XI.
Swartin emäntä oli hyvin äkeissään kulkiessaan kirkosta kotiin. Hänen otsansa oli rypyssä ja alahuuli lerpallaan, ja sellaisena astui hän läähättäen läpi kylän, naputellen sormillaan virsikirjansa kanteen, siten edes jollain tavoin purkaakseen kiukkuansa.
Kun hän tuli kotiin, oli navetan ovi auki ja hanhet olivat päässeet ulos pihalle; keittohuoneen oven edessä oli ämpäri, jonka paikka hänen mielestään ei ollut siinä, ja lantarattaat eivät myöskään olleet oikealla paikallaan. Mutta rajuilma puhkesi vasta hänen saapuessaan porstuaan ja kohdistui ensinnä karjapiikaan.
»Kuinka monta kertaa minä olen sanonut sinulle, ettet sinä saa laskea hanhia ulos!» sanoi emäntä ja hyökkäsi kuin salama piian niskaan.
Sitte tuli sisäpiian vuoro.
»Eikö meillä ole tarpeeksi rikkinäisiä ämpäreitä? Pitääkö tuonkin tuolla seista ulkona, jotta senkin vanteet kalisevat irti? Jos vielä kerran jätät sen sinne, niin kyllä sinut opetan!»
Juhani onnekseen ei ollut kotona; muuten olisi hänkin saanut kelpo löylyn.
Kun emäntä näki, ettei enää ollut saapuvilla ketään, johon hän olisi saattanut kiukkunsa purkaa, meni hän sisälle tupaan.
Hänen sappensa kuohui.
Pappi oli tänään saarnassaan puhunut ylpeydestä, rikkaudesta, rahoista ja senkaltaisista, ja koko ajan oli hänen katseensa suunnattuna Swartin emäntään päin, niin että tämä luuli seurakunnankin rupeavan katselemaan häntä. Vähällä oli, ettei hän lähtenyt pois koko kirkosta kesken saarnaa.
Hänen tätä kaikkea ajatellessaan kolkutti joku hiljaa ovelle.
»Astukaa sisään!» huusi hän.
Ovi aukeni ja sisään astui pastori.
Nytpä tuli eukolle kiire! Hän niiasi syvään ja rupesi kiireesti pyyhkimään vyöliinallaan vieraalle tuolia.
»Kyllä se jo kelpaa», sanoi pastori. »Minä tulin kysymään teiltä, mitä elämää te piditte kirkon oven edessä tänään?»
»Elämää? Kirkon oven edessä?» ihmetteli eukko. »No se nyt ei ollut mitään. Minä vain sanoin lukkarin, Dorotealle, ettei hän voi saada Fritsiä sulhasekseen ja ettei hän ole kyllin hyvä tullakseen sen pojan vaimoksi.»
»Olkoonpa nyt vaikka niinkin», sanoi pappi, »vaikka minä tosin olen vakuutettu siitä, että te ette mistään voisi saada parempaa miniää. Mutta minä en olekaan tullut tänne puhemiehenä, vaan vallan toisissa asioissa. Minä tahdon puhua teidän kanssanne siitä metelistä, jota te piditte kirkon ovella tänään ja sanoa teille, että jos sellaista tapahtuu vielä kerran, niin asiasta tulee täysi tosi. Ettei niin vanha ihminen kuin te voi olla häiritsemättä pyhärauhaa!»
»Jaa, siitä minä en välitä vähääkään», puuttui eukko puheeseen. »Mitä minä olen sanonut, sen minä olen sanonut, ja sen minä sanon sata kertaa. Poika ei tule saamaan häntä, ja jos minun ukkoni antaa houkutella itsensä suostumaan siihen, niin minä otan hänestä eron vielä vanhoilla päivilläni!—Niin.—Voi, voi, sentään, herra pastori, kuinka minulla on raskaat päivät! Minun on hoidettava koko talo,—ja mitä apua minulla on miehestäni? Hän kuljeksii ympäri maailmaa, ja minä olen yksinäinen, hyljätty vaimo-raukka!»
Hän nosti vyöliinan silmilleen ja itki hetkisen. Kun hän sitten oli ehtinyt vähän talttua, kertoi hän papille kaikista kärsimyksistään, aina siitä alkaen kun hän makasi ensimäisessä lapsivuoteessaan näihin päiviin saakka; mitä hän oli sanonut, ja mitä ihmiset olivat sanoneet, ja mitä hänen äitinsä oli sanonut kun Swart nai hänet, mitä rovasti-vainaa oli sanonut ja kuinka hänen isänsä oli ollut vastaan ja mitä hänen anoppinsa sisar oli sanonut ja mitä lukkari oli sanonut ja hän itse sanonut ja mitä koko maailma sanoi.
»Ja herra pastori», lopetti hän puheensa, »minä en anna suostumustani; raha tahtoo rahaa.»
»Minä olen jo kerran sanonut teille, etten ole tullut tänne kosimaan teidän poikaanne, mutta koska te nyt olette itse perinpohjin seulonut sitä asiaa, niin tahdon teille sanoa suoraan, että te keitätte itsellenne huonon rokan. Te tahdotte kiusata poikaanne niin kauan, kunnes hän nai teidän tahtonne mukaan, ja kun sitten häät ovat ohi ja te miehinenne olette eläkkeellä nuorten luona, niin tulette saamaan silmänne auki ja näkemään, mitä te tällä oikeastaan voitatte. Rauhan ja yksimielisyyden sijasta on teillä riitaa ja eripuraisuutta, ja kun lapset tappelevat, niin kyllä te nämä minun sanani tosiksi uskotte. Te ette saa ainoatakaan levollista hetkeä, ja te saatte lihan sijasta tyytyä luihin! Silloin te kyllä tulette minun luokseni valittaen: »Voi herra pastori, mitä pitää meidän tehdä? Meidän miniämme on oikea peto; ei hän tahdo antaa meille ruuanpalaakaan, vaan ajaisi meidät maantielle, jos voisi.» Silloin minä muistutan teitä rahoista.—Miettikää siis asiaa niinkauan kun vielä on aikaa. Miettikää tarkoin! Hyvästi, emäntä!»
»Hyvästi, herra pastori!—Niin, se on kyllä totta—se on niinkuin se on eikä minun ukkoni välitä mistään. Ei hän koskaan sano sanaakaan.»
Ja Swartin emäntä niiasi niin syvään kuin voi ja saattoi pappia ovelle.
»Hyvästi herra pastori!»
Tuskin oli pappi ehtinyt pihalle, ennenkuin eukko rupesi kiukkuisena astumaan edestakaisin tuvassa.
»Tämäpä vasta merkillistä! Eikö tässä asiassa minulla olekaan suunvuoroa, vaikka on kysymyksessä minun ainoa lapseni? Kyllä se vielä nähdään! Tuommoinen pappi tahtoo sekaantua minun asioihini mokoman lukkarin sikiön vuoksi! Se tyttö ei koskaan saa minun poikaani. Ennen saavat kääntää minut ylösalasin!»
Näin astuskeli hän jonkun aikaa ympäri huonetta, itsekseen toruen ja puhkien. Hän istahti väliin tuolille ja nousi taas ylös; hän avasi oven ja katsahti ulos pihalle, sitten hän taas sulki oven. Hän ei saanut lepoa eikä rauhaa ja hänen sisunsa kuohui yhä enemmän.
»Ei!» huusi hän viimein, »se tytönluuska ei koskaan saa minun poikaani; ennen saavat kääntää minut ylösalasin!»
Hän veti henkeä jatkaakseen:
»Ja vaikka tähdet putoisivat alas taivaalta, ei hän sittenkään saa minun poikaani! Ennen saavat kääntää minut ylösalasin!»
Maltahan, Swartin emäntä! Voi kyllä tapahtua, että sinut käännetään ylösalasin!
Kun kello oli viiden paikoilla, ei hän enää voinut pysyä aloillaan, vaan juoksi ulos keittiökasvitarhaan. Siellä kasvoi hirveästi rikkaruohoja.
»Tämä on synti ja häpeä!» puhkesi hän sanomaan ja alkoi nykiä pois lähimpiä rikkaruohoja.
Mutta minkätähden tämä on synti ja häpeä, Swartin emäntä? Minkätähden sinulla on vielä rikkaruohoja omassa sydämessäsi?
