»Minulla», sanoi räätäli, »on hieno viheriäinen samettikauluksinen ja keltanappinen hännystakki, aivan sellainen kuin hovissa käytetään. Sen minä myön teille huokeasta.»
»Isä, kuulkaa», pyysi Kalle.
»No», sanoi ukko Witt, »kunhan se vain sopisi.»
Flick toi takin ja Kalle pukeutui siihen.
»Nähkääs vain», sanoi Swart, »kuinka hyvin se sopii hänelle.»
»Hän on uljas kuin kreivi», sanoi Kalle Vepupp.
»Niin, aivan kuin kreivi», vakuutti räätäli.
Ja siinä Kalle nyt seisoi ja ojentelihe uudessa takissaan ja hieroi ja silitteli tukkaansa ja sovitteli kaulustaan, kierteli keltahousuisia jalkojaan ja asteli ylpeänä edestakaisin lattialla kädet kupeilla ja nenä pystyssä.
»Minun mielestäni», sanoi Witt, »se sopisi hänelle paremmin, jos se istuisi hieman toisella lailla.»
»No, noh», sanoi Vepupp, »voihan hän kasvaa vielä.»
Ukko Witt ja räätäli sopivat hinnasta, ja kun takki oli maksettu, läksivät matkamiehemme ylikertaan ruvetakseen levolle päivän vaivoista.
* * * * *
Witt ja Swart makasivat yhdessä sängyssä ja Kalle ja Frits saivat sijansa toisessa. Pian vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Kalle yksin ei voinut nukkua, sillä hän ei voinut riistää ajatuksiaan uudesta takistaan. Vihdoin hän varovaisesti nousi vuoteesta, puki takin yllensä ja rupesi astelemaan edestakaisin lattialla kuun paisteessa. Silloin tällöin hän seisahtui tarkastellakseen itseään, koetteli sormillaan takkia, avasi nappeja ja pani ne jälleen kiinni ja ojensi vartalonsa suoraksi ja silitteli ja hipoi itseään kuin naapurin kissa peseytyessään.
Nyt täytyi tapahtua, että ukko Swart, joka makasi selällään kumeasti kuorsaten, kääntyi toiselle kyljelleen. Tämä nyt ei ollut sen pahempaa. Mutta pahempaa oli, että hän tuli pistäneeksi leveän, paksun nenänsä suoraan ystävänsä Wittin korvaan ja alkoi kuorsata siihen niin hirveästi, että olisi voinut luulla paholaisen puhaltavan pasuunallaan. Witt hyppäsi jäykkänä ja kauhistuneena ylös ja seisoi kuin salaman iskemänä lattialla, tuijotellen ympärilleen. Ja koska huone oli hänelle outo ja kun hän näki Kallen seisovan lattialla viheriäisessä takissa, huusi hän:
»Tulipalo! Tulipalo! Missä minä olen? Mitä tapahtuu?»
Frits ja Swart hyppäsivät sängyistä kuin pistooleista ammuttuina, tarttuivat Wittiä käsivarresta ja huusivat:
»Witt-naapuri, mikä teitä vaivaa? Menkää levolle, olemmehan matkalla
Belgiaan.»
No, Witt rauhoittui viimein.
»Nyt minä tahdon sanoa sinulle yhden asian», sanoi hän Swartille, »jottet enää saisi tehdä minulle samaa kepposta. Minä asetan pääni sinun jalkopäähäsi, sillä lempoko voi tietää, milloin sinä rupeat uudestaan kuorsaamaan.»
No hyvä.—Toisetkin kiipesivät jälleen levolle, ja pian nukkuivat he kaikki taasen.
Ukko Witt nukkui myöskin. Mutta maatessaan oli hänellä tapa pitää suunsa auki, ja nyt juuri piti tapahtua, että ukko Swart jälleen kääntyi toiselle kyljelleen ja mitään huomaamatta soljahutti isonvarpaansa Wittin suuhun.
Ukko Witt näki juuri unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa, vaikka ne hajahtelivat niin ihmeellisen ihanalle. Hän imi ja imi, mutta ei tahtonut saada sikaria palamaan. Yhtäkkiä hän oli kuulevinaan räätälin sanovan:
»Pure pää poikki!»
Ja Witt puri.
Nyt oli Swartin vuoro hypätä ylös sängystä. Hän kirosi ja kiljui! Frits hypähti ylös vuoteelta ja Kalle rupesi kiireesti vetämään housuja jalkoihinsa, ja kun nyt kaikki muut olivat jalkeilla, makasi yksin ukko Witt vuoteessa, viatonna kuin äskensyntynyt lapsi, eikä ollenkaan voinut ymmärtää, mikä nyt oli hätänä.
»Mitä?!» ärjyi ukko Swart. »Sinä rakkari! Mitä! Sinä kanalja! Mitä! Sinä puret täällä ihmisiä, vai niin! Ansaitsisitpa nyt aika kolauksen vasten suutasi!—Hän on salavihainen kuin pappilan vanha rakki.»
Ukko Witt vannoi ja vakuutti olevansa viaton. Tämä kaikki oli tapahtunut hänelle unessa; hän ei ikimaailmassa olisi näin menetellyt, jos olisi tietänyt, että pisti toisen varpaan suuhunsa. Olihan hänelläkin ihmisen tunteet! Hyi, kun hän vain ajattelikin tätä, niin suolet ihan kouristuivat hänen vatsassaan. Hän kyllä myönsi aivan avoimesti, että eilisiltainen sikari oli tehnyt hänet pahoinvoivaksi, mutta vakuutti, että tämä oli kuitenkin monin verroin pahempaa.
»Mutta», sanoi hän, »jos sinä välttämättömästi tahdot kostaa, niin minä varsin kernaasti pistän varpaani sinun suuhusi, ja niin on asia sovitettu.»
Ei, sitä ei Swart millään muotoa tahtonut, hän ei halunnut edes kuulla siitä puhuttavan, ja niin menivät he jälleen levolle ja heräsivät vasta kun kello löi neljä, jolloin heidän tuli lähteä jatkamaan matkaansa.
Ja juuri kun he olivat saaneet vaatteet yllensä ja juoneet aamukahvinsa alakerrassa, ajoi Kalle Vepupp pihaan viedäkseen heidät mukanaan ulos avaraan maailmaan.
VI.
Toisten juodessa kahvia meni Frits Juhanin puheille pihalle.
»Juhani», sanoi hän, »sinä kyllä tulet tietämään ja ehkäpä jo tiedätkin, että minulla ja lukkarin Dorotealla on erinäisiä salaisuuksia keskenämme. Katsohan, kun sinä nyt tulet kotiin, niin mene oitis Dorotean luokse ja anna hänelle tämä pieni rasia. Siinä on kultasormus, jonka minä ostin eilenillalla, ja pieni paperikotelo, johon on pantu suortuva minun hiuksiani. Ne minä lähetän hänelle muistoksi. Ja sano hänelle myöskin, että parin vuoden kuluttua tahdon lahjoittaa hänelle jotain parempaa, kunhan hän vain pysyy minulle uskollisena. Ja ennen kaikkea: kirjoittakoon hän minulle kaikesta, ja erittäinkin siitä kuinka asiat kotona sujuvat. Osoitteeksi hänen sopii panna: »Kunnioitettava Herra Frits Swart, nykyinen asunto Belgiassa;» siten kirje varmasti tulee perille. Ja sano terveisiä äidille ja että hän tietäköön meidän saapuneen onnellisesti tänne ja että olemme terveet ja että kaikki on käynyt oivallisesti, lukuunottamatta muutamia ihan pieniä tapauksia, kuin esimerkiksi, että olimme vähällä taittaa niskamme. Sano, että kaikki on kunnossa ja että hänen ei huoli itkeä, sillä kaikki on minun parhaakseni, kuten isä sanoo. Ja vielä, Juhani, pidä myös silmällä varsoja ja tuo eläimet oikealla ajalla laitumelta kotiin sitten kun ilmat öisin jäähtyvät. Ja hoida myös Vahtia, sillä se uskollinen koira alkaa tulla vanhaksi.—Ja niinpä voikaat hyvin kaikki! Hyvästi, Juhani!»
Frits meni, mutta palasi kynnykseltä takaisin.
»Unohdinpa jotakin. Paina se nyt mieleesi! Katsos, lukkarilla on lehmä, jota Dorotea aina lypsää. Heidän vanha niittynsä kasvaa huonosti, meidän sitävastoin hyvin, ja meidän niittymme on lukkarin niityn vieressä. Ja nyt minä olen luvannut, että lukkarin lehmä saa käydä meidän niityllämme. Sano äidille, että hänen tulee mukautua tähän,—minä kyllä pidän isästä huolen. Ja vielä: lukkari saa meiltä joka syksy kuormallisen heiniä. Pane kuorma kukkuraksi, ja jos käy päinsä, niin anna hänen saada kaksi kuormallista.»
Tuskin oli hän ehtinyt sanoa tämän, kun he kuulivat hirvittävää melua kadulta. He juoksivat sinne, ja ehdittyänsä metelipaikalle postivaunun luo, tuntui heistä kuin olisi tusina peikkoja tapellut vaunussa. Ukko Witt, Kalle ja kahdeksan musikanttia sekä Kalle Vepupp lyhtyineen juoksivat paikalle nähdäkseen mitä oli tekeillä. Vepupp valaisi vaunua lyhdyllään ja toiset kurkistivat hänen olkansa yli.
