VI
Alituomari.
Muutamien minuuttien kuluttua minä puristin Goodshawin kättä ja nautti hänen vieraanvaraisuudestaan.
— Vai niin, sinä lähdet vihdoin, Bryant? Niin minäkin tekisin, jollei perheeni sitoisi minua paikoilleni, — sanoi Goodshaw.
Sitten me neuvottelimme paraasta tiestä. Minä saattaisin matkustaa joko Cape Fearista tahi Neuse-joelta veneessä yöllä, luotettavia neekereitä soutajinani, johonkin pohjoisvaltioiden sotalaivaan. Mutta tällä ehdotuksella oli se varjopuoli, että lähtökohta oli niin kaukana pohjoisvaltioiden eturintamasta. Jos minä saapuisin Newberneen rannikolle täytyisi minun sitten matkustaa pohjoiseen vaikeasti kuljettavia suoseutuja, ennenkuin voisin tavata pohjoisvaltioiden kanuunaveneitä.
Sen kuullessani päätin koettaa päästä Roanoken rautatietä Weldonin kautta, Suffolkin kohdalla olevan etelävaltioiden eturintaman läpi; kerroin Goodshawille; että Bassett oli ollut kintereilläni.
Silloin hän näytti vakavalta, mutta sanoi:
— Salapoliisi on junassa edellä, toivokaamme hänen jatkavan matkaansa sen kohdan ohi, jossa sinä poikkeat radalta.
Maksaessani aamulla hotellilaskun isäntä kysyi, tiesinkö kuka se varas oli, joka oli yöllä juossut tiehensä maksamatta.
Jatkoin matkaani Raleighiin, jossa toinen ystävä auttoi minua. Hän oli onneksi kaupungin alituomarin hyvä ystävä, ja tämä, joka tunsi minut erääksi Etelä-Karolinan radan virkamieheksi, antoi minulle, ystävällisesti kyllä, passin Richmondiin, toistettuani kiskoraudan ostoa koskevan juttuni. Tämä tuntui melkein sotilastehtävältä, ja niinpä minut kutsuttiin alituomarin luokse päivällisellekin, mutta minä kieltäydyin vastaanottamasta tarjousta ja jatkoin heti matkaani Goldsboroon, jonne saavuin maanantaiaamuna. Kaupungissa vallitsi piiritystila, ja siviilipukuinen oli harvinainen näky kaduilla. Kaikeksi onneksi minulla oli passini asianomaisille näytettävänä.
Odottaessani asemalla Weldoniin vievää junaa tapahtui jotakin, joka muutti koko minun matkasuunnitelmani.
Tapasin näet Bassett-ystäväni. Hän näytti happamelta ja vihaiselta ja mutisi:
— Menettelitte halpamaisesti tehdessänne minulle tämän kepposen; minä matkustin Weldoniin asti uskoen teidän olevan mukana!
— Minkä kepposen? — sanoin minä. — Te kai pikemmin teitte hotellinisännälle kepposen, kun livistitte tiehenne jättäen laskunne suorittamatta.
—- Ei, kuulkaa nyt, älkää koettakokaan! — sanoi Bassett tiukasti. — Minun tehtäväni on seurata teitä, ja minulla olisi halu vangita teidät heti paikalla.
Ainoa tapa millä tuosta miehestä saattoi selviytyä oli se, että osoittautui olevansa häntä korkeammalla ja nolasi hänet.
— Vangitkaa minut, jos uskallatte! Silloin joudutte itse putkaan.
Missä valtuutenne on?
— Minulla on ainoastaan suullinen määräys, — vastasi hän.
— Saattaa olla, — vastasin minä. — Mutta te häiritsette minua tehtävissäni, ja kyllä minä laitan että korvanne Richmondissa kuumenevat, totta tosiaan saatte silloin nolostua! Katsokaa tätä passia!
Nähdessään alituomarin passin säpsähti hän.
— No, näettekö nyt, että minä matkustan Richmondiin hallituksen puolesta tärkeissä sotilastehtävissä! Estäkääpä vaan minua, niin saamme nähdä mitä sotaoikeus sanoo asiasta!
— Sitä en uskalla tehdä, kun teillä on tuo passi; — mutta minä seuraan teitä joka tapauksessa Richmondiin katsomaan, että suoritatte asianne.
Jonka jälkeen salapoliisi meni nolostuneena täyttämään matkapulloaan.
Silloin sähköttäjä huusi odotussalissa:
— Suuria uutisia kenraali Longstreetilta! Hän on ajanut yankeet takaisin Norfolkiin!
Niinmuodoin Longstreet oli hyökännyt joukkoineen niin pitkälle, että matkani sekä melkolailla piteni että tuli myöskin vaarallisemmaksi ja vaikeammaksi. Tiesin sitäpaitsi, että Bassett seuraisi minua, jos lähtisin junasta Weldonissa, ja silloin minulle tulisi vielä mahdottomammaksi kulkea Longstreetin piirissä ilman eri passia.
Minun täytyi päästä vapaaksi Bassettista mihin hintaan hyvänsä ja junan lähtiessä etelään minä hyppäsin viimeiseen vaunuun. Me vierimme matkoihimme, ja Bassett jäi jäikeen.
Menin vaunuun, jossa kolme, neljä, punakkaa miestä puheli kovaäänisesti poltellen — selvästi oikeita havannasikaareja. He olivat aivan varmasti merimiehiä, puheestansa päättäen kapteeneja saarroksenmurtajilla. Eräs heistä, paksu, hilpeä englantilainen, jota sanottiin "kapteeni Samsoniksi", kertoi kaskuja toisten kuuntelijain nauraessa. Erään niistä muistan vielä.
— Katsokaas, — puheli Samson, — yankee-hallituksen täytyi hankkia sellainen joukko upseereja ja miehistöä meidän saarroksenmurtajiamme vastaan, että osa vanhoja kauppalaivankapteeneja otettiin laivaston luutnanteiksi ja alipäälliköiksi. Heidän joukossaan oli vanha hajamielinen New Englannista kotoisin oleva laivuri — Eph Starbuck oli hänen nimensä. Hän oli ollut kapteenina eräällä Mary Jane nimisellä rannikko-aluksella, joka kulki Bostonin ja Charlestonin väliä Etelä-Karolinassa. Hän tuli luutnantiksi kanuuna-alukseen, jonka piti mennä äskenmainittuun satamaan — he luulivat hänen löytävän tien. — No, eräänä iltana hän oli vartioimassa tähystellen saarroksenmurtajia. Samassa toinen kanuuna-alus huusi häntä. "Laiva, ohoi!"
— "Ohoi!" vastasi Starbuck. — "Mikä aluksen nimi on?" — "Mary Jane, viepi Charlestoniin sekatavaraa", karjaisi Sfarbuck vanhaan tapaansa. Hetken kuluttua risteilijä valtasi ja kaappasi kanuunaveneen, kun luonnollisesti luuli sitä saarroksenmurtajaksi. Väitetään myöskin, että puoleksinukkuva Starbuck, joka oli unohtanut sekä sodan että kaikkityyni, huusi "merirosvoja".
Aloin jutella merimiesten kanssa ja sain pian ne tiedot, joita tarvitsin päästäkseni Nassauhin — koska olin ilmoittanut matkustavani sinne kiskoraudan hankkimista varten.
— Tulkaa mukana Nuoli-laivalla, — sanoi Samson. — Me lähdemme tänään kello kaksi. Olen jo tehnyt kolme onnellista matkaa, niin että saatatte olla aivan rauhassa, että pääsette saartolinjan läpi joutumatta kaapatuksi.
— Ei, minä en ehdi siihen! — vastasin minä.
Mutta itse asiassa minä päätin heti ruveta kapteeni Samsonin matkustajaksi, tiesipä hän sitä tahi ei. Eräs asia teki minut miettiväiseksi. Merimiehet olivat kertoneet, että kaikki lähtevät laivat savustettiin rikillä ja lasti tutkittiin seipäillä, jotta poliisi tulisi vakuutetuksi siitä, ettei mitään karkulaisia ollut lastiruumassa.
— Minulla oli kaksi ruumista mukanani matkustaessamme viimeksi Nassauhin, — kertoi Samson, leukapielissään iloinen nauru, joka sai kauhistumaan.
Wilmingtoniin saavuttuamme minä hyppäsin pois ennen junan pysähtymistä ja kätkeydyin muutamien puuvillapaalien taakse, pitäen samalla silmällä kaikkia matkustajia. — Bassett ei ollut mukana.
Junan kuljettaja, joka tunsi minut, osoitti minulle sitten tien Duquesne nimisen alituomarin luokse. Hän oli juuri määräämässä mitä oli tehtävä neljälle pakolaiselle, jotka olivat pyydystetyt savustamalla saarroksen murtajalaivaa.