Hän meni aidan luo, joka erotti kesantopellon keittiökasvimaasta, katsoakseen pientä kirjavaa vasikkaansa.
Mutta hän ei nähnyt sitä.
Silloin kiipesi hän aidan yli ja meni pellolle.
Astuttuaan vähän matkaa tuli hän purolle, jonka poikki oli mentävä kapeita porraspuita pitkin.
Kyllä tuon portaan pitäisi kestää, onhan se kestänyt niin kauan eikä kukaan vielä ole pudonnut veteen; onpa se ollut siinä jo monta vuotta.
Jos se nyt pettäisi? Eukko on painava!
No, ei sinun tarvitse pelätä. Vaikka tuommoinen leppäpuu onkin vanha, niin se on sitä sitkeämpi.
Kun eukko oli tullut keskelle puroa, rupesivat porraspuut ratisemaan. No, jos ne vähän ratisevatkin, niin ei niiden silti tarvitse poikki mennä. Ei!
Eukko otti vielä askeleen—ja loiskis veteen!
»Auttakaa! auttakaa! Herran tähden, auttakaa!» huusi hän ja koetti pulikoida rantaan.
Siinä potkiessaan ja rimpuillessaan tuntui hänestä kuin joku olisi saapunut paikalle ja juossut veteen.
Niin kävikin.
Kun lukkarin Dorotea oli ulkona lypsämässä, kuuli hän eukon hätähuudon. Hetkeäkään epäröimättä hän juoksi veteen, piteli toisella kädellään pajun oksasta ja tarttui toisella eukon hameeseen pitääkseen häntä veden pinnalla.
Hän huusi apua, ja pitäjänvouti tuli ja veti Swartin emännän kuivalle maalle.
Siinä hän nyt makasi ruohikossa kuin kuollut, voimatta liikuttaa ainoatakaan jäsentä. Suurella vaivalla saatiin hänet kannetuksi kotiin, jossa hänet laskettiin sänkyyn.
XII.
Vihdoin hän avasi silmänsä ja näki Dorotean hyörivän ympärillään lämmittäen kiviastioita pantaviksi hänen jalkainsa alle ja keittäen hänelle kamomilliteetä.
Huhu, että Swartin emäntä oli pudonnut puroon, oli salaman nopeudella levinnyt ympäri kylää, ja kaikki kylän naiset tulivat nyt katsomaan, oliko huhussa perää.
Ensin tuli Wittin emäntä.
»Herra jesta, kuinka sinä voit pudota puroon ja melkein hukkua siihen!
Olethan sinä muutoin aina niin säännöllinen ihminen.»
»Silta—ai ai—silta meni rikki», ruikutti Swartin emäntä.
»Mitäs sellaisia puhut! Tyhmyyksiä! Puron yli vie leveä kivisilta, ja kuitenkin sinä putoot veteen!»
Useita eukkoja astui nyt tupaan lausumaan ihmetystänsä, sääliänsä ja myös muistutuksiansa.
»Mutta kuinka se oli mahdollista?»
»Pudota veteen keskellä päivää!»
»Olemmeko me koskaan millään tavalla pahoittaneet sinun mieltäsi?»
»Jumala siunatkoon! Hän tahtoi varmaan hukuttaa itsensä!»
»Ehkä senvuoksi, että hänen miehensä kuleksii ympäri maailmaa.»
»Voih», änkytti Swartin emäntä, »enhän minä voinut sille mitään—voi, voi—silta oli niin vanha, ja niin minä putosin veteen. Voi, voi, voi!»
»Mitä?» huudahti vanha Snurin emäntä katsahtaen kannuun, jossa oli teetä, »kamomilliteetä tämmöisessä tilassa? Se ei käy laatuun mitenkään. Meidän täytyy antaa hänelle jotain väkevämpää!»
Nyt he kaikki juoksivat kotiinsa, josta sitten palasivat takaisin tuoden muassaan niin paljon pulloja, laseja, saviastioita ja rasioita, että ne olisivat piisanneet kokonaisen sairaalan tarpeeksi, ja sitten he rupesivat »tohtoroimaan».
»Tässä on erinomaista laastaria; koetappas lämmittää sitä ja panna vatsalle! Se on aina auttanut minua!»
»Äh», sanoi Knaakin emäntä, »mene siitä tiehesi laastareinesi!—Kas tässä on pirunpihkarohtoa, ota sitä, niin saat nähdä, että apu tulee!»
»Loruja!» sanoi Holtin emäntä, »luuletko sinä, että ne auttavat? Ei, tässä on minun yhdeksän-aineenvoiteeni; se on aine, joka kelpaa. Minä olen perinyt resehdin isältäni; se auttaa kaikkia tauteja vastaan.»
»Pois tieltä!» sanoi Boltin emäntä ja tungeikse sängyn laidalle, »ainoa mikä häntä auttaa, on tämä liljamäntti. Se auttaa, kun ei enää mikään muu auta.»
»Kuulkaas nyt», sanoi vanha Platerin emäntä, »meidän täytyy venyttää häntä!»
»No, se on tietty, se tässä on tehtävä!»
Ja samassa tarttui kaksi eukkoa sairasta jaloista ja kaksi päästä, ja niin ruvettiin sitten venyttämään kaikin voimin; he olivat vähällä venyttää Swartin emännän kuoliaaksi, ja tämä huusi täyttä kurkkua.
»Ei», sanoi nyt Klaterin emäntä, »tämä ei kelpaa, ei hän tästä tule sen paremmaksi. Teidän tulee ensin kääntää hänen päänsä alaspäin, jotta vesi voi juosta pois hänestä. Hän on saanut liian paljon vettä sisäänsä, ja se on saatava pois joko hyvällä tai pahalla. Muuten emme voi häntä parantaa.»
Sanottu ja tehty. Akat tarttuivat Swartin emännän jalkoihin ja käänsivät hänet ylösalasin.
»Minä kuolen! Jumalan tähden, minä en kestä tätä! Minä saan halvauksen!» huusi sairas.
Mutta siitä eivät hänen hyvät ystävänsä välittäneet.
»Antaa hänen huutaa! Se ei haittaa; mutta vesi on saatava ulos!»
Eikä auttanut, vaikka Swartin emäntä huusi ja porasi, pyysi ja rukoili; hänet käännettiin ylösalasin, häntä heilutettiin kuin putelia.
* * * * *
Onnettomuus olisi saattanut tapahtua, ellei pastori olisi ehättänyt paikalle oikeaan aikaan.
Hän huomasi heti missä toimissa tässä oltiin ja ajoi kaikki avuliaat ystävät ulos astioineen ja lasineen, sanoen:
»Viekää pois kaikki! Tässä ei saa käyttää muuta kuin kamomilliteetä!»
Sairas laskettiin nyt taas vuoteelle ja hänet peitettiin kunnollisesti.
Sängyssä makasi Swartin emäntä ähkien, kunnes hän viimein huomasi kysyä:
»Kuka minut pelasti vedestä?»
Kun pastori ilmoitti hänelle, että se oli ollut lukkarin Dorotea, rupesi hän haikeasti valittamaan.
»Voi, rakas herra pastori, minä olen tehnyt suuren synnin! Minä olen vannonut, että ihmiset saisivat kääntää minut ylösalasin ennenkuin Frits ja Dorotea saisivat toisensa, ja tämän kaiken olen tehnyt kurjien rahojen tähden! Mutta nyt he ovat kääntäneet minut ylösalasin; nyt on rangaistus kohdannut minua vaivaista syntistä!»
Pastori lohdutti häntä ja sanoi, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen, kun hän vain on päässyt taas jalkeille.
»Ei, herra pastori», sanoi Swartin emäntä, »tätä minä en niin helposti voi unohtaa. Niin kuin minä tänään olen vannonut, niin on tapahtunut, ja jos ei minun poikani ota tyttöä, niin en minä enää tahdo tietää hänestä mitään; hän ei enää ole minun lapseni. Ei, herra pastori, minä en enää tahdo nähdä häntä silmäini edessä, jollei hän ota Doroteaa vaimoksensa!»
Nyt sattui niin, että Dorotea, joka oli käynyt kotonaan muuttamassa vaatteita, samassa tuli huoneeseen ja kuuli mitä hän sanoi.
