestani rakensin heille keinun, josta tuli hyvin suosittu. Välistä se oli täynnä poikia, välistä apinoita, tyhjänä se ei ollut kuin yön ajan.
Ikävä oli hyvästellä näitä ystävällisiä ihmisiä ja erittäinkin Joannesta, johon olimme suuresti kiintyneet. Lähtiessämme jakeli kapteeni runsaasti lahjoja. Kukaan ei jäänyt ilman, ja tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoilta.
Simo ja Jack olivat pitäneet kapteenin tuulilataajaa ahkerasti käynnissä, molemmat akkumulaattorit olivat nyt täynnä. Molemmat miehet ottivat pestin Tukholmaan asti, ja matka sujui varsin onnellisesti, jos ei oteta lukuun muutamia apinoiden tekemiä kapinoita. Apinat eivät näet halunneet tulla alas mastosta illalla, ja kapteeni pelkäsi että ne tippuvat sieltä yöllä kylmissään ja kolhivat itsensä pudotessaan.