Tämä ei vaikuttanut suinkaan rohkaisevasti minuun, mutta esitin kuitenkin asiani ja pyysin saada passin Nassauhin, jonne aioin lähteä tehdäkseni kiskojenhankintaa koskevan kontrahdin englantilaisten toiminimien kanssa. Kun hän oli kysynyt passiani, näytin passiani Richmondiin, selittäen kuulleeni Goldsborossa, ettei Richmondista saanut rautatiekiskoja. Tarvitsimme näet kolmetuhatta tonnia.
— Miten ostatte raudan Englannista? — kysyi alituomari.
— Rautatiehallituksemme on hankkinut suurehkon puuvillavaraston kuljetettavaksi saarronmurtajilla kiskoraudan maksamiseksi.
— Ahaa, — sanoi hän, välähdys silmissään, ja laski jotakin paperille. — Kiskot maksavat Wilmingtonissa viisikymmentä senttiä naulalta. Kolmetuhatta tonnia maksaa niinmuodoin miljoonan viisisataatuhatta dollaria. Tästä maksettaisiin puuvillassa, jonka arvo on viisi senttiä naulalta Wilmingtonissa, kolmekymmentä miljoonaa naulaa — kuusikymmentätuhatta paalia. Hiton paljon puuvillaa teidän hallituksellanne täytyykin olla — ja miten paljon saarronmurtajia tarvitaankaan niiden poiskuljettamiseen!
— Kaikki puuvilla ei ole heti saatavissamme, mutta me hankimme sen määräajaksi. Me suoriudumme aluksi tuhannella tonnilla.
— Siitä ei riitä paljoa niin pitkälle rautatieradalle — näettekös, hyvä herra Bryant, minä olen ottanut insinööritutkinnon, — lisäsi hän hymyillen.
— Ette siis tahdo antaa minulle passia? — kysyin minä.
— Minä sähköitän Columbian viranomaisille ja annan teille passin huomenna. — Tehkää hyvin ja ottakaa sikaari. — Saatattehan katsella Wilmingtonia niin kauan.
Jätin hänet tietäen varmasti, että sähkösanoma oli langettava tuomioni, ja tunsin mieleni yhtä raskaaksi kuin jos käsiraudat jo olisivat olleet käsissäni.
Ilman päämäärää kuljeksin kaupungissa sinne tänne, ja jouduin vihdoin rautatieasemalle, jossa minua pian kohtasi ihmeellinen näky: kahdeksan hikistä neekeriä käytti resinaa, ja heidän takanaan istui herra Peter Bassett tupakoiden kaikessa rauhassa.
Kaikeksi onneksi hän ei ollut nähnyt minua, ja minä hiivin pois puuvillapaalien väliin varmana siitä, että vapauteni tuskin oli kestävä neljännestuntiakaan, sillä sinä hetkenä, jona salapoliisi tapasi alituomarin, oli tämä antava vangitsemismääräyksen.
VII
Saarronmurtaja.
Kiiruhtaessaui asemalta oli kello neljännestä vailla kaksi.
Tulin äkkiä ajatelleeksi, että kapteeni Samson oli sanonut aluksen lähtevän kello kaksi, koettaakseen illalla kulkea saartolinjan läpi. Kiiruhdin edelleen satamaan, jossa kuhisi elämää ja liikettä, päättäen matkustaa Nuolen mukana, mutta passitta.
Joukko saarronmurtaja-aluksia purki lastiaan — aseita, ampumavaroja ja muita sotatarpeita, kun taas toiset ottivat puuvillalasteja.
Näin pienehkön, harmaaksimaalatun höyryaluksen, puuvillapaaleja kannellaan; se oli Nuoli. Alus oli selvästi matkavalmis — viimeisiä puuvillapaaleja otettiin juuri laivaan. Eräs neekerijätkä etsi laiturilta jotakin puuvillapaalien joukosta — hän oli kadottanut piippunsa. Löin häntä olalle ja näytin hänelle sadan dollarin seteliä.
— Piiloita minut Nuoleen, niin saat tämän! — sanoin minä.
— Kyllähän minulle raha kelpaisi, massa, mutta se ei käy päinsä.
— Kyllä, — sanoin minä hänen toverinsa tultua lisäksi, — jos piiloitatte minut puuvillapaaliin, niin se onnistuu.
— Hitto vieköön! — sanoi toinen.
— Pyhä Mooses! — huudahti toinen. — Vaihtakaa raha meille, massa, niin teemme sen. Me emme uskaltaisi vaihtaa sataista!
Tutkin kiihkeästi lompakkoani ja löysin kaksi viidenkymmenen dollarin seteliä, samalla kun he hämmästyttävän nopeasti ratkoivat auki paalin, ottivat ulos osan sen sisällyksestä ja saatuaan rahat pistivät minut sisälle. He sanoivat minulle asettavansa paalin sellaiseen paikkaan, jossa sitten saattaisin tulla ulos, ja sitten huomasin, että he ahersivat saadakseen minut laivaan ja heittivät paalin paikoilleen. He leikkasivat ennen lähtöänsä myöskin sen ympärillä olevat köytökset, ja minä ryömin ulos.
Siinä paikassa, missä olin, oli tuskin jalkaakaan lastin ja yläpuolella olevan kannen väliä, ja eräs kansipalkin nurkka oli kyllin suuri suojelemaan minun ruumiini. Sinne neekeri sulloikin minut sanoen kauhistuksekseni:
— Tuo palkki saattaa kenties suojella teitä poliisin seipäistä, mutta kun he alkavat savustaa, niin sitten on sääli massaa!
Kone alkoi kuitenkin pian työskennellä, ja suureksi ilokseni minä huomasin päässeeni sekä savustuksesta että seivästämisestä.
Mutta neljännestunnin kuluttua kuulin kapteenin vastaavan erään patrulliveneen huutoon. Kone pysähtyi, ja minä kuulin Samsonin sävyisän äänen:
— Vai niin, te tulitte vieläkin savustamaan ja penkomaan, vaikka ette löytäneet kieltotavaraa edellisillä matkoillani!
Kuullessani tämän masentui rohkeuteni, ja hetkisen kuluttua pimeä laivaruuma valaistiin, ja etsiminen alkoi. He eivät voineet järkyttää taajaansullottua lastia, mutta pitkillä seipäillään, joita he pistivät paalien välisiin aukkoihin, saattoivat he tarkoin tutkia laivaruuman, ja jollei kansipalkki olisi suojellut minua, niin olisin saanut niin monta sysäystä ja haavaa, että minun luultavasti olisi täytynyt huutaa tuskasta. Mutta nyt minä hiljaisuudessa ilkuin vihollisille.
— Nyt savutamme ruumassa puolen tuntia, — sanoi poliisiluutnantti, — ja sitten alus saa jatkaa.
Kuulin miten he jälleen panivat kansiluukun kiinni, ruumassa tuli pimeätä, ja oloni kävi ilkeäksi, sillä sietämätön tervan savu tunkeutui ympärilleni. Savu sankkeni, kunnes minä ilman asemasta hengitin pelkkää katkua. Kylmä hiki kihosi ruumiistani, noki tukkesi sierameni, tunsin miten silmäni tahtoivat tunkeutua kuopistaan, ja jyskyttävä päänkivistys rupesi minua ahdistamaan. Jollen olisi ollut niin uuvuksissa, olisin huutanut apua. Mutta minä sensijaan lyyhistyin kokoon, melkein tukehtuneena. Pääni retkahtaessa taaksepäin tunsin samalla kylmän ilmavirran tuulahtavan poskeani vastaan ja hengitin ahmien raitista ilmaa, joka sai minut jälleen toipumaan. Se tuli ontosta ilmatorvesta, jonka suu oli kannen alla. Avasin suuni aukon kohdalla, ja saatoin nyt esteettä hengittää huolimatta siitä, että minua ympäröivä ilmapiiri oli siinä määrin nokea ja savua, ettei yksikään elävä olento olisi voinut sellaista sietää.
Vihdoin kansiluukut jälleen avattiin, ja patrullivene poistui.
Kahden tunnin kuluttua Nuoli laski ankkuriin Fort Fisherin kohdalla. Tiesin että täytyi tulla täysi yö ennenkuin alus uskaltaisi koettaa hiipiä säartolinjan läpi.
Mutta hämmästyksekseni koneet alkoivat työskennellä jo tunnin kuluttua.
Olikohan Nuoli palaamassa Wilmingtoniin?
Hapuilin kansiluukulle, joka oli raollaan, ja katsoin kelloa; se oli viisi iltapäivällä, ja vielä oli selvä päivä. Minun täytyi ottaa selko siitä mitä oli tapahtunut; asettauduin puuvillapaalille katsellakseni luukusta. Kukaan ei huomannut minua. Kapusin välikannelle, jolloin huomasin, että minua ympäröivä ilma oli paksua ja valkoista. Ensiksi luulin että laiva paloi ja että miehistö oli sen jättänyt, mutta pian huomasin että kaikkialla oli ylen sankka usva, jota saarroksenmurtaja tahtoi käyttää hyväkseen hiipiäkseen näkymätönnä merelle.