Sairas tahtoi hänet nähdessään heti sovittaa kaikki.
»Odottakaas», sanoi pappi, »minulla on jotain sanottavaa teille kummallekin. Te, Swartin emäntä, ette saa kajota jo kauan sitte unohdettuihin asioihin, muuten teette pahan vielä pahemmaksi. Pysykää vain tyynenä ja koettakaa nukkua hieman. Ja sinä lapseni, voit valvoa täällä tänä yönä ja katsoa, että hän makaa hiljaa. Jos hänen tilansa huononee, niin lähetä sana minulle!»
Ja kun he molemmat olivat luvanneet tehdä niinkuin hän tahtoi, taputti hän Doroteaa poskelle ja meni sitten tyytyväisenä kotiinsa.
Dorotea istuutui sängyn viereen. Sairas tarttui hänen käteensä ja likisti sitä voimakkaasti eikä enää tahtonut laskea sitä irti. Vähän väliä hän puhkesi puhumaan tähän tapaan:
»Näetkös, Dorotea, jollei minun Fritsini tahdo…»
»Hiljaa!» sanoi tyttö, »pastori on sanonut, että te ette saa puhua.»
»Ettäs veditkin minut, vanhan ihmisen, ylös vedestä! Maltas vaan,
Dorotea, niin saat nähdä…»
»Voi voi, hiljaa nyt! Te ette enää saa puhua sanaakaan», sanoi Dorotea korjaten sairaan peitettä, jottei hänelle tulisi kylmä.
Ei kestänyt kauaa, ennenkuin eukko vaipui uneen.
Kun Dorotea näki hänen nukkuvan, nousi hän hiljaa sängyn vierestä ja asettui istumaan akkunan ääreen.
Siinä hän istui katsoen ulos hiljaiseen kesäyöhön. Hän näki kuun tulevan esiin kesäisten pilvien lomasta ja hopeoivan pensaat ja puut ja veden. Hän kuunteli, mutta yö oli hiljainen, vain pensastosta puron rannalla kuului satakielen ihana laulu.
Tuolla oli hänen isänsä koti, jossa hän oli lapsuutensa vuodet elänyt, sen vieressä tuolla hautausmaa, jossa hänen äitinsä lepäsi, tuolla kylä peltoineen ja puutarhoineen, tuolla vuoret ja laaksot. Hän katseli kaikkea kuin ensi kertaa, ja kyynel nousi hänen silmäänsä, ajatusten outoja unelmoidessa.
Äkkiä tuntui hänestä kuin joku olisi liikkunut hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan: Swartin emäntä astui lattialla.
»Ei, emäntä, menkää makaamaan! Onhan pastori kieltänyt…»
»Ole nyt vaiti, lapseni! Minä tulen heti takaisin, minä otan vain jotain kaapista», sanoi eukko avaten kaapin oven ja ottaen sieltä jonkun esineen, minkä hän pani Dorotean käteen.
»Kas tässä, Dorotea! sanoi hän. »Tämän on *hän* lähettänyt sinulle!»
Sitten meni eukko jälleen sänkyyn ja käänsi kasvonsa seinään päin ja näytti nukkuvan sikeää unta.
Ja Dorotea?—Ah, kuinka hänen sydämensä sykki riemusta! *Hän* oli lähettänyt tämän ja Swartin emäntä *itse* oli antanut sen hänelle. Hän avasi rasian. Siinä oli hänen hiuskiharansa! Siinä oli sormus!
Häikäisevä valkeus tulvi sädehtien hänen sieluunsa, hänen sydämensä aukeni auringolle kuin puhkeava, ihana kukkanen ja kaikki hänen surunsa ja murheensa haihtuivat.
XIII.
»Kas niin», sanoi ukko Swart, »nyt me olemme Berlinissä ja me jäämme tänne huomiseksi, mutta tänä iltana tahdon minä kirjoittaa eukolleni kirjeen. Sen olen minä luvannut hänelle, enkä minä vielä koskaan ole syönyt sanaani. No, Frits, istus nyt poikani…»
»Ei, naapuri», sanoi ukko Witt, »maltas vähän! Anna Kallen kirjoittaa, hän sen osaa; olihan hän ensimäinen lukkarin koulussa.»
»No, istu sitten, Kalle!» sanoi Swart.
Kalle istui ja Swart saneli hänelle, mitä hänen piti kirjoittaa, ja kun hän oli lopettanut, sanoi Swart:
»Kas niin, poikani! No, lues nyt, mitä olet kirjoittanut!»
»Hellästi rakastettu vaimo!» luki Kalle.
»Niin nimitän minä häntä aina kirjeissäni», sanoi Swart.
»Me olemme täällä ja olemme kaikki tyyni terveet, ukko Witt ja Kalle ja minä ja myös meidän lapsemme. Ja me olemme kaikki hyvällä tiellä. Ja katso emäsian perään, ettei se pääse syömään porsaitaan. Ja pidä silmällä myös toisia sikoja. Ja anna väen niittää alaniityllä. Ja me olemme nyt Berlinissä ja olemme kaikki tyyni terveet ja jäämme tänne huomiseksi ja olemme suoneet itsellemme lepopäivän, sillä täällä on herramaista olla ja paljon huveja. Ja talot ovat korkeita. Ja te kai olette kaikki terveinä.
Sulle kuuluu sydämeni asti kuoloon,
Jaakko Swart.
Torstaina jälkeen helluntain 1800 ja viisikymmentä neljä.
Jälkikirjoitus.
Tänä iltana tuulee kovasti.»
»No, naapuri, mitäs arvelet? Eikö hän saata olla tyytyväinen?»
»No, kyllä», sanoi Witt. »Tuon 'asti kuoloon' sinä varmaan olet lukenut jostain kirjasta?»
»Ei, naapuri! Silloin se ei olisi jäänyt mieleeni. Näetkös, kun minä ja eukkoni olimme morsiuspari, annoin minä hänelle kerran hunajakakun, johon oli kiinnitetty muuan värsy, jossa oli nämä sanat. Se ilahdutti häntä sanomattomasti, ja sentähden tahdon minä myös ilahduttaa häntä hänen vanhoina päivinään.»
Seuraavana aamuna nousivat matkamiehemme vikkelästi vuoteiltaan ja menivät ulos katsomaan Berliniä. He astuivat katua ylös ja toista alas, ja paljon oli tässä nähtävää.
»Ei, hyvät ystävät, katsokaas», sanoi Swart, »mikähän rakennus tuokin on, seitsemänkerroksinen!»
»Sellaisia», arveli Witt, »ei ole Stavenhagenissa!»
»Äh, naapuri!» sanoi Swart, »kuinka sinä voitkaan puhua semmoisia tyhmyyksiä! Stavenhagen on vain rotanpesä; sielläkö nyt olisi tämmöisiä taloja!?»
»No», väitti Witt, »on siellä kauppiaan uusi talo torin varrella, aivan maaherran talon vieressä…»
»Tässä talossa taitaa asua räätäli», puuttui Kalle puheeseen. »Tuossa kyltissä seisoo: Frans Piefke, Waatteidentekijä.»
»Poika», sanoi Witt. »Oletko sinä menettänyt järkesi? Räätäli tuommoisessa talossa! Mitenkä räätälin annettaisiin siinä asua?»
He marssivat eteenpäin.
»Poika», sanoi Swart, »kävele suorana!—Tuossa koukertelee hän pitkin katua ja tuijottaa sinne tänne ja on kyyryksissä kuin vanha seitsenkymmenvuotias akka. Tahdotkos käydä paremmin! Seuraa Kallen esimerkkiä! Näetkös kuinka kaikki pysähtyvät häntä katsomaan, mutta kukaan ei viitsi sinua katsella!»
»Isä», vastasi Frits, »enhän minä sille mitään mahda; se johtuu Kallen uudesta takista.»
»Ei, Frits», sanoi Witt. Ei se johdu vain siitä! Vähät takista, mutta katsos Kallen sääriä! Kuinka reippaasti hän muuttaa koipiaan. Ja katso koko hänen vartaloaan!—Muuten sanon sinulle, naapuri Swart, että sinä olet liian ankara Fritsille. Missäs hän olisi oppinut käyttäytymään? Näetkös, jollen minä olisi ollut sotamiehenä, ei minun pojallani myöskään olisi sitä ryhtiä, mikä hänellä nyt on, sillä sitä vaan ei peritä, näes!»
