XII
Tarmokasta suostuttelua.
Veneessä oli minulle siviilivaatteet ja hieman yksinkertaista, hyvää ruokaa — ensimäinen kunnollinen ruoka mitä olin syönyt moniin kuukausiin. Riisuin heti päältäni vangin vaatteet ja pukeuduin toisiin, samalla kun Caucus souti veneen keskelle virtaa. Takintaskusta löysin ladatun revolverin.
— Kuka lähetti minulle tämän, Caucus? — kuiskasin minä.
— Neiti Laura. Hän on ajatellut teitä ja väännellyt käsiään pari päivää. Hänen silmänsä ovat punaiset, massa, — ylen punaiset, massa Bryant!
Nämä sanat kypsyttivät päätökseni.
Caucus oli kääntänyt veneen virran mukaan ja me lähestyimme pohjoisvaltioiden kanuunaveneitä, jotka olivat viisi peninkulmaa alempana. Olimme nyt muutamia kyynäriä Fort Pembertonin yläpuolella.
— Missä neitisi on? — kuiskasin minä.
— Laura-neiti?
— Hän juuri.
— Niin, hän on tuomari Elliottin perheessä, parin peninkulman päässä joen ylävarrella. Hänen veljensä on mukana valvomassa lähimpiä vallitustöitä. Minä palaan hänelle kertomaan — vietyäni teidät yankeiden luokse.
— Hyvä, — sanoin minä. — Minun täytyy tavata häntä ennen matkustamistamme. Käänny takaisin jokea pitkin.
— En, massa, minä en souda enää koskaan virtaa ylöspäin!
— Häh?
— Minä tarkoitan, että minä saavuttuani yankeiden luo jään heidän luokseen ainiaaksi. Aion tulla yhtä vapaaksi kuin te, massa!
— Et siis aikonut palata emäntäsi luokse?
— En, massa, minä soudan yankeiden luokse, minä!
— Käännä heti vene! Tahdon nähdä hänet ennen matkaani. — Ja minä tartuin peräsimeen kääntääkseni aluksen.
— Tämä vene ei mene vastavirtaa niin kauan kuin minä olen mukana!
Tahdon tulla vapaaksi mieheksi!
— Kuule nyt, Caucus, — vastasin minä, — ei maksa vaivaa puhella noin tahi käyttäytyä tuolla tavalla (neekerillä oli airo uhkaavana koholla). Minä aion jokea ylös tavatakseni Laura Peytonin, ja sinä seuraat mukana.
— En koskaan!
Ojensin revolverin hänen päätään kohti.
— Ettehän toki aikone surmata minua?
— En, jos teet kuten sanon; mutta jos juonittelet, niin ammu sinut.
Nyt vene oli jo ehtinyt melkein linnakkeen kohdalle.
— Jos tahdot nousta veneestä, saatat tehdä sen vähän kauempana joella. Nyt on liian myöhäistä tehdä muulla tavalla, — kuiskasin minä nähdessäni pari patrullivenettä menevän jokea alas linnakkeen toiselta puolelta. — Siinä näet itse, että he ovat huomanneet meidän pakomme. Emme pääsisi koskaan heidän ohitsensa.
Olimme kaikeksi onneksi joutuneet rannan varjoon, niin että patrulliveneet eivät nähneet meitä. Tuuli oli vastainen, niin että ne eivät myöskään kuulleet. Revolverini pakotuksesta ja kenties oman pelkonsa ajamana Caucus käänsi veneen ja souti verkalleen jokea pitkin, sekä loittoni kaipaamistaan pohjoisvaltioiden aluksista.
— Kuulkaas nyt, massa, — sanoi hän, — takaisin vetäytyminen tuottaa varman kuoleman. Jos kapinalliset saavat teidät kiinni, niin miten sitten käy?
— Tahdon tavata häntä ennen lähtöäni.
— Jeesus, — tehän olette tullut hulluksi, massa! Ette tiedä mitä teette; jos he saavat teidät kiinni, niin se on teidän loppunne, ja yankee-alukset ovat ainoastaan peninkulman päässä täältä — niin, tuskin sitäkään, massa.
— Souda edelleen, — sanoin minä ja viritin hanan; silloin Caucus vaikeni ja souti mutisten: "Jeesus, hän on hullu!" ja niin edespäin.
— Souda lujemmin, — käskin minä ankarasti hänen hiljentäessään vauhtia; ja tunnin kuluttua me käännyimme erääseen joen poukamaan, josta näin valoa; se tuli selvästi jostakin asunnosta.
— Tuolla he asuvat, massa.
— Onko _hän _siellä?
— On, massa.
Veneen päästyä maihin sanoin:
— Mene heti sisälle ja sano hänelle että minä olen täällä. Mutta älä tee toisia levottomaksi, sillä Elliottit ovat etelävaltiolaisia sydämestään ja sielustaan, ja jos he saavat tämän tietää, niin sinut hirtetään ja minut vangitaan.
— Sen kyllä käsitän, massa. Jeesus, miten ankara te olette kelpo poikaa kohtaan, joka auttoi teidät pakenemaan!
— Mene nyt heti sanomaan hänelle, Caucus, ja kun tästä on päästy, niin minä laitan, että olet minuun tyytyväinen. Enkö ole ennen ollut hyvä sinulle? — Ole nyt uskollinen, niin olen sinulle jälleen suopea!
— Se on hyvä, massa, — sanoi vaihtelevainen musta irvistäen. — Nähkääs, minä tahdon tällä retkellä tulla vapaaksi mieheksi — mutta ainahan minä saatan odottaa pari päivää!
Hän hiipi edelleen joen rannalla olevaa polkua puutarhan läpi kauniiseen huvilaan, samalla kun minä kärsivällisesti odottelin varjossa sitä olentoa, jonka vuoksi olin uskaltanut niin paljon.
Hetkisen kuluttua hän tuli ja sanoi melkein moittien:
— Herran nimessä, Lawrence! — nyt et kenties pääse pakosalle! Miksi et heti paennut?
— Siksi että rakastan sinua.
— Niin, mutta ajattele miten saat minut pahoilleni! Jos he saavat sinut jälleen kiinni, niin he kenties surmaavat sinut.
— Minä uskallan kaiken voittaakseni sinut.
— Mutta eihän niin käy, jos sinä kuolet.
— Ei, minä tahdon sinut ennen sitä.
— Ei, matkusta — Herran tähden, matkusta! Ota vene ja lähde jokea pitkin!
— Sitä en enää tee, — sanoin minä, — patrulliveneet vartioivat tuolla alhaalla! Kaikki vartiot täältä joen suulle asti tietävät meidän paenneen, — lisäsin, — sillä minä kuulin kauempaa alhaalta kanuunalaukauksen.
— Kyllä, sinä voit paeta ja sinun täytyy paeta!
— Minä en tahdo. Minä tulen vapaaehtoisesti takaisin.
— Miksi?
— Saadakseni sinut!
— Minut — mitä tarkoitat?
— Jos sinä rakastat minua, tahdot myöskin pelastaa henkeni.
— Sitä en voi, jollet sinä pakene Etelä-Karolinasta!
— Minä en lähde koskaan Etelä-Karolinasta ennenkuin sinä olet tullut vaimokseni — sen minä päätin jo puoli vuotta sitten, kun minut pakotettiin palaamaan tänne. Kohtalo lähetti minut takaisin tullakseni sinun puolisoksesi.
— Hullutuksia!
— Sinun täytyy rakastaa minua, Laura, kun olet tehnyt kaiken tämän minun tähteni — tee nyt myöskin ainoa, mikä antaa minulle halua pelastaa henkeni — tule vaimokseni, nyt heti!
Tyttö hätkähti taaksepäin, mutta epätoivon kiihkossa minä otin hänet syliini ja omistin hänelle kaikki ne suutelot ja hyväilyt, jotka olin hänelle säästänyt pitkän eromme aikana.
— Armahda Herran nimessä minua! Mitä sukulaiseni ja ystäväni sanoisivat, jos menisin naimisiin sillä tavoin!
— Armahda — minun tähteni! Ajattele miten onnettomaksi minä tulisin, jos lähtisin matkoihini uskossa että kenties menetän sinut!
— Mutta emmehän voi mennä naimisiin tänä iltana!
— Mutta sen täytyy tapahtua ennen kuin lähden Etelä-Karolinasta! — mutisin minä varmana, että olin hänet voittanut.
— Mutta lähde nyt, Herran tähden! Muutoin he ottavat sinut jälleen kiinni! Hyvä Jumala, nyt he tulevat!
Tyttö tarttui tykyttävin sydämin käteeni. Samassa kuulimme pimeässä kavioiden kapsetta ja ratsumiesten miekkojen kalinaa.
— Piiloudu, minun tähteni! — pyysi hän.
— En ennenkuin olet minulle luvannut tulla omakseni!
— Mutta jos pyydän lykkäystä?
— Silloin he saavat ottaa minut; en välitä siitä miten minun käy!
— Oletko hullu?
— Kyllin hullu tekemään sen!
— Kiiruhda! Sinä et ehdi! Suo minun piiloittaa sinut!