Nousin kannelle ja tunsin jälleen itseni vapaaksi mieheksi. Miehistö oli kannella ja kapteeni ja luotsi komentosillalla. He ohjasivat kahden vanavedessämme olevan himmeän majakan mukaan ja kun valot loistivat suorassa linjassa, olimme oikealla väylällä.
Perämies näki minut ja auttoi minut sanaakaan sanomatta kapteenin luo, joka sanoi: — Antakaa tuolle poloisella jotakin juotavaa; hänessä ei ole paljoa henkeä, hänhän on aivan savustetun silakan näköinen.
Minä muistutin pikemmin neekeriä. Huulet olivat laivaruumassa vallitsevasta kuumuudesta kuivat, ja kieli tuntui kurttuiselta; saatoin hädin pysyä pystyssä ja kuiskasin ainoastaan:
— Vettä!
Sain sekä vettä että ruokaa, ja niinpä voimani vähitellen jälleen palasivat, samalla kun laiva jatkoi matkaansa siihen suuntaan, jossa saartoalusten oletettiin olevan.
Laivassa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kapteeni kuiskasi komentosanat koneenkäyttäjälle ja usva oli edelleen yhtä sankka.
Silloin perämies huomautti kapteenille, että sadan metrin päässä näkyi himmeä valo.
— Se on jonkun yankeen lippulaivan lyhty, — mutisi kapteeni. — Heillä täytyy olla ankkurissa ollessaan lyhty mastossa, niin ettei mikään risteilijä aja usvassa heidän päälleen.
Ajoimme valon ohi eikä meille huhuttu. Mutta heti jälkeen kuului sihisevä ääni, ja raketti lensi usvan läpi.
— Hitto heidät vieköön, — sadatti kapteeni. — Se oli merkinanto, ja nyt ne pian parveilevat ympärillemme!
Hän kuiskasi jotakin koneruumaan, ja alus liiti kahta vinhempää vauhtia usvan läpi. Mutta kaikkien kauhuksi usva näytti ohenevan.
— Hyvä Jumala, usva hälvenee! — jupisi kapteeni.
Luotsi kalpeni lisäten:
— On varsin luultavaa, että meidät kaapataan tällä retkellä.
— Ei, lempo minut korjatkoon, jos minua kaapataan tällä tahi millään muullakaan retkellä! — sanoi kapteeni.
Mutta minä tunsin sydämeni melko lailla keventyneeksi, sillä kaappaus merkitsi minulle vapautta.
— Miksi näytätte niin hiton iloiselta? — mutisi perämies astuessaan ohitseni. Mutta kapteenilla näkyi olevan jokin erikoinen suunnitelma.
Alus jatkoi matkaansa vähentymättömällä vauhdilla. Äkkiä eteemme ilmaantui harmaa haamu, ja sekä kapteeni että luotsi säpsähtivät. Hetkisen kuluttua saattoi perämiehen huudahdus minut luomaan katseeni oikealle puolelle, jossa aluksesta hieman edempänä näkyi toinen harmaa möhkäle.
— Kaksi helkkarin yankee-risteilijää! — mutisi kapteeni.
Silloin salama välähti halki usvan, mutta englantilainen kapteeni sanoi myhäillen:
— Nuo raukat pehmittävät toisiaan, luulen ma. Nyt heillä on itsellään tarpeeksi tekemistä, jonka vuoksi he eivät huomaa minun alustani!
Hän kuiskasi jotakin koneenkäyttäjälle ja kiersi ruoriratasta, jonka jälkeen pieni saarroksenmurtaja teki täysikäännöksen ja palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.
— Nyt palaan satamaan, — sanoi kapteeni; — saamme illalla koettaa uudelleen!
Silloin jäi ainoaksi toivokseni, että meidät kaapattaisiin paluumatkalla, ja lähestyessämme lippulaivaa minä huusin epätoivon rohkeudella:
— Laiva ohoi! Pysähdyttäkää saarroksenmurtaja!
Silloin lippulaivalla syntyi meteli, ja kiväärinluodit alkoivat vinkua ilmassa. Kapteenimme hyppi kiukusta komentosillalla ja perämies hyökkäsi malspiikki kädessään kimppuuni. Mutta minä huusin vielä kerran:
— Laiva, ohoi! Pysäyttäkää saar…
Mutta silloin silmissäni iski tulta ja minä suistuin kannelle. Viimeinen, mitä näin, oli perämies, joka valmistautui lyömään minua vielä toisen kerran.
VIII
Lapio vai kivääri?
— Heittäkää ruumis vankkureille, — huusi joku. Olin tuntevinani äänen, mutta olin liian pyörällä päästäni ja uupunut voidakseni puhua. He heittivät minut armottomasti syrjään, ja silloin minä korahdin.
— Ohoh, sepä vasta oli sitkeähenkinen! — jatkoi mies, ja silloin minä jälleen tunsin Peter Bassettin äänen. — Olisin melkein halunnut antaa hänen kuolla minulle tekemiensä halpamaisten kepposten johdosta, — jatkoi Bassett, — mutta parasta kaiketikin on totella määräystä ja viedä hänet, jos mahdollista elävänä, takaisin!
Hän avasi suuni kaataen siihen jotakin, joka tuntui tulivirralta ja antoi minulle jälleen elinvoimia, vaikkakin päätäni pakotti kuin halkeamaisillaan.
— Mitä te teette? — änkytin minä.
— Ensiksi annan teille paloviinaa ja sitten ajan teidät alituomarin luokse. Te olette liukkain ankerias mitä koskaan olen pyydystänyt! Kapteeni, joka ensin oli ollut teille suopea, oli siinä määrin suuttunut teidän kavaluudestanne, että olisi heittänyt teidät veteen, jollei olisi uskonut, että me ammumme teidät kuitenkin.
Lapio vai kivääri?
Olin pian Wilmingtonin väliaikaisessa vankilassa; lääkäri tutki minut ja selitti, että minut saattaisi siirtää viikon kuluttua. Aloin jälleen ajatella selvästi, ja ajatusten mukana tuli epätoivo.
Paetessani ei minulla ollut suurta aikaa miettiä asemaani, mutta nyt aloin ajatella lemmittyäni, jonka olin menettänyt ja jonka puolesta olin niin paljon uhrannut. Tiesin ettei minulla ollut odotettavissa suurta sääliväisyyttä etelävaltioiden hallituksen puolelta ja ettei enää tarvinnut toivoa voivani paeta, jonka vuoksi minun joko täytyi taistella väärällä puolella tahi myöskin riutua sodan loppuun asti jossakin sotilasvankilassa. Mutta kaikki tämä tuntui minusta aivan vähäpätöiseltä ajatellessani Laura Peytonia. Näin hänestä usein unta synkässä epätoivossani. Luulen että olisin kuollut toivottomuuteeni, jollen olisi kuullut lääkärin sanovan, että minut lähetetään Charlestoniin niin pian kuin mahdollista.
Charlestoniin! Silloinhan pääsen lähemmäksi tyttöä, jonka luota olin paennut, mutta jota en pahimmissakaan seikkailuissani koskaan saattanut unohtaa.
Lääkäri vakuutti, että Bassett oli antanut määräykset minun muuttamisestani Charlestoniin, ja jos vain olisin saattanut arvata, kuka oli antanut Bassettille nämä lähetysmääräykset, niin olisin helpommin voinut muodostaa itselleni käsityksen vastaisista vaiheistani.
Parin päivän kuluttua läksin Wilmingtonista Bassettin vartioimana. Olin vielä heikko, mutta koetin saada häneltä selkoa hänelle annetuista määräyksistä. Olin saanut vankeudessani pitää rahani. Bassett oli oikein kunnon mies ollakseen salapoliisi, ja minun rahani saivat hänet kyllin puheliaaksi ilmoittamaan, että hän epäili minulla olevan jonkun mahtavan vihamiehen hallituksen korkeimpain virkamiesten joukossa.
— Tarkoitatteko sotilasviranomaisia?
— En, varjelkoon, — he saavat tarpeekseen sodasta; se on kaiketikin joku oikea Richmondin pohatta.
— Tiedättekö, mikä hänen nimensä on?
— En, ja jos tietäisinkin, en sitä sanoisi; mutta saatatte huoleti uskoa, että se on joku suur-rehentelijä.
Ainoa sellaisessa asemassa oleva vihamiehen! oli Amos Pierson, joka oli minut vangituttanut. Pierson oli estänyt minun pakoni. Ja tuo mieletön Pierson siis nyt saattoi minut lähemmäksi Lauraa. Se oli onni onnettomuudessa! Nytpä en aikonutkaan lähteä Etelä-Karolinasta ennenkuin hän oli tullut morsiamekseni.
Kun nuoruus ja toivo vetävät kuormaa, kulkee se eteenpäin. Saavuttuamme kahden päivän kuluttua Charlestoniin, olin ennallani, ruumiini ja sieluni oli taas joustava, ja minä olin jälleen valmis taistelemaan rakkauden ja elämän puolesta.
Bassett vei minut heti alituomarin luo, ja minua säilytettiin kaakkoisen kaupunginosan vankilassa.
