XVII
Rivien läpi.
Sanoessamme kolmantena päivänä jäähyväiset isäntäväellemme ja kauneille oppaillemme kieltäytyivät nämä kelpo ihmiset ottamasta pienintäkään korvausta vaivoistaan.
Kuljimme nyt raivattua tietä, jonka tasaisuus sai meidät unohtamaan vaaran lisääntymisen, mutta tuskin olimme ehtineet peninkulmaakaan ennenkuin luutnantti huudahti:
— Suuri Luoja, tuolla tulee puoli tusinaa sotilaita; meidän täytyy tehdä vastarintaa, joskin laukaukset saattavat kutsua heitä lisää. Joka mies menköön suojaan ja totelkoon määräyksiä!
— Tulkaa tänne, massa Bryant! — huusi Caucus, joka oli hiipinyt pienen joen varrella olevan viidakon taakse, ja hänen hampaansa kalisivat hänen seisoessaan kylmässä vedessä. Noudatin hänen kutsuaan, sillä harkitsemisaikaa ei ollut.
Joukko olisi meitä huomaamatta kulkenut ohi, jollei Caucus-parka olisi niin onnettomasti kalisuttanut hampaitaan.
— Hitto vieköön, onko täällä keskellä talvea kalkkalokäärmeitä! — huudahti joukon kersantti pysähtyen kuuntelemaan.
— Ampukaa! — huusi luutnanttimme, jonka jälkeen pensaiden ja kivien takaa alkoi luotisade hämmästyneitä etelävaltioiden sotilaita vastaan.
— Tässä on eräs! — huudahti muuan heistä ja kannusti hevostaan Caucusta vastaan. Mutta silloin minun revolverini ja luutnantin pyssy alkoivat puhua, ja sekä hevonen että mies tupertuivat jokeen. Sotilas hyökkäsi kuitenkin, vaikka oli haavoittunut, Caucuksen kimppuun, joka taisteli kuin hornanhenki pitäen revolveria nuijanaan. Viisi muuta ratsumiestä hyppäsivät hevosten selästä ja pakenivat — kuudes vieri virran mukana.
— Reippaasti matkaan nyt, pojat! — huusi luutnantti. — Kymmenen minuutin kuluttua on kimpussamme sata miestä lisää!
Hänen ei tarvinnut meitä kehoittaa. Kapusimme vuorenkylkeä, kuljimme yli vuorenharjanteen ja saimme erinomaista suojaa eräässä tuuheassa metsänliepeessä, johon asetimme vahdin. Kuivasimme sitten vaatteemme ja rupesimme syömään.
Yöllä jatkoimme matkaamme Tennesseehen ja kahtena seuraavana päivänä kiertotietä pohjoiseen. Ruokavaramme olivat lopussa, meillä oli kauhea nälkä. Lähetin Caucuksen ostamaan ruokaa erääseen tupaan.
Hän tuli takaisin tuoden mukanaan jauhosäkin, silavankimpaleen, kaksi korppulaatikkoa, kolme tusinaa munia, kinkun ja säkillisen perunoita.
— Mitä kummaa! Saitko kaiken tämän dollarilla?
— Sain, massa.
— Mitä eukko sitten sanoi?
— Eukko ei sanonut mitään. Eukko oli kellarissa, ja minä telkesin hänet sinne siksi aikaa, kun ostin ruokavarat.
— Caucuksesta tulee ajan pitkään ruokavarojen hankkija armeijalle, — virkkoi luutnantti nauraen.
— Minä opettelen, massa luutnantti, — sanoi Caucus.
Hänestä tulikin se muutamia kuukausia myöhemmin.
Jatkoimme matkaamme koko yön ja seuraavan päivän, sitten meidän täytyi levätä pienessä hirsituvassa muutaman sadan kyynärän päässä maantiestä, jota pitkin me pari kertaa kuulimme joukkojen ja myöskin tykkiväen kulkevan; — se merkitsi, että Longstreet teki muutamia liikkeitä.
— Luultavasti hän peräytyy, — arveli luutnantti Hauson; — mutta siitä saamme piankin varmuuden!
— Kuinka niin?
— Siksi että me pian olemme pohjoisvaltioiden armeijassa tahi etelävaltioiden armeijain vankeina — taikka myöskin luojamme luona. Emme saata toki ihan iänkaiken vetelehtiä vihollismaassa. Nyt olen määrännyt, että meidän on kuljettava Nolachuckyn poikki, kahdentoista peninkulman päässä täältä. Sinne me ehdimme kiivaassa marssissa ennen päivän koittoa. Jos pääsemme elävinä joen yli, niin olemme puoli tuntia myöhemmin omiemme luona.
Eräs niitä tapahtumia, jotka tällä seikkailurikkaalla matkalla tekivät minuun valtavimman vaikutuksen, oli seuraava:
Lepäsimme eräässä talossa, jonka omistajan luutnantti tunsi. Isäntämme ei kutsunut meitä pieneen kamariin, koska eräs etelävaltioiden mies oli siellä hengenvaarallisesti sairaana äitinsä hoidossa. Äiti pelkäsi luultavasti että me teloittaisimme sairaan ja pyysi huolestuneena saada puhella jonkun meikäläisen kanssa. Menin sisälle ja huomasin nuoren miehen sanomattoman kiihoittuneeksi, osittain kuumeesta, osittain levottomuudesta. Hän kysyi uupuneella äänellä mitä me tekisimme, tekisimmekö hänelle mitään pahaa. Rauhoitin häntä sanomalla, että me olimme matkalla rintamaan emmekä aikoneet häiritä ketään, joka ei meitä häirinnyt. Tämä näytti keventävän hänen mieltään, ja äiti seurasi minua siunaten ovelle. Sellaisia olivat ajat, että miehen, jolle jokaisen inhimillisen tunteen tulee suoda rauhaa ja osanottoa, täytyi pelätä henkeään.
Kun meidän nyt kohdakkoin täytyi erota luutnantti Hausonista, tahdoin minä mielelläni antaa jonkun tunnustuksen tälle rohkealle ja avuliaalle miehelle ja revin sen vuoksi lehden muistikirjastani kirjoittaen siihen seuraavaa:
"Koska luutnantti Hauson neljännestä Kentuckyn ratsuväkirykmentistä erinomaisella kunnolla, arvostelukyvyllä, kieltäymyksellä ja urhoollisuudella on ohjannut allekirjoittaneita, erään pohjoisvaltioiden joukon jäseniä, jotka olemme koettaneet päästä pois etelävaltioista, saamme hänelle lausua vilpittömän, sydämellisen kiitoksemme, ja koska emme voi sitä osoittaa tehokkaammalla tavalla, niin lausumme hänelle parhaat onnentoivotuksemme — jotta hän ehein nahoin pääsisi tästä sodasta, ja vaarojen ja vaivojen jälkeen nauttisi jäljellä olevaa elämäänsä terveydessä ja onnessa."
Kirjoitettuamme sen alle luin sen luutnantille, joka sanoi pitävänsä sen tarkoin tallessaan koko elämänsä.
Sitten me jatkoimme vaellustamme ja saavuimme erään tien varrella
olevan tuvan kohdalle. Nolachucky-joki näkyi sadan sylen päässä.
Tuvassa asui vain keski-ikäinen nainen kahden tyttärensä keralla.
Mitään miehiä ei näkynyt.
Kysyttyämme vaimolta, voisimmeko rauhassa kulkea joen yli, vastasi hän:
— Ette ilman vaaraa. Viime yönä ammuttiin siellä kolme miestä heidän koettaessaan mennä yli.
Näimme myöskin toisella puolella kapinallisten leiritulet. Vaimo selitti meille, että edempänä vei silta joen yli, mutta sitä vartioimassa oli jalkaväkeä ja mahdollisesti pari kanuunaa. Hän luuli myöskin siellä olevan jotakin tekeillä, koska sotajoukkoja oli ollut liikkeellä koko päivän ja kivääritulta oli jyskynyt rintamalta. — Huomenna tulee varmaankin kuuma päivä, — lisäsi hän.
Tämä teki meidät halukkaiksi päästä rintamaan, sillä jos Longstreet etenisi, olisi meidän kuljettava vielä paljoa pitempi ja vaarallisempi matka.
