YHDESTOISTA LUKU
Ranskalaisluolassa
Heti kun lautta oli kunnollisesti kiinnitetty, alkoivat sekä isot että pienet kuljettaa tärkeimpiä tavaroita maihin. Työ sujui reippaasti ja ripeästi. Varsinkaan pikkupojat eivät juuri malttaneet olla paikallaan, niin ihastuksissaan he olivat näistä ihmeellisistä seikkailuista.
John, joka juuri oli latonut sylillisen peitteitä ja lakanoita luolan suun eteen levitetylle purjekankaalle, juoksi hyppien ja tanssien takaisin lautalle, täyttä kurkkua rallatellen iloista laulua.
"Tuollainen sinunkin pitäisi olla!" sanoi Henri veljellensä, joka seisoi hänen vieressään alakuloisena ja kiusaantuneen näköisenä. "Miksi et koskaan enää voi ottaa osaa toisten iloon? Oletko sairas?"
"En", väitti Paul. "Minua ei vaivaa mikään ei ollenkaan mikään." Mutta siitä huolimatta hän oli yhä alla päin ja totinen toisten poikien iloitessa.
"Moko!" kuului nyt Costarin ääni. "Mitä saamme tänään päivälliseksi?"
"Ahaa, sinä ahmatti!" nauroi Moko. "Mepä emme saa päivällistä lainkaan."
"Ei päivällistä! Miksi ei?"
"Siksi että meillä on muuta ajattelemista, senkin herkkusuu. Me saamme tyytyä illalliseen, näetkös. Mutta silloin on pöydällä oikein peltokanaa."
"Niin, kunhan vain olisi pöytä", ivaili Costar.
"Tietysti meillä pöytä on! Vai mitä Henri?"
"Onpa kylläkin. Moko on oikeassa", kuului vastaus. "Mutta montako siihen mahtuu istumaan, se on eri asia. Eipä sillä sentään taida niin suurta väliä olla, missä kukin peltokanankoipensa kalvaa. Mutta mennään nyt sisälle katsomaan asuntoamme", hän ehdotti. "Sytytäpäs, Moko, toinen laivalyhty."
Henri ja Robert etunenässä koko joukko marssi kohti luolaa. Suulla pysähdyttiin, ja toinen toisensa jälkeen pojat puikahtivat kapeaan käytävään.
"Ohoh, eipä täällä ole liiaksi tilaa", arveli Baxter.
Päästyään sisään hän tarkasti luolaa lyhdyn valossa ja lisäsi: "Huh, täällä on aika tukalaa."
"Niin", virkkoi siihen pari muutakin poikaa, "mitenkä ihmeellä tulemme täällä toimeen? Missä voimme nukkua?"
"Hohoo, luulitteko ehkä, että muuttaisimme johonkin hienoon huvilaan, missä on kylpyhuoneet ja komerot. Vielä mitä!" huudahti Henri, jota poikien tyytymättömyys harmitti.
"Ei, mutta… Täytyyhän meidän saada ruokaa, ja missä Moko keittää sen?"
"Ulkona", vastasi Moko.
"Ei, se ei käy", päätti Henri. "Meidän täytyy huomenna sijoittaa aluksen uuni tänne sisään."
"Tännekö, jossa meidän pitää nukkua!" tiuskaisi Robert Henrille, eikä suinkaan tullut paremmalle tuulelle, kun Jack nokkelasti neuvoi "herra paronia" hankkimaan itselleen pullon hajuvettä.
Gordon oli yhtä mieltä Henrin kanssa. Uunitta ei voitu tulla toimeen luolassa, jossa tarvittiin lämmintä. Ja hienosta nenästään sai jokainen itse pitää huolen.
Kaikkein ensiksi asetettiin vuoteet pitkin luolan seiniä. Sitten nostettiin aluksen kajutasta pelastettu pöytälevy jaloille. Garnett ja pikkupojat alkoivat kattaa pöytää sillä aikaa kun Moko keitti liemen ja pani Robertin peltokanat vartaisiin tulelle, jonka hän oli sytyttänyt luolan ulkopuolelle. Ruuanvalmistustouhut olivat täydessä käynnissä. Moko hämmensi liemipataa, Jack ja Edvard käänsivät uskollisesti varrasta, Costar ahmi jo edeltä käsin silmillään kaikkia herkkuja, ja Pan loikoi maassa seuraten koko sielullaan tärkeätä toimitusta.
Pian he istuivat kaikki jakkaroilla ja rottinkituoleilla herkullisen pöydän ääressä ranskalaisluolassa, ja kyllä silloin sekä liemi että peltokanat katosivat nopeassa tahdissa. Koko joukossa ei ollut ainoatakaan poikaa, joka ei ollut nälissään kuin susi. Ihme kyllä Robertkin aivan unohti huomauttaa, ettei ollut hienoa syödä samassa huoneessa, missä sitten piti nukkua. Vaikka eipä hänen nukkumisestaan sinä yönä tullutkaan mitään, oli näet hänen ja Williamin vartiovuoro. Heidän oli vietettävä yönsä käytävän ulkopuolella, jossa Moko yhä oli pitänyt nuotiota vireillä lämmön vuoksi ja pelottaakseen petoeläimiä loitolle.
Seuraavina päivinä lämpömittarin elohopea aleni yhä, ja ilma kävi kylmemmäksi. Harmaa, pilvinen taivas ennusti selvästi sadetta ja lunta.
Siksipä pojat ahersivat uutterasti saadakseen tavaroita niin paljon kuin mahdollista hirsilautalta luolaan.
Robertia ei miellyttänyt raahata tavaroita aamusta iltaan. Paljon mieluummin hän olisi samonnut metsiä pyssy kädessä ja metsästyslaukku olalla, vaikka Gordon monet kerrat oli varottanut häntä tuhlaamasta niin paljon ruutia ja hauleja, sillä ajan pitkään se ei käynyt päinsä.
Mutta Robert oli itsepintaisesti sitä mieltä, että oli välttämätöntä ampua paljon metsänriistaa joka päivä, jottei tarvitsisi syödä säilykkeitä. "Kun me kerran pyrimme täältä pois, tarvitsemme kyllä kaiken säilykelihan", hän sanoi joka kerta kun Gordon neuvoi häntä hillitsemään metsästysintoaan.
"Pyrimme täältä pois?" kertasi Gordon. "Millä keinoin luulet meidän pääsevän pois täältä? Emmehän valitettavasti osaa rakentaa laivaakaan."
Mutta tästä Robert alkoi taas pistellä. Hän väitti, että Gordon ja Henri vastustivat kaikkea, mikä oli toisten hyväksi, ja että he molemmat tietysti olivat keskenään päättäneet estää toisia pääsemästä pois. Ja niin he tekivät vain siksi, että halusivat saada toiset tanssimaan heidän pillinsä mukaan.
Robert saattoi toisinaan olla paha, suorastaan häijy, kun sille päälle sattui.
Kolmessa päivässä heidän onnistui saada kaikki paikoilleen. Mikä ei mahtunut luolaan, ladottiin toistaiseksi ulkopuolelle ja peitettiin purjekankaalla, niin että tavarat pysyivät kuivina ja ehjinä, kunnes ehdittiin hirsilautan vahvoista lankuista rakentaa tiivis ja tilava katos.