Siihen aikaan oli vankilassa vain muutamia pohjoisvaltioiden armeijan vankeja. Hämmästyksekseni minut vietiin vankilan neljänteen kerrokseen — osastoon, joka yksinomaan oli tarkoitettu etelävaltioiden armeijan karkulaisia varten. Minä panin heti vastaan ja selitin vahdissa olevalle upseerille, etten ollut mikään karkulainen, vaan vaadin että minua pideltiin edelleen samoin kuin alikerran siviilivankeja. — Mutta se minulta kiellettiin. Yhtäkaikki hän lupasi ilmoittaa eversti Beelle minun olevan vankilassa; ja se oli parasta mitä minulle olisi saattanut tapahtua, sillä ainakaan hän ei kääntäisi ystävälleen selkää hädän hetkenä.
Ja hetkisen kuluttua Bee aivan oikein tulikin minua tapaamaan. Hän näytti olevan hyvissä voimin, vaikkakin piti käsivarttaan siteessä ja oli verenhukasta hieman kalpea.
Hän nauroi minun levottomalle ulkomuodolleni ja sanoi leikkisästi:
— Se on vain pikku lahja yankee-ystäviltäsi, Bryant. Sain vammani pari viikkoa sitten Fort Sumterin luona. Muussa tapauksessa et olisi niin pian tavannut minua — en ole tällä hetkellä vakinaisessa palveluksessa — mutta pian kyllä maksan sen kohteliaisuuden. — Mitä? Haava? — siitä ei kannata puhua; — mutta sinun laitasi on hullummin. Jollet voi nyt auttaa itseäsi, Bryant, niin en, hitto vieköön, saata tehdä paljoa puolestasi, poikani. Et seurannut neuvoani, et antautunut palvelukseen, kuten pyydettiin, sinä sensijaan karkasit, — ja jollet tahdo noudattaa neuvoani, niin sinulle tulee kyllä tänä kesänä kuumat päivät.
— No, mitä minulle neuvot?
— Noudattamaan määräystä. Saat paikan esikunnassa, ja luulen että minulla on kyllin vaikutusvaltaa hankkiakseni sinulle toimen, joka vapauttaa sinut aseitten kantamisesta: sinun insinööritietosi tarvitaan varsin hyvin linnoituksissa, ja sinun ei luultavasti tarvitse taistella yankee-vihollisiamme vastaan.
— Ja jos kieltäydyn taistelemasta "yankee-vihollisiamme" vastaan? — kysyin minä.
— Silloin koetan vain parantaa asemaasi vankina niin paljon kuin mahdollista. Meillä itsellämme on ruokavarojen puute, ja sinä vankina luultavasti saat vieläkin niukemmat annokset. Ajattele nyt asiaa! Koetan saada kuulustelun lykätyksi huomiseen. Tee kuten sanoin — se on paras keino, millä pääset pälkähästä, veikkonen!
Puoli tuntia tämän keskustelun jälkeen sain todisteen siitä, ettei Bee ystäväni ollut toimettomana. Minut muutettiin toiseen kerrokseen, jossa säilytettiin kurinpitorikoksista syytetyt upseerit ja sotilaat. Sain oman huoneeni, siistit liinavaatteet, hyvän liha-aterian, leipää ja kahvia — kaikesta kiitos jalomielisen georgialaisen ystäväni.
— Olen hankkinut tietoja asiastasi, Bryant, — sanoi Bee seuraavana aamuna. — Väitetään sinun olleen täällä siksi, että olit kihloissa tuomari Peytonin tyttären kanssa, joka rakasti sinua, mutta ei taipunut seuraamaan sinua pohjoisvaltioihin. Mikäli tiedän, pitää hän sinusta vieläkin. Jos tahdot kuulua meikäläisiin, jumaloi hän sinua ja saamme pian viettää hääsi — minä tulen sulhaspojaksesi. On kai parempi sinulle, että etelävaltion armeijan upseerina tulet onnelliseksi ja vapaaksi sen naisen kanssa, jota rakastat, kuin että istut vankina sodan loppuun ja menetät hänet. Puolen tunnin kuluttua sinua kuulustellaan. Älä nyt ole tyhmä! Anna rakkauden ja terveen järjen voittaa!
Mutta päätökseni oli jo järkähtämätön. Niin voimakkaasti kuin rakkauden ääni sielussa kutsuikin minua, ei se kuitenkaan saanut tukahduttaa velvollisuuden käskyä.
Kuulustelu tuli lyhyt ja terävä ja päättyi siihen, että tuomari palautti minut jälleen vankilaan ja lähetti minut komentavan kenraalin luokse.
Viikon kuluttua tapahtui uusi kuulustelu, ja uudistettuani kieltäymykseni astua etelävaltioiden palvelukseen tuomittiin minut linnoitukseen pakkotyöhön sotilasvalvonnan alaisena.
— Tarvitsemme väkeä, jotka työskentelevät lapiolla, yhtä hyvin kuin tarvitsemme ampujia, — sanoi tuomari lopuksi. — Te kieltäydyitte kantamasta pyssyä, nyt teidän täytyy käyttää lapiota!
IX
Yöllinen hyökkäys.
— Oletpa sinä käyttäytynyt hullusti, Bryant, — puheli Bee käydessään jälleen minua katsomassa. — Mutta vielä sinulla on aikaa miettiä. Joku vaikutusvaltainen henkilö kantaa sinulle kaunaa. Herran nimessä, tottele neuvoani; tarkoitan parastasi!
— En, minä en millään ehdolla taistele rajan tällä puolella.
— No, mitä kylvät, sitä saat niittää, — sanoi hän, puristi kättäni ja läksi.
Minut muutettiin jälleen ummehtuneeseen ja kuumaan yläkertaan, minulta otettiin siviilipukuni ja rahani ja minun täytyi pukeutua vanginasuun; aterianani oli ohrapuuro, ja minä aloin tuntea kohtaloni katkeran toivottomuuden.
Seuraavana aamuna minut pantiin parin kolmen siviililakia vastaan rumia rikoksia tehneen lurjuksen sekä muutamien neekerien keralla työskentelemään Morris-saaren linnoitushommissa; saarta puolusti silloin Wagner-patteri.
Mennessämme hinaajaan — parilla nurjimmalla oli käsiraudat — todistivat kaupunginasukkaiden halveksivat katseet, että he pitivät minua halpamaisena pahantekijänä, ja sama oli vartioidenkin laita. Minä häpesin myöskin, sillä ei ole helppoa näyttää sankarimaiselta rangaistusvangin puvussa.
Morris-saari on noin kolmen peninkulman pituinen ja ulottuu Greig-patterista pohjoisessa siihen etelässä olevaan salmeen, joka eroittaa saaren Folly-saaresta. Tämä salmi on leveä ja syvä, eikä sen yli saata kahlata; — hyökkäys saattaa tapahtua ainoastaan aluksissa laivakanuunien turvissa. Saari on leveimmältä kohdaltaan peninkulman levyinen, mutta länsipuoli on soinen ja joukkojen kuljettavaksi kelpaamaton. Meren puolella leviää muutamia neljän- ja viidenkymmenen jalan korkuisia särkkiä — valkoista, terävää hiekkaa, jotka viidakko osittain peittääV Folly-saari on Morris-saaren kaltainen.
Meidän piti luoda vallituksia saaren eteläpuolella, polttavassa auringonpaahteessa. Kaikeksi onneksi kylmät yöt tuottivat jotakin lievitystä. Mutta kesän pitemmälle mennessä yötkin tulivat kuumiksi, ja me olimme siitä päivästä alkaen, jona nousimme maihin, lakkaamattomassa orjuudessa — päivisin kannoimme hiekkasäkkejä ja öisin tappelimme hietakärpästen kanssa, koettaen turhaan hakea itsellemme unesta unhoitusta. Olomme kävi ajan pitkään kauhistavan yksitoikkoiseksi.
Upseereja pakotettiin kiiruhtamaan työtä, koska vihollinen selvästi valmistautui hyökkäykseen Folly-saarta vastaan. He eivät säästäneet itseään, miksipä he siis olisivat säästäneet meitä, rikollisia ja vankeja?
Kesän kuluessa työ tuli yhä kovemmaksi ja ravinto niukemmaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Morris-saari oli todellinen kiirastuli!
Vihdoin tapahtui pohjoisvaltioiden hyökkäys, ja silloin kiirastuli muuttui helvetiksi. He pommittivat Folly-saaren pattereilta, ja pomminsirpaleiden sateeseen hukkuivat ne veripisarat, jotka ahnailta sääskiltä olivat säästyneet.
