XVIII.
Varhain seuraavana aamuna läksivät matkamiehemme rautatienasemalle.
Kalle ja Frits kantoivat arkkua ja ukot eväitä.
Nyt oli vain kysymys, mitä rataa heidän piti matkustaa.
»Kas tässä asuu leipuri», sanoi Swart, »ne ihmiset nousevat tavallisesti aikaisin. Minäpäs menen sieltä kysymään.»
Swart meni myymälään ja kysyi, tahtoisiko leipuri hyväntahtoisesti sanoa, mikä rautatie vei Belgiaan.
»Belgiaan? Belgiaan? Te kai tarkoitatte Schlesiaa?»
»On mahdollista, että sitä sanotaan sillä nimellä Berlinin kielellä», sanoi Swart.
Leipuri antoi tarvittavat tiedot, ja ystävämme menivät nyt sille asemalle, jolta juna läksi Schlesiaan.
Monien mutkien ja reistailujen jälkeen he osuivat pilettiluukulle, jossa eräs hyvin kohtelias herra pisti heidän käteensä paperilapun.
»Kas niin», sanoi Swart, »tällä passilla me voimme matkustaa vaikka halki koko maan, ja sittenhän on kaikki hyvin, jos on totta, mitä isäntämme eilen sanoi, että nimittäin olemme perillä jo ylihuomenna.»
»Se olisi suotavaa», sanoi Witt. »Mutta katsohan, kaikki vaunut ovat peräkkäin kuin hanhet ja kaikki ne kulkevat rautajäljissä. Katsos tuota suurta arkkua, joka kulkee tuossa edes ja takaisin.—No mutta— sillähän on savupiippukin. Kas, kas, nyt on varmaan paha merrassa. Se savuaa ja ähkii ja potkii ja mylvii,—ja näes, kuinka höyry tupruaa sen sieraimista, kun se kulkee ohitsemme. Ja mikä meno ja ähellys! Sehän on ihka elävä peto! Kaikkea sitä pitää nähdä ennenkuin kuolee!
»Niin, naapuri», sanoi Swart, »eilen teaatterissa en minä ensinkään
pelännyt, sillä minä tiesin, että ne vain käänsivät meidän silmämme.
Mutta tuommoiset ajopelit ilman hevosia, ne alkavat minua peloittaa.
Onhan tässä samanlainen meteli kuin noita-akkain ratsastaessa
Blocksbergiin. Kuule, kuinka se paholainen viheltää!»
»Ei, se on mies, joka viheltää», sanoi Kalle, »tuo musta joka istuu arkun peräpuolella. Ja lyönpä vaikka vetoa, että arkussa on hevonen.»
»Niin, poikani», sanoi ukko Witt, »se on kyllä luultavaa. Eihän tässä tiedä mitä oikeastaan ajattelisi. Kuinkas sanoikaan Hanna Schult: 'Olkoonpa se kummitus tai meidän Juhani, niin on sillä kumminkin paholainen, sisässään.'»
Nyt he astuivat vaunuun, ja ukko Witt rupesi jälleen pelkäämään.
Swartilla oli täysi työ koettaessaan rauhoittaa häntä.
»Naapuri», sanoi hän, »katsohan noita muita ihmisiä täällä vaunussa! Nehän istuvat aivan rauhallisina, ja luuletkos, että ne olisivat niin rauhallisia, jos paholainen olisi heitä viemässä? Ja jos sinä nyt niin kauheasti pelkäät, niin istu lähemmäksi minua! Mehän istumme tässä niin mukavasti kuin omissa tuvissamme, ja olemmehan me ainakin kuivalla maalla.—Ja te, pojat, pidelkää lujasti penkistä kiinni älkääkä töllöttäkö siinä suut auki niinkuin odottaisitte paistettujen kyyhkysten lentävän suihinne! Painakaa hatut lujasti päähän!»
Hän tuuppasi poikaansa kylkeen.
»Muuttaudu tänne lähemmäksi, ja pure hampaasi lujasti yhteen, jottei kielesi jää niiden väliin, kun tästä nyt lähdetään.—Kas niin, nyt se lähti!»
»Kas, kuinka hitaasti se menee», huudahti Witt, »enpä olisi tätä koskaan uskonut.»
»Niin, se menee nyt vain käymäjalkaa», selitti Kalle.
»Nyt se juoksee tasaista hölkkää», sanoi Witt.
»Nyt se juoksee hyvää ravia», sanoi Swart. Ja pistäen päänsä ulos akkunasta: »Nyt hurjimus laukkaa täyttä karkua! Pidelkää kiinni nyt!— nyt mennään hirvittävää vauhtia! Katsokaa, katsokaa, kuinka se sähisee ja räiskyy ja kiitää kuin vimmattu! Koko maailma lentää taaksepäin!»
Ukko Witt istui onnettomana odotellen viimeistä hetkeänsä. Hän risti kätensä ja sanoi Swartille:
»Herra Jumala, naapuri Swart! Kunhan se peto vain ei pillastuisi!»
»Pure sinä hampaasi yhteen, naapuri!» sanoi Swart. »Mikäs auttaisi, jos pillastuisikin? Kuoltava meidän kerran kuitenkin on, samantekevä siis, tapahtuuko se tällä tai jollain muulla tavalla. Nyt ei auta mikään; me olemme täällä ja saamme pitää hyvänämme mitä tapahtuneekin.»
* * * * *
He saapuivat ensimäiselle asemalle.
Vaunut hiljensivät vauhtia ja ukko Swart sanoi:
»Ptruu, kas niin, kas niin, ptruu!» aivan kuin olisi hänellä ollut ohjakset käsissään.
Vaununovi avattiin.
»Minäpä tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka näitten ajopelien laita oikeastaan on», sanoi Kalle lähtien vaunusta. »Saas nähdä, taluttavatko ne uusia hevosia arkkuun», sanoi hän mennessään.
Hän asteli nyt edestakaisin asemasillalla tarkastellen kaikkea, ja hänen juuri miettiessään junan salaisuutta veturi vihelsi ja juna lähti liikkeelle.
Kalle ei siitä hämmästynyt. Hän vain seisoi ja töllisteli suu auki. Hän kuuli Swartin sanovan:
»Heittäydy perään riippumaan!»
Kalle päätti seurata neuvoa. Hän odotti viimeistä vaunua. Ja kun tämä juhlallisesti oli vierinyt ohi, kokosi hän takkinsa liepeet ja läksi juoksemaan junan jälkeen. Mutta se kiiti pois avaraan maailmaan, ja Kalle jäi hengästyneenä katsomaan sen menoa, kunnes se kokonaan katosi näkyvistä.
No, Kalle poikaseni, mitäs nyt aiot tehdä? Siinä sinä nyt seisot kuin härkä vuorella, kynsit korvasi taustaa ja kuultelet mesiäisiä. Sinähän muuten kuulut viisaitten joukkoon. Missä on nyt viisautesi?
Entä Witt ja Swart? He kulkevat huimaa vauhtia ulos avaraan maailmaan.
Swart lohduttelee Wittiä, jonka mieli on taas käynyt murheelliseksi:
»Rauhoitu toki, naapuri! Kyllä Kalle sinut vielä löytää! Ei kestä kauaa ennenkuin hän on matkalla Belgiaan. Hän on pian täällä meidän luonamme. Toinen olisi ollut asia, jos minun tyhmä poikani olisi unohtanut itsensä jälkeen.—Nyt sinä, Frits, istut alallasi, liikahtamattakaan, jotta voin löytää sinut! Vaunut näkyvät pysähtyvän tähän, ja minä menen nyt ulos katsomaan, olisiko Kalle heittäytynyt perään riippumaan, ja samalla saamaan jotain juodakseni.»
Sanottu ja tehty. Swart meni hakemaan Kalle Wittiä, mutta missään ei Kallea näkynyt, ja kun ukko oli saanut tämän asian selväksi, meni hän sammuttamaan janoaan.
Hän näki erään viinurin hääräilevän tarjoilupöydän ääressä.
»Kuulehan, poikaseni», sanoi hän, »annas minulle oikein hyvä likööri!»
»Heti, herra»,—ja viinuri juoksi tilattua tavaraa noutamaan, sillaikaa kun Swart kaiveli taskujaan maksaakseen—mutta hiivatti soikoon!—hän ei löytänyt sopivia pieniä rahoja. Vihdoin sai hän maksetuksi ja aikoi juuri siemaista liköörinsä, kun juna vihelsi.
»Mitä lempoja», huusi hän, »odota nyt silmänräpäys, minä tulen heti!»
Mutta juna ei välittänyt huudosta, vaan kiisi menojaan.
»Tämäpä vasta kaunis juttu», sanoi Swart raapien korvallistaan.
Frits ja Witt matkustivat nyt kahden ulos avaraan maailmaan, kunnes juna taas pysähtyi.
»Nyt en minä enää rupea tässä istumaan», sanoi Frits ukolle. »Matkustakaa te yksinänne Belgiaan, mutta minä nousen tässä pois ja menen etsimään isääni.»
»Frits», sanoi Witt, »ethän toki tahdo jättää minua yksinäni onnettomuuteen?»