Toukokuun 13. päivänä Moko, Baxter ja Henri nostivat luolaan aluksen kapyysin uunin. Savuputken johtaminen ulos luolasta ei ollut helppoa, mutta Baxter ei hellittänyt ennen kuin hän sai kaiverretuksi reiän kalkkiseinään, ja kun putki oli paikoillaan, uuni toimi varsin hyvin. Vielä samana iltapäivänä Moko keitti siinä ruokaa.
Muutamia päiviä myöhemmin Robert, William ja Webb sekä pari muuta poikaa olivat ampumassa. Silloin he huomasivat metsässä aivan suurjärven rannalla neljä viisi kuoppaa, jotka oli peitetty hyvin oksilla. Ne olivat epäilemättä hyvin monta vuotta sitten kaivettuja ansoja. Eräässä oli vielä suuren eläimen luuranko, luultavasti jaguaarin tai puuman kuten Robert arveli.
Pojat asettivat tuoreita oksia kuoppien päälle, ja päättivät jonakin päivänä käydä katsomassa, voisivatko ehkä tällä tavalla hankkia Mokon keittiöön tuoretta lihaa.
Ja aivan oikein! Kun Henri ja pari pikkupoikaa jonkin päivän perästä saapuivat eräälle salahaudalle, he kuulivat alhaalta kummallisia käheitä huutoja.
Mikähän eläin oli sinne pudonnut? Ehkäpä jaguaari? Tai puuma?
He kurkistivat alas. Se oli kaksijalkainen eläin, jättiläislintu, strutsi.
Sepä vasta saalis! Strutsinliha, varsinkin rinta, maistuu erinomaiselta ja on varsin ravitsevaa ruokaa.
"Miksi kutsutaan tämänkaltaista strutsia?" kysyi Webb. "Na… Nan…"
"Niin", sanoi Robert. "Nandu on tämän lajin nimi. Kunpa nyt vain saisimme sen kiskotuksi ylös."
"Se ei ole niinkään helppoa", arveli Cross.
Mutta William keksi keinon. Hän riisui nuttunsa, liukui varovasti hautaan ja heitti nutun strutsin pään yli. Iso lintu pelästyi pahanpäiväisesti ja salli vastustelematta poikien sitoa sen jalat. Sitten se nostettiin haudasta.
"Mitä me nyt teemme sillä", kysyi joku.
Jack muisti, mitä hän jostakin kirjasta oli lukenut strutseista, ja vastasi viisaan näköisenä: "Me viemme sen tietysti kotiin ranskalaisluolaan ja kesytämme sen, ja sitten kasvatamme siitä ratsuhevosen."
Saman selityksen antoi Jack kotona luolassakin, jonne he suurella vaivalla saivat otuksen kuljetetuksi. John ihastui heti ehdotukseen ja innostutti koko poikalauman kohottamaan raikuvan eläköönhuudon "Jackin ratsulle".
"Saanko minäkin ratsastaa sen selässä?" kysyi Costar.
"Sinäkö? Pysy sinä vain kilpikonnissa, ne pysyvät ainakin maan pinnalla. Tämän päähän sitä vastoin voi hyvinkin pälkähtää lähteä pienelle lentoretkelle."
Ihanko totta? Silloin ei Costaria suinkaan haluttanut ratsastaa sillä.
Haaksirikkoisten poikien elämä oli vähitellen päässyt rauhalliseen ja säännölliseen uomaansa. Päivät kuluivat ranskalaisluolassa jo jotenkin tasaisesti ja levollisesti. Jokaisella oli omat toimensa, ja oikeastaan kukaan ei surrut sitä, että heidän merimatkansa oli päättynyt näin.
Ainoastaan silloin kun he muistelivat vanhempiaan, kohosivat kyyneleet silmiin. Mutta jokapäiväiset askareet eivät jättäneet paljon aikaa surullisille mietteille, varsinkin kun Gordon oli järjestänyt niin, että joka päivä käytettiin määrätunnit opetukseen. Olivathan he saaneet aluksesta pelastetuksi koko joukon kirjoja. Niitä he saattoivat yhdessä lukea, isot pojat kuulustelivat toistensa tietoja ja samalla auttoivat pienempiä läksyjen luvussa.
Kirjat olivat tarpeen erittäinkin silloin, kun talvi tuli täydellä todella ja säät kävivät sellaisiksi, että oli vaikea liikkua ulkona.
Mutta vielä toistaiseksi oli tärkeämpää tehtävää kuin lukeminen, täytyi hankkia parempaa tilaa, luolaa oli laajennettava.
KAHDESTOISTA LUKU
Ranskalaisluolaa laajennetaan
Olipa onni, etteivät haaksirikkoisten uuden kodin seinät olleet graniittia, vaan mureaa kalkkikiveä, johon taltta, kuokka ja vasara helposti pystyivät. Pojat työskentelivät ahkerasti ja koversivat seiniä joka päivä. Heidän arvionsa mukaan työn piti valmistua talvikuukausien kuluessa, ellei mitään erikoista tapahtuisi. Ensin he olivat ajatelleet, että oli pakko räjäyttää ruudilla eri osia seinistä, mutta se ei ollutkaan tarpeellista. Baxter, joka oli oikea tuhattaituri, käsitteli työkaluja harvinaisen kätevästi. Hänen käsissään kivi aivan mureni, ja työ sujui reippaasti hänen johdollaan. Samalla tavoin kuin hän aikoinaan oli kaivertanut reiän, josta savutorvi johdettiin ulkoilmaan, hän nytkin louhi pari ikkuna-aukkoa luolan ulkoseinään. Käytävän suuta hän laajensi ja nosti aluksesta saadun kajuutanoven sen eteen.
Ensin ryhdyttiin laajentamaan oikeanpuoleista seinää. Poikien tarkoituksena oli kaivaa ja porata niin syvälle, että syntyisi käytävä aivan kalkkikallion lävitse. Siten luolaan saataisiin toinenkin käytävä.
Kolme päivää, toukokuun 27:nnestä 29:nteen työskenteli joka mies lakkaamatta. Murennettu kivi lapioitiin pois sitä myöten kun kaivettiin, ja käytävän seinät pönkitettiin laudoilla. He olivat jo poranneet ja hakanneet melkein metrin verran, kun toukokuun 30. päivän iltapuolella sattui jotain odottamatonta.
Henri huomasi sen ensiksi. Hän oli aina kaikkein etumaisena työmiesten rivissä ja höristi nyt äkkiä korviaan. Hän oli kuulevinaan kummallista ääntä, tuntui aivan kuin se olisi kuulunut kalkkikalliosta, jota hän parhaillaan hakkasi.
Henri kutsui paikalle Gordonin ja Baxterin ja he kaikki painoivat korvansa seinää vasten ja kuuntelivat. Aivan oikein! Kuului melkein kuin suuren koiran murinaa.
