TOINEN NÄYTÖS.
LÖNNBERG (liivisillään)
No, eikö sitä Tildaa jo ala kuulua? Kello on kohta viisi ja minun pitäisi ehtiä ajoissa päivällisille.
MIMMI
Missä kummassa se viipyykään? Olisihan sen jo pitänyt ehtiä takaisin. Vaikka mikäpä sen tietää, onko Sillmanskakaan saanut kauluksia valmiiksi, kun se muutoinkin jätti ne näin sunnuntaiksi. Eivät ne pidä puheitaan silittävät. Jos tilaat täksi lauvantaiksi, saat viikon perästä. Olisikin kamreeri antanut vain minun ne silittää. Mutta kun niiden nyt piti olla niin erittäin hienoja tällä kertaa.
LÖNNBERG
Niin, päällikön päivällisillä. Sinnehän tulee koko virasto.
MIMMI
Onko sillä tirehtöörillä sitten jokin merkkipäivä, vai mitä se nyt taas juhlii? Vastahan siellä oli kemut.
LÖNNBERG
On — on — lienee ollut kaksikymmentä vuotta ylitirehtöörinä. — Mutta kyllä se nyt viipyykin. Onko puku muutoin kunnossa?
MIMMI
On toki. Itse omin käsin prässäsin, (ottaa esille frakkipuvun) Kamreeri katsoo. Klahvit ovat niin sileät. Ja eikös kelpaa housutkin? Poimut niin selvät ja terävät. (Antaa puvun).
LÖNNBERG
Onhan ne. Kyllä Mimmi osaa. Tietää sen. Kiitoksia vain, (menee. Alkaa kuulua kopinaa)
MIMMI
No, sieltä se nyt tuleekin. (Tilda ovesta) Kyllä sinä taasen viivyit.
Anna tänne kiireesti paketti, (ottaa paketin)
TILDA
Kun sillä oli sellaista touhua. Vasta otti käsille, kun menin.
MIMMI
Arvasinhan sen. (Avaa paketin.) Minä valitsen kiiltävimmät. Tuossa on mansetit. Eivätpä ne nyt ole oikein viimeisen päälle. Tuossakin on ruostetta. — Odotas, Tilda! — Tuo kaulus lienee kiiltävin. Ja tämä sileä rinnustin. Vie ne nyt kamreerille, (antaa Tildalle) Siellä on kait kamreerilla napit ja rusetti. Silkkinenäliina on pöydällä. (Tildan mennessä) Kylläpä se nyt laittelee itseään. (Tilda palaa) No, mitä töitä sillä Sillmanskalla nyt oli niin kiireellisiä näin pyhäpäivänä?
TILDA
Sanoi silittävänsä Lindenin neidin hameita ja laitoksia.
MIMMI
Lindenin neidin?
TILDA
Niin, sen pyykkärin tytön tuosta Mariankadulta. Onhan sillä
Lindenskalla meidänkin pesetetty.
MIMMI
Niin, kyllä minä sen tiedän.
TILDA
Sillä kun pitäisi olla jotkin juhlat. Olivatko ne nyt vallan häät? En minä oikein oivaltanut.
MIMMI
Oohoh!
TILDA
Häät ne olivat sittenkin, häät tosiaan, koska sen pitäisi saada oikein sellainen isonen virkamies. Oliko se ihan oikea kamreeri?
MIMMI
Mitä? Mitä sinä siinä taas lörpöttelet?
TILDA
Lörpöttelet! En minä mitä lörpöttele. Sillmanska sitä sanoi. Oikein sen pitäisi olla suuria herroja, koska elelee hyvillä palkoilla, kuulemma.
MIMMI
No, ja milloinka ne häät ovat?
TILDA
Tänä iltana. Kello neljään olisi pitänyt kaiken olla valmiina — sillähän se Sillmanskakin niin hätäili — kun kuulemma kuudelta vihitään.
MIMMI (kiivaasti)
Äläpäs!
TILDA
Totta se on. Kuudelta se oli. Lindenskä siellä jo istui itsekin odottamassa ja pani sellaista porua.
MIMMI (itsekseen)
Mutta joko ne nyt sen tulessa!
TILDA (äkkiä)
Herra siunaa, mutta olen minäkin nyt aika hölmö. Sehän on tämä meidän kamreeri, kun se neiti silloin itse sanoi —
MIMMI
Suusi kiinni siinä! Ja menekin jo matkaasi.
TILDA
Siunatkoon tuota ihmistä (menee).
LÖNNBERG (tulee vetäen käsiinsä hansikkaita)
Jaahah! Viittä vailla. No, ehtiihän tästä. (Laskee pienen paketin kaapin kulmalle) Kas, kun tuo on kireä, ei tahdo mahtua. Olisiko Mimmi hyvä ja auttaisi?
MIMMI (ynseästi).
Täytynee tässä. Mutta näinköhän se kamreeri onkaan päivällisille lähdössä?
LÖNNBERG (hämillään)
Päivällisille. Kuinkas muuten?
MIMMI
Taidanpa minä ne päivälliset tietääkin.
LÖNNBERG
No, mitä se Mimmi nyt —
MIMMI (tiukemmin)
Mitä jos Lönnberg ei nyt lähtisikään?
LÖNNBERG
Kuinka — kuinka niin?
MIMMI
Jos Lönnberg jääkin nyt vain kotiin!
LÖNNBERG (tekeytyen huolettomaksi)
Mutta mitäs kummia Mimmi nyt oikeastaan? Minähän menen Tähti-hotelliin.
MIMMI
Vai, siellä ne hääpäivälliset aijottiin syödäkin?
LÖNNBERG
Johan Mimmi nyt vallan mahdottomia! Kenen hääpäivälliset?
MIMMI
Lönnberg sanoo vain kenen? Jos minäkin sattuisin vähän tietämään.
LÖNNBERG
Mi-mi-mitä ihmettä?
MIMMI
Niin, sattuu sitä Mimminkin korviin kulkemaan sellaisia ihmeitä. Lönnberg, Lönnberg! Muistaako, Lönnberg, mitä Lönnberg sanoi, kun se tuo tytönhetale viimeksi täällä rumsteerasi? Muistaako?