Ja hän rukoili Fritsiä jäämään.
Mutta Frits astui ulos ja ovi suljettiin.
Juna vihelsi.
Ukko Witt pisti päänsä ulos akkunasta ja heilutti hattuaan.
»Frits Swart», huusi hän, »Frits, kuule … sana vain! Sano toki isällesi että hänen täyt….»
Juna kiisi eteenpäin ja Witt oli nyt matkalla Belgiaan.
Frits ei kuullut, mitä ukko huusi; hän ajatteli vain pastorin Henrikin sanoja, että he kyllä tulisivat takaisin Berliniin joutumatta koskaan Belgiaan.
Ukko Witt istui vaunussa syvästi murheellisena.
»Lukkari sanoi, että hauskaa on sentään matkustella!» sanoi hän. »Soisinpa, että hän nyt olisi kynsissäni. Ja Swart, minun vanha naapurini, vakuutti minulle samaa, niin että minä vanha pöllö menin ansaan ja uskoin heidän sanansa tosiksi.—Tässä voi ihminen aivan menehtyä!»
Wittin pää painui alas rinnalle, ja hän muistutti nyt suuresti vanhaa, sateessa kastunutta kanaa.
»Hyvät ihmiset, mitä minun on tehtävä?»
Juna pysähtyi, Witt meni ulos ja meni erään kirjavakauluksisen miehen luo, joka seisoi lähellä.
»Hyvä herra», sanoi hän, »nyt en minä enää tahdo matkustaa pitemmälle!»
»Ei ole tarpeenkaan, hyvä mies», vastasi puhuteltu.
»Kunpa olisin pastorin Henrikin luona Berlinissä! Milloin voin päästä sinne?»
»Iltapäivällä kello neljä lähtee juna sinne, joten pääsette perille hyvissä ajoin.»
»Parhaat kiitokset siitä tiedosta!» sanoi Witt hattuaan nostaen.
Hän istuutui penkille.
»Mitenkähän minun lopulta käyneekään», huokasi hän. »Lukkari ja Swart puhuivat matkustamisen hauskuudesta. Nyt istuu lukkari kotonaan tuvassa ja naapuri Swart juo likööriä, mutta kukaan kristitty ihminen ei välitä siitä, miten minulle käy! Ja missä minä oikeastaan olen? Olenko minä Belgiassa vai en? Voi, kunpa olisin kotona eukkoni luona ja kunpa naapuri Swart istuisi tässä minun sijassani.»
XIX.
Nyt he olivat eroitetut toisistaan.
Tässä istui Witt puhellen itsekseen, niinkuin jo olen kertonut.
Lähiasemalta juoksi Frits yli mäkien, kunnaitten, kenttien ja niittyjen hakien isäänsä, seuraavalla istui ukko Swart ryypiskellen likööriä ja haukkuen Wittiä, poikaansa, ja koko maailmaa, ja neljännellä asemalla istui Kalle Witt aitauksella heilutellen keltahousuisia koipiaan edestakaisin. Hänen ympärilleen oli kerääntynyt suuri väkijoukko, joka kummaili, kuinka erinomaisesti hän osasi heilutella sääriään.
»Hyvä isä», sanoi Witt, »kunpa nyt olisin kotona!»
Frits sanoi:
»Kunpa olisin kotona äidin luona!»
Ukko Swart sanoi:
»Tästä alkaa tulla kirotun kirjava juttu!»
Ja Kalle sanoi:
»Mitä hyötyä minulla on siitä, että istun tässä ja heiluttelen jalkojani.»
Mutta jokainen heistä sanoi:
»Voi, kun oltaisiin pastorin Henrikin luona!»
Ja he päättivät äkkiä kukin matkustaa takaisin Berliniin.
Niin he ajattelivat ja niin myös tapahtui kuin he olivat ajatelleet.
Samana iltana olivat he jälleen Berlinissä, ilman että kukaan heistä oli sattunut tapaamaan toista. Ainoastaan kun Frits astui ulos vaunusta, luuli hän näkevänsä jotain keltaista vilahtelevan edessään. Hän katsoi tarkemmin, ja mikä ilo! Sehän oli keltahousuinen Kalle!
»Kalle Witt, pysähdy!» huusi Frits. »Olipa erinomainen asia, että tapasin sinut.»
»No, älä ihmeessä, sinäkö se olet?» sanoi Kalle. »Minä luulin sinun olevan ukkojen kanssa matkalla Belgiaan.»
»En sinne päinkään, me olemme kaikki joutuneet eroon toisistamme.—
Etkö ole nähnyt minun isääni?»
»En.»
»Mutta kuinka minä sentään tulinkaan iloiseksi nähdessäni sinun sinisen takkisi ja keltaiset housusi!»
»Peijakas periköön ne molemmat, niin housut kuin takin», sanoi Kalle. »Siellä, mihin te jätitte minut, oli niin turkasen kaunis tyttö. Sen minä sanon sinulle, Frits, että hän oli kaunis kuin prinsessa. No, minä menen hänen luokseen ja sanon:
'Tahdotteko tehdä minulle sen kunnian, että annatte minulle pienen naukun?'
No, minä tyhjennän lasin, saan toisen sijaan, ja vieläpä kolmannenkin, ja silloin mieleni käy niin kummalliseksi. Minä menen tarjoilupöydän luokse ja suikkaan hänelle suuta,—kylläs tunnet Kalle Wittin!
'Herra', sanoi hän, 'hävetkää vähän!'
Eikä aikaakaan, niin sain korvapuustin, oikein maiskahtavan korvapuustin, ja samalla joku toinen löi hattuni myttyyn, niin että se painui korvieni yli.
'Mitä', sanoin minä, 'mitä tämä merkitsee?'
Mutta silloin joku kolmas antoi minulle aika kolauksen niskaani, ja sitten alkoivat kaikki huutaa:
'Ajakaa ulos se talonpojan-tolvana!'
Ja niin he heittivät minut suin päin ulos ovesta ja—katsohan vain— repivät toisen liepeen takistani! Se oli jo toinen tällä kirotulla matkalla!—Niin, siinä minä vaivainen nyt istuin. Isäni oli poissa, te olitte poissa ja minä kökötin siinä kuin sammakko liukkaalla jäällä.»
»No siitä älä nyt enää välitä, Kalle», sanoi Frits, »mutta nyt meidän täytyy saada selko Henrikistä, jotta saamme yösijan hänen luonaan.»
»Aivan niin, mutta poiketaanpas ensin tuonne sisälle. Siinä on kinkku ikkunassa ja sinne minä tahdon mennä, sillä olen nälissäni kuin susi; en ole syönyt mitään koko päivänä.»
He menivät sisälle, ja Kalle söi kuin hengen edestä, ja hyvä baijerilainen olut vain kartutti hänen ruokahaluansa. Frits söi myös halukkaasti, eikä aikaakaan, niin olivat he unohtaneet päivän vaivat ja vastukset.
»Mutta hyvänen aika», sanoi Frits viimein, »kello on jo puoli yksitoista! Tule, Kalle, meidän on mentävä, jos mieli päästä Henrikin luo.»
He menivät.
Mutta mitä nyt? He astuivat ja astuivat ja katselivat ympärilleen ja seisahtuivat löytämättä Henrikin asuntoa. He rupesivat viimein kyselemään.
»Hyvä herra, ettekö voi sanoa, missä pastorin Henrikki asuu?»
Kukaan ei tietänyt. Kaikki, joilta he tätä kysyivät, tuijottivat heihin päätä pudistellen, luullen kai heitä mielipuoliksi.
Vihdoin tulivat he Vaaliruhtinaan sillalle.
»Kas niin», sanoi Kalle, »nyt minä osaan. Me menemme vain ensin vasemmalle, sitten yli sillan, sitten kappaleen matkaa takaisinpäin, sitten vasemmalle, sitten poikkeamme oikealle ja menemme katua alas.— Ja olisipa ihme, ellemme löytäisi sitä taloa!»
XX.
He astuivat katua ylös ja toista alas ja Kalle ohjasi. Vihdoin he pysähtyivät.
»Kuules, Frits, sikäli kuin voin muistaa, on se tämä viheriäinen talo.»
»Niin minäkin muistelen», sanoi Frits. »Mutta tämä ovihan on sininen ja hänen ovensa on vihreä.»
»Eikö sinulla ole silmiä päässäsi?» huudahti Kalle.
»Ovi on sininen», sanoi Frits.
»Ei, se on vihreä», sanoi Kalle.
»Se on sininen!» vakuutti Frits.
»Eipäs, kun vihreä!—Lempo sinut vieköön sinisine ovinesi!» ärjäsi
Kalle.
Nyt tuli palovartija paikalle.
»Mitäs meteliä täällä pidetään? Mitä tämä merkitsee?» sanoi hän.
»Herra», sanoi Frits, »tässä ei ole mitään pahoja tekeillä. Me tahtoisimme vain tietää, eikö tässä asu eräs ylioppilas, ja eikö se ole pastorin Henrikki?»