— Lupaatko?
— Kyllä! Mitä hyvänsä pelastaakseni sinut! Tule! Hän riensi polkua, ja minä seurasin häntä hiljaa.
Tiesin että olin voittanut — että Laura Peytonin lupaus oli hänen valansa!
— Tätä tietä! — sanoi hän ja kiiruhti ulkorakennuksen ohi. Tultuamme ylisille vei hän minut sen perimmäiseen osaan, joka, mikäli pimeässä saatoin huomata, oli täynnä riissi- ja tyhjiä säkkejä.
— Piiloudu näiden väliin! Lähetän Caucuksen katsomaan sinua.
— Muista lupauksesi! — sanoin minä suudellen häntä.
Hän irroittautui ja katosi.
Sitten minä kuulin sotilaiden kysyvän talonväeltä, olivatko he nähneet erästä rangaistusvankia ja punatukkaista neekeriä.
Siihen kuulin Caucuksen vastaavan:
— Jeesus — minä kaiketikin olen ainoa punatukkainen neekeri tällä paikkakunnalla!
— Se on kai sitten sinun kaksoisveljesi, — sanoi upseeri nauraen; — jos vangitset hänet, niin saat palkinnon.
— Mitä sitten saan? — kysyi Caucus.
— Sata dollaria kenties.
— Sanokaa tuhat, niin saatte ottaa minut hänen sijastaan, — sanoi
Caucus, patrullin ratsastaessa pois.
Hetkisen kuluttua taukosi hämmästyneen Elliott-perheen pila, ja Caucuksen nauru lakkasi. Kuulin äänistä että siellä oli ainoastaan naisia; Arthur Peyton ja toiset herrat olivat ulkona palveluksessa.
Puolen tunnin kuluttua Caucus tuli murjotellen takaisin mukanaan palanen vanhaa ohraleipää ja yksi peruna.
— Miksi sinulla on mukanasi niin viheliäistä ravintoa?
— Hitto teidät vieköön! — vastasi Caucus. — Luuletteko minulla olevan hyvää ruokaa, sitten kun olette pettänyt vapaudentoivoni? Mitä minä nyt olen? Orja. Jollei teitä olisi ollut, olisin ollut vapaa mies — kaukaasialainen! Mutta tässä on jotakin muuta, massa!
Hän antoi minulle paperilipun.
— Miten saatan lukea ilman valoa?
— Seuratkaa minua.
Seurasin siis Caucusta vanhaan tupaan, joka oli muutamien satojen kyynärien päässä huvilasta. Se oli joen rannalla siellä mihin vene oli vedetty. Neekeri sytytti talikynttilän, ja sen valossa minä luin:
Rakkaani!
En uskalla tervehtää sinua nyt, mutta tulen niin pian kuin voin — heti perheen vuoteelle mentyä, kenties puolen tunnin kuluttua, Etkö menetellyt hieman epäritarillisesti, rakas ystävä, käyttäessäsi hyväksesi sitä, että olin levoton sinun puolestasi? Etkö ymmärrä, että minun sydämeni olisi särkynyt, jos sinua olisi kohdannut jokin onnettomuus? Sen vuoksi minä annoin sinulle lupaukseni; mutta minä pidän sen — jos sinäkin pidät omasi ja koetat asettautua turvaan.
Hienotunteisen neitosen moite saattoi minut huomaamaan, etten ollut menetellyt häntä kohtaan jalomielisesti, mutta iloissani siitä, että olin hänet voittanut, unohdin kaiken muun.
Eräs neekerin liike herätti minun epäluuloani. Huomasin huonossa valaistuksessa, että hän tuijotti synkeänä minuun. Tiesin ettei hän ollut unohtanut, että minä olin tuonut hänet jälleen orjuuteen. Jos hän petti minut nyt, niin kaikki oli hukassa.
— Näyttää siltä kuin et pitäisi minusta yhtä paljon kuin tavallisesti,
Caucus? — sanoin minä.
— En hitto vieköön pidäkään!
— Tästä saat kaksikymmentä dollaria, — sanoin ottaen rahat setelikimpustani.
— En tahdo teiltä mitään rahoja, massa Bryant, — epäsi hän villisti, vaikkakin loi ahnaat katseensa seteleihin.
— Tottahan toki, Caucus, — jollet muuta varten, niin papin palkkaamiseksi.
— Papin palkkaamiseksi! Miksi niin? Jotta hän hautaisi meidät, kun vallankumoukselliset saavat meidät kiinni?
— Ei, mutta vihkisi minut.
— Vihkisi teidät? — Kenen kanssa?
— Etkö voi arvata sitä, Caucus?
— Jeesus — eihän kai Laura-neidin kanssa? Senkö takia te tulitte takaisin?
— Niin kyllä, — vastasin minä, — muutoinhan me nyt olisimme molemmin vapaita! Olen tullut takaisin mennäkseni naimisiin sinun neitisi keralla.
— Siunaa ja varjele! Siksikö te pakotitte minut jälleen tänne? —
sanoi Caucus, hapan hymy tummilla piirteillään. — Hyvä, jos neiti
Laura menee naimisiin kanssanne, niin minä annan teille anteeksi.
Jeesus, kylläpä Peytonin herrasväki julmistuu!
Hän nauroi ääneen.
— No, tulethan siis jälleen ystäväkseni, koska minä menen naimisiin sinun neitisi kanssa?
— Voi heikkari, sepä hauskaa! Te olitte reima mies, te! — kehui neekeri röhötellen riemusta.
Mutta miten saisin papin vihkimään meidät — papin, joka ei tuntisi Laura Peytonin perhettä, maassa jossa kansalaissota teki kaikki epäluulonalaisiksi?
Miten minulle, pakolaiselle, sellainen onnistuisi?
XIII
Kuherruskuukausi Sinisillä Vuorilla.
Nämä mietteet saattoivat minut jälleen ajattelemaan tulevaa morsiantani, hänen kauneuttaan ja rakkauttaan, — häntä joka nyt jälleen kuului minulle. Olin hetkisen seitsemännessä taivaassa, mutta tulin jälleen maan päälle. Neekeri näet tarttui käsivarteeni ja sanoi:
— Kuunnelkaa!
Me kuuntelimme molemmat. Muutamat äänet todistivat, että joku tutki venettä, jota olimme joella käyttäneet.
— Menen katsomaan, mitä he tekevät! — kuiskasi Caucus hiipien ulos, samalla kun minä tutkin revolveriani tullakseni vakuutetuksi, että se oli kunnossa.
Huolellinen morsiameni oli pannut mukaan hieman ylimääräisiä ampumatarpeita.
Peläten, että kosteus olisi vioittanut sytytysruutia minun kahakoidessani joella Caucuksen kanssa, panin huolellisesti hieman uutta ruutia jokaiseen kuuteen sankkipannuun ja suljin silinterin jälleen. Sillä aikaa minun täytyi kääntyä selin oveen nähdäkseni kynttilänvalossa.
Juuri kun olin lopettanut, kuulin jonkun hiljaa naureskelevan, ja katsoessani taakseni näm erään miehen ovella.
Se oli Peter Bassett, salapoliisi.
— Mitä ihmettä! — sanoi hän irvistäen, — tämähän on yhtä virkistävää kuin whisky: tavata jälleen teidät, herra Bryant! Kuulin neljä tuntia sitten Charlestonissa teidän livistäneen tiehenne. Eräs teidän erikoisystävänne oli määrännyt palkinnon teidän vangitsemisestanne, ja minä tulin ansaitsemaan tätä palkintoa.
— Miten saitte minusta selon? — mutisin minä, ja asetin nallin viimeiseen silinteriin.
— Kah, vaistoni avulla, luonnollisesti! Tiesinhän tytön olevan täällä, ja tulin tänne hieman nuuskimaan. Jos olisitte koettanut pujahtaa jokea pitkin, niin olisivat patrulliveneemme teidät nipistäneet. Ja huomatessani, että vene oli tänä iltana ollut ulkona ja kaikessa kiireessä jätetty airoineen rantaan, käsitin, että olin jälleen saanut teidät käsiini. Tulkaa mukaan nyt!
Hän lähestyi.
— Pysähtykää!
— Ei, mutta hiidessä…
— Seisokaa hiljaa!
Tähtäsin häneen revolverilla.
— Kas, lempo! Enpä tiennyt, että teillä oli kanuuna taskussanne! — sanoi hän hämmästyneenä ja pysähtyi. — Mutta tiedättekö, herra Bryant, — jatkoi hän, — tekisitte viisaammin, jos laskisitte sen alas. Ette missään tapauksessa pääse täältä. Jos laskette tuon alas, niin minä olen siksi suopea — että päästän teidät menemään ja otan ainoastaan tuon punatukka-neekerin. Silloin ei asiasta tule sen suurempaa sotkua. Hitto vieköön, tuo sahramitukkainen neekerihän saakin runsaasti hyvittää kaiken!
Salapoliisi nauroi kamalasti. Hän tahtoi uinuttaa minut varmuuteen. Mutta silloin kuului hänen takaansa vielä kamalampi nauru, ja Bassett suistui käheästi huutaen jalkoihini. Caucus seisoi kumarassa häneen päin kädessään kirves, jolla olisi voinut iskeä vaikka härän pökerryksiin.