LÖNNBERG
Mu-muistanhan —
MIMMI
Muistaako — että Mimmi pysyy Mimminä? Muistaako, Lönnberg?
LÖNNBERG
Muistan —
MIMMI
Että se on jäävä sellaiseksi kuin jäi Bergmanin Maijankin juttu, ettei se uusiinnu, että se painetaan siihen, muistaako?
LÖNNBERG
Kyllä — kyllä —
MIMMI
Ja sentähdenpä ei näistä häistä eikä hääpäivällisistä nyt tulekaan mitään. Ymmärtääkö, Lönnberg?
LÖNNBERG
Näistä päällikön päivällisistäkö?
MIMMI
Vieläkö se Lönnberg vain kiertelee? Ei minua petetä nyt, ehei! Vai päällikön päivälliset! Ei niihin Lindenin tyttären hameita tärkätä.
LÖNNBERG
Hiivatti!
MIMMI
Jokos vetäsi se naula? Ja että Lönnberg kehtaa veijata vanhaa Mimmiä. Olen tässä vuosikymmenet puuhannut ja rehkinyt. Ja kenenkä eteen? Kamreerin, aina vain kamreerin, (alkaa tulla liikutetuksi) En ole vaivojani säästänyt, en. Surkeilematta olen juossut ja häärännyt, paistanut ja leiponut ja — (alkaa itkeä) ooh!
LÖNNBERG (hätääntyy)
No — no — mitä Mimmi nyt joutavia. Enhän minä Mimmiä.
MIMMI (itkee rajusti)
Muistaahan kamreeri, kuinka sovittiin, kun minä nämä mööpelitkin sain? Muistaahan? Kun luvattiin vielä, että vihitäänkin, kun virka nousee ja palkat paranevat, vaikkei kiirettä pidettäisikään. Minä hupsu, kun silloin suostuinkaan. Olisi silloin pitänyt hoksaamani ja ottaa, kun oli otettavissa. Ooh!
LÖNNBERG (itsekseen)
Hiivatti. Mikä tässä nyt valaisee? (ääniä vasemmalta)
TILDA (ovessa)
Täällä on Roslunnin rouva.
MIMMI
Ohhoh, (kuivaa kiireesti silmiään) Käske sisään. Käske istumaan ruokasaliin. (Tilda menee).
LÖNNBERG (itsekseen)
Jumalan kiitos!
MIMMI
Mikä sen nyt siihen paiskasi parahiksi? (menee)
LÖNNBERG (kiireesti toisesta ovesta)
Tulipas kuin käsketty!
MIMMI (ruokasalissa)
Kustaava istahtaa hetkiseksi. Minä tulen heti. (Ovessa.) Ei se Kustaavakaan muulloin. — Mihin se kamreeri meni? (naputtaa sänkykamarin ovelle) Onko kamreeri siellä? (Avaa oven.) Ei ketään! (Eteiseen.) Mennyt! — Ja menikö se sittenkin? Mitä Herran nimessä minä nyt teen? — (miettii) — Kustaava, Kustaava! (ruokasalin ovella) Tulehan tänne, Kustaava! (Kustaava ovella) Kuule nyt, se — se meni!
KUSTAAVA
Mitä — mikä meni?
MIMMI
No, kamreeri, (hätääntyneenä) Meni se!
KUSTAAVA
Ja minne se sitten meni?
MIMMI
Herra siunaa, etkö sinä sitä tiedä? Ooh! (itkee) Mitä minä nyt teen? (katsoo vielä kerran ovesta) Mennyt se on. Tyhjä huone.
KUSTAAVA
No, jos meni, niin anna mennä. Kerrankos ne herrat menevät. Ruveta niitä vahtimaan! Suotta sinä, Mimmi, tuolla lailla yhteen kiinnyt, elähtänyt ihminen. Ruveta heti vetistelemään, jos toinen lähtee vaikka vähän kävelylle.
MIMMI
Kävelylle! Jospa se olisikin lähtenyt kävelylle, mutta — kun se — me-meni —
KUSTAAVA (nauraen)
Tuutingillei Ja kas siitä on vaaraa vakaantuneelle herrasmiehelle —
MIMMI (torjuen)
Ei — ei —
KUSTAAVA
Niin no! Itsehän ne mittansa tietävät. Ei ne milloinkaan liikoihin mene niinkuin nuo jätkät. Lasin pari ottavat. Kas, tästä nyt sitten mies keikahtaa. Joutavia! Eikä se tämä kamreeri olekaan mikään viinaan menevä. Ei ainakaan ole mainittu —
MIMMI (melkein huutaen)
Ei — sehän meni omiin häihinsä — ooh!
KUSTAAVA
— Sus siunatkoon!
MIMMI
Niin!
KUSTAAVA
Omiin häihinsä? Puhutko sinä, Mimmi, nyt pehmeitä?
MIMMI
Se vihityttää itsensä siihen Lindenskan tyttöön —
KUSTAAVA
Lilliin?
MIMMI
Niin — siihenhän se!
KUSTAAVA
No, ei tässä maailmassa! Kaikkiakin!
MIMMI
Ja kun minä en uskonut sinua ja Sihvoskaa!
KUSTAAVA
Mutta — ihanko todella?
MIMMI
Mitäs minä muuten tässä itkeä tuhertaisin?
KUSTAAVA
No, yhtä sitä kuulee! Mutta mistäs sinä sen sait tietoosi? Sanoiko se kamreeri itse?
MIMMI
Vai sanoi? Tilda sen kuuli Sillmanskalta, siellä kun tärkättiin sen hameita —
KUSTAAVA
Tildanko?
MIMMI (kyllästyneenä)
Eei! Kun sen Lindenskän tytön!
KUSTAAVA (huojuttelee ja viheltää)
No, totta se sitten on! Ja enkös minä sitä sanonut? Kun se Lönnberg kerta joutui sen tytön koukkuihin, niin siihen tarttui. Sanoinhan minä sen. Se on toista kuin Bergmanin Maija. Sellainen lintu. Ja sillä on sisua niinkuin Lindenskälläkin —
MIMMI
Ja kun minä olen sillä muijalla vielä pyykkinikin pesettänyt ja tuollaisen tekee!