Päätimme niinmuodoin uskaltaa — kaikki, paitsi kolmea, jotka kieltäytyivät — ja otimme vaimon veneen, jota me, karttaaksemme melua, soudimme käsin. Otin yltäni vaalean takkini ja ojensin sen Caucukselle; harmaa alusnuttuni ei loistanut pimeässä.
XVIII
Kirje, joka merkitsi elämää.
Äkkiä kuului vastakkaisen rannan pensaista huuto:
— Kuka siellä?
— Hypätkää veneestä, henki on kysymyksessä! — kuiskasi luutnantti minulle ja teki itse neuvonsa mukaan, saadakseen veneestä suojaa kiväärin luoteja vastaan.
Minä noudatin esimerkkiä, pysyttäytyen veneen pohjan alla meidän verkalleen liukuessamme pitkin virtaa. Silloin kuulin kiväärinlaukauksen ja veneeseen jääneiden miesten valituksia.
— Jeesus, mitä on tehtävä? — huudahti Caucus.
— Seuratkaa virran mukana joku matka ennenkuin koetatte päästä rantaan, — kuiskasi luntnantti minulle. Seurasin häntä, mutta hän katosi pian pimeässä näkyvistäni.
Kuljettuani parisataa syltä virran mukana jäykkänä kylmästä, sillä virta tuli lumivuorilta, uin rantaan ja hapuilin pensaikkoon, jolloin onnettomuudeksi taitoin muutamia oksia.
Heti sen jälkeen pari pajunettia asetettiin rintaani vasten, ja joku huusi:
— Antaudu tahi kuole!
— Olen vankinne, — sanoin siinä määrin kangistuneena kylmästä, etten kyennyt pakenemaan enkä puolustautumaan.
— Olitteko mukana veneessä, jota äsken ammuttiin?
— Olin; keitä te olette?
— Vain komppaniallinen Etelä-Karolinan poikia. Olemme tulleet tänne huolehtimaan, että te tennesseeläiset pysytte siivolla.
— Viekää hänet päämajaan, — käski kersantti, joka oli tullut joukkoon.
Eversti ei ollut saapuvilla, ja minä pyysin hänen ajutantiltaan lupaa saada lämmitellä itseäni nuotiolla, sillä hampaani kalisivat kylmästä.
— Niin, saamme kaiketikin lämmittää teitä hieman, jos tahdomme saada teiltä mitään tietoja; mutta luulenpa, että taas kylmenettekin ennenkuin teistä selviämme!— Olette kaiketikin vakoilija?
— Selitän asemani everstille.
— Hyvä!
Hetkisen kuluttua saapui eversti luoden minuun sivumennen katseensa.
— Oletteko tavannut hänellä mitään papereita?
— En, herra eversti.
— Hyvä, viekää vanki sisälle.
Minut vietiin hirsitupaan, mutta tuskin oli eversti ehtinyt jälleen katsoa minuun ennenkuin hän säpsähti ja lähetti upseerin pois jollekin asialle. Sitten hän käski vahdin päästämään minut ja vartioimaan oven ulkopuolella, koska tahtoi olla rauhassa, jonka jälkeen hän huudahti käheästi nauraen:
— Tämäpä oli odottamaton kohtaus, Bryant! Milloin te tulitte
Morris-saaren vallitustöistä?
Tunsin hämmästyksekseni vanhan ystäväni ja toverini Harry Waltonin. Hänellä oli nyt täysi parta, ja kasvot olivat tulleet siinä määrin pronssinruskeiksi, etten aluksi ollut häntä tuntea.
— Majuri Waltön! — huudahdin.
— Eversti, — keskeytti hän. — Kuolema on ylentänyt minut viime tapaamalta — sellaista tapahtuu usein täällä!
— Olette siis kuullut puhuttavan, että olin vankina Morris-saarella?
— Niin, karkaamisesta tuomittuna, luulen. Missä on passinne?
— Minulla ei ole.
— Ei ole passia, — ja kuitenkin olette tullut siviilipukuisena meidän riviemme läpi? Miten pääsitte Morris-saarelta?
— Minut siirrettiin Stono-virralle.
— Milloin pääsitte vapaaksi?
— Minua ei vapautettu.
— Siis karkuri toistamiseen? Asianne näyttää huonolta, Bryant, kauhean huonolta, — lisäsi hän, sytytti piippunsa ja istuutui. — Voisin muitta mutkitta heti paikalla ammuttaa teidät sotaoikeuden tuomion mukaan, rikkomatta saamiani valtuuksia. Minun täytyy luultavasti tehdäkin se, jos meidät karkoitetaan täältä huomenna, kuten pelkään.
— Elämäni on teidän käsissänne, eversti Walton, mutta mielestäni ette ole kovinkaan ritarillinen, jos otatte hengiltä vanhan ystävänne ja koulutoverinne, sen vuoksi että hän oli onnellisempi kosiessaan Laura Peytonia…
— Vaiti! — huudahti eversti. — Älkää koettakokaan vakuuttaa, että hän rakastaa teitä! Sitä minä en usko! Siinä tapauksessa ette te, eikä kukaan toinenkaan mies maan päällä, olisi jättänyt häntä. Minä tyydyn joka tapauksessa tekemään vain velvollisuuteni. Minä luovun kostosta. Lähetän teidät vartioituna Chattanoogaan. Siellä teidät tuomitaan, eikä kukaan saata väittää, että Harry Walton olisi kohdellut teitä epäritarillisesti! Teen ainoastaan velvollisuuteni, hyvä herra!
Silloin ajutantti tuli ilmoittaen, että eräs neekeri tahtoi puhutella everstiä, ja samalla Caucuksen punainen pää loisti leirivalkeassa. Hän oli itse läpimärkä, mutta kantoi takkiani, joka näytti aivan kuivalta — siellä oli kaikki minun paperini.
Silloin tiesin, että kaikki toivo oli mennyttä. Kohta kun minun oikea nimeni tiedettiin, oli Bassettin passi minut tuomitseva.
— Jeesus, miten hauska saada tavata teitä, massa eversti Walton! — sanoi Caucus teeskennellen ihastusta. — Kukapa olisi saattanut uskoa tapaavansa tässä kirotussa maassa Etelä-Karolinasta kotoisin olevan ystävän! Sanoin koko ajan: kunpa vaan tapaisimme eversti Waltonin, sanoin minä.
— Luulen sinun iloitsevan jälleennäkemisestä enemmän kuin herrasi,
Caucus, — sanoi eversti nauraen.
— Viekää pois hänet ja antakaa hänelle ruokaa — neekerit ovat aina nälkäisiä! Mutta katsokaa, ettei hän karkaa vihollisen puolelle, tarvitsemme häntä todistajana!
— Tässä, massa Bryant, ovat paperinne, passinne ja kaikkityyni, — sanoi Caucus kauhukseni ja laski paperit pöydälle.
— Otan ne tutkittavakseni, — sanoi eversti Caucuksen mentyä ja silmäili hät'hätää paperit, joista muutamat näyttivät herättävän hänen tyytyväisyyttään. — Luulen, ettei teidän asianne tuota sotaoikeudelle suurtakaan vaivaa, enkä minä huoli erikoisesti salata teiltä tunteitani. Joskin teidät ammuttaisiin kymmenen kertaa, niin ette tulisi niin onnettomaksi kuin miksi olette tehnyt minut!
— Eversti Walton, — vastasin minä, — tämän onnettomuuden olen tuottanut teille vastoin tahtoani. Me rakastimme samaa naista. Minun onneni oli, että voitin hänet.
— Voititte hänet? — huudahti Walton; — ei, hän on liian uskollinen etelävaltioiden nainen ajatellakseen teitä nykyisin. Voititte hänet! Olette ainoastaan voittanut sen mihin sotaoikeus teidät tuomitsee!
Hän silmäili edelleen minun papereitani. Äkkiä hän huudahti kuin hengenhädässä. Näin hänen pitävän vaimoni kirjettä kädessään.
Kalpeana, tuskin kyeten hillitsemään itseään hän tuli eteeni ja mutisi:
— Onko se totta? Onko Laura — Laura Peyton teidän — vaimonne?
— On, — vastasin minä, — minun rakastettu vaimoni!
— Hyvä Jumala!