— Löinköhän häneltä pään halki?… Kutsuppa minua sahramitukaksi! Hitto hänet vieköön! — ja ennenkuin ehdin tulla väliin, osui tajuttoman Bassettin päähän vielä toinenkin isku.
Hyökkäsin esille pitäen häntä kiinni käsivarresta, mutta se ei tapahtunut ilman ponnistusta, sillä Caucuksen silmät verestivät ja sieraimet värähtelivät hänen tuntiessaan veren hajun. Neekerin raakalaisvaistot olivat heränneet. Masennettu orja oli alkuperänsä — zulu-soturin kaltainen.
— Mitä teemme hänelle? — kysyi hän näyttäen valkoisia hampaitaan. —
Niin, lyömme hänet kuoliaaksi ja vieritämme jokeen.
— Ei, ei murhaa!
— Jollemme lyö häntä mäsäksi, niin hän toimittaa meidät päiviltä. Hänen henkensä tahi meidän! Jos kapinalliset saavat meidät kiinni, niin loppumme on käsissä!
— Sen tiedän, mutta en tahdo häntä surmata.
— Sehän on samantekevää, hän on jo enemmän kuin puolikuollut. Miksi ei? Mitä meistä tulee, massa Bryant, jollemme raivaa häutä pois tieltä?
— Totta kylläkin, — sanoin minä. — Teemmekin hänet vahingottomaksi; saat kuulla, millä tavalla: otamme enimmät hänen vaatteensa, jonka vuoksi kapinalliset, jos saavatkin hänet käsiinsä, tuskin häntä tuntevat — luultavasti yksikään patrullivene ei tunne häntä henkilökohtaisesti. Ja jos ne sen tekevätkin, niin ei hän missään tapauksessa lähimpänä viikkona saata sanoa heille mitään. Jos hän taasen ajautuu heidän ohitsensa, niin pohjoisvaltioiden kanuunaveneet kyllä pitävät hänestä huolen sodan loppuun.
Tein kuten olin sanonut, ja huomasin tyydytyksekseni, että salapoliisin liinavaatteihin, jotka eivät olleet likimainkaan moitteettomat, ei ollut merkitty nimeä.
— Nyt pistämme hänet veneeseen ja annamme veneen solua virran mukana, niin hän ei voi tehdä meille mitään vahinkoa.
— Se on hyvä, massa Bryant, — mutisi neekeri tyytyväisenä irvistäen. — Toivoakseni hait tahi yankeet korjaavat hänet. Kutsuppa minua sahramikarvaiseksi neekeriksi, hitto hänet vieköön!
Lykkäsimme vesille veneen, jossa makasi tajuton Bassett hieman koristen. Silloin kuulin takaani toisen vaikerruksen.
— Oletteko surmanneet hänet, Lawrence? — sanoi Laura kauhistuneena.
— Emme oikein, rakkaani, — vastasin minä koettaen häntä lohduttaa. Kerroin lyhyesti tehtävän, johon Bassett oli ryhtynyt Piersonin puolesta ja mitä me olimme tehneet estääksemme häntä sitä suorittamasta.
— Se vaikeuttaa asiaa hirveästi, — sanoi hän; — mutta olen kuitenkin iloinen, ettet sinä häntä surmannut, Lawrence. Nyt sinun kuitenkin täytyy lähteä sitä nopeammin matkoihisi.
— En ennenkuin olet pitänyt lupauksesi!
— Miten se olisi mahdollista? Kuka saattaisi vihkiä meidät täällä? — mutisi hän käsiään väännellen. Mutta äkkiä hän rauhoittui, huokasi hieman ja näytti harkitsevan.
— Tahdotko mennä naimisiin kanssani? — tiukkasin minä.
— Ah, mutta miten? Niin, nyt minä tiedän, — sanoi hän äkkiä varmalla äänellä. — Tässä valtiossa on eräs seutu, jota Luoja armossaan on säästänyt tästä kauheasta sodasta. Kaukana koillisessa Sinisten Vuorten huippujen ja Alleghany-vuorten eroittamana Tennesseen verilöylystä ja liian kaukana rannikosta tätä seutua kohdanneen turmion nieltäväksi, on Spartanburgin kaunis ylänkö. Sen väestö ei tiedä sodasta muutoin kuin että poikien on täytynyt mennä rintamaan. Tädilläni Mary Pickensillä on pieni farmi lähellä Pohjois-Karolinan rajaa — ei kaukana Jackson Hiilistä. Hän on vanha, seitsemänkymmen-vuotias neito, joka on asunut siellä niin kauan kuin muistan, ja jota palvelee pari neekeriä — yhtä vanhoja kuin hän itsekin. Minä olen hänen lempilapsensa, ja kun eukko on kiltti ja viisas, niin hän varmaankin ottaa ymmärtääkseen meidän vaikean asemamme. Muutoin minulla on häneltä kirje, jossa hän ilmoitti matkustavansa tervehtimään Georgiassa olevaa sisartaan, ja silloin hänen vanha keittäjättärensä on yksin kotona. Neekerieukko jumaloi minua, ja minä saatan varmuudella taivuttaa hänet mihin hyvänsä. — Kun tapaat minut siellä, niin pidän lupaukseni!
— Ja menet siellä naimisiin kanssani?
— Niin! — vastasi hän rahtusen viivytellen ja huoaten, ja jatkoi sitten hieman hymyillen:
— Se on lähellä "seitsemättä taivasta", näetkös; ja onnellisemmissa olosuhteissa minä olisin tahtonut viettää kuh… kuherruskuukauden Sinisillä Vuorilla, — lisäsi hän; ja minä huomasin tässäkin huonossa valaistuksessa hänen tulevan tulipunaiseksi.
Hän antoi minulle tarkat tiedot paikan asemasta.
— Neljän päivän kuluttua olen siellä, — lopetti hän. — Saatan helposti sanoa syyksi matkustavani tervehtimään tätiäni, sillä isä ja sisarukset eivät tiedä, että hän on matkustanut. En vain tiedä, miten sinne pääsen. — Hän keskeytti ja huudahti sitten epätoivoisena: — Tämä kauhea sota, näetkös, on tehnyt meidät niin köyhiksi, sitä en olisi koskaan tahtonut sanoa sinulle.
— Pikku lemmittyni, — sanoin minä, — miksi et käyttänyt rahoja, jotka lähetin sinulle puoli vuotta sitten?
Äänessäni oli lievä moite, sillä kiinnitin huomioni siihen, että morsiamellani oli koruton hame kotikutoisesta kankaasta ja karkeat kengät, eikä hänellä enää ollut niitä kauniita koristeita, joita hän oli pitänyt tuttavuutemme ensimäisinä onnellisina päivinä.
— Minun oli mahdoton ottaa vastaan sinun rahojasi, kun en luullut, että sinä tulisit miehekseni! — huudahti hän. — Oi, miten iloinen olen nyt, etten koskenut rahoihin!
— Se ilahduttaa minuakin! — sanoin minä; — on onni, että säästit ne, sillä nyt meillä on riittävästi rahaa koettaaksemme tulla onnellisiksi.
Minulle onnistuikin vihdoin tyrkyttää hänelle riittävä määrä matkaa varten.
— Tunnen itseni nyt oikein rikkaaksi, — sanoi hän. — Jokainen näistä dollareista vastaa kahtakymmentä etelävaltioiden dollaria. Mutta miten sinä pääset matkaan? Passitta et voi päästä täältä mihinkään.
Niin, miten se oli onnistuva, kun kaikkia junia valvottiin ja kaikkia matkustajia, joilta puuttui laillistuttamislippu, katsottiin epäluuloisin silmin? Tämä suunnitelmiamme kohtaava este olisi ollut voittamaton, jollei — tulin ajatelleeksi salapoliisin takkia ja liiviä, tutkin läpeensä nämä ja huomasin lompakon täynnä papereita ja rahoja sekä passin, jonka omistajan sanottiin matkustavan tärkeällä asialla hallituksen puolesta. Pahaksi onneksi oli Bassettin passissa myöskin Bassettin tuntomerkit, jotka eivät soveltuneet minun määritelmäkseni, joskin me olimme yhtä pitkät ja painavat.
— Minun täytyy koettaa tätä passia, — sanoin minä; — se on ainoa keino. Caucus seuratkoon minua rautatieasemalle, niin että voin nousta Columbiaan menevään junaan ja sieltä Spartanburgiin. Sitten hän saattaa kääntyä takaisin noutamaan sinua.
Olimme liian kiihkeitä Iausuaksemme itkuisia jäähyväisiä, meillä oli tuskin aikaa ajatella.
Caucuksen opastamana, joka hyvin tunsi paikkakunnan syrjätiet, minä vaelsin reippaasti Stono-virralta pohjoiseen, kulkien poikki Charlestoniin vievän rautatien, ja saavuin syrjätietä Seven Milen asemalle, joka turvallisuudeksemme oli riittävän kaukana Charlestonin etuvartioista.