KUSTAAVA
Hm — siitäkö ne sellaiset!
MIMMI
Niin — vähätpä. — Mutta mitä minä nyt tässä oikein teen? (nousee)
KUSTAAVA
Mimmi-raasu! Voi sitä ihmisten pahuutta! Ja että se Lönnbergkin viitsii, vanha mies! Minkä sekin siitä saa? Pahan vaimon, sanon minä. Ei Lilli ole Mimmin veroinen, ei. (Mimmi on peilaillut kaapin edessä ja pyyhkinyt kasvojaan. Huomaa silloin Lönnbergin äsken unohtaman pienen paketin ja katselee sitä).
MIMMI
Jaa'a, kyllä se käy niin sydämelle, että — (avaa paketin) Jestas!
Sormus!
KUSTAAVA
Mikä se on?
MIMMI (riemastuen)
No, tässä — tässä se on! Tässä — (katselee sisustaa)
KUSTAAVA
Mikä on?
MIMMI
Vihkimäsormus!
KUSTAAVA
Siinä?
MIMMI
Se se on. Näet, kamreeri on sen unohtanut.
KUSTAAVA
Vihkimäsormuksensa nyt unohtanut!
MIMMI
Niin, kun minä tässä panin kiinni sen hansikkaan nappia, niin eikös se laskenut sitä tuohon kaapille ja — (nauraa) Vihkiköönpäs nyt!
KUSTAAVA
Annas, kun minäkin sitä vilkasen. (Ottaa sormuksen.) Oikein siinä on päivänmäärät ja kaikki. Ja kuinkaan siinä on Lindenskä mahtanut pöyhkeillä! Mutta nyt hämminki syntyy, kun sormusta ei löydykään.
MIMMI
Syntyy! (nauraa) Oikein sydämeni keventyi.
TILDA (ovella)
Rouva käy vain sisään. Siellä on muitakin vieraita. (Poistuu).
HILDA (astuu)
No, päivää. (Toiset tervehtivät).
KUSTAAVA
Tuli se Hildakin oikeaan aikaan. (Mimmi tarjoo Hildalle tuolin).
HILDA
Ja teillä on täällä niin lystiä!
KUSTAAVA
No, eipä tässä itketäkään.
MIMMI (iloisesti)
Onhan sitä lystiäkin välistä. Varsinkin näin hääpäivänä (Kustaava nauraa).
HILDA (epäillen)
Ettäkö Mimmilläkin?
MIMMI
Mikä sitten ettei minullakin?
HILDA (vähän nyreästi)
No, puhukaapas jo poskeisellekin.
MIMMI
Kerrohan nyt sinä ensin, mitä tiedät. Ei vain se sinun miehesi ole tänään sen nuoren parin kuskariksi sattunut?
HILDA (ilostuen)
No, ei paremminkaan käy! Sattuihan se ja siitä minun pitikin tullakseni kertomaan.
KUSTAAVA
Älästä mitään? Kerroppas!
MIMMI
Sitäpä kelpaa kuulla!
HILDA (touhukkaasti)
Se oli nyt sillä tavalla, että meidän äijä oli juuri siitä ilta-ajolle lähdössä tuossa viideltä, kun Lindenskä tuli meille sellaisen touhun kanssa. Sanoi juosseensa kaiken päivää landoota hakien —
KUSTAAVA (viheltää)
Oikein landoota —
MIMMI (hämäten)
Äläpäs nyt! Anna Hildan puhua!
HILDA
Niin — landoota. Minä luulin ensin, että se sitä haki jollekin herrasväelle hautajaisiin. Mutta ei vähät mitään. Lillin hääajoonhan se. — »Olin Sillmanskalla», sanoi, »Lillin hameita odottamassa ja näin viivyin», sanoi. »Mutta saisikos teiltä vielä sellaista? Kun se kamreeri tahtoo, että papin luo on ajettava sellaisessa», sanoi. — »Mikäpäs siinä», sanoi Sihvonen. Kuuluvat papin luota sitten ajavan Alppilaan illallisille. Landoo tilattiin puoleksitoista tunniksi.
KUSTAAVA
Niin sitä pitää. Vai sitten Alppilaan? No, sanoiko tuo, ketä sinne on kutsuttu?
MIMMI (nauraen)
Ainakin nyt Lindenskä. — Mutta et sinäkään ehättänyt ennen puhumaan.
HILDA
Samassa läksin kun äijäkin. Kiireen kaupalla. — (Epävarmasti.) Mutta — tiesikös se Mimmi sitten siitä?
MIMMI
Tiesikös? Tietysti.
KUSTAAVA
Se on vain paha juttu, että vihkimäsormus on vielä Mimmillä.
HILDA
Älä nyt siinä lorua!
KUSTAAVA
Ihan todesta, on se. Näytäppäs, Mimmi, sitä tuolle Hildalle.
MIMMI
Onhan toki. Missäs se muualla? (antaa sormuksen) Niin — niin — katsele vain tarkkaan!
HILDA
Vie sinua! On kun onkin. Päivänmäärät ja kaikki! (toiset nauravat).
Miten tämä täällä —
KUSTAAVA (lyöden Hildaa polvelle)
Kamreeri unohti sen!
HILDA
Unohti — Mimmille?
MIMMI
Niin — (nauravat).
HILDA (hämmästyneenä yhä enemmän)
No ei taivaan kannen alla!
MIMMI
Paha enne.
KUSTAAVA
Paha!
HILDA
Jaa, jaa! Ei tullutkaan nyt Lillistä kamreerskaa. Sitä se tietää.
MIMMI
Ei!
KUSTAAVA
Eikä Lindenskasta kamreerin anoppia.
HILDA
No, sille se oli ainakin parahiksi!
KUSTAAVA (Hildaa nyhkästen) Kelpaa meidän nyt tälle jutulle nauraa.
MIMMI
Niin — ja kahvit sen päälle juoda pitää (ovelle) Tilda, onhan sinulla jo kahvi siellä?
TILDA (keittiössä)
On. Minä panin sen jo tuohon tarjottimelle valmiiksi.