Öisin tavallisesti lepäsin ajatellen rakastettuani, kunnes yksitoikkoisuus ja kurjuus minut aivan tylsistyttivät. Saatoin ajatella ainoastaan miten voisin pysyä pystyssä, kunnes saisin tilaisuuden paeta. Minulla oli tapana heittää kaipaavia katseita Yhdysvaltain lippuun, joka liehui sieltä peninkulman päässä — muutamien satojen metrien päässä hietasärkistä. Ensin oli syvä, viidensadan metrin levyinen salmi, ja jälleen hietasärkkiä lipulle asti. Oli tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan, että minut ammuttaisiin ennenkuin pääsisin sinne; mutta luulen joka tapauksessa, että olisin uskaltanut koettaa, jollei uuvuttava työ olisi tehnyt minua iltaan aivan saamattomaksi. Eräänä yönä kuulimme tuhansien kirveiden työskentelevän Folly-saarella, ja etelävaltioiden pattereista lähtevästä pommituksesta huolimatta jatkettiin tätä työtä koko yö ja aamu, ja aamulla vastakkaisen rannan metsä oli kuin taikaiskusta kadonnut, paljastaen pohjoisvaltioiden pitkät patterit, jotka heti alottivat soittonsa.
Molemminpuolista ampumista jatkui kokonainen viikko, jonka lopulla neljä mustaa, pitkää alusta kanuunatorneineen ilmaantui salmeen. En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia, mutta tiesin niiden olevan monitoreja. Varustukset olivat nyt melkein niin valmiita kuin ne pohjoisvaltioiden joukkojen ankarasti ampuessa saattoivat tulla, ja meidät vallitusten kaivajat lähetettiin kauemmaksi saaren sisäosaan, jättääksemme tilaa sotilaille, harmaalle jalkaväelle.
Saapuessamme Fort Wagneriin, jota ei pommitettu, näin monitorien höyryävän eteenpäin ja asettuvan Morris-saaren eteläisen pään pohjoispuolelle, ja sitten alkoi kauhistuttava pommitus.
Pitkiä lotjarivejä, joita joko höyryvenheet tahi airot kuljettivat eteenpäin, läksi Folly-saarelta tuhansia sotilaita lastinaan, ja huolimatta etelävaltioiden tulesta, joka kynti vakoja sinitakkien riveihin, pääsivät nämä maihin ja asettuivat hiekkarannalle.
Kanuunatulen jatkuessa meidät vietiin saaren poikki suoraan Greig-linnakkeeseen ja siitä edelleen lotjissa, aivan kuin karjaa, ankaraan Fort Sumteriin työskentelemään sen vallituksilla, jotka olivat suuresti kärsineet pommituksesta.
Juuri saapuessamme linnoitukseen minä loin katseeni Morris-saarelle päin. Yhdysvaltain lippu liehui sen eteläpäässä — niiden patterien ylipuolella, joilla olin työskennellyt edellisenä päivänä.
Pohjoisvaltioiden joukkojen täytyi nyt suorittaa vaikein osa tehtävästään — Fort Wagnerin valtaaminen. Heidän panssarilaivansa lähenivät, ja kolmenkymmenen päivän ja yön aikana satoivat suurimmat heittokappaleet, mitä siihen; aikaan käytettiin, sekä.Fort Sumteriin että siihen hiekkapatteriin, joka vallitsi Charlestonin satamaa.
Sillä aikaa meillä oli sama sietämätön puurtaminen kuin tavallisesti Fort Sumterissa. Työskentelimme kuin elukat, hajoittaaksemme ja muuttaaksemme kanuunia, täyttääksemme vanhoihin muureihin syntyneitä aukkoja niillä pirstaleilla, joita liittolaisten kanuunat helvetillisen tulen vallitessa heittivät ympärillemme. Me reudoimme ja ahersimme kuin entisaikain kaleriorjat saamatta osaksemme sotilaallista kunnioitusta, ja meillä oli kymmentä kertaa vaikeampi ja kahta vaarallisempi tehtävä kuin linnaväellä. Ruokaa oli niukalta, ja me — rangaistusvangit — saimme sitä luonnollisesti kaikkein vähin. Jos turvaholvit olivat täynnä, niin kutka jäivät suojatta — niin, luonnollisesti rangaistusvangit. Niinpä kurjuus ei ollut jättänyt minuun paljoa inhimillistä jäljelle.
Tällaista kesti kuukauden ajan. Näinpä silloin eräänä päivänä, ettei etelävaltioiden lippua ollut Fort Wagnerissa, ja puolen tunnin kuluttua nostettiin tähtiIippu — tiesin silloin, että linnake oli valloitettu, ja seuraava etelävaltioiden upseerien keskustelu vahvisti arveluani:
— Kun yankee-armeija on vallannut Fort Wagnerin, tulee pian meidän vuoromme Fort Sumterissa.
— No, jos he ovat niin tyhmiä, niin valmistamme heille kuuman vastaanoton, — sanoi toinen. — Miten luulet heidän aikovan koettaa?
— Veneillä luonnollisesti, — mutisi toinen ja lisäsi: — Katsoppa tuonne! Siinäpä rumahinen! — Ja samassa näin miten monitorista tuleva pommi kiskaisi graniittimöhkäleen muurista erään linnakkeessa olevan työpaikan yläpuolelta. Näin pari kolme ruumista kiemurtelevan kiviröykkiöiden alla.
Heidän sanansa herättivät mieleeni erään tuuman; kun yankeet hyökkäisivät veneineen, niin minä kiipeäisin holvimajojen yli ja pakenisin heidän kerallaan, jos heidät käännytettäisiin takaisin. Jos he valtaisivat Fort Sumterin, niin silloinhan olisin joka tapauksessa vapaa. Valmistukset, joita oli tehty sellaisen hyökkäyksen varalle, antoivat minulle varmuuden, ettei se onnistuisi. Linnake oli paljaina raunioina eikä mikään pattereilla oleva järeämpi kanuuna ollut toimintakelpoinen; mutta näiden raunioiden joukossa oli pommeilta turvassa olevia holveja, joiden kimppuun ei saattanut hyökätä; ja muurit saattoivat vielä kantaa kevyemmän tykistön. Nämä ladattiin kartesseilla ja suunnattiin siten, että niiden ristituli vahvistaisi määrättyjä linnakkeen osia; ja käsigranaateilla varattua väkeä asetettiin sopiviin paikkoihin. Harvojen tykkikomppanioiden sijalle, jotka pommituksen aikana olivat olleet linnakkeessa, oli asetettu georgialaista Colquittin jalkaväkeä. Nyt piti kiväärien eikä kanuunain suojella Fort Sumteria.
Upseerit, jotka keskenään juttelivat, näyttivät pitävän minua pikemmin koneena kuin ihmisenä, ja minä kuulin heidän keskustelustaan, että patterit olivat varatut Johnstonin, Moultrien ja Sullivanin saaren kohdalta merkinannon tapahduttua suuntaamaan tulen Fort Sumterin etuosaan; ja niiden kanuunat olivat sovitetut siten, että ne saattoivat ampua maaliin yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin.
Sellaisen tulen ahdistamana oli veneillähyökkäys tuomittu epäonnistumaan, ja senpä vuoksi minä valmistauduin seuraamaan pohjoisvaltioiden joukkoja niiden paetessa.
Valitsin muuriaukon, jonka pirstaleet viettivät rantaan päin. Siihen oli helppo laskea, jonka vuoksi sen piti houkutella jotakuta maihinnousujoukon upseeria. Kiinnitin huomioni siihen, ettei mitään kanuunaa hevin saattanut asettaa sinne. Tästä aukosta minä aijoin paeta liittyäkseni pohjoisvaltioiden armeijaan; ja nyt vain odotin yötä, jonka tuli lahjoittaa minulle vapaus.
Päivän epätoivoisesta ponnistuksesta ja uupumuksesta huolimatta minä lepäsin valveilla melkein koko yön tähystellen maallenousualuksia, mutta huomasin ainoastaan jonkun monitorien lähettämän laukauksen. Seuraavana päivänä näin jotakin olevan tekeillä. Meille tuli kiire ladata käsigranaatteja ja asettaa hiekkasäkkejä monien vallinsarvien ympärille, estääksemme kiväärinluoteja tunkeutumasta.
Ilta tuli ja yö oli pimeä, ja sitten me kuulimme huutoja sisäsatamasta saapuvista aluksista, joissa vielä tuli avuksi muutamia satoja jalkamiehiä; ne tulivat linnakkeeseen vapaaehtoisesti tarjoutuvien upseerien johtamina. Olin tuntevinani heidän joukossaan Bee ystäväni äänen, mutta en saattanut asettautua hänen yhteyteensä syystä että meidät, rangaistusvangit ja neekerit, lähetettiin vartioston seuraamina työskentelemään linnoituksen toiseen osaan.
Tämä sai minut vakuutetuksi siitä, että kenraali Beauregard, joka oli Charlestonin linnoitusten päällikkö, oli saanut varmuuden siitä, että veneillähyökkäyksen piti tapahtua juuri sinä yönä.
Hiivin ohi vahdin, jonka huomio oli yksinomaan kiintynyt meren puolelle, ja haparoin ylemmä valitsemassani aukossa, sekä tähystelin merelle, jossa näin ainoastaan jonkun höyryaluksen kipinän ja erään liittoutuneiden aluksen pitkän rungon, joka verkalleen liukui ohitseni pysähtyäkseen puolen peninkulman päässä, missä sen kanuunat pitivät vallassaan erään kulman linnoituksesta. Jännitys piti minua, uupumuksestani huolimatta, valveilla kokonaista kolme tuntia — mutta sitten uni minut yllätti.