Lähetin Caucuksen takaisin morsiameni luo antaen hänen tehtäväkseen auttaa tyttöä, kunnes tapaisimme toisemme, jonka jälkeen minä nousin rautatievaunuun, käänsin ylös kaulukseni ja olin nukkuvinani välttääkseni kyselyjä. Minulle oli onni, että kaikki nuoremmat miehet olivat lähetyt sotajoukkoon, niin että junailijat olivat ukkoja, jotka eivät olleet koskaan minua nähneet. Oli ilta saapuessamme Columbiaan, ja viimeinen junankuljettaja tutki minun matkalippuni ja passini. Olin löytänyt kimpullisen tupakkaa salapoliisin takin taskusta ja kiireissä pistänyt sen mukaani. Se oli onni, sillä ennenkuin ehdin lähteä vaunusta, sanoi konduktööri:
— Voinko saada mällin, herra Bassett?
Pistin käden taskuuni ja annoin hänelle tupakkaa.
Sitten läksin erääseen syrjäiseen kaupunginosaan, jossa kukaan ei minua tuntenut, ja aamulla pyysin erästä neekeriä ostamaan itselleni matkalipun, sillä minä pelkäsin lipunmyyjän tuntevan minut, ja saavuin aamujunalla vuoristoon.
Samana iltana menin sisälle Spartanburgissa olevaan hotelliin, ja odotin kärsimättömänä morsiameni tuloa. Toisen päivän iltana sanoi emäntä, että eräs neiti Peyton oli tilannut häneltä vaunut tätinsä asuntoon. Sinä yönä saatoin tuskin nukkua, ja aamulla jatkoin matkaani Campes Fordiin, ja kun minä tuntia myöhemmin kuljin pientä vuoritietä, avasi Caucus tien varrella olevan portin, päästäen ilonhuudahduksen ja kamalasti irvistäen, jonka jälkeen minä näin morsiameni rientävän vastaani.
— No, enkö pitänyt lupaustani? Enkö tehnyt sitä? Mutta voi miten minun piti valehdella omaisilleni! Sellaista petosta! — lisäsi hän käsiään väännellen.
— Isä-parkani — antaakohan hän minulle tätä anteeksi!
— Nyt ei ole mitään aikaa kyynelillemme, Laura! Meidät on vihittävä heti.
— Heti? — sanoi hän, ja hänen äänensä värähti.
— Niin, heti! Jos joku näkisi meidät yhdessä, olisi se tukalaa sinulle.
— Oi, sitä en ajatellut, — sanoi hän viehättävästi punastuen. — Vanha herra Huntington — kirkkoherra, joka kastoi minut, on parin peninkulman päässä. Hän nykyisin sekä kuulee että näkee huonosti, mutta arvelenpa vihkimisen silti kelpaavan. Tahdotko ratsastaa hänen luokseen ja jättää hänelle minun kirjeeni? Luulen, että hän muistaa minut.
Palasin paria tuntia myöhemmin pappi mukanani, ja silloin minua odotti yllätys. Laura tuli punastuen sisään valkoisessa silkkihameessa, jonka hän jollakin tutkimattomalla tavalla oli saanut käsiinsä Columbiassa ja kaunistanut joillakin ranskalaisilla nauhoilla — jäännöksiä kapineista, joita hänellä oli ollut ennen sotaa. Katsoin morsiameni kauneuden-jumalatarta kauniimmaksi, hänen luodessaan minuun sydämellistä rakkautta kertovan silmäyksen.
Vihkiminen tapahtui, ja puolta tuntia myöhemmin pappi ajoi kotiin, jonka jälkeen minä ja morsiameni menimme vanhan tuvan portaille. Takanamme kohosivat Alleghany-vuorten kauniit huiput, jotka eroittivat meidät sodan hävityksestä, ja edessämme laskeusivat asteettain sadat kauniit kunnaat laaksoon, joka ulottui aina meren rantaan, missä kansalaissodan verivirrat vierivät.
Tässä kauniissa maisemassa, jonka luonnon suojelusmuurit eroittivat ihmiskunnan hurjista intohimoista, me nyt saatoimme elää yksinomaan toisillemme ja iloita siitä onnesta, jonka Jumala oli meille suonut. Kuukauden ajan teimme parhaamme elääksemme unhoituksessa ja onnistuimme myöskin osittain. Kukapa mies ei olisi uskonut kohtalon suoneen itselleen onnellisen osan, saadessaan omistaa sen suuren rakkauden ja kauneuden, jonka morsiameni toi mukanaan? Mutta kumpikaan meistä éi voinut unohtaa ympärillämme vaanivaa vaaraa. Se teki meidät varovaisiksi, ja minun vaimoni kirjoitti myöskin monta kirjettä, joissa hän teki selkoa siitä, miten hauskaa hänellä oli tädin luona.
XIII
Naisia!
Päivä oli mennyt kuin onnellinen uni. Me antauduimme nyttemmin toivon valtaan, että hyvä kohtalo sallisi meidän nauttia toistemme rakkaudesta, huolimatta läheisyydessämme raivoavista sodan pyörretuulista. Kirkkaassa ilmassa suuremmoinen maisema esiintyi kaikessa kauneudessaan, suoden meidän rakkaudellemme autioiden erämaiden romanttisuuden. Olimme juuri istuneet verannalla katsellen Sinisten Vuorten tunturirinnettä, jonka jyrkänteitä pitkin pieni puro raivasi tiensä kaukaiselle tasangolle, missä sota raivosi. Takanamme kohosi tunturinharja kevyessä lumivaipassaan kohti sinisen taivaan korkeutta, sillä nyt oltiin joulukuun loppupuolella.
— Laura, — sanoin minä, käsivarsi hänen vyötäisillään, ja annoin hänelle pienen kuherruskuukausipuserruksen, — muistatko tämän päivän kolme vuotta sitten? Tuon tanssitilaisuuden sinun kotonasi, samana päivänä jona etelävaltiot tekivät kapinan?
— Niin, Lawrence, sitä päivää en koskaan unohda, mutta älä puhu kolmesta viimeisestä kauheasta vuodesta; olkaamme onnelliset niin kauan kuin voimme — kaukana sodan kauhuista — siitä tulee kyllä joka tapauksessa varsin lyhyt aika… Hyvä Jumala, kenet kuulenkaan? — lisäsi hän vaaleten ja hermostuneesti vavisten. Minäkin kalpenin, sillä me kuulimme jonkun sanovan:
— Tämä kai on Mary-tädin tupa, Caucus? — ja me tunsimme sen naisen äänen, jota kaikkein vähimmin olisimme tahtoneet tavata, — Belle Peytonin, Lauran sisaren.
Kuulin miten neekerin hampaat kalisivat.
— Herra Jumala, onko Belle-neiti täällä? — inisi hän useaan kertaan, ilmeisesti varoittaakseen meitä.
— Oletko hullu, Caucus? Avaa heti veräjä ja päästä minut sisälle! — käski Belle kiihkeästi.
Hän ratsasti sisälle puutarhaan, ja Laura meni kalpeana, mutta päättäväisenä sisartaan vastaan.
Olen vielä näkevinäni Bellen, kun hän juosten ylös portaita huudahti:
— Tulin levottomaksi tähtesi, kun Mary-täti kirjoitti Georgiasta mainitsematta mitään sinusta. Minusta oli merkillistä, kun sinä tulit tänne häntä tervehtimään, vaikkei hän ollut kotona. Mutta nyt minä aion jäädä tänne pariksi viikoksi. Meille tulee hauska tässä kauniissa vuoriseudussa. Mutta… ahaa! _Tämäkö _oli sinun matkasi syy? Oletko täällä tuon miehen keralla? Mitä se merkitsee, sisko? — sanoi Belle tuijottaen minuun leimuavin silmin.
— Belle, salli minun esitellä mieheni, herra Lawrence Bryant! — virkkoi Laura hyvin levollisena, mutta jonkinlainen värähdys äänessään.
— Sinun miehesi? — huusi Belle. — Oi, hyvä Jumala, tämä oli pahempaa kuin luulin!
— Niin, minun mieheni, jota minä rakastan ja kunnioitan ja jota sinunkin tulee pitää arvossa, Belle, jos tahdomme olla sisaruksia.
— Sisaruksia? Kun olet mennyt naimisiin maamme vihollisen kanssa? Tuon miehen, joka oli siinä määrin rakastunut pohjoisvaltioihin, että hylkäsi sinut paetakseen sinne? Voi tätä alennusta! Kurjaa, toivotonta! Mitä vanha isä-parkani sanookaan tästä?
Hän läähätti intohimoisesta pahastuksesta ja hysteerisestä epätoivosta.
— Hän ei sano mitään, sillä sinä et saa virkkaa tästä hänelle mitään, toistaiseksi, — lausui Laura kalpeana, mutta päättäväisenä.
— Minä sanon hänelle, — hänen halveksiakseen sinua yhtä paljon kuin minäkin. Rakastaa miestä, joka tahtoo meidän turmiotamme, yankeeta! — Tämä lausuttiin siten kuin se olisi ollut maailman halveksittavin nimitys.