MIMMI
No, tuo vain sisälle sitten. (Tilda tulee) Laske tuohon pöydälle. —
Onhan se vain nyt kuumaa?
TILDA
On. Juuri hellalta nostin pannun (menee).
HILDA (Mimmin askarrellessa) Tuosta Tildasta muistuu mieleeni se viimekertainen suursiivous —
KUSTAAVA
Jaa, kun se Lilli täällä emännöi —
MIMMI
Rupesi ennen aikojaan, (nauravat. Eteisen ovi kuuluu käyvän) Mutta kukas se siellä?
KUSTAAVA (puoleksi kuiskaten)
Jos se on kamreeri.
HILDA
Niin — tulee sormusta noutamaan (tirskuvat).
MIMMI
No, olkaapa» hyvät ja ottakaa tuosta kahvia. — Pysykää vakavina. (Ovelle.) Kas, kamreeriko se siellä? Pianhan sieltä palattiin. Minulle tänne sattui tulemaan vieraita. Eihän kamreeri pane vain pahakseen? (Kamreeri kurkistaa ovelta ja vetäytyy takaisin.) Kamreeri astuu sisään! Kyllä minä vieraineni tästä siirryn tuonne ruokasalin puolelle.
LÖNNBERG (eteisessä)
Ei, ei. Istukaa vain. Minä pistäydyn tuolla, (ovi sänkykamariin käy).
KUSTAAVA (kuiskaavalla äänellä)
Se hakee sitä sieltä.
HILDA
Ja luulee löytävänsä (tirskuvat).
MIMMI
Hst! (kamreeri kurkistaa sänkykamarin ovesta) Mitä se kamreeri? Mikäs nyt on jäänyt? (Toiset iskevät silmää. Mimmi menee ovelle) Jos se olisi täällä. Mikä se mahtaa olla?
KAMREERI (sänkykamarissa)
Ei se mikään. Pahusko sen —? (astuu sisään ja sanoo sivumennen) Päivää (hakee ympäri huoneen). Kas, kummaa! (Koettelee taskujaan).
MIMMI
Mikä se nyt oikeastaan on hukassa?
LÖNNBERG
Olipahan vain. (Kurkistaa ruokasaliin päin) Olisikohan Tilda —?
MIMMI
Ei Tilda ole täällä käynytkään, (kamreeri peräytyy ovesta). Olisiko se ollut kovin tärkeääkin?
LÖNNBERG (itsekseen)
Olisinhan minä sitä tarvinnut. (Koettelee uudelleen taskujaan.)
Hiivatti sentään! (menee jälleen sänkykamarin puolelle).
MIMMI (kuiskaavalla äänellä)
Antaa sen hakea, (äänekkäämmin). Olisihan siellä ollut sitä kaakkuakin. (menee ruokasaliin päin) Tilda! Leikkaappas siitä isommasta kaakusta. Se on siinä yläosassa. (Toiset laskevat kuppejaan.) Taisi jo jäähtyäkin?
KUSTAAVA (Hildan kiitellessä myöskin)
Kiitoksia. Mitä vielä!
MIMMI
Kaadan sitten tuosta kuumempaa. — (Korottaa ääntään.) Usein sitä katoo tavara ihan käden käänteessä.
KUSTAAVA
Niin, ja välistä se on ihan silmän kuvaimessa —
HILDA
Eikä siltä löydy.
LÖNNBERG (tullut sillä välin takaisin eteisen ovelta)
Jo nyt on kumma paikka, (alkaa hermostuneesti hääriä huoneessa).
MIMMI
Ehkä minä tulen avuksi (nousee).
LÖNNBERG
Ei — ei. Mimmi istuu vain.
KUSTAAVA (kohottautuu)
Jos se olisi täällä sohvalla —
HILDA (kohottautuu)
Tosiaankin!
LÖNNBERG
Ei — ei se siellä. Rouvat istuvat — tehkää hyvin.
MIMMI
Ei se mahtanut olla sikarikotelokaan?
LÖNNBERG
Mikäpä se niin tärkeä sitten olisi?
KUSTAAVA
Mutta ehkä lompakko?
LÖNNBERG (yhä levottomampana)
Ei se ollut — asiapaperi vain — (raappii korvallistaan ja menee eteiseen).
MIMMI
Asiapaperi! (nauraa) Ihan sääliksi käy. Ukkopaha!
KUSTAAVA
Hm — ja tässä!
LÖNNBERG (palaa vielä kerran takaisin)
Jo nyt on itse hiivatti! (Jää tylsänä tuumimaan. Samassa ovikello soi.
Säpsähtää) No, nyt se tuhonsa teki! (syöksyy ovesta ruokasaliin päin
Tildaa vastaan, jonka kaakkuvati lentää lattialle) Ohoh! (katoaa).
TILDA
No, voi sinä sen tuhattäytinen! Sinne se nyt meni. Pahuksen enkeli!
MIMMI
Voi — minun mantelikaakkuni! Ei sinun kanssasi, tyttö, tule aikaan. —
KUSTAAVA
Voi mikä vahinko!
HILDA
Noin kaunis kaakku! (ovikello)
MIMMI
Ja tuokin se rämpyttää. Nouki nyt ne palat siitä.
TILDA
Lensi kuin päätön kana, siinä — (ottaa paloja ja laskee pöydälle)
MIMMI
Kun paninkin siihen niin hyvät aineet. Käy hakemaan siitä harja ja rikkalapio. (Tilda menee. Kustaava ja Hilda rupeavat ahmimaan kaakun paloja pöydältä. Ovikello). No, kuka kumma se siellä? (menee eteiseen).
HILDA (suu täynnä)
Maukasta kaakkua.
KUSTAAVA (syöden)
Kyllä ne palvelustytöt ovat sellaisia —
LILLI (eteisessä)
Eikö se kamreeri jo joudu? (Tilda käy tällä välin sivahuttamassa lattian).
MIMMI (eteisessä)
Neiti käy sisälle tänne saliin. Kyllä kaiketi se pian tulee.
KUSTAAVA (huudahtaa)
Mutta eikö se ole Lilli?
HILDA (suu ammollaan)
Maltahan!
LILLI (eteisessä)
Olisi jo niin kiire, kun —
HILDA
Herra siunaa! Sehän se on.