Silmänräpäyksen kuluttua vallitsi taas haudan hiljaisuus, ja työtä jatkettiin edelleen kaikin voimin. Mutta yhdeksän aikaan illalla kuului taas sama ääni, tällä kertaa paljon kovempana ja lähempää.
Pikkupojat olivat vähällä heittää työkalut maahan ja juosta suin päin pakoon. Ja vielä enemmän he pelästyivät, kun Pan, joka muuten oli rauhallisin koira maan päällä, yhtäkkiä täyttä kurkkua haukkuen ja hampaitaan kiristellen syöksyi käytävään. Sekin oli siis vainunnut, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti.
Mitä oli kallioseinän takana? Yö kului levollisesti antamatta vastausta tähän kysymykseen, joka ahdisti kaikkien mieltä.
Jo varhain seuraavana aamuna Robert ja Baxter olivat liikkeellä. Pan kintereillään he kiiruhtivat heti keskentekoiseen käytävään. Mutta he eivät kuulleet mitään, eikä koirakaan päästänyt hiiskahdustakaan.
Pojat ryhtyivät siis uudella innolla työhön ja ahersivat uutterasti, eikä mitään tavatonta kuulunut eikä näkynyt. Vasta illalla tapahtui kummallista. Pan ei saapunut illalliselle!
Kukaan ei ollut nähnyt, minne uskollinen koira oli juossut, kukaan ei myöskään voinut varmasti sanoa, milloin se viimeksi oli nähty. Mutta poissa se oli ja pysyi.
Koiraa alettiin etsiä joka taholta, huudettiin: "Tänne Pan!" ja "Pan, missä olet?" niin kovasti että seutu kaikui, mutta Pania ei näkynyt eikä kuulunut.
Levottomina ja väsyneinä pojat palasivat luolalle yhdeksän aikaan.
Mutta astuessaan ovesta sisään he samassa pelästyneinä peräytyivät.
Hiljainen ulvonta kaikui heitä vastaan, se kuului uudesta käytävästä
päin ja kesti kokonaisen minuutin.
Kolmen neljän pojan seuraamana Henri riensi käytävään, josta samassa alkoi kuulua raivoisaa haukuntaa.
"Tuon haukkumisen me kyllä tunnemme, siinä on Pan", sanoi Henri. Mutta käytävässä oli tyhjää ja autiota, eikä sieltä nyt kuulunut hiiskahdustakaan. Salaperäisyys yhä vain kasvoi.
Seuraavana aamuna samottiin koko seutu ristiin rastiin, mutta Pania ei vain kuulunut eikä näkynyt.
Tästä huolimatta Henri ja Baxter kaivoivat ja porasivat uutterasti kalliota ja pääsivät aamupäivän kuluessa puoli metriä eteenpäin mitään kummallista kohtaamatta. Välipalan syötyään he tarttuivat jälleen työhön ja huomasivat nyt vasaranlyöntien kaikuvan ontosti. Luultavasti vain ohut seinä erotti heidät jostain toisesta luolasta. Ja luolassa väijyi ehkä petoeläin valmiina hyökkäämään ensimmäisen kimppuun, joka sen rauhaa häiritsi.
Siksipä Henri pyysikin Robertin, Webbin ja Williamin lataamaan pyssynsä. Kuka ties mitä kaikkea saattoi tapahtua.
Noin kahden ajoissa seinä oli puhkaistu. Henrin kuokka tunkeutui kalkkikivikerroksen läpi. Hän hypähti taaksepäin ja oli huutamaisillaan muita avuksi, mutta ennen kuin hän ennätti saada sanaakaan suustaan, lohkeili kalkki sirpaleina hänen ylitsensä ja suuri eläin syöksyi reiästä luolaan.
Suuri eläin oli — Pan!
Se hyökkäsi vesisangolle ja alkoi ahmien juoda vettä. Sammutettuaan janonsa se juoksi isäntänsä luo ja hyppi häntäänsä heiluttaen häntä vasten. Ei ollut siis mitään vaaraa, koska koira käyttäytyi noin.
Laivalyhty kourassa tunkeutui Henri murretun seinän aukosta, Gordon, Robert, William ja Moko kintereillään. He joutuivat luolaan, joka oli melkein ranskalaisluolan suuruinen, vain hiukan syvempi. Kaikkialla oli aivan pimeää, ihmeellistä kyllä, sillä jostain aukostahan Panin oli täytynyt päästä sisään.
Yhtäkkiä William huomasi polkeneensa jotain pehmeätä, ja lyhdyn valossa pojat näkivät kuolleen sakaalin.
Sillä oli arvoitus ratkaistu. Pan oli tavalla tai toisella päässyt sakaalin jäljille, uskaltautunut luolaan sen perässä ja alkanut tappelun sitä vastaan. Viimein se oli puraissut sakaalia kurkkuun niin kovasti, että eläin heitti henkensä. Ulina, jonka pojat edellisenä iltana olivat kuulleet, oli sen epätoivoinen kuolinulvonta.
Mutta mitä tietä Pan oli päässyt luolaan? Saadakseen tästä selkoa Henri meni ulos ranskalaisluolan kautta ja kulki pitkin töyrään juurta huutaen alinomaan kumppaneilleen luolaan. Nämä vihelsivät vastaukseksi, ja tällä keinoin hän joutui viimein paikalle, jossa silminnähtävästi ennen oli ollut aukko. Mutta kalkkiseinä oli luhistunut maahan, ja niin olivat sekä Pan että sakaali tulleet suljetuiksi luolaan.
Olipa se oikein onnenpäivä pikku poikayhteiskunnalle. Pan oli tullut takaisin ja luola oli yhdellä iskulla laajentunut.
"Huoneiston" uudelle osalle annettiin nimeksi "arkihuone", "Panin arkihuone". Pojat päättivät käyttää sitä makuu- ja työhuoneena, ranskalaisluola taas tulisi olemaan keittiönä, varastohuoneena ja ruokasalina.
Niinpä nostettiin siis vuoteet ja koko joukko muuta kalustoa arkihuoneeseen. Kaakeliuuni, joka aikoinaan oli sijainnut aluksen suuressa kajuutassa, pantiin pystyyn, ja pian asumus näytti oikein hauskalta. Päivisin virtasi arkihuoneeseen valoa kahdesta oikeasta ikkunasta, jotka näppärä Baxter oli saanut sijoitetuksi ulkoseinään, iltaisin taas suurta huonetta valaisi laivalyhty, joka oli ripustettu lakeen.
Koska ilma päivä päivältä kävi kylmemmäksi, voivat pojat vain harvoin olla ulkotöissä. Sitä vastoin he työskentelivät ahkerasti sisällä ja muun muassa kaivoivat käytävän seiniin kaksi syvää komeroa, yhden kummallekin puolen. Toisessa säilytettiin ruuti, se pysyi siellä kuivana eikä ollut vaarassa syttyä. Nandu sai toistaiseksi majailla ranskalaisluolassa, myöhemmin sille kyllä aiottiin rakentaa oma asunto.
Kesäkuun 10:ntenä pojat istuivat tapansa mukaan illalla arkihuoneessa. Keskustelu oli vilkas ja kaikki olivat hyvällä tuulella istuessaan siinä toveripiirissä rauhallisessa huoneessa, takkavalkean iloisesti loimutessa.