Siellä istui ukko Swart koivet pystyssä, vajonneena isoon turkkilaiseen rumpuun. Hän oli kasvoiltaan vallan mustanpuhuva ja hän sätkytteli sekä käsiään että jalkojaan päästäkseen vapaaksi ja huusi:
»Mikä p—un loukku! Auttakaa, auttakaa, minä tukehdun!
No, Frits, Kalle, Vepupp ja ukko Witt hyppäsivät vaunuun ja tarttuivat Swartiin mikä käsistä, mikä jaloista kiskoakseen hänet ylös rummusta, mutta turhaan, sillä kun he saivat Swartin ylös, nousi rumpu mukana, ja kun he laskivat hänet jälleen alas, vaipui hänen painopisteensä yhä syvemmälle rumpuun.
Mutta musikantti, jonka omaisuutta rumpu oli, kiroili, haukkui ja manasi, että hänen soittokoneensa, joka oli maksanut vähintäin viisikymmentä taaleria, oli nyt kokonaan tärvelty. Ja yks kaks antoi hän ukko Wittille sellaisen iskun vasten rintaa, että tämä menetti tasapainonsa ja kaatui hajareisin isoon bassoviuluun.
No nyt oli hätä Hollannissa ja melu kasvoi aivan suunnattomasti.
»Kas tämäpä vasta jotakin on», huusi Vepupp. »Toinen ukoista istuu rummussa ja toinen ratsastaa bassoviululla.»
»Ai, ai», parkui ukko Witt, »minä kuolen, minä luulen, että minä olen revennyt ihan kahtia!»
Kalle ja Frits työskentelivät yhä ukko Swartin ääressä, he vetivät ja nykivät niin, että ukon tila muuttui aina vain pahemmaksi, kunnes rummunlyöjä ruuvasi rumpunahan pingoituksestaan ja sanoi:
»No, pojat, vetäkäästä vielä kerta!»
He vetivät, ja ukko Swart pääsi pälkähästä.
»Hurraa!» huusi Kalle ja heilutti hattuaan. »Saatiinpas ukko lopultakin irti!»
Tämä oli nyt kaikki hyvää, mutta pahin oli vielä jälellä.
* * * * *
Musikantit alkoivat nyt kiljua ja mongeltaa, ja pahimmin rähisivät bassonsoittaja ja rummunlyöjä. He rupesivat uhkaavin elein puhumaan talonpojille vahingonkorvauksesta ja vaativat 50 taaleria.
Ukko Swart suuttui: hänen kasvonsa muuttuivat kiukusta sinisenruskeiksi ja hän käski heidän mennä… No, mihin hän käski heidän mennä, ja mitä hän vielä lisäksi sanoi, ei mahtanut olla kaunista ja musikantteihin soveltuvaa, sillä kaksi heistä, räikkätorvenpuhaltaja ja bassonsoittaja, tarttui ukkoa kauluksesta aikoen heittää hänet ulos vaunusta. Frits juoksi paikalle auttamaan isäänsä ja syöksyi bassonsoittajan kimppuun. Mutta nyt tarttuivat klanetinsoittaja ja huilunpuhaltaja häneen, ja rummunlyöjä ja kornetin puhaltaja rupesivat rummuttamaan ukko Wittiä. Kallella oli täysi työ koettaessaan varjella uutta takkiansa viuluniekan ja pasuunanpuhaltajan vimmatuilta hyökkäyksiltä.—Ukko Swart oli saanut räikkätorvenpuhaltajan allensa ja menetteli pahoin hänen suupieliensä kanssa. Frits tappeli bassonsoittajan kanssa ja potki klanetinsoittajaa säärille, mutta viulumestari paineli pahoin hänen niskanikamiansa. Ukko Witt löi rummunlyöjää kuin rumpua niin kovaa kuin jaksoi, mutta kirottu kornetinpuhaltaja antoi hänelle jymiseviä korvapuusteja. Ja Kalle koetti puolustaa takkiansa, joskin se kävi vaikeaksi, sillä pasuunanpuhaltaja soitteli hänen nenällään ja viuluniekka siveli niin lämpimästi hänen kylkeään.
Näin olivat nyt asiat. Kalle Vepupp oli mennyt tappelun alkaessa sisälle majataloon, tuumien: »tapelkoot nyt, sen vietävät», Flick oli paennut anniskeluhuoneeseen ja arvattavasti piiloutunut pöydän alle. Huonosti olisi ystävillemme varmaankin käynyt, ellei apua olisi tullut. Juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä tuli apua kahdelta taholta yhtaikaa. Matami Flick, »Hiljaisen rauhan» emäntä ja Juhani piiskoineen kiirehtivät apuun. Juhani veteli bassonsoittajaa piiskallaan ja matami hyökkäsi rummunlyöjän kimppuun iskien kyntensä hänen kasvoihinsa.
»Kirotut maankuleksijat!» huusi hän. »Vai te täällä hyökkäätte minun vieraitteni kimppuun!»
»Hurraa», huusi Frits, pidellen klanetinsoittajaa kauluksesta, »tässä hän nyt on!»
»Hurraa», huusi Swart, »nyt me olemme voittaneet! Tulkaas, pojat, niin annetaan heille vielä pieni sauna!»
Musikanteille olisi ehkä käynyt pahoin, mutta nyt oli katu täynnä ihmisiä, jotka kyselivät mikä täällä oli hätänä.
»Onpas kummallista», sanoi suutari Pikilanka, »nähdä tällaista menoa, sanon, keskellä Alt-Strelitzin katua.»
»Ja vieraita ihmisiä päälle päätteeksi», sanoi läkkiseppä Peltinen, »soveltuuko tämmöinen täällä?»
»Ei», sanoi puuseppä Höylänen. »Kun me silloin tällöin annamme toisillemme muutamia kolauksia kaikessa ystävyydessä, niin on meillä siihen kaupungin porvareina täysi oikeus.»
»Niin, me saamme tapella, sillä mehän saamme maksaa veroja ja ulostekoja», sanoi suutari Pikilanka. »Meillä on siihen täysi oikeus; sitä vartenhan meillä on maistraatti.»
»Mutta nämä maalaiset ja kuleksijat eivät kuulu meidän tuomiokuntaamme ja kuitenkin pitävät he tuommoista meteliä. Tulkaa, niin panemme heidät kaikki heti putkaan!»
Se puhe kelpasi, ja Höylänen, Pikilanka, Peltinen ja pari heidän naapuriansa läksi marssimaan »Hiljaista rauhaa» vastaan.
»Seis», huusi Peltinen, »me emme enää kauemmin voi kärsiä, että te täällä omin käsin anastatte meidän laillisen oikeutemme ja rupeatte tappelemaan keskellä katua! Te olette kaikki meidän vankimme.»
»Mitä», huusi ukko Swart, »mekö antaisimme vangita itsemme?»
»Häh», kirkui matami Flick, »tekö täällä tahdotte näytellä esivaltaa minun oveni edessä. Se tässä vielä puuttuisi. Tuollainen pikipeukalo ja mokomakin kattilan nuolija tahtovat olla poliiseja aivan minun oveni edessä!»
»Senkin junkkarit!» sanoi Swart. »Menkää paikalla matkoihinne!»
Ja hän antoi läkkisepälle aimo kolauksen kylkeen.
»Kuules, Peltinen», sanoi Pikilanka, »sinä menet nyt liian pitkälle. Meillä porvareilla on tosin oikeus *tapella*, mutta ei *hieroa rauhaa* silloin kun muut tappelevat, joka on aivan eri asia. Sano mitä tahdot, mutta se on esivallan asia.»
»Kas tuolla», huudahti Höylänen, »tuolla tulee ukko Krumm koirineen. Nyt me pääsemme pulasta. Hän kuuluu esivaltaan, sillä kaupungin karjapaimenena saa hän kaupungilta leivän. Hän on virallinen henkilö.»
* * * * *
Ukko Krumm aikoi juuri ruveta toitottamaan lehmiänsä kokoon, kun porvarit kerääntyivät hänen ympärilleen ja kiljuivat hänen korviinsa. Hänen piti heti vangita nuo vieraat miehet, sanoivat he, hän oli siihen »oikea mies.»
Käsitettyään lopulta, mistä oli kysymys, sanoi ukko Krumm: »Niin, pojat, *minä* olen siihen oikea mies! No, seuratkaa nyt minua kaikki raastupaan!»
»Mitä», sanoi matami Flick. »Minäkinkö, joka olen kunniallisen porvarin vaimo ja yhdentoista lapsen äiti?»
»Ei, Krumm», sanoi Pikilanka, »nyt sinä menet yli valtuuksiesi. Sinä voit viedä talonpojat ja musikantit kanssasi raastupaan, mutta matami Flickin, joka on rehellinen kansalainen ja lisäksi minun miniäni äidin sisaren täti, sinä saat antaa olla rauhassa.»
Tämä oli varsin kohtuullista. Ukko Krumm taipui ja ajoi nyt talonpojat ja musikantit pormestarin portille.