MIMMI
No, astukaa vain sisälle.
LILLI (tullessaan)
Te kaiketi nyt olette se Mimmi. (Tervehtii.) Minä olen Lilli Linden.
MIMMI
Kiitoksia. Kyllä minä tunnen vanhastaan. Näinhän minä, kun Lilli ennen paljasjalkaisena tuossa kadulla ruutua hyppäsi —
LILLI
Niin — lapsena, (kääntyy Hildaan) Ja täälläkös se Sihvoskakin? Päivää.
(Tervehtii).
HILDA
Päivää. No, onpas se Lilli nyt nättinä. (Lilli on morsiuspuvussa) Niin, tässä on rouva Roslund — jos saan kunnian esitellä, (tervehtivät).
MIMMI
Istukaa, olkaa hyvät. Minä otan Lillille kahvikupit.
LILLI
Ei — ei — kiitoksia, Mimmi hyvä. Eihän toki. Minulla ei ole mitenkään aikaa. Piti vain välttämättä tavata kamreeria. Missä se viipyykään? Kun unohti vihkimäsormuksen kotiin.
TOISET (hämmästyvinhän)
Niinkö?
LILLI
Oltiin juuri lähdössä papin luo, kun vasta huomattiin.
HILDA
Kaikkea sitä sattuukin!
KUSTAAVA
Sitä se kamreeri tässä sitten hakikin.
MIMMI
Enpäs minä arvannut.
LILLI
Sitä se tietenkin. Mahtoi se sen löytää?
TOISET
Löysi kai!
LILLI
Mutta kylläpä se nyt viipyy? (koputtaa sänkykamarin oveen) Iisakki,
Iisakki.
MIMMI
Ei se ole siellä. Lilli istuu. Minä menen katsomaan. (Ruokasaliin päin).
KUSTAAVA (Hildalle)
Tästä se vielä jytä nousee.
HILDA
Päästiinpäs näkemään. (Lilli peilin edessä. Koettelee hänen pukuaan)
Oikein se on täyttä silkkiä. Mitähän tuo on maksanut metriltä?
(Kustaavakin hypertelee).
LILLI
Kalliiksihan se on tullut. Nousi pariin sataan.
HILDA (vihellellen)
Älkää nyt?
KUSTAAVA
Kyllä sen arvaa. Silkki maksaa.
LILLI
Niin, ja laskee siihen vielä brodyyrit ja pitsit. Tekopalkkakin nousi yli viidenkymmenen. Mutta se onkin makasiinissa ommeltu.
HILDA
Ohhoh! Lilli näyttää nyt koko komeutta meille, kun kerran satuttiin paikalle.
LILLI (estellen)
Ei minulla nyt olisi juuri aikaa —
KUSTAAVA
No, sen verran toki.
LILLI
Niin, ehkäpä se pappi hiukan odottaa.
HILDA
Totta kai.
LILLI (levitteleikse)
Tällainen tämä nyt on.
HILDA
Siunaa, miten ihana!
KUSTAAVA (päätään keinutellen)
Ohhoh, ohhoh! (Lilli pyörähtelee ja nostelee laahustinta) Ja sellainen laahustin! Ihanhan siihen on mennyt metrittäni silkkiä.
LILLI
Onhan sillä pituutta.
HILDA
Lilli kääntää vielä tuota selkäpuolta. Kylläpä se on hyvin ommeltu.
Istuu kuin valettu. Se onkin Lillillä tuo ruumis!
KUSTAAVA
Niin — muutoinkos kamreeri. Ja komeat sillä on morsiamella nuo rannerenkaat, kellot ja sormuksetkin. Katsoppas, Hilda.
HILDA (Lillin näytellessä)
Arvaa sen, kun isoisten morsian on.
LILLI
Kamreeri osti tämän rannerenkaan Fagerroosilta ihan väkisin. Enhän minä olisi, kun sekin maksoi satakahdeksankymmentä.
HILDA (viheltelee)
Satakahdeksankymmentä!
LILLI
Ja kello perineen 160 markkaa.
KUSTAAVA
Mutta sitä onkin sitten morsian kaunis.
HILDA
On, on. Kelpaa sen kanssa astua vihille. (Lilli astun peilin eteen).
MIMMI (ruokasalista hölmistyneenä)
Soo-oh! — Vai tämmöinen se nyt sitten on se kamreerin morsian!
KUSTAAVA
No, miltäs se näyttää. Mimmi?
HILDA
Onkos vikaa?
MIMMI
Olisihan tuossa morsianta kerrakseen — jos, vain vihille pääsisi.
HILDA (Kustaavaa tyrkäten)
Pääsisi?
KUSTAAVA
Onhan se tätä myöten valmista. Ei muuta kuin pallin päälle vaan.
MIMMI
Siinäpä se mutta onkin!
LILLI (kääntyy)
Mikä mutta?
MIMMI
Niin — mutta, sillä ei se kamreeri vain niin papin eteen astu.
LILLI
Oohoh! Ei astu papin eteen?
HILDA
Mikäs sille on tullut?
KUSTAAVA
Niin, mikäs sille?
LILLI
Herra siunaa! Eihän vain Iisakki ole sairastunut? Tuollako se on? (ruokasalia kohti) Minä menen katsomaan.
MIMMI
Ei se ole siellä — ja ties missä se on.
HILDA
Kamreeriko?
KUSTAAVA
Sinnehän se pistäytyi.
MIMMI
Niin — pistäytyi, mutta ei häntä siellä vain näy.
LILLI
Siunatkoon! Sittenhän se odottaa minua landoossa. Ja minä rupatan tässä. (Vetää kappaa ylleen.) Olen minäkin hupakko. Kyllä minun nyt täytyy mennä —
MIMMI (edellä eteistä kohti)
Minä tulen samalla katsomaan.
LILLI (katellen)
Hyvästi nyt, Sihvoska. Hyvästi, rouva.
HILDA
Hyvästi ja onneksi olkoon.
KUSTAAVA
Hyvästi, hyvästi. Onnea vaan. (Lilli kiittelee ja menee).
HILDA
Mutta onkohan se kamreeri vain landoossakaan?