Joku joukosta kysyi silloin noin vain ohimennen, eikö sopisi antaa saaren tärkeimmille paikoille nimet.
Henri kannatti heti ehdotusta, ja muutkin olivat kerrankin kaikki samaa mieltä, voisihan sattua keksimään oikein muhkeita nimiä.
"Lahdenhan olemme jo ristineet", sanoi Robert, "ja se nimi on aika hyvä, eikö niin? Laivalahti."
"Aivan niin, ja luolan nimeä, ranskalaisluola, ei kaiketi myöskään ole syytä lähteä muokkailemaan", virkkoi Henri.
Robertin teki kovin mieli mukista jotain vastaan, mutta hän tiesi ettei kukaan olisi häntä kannattanut ja hän piti suunsa kiinni.
"Mutta minkä nimen annamme virrallemme?" kysyi William.
"Jos minä saisin päättää, kutsuisin sitä Seelannin virraksi", lausui
Baxter.
"Niin, kotimaamme muistoksi! Se on kerrassaan mainio nimi. Päätetty, vai mitä?"
"Hyvä, hyvä!" huusi joka mies.
"Entäs järvi?"
"Mitä jos antaisimme sille nimen Vanhempainjärvi!" ehdotti Robert, ja sillä oli nimi annettu.
Näin pojat ristivät kaikki saaren rämeet, niemekkeet ja metsät. Viimein oli kaikilla paikoilla nimi, paitsi itse saarella. Ja tottahan senkin täytyi saada nimi.
"Minäpä tiedän, minkä nimen sille antaisin", sanoi Costar ja näytti hirveän salaperäiseltä.
"Hohoo, kyllä kai! Ehkäpä Kapalolasten saari?" ivaili Jack.
"Anna sinä Costarin sanoa ehdotuksensa!" arveli Henri. "Mikä se sinun ehdotuksesi on."
Mutta nyt meni pikku poikaraukka aivan hämilleen ja istui hiljaa, aivan kuin hänen suunsa olisi mennyt lukkoon. Hän ryki ja nieleksi, nieleksi ja ryki ja sai vihdoin viimein sanan suustaan.
"Minusta vain tuntui", hän sanoi, "että meidän pitäisi muistaa kouluammekin, ja siksi juolahti mieleeni, että voisimme kutsua saarta Carrin saareksi".
"Mainiota, se on kerrassaan suurenmoinen nimi!… Hyvä, Costar!"
Näillä sanoilla vastaanotettiin ehdotus joka suunnalla, ja jo melkein
Costar ylpeili keksinnöstään.
Henri Martinet ehdotti vielä muutakin. Hän esitti, että uudisasukkaat, näin kutsuivat pojat mielellään itseään, valitsisivat itselleen johtajan, kutsuttakoon häntä sitten presidentiksi, esimieheksi tai joksikin muuksi.
Tämäkin ajatus tuntui kaikista hyvältä. Ainoastaan Robert tahtoi lisätä ehdon, ettei päämiestä saanut valita elinajaksi, vaan hänen tulisi luopua toimestaan hallittuaan pikkuyhteiskuntaa ennakolta määrätyn ajan.
Kuka valittaisiin? Siinä oli polttava kysymys, varsinkin Robertille, joka olisi joutunut suunniltaan, jos hänen kilpailijansa, Henri, olisi valittu.
Mutta Henri oivalsi tämän ja tahtoi kaikin keinoin välttää riitaa. Sen vuoksi hän esitti johtajaksi Gordonia, joka hänen mielestään oli siihen sopivin.
Kättentaputuksilla ja hyvähuudoilla pojat tervehtivät hänen ehdotustaan, ja yhtä ääntä lukuun ottamatta Gordon valittiin yksimielisesti Carrin saaren uudisasukkaiden johtajaksi.
Tämä yksi poikkeusääni oli Gordonin. Häntä ei nimittäin lainkaan haluttanut ruveta johtajaksi. Hän tiesi, että siinä asemassa oli ikävyyksiä enemmänkin. Lähemmin mietittyään hän kuitenkin suostui vastaanottamaan toimen, luvaten koettaa aina parhaansa mukaan täyttää velvollisuutensa.
"Eläköönhuuto Gordonille", sanoi Henri ja nousi seisomaan. "Mekin puolestamme lupaamme koettaa olla uskollisia ja kelpo alamaisia!"
"Sen lupaamme!" huusivat pojat yhteen ääneen. "Kauan eläköön Gordon!
Eläköön! eläköön! eläköön!"
KOLMASTOISTA LUKU
Talvi kiristyy
Jo kauan oli sää ollut kylmä ja raaka, mutta yhä ilkeämmäksi se kävi toukokuussa. Talvi teki tuloaan täydellä todella, ja välistä sää oli niin kylmä, etteivät pojat moneen päivään voineet pistää ulos nenännipukkaansakaan.
Mutta silti he eivät suinkaan laiskotelleet. Gordon piti kyllä huolen siitä, että kullakin oli jotain tehtävää. Nuoresta iästään huolimatta hänellä oli koko lailla ihmistuntemusta. Hän ymmärsi, että elämä itse ja jokapäiväinen taistelu olemassaolosta kykeni paremmin kuin paraskaan koulu kasvattamaan pojista miehiä.
Hän oli järjestänyt niin, että Henri, Robert, Cross, Baxter, William ja Webb olivat pikkupoikien opettajia. Henri ja Robert olivat molemmat hyviä laskemaan, joten he saivat opettaa laskentoa. Baxterin keppihevosena taas oli historia, ja sitä tieteenhaaraa hän siis tahtoi edustaa. Mitä Webbiin ja hänen uskolliseen ystäväänsä Williamiin tulee, oli vaikea sanoa, mitä tiedonalaa he oikeastaan harrastivat. Mutta he itse kuten Gordonkin arvelivat, että he kyllä voisivat opettaa pikkupojille jonkin verran maantietoa hyvien oppikirjojen ja karttojen avulla, jotka aluksesta oli saatu korjatuksi.
Näin kaikkien täytyi askaroida kirjojen ääressä, ja siitä oli sekin hyöty, että isommat pojat saivat palauttaa muistiinsa mitä he koulussa olivat oppineet. Gordon oli jonkinlainen yliopettaja; hänen tuli pitää silmällä, että opetus sujui kunnolla.
Lisäksi oli paljon muitakin tärkeitä puuhia. Williamin tehtävänä oli vetää kellot määräpäivinä ja määrätyllä kellonlyönnillä. Baxterillekin riitti työtä ajan seuraamisessa, hänen tuli näet vetää viiva almanakkaan jokaisen kuluvan päivän kohdalle, ja sitä paitsi hän kirjoitti tarkoin päiväkirjaan kaikki pikku yhteiskunnan kokemukset ranskalaisluolassa. Webb sai pitää huolta lämpömittarista, joka päivä hänen tuli tarkata niitä ja merkitä muistiin, mitä niillä oli sanomista. Pesusta vastasi Moko, mutta pian huomattiin, etteivät siihen riittäneet yhden pojan voimat, ja siksi täytyikin isompien poikien vuoron perään auttaa Mokoa, niin happamelta kuin se useimmista tuntuikin.