Ukko Swart tosin vastusteli, mutta siitä ei ollut apua. Hänelle näet oli tapahtunut sellainen onnettomuus, että hänen housunkannattimensa olivat katkenneet taistelussa torvensoittajan kanssa, ja hänen täytyi nyt pidellä housujaan estääkseen niitä luisumasta alas nilkkoihin. Kun hän nyt vihoissaan unohti tämän ja hosui molemmin käsin, rupesivat housut luisumaan alas ja hänen täytyi tarttua niihin kiinni ja estelemättä antaa viedä itseään muiden mukana.
Krumm sai viimein koiransa avulla joukkonsa kokoon. Etumaisina marssivat kaupungit lehmät, sitten astuskelivat talonpojat ja heidän perässään musikantit, ja häntänä lopulta kulki muutamia porvareita.
Kun he tulivat pormestarin portille, puhalsi Krumm torveensa niin valtavan törähdyksen, että pormestari lensi ylös patjoiltaan ja sai pian housut jalkaansa, luullen, että koko Alt-Strelitz oli ilmitulessa.
Hän avasi akkunan ja kurkisti kadulle.
»Mikä nyt on hätänä?» huusi hän.
»*Tuossa* on kaupungin karja, herra», sanoi Krumm »ja *tuossa* ovat meidän vankimme, herra, ja *tuossa* on yleisö, herra, ja *minä* olen tässä viranomainen henkilö. Kaikki on kuin olla pitää.»
Nyt juoksi paikalle myöskin kaupungin poliisikonstaapeli, jolla oli se paha onni, että aina kun Alt-Strelitzissä oli tulipalo, hän oli viimeinen, joka huusi: »tulipalo, tulipalo!»
»Voi herra pormestari», sanoi hän, »se ei ole totta. Asia on aivan sama kuin muutamia vuosia takaperin, jolloin kukaan ei pitänyt lukua Jumalasta eikä mistään. Matami Flick on mukana tässä pelissä, ja hän on sangen vaarallinen henkilö. Ei, herra pormestari, uskokaa minua, tämä on oikea kapina, aivan kuin vuonna neljäkymmentä kahdeksan.»
No, pormestari pelästyi, hänen kasvonsa kalpenivat, ja hän oli vähällä lentää selälleen, mutta koska hän oli järkevä ja sukkela mies, sanoi hän itselleen:
»Me olemme pahassa pulassa, mutta pysykäämme rohkeana. Pormestarien osa tässä maailmassa näkyy nyt kerta kaikkiaan olevan se, että he alinomaa saavat taistella kapinallista ihmiskuntaa vastaan.»
Ja hän läksi marssimaan raastupaan, koko joukko perässään. Perille tultuaan sanoi hän poliisikonstaapelille:
»No, tuotakoon heidät kaikki sisään!»
Ja he astuivat saliin yksitellen, ja kun he kaikki olivat koossa, otti viisas pormestari lornjettinsa esille, istuutui tuomarin istuimelle viisaan ja vakavan näköisenä ja alkoi sangen viisain katsein tirkistellä väkijoukkoa.
»Onpa tuossakin otusta», ajatteli ukko Swart.
VII.
Kuulustelu alkoi.
»Mestari Pikilanka! Te seisotte nyt esivallan edessä. Sanokaa minulle, minkä vuoksi olette vanginnut nämä miehet!»
»Kyllä», sanoi Pikilanka, »nähkääs, herra pormestari, eilen istuimme me, minä ja vaimoni ja lapset ja söimme perunoita ja paistettuja sillejä. Olimme pistäneet jo monta perunaa poskeemme, kun vaimoni sanoi: 'Piki', hän sanoi, 'meidän perunamme ovat pilaantuneet, parasta kun annamme ne sioille.' Silloin minä sanoin: 'Karolina', minä sanoin, 'onhan meillä vielä jälellä niitä perunoita, joita saimme veljeltäsi!' Hänen veljensä, herra pormestari tietäköön, on se pieni kyttyräselkäinen suutari, joka ennen asui Penzlinissä, mutta muutti sieltä Neu-Brandenburgiin ja nai herra Kählertin tyttären. Malttakaas, siitä on nyt noin seitsemän vuotta. Ei—malttakaas—kahdeksan vuotta! Ei, kyllä siitä sentään on vain seitsemän vuotta….»
»Mitä lörpötystä», keskeytti pormestari, »mitä se kuuluu tähän asiaan? Teidän tulee sanoa minulle, miten tappelussa kävi, ja kuinka te uskalsitte siihen sekaantua, vaikk'ei se kuulu teidän ammattiinne.»
»Niin, kunpa minä sen vain tietäisin, herra pormestari! Nuo vieraat miehet vangittiin, ja minä seurasin mukana. Te saatte hirttää minut lähimpään naulaan, jos luulette minun sekaantuvan poliisin asioihin.»
»No, mestari Peltinen», sanoi pormestari, »mitä te tiedätte tästä asiasta?»
»Palvelukseksenne, herra pormestari, minä tiedän asian tarkalleen. Nähkääs, minä nukuin kaikessa alhaisuudessani, kun minun vaimoni, jolla tänään taas oli kuumetaudin kohtaus, herätti minut ja sanoi: 'Peltinen', hän sanoi, 'minä luulen että jotain tapahtuu kadulla.' Minusta tuntui, että kadulla pidettiin iloisen ilkeätä elämää. No, minä lensin ylös sängystäni ja menin katsomaan ulos akkunasta, aivan niinkuin te teitte herra pormestari, kun me seisoimme teidän talonne edustalla, ja nyt minä näin koko kapinan.»
»No hyvä», sanoi pormestari, »mitä te sitten näitte? Puhukaa joutuin mitä tiedätte, ja tulkaamme nyt kerrankin itse asiaan!»
»Mitä minä näin?—Minä näin koko salaliiton, koko vallankumouksen!»
»No, tunsitteko ketään henkilöistä?»
»Henkilöistä?—Henkilöistä?—En, niistä minä en tuntenut ketään. Vaimoni vain sanoi minulle, että hän tunsi matami Flickin alushameen suuresta reijästä, jonka tämä oli siihen viime vuonna silitysraudalla polttanut.»
»Mutta kuinka tulitte te vanginneeksi nämä henkilöt ja siten sekaantuneeksi poliisin asioihin?» kysyi pormestari.
»Herra varjelkoon minua!» sanoi mestari Peltinen, »kuinka minä uskaltaisin tehdä mitään sellaista! Minä en tiedä mitään poliisista enkä vangitsemisesta, sillä poliisin asioihin sekaantuminen ei tuota mitään siunausta.»
»No, mestari Höylänen, astukaa esiin», sanoi pormestari. »Mitä te tiedätte tästä asiasta?»
»Minä, herra pormestari, minä tulin juuri kävellen pitkin katua kun heidät piti vangittaman, muuta en minä tiedä, sillä minä olen tyhmä tällaisissa asioissa. Minä luulen kuitenkin, että Krumm vangitsi heidät.»
»Krumm tulee tänne pöydän luo», sanoi pormestari rypistäen otsaansa ja tirkistäen ukkoa tiukasti lornjettinsa läpitse. »Mistä syystä on Krumm vanginnut nämä miehet? Tekikö Krumm sen omalla virkavastuullaan, vai nimenomaisesta käskystä?»
»Minä en tiedä mitään, ja minä tiedän paljon», sanoi Krumm. »Minä kysyn vain, olenko minä esivalta, vai enkö? Luulenpa, ett'ei kenelläkään täällä ole oikeutta käskeä minua, paitsi teillä, herra pormestari. Minä kaitsen härkiäni ja lehmiäni, ja mitä poliisiin tulee, niin ei teidän tarvitse sanoa muuta kuin että minä tulen, ja minä olen kohta valmis palvelemaan teitä ilman pienintäkään viivytystä tahi epäilystä.»
»Hyvä, Krumm!» sanoi pormestari armollisesti hymyillen. »Minua ilahuttaa, että Krumm on lainkuuliainen ja että hänellä on isänmaallinen mieli!»
»Kuten jo sanoin Teille, herra pormestari, minulle on kaikki samantekevää», sanoi Krumm. »Meidän suuriherttuamme ja herra pormestari ovat minulle paljon rakkaammat kuin pappi ja lukkari.»
»Herra sihteeri», sanoi pormestari, »kirjoittakaa: Sen johdosta, että karjapaimen Krummille käy virkansa jo liian vaivaloiseksi, ei hänen enää tarvitse paimentaa härkiä, mullikoita ja lehmiä, vaan kaitsee hän tästäpuolin vain hiehoja, vasikoita ja vuodenvanhoja varsoja, sekä suositetaan häntä korkeamman valtionviran saamiseen.—Nyt saa hän mennä, hyvä Krumm, hänellä on minun suosioni.—Kaupunginpalvelija Glandt, kuka kapinoitsijoista huusi ja räyhäsi pahimmin?»
»Sen minä sanon, herra pormestari,» sanoi Glandt, »musikanteista oli se tuo tuossa, ja talonpojista tuo tuossa», ja hän viittasi rummunlyöjää ja ukko Swartia astumaan lähemmäs.
»Mikä oli hänellä tarkoituksena häiritessään tämän kaupungin rauhaa ja nostaessaan sen kapinaan», kysyi pormestari ukko Swartilta.