Hetkisen kuluttua hän rauhoittui ja mutisi:
— Se on hänen käsialaansa! — ja luki kirjeen vielä kerran, jonka jälkeen hän unohtaen minun läsnäoloni painoi kätensä kasvojaan vasten ja vaipui tuolille.
Huomasin hänen kiihkeästä hengityksestään, että hän taisteli sitä taistelua, jota kaikkien miesten, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet ja kadottaneet rakastettunsa, täytyy taistella.
— Tarvitseeko minun jäädä tänne, eversti Walton? — kysyin minä.
— Ei — sanokaa vahdille… Menin ovelle.
— Kyllä — pysähtykää!
Tein sen. Hän tuijotti minuun verestävin silmin.
— Hyvä Jumala, rakastiko hän tosiaankin teitä?
— Kyllä, ja hän rakastaa minua vieläkin! — huudahdin minä ylpeänä.
— Sitä teidän ei tarvitsekaan sanoa minulle. Näen sen hänen kirjeestään. Hyvä Jumala, mitä minä teen? En voi täyttää velvollisuuttani. Jos teen sen, niin hän tulee…
Hän astui puolen tuntia edestakaisin tuvassa, väliin väännellen käsiään, väliin puristaen päätään. Vihdoin hän rauhoittui, vaipui tuolille ja sanoi:
— Bryant, en kiellä tunteneeni mielihyvää siitä, että teidät surmattaisiin karkulaisena ja vakoojana. Tämä, sen naisen kirje, jota me molemmat rakastamme, sanoo minulle, että hän on teidän vaimonne ja rakastaa teitä sellaisena. Olin aikonut lähettää teidät Braggsin päämajaan tuomittavaksi karkaamisesta. Tiedätte kyllä, mitä armoa olisitte saattanut odottaa Braggsilta, joka ei säästä omaa väkeäänkään. Teidän henkenne ei olisi sormennäppäyksen arvoinen. Jos tekisin sen, niin tekisin leskeksi tytön, jonka kanssa lapsena leikin, ja jota minä — Jumala minua auttakoon — naisena rakastan. Minä murtaisin Lauran sydämen! — Velvollisuuteni sanoo yhtä, rakkauteni teidän vaimoonne toista. Jos luulisin, ettei hän rakastaisi teitä, niin tekisin velvollisuuteni, mutta tämä kirje sanoo minulle, että jokainen hänen sydämensä lyönti kuuluu teille. En voi kokonaan tehdä velvollisuuttani, minä tingin omantuntoni kanssa. Ja nyt, teidän, Bryant, täytyy tehdä kuten sanon — siinä on ainoa pelastuskeino. Minä ja minun rykmenttini olemme täällä jonkinlaisena suupalana yankeiden kitaan pistettäväksi, jotka luultavasti nielevät meidät huomispäivänä. Tämä rykmentti näet uhrataan kokonaisen armeijaosaston pelastamiseksi. Sellaista on kyllä sodan aikana usein tapahtunut molemmin puolin ja tapahtuu nyt kerran taaskin. Minä ynnä väkeni tunnemme tämän yhtä hyvin kuin kenraali, joka on antanut määräyksen. Meidän on puolustettava tätä pientä siltaa ja tätä rantaa viimeiseen mieheen — niin kuuluu käsky — tai kunnes saan merkin toisella puolella olevalta vuorelta, että kaksi patteria on asettunut sinne estämään vihollisten hyökkäystä. Nyt minä puolustan tässä siltaa viimeiseen asti. Jätän teidät tänne. Kohta sataa luoteja ja granaatteja, mutta toivon, että totutte niihin, kuten minäkin olen saanut tehdä. Minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen. Jääkää tänne, ja jos väkeni unohtaa teidät taistelun kuumuudessa, niin älkää muistuttako heitä, älkää näyttäytykö, ja valitkaa itsellenne varma paikka. Minä tahdon pelastaa Laura Peytonin miehen, sen miehen, jota hän rakastaa. Mitä taas minuun tulee, niin iloitsen huomispäivän työstä. Toivon luodin osuvan itseeni. Niin kyllä tapahtuukin, ja silloin minä annan henkeni etelävaltioiden asialle suuremmalla ilolla kuin jos se olisi tapahtunut ennen kuin tänä iltana tapasin teidät.
XIX
Taistelu sillasta.
Eversti meni horjuen ulos.
Hänen avatessaan ovea loisti tupaan varhaisen aamun himmeä kajastus, ja katsellessani ulos neliskulmaisesta luukusta, joka toimitti ikkunan virkaa, saatoin silmäillä ympäristöä.
Tuvan takana vieri virta, jonka poikki tällä kohdalla vei yksinkertainen puusilta, tuskin riittävän leveä tavallisten vaunujen kuljettavaksi. Se oli rakennettu, kuten Lännen sillat tavallisesti, ristiin salvetuille silta-arkuille ja päällys tehty kaksituumaisista karkeasti hakatuista lankuista.
Virta oli siltä kohdalta sekä syvä että vuolas, mutta vain vähän yli viidenkymmenen jalan levyinen, niin että sille riitti yksi ainoa keskellä oleva siltapylväs, josta kaksi kaarta ulottui rantoihin. Virran toiselta puolelta näkyi kaksi kenttäkanuunaa, ja eräs hirsistä laitettu rintavarustus väestön suojaksi. Tätä oli vartioimassa yksi kersantti ja muutamia miehiä. Kanuunamiehistö nukkui kanuuniensa vieressä.
Vastapäisellä rannalla näkyi myöskin maantie, joka kulki milloin lähempänä vettä, milloin kauempana siitä, ja jota suojelivat ainoastaan metsänliepeet, niin että sitä ainoastaan suuria häviöitä kärsimällä saattoi käyttää marssitienä niinkauan kuin minun puoleiseni ranta oli vihollisten hallussa. Kolmesataa jalkaa kauempana sitävastoin maantie kiemurteli kukkuloiden takaa, niin että tykkiväki sai siellä helposti suojaa.
Pitkin tätä tietä saapui joen alivarrelta päin erään osaston kuormavaunuja, ja muutaman peninkulman päästä alempaa joelta kuului hiljaisia kiväärinlaukauksia sekä silloin tällöin joku kanuunankumahdus.
Selvästi huomasi etelävaltioiden joukkojen vetäytyvän takaisin ja että Walton oli asetettu tänne joukkoineen pitämään siltaa hallussaan vaikkapa aivan pohjoisvaltioiden joukkojen edessä.
Mutta suurien joukkojen muuttamiseen menee pitkä aika rauhankin aikana. Kuormasto oli juuri alkanut ajaa ohi, ja päivälliseen asti oli kestävä, ennenkuin koko jalka- ja tykkiväki ehtisi yli; ja päättäen alhaalta päin joelta kuuluvasta ammunnasta, oli vihollinen jo alkanut hyökkäyksensä. Walton joukkoineen oli niinmuodoin välttämättä uhrattava. Juuri seisoessani siinä näissä ajatuksissa tuli pölyinen ajutantti hyökäten sillan yli, ratsasti everstin luokse ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
— Niinmuodoin hän kieltäytyy antamasta minulle apuväkeä, mutta tahtoo kuitenkin, että pidän puoliani?
— Niin, kunnes saatte merkin.
— Kuinka kauan se kestää?
— Kolme, neljä tuntia.
— Hyvä Jumala! Silloin meistä ei ole enää paljoa jäljellä! — mutisi eversti luoden surullisen katseen joukkoonsa, joka silti ei nurkunut. Everstin komentaessa heitä ampumalinjalle vastasivat he päästäen sotahuudon ja kiiruhtivat sinne tavallista nopeammin.
Silloin kuului jyrinä joen alajuoksun puolelta yhä voimakkaampana ja hajalaukauksia alkoi jo pamahdella rintamallemme. Muutamia haavoitettuja tuli ontuen tahi ryömien, sillä koko päivään ei kukaan ehtinyt heitä auttaa.
— Ilmoittakaa, että minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen, — sanoi eversti ajutantille, joka heti jälleen hyökkäsi yli sillan. Sitten Walton kirjoitti kiireessä määräyksen ja määräsi ajutantin lähettämään otteet jokaisen komppanian kaikille upseereille ja ensimäisille kersanteille.
— Niin monelle? — sanoi ajutantti ja istuen puupenkillä jatkoi levollisena kirjottamistaan, vaikka luodit iskivät puihin ja haavoittivat ympärillämme olevia ihmisiä.