Sunnuntaisin kaikki lepäsivät työstään paitsi Moko, joka keitti ruoan. Joka sunnuntaiaamupäivä, ellei sää ollut aivan mahdoton, muut pojat lähtivät pitkälle kävelyretkelle järven rannalle ja palasivat kotiin nälkäisinä. Kun he olivat syöneet, otti Garnett aina esille hanurinsa, ja niin kului ilta laulaen ja soittaen. Laulussa tosin ei ollut paljonkaan kehumista, sillä Paul oli ainoa, joka lauloi hyvin, ja hän oli aina allapäin. Eikä häntä koskaan enää saatu laulamaan niitä iloisia lauluja joita hänellä aina ennen oli tapana lauleskella.
Tuli kesäkuu ja sen kanssa yhä ankarammat talvisäät. Alkoi sataa lunta, ja pian oli hauska rakentaa lumilinnoja ja olla lumisotasilla. Kuun lopulla oli lunta niin korkeat kinokset, että poikien täytyi pysytellä kokonaista kaksi viikkoa ranskalaisluolan ja Panin arkihuoneen seinien sisäpuolella. Mutta sisällä olikin hyvä ja lämmin, varsinkin sitten kun näppärä Baxter muutamien aluksesta saatujen lyijyputkien avulla pani kuntoon vesijohdon, joka hankki luolaan juomavettä virrasta.
Mokon täytyi näinä aikoina iskeä aikamoinen kolo aluksesta saatuihin säilykkeisiin, kun metsästys ja kalastus eivät talvisaikaan tuottaneet paljonkaan ruokavaroja taloon. Onneksi pikku laivapoika oli ollut niin ymmärtäväinen, että oli syksyllä suolannut koko joukon lohta. Muutenpa hän olisikin monta kertaa ollut pulassa koettaessaan keksiä ruokaa niin monelle suulle. Silloin tällöin William hankki tuoretta lihaa päivällispöytään. Hän viritti näet ansoja pikkuriistalle ja linnuille.
Jack oli saanut niskoilleen vaikean tehtävän, hänen täytyi joka päivä hankkia rehua nandulle. Joka aamu hän lähti jo varhain metsään ja lapioi lumen pois löytääkseen sille ruohoa ja juuria. Kaikesta tästä huolimatta tuo tyhmä eläin pysyi yhtä kesyttömänä, mutta sittenkin Jackissa eli yhä toivo saada lintu kesytetyksi itselleen ratsuksi.
Pakkanen kiihtyi ja puita täytyi tuoda "taloon". Koska kaikki tiet olivat lumen peitossa, ehdotti Gordon, että he käyttäisivät suurta pöytäänsä halkorekenä. Ja tämäkös oli pojille mieleen! Jo varhain aamulla joka mies oli jalkeilla, pöytä käännettiin ylösalaisin, ja niin neljä poikaa veti sitä aika vauhtia metsään. Pan ja pikkupojat juoksivat ilakoiden edellä. Silloin tällöin joku piti mukavampana ja hauskempana päästä ajoretkelle, hyppäsi muitta mutkitta pöydänpohjalle istumaan ja ajoi siinä sitten hetken aikaa tyytyväisenä, kunnes hevoset väsyivät ajomieheensä ja lennättivät hänet suin päin kinokseen.
Koko sen viikon he ravasivat edestakaisin luolan ja metsän väliä, ja halkokuorma toisensa jälkeen pinottiin luolan suun ulkopuolelle.
Mutta nyt ilma kävikin oikein purevan kylmäksi; kyllä sieti olla polttopuita pistettäväksi uuniin. Henri pelkäsi jonkun pikkupojista sairastuvan, mutta ei sattunut sen pahempaa kuin jokin pieni vilustuminen, ja siitä Mokon seljatee teki lopun.
Elokuun keskivaiheilla tuuli kääntyi, ja samalla sääkin muuttui leudommaksi.
Nyt Robert, Henri, Jack, William ja Baxter päättivät panna toimeen aikeen, jota he jo kauan olivat hautoneet. He päättivät tehdä retken merelle, "Eteenpäin-leirille".
He lähtivät matkaan aamun koittaessa, ja jo kello yhdeksän ajoissa he olivat rannikolla.
"Onpa siinä lintuja enemmänkin", virkkoi William viitaten pingviineihin, joita tuhansittain istui kareilla pitkissä riveissä kuten sotilaat paraatissa.
"Pyh!" sanoi Baxter, "mokomiin elukoihin ei totisesti kannata tuhlata ruutia laukauksenkaan vertaa. Mutta se olisi jo jotain jos voisimme kellistää jonkun noista pojista tuolla." Ja Baxter osoitti muutamia hylkeensukuisia eläimiä, merinorsuja, jotka kuppuroivat jäällä. "Niistä voisimme sulattaa talia lyhtyihimme." Mutta merinorsuja ei nähtävästi lainkaan haluttanut tulla ammutuksi. Niin pian kuin pojat saapuivat rantaäyrään läheisyyteen, ne olivat pää edellä avannossa ja veden alla. Sillä kertaa siis saalis livahti poikien nenän ohi.
Pojat asettuivat nyt syömään välipalaansa ja katselivat tuon tuostakin ympärilleen, tutkien olisiko aluksen jäännöksiä vielä jäljellä. Mutta lumisade ei ollut jättänyt jälkeäkään koko aluksesta. Henri suuntasi kaukoputkensa merelle, nähdäkseen olisiko missään laivaa näkyvissä, mutta kaikkialla oli vain merta ja taivasta.
Sillä aikaa Baxter oli päästänyt alas lipun, joka syksystä alkaen oli liehunut rannalla. Se oli nyt repaleinen, tuulet ja sateet olivat sitä pahoin retuuttaneet. Sen sijalle nostettiin uusi lippu, jonka Baxter oli tuonut mukanaan luolasta. Samalla hän kiinnitti lipputankoon puulevyn, johon oli kirjoitettu muutamia tiedonantoja: missä päin ranskalaisluola sijaitsi ym.
Kotimatkalla Robert ampui pari hyyppää, muuta kummempaa pojat eivät kokeneet, ja päivänlaskun aikaan he olivat taas kotona. Baxterilla ja Robertilla riitti juttuja hyljeparvista, joita he olivat nähneet Laivalahdessa, eivätkä he jättäneet Gordonia rauhaan ennen kuin hän lupasi panna toimeen suuren hylkeenajon heti kun sää sen sallii.
Vähitellen talvi läheni loppuaan. Syyskuussa oli vielä muutamia oikein ilkeitä rajuilmapäiviä myrskyineen ja raekuuroineen, mutta ne olivatkin talven viimeinen voimannäyte.
Sää kävi nyt leudommaksi, lumi alkoi sulaa, järven jääpeite ritisi ja ratisi ja halkeili viimein ristiin rastiin; pian purjehti suuria jäälauttoja hurjaa vauhtia alas virtaa myöten.