KUSTAAVA
Saas nähdä.
HILDA
Minulla on niin pahat aavistukset. — No, olisi sekin juttu.
KUSTAAVA
Että jos olisi juossut niinkuin —
HILDA
Tiehensä!
MIMMI (eteisessä)
Mutta, hyvät ihmiset.
LILLI (eteisessä)
Eikös Mimmi katsonut sitä sieltä sisältä? —
HILDA
Ei se ollutkaan siellä.
KUSTAAVA
Ei —
MIMMI (touhuissaan läpi huoneen ruokasaliin)
Siinä kaakkukahakassa se hävisi. Tilda, Tilda!
LILLI (jälessä)
Tilda! (menee).
KUSTAAVA
Mennäänpäs mekin. (Ovelle).
HILDA
Mennään (jää ovelle).
MIMMI (ruokasalin puolella)
Näitkö sinä, mihin se meni?
LILLI (ruokasalissa)
Tännekös se tuli?
TILDA (samalla taholla)
No, kun se sen kaakkuvadin minun käsistäni sorvasi, niin tännepäinhän se tuosta ovesta livahti. Eikä sitä sitten enää ollut kyökissäkään, kun minä tulin sitä harjaa hakemaan. Eikä sitä äsken Mimmi-neitikään löytänyt, vaikka kaapitkin katseli.
MIMMI
Se meni sittenkin pihan kautta.
LILLI
Siellähän se —
MIMMI
Juokse sinä, Tilda, kadun puolelta vastaan. Minä menen täältä. (Tilda huoneen läpi eteiseen).
LILLI
Minä tulen Mimmin mukana.
MIMMI (mennessään)
Pysyisi nyt edes siellä!
HILDA (eteisen ovella)
Tulipa siitä koko jahti. Mahtaakohan löytyä.
KUSTAAVA
Katastellaan. (Kumpikin keskilattialla.) Sanoppas nyt, Hilda, mitä sinä tästä oikein meinaat?
HILDA
Tästäkö menosta?
KUSTAAVA
Niin, näistä häistä.
HILDA
Sanoppas itse ensin.
KUSTAAVA
Että kaikkiin meitä on —
HILDA
Niin, Savosen sanoin — eikä meitä muuten kaikkiin olisikaan. Mutta en minä vain nyt tahtoisi olla kamreerin housuissa —
KUSTAAVA
En, Jumala paratkoon, minäkään, (eteisen ovi käy). Maltahan, Tilda tulee. (Tilda ovesta). Näkyikö sitä?
HILDA
Oliko se kadulla?
TILDA
Ei sitä siellä ollut.
HILDA
Entä Sihvonen?
TILDA
Se issikkako?
HILDA
Niin, ajuri, minun mieheni?
TILDA
Tuossa se vain oven edessä istua köröttää (ovikello) Ketäs sieltä nyt tulee? (menee avaamaan).
MIMMI (eteisestä puhkuen)
Eikö Tildakaan tavannut sitä?
LILLI (samoin)
Eikö sitä näkynyt?
TILDA
En minä nähnyt. (Tulevat peräkkäin) Kävin tuolla kulmassa asti, mutta ei sitä ollut koko kadulla.
HILDA (Kustaavalle)
Jo teki tepposet.
KUSTAAVA
Jo'o — arvasinhan minä sen.
MIMMI
Ei löydy koko herraa (Tilda menee).
LILLI
Hyvä Jumala, mihinkä se nyt osasi hävitä.
MIMMI
Läksi lipettiin — tietenkin.
LILLI
No, ei se nyt minua pakoon lähtenyt.
MIMMI (hohottaen)
Minuakos sitten?
KUSTAAVA (tyhmäksi tekeytyen)
Mikähän sille mahtoi tulla — sulhaselle?
MIMMI
Vielä häntä kysyy. Eihän sitä nyt kukaan väkipakolla vihille. Pääsikin juuri minulle sanomasta, että eihän hän Mimmiä —
LILLI (ivaten)
Ettäkö kamreeri Mimmiä —
MIMMI
Niin — Mimmiä juuri. Ei se Lönnberg vain niin Mimmiä jätä. Jopahan!
Vaikka niitä tuleekin poskesta kaiken maailman västäräkkiä —
LILLI
Västäräkkiä — ettäkö minä kaiken maailman?
MIMMI
Hyvä kun on sellainenkin. Kaikki ne tässä tuppaakin kamreerin rouvaksi!
LILLI
Toki se kelpaa siihen, mihin yksi Mimmi Miettinenkin!
MIMMI (hämmentyy)
Niin — niin — ruvetaan tässä noin vielä sortamaan. Luulettekos minun niin hyvillä päivillä tässä olevan? Joka vuosi, joka Jumalan kevät tämä sama kuhina niinkuin soitimessa. Vaikka ei nyt ihan vihille asti — eihän niitä niin pöhköjä — (itkeä tuhertaa).
LILLI
Nyt se jo möläjää!
MIMMI
Onhan sen ennen saanut niiltä varjelluksi. Se on hyvä mies, Lönnberg, sellainen taipuisa ja se antaa perään jokaiselle, tulkoon ihminen mistä maan ääristä tahansa. Mutta keväisin se aina joutuu noihin motkelluksiin. Sitten kesän päälle se taas tasaantuu ja syksyllä on siivosti kotona kaiket illat —
HILDA (nöyrästi)
Se on se luonto —
KUSTAAVA
Niin — joka vetää —
MIMMI (huoaten)
Sehän se. Ja heikkoja kuolevaisia tässä ollaan jokainen.
HILDA
Ollaan, ollaan.
MIMMI
Se on kunkin vereen pantu. En minäkään siitä Lönnbergiä tuomitse, en — jopahan. Kun vain nyt tulisi, niin hyvänä pitäisin, hyvänä —
KUSTAAVA
On se tuo Mimmi niin kelpo ihminen.
LILLI (kärsimättömästi)
Mistähän sitä arvaisi lähteä haeskentelemaan.
MIMMI
Kyllä se nyt saa Lillikin tällä kertaa hakemiset jättää ja saa jättää vastakin.