»Tarkoituksenako», sanoi ukko Swart.—»Ja kapinaanko?—Kas, tämäpä vasta on jotakin! Pidättekö te sitä kapinana, että rauhallinen ihminen, joka on vähän lihavanlainen, sattuu liukahtamaan istuinlaudalta ja putoamaan turkkilaiseen rumpuun?»
»*Täydellisenä* kapinana sitä en tahdo pitää», sanoi pormestari, »mutta conat'iksi[1] sitä mielestäni ainakin on kutsuttava.»
[1] Kapinan hanke, vehkeileminen.
»Sitä vastaan minulla ei ole mitään», sanoi Swart, »sanokaa te sitä sillä tai jollain muulla nimellä. Minun omatuntoni on puhdas ja rauhallinen, ja piru minut periköön, jollei kaikki mitä sanon, ole silkkaa totuutta. Mutta minä vannon, etten halua olla kapinan kanssa missään tekemisissä.—Onko tämä nyt enää laitaa? Ensin minun täytyi tapella tuon roistojoukon kanssa, ja sitten te tahtoisitte minun vielä rupeamaan kapinoitsijaksi! Ei, kiitoksia paljon!»
»Kuinka hän tuli rumpuun?» kysyi pormestari.
»Hän istui siihen ilkeyksissään!» sanoi musikantti.
»Eipähän, sinä koira, vaan tapaturmaisesti. Saan sanoa teille, herra pormestari, että kun nousin vaunuun, rupesi päätäni huimaamaan, minä rupesin liukumaan istuinlaudalta ja tömähdin siten rumpuun.
»Tätä voisi kutsua nimellä casus»[1], sanoi pormestari, »ehkäpä myös nimellä lapsus[2].»
[1] Kompastus, tapaturma.
[2] Vierähdys, erehdys.
»En minä kaasussa ollut», sanoi Swart, »sillä minä en ollut maistellut väkeviä; eikä tämä minun mielestäni ollut myöskään lapsellisuus.»
»Ystäväni, minä sanoin lapsus», huomautti pormestari.
»No se on toinen asia, ja minä en sitä ymmärrä, mutta sen minä sanon, että tuo mies tuossa on käyttäytynyt minua kohtaan kuin tyhmä, kuriton kakara. Sillä kun minä istuin rummussa ja poikani koetti vetää minut ylös siitä, löi hän minua päähän ja tuuppasi naapuriani Wittiä niin, että tämä lensi istumaan bassoviuluun ja satutti itsensä pahasti.»
»Herra pormestari», sanoi musikantti, »tuommoisella takaruumiilla— suvaitkaa katsoa tänne vähän—istui hän minun rumpuuni ja tärveli hyvän soittokoneeni pahanpäiväiseksi!»
»Restitutio in integrum[1] voisi tosin tässä tapauksessa olla mahdollinen», sanoi pormestari, »mutta minusta näyttää kuitenkin, että…»
[1] Entiselleen palauttaminen, korjaaminen.
»Ooh!» keskeytti hänet ukko Witt surkealla äänellä. »Minä kunnioitan suuresti lakia ja oikeutta, mutta minä tahtoisin vain kysyä teiltä, oletteko koskaan istunut harareisin bassoviulussa? Minun täytyy lääkärillä tutkituttaa vammojani, ja sitä varten vaadin minä 40 taaleria kipurahoja.»
»Ja minä, herra pormestari», sanoi musikantti, »vaadin 50 taaleria korvausta siitä, että hän on istunut bassoviuluni rikki.»
»Sinä sakramenskattu!» ajatteli ukko Swart. »Saatpa hikoilla ennenkuin saat penniäkään!»—Ääneen hän sanoi:
»Minä olen myös pahoinpidelty, herra pormestari, ja kohtuullista on, että tuo rumpali-roikale maksaa minulle 50 taaleria ja hankkii minulle uudet housunkannattimet.»
»Hm! hm!» sanoi pormestari arvokkaasti. »Istukaa!»—Herra sihteeri, kirjoittakaa: Huomioonottaen, että tänä päivänä aikaisin aamulla on kaupungin rauhaa häiritty ja julkista uppiniskaisuutta kuin myös kapinallisuutta osoitettu, julistaa oikeus: Läsnäolevat molemmat talonpojat ja pääkapinoitsijat sekä heidän poikansa ja renkinsä tuomitaan rumpunahan rikki-istumisesta ja bassoviulun osittaisesta pahoinpitelystä tällä paikalla maksamaan musikanteille 50 taaleria vahingonkorvausta.»
»Mitä», huusi Swart, »tämäpä on kummallista!»
»Kaupunginpalvelija Glandt», huusi pormestari, »tee velvollisuutesi! Jos tämä vangittu lurjus vielä kerrankin keskeyttää minut tuomion julistamisessa ja uudelleen osoittaa uppiniskaisuutta, niin vie hänet sinne, mihin ei aurinko paista eikä kuu kumota ja missä vain sammakot ja sisiliskot ovat hänen seuranaan.—Herra sihteeri, kirjoittakaa: Sen johdosta, että läsnäolevat musici ovat pahoin rääkänneet talonpoika Swartin ruumiin takaosia, saattaneet hänet housunkannattimien puutteeseen ja loukanneet häntä iskuin ja lyönnein; katsoen myös siihen, että he, ratsastuttamalla talonpoika Wittiä bassoviulussa ovat halaisseet hänet melkein kahtia ja tunnustaneet itsensä siihen syypäiksi, tuomitaan mainitut musici maksamaan korvausta kaikkiaan 50 taaleria—se on, jos heillä on varoja.—Mutta koska on tiettyä ja tunnettua, että musikanteilla yleensä ei ole rahaa, joten kaikki saatava heiltä siis on vain näennäistä, niin on tämä tuomiokin langetettu vain pro forma[1]. Oikeus tuomitsee senvuoksi asialliset yhdessä suorittamaan kulut, vahingot ja kipurahat. Talonpojat maksavat siis: 50 taaleria kipurahoja, 50 taaleria vahingonkorvausta soittokoneista sekä oikeuskuluja 14 taaleria ja 17 1/2 groshenia.—Minä luulen kuitenkin, herra sihteeri, että me tässä tapauksessa vielä tuomitsemme kaupunginpalvelija Glandtin saamaan korvausta ylimääräisestä vaivannäöstä 5 taaleria. Summa summarum[2] suorittavat läsnäolevat kapinalliset talonpojat 119 taaleria ja 17 1/2 groshenia, ja julistetaan oikeuden istunto täten päättyneeksi.»
[1] Muodon vuoksi.
[2] Kaiken kaikkiaan.
»Mekö molemmat?» sanoi ukko Swart. »Naapuri Witt ja minäkö saamme maksaa yli 100 taaleria?—Tämäpä on kaunis juttu!»
»Mitä, uskaltaako hän vastustaa tuomiota?» sanoi pormestari.
»Herra pormestari», sanoi musikantti, »tottakai me saamme 50 taaleria?»
»Suu kiinni! Vai tahdotteko joutua putkaan?» sanoi pormestari. »Vahingonkorvaus ja kipurahat kuittaavat toinen toisensa. Te musikantit menette nyt tiehenne, mutta talonpojat jäävät tänne siksi kun ovat maksaneet!»
»Mitä lempoja!» huudahti Swart. »Luuletteko meitä niin tyhmiksi, että suostumme maksamaan omia kipurahojamme?»
»Rahat pannaan talletukselle», sanoi pormestari.
Mutta nyt oli ukko Swart tulla mielettömäksi.
»Talletukselle, tietysti talletukselle, joka tulee kestämään maailman loppuun saakka!»
»Ystäväni», sanoi pormestari arvokkaasti hymyillen, »kaikkihan tässä maailmassa on epätietoista—mutta siihen saakka kestää talletus, kunnes musikantit maksavat.»
»Tämä on pahempi juttu kuin oikea prosessi», sanoi Swart tuupaten Wittiä kylkeen.
»Mutta, herra pormestari», sanoi Witt, »minä pyytäisin vain kysyä, emmekö me olleet oikeassa?»
»Kyllä *oikeus* on teidän puolellanne», sanoi pormestari, »mutta kuitenkin on teidän asianne niin peräti heikko, että teidän täytyy maksaa.»
»Naapuri», sanoi Witt, »tässä maailmassa on nyt kerta kaikkiaan niin, eikä sitä voida auttaa, että se, joka on voittanut prosessin, saa maksaa, ja maksaa kelpolailla. Hän saa oikeuden ja oikeus saa rahat!— kaikki on kuin olla pitää.»
He avasivat kukkaronsa ja maksoivat. Swart kiroili ja Witt lohdutti itseään sillä, että he olivat olleet oikeassa. Kun he olivat maksaneet, sanoi pormestari:
»Kas niin, tämä riittää täksi päiväksi. Menkäät Herran huomaan, hyvät miehet!»
»Kyllä vaan, herra pormestari», sanoi Swart pitäen kättään ovenrivassa, »mutta nyt minä annan teille hyvän neuvon: Koska te otatte 100 taaleria näin pienestä selkäsaunasta, niin tulkaapa kerta sinne meidän kyläämme; saatte nähdä, että siellä saisitte aivan toisenlaisen selkäsaunan rahatta ja hinnatta! Hyvästi nyt, herra pormestari!—Ja kiitoksia paljon!»