Ranskalaisluolassa asiat olivat hyvin. Yksikään pojista ei ollut sairas, kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä ja toimittivat uutterasti ja reippaasti päivätyönsä.
Syyskuun 10. päivänä oli puoli vuotta kulunut siitä päivästä, jolloin
"Eteenpäin" ajautui Carrin saareen.
NELJÄSTOISTA LUKU
Matkalla
Lumi oli sulanut, mutta kevät viivytteli vielä tuloaan.
Joka aamu oli poikien ensimmäisenä ajatuksena: nyt ainakin on talvi tiessään, mutta pistäessään nenänsä ulos ovesta he huomasivat pian, että talvi yhä vielä oleili niillä main.
Ikävintä oli, että pahat säät karkottivat metsänriistan saaren toiselle puolelle, missä oli suojaisempaa. Seurauksena tästä Mokon täytyi yhtä mittaa turvautua suolalihatynnyreihin.
Uunit nielivät polttopuita mahdottomat määrät, pojat heittivät niihin halkoja yhtä mittaa, mutta ne vaativat yhä enemmän. Ja nyt, kun lumi oli sulanut, ei pöytäkään enää liukunut. Baxterin täytyi siis ajatella päänsä puhki saadakseen laivakelan hammasrattaista ja muutamista lankkupahasista syntymään jotain vaunujen tapaista. Yritys onnistui, mutta vielä puuttui hevonen, joka olisi ajoneuvoa vetänyt. Ikävä, ettei nandua millään keinoin saatu kesytetyksi. Se olisi ollut aivan riittävän vahva suoriutuakseen raskaimmastakin ajotyöstä. Mutta se oli yhtä raju kuin ennenkin, eikä kukaan enää luullut siitä kesyä tulevankaan, Jackia lukuun ottamatta. Hän oli näet kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että siitä pitää tulla ratsu, ja eräänä päivänä hän näytti pojille nandunsuitset, jotka hän joutoaikoinaan oli ommellut purjekankaasta.
Kun päästiin lokakuuhun, sai aurinko vähän enemmän valtaa, ja nyt alkoivat puut ja pensaat taas hiljakseen vihannoida.
Ja viimein pantiin talvivaatteet säilöön.
"Kunpa meidän ei enää milloinkaan tarvitsisi pukeutua niihin!" sanoi
Webb.
"Niin", sanoi William. "Minä näin viime yönä unta, että muuan laiva huomasi lippumme tuolla lahden törmällä, laski maihin ja otti meidät mukaansa. Jospa se uni toteutuisi!"
"Niin, jospa!" sanoi Gordon. "Mutta ellei niin käy, suoriudumme kyllä sittenkin. Muistakaa, että nyt lähenee aika, jolloin metsänriistaa on yllin kyllin. Niin Robert, sinä vilkuilet pyssyysi ja sinä pääsetkin metsälle, kunhan vain lupaat säästää ruutia."
"Säästää ruutia! Ikäänkuin metsästäjän alituisesti pitäisi ajatella vain sitä!" tiuskaisi Robert. "Mutta sinä ja Henri olette aina kimpussani siksi ettei minua huvita samanlainen saaliinpyynti kuin Williamia."
"Huvita?" toisti William. "Enpä totta tosiaan omaksi huvikseni viritä ansoja. Sen teen vain siksi, että sillä keinoin nopeimmin saan pyydetyksi jotain, joka täyttää sekä Mokon padat että meidän vatsamme."
"Niin, kullakin on omat ilonsa", sanoi Robert niskojaan keikauttaen, "mutta minä olen mielestäni liian hyvä mokomaan metsänkäyntiin". Ja jo seuraavana aamuna hän heitti pyssyn hartioilleen ja lähti metsälle löytääkseen jotain metsänriistaa. Suureksi ilokseen hän palasi kotiin aimo saalis laukussaan. Hän kertoi nähneensä koko joukon nanduja, mutta hänen ei onnistunut ampua niistä ainoatakaan.
"Ei niitä pidäkään ampua", sanoi Jack tosissaan, "niillä pitää ratsastaa. Niin, älkää naurako. Minäpä näytän teille nyt, että se käy aivan mainiosti päinsä."
Gordon koetti estää häntä, mutta Jack oli itsepäinen, ja hetkisen kuluttua Garnett ja Baxter seisoivat luolan suulla pitelemässä strutsia. Se sai valjaat ylleen ja viimein Jack kiipesi suurella vaivalla sen selkään.
"Päästäkää irti!" hän huusi, ja samassa silmänräpäyksessä suuri lintu lähti livistämään kuin tykin suusta. Jack veti vetämistään ohjaksista, mutta lintu ei ollut tietääkseen. Hetken aikaa pikku ratsastaja pysyttäytyi selässä pitelemällä kiinni strutsin kaulasta, mutta sitten lintu ravisti itseään ja — pöksis! — siinä venyi Jack maassa. Strutsi katosi puitten väliin.
Toiset pojat kiiruhtivat Jackin luo. He luulivat hänen vahingoittuneen, mutta hän oli tupsahtanut pehmeään ruohikkoon eikä ollut satuttanut itseään ollenkaan, häpesi vain aika lailla epäonnistunutta ratsastustaan.
Marraskuun ensi päivinä pojat päättivät, että osan heistä pikimmiten oli lähdettävä pitemmälle tutkimusmatkalle Vanhempainjärven länsirannalle.
5:ntenä päivänä Gordon, Robert, Baxter, William, Webb, Cross ja Jack lähtivät liikkeelle. Henri sitä vastoin jäi ranskalaisluolaan pitämään huolta pienemmistä.
Joka pojalla oli revolveri ja sen lisäksi Gordonilla, Robertilla ja Williamilla oli pyssynsä sekä muutamia metsästyspuukkoja ja pari kirvestä. Baxter kantoi muutamia lassoja ja "bolaa"; nämä olivat viime aikoina tulleet hänen mieliaseikseen. Nyt hän sai näyttää, oliko hän niin harjaantunut niiden heittämiseen, että saattoi kaataa eläimen juoksusta.
Kumiveneen, jonka saattoi panna kokoon ja kantaa kädessä, Gordon otti niin ikään mukaan, siitä saattoi olla hyötyä matkalla.
Poikajoukko lähti kulkemaan pitkin järvenrantaa ja saapui tunnin kuluttua paikalle, jossa kasvoi niin korkeata heinää, että oli vaikea päästä sen läpi. Keskellä tätä ruohoviidakkoa, kuten Cross sitä kutsui, keksi Pan jotain, se kaiveli puolen tusinaa reikiä maahan. Varmaankin oli jokin eläin läheisyydessä. Robert tahtoi heti ampua erääseen reikään, mutta William esti häntä siitä.
"Odotahan vähän", hän sanoi, "niin saamme kyllä eläimen ulos laukaustakaan ampumatta".
"Kuinka sitten?" kysyi Webb.
"Autahan minua ensin kokoamaan läjä ruohoja. Kas niin! Nyt kasaamme sen tähän reiän eteen, ja sitten toisen läjän vielä tuon reiän eteen! Annapas minulle tulitikku, Gordon."