LILLI
Eipästä vain! Vai jättää! Ehei! En minä ole niitä ihmisiä, jotka heti vetistelevät, en. Enkä minä alullepantua lyö lapeittiin. Tämä onkin sellainen tyttö, ettei —
MIMMI (navakasti)
Mutta minä olen kanssa Mimmi minä! Ja sen minä sanon, ettei minultakaan toinen ensiksi omaani ota.
LILLI (ilkkuen)
Sepähän nähdään, kuka tässä pitemmän korren vetää. Minäkö vai Miettisen
Mimmi?
MIMMI
Nähdään vain, sillä kyllä tässä on kanssa sellainen, joka pitää —
TILDA (ruokasalin puolelta)
Se issikka —
HILDA
Niin — Sihvonen —
TILDA
Se käski kysymään, että lähteekö se Lindenin Lilli sieltä vai —
HILDA
Sihvonen kiirehtii —
LILLI
Lähdetäänhän tästä.
MIMMI (Tildalle)
Sano sille, että kyllä se pian täältä kursasee. (Tilda menee).
HILDA
Niin, sillä on Sihvosellakin kiire asematisuuriin.
LILLI
Olkoonpahan nyt, kyllä sulhanen maksaa..
MIMMI
Sulhanen. Tavota sitä nyt liepeistä! (nauraa hohottaa).
LILLI (lähdössä)
Tavotan ja tapaan kanssa.
MIMMI
Niin, eipä se liene tämä Lilli ensi kertaa kiinniotolla.
LILLI (ovella kääntyen)
Niin, sitä minun piti vielä kysästä, että mistäs se Mimmi nyt miehen ottaa, kun minä Lönnbergin siltä vien (nauraa hohottaa). Hyvästi, (menee).
MIMMI
No, Jumalan kiitos, nyt se meni.
HILDA
Meni se.
MIMMI
Ja minä istun tässä ja odotan, sillä tulee se Lönnberg kerta kuitenkin takaisin.
KUSTAAVA
Niin, kenenkäpäs se muun luokse —
HILDA
Kuin Mimmin!
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
MIMMI (istuu ja ompelee. Tildalle, joka seisoo eteisen ovella)
Kuka se siellä taas?
TILDA
Se on se sama kultakaluunainen herra.
MIMMI
Aina se. Sano sille, että kamreeri on niin heikkona, ettei se jaksa ottaa vastaan vieläkään. (Tilda menee) Hyvä Jumala sentään.
TILDA (tulee)
Se jätti nämä ja sanoi, että kamreerin on pantava näihin nimensä, ja että ne pitää olla huomenna ennen kello kolmea valmiina. Se herra tulee noutamaan.
MIMMI
No, etkö sanonut sille, että kamreeri makaa vuoteessa, ettei se jaksa?
TILDA
Sanoinhan minä, mutta se mutisi vain jotakin kapakoista ja meni. (ovikello).
MIMMI
Taas se soi. Tätä höntyytä se on nyt ollut päivästä päivään. Tilda, käy katsomassa, kuka siellä on, ja kysy, mitä sillä on asiaa. (Tilda menee) Minä en totisesti jaksa tätä enää. Lähden tästä lipposilleni.
TILDA (tulee)
Se on se herra Lehtinen (menee).
MIMMI
No, Jumalan kiitos, viimeinkin oikeita ihmisiä. (Koputetaan.) Sisään, tehkää hyvin. Sisään.
LEHTINEN (tulee)
No, hyvää päivää, Mimmi.
MIMMI
Hyvää päivää. Tervetuloa.
LEHTINEN (kiitellen)
Kuinka täällä tänään jaksetaan?
MIMMI
Kiitos, kuten näkyy. Tehkää hyvin ja istukaa. Sitä samaa levottomuutta aamusta iltaan. Kuinka monta päivää siitä jo tänään lieneekään. Eihän niitä enää osaa pitää luvussakaan.
LEHTINEN
Eikö Lönnbergistä vain ala mitään kuulua?
MIMMI (huoaten)
Ja vielä mitä. Missähän maleksinee? Lieneekö tuo enää hengissäkään koko ihminen!
LEHTINEN
Hengissä toki. Mikäpä sille olisi tullut, järkevälle miehelle.
MIMMI
Järkeväkö lie vai mikä. Mutta ei se tuo Lindenin tytön juttu ainakaan mitään järkevätä ollut. Ruveta nyt, kihloissa kun on, noin vain äkkipäätä naimiskauppoihin toisen kanssa ja vielä vanhalla ijällään.
LEHTINEN
Niin no, se puolihan siinä kyllä oli joutavata, kun on kihloissa toisen kanssa, mutta eihän Mimmikään kaiketi naimiskauppaa sellaisenaan vieroksuisi!
MIMMI
Jos ihminen kerta on yli sen ijän — ja tässä muutenkin.
LEHTINEN
Millähän ijällä Mimmi sitten pitäisi sen parhaimpana?
MIMMI
Kaikkiakin se Lehtinen taas kyselee. Itsestäänhän tuon kait paraiten arvannee.
LEHTINEN
Jaa, jos minä saan ajatukseni siinä asiassa sanoa, niin käy se vaikka näin minunkin ijälläni ja Mimmin ijällä myöskin.
MIMMI
Nyt se Lehtinen jälleen meni väärään puuhun, (nauraa) En minä ainakaan sellaista jaksa ajatella. Sitä on jo ohi aikansa. Mitäs minunlaiset enää kuhertelemaan!
LEHTINEN
Vai minunlaiset! Paljonkos sitä vielä on Mimmillä ikiä. Alle viidenkymmenen. Muistanhan minä vielä hyvin hyvästi ne ajat, kun me vähän niinkuin armasteltiin.
MIMMI
Kaikkia se muisteleekin. Ne ovat niin monen talven takaisia, ettei niistä enää kannata puhua. Eikä se tullut parailleenkaan.
LEHTINEN
Ei, kun kerkisi Mimmi Lönnbergiltä kihlat ottaa. Niin, onpas vain sen kanssa sitä asiaa ajatellut Mimmi vieläkin!
MIMMI (naurahtaen)
Niin — no se on erittäin.
LEHTINEN
Ja erittäin minä? Niinkö? Minäkö se sitten olenkin ijällä pilattu?