XIV.
Kun he tulivat Kuninkaankadulle, huusi Swart:
»Tässähän on hirmuinen joukko ihmisiä; mikähän nyt on hätänä?»
»Täällä on varmaankin markkinat», sanoi Witt.
»Ehkäpä on, naapuri.—Kuulkaa pojat, kulkekaa käsihakaa, jottette eksy meistä tässä kauheassa tungoksessa!»
He tarttuivat toistensa käsivarsiin ja lähtivät astumaan katua alas. Kalle ja Frits polttivat sikaaria ja ukot vetivät sauhuja lyhyistä nysistään mietiskellen, mitä näillä kaikilla ihmisillä oli tässä tekemistä. Eihän tässä ollut mitään merkillistä nähtävänä.
Näin tulivat he Burg-kadulle.
»Seis!» huusi Kalle. Tässä asuu Portukalin kuningas. Sen saattaa lukea tuosta kyltistä, ja tuo, joka seisoo tuossa ovella on varmaankin kuningas itse.»
Kyltissä seisoi: Portugalin kuningas.
Kruunua hänellä ei ollut päässään tänään; se oli hänelle varmaankin liian raskas, sillä hän seisoi ovella avopäin katsellen ulos kadulle.
»Se on hän itse, naapuri», kuiskasi Witt.
»Niin, kyllä se on hän», vakuutti puolestaan Swart.
Siinä he nyt seisoivat rinnakkain keskellä katua katsellen kuningasta.
Hän oli pukeutunut täyteen komeuteensa: hänellä oli sininen hännystakki, jossa oli punainen kaulus ja kultakoristeet edessä ja takana ja jaloissa oli hänellä keltakauluksiset kiiltävät saappaat. Ja vaikkei hänellä ollutkaan kruunua päässään, niin oli hänellä kuitenkin valtikka kädessään; se oli kaunis kultapäinen Espanjan-ruoko. Muuten oli hänellä punainen nenä ja pitkä punainen parta ja tukevaruumiinen hän myös oli. Swart päätteli hänen painavan kaksisataa kahdeksankymmentä naulaa.
»Vai tämä se nyt on Portukalin kuningas», sanoi Swart. Omituinen on tämmöisten kuningasten laita. Niin pian kun he vain panevat kruunun päähänsä, saa koko kansa jalat alleen, eikä kukaan tohdi sanallakaan vastustaa heitä.»
»Minä luulen että hän on vihoissaan», sanoi Witt. Katsos vaan kuinka hän sylkee! Hän on varmaan hyvin kiukkuinen kapine!»
Samalla tuli kuningas heidän luokseen ja rupesi sylkemään.
»Mitä te tässä tollotatte?» ärjäsi hän.
»No ei mitään, herra majesteetti», sanoi Witt. »Me halusimme vain vähän katsella teitä.»
Nyt kuningas oikein hirmustui ja hänen kasvonsa muuttuivat vallan sinisiksi pelkästä kiukusta.
»Hävyttömät miehet! Kuka on antanut teille luvan kurkistaa sisään hotelliin? Menkää heti matkoihinne!»
Ja jolleivät he olisi ajoissa pötkineet pakoon olisivat he varmaan saaneet tuntuvan iskun valtikasta. Mutta he juoksivat katua eteenpäin ja pysähtyivät vasta päästyään pois Portugalin kuninkaan valtikan ulottuvilta.
Swart sanoi:
»Tämäpä oli hauskaa! Minä, hyvät ystävät, en koskaan olisi voinut uskoa, että kuninkaatkin tappelevat!»
»Kyllä he tappelevat, naapuri», vakuutti Witt. »Kuninkaat ovat niin kummallisia; jos vähänkin vain liikahdat, niin kohta he tulevat hulluiksi ja lyövät päälle vaan! Eivätkä herttuat ole rahtuakaan paremmat. Tiedäthän sinä, että vanha herttua Fredrik Frans omalla kädellään antoi minulle lyönnin vasten suutani. Sitä minä en eläessäni unohda. 'Pois tieltä, tolvana!' sanoi hän—ja samassa löi hän. Eikä hän väärään lyönytkään.»
Kun he nyt olivat tointuneet säikäyksestään, kääntyivät he takaisin ja tulivat »Vaaliruhtinaan sillalle».
»Katsos kuinka hän istuu hevosen selässä! Kuka se on? kysyi Witt.
»Ruuna on hyvä», sanoi Swart. »Miehestä minä en anna penniäkään, mutta ruunalla on hyvät jalat.»
»Ei, naapuri», sanoi Witt, »katsos hänen tukkaansa, tiheä kuin pilvi ja sen alla on vangittuja ihmisiä. Minä luulen, että se on santarmi.»
»Voipi olla», sanoi Swart. »Mutta musikantit sanoivat, että vanha Blücher[1] seisoo täällä jossakin, ja hänet minä mielelläni tahtoisin nähdä. Tosin hän seisoo myöskin Rostockin torilla, mutta minä tahtoisin sentään nähdä, miltä hän täällä näyttää.»
[1] Saksan vapautussodan 1813—14 sankareita.
* * * * *
Ei kestänyt kauaa, ennenkuin he tapasivat sotamiehen, joka pientä palkkiota vastaan oli halukas näyttämään heille, missä Blücher seisoi. He tarttuivat nyt taasen toinen toisiaan käsivarresta ja seurasivat sotamiestä. Joka kerta kun heitä vastaan tuli upseeri, seisahtui sotamies, katsoi upseeria suoraan silmiin ja kohotti oikean kätensä lakkinsa syrjään.
»Se on hunööriä», selitti Witt. »Kuules, naapuri Swart, minun mielestäni me olisimme aika tyhmeliinejä, jollemme mekin kohottaisi kättämme hattumme syrjälle ja tekisi hunööriä.»
Sanottu ja tehty.
Joka kerta kun heitä vastaan tuli upseeri, seisahtui koko seurue ja kohotti kätensä hatulleen; kohottipa Kalle molemmatkin kätensä.
Vihdoin tulivat he paikalle, missä ukko Blücher seisoo miekka kädessään.
»Se ei ole hän», sanoi Witt, »se ei ole rahtuakaan hänen näköisensä.»
Sotamies vakuutti, että kyllä tämä oli Blücher.
»Loruja», sanoi Swart, »Rostockin torilla on hän aivan toisennäköinen.
Eihän tällä ole edes mitään leijonannahkaa.»
»Ei», sanoi Witt. »Se ei voi olla hän. Seisoohan hän tuolla ylhäällä niin kurjan ja hätäilevän näköisenä kuin jos hänet vasten tahtoaan olisi asetettu uunille seisomaan ja hän pyytäisi päästä sieltä alas.»
»Nyt minä tiedän, ketä se kuvaa», jatkoi Witt. »Se kuvaa vanhaa kenraali Pressentiä! Hän heilutteli miekkaansa aivan tuolla tavoin, kun me marssimme Schweriniin.»
»Se voi olla mahdollista», sanoi Swart. »Mutta kuka sitten on tuo toinen tuolla?»
»Se on kreivi Bülow-Dennewitz», sanoi sotamies.
»Mikä mies se semmoinen olisi?» sanoi Witt. »Ei, se on majuri von Voss Grabowista; se on aivan hänen näköisensä. Häntä en minä unhoita milloinkaan. Se oli mies, joka osasi olla hyvä kaikille. Hän sanoi meitä aina lapsikseen.»
»No, sen tietänet sinä hyvin, naapuri», arveli Swart. »Olithan sinä hänen komennettavanaan.»
Blücherin patsaan luota tultiin vanhan Fritsin[1] luo, jota Witt aina oli salaa vihannut. Tämä viha sai aiheensa jo paljon ennen Wittin syntymää. Frits oli nimittäin ottanut Wittin äidinisän sotamieheksi.
[1] Kuningas Fredrik II.