Tyttö astahti minua vastaan salamoivin silmin ja näytti siltä kuin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni.
— Oi, miten vihaan teitä! — sihisi hän. — Teitä, joka olette houkutellut sisareni luopumaan velvollisuudestaan ja lähimmistään! Siinä mies, joka ei ole kyllin rohkea taistellakseen meitä vastaan, vaan kernaammin tahtoo syöstä meidät turmioon houkuttelemalla hänet — sisareni…
Hän puhkesi nyyhkytyksiin ja väänteli käsiään. Minä olin vaiti, koska pidin viisaimpana antaa hänen purkaa lapsellisen raivonsa. Mutta vihdoin sanoin:
— Minä rakastin sisartanne, Belle-neiti, ennenkuin tämä sota eroitti meidät. Teillä oli tapana pitää minusta siihen aikaan; ettekö saata ajatella hieman ystävällisesti henkilöstä, joka pitää teitä sisarenaan?
— Teidän sisarenne! — huusi hän. — Kauan en ole teidän sisarenne! Olen kuullut, että teistä on tehty rangaistusvanki, sitten kun kaksi kertaa olette karannut meidän armeijastamme. Hyvästi, Laura! Sinun kuherruskuukautesi lähenee loppuaan!
Tyttö kääntyi horjuen mennäkseen.
— Mitä aiot tehdä? — huudahti Laura pidättäen häntä. — Minne sinä menet?
— Ratsastan lähimmälle sotilasasemalie antaakseni ilmi tuon miehen, jonka kanssa sinä olet mennyt naimisiin. Viranomaiset saavat ottaa hänet huostaansa ja toimittaa, että hänet ammutaan! Sen minä teen! Ja sitten hän pääsee puhuttelemasta minua sisarekseen! Silloin meidän häväistyksemme pestään hänen veressään, ja sinusta tulee hänen leskensä, mutta hänen vaimokseen et jää!
— Sen jätät tekemättä, — sanoi Laura hyvin levollisesti. — Sinä olet suunniltasi, Belle. Nyt jäät tänne, kunnes olet mahtunut järkiisi!
— Minä en jää hetkeksikään — älä koetakaan pidättää minua täällä! anna minun olla! Miten uskallat…!
Laura oli nimittäin tarttunut hänen käsivarteensa.
— Velvollisuuteni on, — sanoi Laura, — sekä miestäni että itseäsi kohtaan, estää mieletöntä naista teosta, jota hän katuisi koko elämänsä. Luuletko kenties, että sallisin sinun silmittömässä raivossasi murhata sen miehen, jota rakastan? luuletko minua yhtä hulluksi kuin itse olet? Nyt jäät tänne, kunnes olet jälleen viisastunut.
— En hetkeksikään sen katon alle, jota tuon miehen läsnäolo on alentanut! Oi, hyvä Jumala, Laura, miten saatoit tehdä sen? Mutta minä teen ainakin velvollisuuteni, jos sinä unohdat omasi, sinä luopio!
Molemmat sisarukset seisoivat säkenöivin silmin vastakkain; Bellen tummat silmät hehkuivat vihasta ja Lauran siniset päättäväisyydestä.
— Lawrence, — sanoi Laura levollisesti, — auta minua. Sinun henkesi on kysymyksessä. Tyttö on kyllin mieletön täyttääkseen uhkauksensa!
Huomasin ainoan pelastuksen riippuvan siitä, että noudatin vaimoni kehoitusta. Astuin sen vuoksi esille ja tartuin mahdollisimman hellävaroen Bellen käsivarteen.
— Ahaa, te olette oikea pohjoisvaltojen gentlemanni, te joka satutatte kätenne naiseen, — kähisi hän. — Se on yankeen kaltaista!
— Älä ole hävytön, Belle! — huudahti Laura, — kavahda, etten unohda olevasi sisareni! Vaienna hänet, Lawrence! Heti!
Sillä Belle pinnisti vastaan ja kirkui täyttä kurkkua hysteerisessä raivossa.
Lauran ja minun täytyi mahdollisimman hellävaroen taluttaa sisälle taisteleva tyttö ja teljetä hänet kunnollisesti toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka ikkunoita rautaristikot suojelivat neekerivarkaiden murtautumista vastaan, koska siellä säilytettiin erikoisia ruokatavaroita. En unohda koskaan hänen katsettaan, kun jätimme hänet sinne. Puhutaan naarastiikerin raivosta, kun siltä otetaan poikaset, mutta vertaus on aivan liian laimea verrattuna Bellen kauniiden kasvojen ilmeeseen meidän sulkiessamme häneltä oven ja vääntäessämme avaimen lukossa.
— Nyt meidän täytyy erota, Lawrence, — sanoi Laura. — Nyt olet turvassa ainoastaan rajan toisella puolella.
— Sinun täytyy seurata minua, Laura!
— Minä en uskalla! Minun täytyy pitää tyttö vangittuna täällä, kunnes sinä olet mennyt rajan yli. Minä etsin sinut sitten jostakin pohjoisvaltioista. Pääsen kyllä naisena matkustamaan saarronmurtajassa — ilman sinua olisi elämä täällä sietämätöntä.
En koettanut taivuttaa vaimoani seuraamaan itseäni seikkailumatkalleni. Olin aikoja sitten merkinnyt kartalle tien, jota aioin kulkea rajan yli — se vei Pohjois-Karolinan vasemman osan halki Tennessee-valtioon ja oli paras, mitä minulle oli tarjolla, vaikkakin vakoojat, sissijoukot ja sotarosvot sitä häiritsivät.
Vaimoni ja minä erkanimme samana iltana. Kuherruskuukautemme päättyi yhtä odottamattomasti kuin oli alkanutkin, mutta minä jätin hänet varmuuteen siitä että hän oli minun, kaikista kosijoista huolimatta. Hän ei ollut enää minun morsiameni, hän oli minun vaimoni.
Caucuksen täytyi jäädä Lauran luokse.
Minulla oli hyvä hevonen, viisikymmentä dollaria ja pari revolveria.
Loput rahoista annoin Lauralle vastaisten tarpeiden varalle.
Kun Caucus avasi minulle veräjän ja sanoin jäähyväiset, näin vaimoni kalpeat, hillityt kasvot hänen ovella seisoessaan. En uskaltanut katsoa liian kauan taakseni, vaan purin yhteen hampaani ja alotin pakenemiseni — hänen tähtensä yhtä hyvin kuin itsenikin.
Kello oli yhdeksän illalla. Kuutamo valaisi laakson. Olin juuri panemassa kuntoon satulalaukkujani, kun kauhistuksekseni kuulin seuraavat sanat:
— Hitto vie, nyt sain teidät jälleen käsiini, ja tällä kertaa ette enää pääse livahtamaan!
Kymmenen jalan päässä minusta seisoi Peter Bassett tähdäten minua revolverillaan. En liikahtanut, vaan sanoin ainoastaan:
— Kas vaan, herra Bassett! En luullut enää tapaavamme toisiamme!
— Ette tietenkään, ja tuskin olette myöskään hyvillänne tästä kohtauksesta, senjälkeen kun annoitte neekerinne lyödä minut melkein kuoliaaksi ja heittää veneeseen. Minä hourailin kaksi viikkoa… Mutta teidän ystävänne palkinto on vielä minun saatavissani, ja kun teidän sisarenne matkusti tänne, aavistin jotakin olevan tekeillä, ja nähdessäni tänään itse morsiamen ikkunassa, käsitin ettette tekään ollut kaukana — kädet ylös!
Minä olin sillä aikaa siirtänyt käteni lähemmäksi pistoolikoteloa ja huusin nyt nauraen:
— Niinhän tietysti! — Iske häntä jälleen, Caucus!
Salapoliisi kirosi ja kääntyi taakseen uskossa että neekeri uhkasi häntä selkäpuolelta; mutta siinä siunaamassa minä vedin esille revolverini ja ammuin häntä heti, sillä minä en enää häntä säälinyt. Hän oli pidättänyt minut kolme kertaa, ja jollen surmannut häntä heti, niin olin hukassa.
— Taaskin puijattu! Jo nyt otti lempo! Ensiksi neekeri minut nykerrytti, sitte yankee nitisti.
Hän pyörtyi, luultavasti äkäännyksestä, sillä hän ei näyttänyt kuolettavasti haavoittuneelta.
XV
Pimeässä maassa.
Olin aikonut kulkea jostakin laaksokäytävästä, joka vie Sinisten Vuorten ja Alleghany-vuorten kautta Tennesseen valtioon, mutta päätin nyt tehdä polvekkeen Rutherfordin piirikunnan kautta, karttaakseni mahdollisia vainoojia.
Sinne oli ainoastaan muutamien peninkulmien matka; jo puolentoista tunnin kuluttua minä olinkin siellä ja jatkoin matkaani Rutherfordin kauppalaan, missä lepuutin hevostani, ja pääsin kello kolme aamulla Greens Hilliin. Mikään muu ei minua häirinnyt kuin tiellä olevien koirien haukunta. Mutta Greens Hiilissä kuulin kavioiden kopsetta takaani. Kehoitin väsynyttä hevostani, mutta kavioiden kopse läheni ja minä ratsastin puiden sekaan antaakseni ratsumiesten kulkea ohitseni ja nähdäkseni kuka siellä oli.