»Asuu kyllä. Häntä sanotaan yleisesti 'lempeäksi Henrikiksi'», sanoi vartija. »Minä päästin hänet äsken sisälle, ja hän sanoi, että hetkisen kuluttua tulisi pari hänen ystäväänsä ja toveriansa, joille minun myös on avattava ovi.»
Vartijan tätä sanoessa avattiin eräs akkuna ja joku huusi heille:
»Mikä on hätänä? No, joko te nyt viimeinkin tulette, senkin vanhat kameelit! Olut on erinomaista tänä iltana!»
»Hän odottaa meitä», sanoi Kalle Witt.
Vartija aukaisi oven.
»Tänä iltana teille mahtaa tulla hyvin hauskaa siellä ylhäällä. Mutta älkää nyt vain tulko liian iloisiksi, sen neuvon minä teille annan.»
Näillä Kallelle ja Fritsille käsittämättömillä sanoilla päästi yövartija ystävämme pimeään porraskäytävään ja väänsi oven lukkoon.
Kalle ja Frits kömpivät nyt portaita. Viimein he pysähtyivät erääseen käytävään.
»Henrikki», huusi Frits, »avaa toki ovi, jotta voimme nähdä, missä olemme!»
Ovi aukeni ja pitkä mies, kynttilä kädessään tuli esille.
Mutta mitä ihmeitä! Eihän se ollutkaan Henrikki! Iso punaviiksinen mies, jolla oli punainen yönuttu yllään, rillit punaisella, turpealla nenällään, pitkä piippu hampaissa ja pieni osakuntalakki päässä,— semmoinen oli olento, joka täytti koko ovenaukeaman.
Kovasti hämmästyivät sekä Kalle että Frits.
»No, jumalauta», sanoi olento mahtavalla bassoäänellä, »kauan te olettekin viipyneet. Te olette tietysti olleet ulkona haljuilemassa, vai onko mamseli taas vetänyt vanhaa Hukefritsiä nenästä?»
»Ei, herra», sanoi Kalle, »niin ei ole tapahtunut; me emme vain osanneet löytää tätä kirottua taloa.»
»No jo nyt on piru irti», ärjyi olento, »keitä te oikeastaan olette?»
»Me olemme Frits Swart ja Kalle Witt.»
»Kaksi tolvanaa, saakeli soikoon! Minä odotan Hukefritsiä ja Punasta ja silloin tulette te, pässinpäät! Mitä te täältä tahdotte?»
»Emme me mitään tahdo, herra! Me luulimme vain, että Henrikki olisi antanut meille yösijan ja vähän rahaa lainaksi.»
»Rahaa lainaksi? Tahdotteko te pilkata minua? Pois täältä!—Minä olen itse vipannut jo seitsemän lukukautta!»
Näin sanoen hän heitti heidät suinpäin alas portaita.
Nyt alkoi taistelu semmoinen kuin Leipzigin ja Waterloon luona.
»Ulos moukat!»
»Frits, auta minua!»
Ulkopuolella oli samaan aikaan aika meteli.
Oikea Hukefrits ja »Punanen» olivat saapuneet ja tahtoivat kaikin mokomin päästä sisälle.
Mutta vartija ei tahtonut päästää heitä.
»Teillä ei ole täällä mitään tekemistä», sanoi hän, »ne, jotka ovat siellä sisällä, ovat siellä, ja minä olen saanut käskyn avata vain kahdelle.»
»Me tahdomme ulos!» huusi Kalle sisäpuolelta.
»Me tahdomme sisään!» huusi »Punanen» ulkopuolelta. »Avaa heti, orja!»
Ja hän antoi vartijalle aika kolauksen.
Mitä piti vartija-paran tehdä?
Hän avasi.
Samassa kaksi olentoa syöksyi sisään ja kaksi ulos. Nyt tarttui vartija vihellyspilliinsä ja vihelsi viheltämistään, kimeästi ja vihlovasti, niin että se olisi voinut kiviäkin liikuttaa.
Kun meidän poikaparkamme rauhallisesti läksivät astumaan katua ylöspäin, tuli poliisi juosten.
»Mikä hätänä?»
»Tappelu huoneessa», vastasi vartija, »ehkä murtovarkaus.»
Samassa tarttui kaksi poliisia poikia niskasta ja talutti heidät putkaan, jossa heidät sijoitettiin koppiin n:o 1.
»Herrajesta, mehän olemme rehellisiä ihmisiä!»
»Hyvin mahdollista, mutta rauhoittukaa nyt huomiseksi», sanoi poliisikomisarius.
Siinä he nyt istuivat.
»Voi», sanoi Frits, »Jumala ties, missä isä nyt on! Ja mitä sanoisivat äiti ja Dorotea, jos he saisivat tietää, että me istumme putkassa?»
Ja kyyneleet juoksivat pitkin Fritsin poskia.
»Voi, Frits», sanoi Kalle ajatellen Wittin emäntää, »kunpa nyt olisin kotona äidin luona.» Ja Kalle heittäytyi sänkyyn, jossa rupesi potkimaan pelkästä mielihaikeudesta ja kodinkaipuusta.
Yhtäkkiä kuului liikettä ja joku sanoi:
»No, no, eukkoseni, älä nyt potki, vaan nuku rauhallisesti! Nyt sinä olet vetänyt peitteen pois päältäni!»
»Äh, naapuri», sanoi toinen, »älä nyt potki ja vääntelehdi tuolla tavoin, vaan makaa tyynesti selälläsi ja anna toisenkin vähän nukkua!»
»Jumalan kiitos», huudahti Frits.
»Siinä ovat ukot», huusi Kalle.
»Kas, pojathan siellä ovatkin», sanoi Swart, joka tällävälin oli täydelleen herännyt.—»Kuinka hiidessä te olette tänne joutuneet?»
»Ei se meidän syymme ollut», sanoi Frits.
»Poika», sanoi Swart, »kuinka voit sinä tehdä minulle semmoisen häpeän —ja vielä vieraassa maassa—että sinut on pantu putkaan?»
»No, isä, älkää nyt suotta suuttuko! Istuttehan te itsekin täällä, ja kuitenkin tahdotte torua meitä!»
»Kuules, Frits, minä sanon sinulle, minkävuoksi isäsi ja minä istumme näköjään putkassa», ehätti ukko Witt. »Näetkös, se oli…»
»No, se vielä puuttui», huusi Swart, tuupaten Wittiä kylkeen.—»Oletko sinä hullu?» kuiskasi hän, »sittenhän he eivät enää välittäisi meistä vähääkään. Ei heidän tarvitse sitä tietää. Se on meidän oma salaisuutemme.»
»Naapuri», kuiskasi Witt takaisin, »kuinka sinä voit luulla minua niin tyhmäksi? En minä meidän salaisuuttamme ilmaise!—No, pojat», sanoi hän, »mitenkä teidän päähänne voikaan pälkähtää, että me muka olisimme tapelleet ja siitä syystä istuisimme täällä? Ei, me istumme täällä hyveittemme vuoksi, ja kun meillä ei ollut kortteeria, niin me hankimme sen itsellemme.»
»No», sanoi Swart, »parasta kaikesta kuitenkin on, että olemme jälleen saaneet pojat käsiimme. Rupea sinä nyt vaan nukkumaan ja jätä hyveemme toistaiseksi rauhaan!»
XXI.
Seuraavana aamuna kello kahdeksan avattiin ovi ja meidän matkamiehemme vietiin muiden yövieraiden mukana kuulusteltaviksi. Kovin ukko Swart häpesi nähdessään missä hienossa seurassa hän oli ollut.
»Voi, naapuri», sanoi hän Wittille, »ajatteles, että saamme olla kaikkien noiden roikaleiden parissa! Vähät siitä muuten, mutta kun pojat ovat mukanamme ja nyt saavat nähdä vanhempiensa häpeän.»
Mutta tässä ei auttanut mikään, heidän täytyi astua sisälle, ja heidän sisään tullessaan istui kuulusteluhuoneessa eräs mies, jota sanottiin reistraattoriksi.—Ukko Swart piti häntä jonkinlaisena sotatuomarina. Hänen vierellään seisoi poliisi.
He astuivat kuulustelijain luo, ja nyt alkoi sadella kysymyksiä.
Mistä kotoisin? Mihin matka? Minkätähden? Millä tavoin? Missä poliisi oli ottanut heidät kiinni? Minkätähden heidät oli otettu kiinni, ja missä heidän passinsa olivat?
Ukko Swart oli nyt täydellisesti tointunut tajuihinsa ja kyllä hän osasi vastata näihin kysymyksiin, mutta kun hänen piti kertoa, kuinka he olivat joutuneet putkaan, sanoi hän:
»Herra sotatuomari! Minä tahdon totuudenmukaisesti kertoa kaikki, mutta näettekös, ei sovi, että meidän lapsemme kuulevat sitä, sillä me voisimme sen kautta joutua huonoon valoon heidän silmissään.»