»Kas kuinka hän istuu siinä vanhan hevoskaakkinsa selässä», sanoi Witt. »Niin, tirkistele sinä sieltä vain minkä mielesi tekee; sinun syysi kuitenkin oli, että me emme saaneet sitä kaunista taloa. Eikös se ole totta, häh? Katsos vaan, kun hän istuu siinä niinkuin koko asia ei ollenkaan häntä liikuttaisi. Soisinpa, että pöllähtäisit sieltä nenällesi!—Minä tahdon nimittäin sanoa sinulle, naapuri Swart, erään asian. Äitini isä oli vanhin, ja hänen olisi pitänyt saada talo. Mutta silloinpa tuo vanha Frits otti hänet sotamieheksi, ja maakunnan tyhmä virasto määräsi, että talo oli joutuva toiselle, ja niin saimme me pitkän nenän.»
»Mitä hulluja!»
»Mitä hulluja, naapuri!» sanoi Swart. »Onhan se niin vanha asia, ettei sitä kukaan enää viitsi ajatella. Kaikki ihmiset sanovat—ja onhan siitä painettu kirjojakin—että hän oli hyvä kuningas.
»Sitä en minä lainkaan tahdo kieltää», sanoi Witt. »Itse äitini isäkin piti hänestä ja kertoi meille paljon juttuja vanhasta Fritsistä. Kerran —en muista koska se oli—löi hän äidinisääni olalle ja sanoi: Sinä olet oikea krenatööri ja olet taistellut miehuullisesti!»
»Kas kehnoa vaan!» sanoi Swart.
»Niin, naapuri, hän on sanonut minun äitini isälle, vaikka minä en muista koska se oli: 'sinä olet oikea krenatööri ja olet taistellut miehuullisesti!' Nyt istuu hän tuolla korkealla hevosensa selässä, ja äidinisä jäi ilman taloa, ja se oli hänen syynsä!»
»No, naapuri», sanoi Swart heidän taas jatkaessaan matkaansa. »Älä sinä nyt enää sure sitä asiaa …. se on nyt ollut ja mennyt eikä sinun enää tarvitse vihata häntä.»
»No se nyt ei voisi johtua mieleenikään», vakuutti Witt. »Mutta talo olisi nyt ollut minun. Ja sen minä sanon, naapuri, että hänen syynsä se sittenkin oli!»
* * * * *
Sotamies johti heitä nyt katua ylös, katua alas, kunnes he tulivat
»Unter den Linden'ille»[1].
[1] Kuuluisa puistokatu Berlinissä.
Mikä paljous komeasti puettuja, hyvältä hajahtavia naisia!
»Poika!» sanoi Swart. »Ojenna itsesi suoraksi ja liikuta sääriäsi vähän uljaammin ja pane kädet kupeillesi, jotta ihmiset voisivat katsella sinuakin! Luuletko että minä kävelin noin vetelästi nuorena ollessani? Ei,—katsos Kallea! Hän vasta osaa käyttäytyä; katsos, kuinka hän katsoo tyttöjä suoraan silmiin ja hymyilee ja nyökäyttää päätään heille ikäänkuin tuntisi heidät kaikki. Ja saatanpa sanoa, että nämä tytöt ansaitsevatkin katselemista.»
»Siinä sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Enkö minä ole aina sanonut, että täällä on senkin vietävän kauniita tyttöjä! Ja miten uhkeita ne ovat!»
»Minä luulin eukkoani jokseenkin tukevaksi», sanoi Swart, »mutta katsos vain tuotakin—onpa siinä laajuutta! Mikä masiina! Ja jos hän edes olisi vanha akka; mutta hän on aivan nuori tyttö.—Turkanen! Jos minulla olisi mittanauha mukanani, niin menisin ja mittaisin hänen selkänsä.»
Nyt he saapuivat »Museolle».
Ensimäinen esine, mikä täällä pisti heidän silmiinsä, oli iso, suunnaton kivimalja.
»Hyvät ystävät! Kuinka tämä on mahdollista?» sanoi Swart. »Mikä astia! Siitä voi syödä sata miestä ja siihen mahtuu ainakin kaksitoista härkätynnyriä.
»Varmasti», sanoi Witt. »Mihinkä sitä muuten käytetään?»
»Kun kuningas keittää herneitä», sanoi sotamies, »ja pitää pidot, joihin pääsee ken tahtoo, niin tätä käytetään liemiastiana. Ja kun kuningas kruunataan ja hän seisoo tuolla ylhäällä linnan katolla kruunu päässään, niin tässä makaa paistettu härkä ja tuosta suihkukaivosta juoksee parasta punssia ja punaista viiniä. Ja jokainen saa ottaa niin paljon kuin mieli tekee.»
»Koska se tapahtuu taas?» kysyi Kalle. »Silloin täytyy meidän tulla tänne!»
»No», sanoi Witt, »ei se niin hädin tapahdu!»
XV.
He tulivat uudelle museolle ja katselivat sen ulkoseinillä olevia maalauksia.
Museon pääportailla seisoi joukko hienosti puettuja naisia ja herroja täydessä juhlapuvussa.
»Menkää niiden jälestä!» sanoi sotamies.
»Ei se toki sovi», sanoi Swart. »Mehän olemme vain arkipuvuissamme; ei meidän sovi tunkeutua noin hienon herrasväen joukkoon.»
»Mitä sinä tarkoitat?» sanoi Witt. »Ensin minä ostan uudet housut, jottemme tarvitsisi hävetä joutuessamme hienojen ihmisten pariin, ja kun nyt on kysymys siitä, niin sinä rupeat ujostelemaan.—Mene nyt vain rohkeasti portaita ylös!»
Ja Witt juoksi ylös—kaksi porrasta kerrallaan, näyttääkseen, ettei hän lainkaan ujostellut.
Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Kummihousut eivät sitä kestäneet.
Kun hän taivutti jalkojaan, meni toinen jalkahihna rikki ja—ratsis! housun lahe lensi kokoon polven yläpuolelle. Ja kun hän kumartui sitä jälleen kiinni solmimaan, meni toinenkin hihna rikki, ja nyt hän seisoi siinä paljain säärin kaikkien hienojen herrojen ja naisten keskellä.
Hänellä näytti olevan uimahousut jaloissaan.
Kun Wittin seuralaiset olivat ehtineet ylös, oli iso piiri ihmisiä kerääntynyt hänen ympärilleen. He tuuppailivat toinen toisiaan kylkeen ja osoittelivat Witt-raukkaa, joka turhaan koetti saada housut peittämään sääriään.
Kun hän oli vetänyt toisen lahkeen alas, meni toinen ylös. Nämä olivat polvi- ja pitkät-housut, aivan niinkuin musikantti oli sanonut!
Ukko Swart tunkeusi väkijoukon läpitse ja rupesi Wittiä lohduttamaan.
»Älä välitä näistä irvistelijöistä! Tässä olen minä, ja nimeni on Swart, ja hänen nimensä on Witt, ja hyvin tyhmä on se joka sallii itseään naurettavan vasten naamaa. Kukas sille mitään voi, ettei kummi ole yhtä kestävää kuin lanka ja piki. Älä ole milläsikään, naapuri, vaan pane takkisi napit kiinni!—Olipa tämäkin kaunis tapaus!»
Tuskin olivat he ehtineet saada tämän housujutun tyydyttävälle kannalle, kun Frits juoksi erään herran luo, joka seisoi toisten joukossa, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
»No, mutta Jumala varjelkoon minua!» sanoi Swart. »Nythän sinä tulet hulluksi, poika! Frits, piruko sinua riivaa?»
Mutta Frits ei kuullut, mitä Swart sanoi, hänellä oli niin paljon puhumista vieraan herran kanssa.
»Tunnetko sinä minut, Henrikki? Isä, etkö tunne Henrikkiä. Sehän on pastorin Henrikki. Ja sainkin minä sinut tavata juuri täällä!»
Fritsin matkatoverit tulivat lähemmäs.
Ukko Swart astui etunenässä.
»No hyvät ystävät!» sanoi hän. »Olipa nyt erinomainen onni että sinun jalkahihnasi menivät poikki, jotta saimme tavata pastorin Henrikin!»
Witt teki toisella kädellään hunööriä, toisella pidellen takkiaan vartalonsa ympärillä, ja Frits pudisteli vanhan leikkitoverinsa kättä.
»Mutta poika», sanoi Swart, »älä sinä nyt niin julmasti ahdistele häntä; hän ehkä saa hävetä meitä.»