— Niin, — sanoi eversti, — sillä merkkiä annettaessa saattaa ensimäinen kersantti olla komentava upseeri, enkä minä tahdo, että ainoatakaan miestä uhrattaisiin tarpeettomasti, — lisäsi hän huoaten ja meni ampumalinjalle, jätettyään hevosensa eräälle ajutantille.
Asema, jota rykmentin tuli puolustaa, oli varsin suotuisa. Se oli joen suuntaan käyvä pieni, pitkähkö tuuheametsäinen harjanne. Toisella puolella oli avoin kenttä, jonka yli pohjoisvaltion armeijan tuli käydä hyökkäykseen. Metsänliepeessä oli veistettyjä rintasuojuksia, kukin riittävän suuri komppanialle, ja näiden välissä ampumahautoja tarkka-ampujille. Rykmenttiin kuului kuitenkin ainoastaan kolmesataa miestä, sillä mieshukka oli aikaisemmin sitä vähentänyt.
Kiväärinjyrinä lähestyi, ja viimeiset kuormastovaunut kulkivat joen yli, ja jalkaväkirykmentti marssi asettuakseen tien takana oleville kukkuloille; niiden takaa tulivat toiset jalkaväkirykmentit ja kanuunapatteri.
Nyt meidän oma tulemme yltyi yhteislaukauksiksi, ja neljännestunnin kuluttua eräs pohjoisvaltion patteri oli asettunut asemaansa, sillä kartessit pieksivät metsää ja granaatit räjähtivät tiellä keskelle marssivaa rykmenttiä surmaten ja haavoittaen useita. Viiden minuutin kuluttua toinen patteri oli tullut ampumakuntoon — sen laukaukset saattoi eroittaa helposti, sillä se lähetti jonkinlaisia pommeja, jotka ulvoivat ylen kamalasti, melkein kuin ihmisäänet.
Caucus hyökkäsi tukka pystyssä tupaan.
— Luoteja voin kestää, ja kartessejakin, mutta noita ulvovia kojeita, jotka huutavat: missä olet, missä olet? en enää kestä kauempaa. — Jeesus! — lisäsi hän, kun vielä muuan "ulvova koje" repi osan kattoa yltämme. Oli selvä, että hyökkääjät olivat nähneet tuvan ja luulivat sitä päämajaksi.
Viittasin Caucusta tulemaan mukanani, ja me piiloittauduimme silta-arkun taakse omalle puolellemme jokea. Kuulimme yllämme haavoittuneiden valituksia ja kirouksia, heidän tullessaan ontuen ja horjuen rintamasta sillan yli. Heidän lukunsa todisti sanomattomia tappioita ja lisääntyi lakkaamatta. Siellä ei ollut ainoastaan prikaati, vaan varmaan divisiona hyökkäsi tämän ainoan rykmentin kimppuun. Kiväärituli läheni lähenemistään sivuilta päin ja pirstasi rintavarustukset, niin että ne tarjosivat huonon suojan niille harvoille sotilaille, jotka olivat kyllin hurjistuneita pysyäkseen siellä; he kaatuivat ja kuolivat kymmenittäin, ei hurraa-huudot eikä hyökkäyksen jännitys heitä elähdyttänyt, he seisoivat ainoastaan paikallaan ja kuolivat ilman muuta — kova kohtalo tosiaan.
— Jeesus, nuo kapinalliset kuolevat kuin vanhasta tottumuksesta! — huudahtikin Caucus.
Taistelua oli kestänyt kaksi tuntia, pari patteria ja etelävaltioiden armeijan pääjoukko kulki nyt sillan yli. Eräs pattereista avasi tulen sinitakkeja vastaan, jotka tahtoivat katkaista peräytymisen, ja laimensi melkolailla heidän tultaan. Toinen patteri heitti pommeja päämme ylitse, harjanteen takaa hyökkääviä sinitakkeja vastaan; näin puitten välitse, miten pommi toisensa jälkeen räjähti avoimella kentällä, keskellä heidän taajoja rivejään.
Etelävaltioiden sotilaiden harventuneet rivit avasivat nyt niin nopean tulen hyökkääviä sinitakkeja vastaan, että ymmärsin heidän ladanneen kaatuneiden toveriensa kiväärejä; ja tämän tarmokkaan vastarinnan tieltä väistyivät pohjoisvaltioiden joukot ja vetäytyivät takaisin jättäen jälkeensä sinisiä pilkkuja keltaiselle kedolle.
Ja koko ajan etelävaltioiden sotilaat marssivat sillan yli, joskus juoksumarssissa. Viimeiset rykmentit kulkivat yli, ja joella olevat patterit vetäytyivät pois tien takana oleville kukkuloille. Mutta silloin oli Waltonin rykmentistä jäljellä ainoastaan kolmas osa — ja sinitakit valmistautuivat uuteen hyökkäykseen.
Walton oli viimeisen tunnin aikana neljä kertaa tullut kysymään tähystäjältä, eikö merkkiä vielä näkynyt taustalla olevalta vuorelta. Viimeisen kerran tullessaan hän ontui hieman.
— Armias taivas, eikö merkkiä koskaan anneta? — sanoi hän. — En tahdo, että väkeni kokonaan kaatuu, — ja tuo hyökkäys tekee heistä lopun!
Hän varjosti kädellään silmiään ja huudahti äkkiä:
— Tuolla on merkki!
Näin lippuja ruudinsavun yläpuolella, vastapäisellä kukkulalla, ja eversti juoksi haavoittuneenakin takaisin tulirintamaan. Määräykset kaiketi annettiin hyvin nopeasti, sillä sotamiehet tulivat pikamarssissa hirmuisen luotikuuron ahdistamina. Mutta mihin rykmentti oli nyt joutunut? Kussakin komppaniassa oli vain joku harva mies, puolet niistäkin ontui ja horjui. Yhtäkaikki he miehittivät heti edessämme olevat vallitukset, ja kun sinitakkiset tulivat, otettiin heidät vastaan rätisevin laukauksin, samalla kun kukkuloilla olevat patterit lähettivät vielä puolen tusinaa pommeja heidän hyökkääviin riveihinsä, jotka hetkeksi peräytyivät, ja tätä hetkeä Walton käytti hyväkseen viedäkseen joukkonsa sillan yli.
Sillä aikaa tykkiväen kapteeni oli parin vallinluojan avulla kaivanut reiän keskimäiseen silta-arkkuun, johon neljä tykkimiestä asetti yhtä monta ruutitynnyriä. Walton ja tykkiväen upseeri jäivät levollisina paikalle ja asettivat siihen sytyttimen, samalla kun rykmentin viimeiset miehet kulkivat sillan yli. Silloin kuului kauhea yhteislaukaus, ja monta sillalla olevaa miestä kaatui, Walton itse vavahti ja tykistön upseeri suistui maahan. Rauhallisena raapaisten tulen kokonaiseen kolmeen tulitikkuun tämän murhaavan ampumisen kestäessä, viritti Walton vihdoin sytyttimen, otti sitten haavoittuneen kapteenin olalleen ja hapuili häntä kantaen rintavarustuksen taakse koettaakseen viimeisen kerran hillitä sinitakkien hyökkäystä. Molemmat tykistöpatterit laukkasivat pois jalkaväen jälkeen. — Kokonainen armeijaosasto oli pelastettu — koko rykmentti oli melkein tuhottu!
Mutta se ei tässä hetkessä merkinnyt paljoa Caucukselle ja minulle. Tuijotimme vain sytyttimeen, jonka piti räjähdyttää silta, minkä alla olimme piilossa. Neekerin kasvot olivat tuhkaharmaat, ja hän mutisi:
— Jeesus, nyt mekin räjähdämme ilmaan! — Sitten hän heittäytyi veteen ja ui silta-arkulle, joka suojeli häntä etelävaltiolaisten luodeilta, ja tempasi sytyttimen ruutinelikosta. Walton huomasi sen ja ampui revolverillaan Caucusta sekä väkensä seuraamana juoksi sadattaen sillalle.
Mutta vastakkaiselta rannalta saapuva tuli oli liian voimakas — muutamia Waltonin joukosta kaatui, ja toiset vetäytyivät jälleen rintasuojuksen taakse.