Kalle ja Frits vietiin ulos, ja Swart alkoi kertoa:
»No, kuten sanottu, minä tulen rautatieltä ja tahdon mennä pastorin Henrikin luokse. Minä kuljen ja kuljen ja haen ja haen ja kyselen ihmisiltä, mutta kukaan ei voi minua opastaa. Nyt tuli hämärä, ja minä yhä kuljin pimeässä ja hain pastorin Henrikkiä. Vihdoin sanoin minä itselleni:
'Swart', minä sanoin, 'jos sinä vielä jatkat tätä kävelyä, niin sinä ehkä eksyt. Kunpa sinä vain tietäisit jonkun paikan, mihin voisit mennä!'
Eräs mies tuli vastaani kadulla, ja häneltä minä kysyin:
'Sanokaa minulle', minä sanoin, 'ettekö tiedä mitään paikkaa, missä saisin olla yötä?'
'Sanon', vastasi mies. 'Menkää tanssihuoneustoon; siellä saatte istua miten kauan hyvänsä!'
'Missä on semmoinen?' kysyin minä.
'Tässä aivan lähellä, vasemmalla', sanoi hän. 'Minä saatan teidät sinne.'
Minä seurasin häntä. Voi, herra sotatuomari, minä en ole ollenkaan arka luonnoltani, mutta kun minä näin naapurini Wittin tanssivan korean naisen kanssa, jonka kanssa hän oleskeli koko ajan, olin minä lentää selälleni. Minä en tahtonut uskoa omia silmiäni. Niin, herra sotatuomari, minä tulin peräti noloksi. Vihdoin minä huusin:
'Witt, onko paholainen mennyt sinuun vielä vanhoina päivinäsi?'
Ja katsokaas, herra sotatuomari, kun minä olin näin sanonut, niin ukko Witt nauraa röhötti ja irvisteli ja iski silmää ja muiskutteli suutaan ja hieroi kouriaan ja löi kättään kupeelleen eikä voinut aavistaakaan, kenen kynsiin hän oli joutunut. Minusta hän oli kuin Uuden testamentin tuhlaajapoika, joka sokeasti heittäytyi onnettomuuteen ja josta meillä kotona riippuu seinällä kaunis kuva.
'Kuules, naapuri', sanoin minä, 'oletko sinä menettänyt häpysi, kun rupeat seurustelemaan tuommoisen ihmisen kanssa? Tule heti paikalla pois!'
'Hih, naapuri', sanoi hän, 'katsos vaan mamselia!'
'Minä sinulle annan mamselia', sanoin minä. 'Etkö sinä, sen huuhkaja, näe, ettei se ole mikään mamseli, vaan lintu?'
Ja, herra sotatuomari, se oli todellakin semmoinen yölintu. Senvuoksi minä tartuin Wittiä kauluksesta, mutta tuskin olin saanut hänet vedetyksi pois tanssista, kun syntyi hirmuinen meteli. Kaikki syöksyivät meidän kimppuumme ja rupesivat lyömään meitä. Ja, herra sotatuomari, kun minulla on oikeus puolellani, niin minä annan takaisin vointini mukaan, ja sen minä teinkin. Mutta silloin tuli poliisi väliin ja vei meidät putkaan. Siellä tapasimme poikamme, jotka olivat joutuneet miltei samanlaiseen pulaan. Niin, herra, niin on asianlaita, ja minä valehtelisin, jos puhuisin enemmän.»
»Herra sotatuomari», sanoi nyt Wittkin, »meidät kaikki on otettu kiinni sentähden, että emme osanneet paremmin menetellä ja meidän hyveittemme tähden. Sentähden me jouduimme putkaan, herra!»
No, »sotatuomari» nauroi salavihkaa partaansa, ja kun hän oli saanut selville, että he yleensä olivat siivoa väkeä, antoi hän heidän mennä ja pani erään poliisipalvelijan opastamaan heitä pastorin Henrikin luo.
XXII.
»Täällä me nyt taas olemme, herra Henrikki!» sanoi Swart.
»Minä arvasin sen.»
»Ja», jatkoi Swart, »viime yönä minä tuumin itsekseni, että taitaisi olla viisainta jättää koko matka sikseen. Me olemme viime yön viettäneet putkassa, ja muutenkin on meille tapahtunut niin paljon ikävyyksiä, että minä puolestani olen saanut tarpeeksi koko matkasta.»
»Niin, naapuri Swart», sanoi Witt, »Jumalan kiitos, että pääsimme jälleen vapaiksi. Minäkin luulen olevan viisainta, että palaamme kotia eukkojemme luo.»
»Se on helposti sanottu, naapuri, mutta kun sitten eukkomme kysyvät meiltä, olemmeko olleet Belgiassa ja miten matka luonnistui, niin mitä me heille vastaamme?»
»Vähät siitä!» sanoi Henrikki. »Se on senaikainen murhe ja siitä te kyllä selviätte. Minä neuvoisin teitä—vaikka se ehkä tuntuukin teistä väsyttävältä—jo tänään nousemaan postivaunuun, niin olette jo huomenaamulla Alt-Strelitzissä, ja lopun matkaa voitte käydä jalkaisin. Teidän tavaranne minä perin rautatieltä ja lähetän ne teidän jälestänne. Ja huomatkaas mitä sanon: jo huomenillalla istutte te kotona puurokuppienne ääressä!»
»Luulenpa että se olisi parasta», sanoi Swart.
»Siinä sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Se olisi kyllä parasta.»
»Ja jos se tuleekin vähän maksamaan meille, niin samantekevä», sanoi Swart. »No, hyvästi sitten, herra Henrikki! Kiirehdi nyt, naapuri, jotta pääsemme lähtemään!»
He menivät ja pian istuivat he postivaunussa. Eikä kestänyt kauaa ennenkuin he vaipuivat sikeään uneen, ja kello seitsemän seuraavana aamuna he saapuivat nukkuvassa tilassa Alt-Strelitziin.
Täällä he söivät tukevan aamiaisen ja läksivät sitten jalkaisin taivaltamaan kotoa kohden.
Omiin ajatuksiinsa vaipuneina he astelivat kukin, puhumatta säällistä sanaa toisillensa.
Kalle Witt tosin silloin tällöin avasi suunsa ja jonkun sanan tokasi silloin tällöin myöskin ukko Witt, mutta ukko Swart oli pahalla tuulella; hän oli peräti harmissaan senjohdosta, että hänen täytyi palata eukkonsa luo ja kotikylään tyhjin toimin. Mitähän mahtaa eukko nyt sanoa? Kuinka uskaltaisi hän eukkonsa kanssa enää koskaan kinailuun? Olihan hän ennenkin aina joutunut häviölle, ja nyt tuli lisäksi tämä kirottu matka, nyt hän ei enää koskaan saisi rauhaa.
Frits Swart oli iloinen. Hän meni onneansa vastaan ja ajatteli, mitä hän ja Dorotea sanoisivat toisilleen, kun he ensi kerran toisensa tapaavat.
Kalle Witt ei ylipäänsä ollut erittäin alakuloinen. Saattoihan hän kantaa vihreätä takkiaan yhtä hyvin kotikylässä kuin Berlinissä, ja kun se kerran vain oli hänen yllänsä, niin täytyi kaikkien tyttöjen ehdottomasti luoda häneen silmänsä.
Ukko Witt ajatteli heinäntekoa ja ilmoja.
»Minä pelkään», sanoi hän, »että me saamme rajuilman illaksi. Taivas käy pilveen, ilma on niin helteinen ja kärpäset ovat vihaisia. Jollei rajuilma mene muualle, niin me kastumme läpimärjiksi ennenkuin olemme kotona.»
»Jospa ei pahempaa olisikaan kuin se!» sanoi Swart. »Märän takin saa kyllä aina kuivaksi, mutta saatpa nähdä, että me saamme paljon epämiellyttävämmän vastaanoton. Saat nähdä että tässä tapahtuu jotain kauheaa. Muuten en tunne eukkoani oikein.»
»Kuules, naapuri», sanoi Witt, »antaa niiden sanoa mitä tahtovat, me emme anna sen liikuttaa itseämme, vaan vaikenemme visusti.—Mutta kas, nyt alkaakin jo sataa!»
He olivat jo lähellä kotoa, heidän kylänsä oli aivan heidän edessään, mutta nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen.
Ukko Swart kutsui Fritsin syrjemmälle ja sanoi hänelle:
»Kuules, poikani, minä tahdon kysyä sinulta yhtä asiaa: Enkö minä aina ole ollut sinua kohtaan hyvä isä? Enkö minä ole pitänyt sinusta huolta kuin ainoasta lapsestani? Vastaa, poika! Enkö minä aina ole katsonut sinun parastasi?»
»Olette, isä, te olette aina ollut minulle hellä isä!»