»Minkätähden minä saisin hävetä tavatessani vanhat hyvät ystäväni?» sanoi Henrikki.—»Mutta kertokaa nyt minulle, mitä kotiin kuuluu ja mitä on tapahtunut siitä lähtien kun minä matkustin sieltä!»
»No, eihän sitä mitään erinomaista kuulu», sanoi Swart. »Ihmiset ja eläimet ovat terveinä. Herra pastori on terve ja rouva pastorska käy päivä päivältä tukevemmaksi ja teidän pieni Kalle-veljenne on reipas poika. Tässä eräänä päivänä hän painiskeli pitäjänvoudin Fritsin kanssa ja sai hänet alleen. Ja Lovisa, teidän sisarenne on oikein erinomainen tyttö. Kun minä joku päivä sitte olin lukkarilla, istui hän siellä potfianoa soittaen—lukkarilla on näet sellainen potfiano—ja kunpa te olisitte kuullut, kuinka hän osaa soittaa, ja kuinka hän taitaa sormiaan käyttää! Se oli aivan ihmeellistä!»
»Kuinka lukkari ja hänen tyttärensä voivat?» kysyi Henrikki.
»Lukkari», sanoi Swart,»hän on aivan entisellään; koulussa hän istuu ja lukee lasten kanssa ja antaa niille selkään sitä mukaa kuin on tarpeellista.»
»Entä Dorotea?»
»Hän voi hyvin», puuttui Frits äkkiä puheeseen, »hän on tullut isoksi ja kauniiksi.»
Ja Frits tuli punaiseksi kuin kukko.
»Poika», sanoi isä, »mitä sinä puhut tytöstä? Luuletko sinä että herra Henrikki hänestä välittää? Kyllä hänellä on muuta ajateltavana! Sinä et todella häpeä laisinkaan! Etkä sinä muuta ajattele kuin aina vain lukkarin Doroteaa. Jos äitisi sen tietäisi, niin saisitpa kokea….»
»No eikö mitään ikävää ole kotona tapahtunut?» keskeytti ylioppilas.
»Ei», vastasi Witt. »Mutta ukko Raabe on kuollut; hän tuli sairaaksi heti pääsiäisen jälkeen ja haudattiin neljä viikkoa takaperin. Ja Voss ajoi poikansa ylitse lantarattailla, mutta sitä hän ei voinut välttää, ja Hannu Schmidt seisoi ylhäällä vanhoilla tikapuilla, jotka menivät rikki, niin että hän putosi maahan, mutta hän pääsi asiasta helpolla. Ja sitten on kuusi talonpoikaa mennyt Ameriikkaan vaimoineen ja lapsineen ja Mikko Frank ja Hannu Wunderlich ovat vankeudessa lampaanvarkaudesta.»
»He varastivat kaksi lammasta ja kuusi karitsaa, ja senvuoksi heidät pantiin kiinni», sanoi Swart. »Ja sitten se tapaus ukko Boltin ja lääninoikeuden välillä.»
»Mitäs sinä puhut?» sanoi Witt takkiaan pidellen. »Eihän se ollut lääninoikeus, vaan metsäoikeus. Hän on itse kertonut minulle sen, ja senvuoksi luulisin tuntevani sen asian.»
»Niin, sepä on kaunis juttu, se», sanoi Swart. »Näettekös, muutamat meidän kylän miehet tulivat haastetuiksi oikeuteen senvuoksi, että olivat olleet luvatta metsässä—ja siinä he olivatkin tehneet väärin, tietysti—ja kun nyt tuomari kuulustelee heitä, niin astuu ukko Bolt sisään maksaakseen vähän rahoja; tämä tapahtui nimittäin juuri veronmaksun aikoina. No, tuomari kiroili ja ärjyi tahtoessaan saada miehet tunnustamaan, ja kun he olivat tunnustaneet, kutsui hän vanginvartijan ja käski tämän antaa heille viisikolmatta lyöntiä selkänahalle.
Kun vanginvartija oli käskyä toimeenpanemassa, arveli ukko Bolt voivansa mennä tuomarin eteen asiaansa toimittamaan, ja hän meni ja sanoi:
»Minulla olisi tässä…
»Jaha, niin vainkin, keskeytti tuomari. Tämän tässä minä olin kokonaan unohtaa; saakoon hänkin rangaistuksensa.
Mutta siihen ei Bolt tietysti halunnut suostua.
»Herra tuomari, sanoi hän minä olen tässä…
»Vai uskallat sinä mukista vastaan? sanoi tuomari—luulenpa että tahdot niskotella esivaltaa vastaan. Anna hänelle viisikolmatta!
»Mutta Herra Jumala, väitti Bolt, olenhan minä tullut tänne….
»Suu kiinni!
Ja litsis-latsis—hänkin sai viisikolmatta lyöntiä.
»Minä olen tullut tänne holhooja-asioissa, rahoja maksamaan, sanoi Bolt saatuaan selkäänsä.
»No, miksi et sitä heti sanonut? kysyi tuomari.
»Ettehän te tahtonut minua kuulla, kun minä aloin puhua.
»Toisen kerran puhut ajoissa, sanoi tuomari. Nyt olet saanut lyöntisi ja
Lybekin lain mukaan saat ne pitää hyvänäsi.
Mutta sitten tuomari pyysi häneltä anteeksi ja pyysi ettei Bolt panisi tätä erehdystä pahakseen, eikä Bolt pannutkaan. Mutta selkäänsä hän oli saanut.»
»Niin», sanoi Witt, »minä olen aina sanonut hänelle, että hänen pitäisi puhua ajoissa. Ja jos hän nyt olisi niin tehnyt, ei hän olisi saanut raippoja, mutta nyt hän sai ne, ja sai ne Lyybekin lain mukaan pitää hyvänään.»
XVI.
Henrikki pyysi heitä luoksensa.
Kun he astuivat Burg-katua, seisoi Portugalin kuningas vielä ovellaan, katsellen kadulle.
»Ei, herra Henrikki», sanoivat Swart ja Witt. »Tätä tietä älkäämme menkö. Me olemme jo kerran olleet tuossa eikä mielemme tee mennä sinne enää toistamiseen. Menkäämme toista tietä, sillä hänen kanssaan ei ole leikkimistä. Kuningas tahtoi lyödä meitä, ja meille voisi helposti käydä kuin naapuri Boltille.»
»Kuningas?» kysyi Henrikki. »Mikä kuningas?—Tuo, joka seisoo tuolla ovella on vain portieri.»
»Mikä mies se semmoinen on?» kysyi Witt.
»Portieri.»
»Minkätähden se seisoo ovella ja antaa selkään ihmisille, jotka kulkevat ohi? Eikö hän voi mennä työhönsä?»
»Hänen työnään on seista ovella», sanoi Henrikki. »Hän seisoo siinä kaiken päivää nähdäkseen kuka menee ulos ja kuka sisälle hotelliin, ja kun joku vieras tulee, ilmoittaa hän siitä hotellin isännälle.»
»Hitto ymmärtäköön kaiken mitä berliniläisten päähän voi lentää!» sanoi Swart. »Onko tuokin ihmisen työtä? Kahlekoiraa me siihen toimeen käytämme.»
He söivät päivällistä Henrikin luona, ja kun he olivat syöneet, istahtivat Swart ja Witt sohvaan polttelemaan piippua ruuan päälle ja kertoivat Henrikille, minkävuoksi he nyt oikeastaan olivat liikkeellä, selittäen juurtajaksain tuumansa.
»Niin», sanoi Swart, »tämän päivän me viivymme täällä, mutta huomenna me matkustamme eteenpäin rautateitse. Illalla me menemme teaatteriin; vahinko vain, ettei naapuri Witt voi tulla sinne kanssamme.—Niin, naura sinä——sinun pitäisi hävetä! Me kyllä varomme ottamasta sinua mukaamme; muuten siitä taas syntyisi kaunis juttu.
»Te tarkoitatte housuja», sanoi Henrikki. »Sen asian minä kyllä järjestän kuntoon. Witt on muuttuva niin hienoksi kuin juuri munasta kömpinyt kananpoika.»
Hän otti vaatekaapistaan housut.
»Jos nämä teitä miellyttävät, Witt», sanoi hän, »niin vetäkää ne jalkaanne!»
No, Witt veti housut jalkaansa ja seisoi pian seurueen edessä valkoisissa englantilaisissa housuissa ja näytti niin hienolta kuin jos hän olisi ollut menossa hovitanssiaisiin.