VIII.
Kun Swart ja Witt tulivat raatihuoneesta seisoi Kalle Vepupp postivaunuineen vielä majatalon edustalla. He nousivat vaunuun, jossa musikantit jo istuivat, eikä kulunut kauaa, ennenkuin riitaveljien välillä oli syntynyt vilkas keskustelu ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja tuttavia ja ystäviä.
Ukko Swartin viha ei tosin vielä ollut haihtunut; hän loi vihaisia silmäniskuja rummunlyöjään ja bassonpäristäjään ja näytti niin verenhimoiselta kuin olisi tahtonut lyödä heidät hengiltä.
Mutta silloin otti klanetinsoittaja pienen pullon, jossa oli kuminaviinaa—hän sanoi sitä taskukellokseen—ja pani sen kiertämään miehestä mieheen.
»'Pikkuinen'—aamutuimaan?»
»Terve!»
»Kiitos!»
Ja kun taskukello oli lakannut käymästä, otettiin esille toinen, isompi taskukello, oikea 'nauris', joka sisälsi karvasta sekin.
»Suvaitkaa maistaa!»
»Terve!»
»Ai, ai, kun teki hyvää!»
»Se on parasta lääkettä sydämelle ja sapelle», sanoi ukko Witt. »No, naapuri, ryyppää nyt sinäkin!» jatkoi hän ja ojensi pullon Swartille.
Swart oli epätietoinen. Hän ei mielellään halunnut olla noiden junkkarien kestittävänä,—mutta lopulta hänkin sentään tarttui kelloon ja sanoi:
»No, jos te nyt välttämättä tahdotte pakottaa minua, niin en minäkään vastaan pane, mutta korvaukseksi pyydän, että tekin puolestanne teette hyvin ja…»
»Tietysti, se kuuluu asiaan!» sanoi pasuunantoitottaja.
»Frits, poikani, annappas se kori sieltä tänne! Ei sitä, vaan se *iso*, sinä tomppeli!»
Swart sai korin eteensä ja veti siitä esille pullon niin kookkaan, että jos musikantilla oli ollut taskukello, niin oli tätä ehdottomasti sanottava tornikelloksi. Hän maistoi siitä ensin itse ja antoi pullon sitten viuluniekalle, tämä antoi sen klanetin soittajalle, tämä torventoitottajalle, ja niin kulki nyt tornikello miehestä mieheen.
»Niin», sanoi Swart, »se on puhtainta jyväviinaa—Hokmannin rohtoa— oikeata Hokmannin rohtoa—puhtainta jyväviinaa!»
Ja »Hokmanni» se myös teki vaikutuksensa.
Helle tuli kauhean rasittavaksi.
Tien kummallakin puolen kasvoi mataloita kuusia, vaunun alla poltti hiekka ja sen päällä poltti aurinko. Matkamiehemme puhkivat, läähättivät ja hikoilivat ankarasti. Äkkiä alkoi ukko Swart laulaa. Hän lauloi ainoata laulua minkä osasi:
»Oi terve, kuuhut kalpee!»
Ja vaikka aurinko paistaa hellitti täydeltä terältä, rupesi koko seurue laulamaan:
»Oi terve, kuuhut kalpee!»
Ja ylistellen ihanaa kuutamoa saapuivat he Fürstenbergiin.
Täällä annettiin hevosille apetta, ja hevosten syödessä ja levätessä jatkoivat matkaseurueen jäsenet pitoja vaunussa ja tulivat kaikki veljiksi ja helliksi ystäviksi. Siellä kaulailivat toisiaan »veli Witt» ja »veli viuluniekka» sekä »veli Swart» ja »veli basso.» Eikä taivaassa voi vallita parempi sopu kuin silloin Kalle Vepuppin postivaunussa.
Niin saapuivat he lopulta Preussin rajalle. Silloin alkoivat ukko Wittin hampaat kalista ja sääret tutista, ja tuskissaan tarttui hän Swartin käsivarteen.
»No, naapuri Witt, mitäs pelkäät? Eiväthän ne nyt sentään syö sinua!»
»Mutta rahat, rahat», voihki ukko Witt, »jos he saavat ne käsiinsä, niin olemme me hukassa. Preussiin ei saa viedä rahaa,—ja kaiken lisäksi ne vielä punnitsevat meidät.»
»Mitä sinä puhut? Punnitsevat?—Mutta onpas se sitten ihan kirottu kansa!» Swart tarkasteli »ruumiikasta» personaansa: »Tullaavatko ne meidät pala palalta?»
»Tullaavat, naapuri,—nauloittain!»
»Ne eivät mahda olla oikein viisaita», sanoi Swart ja he alkoivat oitis piiloittaa rahojaan,—minä puhun tässä vain talonpojista, sillä musikanteista ei ainoakaan liikahtanut; jo heidän silmistään näki, että heillä rahoihin nähden oli aivan kirkas omatunto.
Nyt tultiin tullihuoneen luo.
Viheriään virkanuttuun puettu mies tuli ulos huoneesta ja meni vaunun luo.
»Hyvää päivää!» sanoi hän kohteliaasti, »onko tullattavaa?»
»On, herra tulli», vastasi Swart, »242 naulaa. Voin nimittäin ilmoittaa teille, että äskettäin viedessäni villoja juutalais-Josefylle Stavenhageniin tulin punnituksi yksin tein.»
Mies nauroi hänelle vasten naamaa ja sanoi:
»Hyvä ystävä, en tarkoita sitä. Mutta eikö teillä ole tullattavia tavaroita?»
»Ei muuta kuin minä ja tuo ainoa lapseni tuossa», sanoi Swart Fritsiä osottaen.
»Mitä noissa koreissa on? Avatkaa ne!»
Korit otettiin esille ja niiden sisältöä ruvettiin tutkimaan. Ja kelpo herkkuja nyt tuli näkyviin: kahdeksankymmentä kananmunaa, kaksi kinkkua, läskiä, makkaraa, lihaa, pannukakkuja, pytyllinen herneitä, voita, vehnäleipää, ruisleipää, ja paljon muita makupaloja, joiden luetteleminen tässä kävisi liian pitkäksi.
»Mutta hyvät ihmiset», kysyi mies, »mihinkä te tarvitsette kaiken tämän?»
»Mihinkäkö?» sanoi Swart. »Se tulee syötäväksi, se on meidän eväämme.»
Mutta tähän selitykseen ei tullipalvelija tyytynyt, hän luuli Swartin pitävän hänen kustannuksellaan pilaa, ja vasta kun hänelle juurta jaksain oli selitetty matkan suunta ja tarkoitus, tyytyi hän ja sanoi:
»No, hyvästi sitten ja onnea matkalle!»
»Herra Tulli», sanoi Swart, »mitä olemme teille velkaa?»
»Ette mitään, minä olen vain tehnyt velvollisuuteni.»
Nyt Swart vuorostaan nauroi tullipalvelijaa vasten naamaa.
»Tässä näyttää olevan laita aivan toisin kuin oikeuden edessä», sanoi hän. »Tuomarikin on mies, joka tekee ainoastaan velvollisuutensa; ottakoon tästä sitten selon kuka saa. No, hyvästi vain, herra!»
»Olipa tämä kummallista», sanoi Swart Wittille, kun he jälleen olivat istuutuneet vaunuun, »mies näkee koko tämän vaivan, ja sitten sanoo: ei se maksa mitään.—Voitko sinä käsittää tätä?»
»En.—Mutta siinä sinä olet aivan oikeassa, naapuri, että se, joka tekee minkä voi, ei voi tehdä enempää kuin hän tekee.»
* * * * *
»Vai tämä se nyt on Preussi!» sanoi Swart katsellen ympärillensä. »Sehän on vain pelkkää hietaa! Taitaa olla suuri maa?»
»Onpa kylläkin», sanoi joku musikanteista, »sitä ulottuu hyvin kauas, ja sen rajamaa on Sachsen.»
»Wo schöne Mädchens auf die Bäume wachsen!»[1] sanoi Kalle, kohentaen korkeata kaulustaan.
[1] Missä kauniita tyttöjä kasvaa puissa.
»No, ja mihinkä me sitten tulemme?» kysyi ukko Witt.
»Itävaltaan», vastasi musikantti, »jossa myös on kauniita tyttöjä.»
»Ja sitten», kysyi Swart, »mihin sitten?»
»No, sitten te voitte tulla moneenkin paikkaan. Jos ajatte vasemmalle, niin tulette Unkariin ja Slovakiaan.»
»Niin sinnekö, missä tekevät niitä mainioita rotanloukkuja?»
»Aivan niin!—Niin, ja sitten tulette Turkinmaalle.»
»Ei, sinne minä en tahdo tulla», sanoi ukko Swart. »Turkkilaiset ovat hirveätä kansaa.»
»Nehän syövät omia lapsiaankin», sanoi Witt. »Täytyykö meidän matkustaa
Turkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?»
Ja ukko Witt katsahti Kalleen ikäänkuin peläten, että joku turkkilainen jo oli tarttunut poikaan ja ruvennut puremaan häntä niskasta.
»No, no, naapuri», sanoi Swart, »sinäpä nyt olet aika hätähousu! Ensin sinä hourailit valtamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista. Eivät ne tee sinulle mitään pahaa. Sinä uskallat kehua olleesi sotamies ja kuitenkin pelkäät kaikkea!—Miten se on ymmärrettävissä?»