Heräsin korviahuumaavaan meluun. Linnoituksessa olevista kevyistä kanuunista kuului jyrisevä ukkonen, ja kiväärituli lähetti lyijysateensa pimeän läpi veden pinnalle parinsadan metrin päähän linnakkeesta. Silloin äkkiä yksi ainoa raketti lensi korkeuteen, ja hetkisen kuluttua koko linnoituksen edusta kietoutui kaikenlaisten heittokappaleiden peittoon, mitä nykyinen sota tuntee. Sullivanin saaren eteläiset patterit alottivat tulen, ja niiden keralla Ripleyssä ja Johnstonissa olevat ynnä panssarilaiva. Meidän pommiholveissamme miehistö oli varmassa turvassa, mutta herra armahtakoon hyökkääviä aluksia!
Hyvinkin monen sadan metrin laajuisella pinnalla granaatit ja luodit nostivat veden vaahtoon; ja erään räjähtävän granaatin hohdossa minä näin pohjoisvaltioiden veneiden lähenevän monena osastona. Saavuttuaan ampumapiiriin vajosivat muutamat, ja miehistön kirkuna sekaantui yleiseen meluun. Luotien lävistäminä tahi kanuunalaukauksien repiminä monet veneosastot kuitenkin jatkoivat hurraa-huudoin hyökkäystään, ja eräs nuoren upseerin johtama osasto saapui suoraan kohti muurinaukkoa, missä minä lepäsin, ja kunnioitti hiekkasäkkejäni laukauksella. Käsigraanatteja sinkauteltiin niitä vastaan linnoituksesta. Eräs ensi veneessä oleva upseeri huudahti:
— Tuosta, aukon kohdalta, käy nousu paraiten! Eteenpäin, miehet!
Voimakkaat airon otteet vetivät veneen rantaan, ja heidän hyökätessään maihin musersi muuan Moultriesta tuleva kanuunankuula yhden veneen, kun taas käsigranaatti puhkaisi toisesta pohjan. Minä syöksyin esiin yhtyäkseni heihin, jolloin erään upseerin revolverista tuleva luoti naarmutti hiukan kättäni. Hetkisen kuluttua jäljellä olevat veneet olivat joko pohjaanammutut tahi pakosalla.
Silloin linnakkeesta tuleva muskettituli alkoi kaataa hänen ympärillään olleita merimiehiä ja merisotilaita, ja muut veneet katosivat pimeään. Nuori upseeri katseli uppoavia veneitään ja huomasi aseman menetetyksi. Minun piti juuri pyytää häntä vetäytymään takaisin ja sanoa, että kernaasti yhtyisin heihin, mutta silloin hän hämmästyksekseni ja kauhukseni ojensi minua kohti miekkansa huudahtaen:
— Sanokaa joukollenne, että he keskeyttävät tulen. Minut jätettiin pulaan ja antaudun pelastaakseni väkeäni.
Pettymyksestä menehtyneenä näin erään merimiehen viittaavan nenäliinalla, samalla kun alukset, joilla he olivat tulleet, upposivat linnoituksen edessä olevaan syvyyteen. Ampuminen lopetettiin, ja aukossa näkyi eräs ystäväni Been johtama jalkaväkiosasto.
— Ainoa keino vankien hengen pelastamiseksi on viedä heidät linnoitukseen! — huusi Bee, sillä Fort Sumterin ulkovarustuksia vastaan satoi vielä luoteja toisista linnoituksista. Tulin ensiksi ylös, ja kun pohjoisvaltioiden luutnanttia repostettiin sisälle joukkoineen, sanoi hän Beelle: — En voi ojentaa teille kalpaani sen vuoksi, että olen antanut sen jo eräälle teidän joukkoonne kuuluvalle — urhoollinen mies, joka aivan yksin hyökkäsi meitä vastaan; mutta olisinpa vaan saanut apua toisista veneistä, hitto vieköön heidät, niin olisin tästä kohdasta hyökännyt läpi aukon!
Heti senjälkeen Bee toimitti minut komentavan päällikön luokse palkinnon saamista varten. Ja siinä minä seisoin ryhmässä, jossa oli etelävaltioiden upseereja, ja kuulin Been sanovan:
— Tässä on mies, joka yksin hyökkäsi veneen: miehistöä vastaan.
Kuulijat nauroivat hämmästyksissään, ja komendantti sanoi:
— Herran nimessä, senhän on tehnyt rangaistusvanki! Urhoollisuus on tarttuvainen. Pian jotkut orjamme sieppaavat kokonaisen yankee-rykmentin!
Vaikkakin Bee tämän tapahtuman aikana katseli minua tarkoin, ei hän kuitenkaan minua tuntenut.
— Olen rangaistusvanki, eversti Bee, mutta en rikollinen, vaikkakin minun täytyy tehdä työtä täällä sellaisen tavoin, — vastasin minä ja menin senjälkeen synkkänä tieheni yhtyäkseni toisiin orjiin ja rangaistusvankeihin, sillä sinä yönä sattunut julma pettymys saattoi minut aivan suunniltani. Vihasin kaikkia, jotka kantoivat etelävaltioiden sotilaspukua.
Puolen tunnin kuluttua eräs vartija kosketti minua olalle sanoen:
— Eversti Bee tahtoo puhella kanssanne.
Seurasin häntä ja huomasin urhoollisen georgialaisen olevan lastaamassa väkeään aluksiin, joiden piti viedä heidät takaisin Charlestoniin. Hän veti minut syrjään sanoen:
— Kävittekö tosiaankin pohjoisvaltioiden merimiesten kimppuun? Tahdotteko tulla erääksi meikäläisistä? Siinä tapauksessa saatan tehdä asiasta raportin ylipäällikölle, ja luulen, että teidät armahdetaan.
— Vaaditaanko minua siis vannomaan uskollisuudenvala ja liittymään etelävaltioiden armeijaan?
— Tietysti.
— Silloin minun täytyy kieltäytyä.
— Ajatelkaa asiaa. Teidän kohtalonne täällä on kova! Tuskin saatoin tuntea teitä — olette kauheasti muuttunut!
— Teidän ei tarvitse olla levoton minusta, — sanoin. — En aio liittyä teidän joukkoihinne — enkä minä myöskään hyökännyt pohjoisvaltioiden miesten kimppuun. Menin heitä vastaan liittyäkseni heihin ja hyökätäkseni teidän kimppuunne, mutta pettymyksekseni he antautuivat minulle.
Bee hymähti.
— No, — sanoi hän lyhyeen, — jollette tahdo tehdä mitään omaksi hyväksenne, niin en voi teitä enempää auttaa.
Hän meni taakseen katsomatta veneensä luokse. Huomasin, että jyrkkä esiintymistapani ärsytti tuota miestä, joka oli koettanut olla ystäväni niin pitkälle kuin olosuhteet myönsivät.
Sitten vahti vei minut uudelleen siihen viheliäiseen onkaloon, joka oli meidän rangaistusvankien ja orjien hallussa. Minä heittäydyin maahan ruumiiltani ja sielultani murtuneena. Tie, jota nyt olin koettanut, oli suljettu. Olin edelleen vanki ja orja etelävaltioiden linnoituksessa.
X
Hän saapui!
Seuraavana päivänä se työväestö, johon minä kuuluin, muutettiin linnoituksen ulkopuolelle. Meidät laskettiin hämärissä — ampumisen välttämiseksi — veneisiin ja hinattiin Charlestonin satamaan. Luulin olevamme matkalla kaupunkiin, mutta sensijaan meidät vietiin edelleen eräälle pienelle Wappoo-nimiselle joelle, joka juoksee Ashley-virtaan vastapäätä kaupunkia.
Jatkoimme matkaamme pitkin tätä niin kauan kuin veneet kulkivat vesivarassa, ja saimme sitten marssia pari peninkulmaa, yöllä, muutamiin vajoihin, jotka nähtävästi olivat meitä varten pystytetyt, saimme hieman viheliäisiä ohrajauhoja ja vielä huonompaa silavaa, ja laskimme senjälkeen oljille nukkuaksemme kuin koirat kopissaan.
Aamulla varhain meidät vietiin työskentelemään vallituksiin, peninkulman päähän Fort Pembertonista, Stono-virran varrella. Nämä olivat kiireessä pantavat kuntoon. Oletettiin näet, että pohjoisvaltioiden joukot, kun heille ei onnistunut Fort Sumterin valtaaminen, koettaisivat päästä Stono-virran yli Charlestoniin.