»Ja tahdon edelleenkin olla», sanoi Swart. »Ja mitä sinun kosintaasi tulee, niin saat nähdä, että minä harrastan sinun parastasi, ja jos äitisi panee vastaan, niin tule vain minun luokseni, kyllä minä autan sinua. Sinä saat Dorotean, siitä voit olla varma! Mutta nyt sinä et saa jättää minua pulaan—minä tosin voin siitä itsekin selvitä—mutta näetkös, minun ikäiseni mies ei mielellään halua tulla pahoinpidellyksi. Sinä tiedät, että äitisi on hyvin kiivasluontoinen, ja jos sinä nyt menet kotia ja kerrot hänelle kaiken, niin voi tapahtua, että hän tyyntyy eikä sano minulle vihoissaan mitään. Ei sinun lainkaan tarvitse valehdella, sillä valhe, poikani, on valhe, mutta totuutta sinun ei myöskään tarvitse sanoa hänelle, sillä se ei olisi hänelle hyväksi. Sinä voit mennä keskitietä ja sanoa, ettemme tulleet Belgiaan sen vuoksi, että meidät matkalla valtasi kauhea koti-ikävä. Me tulimme niin surullisiksi ajatellessamme, että olimme jättäneet hänet yksinään kotiin, ja sen vuoksi me päätimme matkustaa takaisin kotiin. Melkein näin sinun pitää sanoa. Mutta sinä et millään ehdolla saa kertoa, että me olemme istuneet putkassa ja että olemme olleet oikeuden edessä Strelitzissä! Älä myöskään virka hänelle sanaakaan rahoista, muista, ei sanakaan rahoista! Sinä tiedät, että äitisi on hyvin tarkka siinä kohden. Älä myöskään kerro hänelle mitään siitä, mitä meille tapahtui metsässä, äläkä siitä, että meidät ajettiin ulos teaatterista äläkä siitä, kuinka minun kävi rautatiellä!
Jos näistä sanot sanankin, niin minä en enää tule näkemään rauhallista hetkeä elämäni aikana.»
Frits lupasi olla vaiti, ja nyt lähtivät hän ja Kalle edeltäpäin kotiin.
Ukot istuutuivat pensaan juurelle, joka ei kuitenkaan suojellut heitä sateelta. He istuivat kotvan kyyrysissään, sanaakaan vaihtamatta.
Vihdoin sanoi Swart Wittille:
»Mitä on elämä, naapuri?»
»Se on totta se; siinä sinä olet aivan oikeassa, niinkuin aina olen sinulle sanonut.»
»Mitä on elämä?» jatkoi Swart. »Ajatteles että kahdeksan päivää takaperin me ajoimme tästä omilla rattaillamme, ja kukapa silloin olisi voinut uskoa, että me tänään istuisimme tässä rankkasateessa,—aivan kuin kaksi sammakkoa! No, minun puolestani satakoon miten paljon tahansa. Kun vain *se* olisi pian ohitse!»
»Niin minäkin ajattelen», sanoi Witt, »kun vain *se* olisi pian ohitse!»
»Mitä on elämä?» sanoi Swart vielä kerran. »Se on kuin aura ilman terää, harava ilman piitä, koira ilman häntää. Ja minä todistan sen sinulle: Tänään me voisimme olla ties miten kaukana, ja kuitenkin me istumme tässä rankkasateessa kuin kaksi ukulia.»
»Sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Tässä me istumme odotellen, että sade menisi ohitse. Herra ties, kuinka kauan me saamme istua tässä.—Muuten olen minäkin tehnyt havaintoja. Sanoppa, kuinka on mahdollista, että minulla on molemmissa jaloissani saappaat, ja että minulta kuitenkin puuttuu toinen sukkani? Sinä kysyit minulta: mitä on elämä? ja minä kysyn sinulta: missä on minun sukkani?»
»Sinun sukkasi? Mitä? Oletko sinä järjiltäsi? Saappaat ovat jaloissasi, ja kuitenkin on toinen sukkasi poissa. Voihan siitä ihan menettää järkensä. Tämäpä taas on kaunis juttu!»
»Samaa minäkin. Se on varma asia. Enkä minä lainkaan voi käsittää, kuinka se on voinut tapahtua; olenhan minä aina niin varovainen.»
»Älä sinä turhia kehu!» sanoi Swart. »Sinä olet kuin pikku lapsi kaikissa asioissa. Onpa todellakin hyvä, että jälleen olemme kotona, sillä muuten sinä olisit vihdoin menettänyt kaiken mitä sinulla on: pitkät korvat päästäsi, ja vihdoin kai itse pääsikin. Voiko kukaan ajatella hullumpaa: mies, jolla on saappaat jaloissaan, hukkaa sukkansa. Ei, se…»
XXIII.
Ukkojen näin mietiskellessä tämän elämän toilauksia kiiruhtivat Kalle ja Frits nopein askelin kylään. Kello saattoi olla viiden vaiheilla. Frits astui niin nopeasti, että Kalle tuskin saattoi häntä seurata. Eikä viipynyt kauaa ennenkuin he olivat mäellä, johon näkyi koko kylä.
He näkivät edessään rakkaat kotinsa.
Suloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee vanhempiensa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin ajatellessa, että yhdessä noista olkikattoisista majoista sykkii sydän meille, että uskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertyä kaulallemme ja estääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.
Niin sykki myös Frits Swartin sydän hänen nähdessään kotikylän leviävän edessään ja eroittaessaan isänsä talon olkikaton puiden oksien välistä. Se sydän oli ollut niin kylmä hänen vaeltaessaan ulkona avarassa maailmassa; kuinka kiireesti se nyt sykkikään, kun hän katseli vanhaa kotitaloa. Kuinka ihana olikaan tuo olkikattoinen talo puutarhoineen, kotieläimineen, ympärillä lainehtivine viljapeltoineen! Semmoinen talo oli parasta maailmassa.
He lähestyivät kotoa yhä enemmän. He tulivat tienhaaraan, ja siinä he erosivat. Kalle meni vasemmalle ja Frits oikealle, pitkin kapeaa kujaa, joka johti hänen kotiinsa.
Hän pysähtyi lukkarin puutarhan luona.
Mahtaisikohan Dorotea olla näkösällä?
Hän katsahti oksien välitse puutarhaan. Vanha seljapuu oli jo kukkinut loppuun, ja kuinka tarkoin hän katselikin, niin mistään hän ei keksinyt Doroteaa.
Voi sinua tyhmää poikaa! Eihän Dorotea siellä sateessa istunut, nythän satoi!
Frits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian seisoi hän kotipihalla.
Siellä oli kaikki niin hiljaista ja rauhallista; ei kuulunut hiiren hiiskaustakaan; sadepisarat putoilivat pihan kivitykselle. Frits meni porstuan ovelle—ja kas, samalla juoksi vanha Vahti ulos ja hyökkäsi muristen hänen kimppuunsa. »Oletko sinä hullu, vanha toveri? Etkö sinä tunne isäntääsi enää?» No, nyt se sentään näki, kuka se oli, ja se rupesi hyppelemään ilosta niin korkealle kuin vanhat jalat sallivat, juoksi haukkuen hänen ympärillään, hyppäsi hänen rintaansa vasten, ja joka karva sen vanhassa hännässä näytti huutavan: »Hurraa! meidän Frits on tullut kotiin!»
Frits meni porstuaan, mutta sielläkään ei ollut ketään. Hän meni tuvan ovelle, nosti sen säppiä ja avattuaan oven näki hän Dorotean istuvan ikkunan ääressä ja äitinsä hänen vieressään. Äiti oli pannut käsivartensa tytön kaulalle ja taputteli häntä poskelle ja oli niin syventynyt keskusteluun, ettei kuullut poikansa tuloa.
»Ole huoleti, rakas Dorotea», sanoi hän, »kyllä minä ukon opetan, kunhan hän palaa takaisin maailman-matkoiltaan. Hän on vienyt pojan meiltä, ja hän saa myös toimittaa hänet takaisin, ja jollei hän tahdo, niin rupean minä laulamaan hänelle semmoista virttä, että hän tulee lauhkeaksi kuin lammas!»
Yhtäkkiä hän huomasi Fritsin.
»Herra Jeesus, Dorotea», huusi hän, »tuossahan on Frits aivan kuin ilmielävänä. Frits, poikani, puhu, oletko se sinä, vai kummitteletko sinä?
»Kyllä se olen minä, äiti!»
»Mistä sinä tulet? Miten olet päässyt ovesta sisälle?»
Ja eukko hyppäsi hänen kaulaansa, suuteli häntä niin että paukahti ja kysyi ehtimiseen:
»Mutta, Frits, mistä sinä tulet? Kerro nyt, miten kaikki on tapahtunut!
Missä isäsi on? Eikö hänkin tule kotiin? Ja missä ovat naapuri Witt ja
Kalle?—Etkö sinä näe, että Dorotea seisoo tuossa? Mikset sinä mene
suutelemaan häntä, pöllö?»
Dorotea seisoi siinä riemullisen hämmästyksen valtaamana ja ihana loiste väikkyi hänen silmissään, mutta sitten ujous tuli ja maalasi hänen poskilleen helakat ruusut. Hänestä tuntui kuin taivas olisi ollut avoinna, mutta kun hänen piti astua sinne sisälle, huusi ääni hänelle: »Pysähdy, mene takaisin! Taivas ei ole ihmislapsia varten!» Sitten oli kuin olisi hän ollut aavalla merellä ja aallot riehuivat hänen ympärillään milloin korkeina kuin vuoret, milloin syvinä kuin laaksot. Ja myrsky kiidätti pilviä, joista satoi sankkoja raekuuroja. Mutta rauhallinen, hymyilevä satama oli lähellä, se viittasi häntä luokseen ja kukat tuoksuivat, satakielet lauloivat, ja ääni sanoi: »Tule, lapsiparka! Myrsky on ohitse!»