Walton otti sillävälin esille uuden sytyttimen — se oli hyvin lyhyt, mutta kun hänen piti sytyttää se, löi hän kätensä rinnalleen ja lyyhistyi kokoon. Sytytin putosi veteen. Sinitakit olivat jo silloin sillalla.
Kohottaen hurjan ulvonnan johtajansa kuolemasta syöksähti Waltonin väki kiihtyneenä rintasuojuksen takaa ja hyökkäsi sillalle, jonka keskellä siniset ja harmaat yhtyivät, ja nyt käytettiin taistelussa pajunetteja, kiväärinperiä ja nyrkkejä.
Harmaatakit saivat väistyä ylivoiman tieltä, mutta he kantoivat takaisin kaatuneen päällikkönsä — joka kaatui sankarina menetetyn asian puolesta, asian, jonka lippu jo laski ja aurinko oli mailleen menossa.
Sinitakkien tulvehtiva parvi ympäröi minut, minä en ollut tullut heidän rintamaansa, rintama oli tullut minun luokseni.
XX
Missä hän oli?
Asiaamme ei näyttänyt parantavan se, että olimme tulleet pohjoisvaltioiden sotarintamaan. Meidät vangittiin etelävaltiolaisina.
— Massa Bryant, miksi meidät aina vangitaan? — päivitteli pettynyt Caucus. — Minusta on sama, mille puolelle olisimme jääneet, koska meitä kuitenkin pidetään vankeina!
Huomasin että ainoa keino, millä mitä pikimmin pääsisimme vapaaksi, oli se, että saisimme selon luutnantti Hausonista, jos hänelle oli onnistunut päästä rykmenttiinsä. Kun minut vietiin kenraalin eteen, esitin kysymykseni, ja hetkisen kuluttua saapui luutnantti, jolloin minä ja Caucus pääsimme vapaiksi.
Esitettyäni kenraalille yksityiskohtaisen kertomuksen vaiheistani, piti tämä ystävällisesti huolen siitä, että meidät siirrettiin pohjoiseen päin, ja kahden päivän kuluttua me olimme Nashvillessa ja vielä kahden kotonani Illinoisissa. Siellä minulla oli pieni maatila, jonka arvo poissa ollessani oli melko lailla kohonnut, koska se oli Chicagon lähellä. Kysyin kirjettä, mutta mitään sellaista ei ollut saapunut, joskin vaimoni kirjeen olisi jonkun saarronmurtajan mukana pitänyt aikoja sitten ehtiä perille.
Lähetin Lauralle kirjeen Bermudan kautta saamatta kuitenkaan kuuteen viikkoon mitään vastausta. Mutta nyt oltiin huhtikuussa 1864, ja monet saarroksen murtajat kaapattiin tahi upotettiin, ja postinkulku oli epävarma. Silloin minä ystävien esityksestä huolimatta päätin matkustaa Nassauhin — sillä levottomuuteni Lauran vuoksi oli sietämätön.
Otin mukaani Caucuksen, joka näytti pitävän minua velvollisena huolehtimaan jäljellä olevasta elämästään. Saavuttuani Nassauhin lähetin vielä yhden kirjeen, jonka tiesin tulleen perille sen vuoksi että saarroksen murtaja tuli eheänä takaisin, ja kapteeni itse oli pannut sen postiin Wilmingtonissa, mutta vielä kuukaudenkaan kuluttua ei mitään vastausta ollut saapunut. Olin aivan nääntyä levottomuudesta ja kirjoitin myöskin kirjeen tuomari Peytonille, Bellelle ja Arthurille, sekä uuden kirjeen vaimolleni ja yhden eversti Beelle, mutta tulos oli yhtä huono.
Eräässä saarronmurtajassa tapasin matkustajia, jotka tunsivat Peytonin perheen; mutta kaikki mitä sain heiltä tietää oli se, että perheessä oli ollut sairaudentapauksia.
Minulla oli kiihkeä halu valepuvussa hiipiä takaisin etelävaltioihin, sillä en kestänyt enempää — epävarmuus ja levottomuus olivat tärvelleet minun terveyteni ja vahingoittaneet hermostoani; mutta silloin sain kaikeksi onneksi Stuart Beeltä näin kuuluvan kirjeen:
Savannah, Ga., elok. 1 p. 1864.
Hyvä Bryant!
Sain vasta eilen kirjeesi, joka ilmaisi minulle että olit mennyt avioliittoon neiti Peytonin kanssa ja kertoi ihmeellisistä seikkailuistasi. Olen ollut jonkun aikaa poissa virka-asioilla. Kaikki mitä tiedän vaimostasi, on se, että Columbiassa olevat ystävät sanovat hänen elävän; mutta minä kirjoitan heti ja pyydän yksityiskohtaisia tietoja siitä nuoresta naisesta, jonka olet ollut kyllin onnellinen voittamaan puolisoksesi.
Toivon sinun viihtyvän paremmin Nassaussa kuin Morris-saarella.
Vilpitön ystäväsi Stuart Bee.
Tämä rauhoitti minua hieman, ja syyskuun puolivälissä sain vielä Beeltä näin kuuluvan kirjeen:
Savannah, Ga., syysk. 4 p. 1864.
Hyvä Bryant!
Olen juuri saanut Columbiasta vastauksen vaimoasi koskeviin kysymyksiin. Hän on hengissä, mutta pelkään, että sukulaisensa ovat tuottaneet hänelle paljon kärsimyksiä, sen johdosta että hän meni naimisiin kanssasi, ja luulen hänen terveydentilansa antavan paljon toivomisen varaa, joskaan mitään vaarallista sairautta ei ole olemassa — ei ainakaan mitään sellaista, mistä sinun olisi syytä olla levoton. Kerron yksinkertaiset tosiasiat, sellaisina kuin itse olen ne saanut tietää. Postinkulku on epäsäännöllinen, kuten kaikki muutkin täällä nykyisin, — muutoin olisin vastannut aikaisemmin. Älä ole niin levoton, että koettaisit päästä tervehtimään häntä, sillä sinulla olisi kauhean pienet toiveet päästä toista kertaa vapaaksi, jos sinut vielä kerran täällä tavattaisiin.
Sinun Stuart Bee.
On varsin vähän uskottavaa, että Stuartin varoitukset olisivat tehneet minuun mitään vaikutusta. Olin epätoivoinen ja valmis mihin hyvänsä.
Olin jo tilannut matkustajalipun erääseen saarroksenmurtajaan, kun minä lokakuun keskivaiheilla sain kirjeen vanhalta toveriltani Baxterilta, joka oli upseerina Shermaniu armeijassa. Olin ryhtynyt kirjevaihtoon hänen kanssaan.
Atlanta, Ga., lokak. 8 p. 1864.
Rakas Bryant!
Monet kirjeesi todistavat että levottomuutesi vaimosi johdosta on tullut sinulle aivan taudiksi. Minä puolestani olen vakuutettu, että hän voi hyvin mutta että hänen ystävänsä estävät häntä olemasta kirjevaihdossa kanssasi. Jos tahdot häntä henkilökohtaisesti tavata, on parasta, että liityt meihin. Tiedän erään joukkoliikkeen, joka vie armeijakuntamme hänen lähistöönsä. Enempää minulla ei ole oikeus sanoa — tämän vain kaikessa luottamuksessa! Tule Atlantaan niin pian kuin voit, niin hankin sinulle toimen, joka tekee sinulle mahdolliseksi seurata armeijan mukana, mutta tule silloin heti, sillä ennen pitkää katkeaa meidän ja muun maailman välinen rautatieyhteys.
Vanha ystäväsi Thomas Baxter.
Harkittuani tätä kirjettä peruutin saarroksenmurtajalle jättämäni matkalupauksen ja läksin kahden päivän kuluttua New Yorkiin, jossa kaikessa kiireessä tein muutamia valmisteluja; sen jälkeen matkustin rautateitse Nashvilleen, ja sieltä Atlantaan, missä Hood ja Sherman olivat vastakkain.
Siellä näyttiin tehtävän kaikkia valmistuksia suurta tappelua varten. Shermanin osastot tehtiin kaikessa kiireessä täysilukuisiksi; rekryytit kiiruhtivat rintamaan, ja kaikki lomaa nauttivat upseerit ja sotilaat kutsuttiin takaisin — heitä oli melkoinen joukko samassa junassa kuin minäkin matkalla Atlantaan.