Se oli Caucus.
— Tulkaa mukaan, massa Bryant, Spartanburgista ajetaan teitä takaa — ne ovat puolen tunnin matkan jälelläpäin minusta. Laura-neiti lähettää teille tämän kirjeen. Mutta tulkaa mukaan, heti!
Kannustimme hevosia ja käännyimme pohjoista kohti, Caucus edellä. Eräällä tunturipolulla tuli eteemme pieni joki — Otter-puro — hyvin rytöisessä seudussa. Hevoset olivat peräti uuvuksissa kolmenkymmenen peninkulman ratsastuksesta.
Päivän koittaessa ratsastimme viidakkoon, jossa olimme varmassa suojassa, teimme tulen, söimme aamiaisen, panimme hevoset liekaan ja laskimme levolle.
Heräsin iltapäivällä väsyneenä ja haluttomana, ja neekeri kuorsasi yhä vieressäni. Muistin kirjeen, avasin sen ja sain lukeakseni seuraavaa:
Maanantai-iltana.
Rakas puolisoni!
Lähetän kaikessa kiireessä nämä rivit ilmoittaakseni sinulle, että eräs patrulli lähetetään sinua ajamaan takaa. Sinun laukauksesi johdosta saapui muutamia ratsumiehiä, ja Bassett saattoi sanoa heille mihin päin sinä olit ratsastanut. Luojan kiitos, ettei Belle ollut osallisena ajamassa näitä verikoiria sinun kintereillesi! Oi, rakas Lawrence, miten sydämellisesti rukoilenkaan tänä yönä puolestasi! Ollessasi poissa tunnen itseni kuin leskeksi — lesken kyyneleet kostuttavat kirjettä. Pidä vaari elämästäsi, sillä se on myöskin minun elämäni, puolisoni! Jumala suokoon, että me tapaamme jälleen! Se on ainoa rukoukseni, omani, rakastettuni.
Sinua rakastava, epätoivoinen vaimosi
Laura Peyton Bryant.
Piirrän uuden nimeni ensi kerran, rakas puolisoni.
Oi, suojelkoon sinua Jumala!
Olin monasti ennen nähnyt hänen rakkaan kasialansa, mutta koskaan en ollut lukenut niin toivotonta kirjettä häneltä — ensimäistä ja kenties viimeistä minkä sain vastaanottaa vaimoltani.
Silmäni kostuivat, ja minä päätin noudattaa kaikkea varovaisuutta matkustaessani tämän sissien ja sotarosvojen pimeän ja verisen maan läpi.
Herätin Caucuksen, ja syötyämme jälleen hieman meni hän takaisin vuoripolulle tähystämään.
— He ovat meidän jäljillämme, massa Bryant, — sanoi hän takaisin tullessaan. — Olen nähnyt tiellä heidän jälkensä.
— Mistä tiedät niiden olevan heidän jälkiään?
— Hevoselta, jolla Belle-neiti eilen saapui, oli poikki toinen kenkä. Eräs miehistä sitten otti eilisiltana hänen hevosensa; ja nyt näkyy edempänä olevalla tiellä katkenneen hevosenkengän jälkiä. He ovat varmaankin ratsastaneet Marioniin, järjestääkseen sieltä yleisen ajon.
— Montako heitä oli?
— Kolme, massa. Oletan toisten menneen Ashevillen tietä, ottaakseen meidät siellä kiinni siltä varalta, että olisimme ratsastaneet siihen suuntaan. Tämä on ikävä juttu, massa!
— Niin minustakin, — myönsin minä ajatellessani, että tie Marionin kautta oli katkaistu. — Tunnetko Ashevillen ja Marionin välillä mitään syrjätietä tai vuoripolkua täältä pohjoiseen päin?
— Kyllä, massa, Three Forksin luona.
— Missä se on?
— Kahdenkymmenen peninkulman päässä täältä Yanceyn piirikunnan rajalla.
— Tunnetko mitään Tennesseehen vievää vuorisolaa?
— Kyllä, luullakseni sinne laskee Chuckey-niminen joki.
— Hyvä, silloin me ratsastamme tänä iltana Three Forksiin ja sitten länttä kohti vuorten ylitse Tennesseehen, Knoxvillen seuduilta.
— Parempi odottaa hämärää, massa; saattaisimme kohdata patrullin paluutiellään.
— Löydätkö tietä pimeässä?
— Kyllä, varmasti, massa Bryant.
— Hyvä, silloin ratsastamme hämärässä.
Teimmekin sen syötyämme illallisen tulta sytyttämättä, koska huolellinen vaimoni oli antanut minulle keitettyä ruokaa moneksi päiväksi, ja Caucus oli myöskin varustanut itsensä ennenkuin ratsasti minun jälkeeni.
Asetin rakastetun Laurani kallisarvoiset kirjeet mukanani olevien harvojen paperien joukkoon. Niihin kuului myöskin Bassettin passi, joka saattoi olla hyvä sille varalle, että kohtaisin vakoojia. Tiesin, että lähestyimme seutuja, joita sekä etelä- että pohjoisvaltioiden sotilaat vallitsivat ja että sotarosvot kävivät täällä uhkaavammiksi.
Tien varrella oleva poltettu tupa, tuhottu lato ja tapa, millä muuan vastaantuleva mies livisti metsään, osoittivat meille, että me asteettain lähenimme läntisen Pohjois-Karolinan ja itäisen Tennesseen rajoja, missä naapuri taisteli naapuria vastaan ja veli surmasi veljensä.
Käännyimme pian pohjoiseen, ja Caucus ilahdutti minua ilmoittamalla, että olimme jättäneet sen tien, jota tiedustajapatrullin piti ratsastaa takaisin.
Neuvoin Caucukselle, että me, jos meiltä kysyttäisiin asiaamme, sanoisimme matkustavamme ostamaan muuleja etelävaltioita varten, ja että hänen täytyi olla olevinaan minun palvelijani. Kysyin häneltä myös, tiesikö hän paikkakunnalla jotakuta yankeeta, johon saattaisi luottaa.
— Kyllä, massa, vien teidät juuri erään sellaisen luo — hän asuu
Three Forksissa, ja häntä sanotaan "Ukko-yankeeksi".
Aamupuolella Caucus alkoi katsella tarkoin ympärilleen ja mutisi:
— Olenko nyt saattanut ratsastaa harhaan! — Mutta äkkiä hän huudahti: — Tiesin kyllä olevani oikeassa, massa Bryant. Tuolla on Ukko-yankeen poikkihäntäinen mäyräkoira!
Koira tuli muristen meitä vastaan talonpoikaistalosta, ja muuan tyttö maitopullo kädessä kääntyi takaisin tupaan.
Heti senjälkeen Ukko-yankee itse tuli ulos pyssy kädessä.
— Tuossa hän itse tulee. Hyvää päivää, mister Yank, pelkäsin että olitte kuollut! Muistatteko Caucusta, jolla oli tapana kantaa ruokasäkkiänne jahtimatkoilla?
— Enköpähän tuota muistaisi, — sanoi ukko. — En unohda sinua niinkään pian — näin unta tukastasi eräänä yönä — heräsin ja luulin ladon palavan. No, miksi nyt tulet tänne? Vaikeat ajat matkustamiselle nyt, — sanoi ukko katsellen epäluuloisesti minua.
Heti hänen sanoessaan "enköpähän tuota muistaisi" olin vakuutettu siitä, että hän oli pohjoisvaltioissa syntynyt.
— Teille on annettu täällä vaarallinen nimi, — sanoin koetellakseni häntä.
— Kun sanotaan Ukko-yankeeksi? Siksi minua nimitettiin ennen sotaa, ja sama saan olla vieläkin — onko teillä kenties mitään sitä vastaan? — kysyi hän luoden merkitsevän katseen pyssyynsä.
— Ei, — vastasin minä, — mutta tahdon hieman jutella kanssanne.
Ja minä kerroin totuuden mukaisesti koko pakoselkkaukseni.
— Tulkaa vaan sisälle; pidän teidän kaltaisestanne miehestä, — sanoi hän puristaen kättäni, vei minut tupaan ja huudahti:
— Tytöt, laittakaa tälle herralle oikein kelpo aamiainen!
Hänen tyttärensä, kolme sinisilmää, solakkaa, mutta voimakasta vuoristolaistyttöä, kiiruhti heti täyttämään hänen tahtoaan, sillä Ukko-yankee oli ilmeisesti itsevaltias tuvassaan.
Aamiaisen jälkeen minä selitin hänelle matkasuunnitelmani. Silloin hän sanoi:
— Nyt jäätte tänne huomis-aamuun. Te tarvitsette perinpohjaisen levon ennen tällaiselle retkelle lähtöänne, sillä siitä tulee ylen vaikea tehtävä. Ajattelen hieman sitä asiaa ja annan teille hyvän neuvon.