»Sotamies minä olenkin ollut, lempo soikoon! Vuonna kahdeksantoistasataa neljätoista alkoi sota. Minä kuuluin majuri von Vossin komennuskuntaan, ja kun hän komensi: 'Katsokaa vasemmalle!' niin meidän täytyi katsoa vasemmalle—ei oikealle. En minä nyt enää oikein muista, kuinka se oli —'jalat ulospäin!'—no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä ja tulimme sinne kello 9 aamulla. Vanha kenraali von Pressent ratsasti edellä ja tervehti miekallaan laskien sen kärjen alas, ja Friedrich Franz, joka silloin oli meidän herttuamme, seisoi ja nauroi, kun me marssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa.»
»Mutta miksi hän oikeastaan nauroi», kysyi Swart. »Mitä syytä hänellä oli nauraa?»
»Mitäkö syytä? Kukas häntä voi kieltääkään nauramasta? Olihan hän herttua ja sai siis nauraa, kun häntä halutti nauraa!»
»No, ja täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?» kysyi Swart.
»Ei, kiitos vain! Niin viisas minä olin, etten minä sotaan mennyt.— Vai sotaan!—Ei, seuraavana päivänä me läksimme ja saimme kaksinkertaiset ruoka-annokset palkinnoksi siitä, että olimme niin hyvin marssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla niin, että veri juoksi virtoina katuojissa, ja me emme antaneet emmekä saaneet armoa. Schweriniläiset kiittivät Jumalaa, kun me seuraavana päivänä marssimme pois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenbergiin, kolme penikulmaa yhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat kapteeni ja majuri. Kun me nyt marssimme kaupunkiin, sanoi Kalle Haut, joka oli minun esimieheni: 'Juhani', hän sanoi, 'tässä me ehkä käsitämme onnemme, jos menettelemme viisaasti.'—Ja kumppanit pataljoonassa sanoivat minulle: 'Sinä olet viisain meistä kaikista ja voit parhaiten puhua meidän puolestamme. Sinä ja Kalle Haut saatte mennä majurin luo esittämään asiaa hänelle.'—No, sanottu ja tehty. Me menimme majurin asunnolle ja koputimme ovelle. Hän tuli itse avaamaan, käski meidän astua sisälle ja antoi meille kättä. 'Päivää, Kalle! Päivää, Juhani!' hän sanoi. 'Mitäs te tahdotte, pojat? Puhukaa suunne puhtaaksi vain!'—'No', sanoi minä, 'me tahdoimme nyt vain tulla tervehtimään herra majuria.'—'Sepä kauniisti teiltä', sanoi hän ja nauroi, 'se huvittaa minua.'»
»Miksi hän nauroi?» kysyi Swart.
»Miksi hän nauroi», sanoi Witt. »Eikö hänellä ollut lupa nauraa niin paljon kuin häntä vain halutti? Olihan hän meidän päällikkömme; kukas häntä voi kieltää nauramasta?—No, kun hän oli nauranut tarpeekseen, kysyi hän, oliko meillä mitään valittamista.»
»'Ei vähääkään', sanoin minä. 'Kiitoksia paljon, herra majuri, kyllä kaikki on hyvin ja kunnossa.' 'Mutta', sanoin minä, ja Kalle Haut tuuppasi minua kylkeen, 'me olemme vain tulleet kysymään, ettekö te, herra majuri, sallisi meidän vähän ryöstää täällä?'
—'*Mitä* te tahdotte', kysyi hän ja näytti siltä kuin ei olisi uskonut omia korviaan.
'Ryöstää vähän, jos te vain sallitte', sanoin minä. Minä luulin hänen nauravan itsensä kuoliaaksi.—'Mitä', sanoi hän, 'tahdotteko te ryöstää omaa isänmaatanne, kolmen penikulman päässä Schwerinistä?'— 'Tahdomme', sanoin minä, 'jollei teillä herra majuri ole mitään vastaan ja annatte meidän noudattaa omaa vapaata tahtoamme, niin me ryöstämme yks kaks koko tämän pesän ja näytämme, että me olemme kelpo sotamiehiä.' Nyt nauroi hän niin, että retkahti istumaan nojatuoliin ja sanoi lopuksi: 'Menkää nyt kortteeriinne! Ja jos vielä kerran puhutte tämmöisiä tyhmyyksiä, niin käy teille hullusti!' Me menimme. Mutta meidän kapteenimme oli saanut vihiä asiasta, ja näetkös, naapuri, hän oli peijakkaan kiukkuinen mies! Hän kutsui meidät luoksensa ja sanoi, että me olimme tehneet pahan rikoksen. Ja hän heitätti meidät putkaan, jossa me istuimme siihen saakka kun äksiisi oli ohitse. Silloin lähetettiin meidät kotiin takaisin,—ja sen minä sanon sinulle, naapuri, että kun on kokenut näin paljon, niin saattaa sanoa olleensa sotamies, ja sotamies toden teolla!»
»No, ranskalaisia sinä kai et saanut nähdä», kysyi Swart.
»Sainpa vainkin», vastasi Witt, »niitä oli joka talossa koko joukko majoitettuina. Niillä hirviöillä on aivan oma luontonsa. Jos niitä kohtelee hyvin, niin ei löydy parempia ihmisiä maailmassa, ja silloin ne sanovat 'servitöör'[1] ja 'silvuplee'[2]. Mutta jos he rupeavat sanomaan 'lesmatrankii'[3], niin mene silloin vain pois tieltä; muussa tapauksessa voit saada hyvästi selkääsi.»
[1] Serviteur! = palvelijanne!
[2] S'il vous plait! = olkaa hyvä!
[3] Laisse-moi tranquille! = jätä minut rauhaan!
»Mitäs se sana merkitsee?» kysyi Kalle.
»No, se merkitsee osapuilleen: 'mitäs sinä oikein meinaat, senkin sika?
Mene kohta hiiteen, muuten lempo sinut korjaa!'»
»Jos te niin mielellänne haluatte nähdä ranskalaisia», sanoi pasunanpuhaltaja, niin saatte halunne tyydytetyksi Berlinissä. Siellä on ihmisiä kaikilta maailman kulmilta, Itävallasta, Englannista, Ranskasta, Espanjasta, Amerikasta, ja onpa siellä nykyään myös itse Portukalin kuningas.»
»Portukalin kuningas», sanoi Swart, »no ei nyt kiitetä! Vai niin, vai asuu hänkin Berlinissä! Sen miehen minä tahtoisin mielelläni nähdä, muista se, Frits!—Berlini on kai suuri kaupunki?»
»On kyllä», vastasi soittaja, »siellä asuu peloittavan paljon ihmisiä.»
»Ja siellä saa vapaasti käydä katselemassa kaikkea?»
»Saa kyllä. Siellä on rautatie, uusi telegraafi, Brandenburgin-portti, vanha Frits ja vanha Blücher, ja sitten siellä on uusi museo, mutta sinne te saatte mennä vain jos teillä on puhdas paidanrinnusta ja siistit vaatteet yllänne. Mutta minä neuvoisin teitä ennen kaikkea käymään Krollin teaatterissa ja suuressa teaatterissa, vaikka se maksaakin rahaa.»
»No, sen puolesta ei tule hätää», sanoi Swart. »Mutta toisin on meidän vaatteidemme laita. Kalle tosin saattaa esiintyä missä tahansa, minun tyhmä poikani käy myös laatuun, eikä minun omasta puolestanikaan tarvitse hävetä, mutta sinä, naapuri! Hyi, enkös minä käskenyt sinua ottamaan samettiset manshesterhoususi mukaan, ja kuitenkin piti sinun ottaa vanhat housusi, joissa on nuo rumat paikat polvissa! Meidän täytyy hävetä sinua; näin sinä et voi tulla museoon.»
»Niin», sanoi ukko Witt surkealla äänellä, katsellen paikattuja housujaan, »minä tahtoisin mielelläni tehdä itseni niin hienoksi kuin suinkin mahdollista, mutta minkäsläiset niiden housujen oikeastaan pitäisi olla? Pitkiä housuja en voi käyttää kotona, ja kaapissa riippuu ainakin puoli tusinaa lyhyitä.»
»Minä ehkä voin pelastaa teidät tästä housupulasta», sanoi viuluniekka. »Minulla on aivan uudet housut, ne ovat aivan uusinta muotia, ne ovat kummilastaiset ja oikein erinomaiset. Milloin ne ovat pitkät, milloin lyhyet, aina kuinka tarve vaatii. Minäpäs näytän niitä teille. Katsokaas nyt! No nyt ne ovat polvipöksyt, eikö niin? Kun te nyt kiinnitätte jalkahihnat ja vedätte ne saappaan pohjan alle, niin ne venyvät pitkiksi housuiksi; eikä kukaan voi arvata, kuinka muutos on tapahtunut.»
»No, kaikkea ne keksivätkin», sanoi Swart, »ihanhan tämä on kuin silmänkääntäjätemppu!»