Frits ei koskaan olisi voinut uneksiakaan saavansa tällaista vastaanottoa. Hänen oma äitinsä käski häntä suutelemaan Doroteaa! Mutta kun hän aikoi noudattaa käskyä ja syleillä tyttöä, syöksyi eukko väliin ja erotti heidät.
»Poika», sanoi hän, »mitä sinä ajattelet? Sinä tahdot syleillä Doroteaa, vaikka olet läpimärkä. Eihän sinulla ole kuivaa tilkkaa ylläsi! Minä kyllä tiedän mitä kastuminen voi merkitä!—Mutta hyvä isä, minähän en ole muistanut kysyä sinulta, etkö sinä tahdo jotain syödäksesi. Sinulla on varmaan hyvin nälkä?»
Eukko juoksi keittiöön. Frits ja Dorotea istuivat nyt kahden tuvassa, ja jos suu ei mitään puhunut, niin puhuivatpa kuitenkin silmät ja puhuipa myös lämmin kädenpuserrus, ja Dorotean pieni ruususuu vastasi niin moneen kysymykseen, kun Frits veti hänet lähemmä itseään, ja hänen huulensa tekivät kysymyksiä. Hän uudisti lakkaamatta saman kysymyksen, ja Dorotea loi silmänsä maahan ja antoi aina saman vastauksen.
Niin he istuivat siinä ikionnellisina haastellen rakkauden autuasta kieltä, he lauloivat tuota vanhaa laulua, joka, kun sitä kerran on laulettu oikeaan aikaan, soipi läpi koko elämän, mutta jota kukin ihminen laulaa vain kerran elämässään.
* * * * *
Vihdoin tuli Swartin emäntä jälleen tupaan. Hän oli kyllä kiirehtinyt minkä oli voinut, mutta onneksi oli hän tullut ajatelleeksi, että Frits tarvitsi jotain lämmintäkin syödäksensä, ja se häntä oli pidättänyt niin kauan keittiössä.
»Kas niin, Frits-poikaseni, syö nyt! Syö nyt niin paljon kuin suinkin jaksat! Sinä raukka et ehkä ole saanut mitään suuhusi koko päivänä?— Ei mutta katsos, Dorotea, katsos vaan eikö hän ole kasvanut? Nouses oikein suoraksi, poikani!—Lihamakkara on juuri otettu savustumasta ja minun munapuuroani sinun myös pitää maistaa! Missä isäsi on? Missä hän viipyy? Nyt minä olen kysynyt sitä sinulta jumala ties kuinka monta kertaa, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta!»
»Te voitte olla huoletta, äiti! Kyllä isä tulee.—Eihän hän vielä koskaan ole tullut liian myöhään illalliselle», vastasi Frits.
Niin he nyt istuivat haastellen ja jaaritellen, kysellen ja vastaillen, ja niinpä viimein illan hämärtyessä kuului askelia eteisestä, ovi aukeni ja ukko Swart tuli varovaisesti hiipien sisälle ja vilkuili ympärilleen arasti kuin vanha vaivainen syntinen. Mutta kun hän oli kunnolla päässyt sisälle, niin hän piilottautui lukkarin taakse, jonka hän oli tavannut tiellä ja tuonut mukanaan vastaanottamaan ensimäistä ryöppyä.
»Hyvää iltaa!» sanoi lukkari
»Hyvää iltaa!» sanoi ukko Swart. »Te olette kai kaikki terveinä? Tottakai sinä sait minun kirjeeni? Herran isä, kuinka nyt sataa; minä olen märkä kuin uitettu koira!»
»Se on oikein sinulle, senkin maankiertäjä», sanoi Swartin emäntä. »Mutta minkätähden sinä annoit Fritsin juosta yksin kotiin? Minkätähden te ette tulleet yhdessä?»
»Sen tein minä vain hyvyydestä ja sulasta rakkaudesta sinuun», sanoi ukko. »Olisi ehkä vaikuttanut haitallisesti sinun terveyteesi, jos olisin tullut aivan äkkiarvaamatta, ilmoittamatta tulostani edeltäpäin. Sinä ehkä olisit voinut kuolla pelkästä ilosta!»
»Niin pahasti, luullakseni, minulle sentään ei olisi käynyt», sanoi eukko. »Mutta ettekö tahtoisi tulla minun kanssani vähän tänne syrjemmä, naapuri? Minulla olisi kana kynittävänä teidän kanssanne», sanoi hän lukkarille, vetäen hänet mukanaan tuvannurkkaan.
Eukko kertoi siellä lukkarille, että hän oli tehnyt semmoisen päätöksen, että Frits ja Dorotea menisivät naimisiin.
»Ja, naapuri», sanoi hän, »saattepa nähdä, että minä kyllä saan asian päättymään tahtoni mukaan. Minä läksytän ukkoa semmoisella voimalla hänen kulkulaisuudestaan, että hän kyllä taipuu.»
Vastakkaisessa nurkassa seisoivat Swart ja Frits keskustellen.
»Minä tunnen itseni murheelliseksi kuin katumussunnuntaina», sanoi ukko, »ja näetkös, jos minä puolestani olenkin myöntyväinen, niin ei asia siitä vähääkään parane. Lukkarin minä ehkä voisin saada taipumaan, mutta äitisi tulee olemaan uppiniskainen kuin synti; sen saat nähdä!»
»Ah, isä——»
»Älä puhukaan, ei siitä ole mitään apua! Jos tätä kirottua matkaa ei olisi ollut,—hän tulee sillä minua kiduttamaan kuolinpäivääni saakka. Kas, nyt tulee hän lukkarin kanssa suoraan tänne meidän luoksemme. Nyt myrsky alkaa!»
Frits meni Dorotean luo ja poistui hänen kanssaan huoneesta.
Eukko asettui nyt miehensä eteen kädet puuskassa. Lukkari seisoi vieressä jokainen hiuskarva pystyssä, ja Swart alkoi tuntea itsensä hyvin nöyräksi ja katuvaiseksi.
»No, eukkoseni, älä nyt huoli olla vihoissasi! Annetaan asian olla, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
»Sinä maankiertäjä! Sinä komeljanttari! Onko se enää laitaa, että vanha mies lähtee huvikseen kuleksimaan ympäri maailmaa ja kuluttamaan rahaa ja ottaa vielä päälle päätteeksi viattoman lapsi-raukan mukaansa! Vai etkö sinä ole vienyt pois minun ainoata lastani, häh?»
»Mutta rakas….»
»Suus kiinni, sanon minä! Luulenpa, ettet sinä enää edes osaa hävetäkään. Tahdotko sinä vielä kaiken lisäksi olla hävytön minua kohtaan?»
»Tämäpä vasta hauska juttu! Minä tulen kotiin läpimärkänä, ja sitten…»
»Etkös tuki kitaasi, sanon minä! Sinä olet nyt saanut tahtosi täytetyksi, ja nyt sinä istut siinä nokkosissa kaikkine älyinesi ja 'mielipiteinesi.' Sinä olet nyt käynyt suurissa kaupungeissa, sinä olet opettanut lapselle korkeampaa maanviljelystä, nyt sinä olet yhtä hyvä kuin se Güstrowin typerä yhdistys, joka tietää, kuinka ulkomailla sontaa luodaan—sinä ehkä osaat nyt luoda sontaa ranskaksi, sinä—ja nyt sinä sitten istut ja töllistelet siinä senkin, senkin—viides pyörä! Nyt olet *sinä* saanut tahtosi perille, ja nyt on *minun* vuoroni. Minä en tämän enempää tahdo puhua sinun matkastasi, en niin sanaakaan, mutta jos vielä kerran saat sellaisen hullutuksen tyhmään kalloosi, niin saatpa, sanon, saatpa sen maksaa kalliisti!—Ja nyt on minun tahtoni, että Frits menee naimisiin ja että hän nai lukkarin Dorotean, ja siihen sinä saat nyt luvan taipua; muuten nousee semmoinen rajuilma, jollaista et vielä koskaan ole nähnyt!»
»Hyvä, eukkoseni, hyvä! Minä suostun herran nimessä! Frits ja minä olemmekin jo sopin…»
»No, sepä kaunista!—Vai niin! Te teette sopimuksia keskenänne ja teillä on salaisuuksia, joista minä, hänen äitinsä, en tiedä mitään!»
»No, no, eukko, älä nyt kajoa siihen! Lukkari seisoo tässä; kysykäämme häneltä, suostuuko hän siihen, että Frits nai hänen tyttärensä.—No, mitä te sanotte, naapuri?»