Suostuin kernaasti siihen, ja hän jatkoi:
— Useimmille sanoisin: Kääntykää takaisin! mutta teille minä sanon: Jatkakaa matkaanne, poikani, se on ainoa mahdollisuus! Tämän jälkeen on kuitenkin jokainen askel vaarallinen. Mutta, hyvä Jumala, teidän kaltaisianne poikia suosii toki onnikin hieman! Nyt autan teitä kaikessa missä voin. Teette paraiten, jos ratsastatte aamulla varhain Tittlen talolle. Se on neljän tunnin matkan päässä täältä Mitchellin piirikunnan rajalla. Tervehtikää häntä näin… (hän tarttui minua käteen). Sitten hänen pitää vastata näin… (ja hän puristi jälleen kättäni). Ja sitten hän sanoo teille, mitä teidän on tehtävä. — Älkää unohtako kädenpuristusta, poikani; miestä, joka ei osaa siihen vastata, täytyy teidän varoa sekä olla valmis iskemään hänet maahan.
Illallisen jälkeen me kaikki kokoonnuimme takkavalkean ääreen, ja ukko huvitteli meitä kertomalla tarinoita varhaisemmasta elämästään vuoristossa. Silloin eräs tytöistä sanoi:
— No, isä, jos joku kapinallinen tulisi tänä yönä tänne, niin mihin panisit herran silloin? Sinä tiedät, etteivät he liikoja pidä sinusta ennestään, ja minä arvelen, että sinulla pitäisi olla joku suunnitelma estääksesi yllätystä keskellä yötä!
— Niin, — sanoi Ukko-yankee, — he nuuskivat täällä melko usein. He näyttävät kantavan kaunaa minuun — kenties nimen vuoksi; mutta minä selviän heistä aina ilman ikävyyksiä. Eräänä yönä heitä saapui puoli tusinaa ratsastaen; sanoivat tulleensa noutamaan minua — minun oli muka lähdettävä armeijaan; mutta minä astuin ainoastaan ovelle ja sieppasin pyssyn käteeni, ja tytöntylleröni ymmärsivät mistä oli kysymys ja ottivat kaksipiippuiset haulikkonsa, ja sitten minä sanoin noille poikasille, että olin asunut liian kauan tuntureilla antaakseni itseäni tuolla tavalla säikyttää. Jos he tahtoivat käydä vieraisilla talossani, olivat he tervetulleet, mutta jos he koskivat kädellään minun kaltaiseeni vanhaan mieheen, niin he tekivät sen viimeisen kerran, sillä minun tyttäreni tähtäsivät heitä. Silloin eräs heistä sanoi, etteivät he tahtoneet rettelöä; halusivat vain hieman illallista. Nähkääs, — sanoi ukko hymyillen, — he tiesivät varsin hyvin, että minä ampuisin, ja minä arvasin, ettei heillä ollut sillä hetkellä halua kääntää töppösiään taivasta kohti.
Tarjouduin mieluummin heti jatkamaan matkaani kuin saattamaan heitä vaaraan, mutta ukko sanoi ankarasti:
— Jäätte paikoillenne, poikani! Saatan pitää huolen itsestäni ja teistäkin! — Ja hän vei minut vuoteelle, mikä tosiaankin oli hyvätyö metsässä vietetyn yön jälkeen. Caucus laskeutui levolle talliin hevosten kanssa. Hän sanoi voivansa juosta metsään helpommin tallista kuin tuvasta.
XVI
Onkalotien kautta.
Aamulla eräs tytöistä tuli kiiruhtaen sisälle ja kuiskasi jotakin isälle.
— Ei tunnu vieraanvaraiselta pyytää teitä lähtemään, — sanoi ukko, — mutta asiaa ei voi auttaa. Tyttäreni sanoo, että eräs neekeri, joka ratsasti ohi, oli nähnyt osaston Morganin ratsuväkeä tulevan tätä tietä. Karauttakaa suoraan pohjoista kohti, kunnes tulette Cane-virran mutkaukseen; ratsastakaa sitten koilliseen, niin tulette Tittlen taloon vähää ennen Fiat Rockiin saapumistanne.
Läksimme matkaan nopeaa neliä, vaikkakin keli oli raskas ja likainen — vettä satoi virtanaan. Kysyimme vastaantulijoilta saisiko paikkakunnalta ostaa muuleja hallitusta varten; ja minä sanoin, että minulla oli kiire palata Kaleighiin viikon kuluttua. Sanoin myöskin Caucukselle, että olisi parasta, jos hän kääntyisi hevosineen takaisin, koska minä vuoristossa saatoin kävellä yhtä nopeasti kuin ratsastaakin, ja matka oli edempänä tuleva hyvin vaaralliseksi; mutta hän vastasi:
— Ei, massa, tämä poika ei käänny takaisin Karolinaan, uhkaisittepa minua vaikka kuudella panoksella, — vapaus viittoo!
Hän seurasikin minua valittamatta kaksi kuukautta.
Saapuessamme Tittlen kartanolle huomasin hämmästyksekseni pihalla kaksi pohjoisvaltioiden sotilasta ja sain rouva Tittleltä tietää, että hänen miehensä oli mennyt myllyyn viljan hakuun. Hän näytti hyvin levottomalta, kunnes minä astuin esille ja puristin hänen kättään, kuten Ukko-yankee oli opettanut. Silloin hän sanoi varsin levollisesti, että sotilaat olivat karanneet Salisburyn vankilasta ja olivat matkalla rintamaan.
Neuvoin sotilaita pukeutumaan siviilipukuihin. He tekivät sen. Sitten Tittle tuli takaisin ja kehoitti meitä jatkamaan matkaamme, koska ympärillä oli vakoojia, mutta lisäsi samalla:
— Paras olisi kääntyä takaisin, sillä kapinalliset ampuisivat teidät kuin varpuset, eivätkä pohjoisvaltioiden sotilaat ole sen parempia.
Mutta kun minä itsepäisesti tahdoin jatkaa matkaani, neuvoi hän minua lähtemään pohjoiseen, Rock-purolle, ja karttamaan Bakersvillea.
Me kiiruhdimme edelleen rankkasateessa, ja nyt Caucus ei enää tuntenut paikkoja. Sattumalta tulimme väistäneeksi erästä pientä laaksoa, jossa sitten näimme kuusi ratsastavaa vakoojaa, ja menimme metsään, joka ei suurestikaan tarjonnut sateensuojaa. Siellä teimme tulen kuivataksemme vaatteitamme, syödäksemme ja nukkuaksemme hieman, alakuloisina, märkinä ja viluisina.
Aamupuolella neekeri ravisti itseään kuin märkä koira — oli kylmä ja satoi lunta.
Jatkoimme matkaamme erääseen talonpoikaistaloon, jossa ainoastaan naisia oli kotosalla. Eräs heistä oli kauhistavan murheellinen ja kertoi, että sissit olivat edellisenä päivänä ampuneet hänen miehensä hänen silmiensä edessä.
Lumimyrsky pakotti meidät jäämään sinne koko päiväksi. Mutta sitten me samoilimme sinne tänne vielä neljä päivää turhaan koettaen kulkea Tittlen osoittamaa suuntaa. Vihdoin saavuimme eräälle solalle ja sen läpi taloon, jonka omisti muuan etelävaltioiden armeijan upseeri. Muuan talonpoika sanoi, että hänen sotilaitaan oli ollut paikkakunnalla, mutta ei tiennyt missä.
Puolen tunnin kuluttua saavuimme kentälle, jolta minä hämmästyksekseni kuulin kiväärinlaukauksia, ja piilouduttuamme aidan taakse huomasimme laukauksista, että pari, kolme miestä ampui poikki laakson, jossa heidän tuleensa vastasi pari kolme muuta miestä laakeripuuviidakosta. Lähimmät olivat etelävaltioiden ratsumiehiä, toisilla oli sininen univormu.
— Siunatkoon, ne tulevat meidän perässämme! — huusi nyt Caucus; ja katsahtaessani taakseni huomasin kuusi ratsumiestä, jotka olivat seuranneet jälkiämme lumessa. Olisin kyllä, kiitos passini, saattanut pysähtyä ja jäädä juttelemaan heidän kanssaan, mutta unohdin itseni tietäessäni että he olivat vihollisia, nousin hevoseni selkään ja jatkoin Caucuksen seuraamana täyttä laukkaa.
Ratsastimme eteenpäin onkalotietä, mutta se oli hulluinta mitä saatoin tehdä, sillä heidän karbiiniensa laukaus saavutti meidät, ja minun hevoseni suistui maahan. Silloin huusin Caucukselle, että hän seuraisi minua, hyppäsin aidan yli ja juoksin viidakon läpi vesiuurroksen vastakkaiselle puolelle. Olimme nyt menettäneet hevosemme, ja jos vielä olisimme kadottaneet revolverimme, rahamme ja paperimme, niin olisimme kadottaneet kaikki, mutta hyvin varustettuina saattaisimme puolustaa onkalotietä vainoojiamme vastaan. Annoin Caucukselle toisen revolverin.
Silloin joku sanoi minun takanani:
— Te kai olette, uskon ma, meidän puolellamme. Tulkaa auttamaan meitä puolustamaan onkalotietä.