»Isä kulta», sanoi Kalle hiljaa, »ostakaa ne min…»
»Poika», sanoi ukko Witt, »oletpas sinä tyytymätön! Sinulla on kauniit keltaiset housut ja ihka uusi takki, ja kuitenkin sinä aina vain pyydät uutta ja uutta. Ei, kyllä sinun vanha isäsi myös tarvitsee jotain yllensä.»
Seuraavaan majataloon saavuttuaan poikkesivat he sisälle housuja koettamaan. Ne sopivat suurenmoisesti, ja kaupat tehtiin. Ukko Swart ei voinut olla ihailematta näitä erinomaisia housuja, ja hän kiitteli Wittiä ja sanoi:
»Kuinka mainion hyvin ne istuvat! No, näytäs nyt minulle, kuinka ne tulevat lyhyiksi!»
»Luuletkos, etten osaa sitä tehdä», sanoi Witt, avaten jalkahihnat: »Kas näin!»
»No, tees ne taas pitkiksi!»
»Voin minä sinulle senkin tehdä!»
He seisoivat kaikki ukko Wittin ympärillä voimatta tarpeekseen ihailla housuja.
»Niin, veli Swart», sanoi pasuunan puhaltaja, »näiden housujen laita on sama kuin minun torvenikin: milloin se on pitkä, milloin lyhyt.»
»Ja näissä sinä voit esiintyä missä tahansa», sanoi Swart. »Tässä kaupassa sinä et tullut petetyksi; soisinpa, että housut olisivat minun.»
Ja sitten he jatkoivat matkaansa, mutta silläaikaa kun he matkustavat, lähdemme me katsomaan mitä kotona on tapahtunut.
IX.
Kun Juhani illalla tuli kotiin, hääräili Swartin emäntä porstuassa.
»Hyvää iltaa», sanoi Juhani ja nosti hattuaan. Nyt piti tapahtua, että pieni rasia, jonka Frits oli lähettänyt Dorotealle ja jonka Juhani oli kätkenyt lakkiinsa, putosi ja kieri Swartin emännän jalkoihin. Juhani ei ollut tästä hyvillään; hän tiesi, ettei Fritsin äiti tiennyt asiasta mitään, olihan Frits sanonut: 'Minulla on erinäisiä *salaisuuksia* lukkarin Dorotean kanssa',———ja Juhani kumartui ottamaan rasiaa. Mutta Swartin emäntä ehti ennen häntä ja sieppasi rasian.
»Mitä tässä on?» kysyi hän.
»No, eihän siinä mitään ole», sanoi Juhani. »Mitäpä siinä voisi olla?—
Se on *minun*, antakaa se minulle.»
Mutta Swartin emäntä oli utelias. Hän aukaisi rasian kannen ja näki sormuksen ja hiuskiemuran:
»Mitä ihmeitä,—kultasormus! Mitä *sinä* sormuksella teet, pökkö?
Kelle se on aijottu?»
»Hä, lukkarin Dorotealle.»
»Keltä se on», kysyi eukko taas. »Sano heti!»
»Koska te nyt niin välttämättä tahdotte sen tietää, niin se on
Fritsiltä», sanoi Juhani.
Tuskin oli Juhani saanut nuo sanat suustaan ennenkun hän sai aimo korvapuustin.
»Siinä on sinulle vaivoistasi!» sanoi emäntä, ja kohta sai Juhani vielä kelpo läimäyksen toisellekin korvalle, ja kun hän koetti paeta hirmuista emäntää, sai hän lisäksi aika potkun.
Swartin emäntä meni raivostuneena mutisten tupaan.
»Mokoma pojan-kollo ja tuommoinen köyhä tytön-luuska! Kyllä minä teille annan kultasormuksia, minä!»
Ja hän riehui ja hyppi ympäri taloa koko illan, motkotellen ja punaisena kuin kalkkunakukko, torui ja komenteli piikoja ja renkejä. Luudat ja pytyt saivat tanssia niin, että viimemainittujen vanteet lensivät sälisten ympäri, ja alinomaa hän kotkotteli itsekseen:
»Mokoma pojan-kollo ja köyhä tytön-luuska. Kyllä minä teille annan kultasormuksia, annan kun annankin! Ja Juhani, se petturi, joka saa talosta palkkaa, hänet minä ajan pois talosta.—Se heittiö! Kyllä minä hänet opetan kultasormuksia kanniskelemaan!»
Ja emäntä torui ja rähisi niin, että koko kylä tuli katsomaan, mikä nyt oli hätänä.
* * * * *
Samana iltana tuli myöskin lukkari kotia. Hän oli yleensä hilpeä mies, mutta tänä iltana hän oli äkäinen ja pahalla päällä; vain hänen ruokahalunsa oli, luojan kiitos, entisellään, ja kun hän oli saanut syödäkseen, tuli hän hieman paremmalle tuulelle.
»Onko isälle tapahtunut jotain ikävää?» kysyi Dorotea.
»Eipä juuri, tyttöseni.—Mutta muista, mitä minä usein olen sanonut: maailma on paha ja ihmiset ovat pahoja, ja vieläpä eläimetkin ovat pahoja, mutta pahimpia kaikista ovat talonpojat ja hevoset. Älä usko ainoaankaan hevoseen tahi talonpoikaan, niin ei sinun tarvitse jälestäpäin katua! Eivätkä talonpoikain pojat ole isiänsä paremmat; huonot ominaisuudet näet menevät perintönä isältä pojalle. Tottele minun neuvoani, rakas lapseni, niin sinun käy hyvin maailmassa!—Ja nyt tahdon mennä levolle. Hyvää yötä!»
Seuraavana päivänä—se oli torstai—saivat koulupojat aika lailla selkäänsä; lukkarin kiukku ei ollut vielä hälvennyt. Mutta vähitellen se hälveni, ja jo seuraavana sunnuntaina lukkari oli sama suopea ja hilpeä mies kuin ennenkin.
Oli sunnuntai. Aamusta varhain myöhäiseen iltaan sai Dorotea olla kaiket päivät touhussa, sillä äitinsä kuoltua sai hän yksin hoitaa emännyyttä ja vielä lisäksi pitää huolta molemmista pikkusiskoistaan. Ja hän oli kelpo emäntä. Ahkera ja tunnollinen hän oli, ei kukaan nähnyt hänen hätiköivän; kaikki näytti sujuvan itsestään, ja kun hän pääsi vapaaksi askareistaan pariksi tunniksi, istuutui hän ompeluksineen akkunan ääreen. Näin seurasi päivä päivää, ja aina oli hän iloinen ja leikkisä eikä antanut kenenkään huomata, että työ oli raskasta.
Mutta tänään oli toisin. Tänään tuntui hänestä työ suunnattoman raskaalta.
Hänen viehkeillä kasvoillaan kuvastui hiljainen suru ja syvä kaipuu, ja pukiessaan vaatteita pikkusiskojensa ylle hän huokasi raskaasti ja katseli miettiväisenä kauas,—hyvin kauas … hänen ajatuksensa näyttivät harhailevan loitolla, outoja seutuja. Ja kun hän palmikoitsi tyttöjen hiuksia, valuivat kyyneleet hänen muutoin niin iloisista silmistään ja putosivat lasten hiuksiin.
Hänen isänsä tuli huoneeseen. Hän oli täydessä juhla-asussaan, sillä hän oli menossa herra pastorin luokse.
»Hyvää huomenta! No, lapseni, mitenkäs te jaksatte?» kyseli hän taputellen tyttösiä poskille.
Pikku Triinan, jonka hiukset jo oli palmikoitu, hän nosti polvelleen istumaan ja suuteli hänen tölleröisiä käsivarsiaan niin että ne tulivat punaisiksi karkean parransängen kosketuksesta. Ja pikku Miinaa, jonka hiuksia paraikaa palmikoitiin, hän löi hiljaa olkapäälle, ja kun tyttönen kääntyi häneen päin, ei se ollut hän, joka oli lyönyt: hän oli kuin monen, monen penikulman päässä. Joka nyt olisi nähnyt lukkarin, ei suinkaan olisi luullut häntä samaksi mieheksi, joka oli niin naurettavan näköinen.
Hän oli ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies ja hyvä perheenisä, joka eli sovussa koko maailman kanssa. Hänellä oli vain yksi heikkous: hän ei voinut olla puhumatta yläsaksaa[1].
[1] Paikkakunnalla, missä tämä kertomus liikkuu, puhuu kansa alasaksan murretta; yläsaksa on samaa kuin saksan kirjakieli.—Suom. muist.
Tällainen pieni heikkous on se vaaka, millä maailma meitä punnitsee, se paino, jonka mukaan se meitä taksoittaa, mutta tämä heikkous pysyy meissä vain niin kauan kun olemme levolliset, sillä kun rupee oikein kireälle käymään, niin me heitämme sen pois, ja niin kävi lukkarinkin yläsaksalle. Kun hänen piti puhua oikein sydämensä pohjasta, ei puhe luistanut yläsaksaksi, vaan muuttui kohta alasaksaksi.
Kun hän nyt katsahti Dorotean silmiin ja huomasi kyyneleet tämän poskilla, hypähti hän tuolilta ja kysyi:
»Mikä sinua vaivaa, Dorotea? Miksi sinä itket? Sano minulle! Meillä kummallakinhan on tukea vain toinen toisestamme!»
Ja Dorotea painoi päänsä vasten vanhan isänsä rintaa ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.