»Hei, Witt!» sanoi Swart. »Sinäpä vasta olet herra! Niin, kyllä se on totta, että vaatteet tekevät ihmisen. Sinuahan voisi luulla prinssiksi!»
Kello oli nyt niin paljon, että oli aika lähteä teaatteriin.
Herra Henrikki saattoi heitä teaatteritalolle, antoi heille muutamia hyödyllisiä ohjeita, ja kun he olivat saaneet pääsyliput, jätti hän heille hyvästit.
»Nyt täytyy minun sanoa hyvästi», sanoi hän. »Minä en, ikävä kyllä, voi tulla mukaanne teaatteriin, sillä minun täytyy mennä vieraisiin tänä iltana. Sanokaa paljon terveisiä isälleni, ja sanokaa hänelle, että— että minä harjoitan opintoja kaikin voimin ja että minä jo olen puolihullu pelkästä viisaudesta. Sanokaa myös terveisiä lukkarille ja hänen tyttärellensä, ja sanokaa, että kun tulen kotiin syksyllä, toivon saavani tanssia Dorotean häissä!»
Ja samalla hän tuuppasi Fritsiä kylkeen ja veti hänet vähän syrjään.
»Älä huoli olla alakuloinen, Frits! Se asia kyllä selviää. Usko minua, te ette tule Belgiaan, ja jos sinä ja Dorotea rakastatte toisianne, niin saatte nähdä, että te myös saitte toisenne. Belgiaan on pitkä matka, ja te ette pääse pitkälle, ennenkuin teidän täytyy kääntyä takaisin. Rautatie ei ole mikään Kalle Vepupp, ja te joudutte pian niin moneen pälkääseen, että ukot kyllästyvät koko matkaan ja palaavat takaisin Berliniin. Ettehän te edes osaa yläsaksaa.—Kun te sitten tulette takaisin tänne, niin tule minun puheilleni; minä ehkä voin olla teille avuksi. Hyvästi nyt, Frits!»
Hän puristi leikkitoverinsa kättä niin ystävällisesti, että Fritsille kihosi kyyneleet silmiin ilosta, että vanha ystävä ei ollut häntä unohtanut, vaan vielä lisäksi antoi hänelle hyviä neuvoja.
Sanottuaan ukoille jäähyväiset meni Henrikki tiehensä.
XVII.
Meidän matkaseurueemme meni nyt teaatteriin.
Kun he olivat tulleet ovesta sisälle, hiipi Swart hiljaa varpaisillaan eteenpäin, mutta Witt jäi ovelle tuijottamaan isoon katossa riippuvaan kynttiläkruunuun siksi kunnes hänen päätänsä rupesi huimaamaan.
»Mennään pois!» sanoi hän.
»Mutta miksikä menisimme pois?» sanoi Swart. »Olemmehan me maksaneet päästäksemme tänne eikä meille kukaan pahaa tee. Tule vain tänne katsomaan!»
Witt hiipi Swartin jälestä ja nojausi sitten yli rintavastimen ja katseli alas.
Kun hän nyt näki kuinka ihmisjoukko aaltoili siellä alhaalla, kuuli sieltä kaukaisen ukkosen tapaisen äänten kohinan ja näki kynttiläin kimaltelevan päänsä päällä ja allansa, rupesi hänen päätänsä huimaamaan, ja jollei Frits olisi pidellyt häntä, olisi hän varmaan pudonnut.
»Sinua vaivaa pyörrytys», sanoi Swart. »Niin, olemmehan me jotenkin korkealla, mutta vähät siitä!—Ensimäinen kerta aina pahin.»
Ukko Wittin nojautuessa Swartin käsivarteen alkoi musiikki äkkiä soida.
Oli ikäänkuin maa olisi halennut ja taivas vavissut, ikäänkuin ukkonen olisi jylissyt ja salamat sähisseet; oli kohinaa ja vinguntaa, rummutusta ja hullutusta, ikäänkuin viimeinen päivä olisi ollut tulossa ja maailmannäytelmän viimeistä näytäntöä olisi alettu.
Äkkiä lensi esirippu ylös.
Lavalla oli komeat tanssiaiset, siinä tanssi useita pareja, ja kaikki huusivat: »Victoria!»
»Kuules Frits!» sanoi Kalle, »tämä on sama kappale, minkä me
Alt-Strelitsissä silloin kun meidän täytyi hypätä!»
»Hahahahahaa», nauroi ukko Swart. »Katsos, naapuri, miten he konstailevat! Tässähän saattaa nauraa itsensä vääräksi.»
»Tämä kaikki tapahtuu varmaankin tuon metsästäjän vuoksi tuolla syrjässä», arveli Witt.
»Katsos vaan sitä miestä, kuinka turkasesti hän on koristeltu!» sanoi Swart. »Katsos, katsos, kuinka hän pöyhistelee itseään ja panee kätensä kupeilleen!—Ja katsos tuota toista sitten! Nyt hän suuttuu, nyt hän nousee seisaalleen; saas nähdä, eikö tässä nouse aika meteli. Kuules kuinka hän elämöi!»
»Mitä?» sanoi Witt. Ei suinkaan hän tahdo lyödä toista kuoliaaksi!»
»Äh, naapuri Witt, kuinka sinä voit olla niin tyhmä!» sanoi Swart. »Hehän vain ovat olevinaan, he tahtovat vain kääntää ihmisten silmät! Ei mutta katsos, naapuri—tuossa ne tulevat! Ne ovat metsästäjiä. Katsos tuota vanhaa ukkoa, hän on aivan meidän metsänvartijamme näköinen! Kuules, kuinka hän laulaa aivan kuin lukkari!»
»No eipä juuri kannata kehua. Mutta katsos tuota toista nenineen ja mustine partoineen», sanoi Witt. »Ja hattu ihan kuin ratti! Kas hänpä vasta osaa töllistellä. Kun semmoinen mies kiljuu oikein täyttä kurkkua, niin se suorastaan tekee pahaa; oikein kylmältä karsii selkäpiissäni.»
»Minä säälin häntä», sanoi Swart, »Jumala ties saako hän naisen jota hän huutaa niin hirmuisesti! Katsos, katsos! Näetkös tuota tuolla? Se on itse paholainen!»
»Herra jesta, kuinka minä pelkään!» sanoi Witt.—»No, tämä kometia on tosiaankin rahan arvoinen.—Niin, naapuri, kyllä se on piru itse.»
»Minä en ymmärrä, minkätähden sinä aina pelkäät», kummasteli Swart. »Nyt tulee se toinen, se nenäkäs…»
Korttipelin hauskuuden hyväilyihin neitojen tahdon yhdistää!…
»niin, niin kyllä sinussa on miestä mihin hyvänsä!—Kas, kas, sitä koiraa, miten hän hosuu ympärilleen! Nyt on toisen loppu käsissä. Tuhma piru, miksi annoitkaan ottaa itsesi kiinni! Ja kaikki vaiva mokoman tytön takia…»
Luulitkos saavas kotkan ilmaiseksi?
»… nyt minä tiedän mihin se heittiö tähtää. Nyt on Maks kiinni.»
Esirippu laskeutui ja Frits hengitti jälleen.
Hän ei koskaan ollut voinut uneksiakaan, että tavalliset ihmiset voivat matkaansaattaa mitään noin kaunista ja ihanaa. Tämä ei voinut olla todellisuutta, sen hän ymmärsi; ei tässä maailmassa voinut noin käydä, mutta kun hän nyt katseli sinne, tuntui se, minkä hän näki, todellisuudelta, kaikki oli hänen silmäinsä edessä selvänä ja kirkkaana kuin aurinko sydänpäivällä. Tämä oli kuin ihana unelma, oli kuin olisi hän vaeltanut vieraassa maassa, missä kaikki oli auringonpaistetta, iloa ja laulua.
Esirippu nousi jälleen.
»Kuules, Frits», sanoi Kalle, »tämä on sama kappale kuin se, minkä me näimme Strelitzissä silloin, kun olimme vähällä taittaa niskamme. Tuo pitkähameinen tuolla on sama kuin siellä, ja tuo pienempi, joka on niin lystikkään näköinen, on myös sama.—No, ei nyt hullumpaa!»