Täällä oli paljoa hauskempaa kuin Morris-saaren hiekkasärkillä. Täällä oli juoksevaa vettä, vihannoivia puita eikä tarvinnut alinomaa yötä päivää kuulla ikuista kanuunain jyskettä. Niin huono kuin tämä pakopaikka todella muutoin olikin, oli se kuitenkin aivan erinomainen edellisen rinnalla. Näillä vallituksilla ei ollut vaikeaa kaivamistyötä kuten Morris-saarella, vaan siellä oli juoksuhautoja, joiden tarkoituksena oli suojella jalkaväkeä avoimella kentällä, vaikkakin pattereita oli asetettu sopiviin paikkoihin, niitä kanuunia varten, joiden tuli estää pohjoisvaltioiden joukkojen etenemistä.
Terveyteni, omituista kyllä, rupesi paranemaan näissä olosuhteissa. Puitten vihreys ilahdutti silmiäni Morris-saaren hietasärkkien jälkeen. Veden solina kuului niin virkistävältä, ja minä tulin päivä päivältä vahvemmaksi. Olin tottunut huonoon hoitoon ja vaaroihin; ja muutoin tarjosi elämä siellä vaihtelua, kiitos maantiellä kuljeksivien ihmisjoukkojen, sillä sinne ei pommitus ulottunut. Joskus tiellä kulki naisiakin, joskaan minä en paljo piitannut heistä työni yksitoikkoisuudessa.
Kerran äkillinen yllätys herätti minut yksitoikkoisuudestani. Tein työtä juoksuhaudassa, joka kulki pitkän, keltaisen ja pölyisen tien reunassa. Silloin kuulin kavioiden kopsetta, nostin silmäni ja jäin aivan kuin kivettyneeksi nähdessäni neljä henkilöä tulevan ratsastaen tomupilvessä. Yksi oli punatukkainen neekeri, toinen eversti Been näköinen, hänen takanaan ratsasti muuan nuori mies, toinen takinhiha tyhjänä, ja vihdoin hän! Luulin ensin olevani hullu — luulin kaikkea harhanäyksi.
Mutta hänen kasvonsa näkyivät yhä selvempinä, rakastettavat silmät tulivat yhä tutummiksi, ja minä kuulin hänen äänensä.
— Oletko varma, että tämä on oikea tie, Arthur? — kysyi hän.
Silloin minusta oli kuin elämä olisi ollut unta, ja kaikki musteni silmissäni. Lapio putosi kädestäni, ja minä itse vaivuin maahan.
Kuulin vahdin sanovan:
— Tuo poloinen pahus sai auringonpiston. Hän kaatui juuri neidin tullessa.
Siihen Laura sanoi:
— Kantakaa joutuin hänet tuonne lähteelle! Vesi virkistää häntä!
Avasin silmäni ja huomasin olevani pienessä lehdossa. Puro solisi suohon, joka ulottui lähellä työpaikkaa olevaan Wappoo-jokeen. Kylmä vesi herätti minut jälleen henkiin. Lepäsin ruohostossa, ja hän tuijotti minuun mutisten: "mies-parka!" mutta tuntematta minua. Caucus hautoi kasvojani.
Silloin hänen kätensä alkoi vapista, kasvonsa tulivat tuhkanharmaiksi, ja hän mutisi:
— Hyvä Jumala!
Ja hetken kuluttua sanoi vartija:
— Nouse ylös ja mene työhön, meillä ei ole aikaa odottaa enempää!
Nouse ylös!
Mutta minä en liikahtanut.
— Nouse ylös! — ärjäisi mies ja olisi minua potkaissut, jollei Laura olisi tullut väliin.
— Tuo mieshän on aivan mennyttä, ettekö sitä näe? Eikö teidän rinnassanne ole'mitään ihmisyyttä? — sanoi hän seisoessaan vieressäni kotikutoisessa hameessaan.
— Upseerit tarkastavat työtä, ja minä saan kantaa edesvastuun siitä, että jotakin tulee tehdyksi; hänen täytyy tulla nyt mukaan. — Ylös, laiskiainen!
Vahti kohotti kätensä lyödäkseen.
— Älkää koskeko häneen! — huudahti tyttö. — Veljeni, kapteeni Peyton, on toinen työtä tarkastavista upseereista ja eversti Bee toinen. Minä vastaan tästä miehestä. Ettekö näe, että hän on liian heikko työtä tekemään? — Menkää toimeenne!
— Hyvä — jos neiti vastaa hänestä, mutta älkää hankkiko minulle arestia!
— Olkaa huoleti!
Heti miehen mentyä tuli Caucus esille silmät pyöreinä ja huusi:
— Herranen aika, sehän on massa Bryant! — ja hän suuteli kättäni, samalla kun Laura äkkiä kalpeni ja huudahti kauhistuneena:
— Hyvä Jumala!
Hän alkoi väännellä käsiään, nyyhkytti ja olisi heittäytynyt kaulaani, jollen minä olisi sitä estänyt sanoen:
— Älä koske minuun, minussa on vankilan likaisuus.
— Siitä en välitä, — mutisi hän ja olisi kostuttanut kasvojani kyynelillään, mutta säpsähti ja sanoi:
— Mitä! — Oletko sinä rangaistusvanki?
— Olen, sen vuoksi että rakastin isänmaatani, sen vuoksi että rakastin sinua! Tämä raitainen puku on sinun ihailijasi Amos Piersonin lahja; hänen vaikutusvaltansa on saattanut minut tähän asemaan.
— Amos Piersonin! — huudahti hän. — Hän on vieläkin kerran koettanut saada minut suostumaan menemään naimisiin kanssaan. Kerrottiin, että sinä olit kuollut, että olit karannut saarronmurtajan mukana, jonka pohjoisvaltioiden laivasto muka oli ampunut pohjaan.
— Niin juuri, Amos Pierson, — sanoin minä purren hammastani. — Mutta hänen vaikutusvaltansa toi minut, Luojan kiitos, myöskin takaisin Etelä-Karolinaan, sinun luoksesi. — Sinä annoit hänelle hylkäävän vastauksen, Laura — tapahtuiko se minun tähteni? Onko mahdollista, että sinä vielä — kaikesta huolimatta… Katselin ympärilleni. Caucus oli kadonnut. — Rakastatko minua vielä, kaikista ristiriidoista huolimatta?
Hän oli ääneti, ja minun sydämeni vapisi pettymyksestä, mutta silloin hän kääntyi nopeasti puoleeni ja ojensi minulle kätensä päivänpaisteessa — ja siinä loisti minun kihlasormukseni, jonka hän oli heittänyt heinikkoon sinä päivänä, jona me erosimme.
Huolimatta siitä, että minä olin sekä likainen että repaleinen, olisin painanut hänet rinnalleni, jollei pensaista olisi kuulunut kahinaa ja Stuart Bee katsonut sieltä hämmästynyt, mutta hyvänsuopa ilme kauneissa kasvoissaan. Hän poistui nopeasti ja sanoi hätäisesti:
— Sinun sisaresi ei ole täällä, Arthur. Saamme etsiä häntä toisaalta.
Silloin vahti palasi huutaen:
— Kas niin, laiskiainen, nyt olet vetelehtinyt täällä kaksikymmentä minuuttia. Takaisin työhön! — Heti!
Viha loisti morsiameni silmissä, ja hän olisi vastustanut vahtia ja herättänyt veljensä huomion, jollei Bee olisi katsonut taakseen ja sanonut ankaralla äänellä:
— Mies on peräti uupunut, antakaa hänen levätä hetkinen, muutoin saamme hänet sairaalaan, kersantti.
— Niinkuin eversti käskee, — sanoi mies tehden kunniaa. — Hän on aina tehnyt työnsä kunnollisesti. En ota asiaa tällä kertaa niin ankaralta kannalta.
Hän meni takaisin väkensä luokse, ja minä kuulin Been ja Arthurin palaavan hevostensa luo. Olimme yksin.
— Tunnetko hänet? — kysyi tyttö.
— Stuart Been? — sanoin minä. — Hän on ollut ainoa ystäväni.
— Hän on vieläkin sinun ystäväsi, meidän ystävämme, — huudahti tyttö. — Hän on varmaankin suunnitellut tämän tapaamisen — hän on kaiketikin sopinut veljeni kanssa näiden linnoitusten tarkastamisesta, ja siksi houkutellut minut mukaan.
— Niin, se tapahtui minun tähteni, Laura! — Jumala siunatkoon häntä! — huudahdin minä katuen niitä sanoja, jotka hänelle viimeksi tavatessamme lausuin; — mutta meillä ei ole pitkää aikaa: minun täytyy rientää kertomaan sinulle mitä olen kokenut.
Tein sen hänen päästäessään osanoton huokauksia ja kauhunhuudahduksia.
— Sinun täytyy heti päästä vapaaksi tuosta kidutuksesta, Lawrence! — sanoi hän vihdoin.
— Rikkomalla valani ja rupeamalla sotilaaksi etelävaltioiden palvelukseen?
— Ei, ei siten! Tosin olen etelävaltioiden nainen — mutta sitä en kuitenkaan tahdo. Nyt en enää kunnioittaisi sinua, jos siten menettelisit.
— Miten asia sitten kävisi päinsä?