Minun oli hieman vaikea löytää kenraalin esikuntaa, jossa tapasin Baxterin. Kun olimme vanhoina toveruksina vaihtaneet luottamusta, sanoi hän nauraen:
— No, onko matkalaukkusi nyt sullottu, veikkoseni?
— Mihin on lähdettävä?
— Merille kanssamme. Sinähän tahdot saada tietoja vaimostasi, ja on ainoastaan yksi keino päästä Etelä-Karolinaan — nimittäin seurata tämän armeijaosaston mukana. Meidän on pian jätettävä asemamme, ja herra ties missä ja milloin saamme uuden. Jos tahdot seurata mukana, niin sinun täytyy tulla yhdeksi meikäläisistä, ymmärrätkö?
— Mitä, heittää kivääri olalle?
— Ei, esikuntatoimi ainoastaan. Tule nyt mukaan. Hän vei minut
Shermanin esikuntaan. Sherman kääntyi heti puoleeni sanoen:
— Herra Bryant, majuri Baxter sanoo, että te olette insinööri ja tunnette hyvin Etelä-Karolinan rautatieradat.
— Kyllä, — vastasin minä, — olin siellä rakentamassa useita ratoja.
— Siinä tapauksessa saattaisitte repiäkin ne? Te tunnette arimmat kohdat — milloin saattaisi polttaa sillan, räjähdyttää ilmaan maasillan tahi laittaa rantaäyräät tulvimaan. Aiomme tällä kertaa hävittää useita ratoja, ja jos haluatte liittyä johonkin esikuntaosastoon, niin annan teille valtuuden.
Vastasin että tämä oli minun toiveitteni mukaista, ja parin päivän kuluttua minä olin kenraalieversti Woodsin ylimääräisenä ajutanttina. Hän johti Loganin viidennenkymmenennen armeijakunnan ensimäistä osastoa, tällä kertaa Osterhausin päällikkyyden alaisena.
Marraskuun kahdentenatoista päivänä läksi viimeinen juna Atlantasta; ja sitten me poltimme kaikki pohjoisessa olevat sillat, jotteivät etelävaltioiden joukot hyötyisi radasta. Tämä esti meiltä kaiken tarveainesten ja apujoukkojen saannin — meillä oli ainoastaan kuusikymmentätuhatta veteraaniamme tukenamme; mutta kun he vain saivat lihaa ja leipää, niin he kyllä kykenivät mihin hyvänsä.
Neljäntenätoista päivänä läksimme Atlantasta, mukanamme mahdollisimman pieni kuormasto niin suurelle armeijakunnalle, ja marssimme etelää kohti — sotatoimiemme lähimmäksi asemaksi oli luultavasti tuleva Savannah, joka oli meren rannalla sieltä kahdensadan peninkulman päässä. En aio kertoa kaikkia tämän seikkailurikkaan marssin yksityiskohtia. Kiinnitin varsin vähän huomiota sotilaallisiin liikkeisiin, tottelin ainoastaan määräyksiä ja pidin huolen tehtävästäni: yksi ainoa ajatus oli minussa vallitsevana — ajatus, että jokainen peninkulma toi minut lähemmäksi vaimoani.
Kuljimme läpi keski-Georgian rikkaan tasangon, rakensimme jokien yli lauttasiltoja paikkoihin, mistä sillat olivat hävitetyt, meillä oli alinomaa kahakoita ja pari suurehkoa tappeluakin. Koko ajan me hävitimme rautateitä, jotka olivat etelävaltioiden olemassaololle yhtä tärkeitä kuin verisuonet ovat ruuImiille, ja pääsimme vihdoin marraskuun lopussa GeorIgian rikkaisiin riisiseutuihin.
Sillä kertaa oli armeijakunnassamme kolme eri osastoa: ensiksi säännölliset, harjaantuneet ja sotakuriin tottuneet joukot; sitten jälkijoukot, kaikenlaista harjaantumatonta ja kelvotonta väkeä, jotka I kykenivät ainoastaan "tappelemaan ruuasta", kuten Caucus sanoi; ja vihdoin tavattoman suuri neekerilauma — se oli jättänyt kotiseutunsa liittyen armeijaan, joka oli tuonut heille vapauden. — Vastapalvelukseksi he söivät sotajoukkojen ruuan.
Joulukuussa vihdoinkin tulimme meren läheisyyteen; ja kun McAllister-linnake oli vallattu yllätysrynnäköllä, olimme me laivastomme yhteydessä. Muutamia päiviä myöhemmin hyökkäsimme Savannahiin, jonka Hardeen joukot olivat tyhjentäneet, mutta siellä minun suureksi pettymyksekseni tapahtui melkoinen viivytys, — Shermanin täytyi pysähtyä kokonaiseksi kuukaudeksi.
Tein Peytonin perhettä koskevia kysymyksiä, mutta en saanut tietää mitään uutta. Melkein kaikki etelävaltiolaiset olivat lähteneet kaupungista, eikä jäljellejääneillä ollut minulle paljoa kertomista. Kuulin sitävastoin usein puhuttavan Amos Piersönista. Koska hän ei saanut hallitukselta tilauksistaan käteistä rahaa, oli hän sensijaan ottanut vastaan suuria puuvillamääriä, hän kun piti tätä tilaavievää, mutta arvokasta tavaraa haipuneita paperirahoja parempana. Suurin osa puuvillasta oli laivattu Etelä-Karolinaan ennen Shermanin joukon lähenemistä, ja pantu varastoihin Columbiassa, ja niinpä Piersonkin oli siellä — lähellä vaimoni olinsijaa. Tämä vaikutti sen, etta koetin vielä kiihkeämmin päästä hänen luokseen.
Tammikuun viidentenätoista päivänä Sherman valmistautui lähtemään Savannahista, alottaakseen sotaretken Etelä-Karolinaan. Tähän asti olimme olleet jokseenkin kevyissä varustuksissa, mutta nyt meitä saattoi kutsua "lentäviksi rivistöiksi", saimme ottaa mukaamme ainoastaan kaikkein tärkeimmän, ja kaikki sairaat, haavoittuneet ja kaikenlaatuiset taisteluunkelpaamattomat jätettiin jälkeen.
Georgiassa olimme tuhonneet rautatiet, täällä oli rakennettava maanteitä, sillä sade muutti koko seudun järveksi. Taistellen ja ponnistaen me raivasimme itsellemme tien soiden ja rämeiden halki ja näimme helmikuun kuudentenatoista päivänä edessämme Saluda-joen ja Etelä-Karolinan kauniin pääkaupungin. Rakentaessani erästä siltaa joen yli saatoin melkein nähdä tuomari Peytonin kodin ja kuvittelin myöskin mielessäni näkeväni rakastetun vaimoni hahmon, jonka kasvoja en ollut nähnyt neljääntoista kuukauteen.
Seuraavana aamuna me ankarasta vastarinnasta huolimatta kuljimme joen yli ja etelävaltiolaiset ajettiin takaisin kahden peninkulman päähän. Silloin Columbian pormestari tuli muutamia huomattavia kansalaisia mukanaan ja jätti kaupungin meidän käsiimme.
Caucus, joka tunsi hyvin ympäristön, oli tavallisuutensa mukaan ulkona rehun hankkimisretkellä, mutta tuli kahden ajoissa ylen kiihdyksissään takaisin, huutaen:
— Hyvä Jumala, massa Bryant, jos tahdotte nähdä tuomari Peytonin talon, niin teidän täytyy kiiruhtaa.
— Mitä tarkoitat?
— Se Kilpatrickin ratsuväen kiroileva eversti kehuu jättävänsä ainoastaan piiput jäljelle, ja nyt hän on ratsastanut sinne, niin että teidän täytyy kiiruhtaa, jos tahdotte saada hoiviinne vaimonne perheen.
Ratsastin heti päämajaan ja tapasin kenraalin.
— Suokaa anteeksi, kenraali Woods, voinko saada lomaa koko päiväksi ja ottaa mukaan komppaniallisen jalkaväkeä? — sanoin minä.
— Miksi niin? — kysyi hän; en ollut koskaan ennen pyytänyt häneltä mitään.
— Suojellakseni vaimoani.