»Mitä minä sanon», sanoi lukkari. »Minä sanon, että se on minulle suuri kunnia, ja minä annan suostumukseni silmänräpäystäkään arvelematta. Koulussa ei ollut ainoatakaan lasta, josta minulla olisi ollut niin paljon iloa kuin Fritsistä. Herra pastori sanoi myöskin, että kysyipä hän siltä pojalta mitä tahansa piplianhistoriasta ja katkismuksesta, niin aina hän vastasi paikalleen. Maantieteessä oli tosin Kalle Witt häntä etevämpi, ja kirjoituksessa myöskin, ja Kalle osasi paremmin prameilla—hän piti siihen aikaan lakkia kallellaan—mutta mitä ahkeruuteen ja hyviin tapoihin tulee, niin oli Frits häntä etevämpi, ja senvuoksi minä annan suostumukseni Dorotean nimessä. Saakoot he toisensa. Surun kalvava mato on viime aikoina niin jäytänyt Dorotean sydäntä. Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos ja kunnia, että asia päättyi näin hyvin!»
XXIV.
Kaikki oli siis selvillä.
Syys läheni, ja kellertävä, teräinen vilja aaltoili pellolla odottaen leikkaajain sirppejä. Ja muuanna päivänä sirpit tulivat ja vilja leikattiin.
Frits leikkasi ja Dorotea sitoi lyhteelle, ja kun tyttö ei välistä jaksanut seurata rotevaa leikkuumiestä, laski Frits sirpin kuhilaalle ja kokosi viljan sitomiin, kunnes Dorotea sai hänet kiinni.
Kun lyhteet kuhilaissa olivat kuivaneet ja olivat ajettavat riiheen, heitti Frits ne ylös rattaille ja Dorotea teki kuormaa. Sen hän tekikin niin hyvin kuin olisi hän tottunut siihen lapsuudesta pitäen.
Ukko Swart hymyili ja hieroi tyytyväisenä kouriaan.
»Äiti hoi», huusi hän, »tules tänne katsomaan tätä kuormaa ja sano, onko ketään, joka voisi tehdä sen paremmin? Tämän kuorman on Dorotea tehnyt!»
»Ei», vastasi eukko. »Kuinka on mahdollista, isä, tehdä näin kelpo kuormia ja puhua yläsaksaa ja laulaa koreita lauluja ja lukea ja kirjoittaa kirjoitusta? Ei, semmoista miniää ei ole toista koko maailmassa!
»Siinä sinä olet oikeassa, naapurin emäntä», sanoi Witt. »Enkö minä aina ole sanonut sitä? Soisinpa todellakin, että hän olisi *minun* miniäni, että Kalle olisi ottanut hänet!»
»Se olisi ollut paha tytölle; hän on liian hyvä Kallelle», sanoi Swart.
»Ei, naapuri, hän on ja tulee aina olemaan *minun* miniäni!»
Elonkorjuu oli ohi.
Dorotea istui nyt myötäjäisiään neuloen ja Frits tutki almanakkaa vain nähdäkseen pitkältäkö vielä oli ensimäiseen perjantaihin Mikonpäivän jälkeen.
»Katsos», sanoi ukko Swart, »kuinka poika on muuttunut. Päivät pitkät hän nyt vain tutkii almanakkaa, jota hän ei koskaan ennen käskemättä tehnyt!»
»Oppia ikä kaikki», vastasi lukkari. »Ja almanakkaa hän tutkii varmaankin saadakseen selville tuleeko nyt sopivia ilmoja ajaa odelmaheinää korjuuseen.»
Sunnuntai tuli.
Kirkonkellot soivat kun Frits ja Dorotea rinnatusten astuivat kirkkoon. Tänään, oli hääpäivä. Schultz ja Bolt ja Suhr ja Witt ja muut naapurit astuivat vaimoineen heidän jälestään.
Kellot helkähtivät niin tavattoman soinnukkaasti ja ihanasti tänään.
»Kuulkaas vaan, kuinka lukkari osaa tänään soittaa kuinka hyvä tahti hänellä on! Mutta nytpä onkin Dorotean hääpäivä!»
Kun he tulivat kirkon portille, syntyi äkkiä pieni hälinä tässä rauhallisessa juhlakulkueessa.
»Mitä nyt on tapahtunut?» kysyttiin toinen toiseltaan.
Nähtiin kuinka Swartin emäntä tunkihe niin nopeasti kuin voi Dorotean luo ja itki ja huusi.
»Voi, minun Jumalani, että näin piti käydä, lapseni! Juuri tällä samalla paikalla minä kerran käyttäydyin niin häpeällisesti sinua kohtaan. Rakas tyttäreni, sano, voitko antaa minulle sitä koskaan anteeksi?»
»Sydämestäni sen voin!» sanoi Dorotea ja kiersi kätensä eukon kaulalle, ja Frits hyväili ja lohdutteli häntä myös, sanoen, että äidin sopii olla huoleti, kyllä Dorotea jo kauan sitten oli antanut kaikki anteeksi.
»Niin, naapuri», sanoi ukko Swart ukko Wittille, »häneen menee välistä ilmetty paholainen, mutta minä sanon sinulle, naapuri, että hänen sydämensä on oikeata tavaraa!»
He menivät kirkkoon.
Pappi seisoi jo alttarilla eikä kestänyt kauaa ennenkuin lukkarikin tuli. Kiire hänellä oli, herra paratkoon. Pientä hölkkää juosten saapui hän ja pyyhkieli hikeä otsaltaan. Mikä juhlallisuus lukkarin olemuksessa! Mikä ryhti! Mutta tänään hän edustikin kahta ominaisuuttansa: isää ja lukkaria.
Pastori piti vihkimäpuheensa. Hän puhui iloista ja suruista, jotka hääparia tulisivat avioliiton aikana kohtaamaan. Ja kun hän selitti heille, mitä rakkaus oli, puristivat he äänettöminä toinen toisensa kättä, ja kun hän kysyi heiltä, tahtoivatko he rakastaa toisiaan niin myötä-kuin vastoinkäymisessä, kuului kumpaisenkin huulilta niin selvä, kaikuva »tahdon», että jokainen huomasi vastauksen tulleen sydämestä.
Ja kyyneleet valuivat pitkin Dorotean poskia.
Hänen pimeä yönsä oli nyt loppunut, häikäisevästi säteilevä aurinko oli noussut ja loi nyt päivänpaistetta hänen sydämeensä.
Nyt astui Swart pitkin kirkon käytävää kiittämään pastoria kauniista puheesta ja kysymään, sopiiko herra pastorille ja tahtoisiko hän tehdä heille sen kunnian, että tulisi maistamaan eukon kanasoppaa ja tahtoisivatko rouva pastorska ja herra pastorin rakkaat lapset myös käydä häätalossa. Pastori vastasi, että hänelle tuotti suurta huvia saada olla läsnä tämmöisissä häissä ja että hän ja koko hänen perheensä, suurimmasta pienimpään, tulisivat.
Nyt läksi koko hääseurue kotiinpäin.
Syömään ruvettaessa tuli Swartin emännälle kiire. Vaikka hän olikin kovin »ruumiikas», juoksi hän ketterästi ympäri häätuvan ja keittiön väliä. Hän antoi Swartille kolauksen niskaan, jotta tämä istuisi suorempana, ja kyökkipiika sai keittiössä korvapuustin senvuoksi että oli kaatanut vadillisen kanasoppaa ukko Wittin syliin. Lyhyesti sanoen, emäntä ehti kaikkialle, ja varsinkin kävi hän kehoittamassa vieraita syömään hänen makupalojaan, milloin siellä milloin täällä.
»No, hyvä lukkari, ottakaa vielä vähän lisää. Ei täällä nyt ruoka kesken lopu!»
Lukkarin luota hän meni papin luo.
»Te ette syö mitään, herra pastori! Tässä on oikein hyvä pala», sanoi hän ja pani kokonaisen kanan pastorin lautaselle.
Niin hoiteli hän muitakin vieraitaan.
»Pitäkää puolianne, ottakaa eteenne! Vielä pieni palanen! Kas niin, kyllä te sen vielä jaksatte syödä. Eihän joka päivä häissä olla!»
Herra pastori esitti nyt morsiusparin maljan, ja kun se oli juotu, nousi lukkari:
»Mitä asiaan tulee, niin emme me molemmat vanhat, naapuri Swart ja minä, voi muuta tehdä kuin koettaa säilyttää yksimielisyyttä. Morsiamen isänä seison minä tässä ja puhun Doroteasta ja Fritsistä ja sanon, että jos te joutuisitte kerran epäsopuun ja sanoisitte toisillenne katkeria sanoja, niin rakkaus lentäisi tiehensä ja elämä muuttuisi sietämättömäksi ja te istuisitte kuin sammakot liukkaalla jäällä. Herra pastori kyllä ymmärtää, mitä minä tarkoitan.»
»Eläkööt lapsemme!» huusi ukko Swart.
»Eläkööt!» huusi myös Witt.
»Eläköön morsiuspari!» huusi koko hääkansa ja kaikki kilistivät lasia.
»Morsian ja sulhanen eläkö-ö-t!»
Nyt juoksi Jokkum Schultz sisälle:
»Pelimannit tulevat! Pelimannit tulevat!»
Heti oli pystyssä jokainen, kellä jalat oli. Huudettiin: »pois pöydät ja tuolit, lattia puhtaaksi!» ja salaman nopeudella oli lattia saatu tyhjäksi.
»Hei, Büring, siveleppäs sompaasi, hei! Ja Brummer, pane bassoviulusi möräämään!»