Nyt sytytettiin tuli ruoholajiin, eikä kestänyt kauan ennen kuin puoli tusinaa maamyyriä tukahduttavan savun ajamina pisti pienen kuononsa ulos raikkaaseen ilmaan. Jack ja Webb iskivät niitä nopeasti kirveillään, ja Pan päätti muitta mutkitta muutamien päivät, niin että vain yhden tai kahden onnistui paeta.
Jack tahtoi paistaa eläimet siinä samassa. Mutta Gordonin mielestä oli liian aikaista levätä nyt jo. Vasta kun he noin puoli tuntia olivat ponnistelleet korkean ruohikon läpi ja saapuneet paikalle, missä pieni puro virtasi järveen, he pysähtyivät. Jack sai nyt näyttää, kelpasiko hän kokiksi. Maamyyrät maistuivat mainioilta, ja pöytäjuomana heillä oli virkistävän raikas vesi, joka lorisi aivan heidän jalkojensa juurella.
"Koetetaanko nyt kumivenettä?" kysyi Robert, kun viimeinen pala oli nielaistu.
"Päästäksemmekö puron yli? Ei, sen yli voimme kahlata", arveli Gordon.
Ja niin he saattoivatkin tehdä helposti, sen syvempi puro ei ollut. Vastakkaisella rannalla kävi maa yhä liejuisemmaksi, ja sen vuoksi heidän täytyi poiketa metsään, jossa kirjava lintuparvi lensi puusta puuhun täyttäen ilman iloisella viserryksellä. Korkealla ilmassa näkyi silloin tällöin kondori, korppikotka tai mahtava kotka.
Pojat kulkivat koko ajan pitkin metsän reunamaa. Iltapuolella, juuri kun he arvelivat että olisi ihanaa saada pian vähän lepuuttaa väsyneitä jalkojaan, he äkkiarvaamatta joutuivat taas virralle ja tällä kertaa sellaiselle, jonka yli ei voinut kahlata; se oli näet noin seitsemän metriä leveä ja näytti varsin syvältä. Gordon silmäili ranskalaisen merimiehen taskukirjakarttaa ja huomasi pian joen olevan siihen merkittynä. Se oli järven laskujoki ja virtasi mereen jonkin matkaa Laivalahdesta.
"Tähän meidän ehkä on paras leiriytyä", ehdotti hän. "Ja sitten meillä on syytä kutsua tätä virtaa Leirivirraksi. Vai onko jollakin teistä sopivampi nimi ehdolla? Eikö? Hyvä, kirjoitan siis tämän nimen muistiin."
Pojat istuivat nyt levähtämään puitten alle. Jackin täytyi paistaa viimeinenkin maamyyrä, ja se katosi siinä tuokiossa seitsemään nälkäiseen vatsaan tai oikeastaan kahdeksaan, sillä ei Pankaan halveksinut kelpo ateriaa. Sen jälkeen sytytettiin suuri nuotio, jota Robertin ja Williamin oli määrä pitää vireillä; se kyllä pelottaisi metsän pedot lähestymästä leiriä. Sitten pojat kietoutuivat vaippoihinsa, heittäytyivät ruohikolle pitkälleen ja vaipuivat pian uneen.
Seuraavana aamuna Gordon ensi työkseen levitti kumiveneen ja laski sen vesille. Kevyt vene ei kuitenkaan kannattanut useampia kuin yhden kerrallaan ja sen vuoksi täytyi sitoa köysi sekä sen keulaan että perään. Kun siis Gordon ensimmäisenä miehenä oli sauvonut itsensä vastarannalle, toiset hinasivat veneen takaisin. Sitten veneeseen astui Robert ja hänet lautattiin yli, ja vähitellen koko joukko oli kerääntynyt toiselle rannalle.
Pan ei tarvinnut venettä, se ui virran yli.
Ja sitten eteenpäin, yhä eteenpäin!
Nyt maa oli taas hyvää lujaa hiekkapohjaa, ja sinä aamupäivänä pojat saivat kuljetuksi pitkän matkan. Kello kymmenen he söivät välipalaa ja ohjasivat sitten jälleen kulkunsa pohjoista kohti.
Kahdentoista ajoissa pysähtyi Robert äkkiä ja sanoi kohottaen kaukoputken silmälleen:
"Nyt näen toiselle puolelle järveä."
Aivan oikein, tuolla hyvin kaukana häämötti todellakin tumma, vielä epäselvä juova näköpiirissä. Nyt oli kysymys vain siitä, ennättäisivätkö pojat sinne ennen pimeää. He astuivat reippaammin ja kulkivat aution hiekkaerämaan läpi, joka ulottui yli koko Carrin saaren pohjoisosan. Noin kello kolmen ajoissa he saattoivat jotakuinkin selvästi nähdä, miltä vastakkainen ranta näytti. Muita eläviä olentoja ei ollut näkyvissä kuin merilintuja, ja niin pitkälle kuin silmä kantoi oli koko ympäristö autiota ja tyhjää.
Mikä onni pojille, ettei "Eteenpäin" ollut ajautunut tälle puolelle saarta.
Illan suussa Gordon ja hänen toverinsa saapuivat järven pohjoisimpaan kolkkaan. Sinne he pysähtyivät ja leiriytyivät yöksi. Mutta sen sijaan että heillä edellisenä iltana oli ollut niin mukava ja rauhallinen yösija pehmeässä heinikossa, heidän täytyi nyt tyytyä nukkumaan paljaalla hiekalla. Ja kun ei missään ollut puuta eikä ruohonkorttakaan, he eivät voineet tehdä nuotiota ja saivat siis tyytyä kylmään illalliseen.
Mutta kylmä liha luisti mainiosti alas, ja jokainen nukkui epämukavalla vuoteellaan niin sikeästi ja makeasti kuin pehmeimmillä untuvilla.
Ranskalaisluolassa eletty talvi oli saanut heistä jokaisesta lähtemään kaiken herkuttelun ja hemmottelun tarpeen.
VIIDESTOISTA LUKU
Metsästysseikkailu
Heti kun päivä koitti ja pojat saattoivat kunnolla nähdä ympärilleen, he huomasivat hiekkaisen harjanteen, joka kohosi parinsadan askeleen päässä merestä. He kiiruhtivat sen kukkulalle ja näkivät sieltä, että erämaa ulottui aina mereen asti. Oli siis turha kulkea eteenpäin pohjoista kohti.
Robert ehdotti, että he lähtisivät kotiin toista tietä kuin olivat tulleet; saattoivathan he esimerkiksi kulkea pitkin järven oikeata rantaa, niin tulee sekin samalla tutkituksi.
Mutta siitä Gordon ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. "Ei", hän sanoi, "silloin viipyisimme liian kauan matkalla, eivätkä Henri ja muut voi ymmärtää, minne olemme joutuneet. Ei, oikeanpuoleisen rannan jätämme toiseen kertaan. Mutta silti voimme kylläkin, kuten Robert ehdottaa, valita toisen tien kuin sen, jota tulimme. Mitähän, jos kulkisimme pitkin järvenrantaa Leirivirralle asti, poikkeaisimme siellä sivulle ja vaeltaisimme metsän läpi rannikolle."