Kerroin suhteeni tuomari Peytonin perheeseen, ja hän kirjoitti määräyksen, että yhden komppanian Stonen prikaatista piti seurata minua. Marssiessamme sinne minä selitin luutnantille aseman, jolloin hän vastasi:
— Se on oikein, minulla on vaimo Iowassa. — Pojat, nyt seuraamme häntä ripeästi! — Juoksumarssissa!
Käännyimme Caucuksen ohjaamina oikotielle, mutta niin ripeitä kuin olimmekin, emme joutuneet yhtään liian aikaisin, sillä laskiessamme neliä puistokäytävässä, joka muistutti mieleeni jättämääni kaunista naista, huomasin rakennuksen olevan pohjoisvaltioiden soturien vallassa.
En välittänyt sotarosvoista, jotka sisällä hyörivät, etsin ainoastaan Lauraa tahi jotakuta, joka olisi saattanut sanoa minulle hänen tervehdyksensä.
Kaikki neekeripalvelijat olivat paenneet, lukuunottamatta erästä eukkoa, jonka Caucus oli saanul kiinni puutarhassa. Hän sanoi, että tuomarin perhe oli aavistanut mitä oli tapahtuva ja lähtenyt Columbiaan hakemaan suojaa juuri ennen ratsujoukkojen tuloa.
— Voivatko he hyvin?
— Voivat, massa, kaikki voivat hyvin!
— Jumalan kiitos! — huudahdin minä päästäen helpotuksen huokauksen.
Jäljellä ei ollut muuta tehtävää kuin tuomarin omaisuuden pelastaminen, joka oli hyvin vaikea sittenkin, kun olin näyttänyt kenraalin suojeluskirjeen, sillä eräs sotilas sanoi:
— Niin, tuo suojeluskirje koskee tuomari Peytonin omaisuutta — mutta nämä tavarat ovat nyt meidän omaisuuttamme.
Jollei jalkaväen kapteeni olisi vannonut ampuvansa jokaisen, joka ei totellut määräyksiä, niin ei tuomari Peytonin kodista olisi jäänyt paljoa jäljelle.
Palasimme hämärissä kaupunkiin. Kaduille oli kasattu suuria tavaravarastoja, joita etelävaltiolaiset olivat nähtävästi aikoneet lastata junaan. Meidän pikainen marssimme oli sen estänyt. Siellä oli muun muassa suuret määrät ystävällemme Amos Piersonille kuuluvia puuvillapaaleja; ne olisi nyt otettu takavarikkoon, jollei Pierson olisi vannonut uskollisuudenvalaa pohjoisvaltioiden joukoille ja siviilihenkilönä vaatinut omaisuuttaan.
Hyvän aikaa sitä ennen olin lähettänyt Caucuksen ottamaan selkoa, mihin tuomari oli mennyt asumaan, ja menin nyt itse kiihtymyksen kuumeessa etsimään vaimoani niistä kodeista, joissa perheellä oli tapana seurustella.
Kadut olivat täynnä sinitakkeja, jotka, paha kyllä, olivat saaneet etelävaltioiden whiskypulloja ja näiden sisällys oli lisännyt heidän kiihkoaan. Etsin vaimoani tuloksetta, sillä toiset Peytonin ystävät olivat lähteneet kaupungista, ja toiset olivat liian levottomia voidakseen antaa mitään tietoja. Ei edes ankarin varmuusvahtikaan saattanut enää pitää sotilaita kurissa, eikä ainoakaan nainen uskaltanut mennä sinä yönä kadulle.
Äkkiä näkyi tulenloimu —- eräs kaupunginosa oli liekeissä. Oli kova tuuli, ja juopuneet sotilaat ja neekerit levittivät tulta. — Millaiseksi vaimoni kohtalo tuli kaupungissa, joka keskellä yötä oli täynnä juopuneita sotilaita? Nyt minun täytyi saada hänestä selko.
Liekit hulmusivat pahemmin kuin koskaan, kaupungin yleiset rakennukset paloivat, tuli tarttui pääkaupungin kaduilla oleviin äärettömän lukuisiin pumpulipaalefhin. Syöksyin sokeana puoleen ja toiseen etsien vaimoani, ja tapasin Caucuksen.
— Missä hän on? — huusin.
— Luulen hänen olevan eversti Pickensin luona. Nancy Jackson sanoi, että heidän piti mennä sinne!
Syöksyin edelleen. Pickensin talo oli keskellä palavaa korttelia!
XXI
Kenet minä pelastin.
Caucuksen seuraamana minä tunkeuduin villeinä huitovien juopuneiden sotilaiden ja tavaroitaan liekeistä pelastavien kaupunkilaisten läpi sekä saavuin vihdoin Pickensin taloon, jota ympäröi puutarha — tämäkin talo oli liekeissä, Perhe oli paennut juuri edellä, ja ottanut mukaansa sen mitä saattoi. Viitattiin eräälle syrjäkadulle, ja minun piti juuri jatkaa matkaani, mutta samalla Caucus pysähdytti minut huutaen:
— Herranen aika, katsokaapa lapsukaista!
Eräässä ylikerran ikkunassa seisoi mulattityttö lapsi käsivarrellaan — valkoinen lapsi — huutaen apua. Vaimoni oli luultavasti nyt turvassa, kun taas tämä lapsi ja tyttö olivat hengenvaarassa.
Minä epäröin hetkisen, mutta syöksyin sitten esille pelastamaan heitä.
Puutarhassa oli ainoastaan neekereitä, ja he olivat siinä määrin kauhistuksissaan, että vain ulvoivat kuin hullut, sensijaan että olisivat koettaneet pelastaa tytön ja lapsen; — eikä siellä ollut minkäänlaisia tikapuita. Katon puolella oli kuitenkin suuri puu, jonka oksat ulottuivat yli palavan rakennuksen — sen mehevä vihreys esti tulen tarttumasta siihen.
Otin vanhan ruiskunletkun, jota oli käytetty heti tulen päästyä irti ja sitten jätetty pitkälleen pihamaahan, ja onnistuin Caucuksen keralla kiipeämään puuhun. Käytin letkua köytenä ja laskeuduin sen avulla katolle, hyppäsin parvekkeelle, löin sisälle erään ikkunan ja otin lapsen puolipukimissa olevalta tytöltä. Hyökkäsin jälleen katolle ja ojensin lapsen Caucukselle; hän yletti paraiksi siihen oksalta, jolla istui. Vaikeammaksi tuli pelastaa tyttö, joka oli kauhusta aivan kuin herpaantunut, mutta ulvovat liekit pakottivat minut toimimaan nopeasti. Kiedoin letkun hänen vyötäisilleen ja kapusin jälleen puuhun, josta Caucuksen ja minun onnistui hinata hänet alas pihalle. Onnettomuudeksi katkesi kuitenkin mädäntynyt letku ennenkuin hän oli ehtinyt maahan.
Silloin kuulin erään naisen vaikeroitsevan talon vastassa olevalla kadulla. Laskeuduin nopeasti alas pieni lapsi käsivarrellani. Caucus oli saanut tytön jälleen jalkeille. Hän tunsi hänet ja puhutteli häntä. Heti sen jälkeen hän hyökkäsi luokseni silmät pyöreinä ja hampaat kalisten mielenliikutuksesta. — Kadulla on eräs nainen, joka tahtoo puhua massan kanssa ja kiittää siitä, että pelastitte hänen lapsensa! — sanoi hän eikä voinut hillitä itseään vaan kirkui: "Herranen aika, miten hän on isänsä näköinen!" Taputti sitten lasta leukaan ja jokelsi niin, että luulin hänen tulleen aivan hulluksi.
Silloin tuli luokseni muuan vanhahko mies, jonka näky sai minut säpsähtämään, tarttui käteeni ja sanoi:
— Vaikkakin teillä on Yhdysvaltojen sotilaspuku, kiitän teitä siitä mitä olette tehnyt minun omilleni — tyttäreni tässä tahtoo myöskin kiittää teitä siitä, että olette pelastanut hänen lapsensa.
— Minäkin tahdon häntä kiittää, vaikka hän onkin yankee, — sanoi tytönääni.