Hän oli sininen sotilas, ja me seurasimme häntä. Heti vierellämme huomasimme luutnantin ja kolme miestä sinisissä pohjoisvaltio-miesten sotilaspuvuissa,; edellisellä oli Henry-kivääri, jolla hän tarkkaan vastasi kolmen etelävaltioiden sotilaan tuleen ja haavoitti yhden heistä. Hänelläkin oli joukossaan yksi haavoittunut. Etelävaltioiden sotilaat vetäytyivät takaisin.
— Nyt, pojat, meidän täytyy yhtyä Steinerin väkeen niin pian kuin saatamme, ennenkuin nuo ehättävät edelle! — huudahti luutnantti; ja me kuljimme pientä vuoripolkua, kohosimme erästä kukkulaa ja laskeusimme laaksoon, jossa ketterä Steiner oli joukkoineen. Haavoitetun me kuljetimme mukanamme.
— Oletan aikovanne samota samaa tietä kuin mekin, — sanoi luutnantti minulle; — tunnen hyvin Knoxvillen seudut, ja te tekisitte viisaimmin, jos seuraisitte meitä; viisi miestä ovat varmemmat kuin kaksi. Teidän hevosenne olisivat tämän jälkeen olleet teille vain haitaksi, sillä meidän täytyy kulkea tunturien yli, jos mieli päästä hengissä perille. Kerroin kohtaloni hänelle ja Steinerille.
— Hyvä, herra Bryant, — virkkoi luutnantti, — jos joku saattaa viedä teidät rajan yli, niin sen saatan minä tehdä!
Me puristimme toistemme kättä — minä tervehdin häntä Ukko-yankeen tavoin, ja vanha Steiner sanoi:
— Niin sen pitää olla, nyt tiedän teidän olevan oikealla asialla!
Seutu oli hyvin suuremmoista ja villiä. Edessämme kohosivat rotkojen eroittamina Sinisten Vuorten harjanteet, joiden välitse joet virtasivat Tennesseehen, osoittaen meille tietä pohjoisvaltioiden riveihin. Meille oli onni, että luutnantti tunsi kaikki onkalotiet, sillä Longstreetin vakoojia parveili ympärillä kaikkialla, ja luutnantti johti juuri erästä vastakkaisen leirin pientä vakoojapatrullia. Hän oli peloton, yritteliäs mies ja väsymätön jalankulkija.
Ensimäinen yösijamme oli Middletonin talo, jossa kaksi miestä piti tulla lisää. Puolta peninkulmaa kauempana sanoi kaksi vastaantulevaa ratsumiestä:
— Teitä kohtaa pian matkallanne vaikea este.
— Mikä sitten? — kysyi luutnantti.
— Säännölliset.
— Mitä väkeä ne ovat?
— Niin, he kulkevat sinne tänne pyydystellen kaikkia keitä saavat käsiinsä — joskus he ampuvat ihmisiä, joskus he hirttävät heitä. Vähän matkan päässä eräs riippuu puussa. Pitäkää silmänne auki vaan!
Luutnantti epäili kertojia ja piti heitä silmällä niin kauan kuin he olivat näkyvissä. Sitten hän vei meidät tieltä vuoristoon välttääkseen sen enempiä tapaamisia. Tie oli hyvin 'hankala, ja se vei läpi rytöisten rotkojen ja huimaavien tunturihuippujen, mutta me saavutimme Middletonin tuvan kello yksitoista illalla.
Siellä tapasimme taas kaksi vakoojaamme, ja nyt meitä oli seitsemän miestä — siis melkoinen joukko.
Middleton suositteli vanhaa karhunampujaa Zeke Carteria oppaaksi seudun läpi, joka vilisi sissejä ja sotarosvoja. Mies suostuikin kahdestakymmenestä dollarista. Hän oli pitkä, harteva, harmaapartainen karilas. Hän kutsui meidät tupaansa, jossa keitti ruuat matkaa varten, jonka arveli kestävän kolme, neljä päivää.
Tuvan seinillä riippui hirvensarvia ja karhunnahkoja, osoittamassa ukon tuntureilla suorittamia urotöitä.
Puolenyön aikana hän otti olalleen vanhanaikaisen pyssynsä sanoen:
— Hei, pojat, nyt meidän on mentävä hyvänlaisen tunturiharjanteen yli.
Seurasimme häntä hanhenmarssissa, ja yli kiviröykkiöiden suorittamamme kauhistavan marssin jälkeen, joka muutti kenkäni riekaleiksi — ja jonka kestäessä olin kerran eksynyt seurastani ja töintuskin sen jälleen pimeässä löytänyt — pääsimme me lepopaikalle. Olimme hyvin hiljaa, jottemme herättäisi sissijoukkojen huomiota — Zeke sanoi, että heidän tyyssijansa oli Sweetwaterin laaksossa, jonka läpi meidän piti matkustaa.
Me olimme melkein päässeet sen yön matkan loppuun, kun Zeke äkkiä huudahti:
— Pysähtykääpä, miehet!
— Mistä on kysymys? — sanoi eräs mies, joka tuli vastaan pimeässä.
— Keitä te olette? — kysyi Zeke.
— Olemme vakoojia, ja ystäviä, jos niin tahdotte.
— Kuinka monta?
— Kaksi vain.
— Mihin matka? — kysyi luutnantti.
— Samoilemme hieman sinne tänne, kuten tekin, luulen ma. Ettekös aio rintamaan?
— Ei, hitto vie, maksa ollenkaan vaivaa seisoa tässä juttelemassa, — sanoi Zeke kärsimättömästi. — Kun tulette nyt vaan mukana, niin saamme pian oppia tuntemaan teidät tahi te meidät.
Pidimme heitä vankeina ja leiriydyimme erään pienen hevosenkengänmuotoisen avoimen paikan kohdalle, jonka läpileikkaus oli viisikymmentä jalkaa ja jonka vastassa oli jyrkkä vuorenseinämä ja taustalla puro. Alapuolelle oli laakso.
Molemmat miehet olivat ystäviä, ja me panimme nukkumaan, asetettuamme vahdit.
— Tie vapauteen onkin hiton kivinen! — sanoi uupunut Caucus.
Kuljettuamme seuraavana päivänä puoli tuntia täytyi meidän mennä maantien yli, ja vanha Zeke opetti meitä kulkemaan tien yli takaperin, pettääksemme matkustajia tahi vakoojia.
Sitten kuljimme erään metsänliepeen ohi, jossa vanhalla Zekellä oli ollut kahakka karhun kanssa, joka oli vähällä surmata hänet ja oli jättänyt hampaitten jäljet ukon käsivarteen.. Ja kuljettuamme muutaman mökin ohi, jossa eräs vanha akka haukkui meitä "unioonilaisiksi", saavuimme kauniiseen laaksoon — siinä näimme ensi kerran kappaleen Tennesseetä!
Nauttiessamme siitä, että näimme tämän luvatun maan, sanoi Zeke:
— Nyt, pojat, menen takaisin mökkiini, mutta ensin tahdon puristaa jokaisen kättä. Pitäkää silmänne auki ja ruuti kuivana. Sitä tarvitaan! Jääkää hyvästi!
Ja vanha raja-asukas läksi. Saavuimme pian tielle, jota kuljimme mukavuussyistä vaarasta huolimatta. Caucus, joka astui edellä, tuli pian takaisin ja sanoi kuulleensa ääniä kauempaa. Me emme kuitenkaan kuulleet mitään ja jatkoimme matkaamme, mutta tuskin olimme saapuneet eräälle kukkulalle, niin että meidät saattoi eroittaa taivaanrantaa vasten, kun jo laukaus rätisi eräässä metsänliepeessä. Meitä väijyttiin, mutta ilta oli pimeä ja me heittäydyimme maahan, niin että kukaan ei haavoittunut.
— Nyt, pojat, ammumme kukin pari kolme laukausta, niin he luulevat meitä olevan paljon, ja sitten seuraatte minua, — sanoi luutnantti.
Kuului kuin koko plutoona olisi ampunut, ja sitten me kiiruhdimme ylös vuorenkylkeä ja edelleen solaan välttääksemme uusia vaanijoita.
Saavuttuamme aamuhämärissä sinne näimme hämmästyneinä alhaalta kimaltelevan valoja. Siellä oli leiritulia. Leiriydyimme sen vuoksi metsään ja jatkoimme vasta iltasella matkaamme erääseen solassa olevaan tupaan, jonka Jim Boles nimisen omistajan luutnantti tunsi.
Jim Bolesin kaksi tytärtä olivat reippaita ja voimakkaita seitsemän-, kahdeksantoista vuotisia tytön tylleröitä. He näyttivät meille sitten tien leiritulien ohi hra Mixin tupaan, johon me lopuksi perin uupuneina pysähdyimme saadaksemme levätä tarpeeksi. Minun kenkäni olivat aikoja sitten menneet piloille, jonka vuoksi olin kietonut haavoja täynnä olevat jalkani takinvuorista revittyihin riekaleihin. Vaatteet olivat aivan repaleina.