— En tiedä vielä — sen vain tiedän, etten kestä sitä, että sinä olet tällaisessa asemassa. Minun täytyy pelastaa sinut jollakin tavalla — ja minä pelastan sinut.
— Sinä rakastat minua vielä?
— Tahdon vain puhua siitä, miten saatan sinut nyt pelastaa.
— Rakastatko minua? — toistin minä.
— Veljeni kutsuu! Minun täytyy nyt lähteä, muutoin hän näkee meidät täällä!
— Rakastatko minua? — huusin minä.
— Rakastan, — sanoi hän. — Minä rakastan sinua ja pelastan sinut!
Tartuin hänen käteensä ja puristin halkeilleet, kuumat huuleni sitä vasten. Ja sitten tunsin kyyneliä ja suudelman poskellani.
Silloin kuului Arthurin huudahdus:
— Missä olet, Laura?
Ja tyttö hyökkäsi pensaiden läpi vastakkaisella puolella olevalle tielle, nähtävästi sieltä vastatakseen veljensä kutsuun.
Hänen kyyneleensä olivat sulattaneet sydämeni, ensi kerran tällä onnettomalla ajalla.
Kun minä puolen tunnin kuluttua hoipertelin väen luokse, joka kaivoi hietaa juoksuhaudoissa, ei häntä ollut näkyvissä enempää kuin Caucusta tahi veljeäkään; mutta minä yhtäkaikki jatkoin työtäni kapinallisten vallituksessa kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä minä luotin siihen, että se nainen, jota minä rakastin, täyttää lupauksensa ja jollakin tavalla vapauttaa minut.
XI
Punatukkainen neekeri.
Odotin kaksi päivää, ja kun meidät kolmannen päivän aamuna komennettiin työhön, olin minä kuulevinani tutun neekerin äänen.
— Hohoi, — huudahti kersantti, — tässä on neekeri, joka ei tahdo totella! — Mene tiehesi vain työhön, punatukka lurjus! — Kyllä minä karistan sinusta laiskuuden, minä!
— Herra Jumala! Kohdelkaa minua hyvin, massa!
Kukaan ei välittänyt tästä välinäytöksestä, sillä paikkakunnan istutusten omistajilla oli tapana lähettää tottelemattomia neekereitä rangaistukseksi vallitustyöhön; mutta minä aloin toivoa, sillä neekeri oli Caucus, ja minä arvelin että hänellä oli jotakin sanottavaa minulle.
Mutta hänet pahaksi onneksi lähetettiin kaukaiselle vallitukselle, niin etten saanut tavata häntä ennen kuin illalla. Lepäsimme sikin sokin pitkässä vajassa, ja vahti katsoi ainoastaan, ettei kukaan paennut; niinpä minä olin pian punatukkaisen neekerin vieressä, joka aluksi näytti olevan liian murheellinen ruvetakseen minun kanssani juttelemaan.
— Hyvä Jumala, olisinpa vaan tiennyt tämän, niin en olisi koskaan tullut tänne! Minun on täytynyt puurtaa henkeni edestä, ja tällaiseen ruokaan ei sikakaan voi tyytyä!
— Oliko sinulla jotakin asiaa minulle?
— On — mutta kersantti sanoi pieksättävänsä minut…
— Sano nyt heti, mitä asiaa sinulla on?
— Niin, niin — kun ei vain käsivarsiani ja koipiani niin kauheasti pakottaisi. Herra Jeesus, miten täytyy raataa! — Ette kai ole elänyt puolta vuotta tällä tavalla, massa Bryant?
— Juuri sen vuoksi tahdon siitä päästä! — Mutta sano nyt heti, mitä sinun piti tehdä!
— Ikäänkuin en minäkin tahtoisi siitä päästä! — Neiti lähettää tämän teille.
Hän antoi minulle pienen paketin; ja katseltuani varovasti ympärilleni luin kirjeen, joka kuului seuraavasti:
"Tee mitä Caucus sanoo."
Muutoin paketissa oli samat setelit, jotka olin ennen pakoani lähettänyt morsiamelleni.
— Emäntäsi sanoo, että minun on tehtävä kuten sinä sanot, — kuiskasin minä hänelle. — No, mitä minun piti tehdä?
— Karata täältä heti. Minulla on vene Stono-virrassa, ja minun on noudettava teidät yankeiden luo.
— Mutta miten pääsemme täältä?
— Siihen saatte itse keksiä keinon — jos minä olisin tiennyt millaista täällä on, niin en olisi koskaan tullut tänne. Mutta neiti pyysi ja rukoili kokonaisen tunnin. — Mutta teidän kai täytyy lähteä tiehenne tänä iltana!
Tämä tapahtui nopeasti. Minä en ollut koskaan ennen aikonut karata vartiosta, sillä minusta oli tuntunut aivan mahdottomalta ilman rahoja tahi auttajia päästä unioonijoukkojen rajoille; mutta kun nyt ajattelin asiaa, pisti päähäni toinen tuuma.
Yöt olivat kylmenemistään nyt marraskuussa kylmenneet ja suuret leiritulet paloivat vartijoiden viihtymykseksi. Tarvittavat puut hankki kunakin päivänä määrätty työjoukko, mutta nyt se oli jostakin syystä unohtunut. Polttopuut eivät riittäneet yöksi.
Juuri tuumiessani pakoa kuulin kersantin käskevän eräitä vahteja ottamaan muutamia vankeja mukaansa ja hankkimaan sen mitä tarvittiin; ja sotilaat herättivät mukavuussyistä niitä, jotka olivat lähinnä ovea.
Kuiskasin Caucukselle, että hän tulisi mukaan.
— En jaksa, olen aivan liiaksi väsynyt… en tahdo ahertaa enää tänään.
— Tule nyt vaan, jos tahdot päästä täältä tänä iitana. Huomenna kersantti hinaa sinut hirteen, — kuiskasin hänelle ja virkistin lisäksi häntä voimakkaalla potkulla, sillä hänen välinpitämättömyytensä suututti minua.
Hän röhkäisi sekä ilkeydestä että tuskasta, mutta nousi ylös ja seurasi minua.
Olimme pian viidakossa, jossa kolme, neljä sotilasta oli vahdissa kiväärit ladattuina. Kuiskasin Caucukselle, että hän aina pysyttäytyisi läheisyydessäni.
Kaikeksi onneksi oli metsä tiheä, ja meitä käskettiin samoamaan sen läpi noutaaksemme puita, joita oli aikaisemmin koottu ja kasattu vähän joka paikkaan. Sitten meidän kaikkien piti kokoontua niitä hakkaamaan. Meidät jaettiin kolmeen patrulliin, joista kutakin vartioi sotilas ladatuin kiväärein; neljäs, korpraali, odotti kokoontumispaikalla.
Yhden ainoan miehen oli vaikea viidakossa ja hämärässä pitää silmällä kolmea tai neljää vankia. Minä käytin myöskin hyväkseni tilaisuutta, annoin Caucukselle merkin ja hiivin ryömien neekerin seuraamana viidakkoon.
Olin jokseenkin varma, etteivät he huomaisi poissaoloamme ennen kuin joukot puutaakkoineen olivat kokoontuneet yhtymäpaikalle. Täten me pääsimme kaksikymmentä minuuttia edelle.
— No, mitä tietä menemme Stono-virran varressa olevan veneesi luo? — kysyin Caucukselta.
Hänen vastauksensa sai minut hämmästymään.
— Jeesus! En minä nyt jaksa sinne mennä, sinne on peninkulmaa pitempi matka.
— Tiedätkö että sekä sinut että minut ammutaan, jos meidät saadaan kiinni?
— Jeesus! Eivät he kaiketikaan minua ammu?
— No siitä saat olla varma.
— Silloin he saavat ensiksi ottaa minut kiinni! — ja nyt neekerille tuli hämmästyttävä kiire. Hän syöksyi viidakon läpi sellaista kyytiä, että minun oli vaikea pysyä perässä.
Viiden minuutin kuluttua me saavuimme Wappoo-puron suolle, eikä se ollut liian aikaista, sillä nyt vahtisotilaat ampuivat merkiksi, että vankeja oli karannut.
Seurasin Caucusta polkua, jonka hän näytti tuntevan pimeässä yössäkin, Wappoo-purolle asti. Emme kuulleet mitään vainoojistamme; sotilaille olisi ollutkin mahdotonta seurata meitä pimeässä ilman koiria, joita oletin heidän hankkivan itselleen ensi tilassa.
Kuljettuamme joen rantaa puolentoista peninkulmaa, saavuimme paikalle, jossa vain kolmesataa kyynärää aukeaa maata eroitti meidät Stono-virrasta. Se oli puolen peninkulmaa Fort Pembertonin yläpuolella, ja tähystellessämme varovasti pensaiden välitse joelle emme huomanneet mitään vahteja. Linnakkeen yläpuolella oleva joki pidettiin näet täysin turvattuna venehyökkäyksiltä. Kiiruhdimme senvuoksi aukean maan yli joelle ja huomasimme siellä keveän veneen, jonka Caucus oli kätkenyt sinne pakoa varten.