Säpsähdin, sillä vieressäni seisoja oli Belle, kun taas toinen nainen, lapsen äiti, mutisi minulle siunauksen sanoja ja kurottautui ottamaan lapsen. Mutta silloin päästin riemuhuudahduksen, ja hän huudettuaan minun nimeäni kaatui pyörtyneenä syliini.
Painoin äärettömällä hellyydellä äidin ja lapsen rinnalleni, sillä nyt tiesin, että sylissäni oli oma vaimoni ja oma lapseni!
Toiset tuijottivat meitä kuin olisivat olleet suunniltaan, mutta vihdoin sanoi tuomari:
— Tulit juuri paraiksi, Lawrence; laita että vaimosi ja lapsesi pääsevät turvaan, niin kerron sinulle kaikki!
Hän kertoi sitten, miten lapsi oli joutunut niin vaaralliseen asemaan. Laura ei ollut paetessa jaksanut kantaa lasta, vaan pyytänyt mulattityttöä häntä kantamaan. Tämä oli paennut autioksi jätettyyn taloon ja sulkeutunut ylikertaan välttääkseen petomaisia vainoojia. Hän ei ollut huomannut rakennuksen palavan ennenkuin portaat jo olivat ilmiliekissä.
Laura, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kietoutui minuun sillä hermostuneen hellällä tavalla, joka todistaa miehelle, että nainen tietää puolisonsa ja suojelijansa olevan luonaan.
Kerroin nyt tuomarille, että olin onnistunut pelastamaan hänen kotinsa, ja kun minä olin hankkinut päämajasta passin ja turvajoukon, ja Caucus vaunut, palasimme me kaikki puolen yön aikana tuomarin vanhaan asuntoon.
Matkalla ei Belle ollut puhunut sanaakaan, mutta hän oli usein katsellut viistoon minuun, hieman nolona, mikäli minusta näytti. Laura kertoi sitten olleensa sairas levottomuudesta minun tähteni, — isä ja veli olivat aina olleet kilttejä hänelle saatuansa kuulla, että hän oli naimisissa, mutta Belle ei ollut puhunut hänelle puoleen vuoteen ja osoittautui sovinnolliseksi ainoastaan silloin, kun hänen piti synnyttää lapsi.
— Mutta silloin, Lawrence, hän oli minulle kuin enkeli ja hoiti minua saman kiltin sisaren tavoin, jommoinen hän oli ollut ennenkin. Ajan mittaan hän kyllä antaa anteeksi sinullekin. Sinä pelastit lapsen, ja Belle näetkös jumaloi poikaamme.
Kenraali antoi minulle tehtäväksi johtaa kaupunkiin jätettyä linnaväkeä. Sittemmin kävi selville, että etelävaltioiden joukot olivat paetessaan sytyttäneet puuvillavarastot, jotteivät ne joutuisi meidän käsiimme. — Puuvillat olivat Amos Piersonin, josta tämä tappio teki köyhän miehen.
Muutamia päiviä myöhemmin appeni ilmoitti minulle, että hänen pari vuotta sitten oli täytynyt antaa kiinnityskirja kahdenkymmenenviiden tuhannen dollarin suuruisen lainan vakuudeksi Amos Piersonille, joka nyt vaati takaisin lainaa. Lukiessani kysymyksenalaisen velkakirjan huomasin, että maksun piti tapahtua etelävaltioiden rahassa, ja sanoin nauraen:
— Siitä asiasta minä kyllä pidän huolen. Tulee helpoksi hankkia vastaava summa etelävaltioiden rahaa, luulen että viisikymmentä dollaria pohjoisvaltioiden seteleissä riittää tarkoitukseen.
Seuraavana päivänä me menimme Piersonin konttoriin Caucuksen saattaessa, joka käsikärryillä lykkäsi kaksikymmentäviisituhatta dollaria etelävaltioiden hätärahaa. Toisen kerran elämässäni näin nyt tuon herran, joka oli tuottanut minulle niin suuria huolia.
Hän näytti onnettomalta, sillä sota oli tuottanut hänelle suuria tappioita — viimeksi puuvillamarkkinoilla; mutta tultuamme sisälle hymyili hän joka tapauksessa tyytyväisenä, saadessaan ottaa vastaan tuomarin rahat. Kun minä velkakirjan sanojen mukaan tarjosin sen etelävaltioiden rahassa, kirkaisi hän ja selitti, että ainoastaan Yhdysvaltain setelit olivat päteviä. Kutsuen silloin julkisen notaarin suljin hänen läsnäollessaan sinetillä pussillisen etelävaltioiden seteleitä, sijoittaakseni ne Piersonin tilille pankkiin, mutta silloin tuo arvoisa herra joutui suunniltaan, tuli hävyttömäksi, sanoi minua karanneeksi rangaistusvangiksi ja vakuutti toimittavansa minut jälleen vankeuteen, kuten oli tehnyt kerran ennenkin. Silloin unohdin itseni ja pehmitin Piersonia tavalla, joka saattoi Caucuksen ulvomaan riemusta, ja potkaisin hänet vihdoin ulos hänen omasta konttoristaan — en ole koskaan tuntenut itseäni päivätyöhöni tyytyväisemmäksi!
Belle ei näinä päivinä puhunut minulle edes sanaakaan, mutta näytti tosiaankin nololta. Olin kysynyt Lauralta, miksi hän ei koskaan ollut vastannut kirjeisiini, mutta kuulin hämmästyksekseni, ettei hän ollut saanut minun kirjeitäni enempää kuin minäkään kaikkia niitä, jotka hän oli kirjoittanut minun osoitteellani. Kysyin myöskin jälkeenpäin pankista, oliko kukaan sieltä nostanut rahoja osoituksella, jonka olin lähettänyt vaimolleni, mutta mitään sellaista ei ollut esitetty lunastettavaksi. Se oli käsittämätöntä, eikä tuomarikaan saattanut selvittää sitä.
— Kysyn tosiaankin Belleltä, — virkkoi vaimoni äkkiä.
— No, emme välitä siitä asiasta, — sanoin minä. Mutta kenties minun äänensävyni herätti hänen epäilyjään.
— Et kaiketikaan usko, että Belle olisi sitä tehnyt? — sanoi hän.
— En, mutta kun sinä ja poikani olette nyt minun luonani, niin en siitä välitä, — vastasin minä.
Belle oli joko sattunut kuulemaan tämän tahi hänen omatuntonsa pisti häntä — niinpä hän seuraavana päivänä minun istuessani puistossa tuli luokseni, ja kun minä tavallisuuden mukaan tervehdin: "hyvää huomenta, Belle!" — joskaan hänellä ei koskaan ollut tapana vastata, — niin hän huudahti:
— Kuinka saatat olla niin ystävällinen minua kohtaan, joka olen ollut sinulle niin vihamielinen!
— Ollut? — sanoin minä.
— Niin, — minä annoin sinulle anteeksi, kun pelastit pikku sisarenpoikani.
— Oh, rakas Belle, vihan laita ei kaiketikaan ollut peräti vaarallinen, — sanoin minä nauraen.
Hän puhkesi itkuun ja laski käteeni kirjekimpun — kaikki meidän kirjeemme avaamattomina!
— Tahdoin pyytää sinulta erästä asiaa, kunpa vain voisit antaa minulle anteeksi, — mutisi hän. — Vihassani ja raivoissani sen johdosta, että sisareni meni naimisiin erään vihollisemme kanssa, tein jotakin, josta ansaitsen hänen halveksimisensa, kenties isän ja Arthurin myöskin. He ovat liiaksi yleviä anastaakseen toisten kirjeitä… Mutta minä en mitenkään soisi menettäväni sisareni rakkautta. Sinä olet pohjoisvaltiolainen ja voittaja — sinulla on kaikkea — ole myöskin sääliväinen…
Hän itki yhä katkerammin.
— Miksi et pyydä veljenrakkautta, Belle? — sanoin minä.
— Sinulta? — vastasi hän hämmästyneenä.
— Niin, — virkoin minä tarttuen hänen käteensä. Mutta silloin hänen silmiinsä osui minun sininen sotilaspukuni, ja hän huudahti:
— En vielä! Sinä olet ollut hyvin ylevämielinen minua kohtaan — ja kenties se tapahtuu myöhemmällä. Jos pohjoisvaltiot ovat yhtä jalomielisiä kuin sinä, saattaa pohjoinen ja etelä vielä liittyä sisaruksiksi!
Loppu.