MIMMI
No, voi sitä Lehtistä! (elävämmin) Anteeksi, kun olin aivan unohtaa sikarit! (tarjoa) Tässä pitäisi olla hyvää lajia. Tehkää hyvin.
LEHTINEN
Kiitoksia. Mielellään sikarin sytyttääkin, kun Mimmin kädestä sen kerta saa. Niin, se tuntuu sekin antajan mukaan aina paremmalta.
MIMMI
Kyllä se osaa, (nauraa) Mutta siksipä minä Lehtisestä pidänkin. Ei sen seurassa tule ikäväksi olo.
LEHTINEN
Samat sanat. Sen vuoksi minäkin haen aina ne hetket, kun Lönnberg on poissa ja talo tyhjänä.
MIMMI
Se tyhjyys onkin niin ikävää.
LEHTINEN
Mutta me annamme ikävän haihtua — vai kuinka?
MIMMI
Niin, kun minä nyt oikein toden sanon, niin ihan mieleni kevenee, kun kuulen, että Lehtinen sieltä tulee — oikein tuntuu kodikkaalta.
LEHTINEN
Vanha suola, vai miten? (nauravat) Niin tulen minäkin kuin kotiin tänne Mimmin luo — muulloinkin, saatikka nyt, kun saan olla näin kahden kesken Mimmin kanssa.
MIMMI
Mutta mitähän kamreeri tuumisi, kun se kuulisi nuo Lehtisen puheet?
LEHTINEN
Lönnberg? Mitäpä se? Tyhjän päältäkö hän on ruvennut Lindenin Lilliä riijastamaan?
MIMMI
Ettäkö se ei enää minusta niinkuin välittäisikään? Sitäkö se Lehtinen?
LEHTINEN
Sitäkin. Ei Mimmi pahana pidä — mutta muutoinkos Lönnberg vähän väliä olisi toisiin takertunut. Emme me miehet muutoin mekään. Niin — ja tunteehan tuon Mimmi itsestäänkin.
MIMMI
Niin, niin. Tunteehan sen. Enkä minäkään kait muuten, mutta kun on se sormus. Se niin yhdistää.
LEHTINEN
Yhdisti tietenkin aikanaan, ymmärtäähän sen. Mutta eihän sen tarvitse enää olla yhdistämässä.
MIMMI
Ei — ei — Mutta sitä on sentään niin kotiutunut kohta parissakymmenessä vuodessa, kun on saman katon alla kerta elänyt, vaikka ei ihan täydessä aviossakaan — niin, ja tottunut.
LEHTINEN
Mutta sitä tottuu ja tottuu poiskin. Sitä tottuu johonkin toiseenkin.
MIMMI
Ettäköhän ihan tottuisi!
LEHTINEN
Niin — vaikkapa minuunkin.
MIMMI
Voi, voi, kun se Lehtinen kujeilee! —
LEHTINEN
Ei, ei. Leikki aikanaan. Totta niinä tarkoitan. Ja onhan Mimmi minun viittauksistani sen ennenkin ymmärtänyt. Ja jos ei Mimmi usko, niin tarjoon tässä (kaivaa laskujaan) sitten sormuksenkin. Sehän se yhdistää, kuten Mimmi itse jo sanoi.
MIMMI
Mutta mitenkä se nyt oikein kävisi päinsä? Voi sentään! — — Vaikka, kun minä toden sanon, niin kylläksi tämäkin elämä käy. Enhän minä, jos Lönnberg kerran ja kahdesti, mutta anna kun joka ikinen kevät. Ja jos vain olisi, niinkuin sitä sanotaan, kurtiseerannut ja lirttaillut, mutta ostaa nyt sormukset ja vihille lähteä!
LEHTINEN
Kyllä se jo onkin liikaa, että vallan vihille asti joka kevät.
MIMMI
Sitähän minäkin sanon. Eihän se Lehtinen toki milloinkaan niin pitkälle, tarkoitan, toisten kanssa.
LEHTINEN
Jopahan — ei hetikään!
MIMMI
No, siinä se on minun mieleisen! mies.
LEHTINEN
Sitähän minäkin. Mitäpäs tässä sitten muuta kuin Mimmi muuttaa meille. Siellä on minulla tilaa enemmän kuin täällä. On neljä huonetta, hyvin kalustettua — tietäähän ne Mimmi. Ja mitä minun tuloihini tulee, niin aina ne ovat vähän paremmat kuin Lönnbergillä. Ja säästöjäkin on — arvaahan sen Mimmi.
MIMMI
Aivaan, arvaan toki. — Olisi se somaa. — Mitähän se Lönnberg meinaisi, kun —
LEHTINEN
Mitäpä hän siitä. Puhuvat, että Lillin hän vain ottaa. Kuuluu aivan valalla vannoneen.
MIMMI
Ihankos todella?
LEHTINEN
Virastossa oli ainakin tovereilleen vakuuttanut.
MIMMI (miettii)
Ettäkö ihan vakuuttanut! Jaa'a! Kyllä minä sen sanon, että kun kerta sellainen on ihmistä kohtaan, joka semmoisen ajan on hänestä huolta pitänyt, juottanut, syöttänyt, pitänyt puhtaana paidasta alkaen, niin —
LEHTINEN
Että olkoon kerrakseen. Kyllä minä jo Mimmin sijassa antaisin mennä!
MIMMI
Ja ettäkö minä ihan lopultakin muuttaisin sitten Lehtisen luo?
LEHTINEN
Minun luokseni. Tietenkin.
MIMMI
Mutta mitenkä se nyt oikein kävisi päinsä, kun minulla on nämä tavaratkin ja kaikki? Että ottaisinkos minä nekin sitten?
LEHTINEN
Mitä me niillä. Me teemme, Mimmi, omat sopimuksemme. (Asettuu sohvalle Mimmin viereen.) Jos sitten koeteltaisiin tätä sormusta. (Painaa sormeen.) Kas noin!
MIMMI
Voi sentään!
LEHTINEN
Niin, Mimmi, (nojaa Mimmin olkapäähän) Minä olen niin kovin yksinäinen,
Mimmiseni.
MIMMI (halailee)