Büring viritti viulunsa, hartsasi käyränsä ja sivalsi viulustaan helisevän ruotsin-kartillin.
»Tilulilulittan-tii! Hei, tästä tanssista minä pidän!»
Ja viulu helisi ja karkeloi, kuvaten kuinka pojat ja tytöt pyörähtävät huimaavassa tahdissa ympäri lattiaa.
Ja Brummerin bassoviulu ehätti mukaan, möräten:
»Miks' elämä ja tanssin meno täällä; mistä iloitaan?» johon huilu vastasi: »elämä on lyhyt, lyhyt, mutta rakkaus, suloinen rakkaus pysyy iankaikkisesti.»
Ja säkkipilli toitotti ja symbaali kilahteli:
»Lapsoset, lapsoset, tanssimaan—Dorotean häitä ja rakkautta!»
Ja klanetti kuulutti kirkkaalla äänellä:
»Pikku Dorotea sai paljon kärsiä, mutta nyt on häät ja hän on saanut
Fritsinsä!»
Ja kaikki soittimet yhtyivät riemulliseen rakkauden ylistykseen.
* * * * *
»Pois alta nyt! Pois tieltä!» huusi Juhani ukko Swartille.
Ensi parina tulivat Dorotea ja Frits.
»Katsos kuinka kaunis hän on, ja kuinka Frits pusertaa hänen kättään! Katsos, kuinka hyvin hänen leninkinsä istuu ja kuinka kaunis hänen kruununsa on! Sanon sinulle, Riikka, että jos joku tulisi minua tänä iltana kosimaan, niin empimättä ottaisin hänet.»
Nyt tulivat pastorin Henrikki ja Karolina.
»Kuka se oli, Riikka?»
»Pastorin Henrikki.»
»Entä kukas tyttö on?»
»No etkö sinä häntä tunne? Sehän on pitäjänvoudin Karoliina, joka on niin ihastunut Henrikkiin.»
Sitten tulivat Kalle Witt ja pastorin Lovisa.
»Kas, kas hänen viheriäistä takkiaan!»
»Niin, hän on aivan kuin keltasirkku, jolta pyrstö on nypitty pois.»
Swart juhlallisena Wittin emännän kanssa ja Witt Swartin emännän kanssa rupesivat nyt tanssimaan.
»Katsos vaan eukkoa, miten ketterä hän on! Mutta joka tapauksessa on aikamoinen työ hänen tanssittamisessaan», ajatteli Swart.
Samoin ajatteli puolestaan ukko Witt. Hän sylkäsi kouriinsa.
Swart alotti tanssin.
»Sulavasti vain, naapurin emäntä, ei niin liukkaasti! Vitkaan ja arvokkaasti, jalat kauniisti ulospäin ja hieno käännös!»
Nyt Juhani riisui takin yltään, pani hattunsa kallelleen ja meni Riikka
Schulzin luo:
»Tules tyttö tanssiin!»
Riikka oli valmis, keräsi hameen ja esiliinan toiseen käteensä ja laski toisen kätensä Juhanin olkapäälle, korjattuaan huiviaan. Ja niin sitä mentiin. Riikka pyörähteli nopeasti ja ruumistaan sirosti keinutellen ja Juhani löi tahtia sekä käsillään että jaloillaan.
»Hei, pelimanni, nopeampi ja reilumpi tahti!»
Ja hän notkisteli polviaan, levitti jalkojaan ja lensi vauhdikkaasti pitkin lattiaa Riikan kanssa.
»Varokaa itseänne jokainen! Varpaitanne, herra pastori! Pois jalkasi tieltä, Kalle Schröder!»
Juhani tanssi kuin poika iloisesti ympäri huonetta, ja kas vaan! Kalle
Kräuger, Frans Flürk ja Kalle Dus seurasivat hänen esimerkkiään.
»Tule, tule tänne, pikku Jokkum-poikaseni, muuten ne tanssivat sinut nurin!»
Juhani hyppäsi ilmaan. Hyvä isä, miten korkealle hän osasikin hypätä!
Kuinka voikaan miesihminen esiintyä tuolla tavoin!
»Hei, pojat!» hihkasi hän. »Minä tanssin nyt yksinäni!»
Hän alkoi tanssia uusia »tuuria», mitä ei kukaan muu osannut—ensin eteenpäin, sitten takaisin ja sitten ympäri. Hän juoksi ja hyppäsi ja polki jalkaa aivan kuin kissa, joka on sattunut saamaan yhden jalkansa veteen, kunnes ukko Bolt vahingossa tuli antaneeksi hänelle semmoisen sysäyksen, että hän joutui istumaan suoraan Swartin emännän syliin.
Nyt tuli »nelituuria», sitten »preussiläistä kolmijakoista» sitten »engelskaa» ja lopuksi »luumunpoimintaa».
Kun se oli tanssittava, meni lukkari papin luo.
»Herra pastori, mitä te arvelette?»
»Mistä niin, Suhr?»
»Minä tarkoitan, arvelisitteko olevan asianhaarojen mukaista, jos minä ottaisin pienen pyörähdyksen Swartin emännän kanssa?»
»No, miks'eipäs se käy päinsä! Soisin, että itsekin olisin vähän nuorempi ja kepeäjalkaisempi kuin olen», vastasi pastori.
Parin silmänräpäyksen kuluttua lensivät nankinihousut ja puuvillahame yli permannon, ja pitäjänvoudin Frits sanoi:
»Katsokaas lukkaria! Meidän ei tarvitse lukea katkismusläksyämme huomiseksi.»
Nyt alkoi »muiskutanssi». Kenen mahtaa lukkari siihen valita?
Mutta hän meni taas ensin pastorin luo kysymään, mitä tämä arvelisi suutelemisesta.
»Riitelisiköhän se minun papillista arvoani vastaan?» kysyi lukkari.
»Suudelkaa te vain minkä jaksatte, Suhr», sanoi pastori.
Ja lukkari meni Swartin emännän luo, kumarsi ja—yks kaks!—suikkasi hänelle suuta vasten huulia.
»Oh, herra jesta, lukkari!» kirkasi eukko säikähdyksissään.
Mutta yleinen ilo ja riemu oli tarttunut lukkariin; hän tanssitti eukkoa ja joka käännöksellä loiskautti hänelle aika muiskun.
»Nyt on lukkari tullut ihan hupsuksi!»
Näin sanoen tilasi ukko Swart isoisän-tanssin:
»Un as uns' Grossvader de Grossmauder namm,
Dor was uns' Grossvader ein Brüdigam!»[1]
[1] Ja silloin kun isoisä isoäidin nai,
niin olihan se isoisä sulhona kai!
Swart tanssi Wittin emännän kanssa.
»Kas niin, naapurin-emäntä—nyt oikealle—nyt vasemmalle—nyt ympäri. No, sehän menee vallan loistavasti!»
Kun isoisän-tanssi oli tanssittu, istuutui vanhempi väki erääseen nurkkaan pelaamaan korttia.
»Ristiä kysytään! Tule ulos! Kaada hertalla! Kas niin! Nyt ruutua päälle!»
Merkillinen onni tuolla kylän seppä-veitikalla. Hän varmaan kurkistelee
Wittin kortteihin, sillä Witt häviää häviämistään.
»Hyvästi, herra pastori!—No, joko te nyt menette pois? Kellohan on vasta kaksitoista.—Hyvästi rouva pastorska! Ja kiitoksia käymästänne! Menkää tunkion vieritse, niin ette lankea!—Frits, vintiö, missä sinä nahjustelet? Tule lyhdyllä näyttämään tietä rouva pastorskalle!—Missä se kelvoton poika taas on?—Antakaa anteeksi, rouva pastorska! Minä tulen itse saattamaan. Naapuri Bolt, ota sinä minun korttini; Wittin vuoro on tulla ulos!»
Päivä sarastaa, idän taivaalla leveä, punertava juova ennustaa auringon nousua, ja pian se heittääkin ensimäiset säteensä ikkunasta sisälle. Pastori ja lapset ovat jo aikoja sitten menneet kotiinsa, mutta ukko Büring vinguttaa yhä vielä viuluansa ja lukkari torkkuu seinää vasten. Hän on niin väsynyt! Nyt tulee Riikka ämpäreineen, Karoliina luutineen ja Juhani varsiharjoineen. Nyt alkaa lattianpuhdistus, jonka aikana vieraat, sikäli kuin työ edistyy, tanssitetaan ulos.
»Mikä hauska alku ja mikä verraton loppu! huusi ukko Swart hypäten korkealle ilmaan ja lyöden kätensä yhteen. »Hyvästi, ja tervetuloa tänään päivällisille, ja huomenna me poljemme vielä jalkaa ja pidämme rääpiäiset! Kas niin, hyvää huomenta! Onnellista kotimatkaa! Katso eteesi, naapuri Witt, äläkä lankee portaissa!»
* * * * *
Jos joku lukijoistani tahtoo vielä tietää jotakin henkilöistä, joihin on tämän kertomuksen kautta tutustunut, niin tarjoan hänelle käteni ja vien hänet eräänä sunnuntai-iltana lukkarin puutarhaan.