Frits oli kuullut vain puolella korvalla, mitä Kalle sanoi. Hänestä tuntui kuin olisi Dorotea seisonut hänen edessään, suruaan valittaen. Se valitus kuului niin surulliselta, mutta samalla niin kauniilta, että hän sai kyyneleet silmiinsä, vaikka hänen sydämensä sykki kuitenkin niin autuaallisesti. Se ei ollut Dorotea, ja kuitenkin se oli hän. Hän olisi ollut halukas uhraamaan sydämensä viimeisen veripisaran tuon vieraan tytön puolesta.
»Katsos vaan häntä!» sanoi Swart. »Minä tarkoitan sitä pientä, en tuota pitkää—kuinka turkasen viehättävältä hän näyttää!—Peijakas, kuinka iloinen ja viehättävä hän on. Minunkin, vanhan miehen sydän oikein lämpenee häntä katsellessa.—Tämä kappale on kyllä hintansa ansainnut.»
»On», sanoi Witt, »tämä kappale on hyvä. Soisin että hän saisi armaansa.»
»Äh, naapuri», sanoi Swart, »nehän vain kääntävät ihmisten silmät, nehän
teeskentelevät koko ajan! Entäs kaikki tämä laulaminen ja hoilaaminen?
Menettelevätkö esimerkiksi meidän puolen pojat ja tytöt sillä tavoin?
Kas, kun et sinä voi ymmärtää sitä!»
»Nyt tulee se toinen!—Katsos, katsos!» sanoi Witt.
»Hän on liian ylhäinen, naapuri! Liian hieno! On mahdollista, että hän on hyvä tyttö, mutta minusta hän on liian ylhäinen. Muuten voin sinulle sanoa, että minä säälin häntä. Katsos vain, kuinka hän pyytää miestä olemaan menemättä rotkoon! Ne pyytävät sitä molemmat, mutta hän ei näy voivan olla menemättä? Ei, se tyhmä aasi menee rotkoon!»
»No, nyt alkaa noituminen», sanoi Witt. »Minä soisin, että olisimme kaukana täältä; täällä rupeaa oikein pelottamaan, kun katselee noita monia pääkalloja ja kaikkia muita pirun juonia—katsos tuotakin nenäihmistä! Kuule, miten hän huutaa!—Se on paholainen!—Nyt ovat yhtyneet ne molemmat, joiden piti tulla yhteen!—tämä on kauheata ajatella!»
»Hyi!» sanoi Swart. »Se heittiö pitäisi hirttää lähimpään puuhun. Onhan se oikea roisto. Se tahtoo myydä itsensä paholaiselle saadakseen tyttöparan vietellyksi pauloihinsa.»
»Frits», sanoi Kalle, »tämä on sama kappale kuin se, minkä me näimme Strelitzissä silloin kun meidän täytyi lähteä käpälämäkeen.—Olkaa nyt varoillanne, sillä muutaman silmänräpäyksen kuluttua meidän täytyy lähteä pois!»
»Kas niin», sanoi Swart, »nyt se on tehty: Tuolla menee Maks vuoreen paholaisen kanssa; nyt alkaa luotien valaminen.»
»Ei, naapuri», sanoi Witt, »minä en enää kauempaa tahdo olla täällä, minä pelkään. Kuules, kuinka maa järisee! Katsos, kuinka tarhapöllö räpistelee siipiään! Kuule, kuinka salamat sähisevät,—ja nyt! Nyt on taasen pimeä yö! Kuuletko, kuinka kaikki hornanhenget nauravat ja kirkuvat! Oikein jyminä käy. Ja katsos, nyt alkaa se hurja metsästys! Ei naapuri—tule! Lempo täällä viipyköön! Kuules, nyt huutaa hän *seitsemän*.»
»Pitäkää kiinni, nyt saamme hypätä!» huusi Kalle samassa.
Tuskin oli hän saanut nämä sanat suustaan, kun vahtimestari tuli hänen luokseen, tarttui kohteliaasti hänen käsivarteensa ja talutti hänet ulos.
»Kas tämäpä on kaunista», sanoi Swart. »Sinun tyhmä poikasi rupee kiljumaan ja sinä itse menet tainnoksiin.—Tyynnyhän nyt toki, naapuri!»
Esirippu laskeutui taas.
* * * * *
Swart lohdutteli Wittiä.
»Älähän nyt toki, naapuri, sanon!—luulenpa melkein, että sinä itket!»
»En», sanoi Witt, »en minä itke! Minä olen palvellut herttuaani ja ollut liikkeellä niin öisin kuin päivisin, mutta paholaisen ja villin metsästyksen kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä. Peikkoja minä aina olen pelännyt.»
Vihdoin hän tuli järkiinsä ja toipui hieman.
Esirippu nousi jälleen, ja Frits kuuli Dorotean rukoilevan hänen ja hänen sielunsa iankaikkisen autuuden puolesta.
Sanomattoman ihanaa on, kun ihminen, joka rakastaa meitä enemmän kuin mitään muuta maan päällä, kohottaa kätensä taivasta kohti ja rukoilee meidän puolestamme, kun olemme joutuneet väärälle tielle.
»Katsos», sanoi Swart, »tuossa se pieni tyttö taas on, ja miten kiire hänellä on! kuinka hän juoksee edestakaisin kuin rotta ristiäisissä. No, tämäpä vasta on hauskaa nähdä. Mutta kuulehan kummia! Nyt ne laulavat meidän puolen laulua hääseppeleestä:
Hääseppeleen me kiedomme silkillä sinisellä!
Kuinkahan ihmeellä se laulu on tullut tänne Berliniin?»
»No, naapuri», sanoi Witt, »onhan joku saattanut kuulla sitä laulua meillä laulettavan ja mielistyä siihen niin, että on opetellut sen ulkoa. Mutta eivätpä ne täällä kuitenkaan osaa sitä oikein laulaa; Fiia Schult laulaa sen paljoa paremmin. Hän rallattelikin sitä lakkaamatta, kunnes suutuin ja ajoin hänet tiehensä talostani.»
»Kas, kas nyt!» sanoi Swart. »Nyt siitä joku tulee, sanoi Bolsenthal tullessaan tupaan. Siinä on kuningas koko seurueensa kanssa; vanha metsänvartijakin on mukana.—Se on sentään kaunis laulu, ja kuules, kuinka he osaavat soittaa torvea, aivan kuuluu kuin olisi Ivenackin kreivi metsästämässä. Niin, naapuri, kyllä täytyy tunnustaa, että he osaavat käyttää suutaan ja laulaa niin että kuuluu!»
»Katsos vanhaa metsänvartijaa!» sanoi Witt, »nyt panee hän torven huulilleen, nyt puhaltaa hän,—katsos, kuinka kaikki kerääntyvät koolle—ja Maks seisoo tuossa kuin härkä. Maltas, nyt ampuu hän koelaukauksen!»
»Eihän hän vaan mahtane olla niin hullu, että ampuu», sanoi Swart, »hänellähän on paholaisen luodit pyssyssään.—Ei voi koskaan tietää, minne semmoiset lentävät.»
Maks tähtäsi.
Koko katsomossa vallitsi niin täydellinen hiljaisuus, että olisi saattanut kuulla rotan juoksevan yli permannon.
Silloin Swart huusi ylhäältä parvelta:
»Hän ampuu! Hän ampuu! Älä ammu, älä ammu, senkin tyhmä piru!»
Vahtimestari talutti hänet oitis ulos.
Witt hiipi perästä.
»Herra», sanoi Swart, »ajetaanko minut pois senvuoksi, että tahdon pelastaa onnettoman ihmisen? Kyllä tämä menee jo todellakin liian pitkälle!»
Frits oli nyt yksinään jälellä.
Hän oli unohtanut koko ympäristönsä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän tunsi elävänsä täydelleen mukana, ja hän oli melkein varma, että tämä kaikki oli tapahtunut hänelle ja Dorotealle. Ja kun esirippu laskeusi, tuntui hänestä, että koko maailma oli hänet hyljännyt, että taivas oli häneltä sulkeutunut ja kaikki ollut mennyttä. Vain viimeisen laulun sävel soi vielä hänen sielussaan yhtä surullisena ja suloisena kuin Dorotean viimeinen sana:
»Hyvästi!»