Ei hän itsekään oikein tiennyt, mikä häntä vaivasi; hänestä vain tuntui kuin olisi hän ollut vieraassa maassa ja kaivannut lapsuuden-leikkiensä taloa ja puutarhaa.
Mutta äkkiä selveni isälle, mikä tyttöä vaivasi, mikä hänen sydäntään kalvoi. Lukkari laski kätensä hänen kaulallensa, taputti häntä poskelle ja kuiskaili hänelle lohduttavia sanoja.
»Rakas lapseni», sanoi hän, »rauhoitu nyt vaan! Jumala elää eikä hylkää sinua! Pidä se mielessäsi, niin kaikki lopulta kääntyy hyväksi. Minä rukoilen Jumalaa sinun puolestasi.»
Niin hän lohdutti rakasta Doroteaansa, kunnes hänen täytyi mennä kirkkoon soittamaan.
Niin surumielisenä kuin tänä sunnuntaiaamuna ei hän ollut koskaan kiivennyt ylös kellotapuliin sen koommin kun hän kiipesi sinne soittamaan rakkaalle vaimolleen, joka lepäsi paarilla. Raskain sydämin hän riisui sunnuntainutun yltään ja pani ison kellon heilumaan.
Ja kauas yli kylän, yli vainioiden ja aitausten aina naapurikyliin saakka kaikui kellon ääni puhtaan, kirkkaan ilman kuljettamana, kantaen hurskasta kiitosta: maan ylistyslaulua Jumalalle korkeuksissa.
Ja auringonvalo säteili korkeudesta alas, lämmittäen vanhoja hautoja, joissa esi-isät aikojen kuluessa olivat saaneet viimeisen rauhallisen leposijansa.
X.
Doroteasta tuntui kuin kellot olisivat tuoneet tervehdyksen hänen äidiltään. Hän nousi hiljaa tuoliltaan, suuteli pikkusiskoja ja silitti sekä Miinan että Triinan vaaleita kutreja.
»Nyt saatte mennä ulos leikkimään», sanoi hän. »Kysykää käeltä kuinka monta vuotta te saatte elää, poimikaa voikukkia, tehkää niiden varsista pitkiä ketjuja ja puhaltakaa kukista untuvia ja kysykää: mitä kello on? Leikkikää nyt vaan, minä menen kirkkoon.»
Lapset juoksivat iloisina ulos ja Dorotea otti hyllyltä virsikirjansa, jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästessään. Silloin oli Swartin emäntä lahjoittanut hänelle kakun, jonka hän itse toi lukkarin taloon. Ystävällisesti hän oli katsellut Doroteaa ja sanonut: »Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän sinusta Dorotea, enemmän kuin kaikista muista.»
Mutta nyt—nyt oli kaikki toisin.
Kun Dorotea eilen kulki läpi kylän, tuli Swartin emäntä häntä vastaan. Dorotea tervehti ystävällisesti, mutta eukko käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut sanaakaan. Dorotea oli vähällä itkeä ajatellessaan tuota tapaamista.
Surullisena otti hän virsikirjan käteensä, otti arkusta huivinsa, joka oli ensimäinen, minkä hän itse oli ansainnut, ja joka senvuoksi oli hänelle niin rakas. Sitten hän meni lieden luo katsomaan, paloiko valkea oikein, ja tämän tehtyään hän meni avaamaan ovea Ilolle, joka raapi ovea haluten päästä ulos juoksentelemaan, ja haukkuen riensi koira pois lasten luo.
Dorotea meni kirkkoon. Kuinka maailma tänään oli kaunis! Kuinka ihanat olivat puutarhat ja pellot, joilla kukkaset ja lehvät kilvan levittäysivät auringon suudeltaviksi. Koko luonto näytti olevan sunnuntaivaatetuksessa. Siinä oli kylä viheriäin puiden suojassa, tuolla söivät lehmät paksussa ruohostossa, täällä aaltoili vilja vienon tuulenhengen käydessä, kaikki oli niin raitista, tuoretta ja juhlallista. Elämä on ihana! kaikui näkymätön soitanto hänen ympärillään ja hänen sydämessään, elämä virtasi häntä vastaan kukkaskedoilta ja hiilakkaan siniseltä taivaalta. Kaikki oli hiljaista ja odottavan rauhallista, juuri kuin kirkossa silloin kun pappi alkaa saarnata.
Pois hälveni Dorotean suru.
Hänestä tuntui kuin olisi hän vielä ollut lapsi, ja istunut kirkonmuurin takana, jossa auringonpaiste levisi yli hiljaisten hautain; hänestä tuntui kuin olisi hän istunut viheriällä kukkanurmella itsekseen, lukenut lapsenvärssyjään, laulanut kilpaa lintujen kanssa tai iloisen karitsan tavoin juossut ympäri ketoa kooten kauniita kiviä tai poimien kukkia seppeleeksi tai kuin olisi hän katsellut ylös sinitaivaan korkeuteen, jossa valkeat pilvet vaeltelivat.
Kuinka onnellinen hän oli!
Hän oli melkein unohtanut olevansa matkalla kirkkoon, hän oli vähällä heittää virsikirjansa perhosen jälkeen, joka lensi hänen ohitsensa, hän oli niin onnellinen ja iloinen; hän oli melkein kuin lapsi ajatuksiltaan ja mieleltään.
Silloin tuli Swartin emäntä tietä pitkin kädessään virsikirja ja nenäliina.
Kun Dorotea näki hänen tulevan, meni hän häntä vastaan ja sanoi ystävällisesti:
»Hyvää huomenta!»
»Anna minun olla rauhassa», murahti eukko äreästi. »Mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!»
Kauas pakeni nyt ilo Dorotean sydämestä. Swartin emännän sanat sen karkoittivat. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja läksi hiljaa, kyyneleet silmissään, astumaan vanhaa kirkkoa kohti.
Poissa oli nyt kaikki luonnon ihanuus.
Swartin emäntä pöyhisti itseään ja astui läähättäen eteenpäin, pää pystyssä ja nenä vielä enemmän pystyssä, niin että auringon säteet kutkuttivat hänen sieraimiaan pakottaen hänet aivastamaan.
Mutta tultuaan kirkon portille voitti Dorotea surunsa. Hän meni ujona eukon luo ja sanoi sydämellisesti:
»Hyvä emäntä, sanokaa millä olen rikkonut teitä vastaan, jotta voisin pyytää teiltä anteeksi?»—hän tarttui eukon käteen, ja tämä seisoi siinä läähättäen, saamatta sanaakaan suustaan—»olettehan te aina ollut minulle niin hyvä sekä hyvinä että pahoina päivinä! Älkää antako minun tällä tavoin seista edessänne; minä tahdon mielelläni luulla, että vika on minussa, mutta nythän olemme menossa kirkkoon, ja kuinka voimme rukoilla Jumalaa, ellei meillä ole rauhaa sydämissämme?»
»Mitä? Rukoilla? Minäkö?» sanoi eukko vetäen kätensä Dorotean kädestä. »Minä voin rukoilla missä minä vain tahdon, ei minua siitä mikään estä. Mutta helposti voi tapahtua, että rehelliset ihmiset kääntävät selkänsä sellaiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia konsteja saadaksesi rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja tavarain omistajaksi. Sinun isäsi ja minun mieheni ovat naapuruksia»—hänen äänensä oli kuin käärmeen sähinää—»muusta tuttavuudesta minä en tahdo tietää mitään.— Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö! Niin….»
Hänen täytyi vaijeta, sillä kirkkoherra meni juuri heidän ohitseen. Hän oli kuullut, mitä eukko sanoi.
Kirkkoherra oli vakava mies; hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti päätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä seurasi häntä läähättäen.
Entä Dorotea? Koko hänen ruumiinsa vapisi ja häpeän puna nousi hänen poskilleen. Koko kirkkotarha alkoi pyöriä hänen silmissään; hän olisi tahtonut vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään muotoa tahtonut mennä. Hän meni kotiin, polvistui vuoteensa viereen ja tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja. Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan surusta ja hänen kurkkunsa melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä rauhaa; hän heittäytyi tuolille noustakseen heti kävelemään levotonna edestakaisin lattialla. Niin painoi häntä häväistys.
Hänen uskollinen rakkautensa olisi siis vain rakkautta rahaan!
Mutta myrsky asettui, ja valonsäde loisti hänen sieluunsa. Hän muisti raamattunsa, otti sen alas hyllyltä, istui pöydän ääreen ja avasi kirjan. Sattumalta aukeni se paikka, jossa kuvataan Vapahtajan kärsimyksiä. Alussa oli hänen mielensä vielä kiihdyksissä ja kirjaimet menivät sekaisin hänen silmissään. Mutta sitte hän luki:
»Ja he sylkivät häntä, ottivat ruovon ja löivät häntä päähän.»
Silloin tyyntyi hänen mielensä. Kyyneleet alkoivat valua hänen poskilleen, irroittaen hänet tuskansa kahleista.
Hän meni tyyntyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun ruoka oli valmis, kutsui hän pikkusiskot sisälle.
Nyt hänessä ei enää voinut huomata mitään erikoista; ainoastaan silmät olivat vähän punaiset.
Kun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Doroteaa poskelle, katsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä alas, suuteli isä häntä hiljaa ohauksille.