Pohdittuaan asiaa puolelta ja toiselta pojat suostuivat ehdotukseen.
He nauttivat vähän aamiaista, kokosivat tavaransa ja lähtivät matkaan.
Sää oli ihana, ja jos se sellaisena pysyisi, he saattoivat olla kotona jo huomisiltana. Kello yksitoista he menivät kumiveneellään Leirivirran yli ja lähtivät samoamaan halki metsän.
"Hei, herra bolametsästäjä!" ivaili Robert Baxteria. "Minun mielestäni voisit pian näyttää, mihin nuo korusi kelpaavat." Näin sanoen hän viittasi lassoon ja bolaan, jotka olivat kierrettyinä Baxterin vyötäisten ympäri.
Ja matkien serkkuaan Cross yhtyi heti pilkkaamaan Baxteria.
Gordonin täytyi vihdoin ruveta rauhoittamaan riidanhaluisia poikia. "Toistaiseksi ei ole ollut mitään eläintä, jota Baxter olisi voinut pyydystää välineillään", hän sanoi. "Eihän täällä näe ainoatakaan elävää olentoa paitsi lintuja, ja niitä varten bolat eivät suinkaan ole. Ei, mutta katsokaapas, tiedättekö mikä puu tuo tuossa on? Ettekö? Sehän on teepuu — ei se oikea, jota kiinalaiset viljelevät, mutta tämänkin puun lehdistä voi helposti keittää teetä."
Jokainen poimi kourallisen lehtiä ja pisti ne taskuunsa, myöhemmin he aikoivat panna toimeen varsinaisen teenkorjuun, tiesiväthän he nyt missä puut kasvoivat.
Sinä päivänä pojat eivät kokeilleet mitään erikoista, ja kun he illan suussa asettuivat leiriin, sanoi Baxter, että tänään ei tarvinnut monta sanaa kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta juuri tätä puhuessaan hän hypähti pystyyn, tarttui bolaansa ja nakkasi sen reippaalla heitolla puitten väliin.
Hän oli nähnyt muutamia eläimiä metsässä — mitä ne olivat, sitä hän ei tietänyt, mutta hänen mielestään ne näyttivät vuohilta.
Bola lennähti eläinten joukkoon ja kietoutui erään jalkoihin niin että se ei voinut seurata kumppaneitaan, jotka pelästyneinä pakenivat metsän tiheikköön. Gordon ja Baxter juoksivat nyt paikalle, ottivat eläimen kiinni ja sitoivat sen. Lisäksi he saivat kiinni sen kaksi vuonaa, jotka pysyttelivät emän turvissa.
"Kas, mikähän kameli tuokin on?" huusi Robert heille, kun he tulivat kuljettaen eläintä.
"Sehän on laama", sanoi Gordon. "Niin, juuri laama", hän toisti nähdessään Robertin ja toisten epäilevät katseet. "Se on kyllä hyvin vuohen näköinen, mutta te näette kyllä, että sillä on paljon korkeammat sääret, ja sitten sen villa on pehmeää kuin silkki. Niin, tämä on erityistä laamalajia, joka elää Etelä-Amerikassa. Olipa hauska, että Baxter pyysi sen elävänä, ja vuonat vielä lisäksi."
"Niin, tämähän tuntuu olevan hienointa metsästystä tässä maassa", pilkkaili Robert. "Muuten minua kyllä haluttaisi koetella, miten kuula iskisi mokomaan roskaan."
"Mitä sinä lörpöttelet, Robert", huudahti Gordon. "Voin kyllä käsittää, että sinua huvittaa ampua oikeata metsänriistaa. Mutta enpä tosiaan ymmärrä, kuinka tahtoisit ampua tuollaisen rauhallisen laamaemän, josta meillä on paljon enemmän iloa elävänä!"
Jo samana yönä Robert kuitenkin sai tyydyttää metsästyshaluaan. Noin kello kolmen ajoissa ajoi kova ulvonta, joka kuului jostain läheisyydestä, kaikki pojat makuulta.
Mikähän eläin se noin ilkeästi ulvoi?
"Kenties lauma petoeläimiä", arveli Robert. "Ehkä jaguaareja."
"Niin, tai puumia. Ne eivät ole aivan yhtä vaarallisia, mutta jos niitäkin sattuu kokonainen lauma, se ei totta vie ole leikin asia. Pyssynne ja revolverinne ovat kai käsillä. Kuulkaapa Pania. Ne lienevät nyt aivan lähellämme."
Puitten välissä oli kuitenkin liian pimeä, jotta olisi voinut nähdä vihollisen. Ja kuitenkin, eikö tuossa…? Siinä loisti kaksi pilkkua kammottavasti pimeydessä; varmaankin petoeläimen silmäpari.
Samassa tuokiossa pamahti Robertin pyssy, mutta siitä ulvonta vasta yltyi. Yhä lähemmäksi tulivat äänet. Aikoivatko pedot hyökätä leiriin?
Nyt ei auttanut vitkastella. Baxter sieppasi leimuavan kekäleen leirinuotiosta ja heitti sen tuijottavia silmiä kohti.
Se auttoi. Eläimet pötkivät pakoon täyttä karkua. Vähitellen niiden raivoisa ulvonta häipyi kaukaisuuteen.
"Onnea matkalle!" huusi Cross niiden jälkeen. "Kunpa ne eivät vain palaisi!" sanoi joku. "Eivät ne enää uskalla", arveli Robert. "Mutta katsotaanpa nyt, mitä hirviöitä ne olivat. Sen, jonka minun luotini kaatoi, pitäisi maata jossain täällä läheisyydessä."
Päivä oli vähitellen alkanut koittaa ja oli kyllin valoisaa, jotta pojat saattoivat lähteä etsimään Robertin saalista. Mutta minne eläin oli joutunut? He hakivat ristiin rastiin, mutta sitä ei näkynyt missään. Kutsuttiin Pankin avuksi ja se keksi piankin jäljet, mutta ne johtivat syvälle tiheikköön, ja sinne ei Gordonin mielestä ollut yrittäminen. Niin jäi Robertilta hänen suureksi surukseen löytämättä hänen ampumansa jaguaari tai puuma tai mikä otus lie ollutkaan.
Ja kyllä saivat muut osansa siitä, että hänen metsästäjänarvoaan näin oli loukattu. Mutta Gordon oli niin järkevä, ettei ollut kuulevinaan Robertin hävyttömyyksiä.
Kuuden ajoissa he alkoivat taas päivämatkansa, jonka oli määrä päättyä ranskalaisluolaan.
Jack ja Webb saivat molemmat laamanvuonat kantaakseen, Baxter kuljetti emää, aivan kuin olisi vienyt sitä markkinoille. Gordon pelkäsi hiukan, että eläimet hidastaisivat heidän kulkuaan, mutta matka kävi kerrassaan mainiosti, ja he olivat jo kulkeneet aikamoisen taipaleen, kun he vähän vailla kello yksitoista pysähtyivät saadakseen jotain suuhunsa.
Syötyään aimo aterian he jatkoivat matkaansa kokematta mitään erikoista. Mutta iltapuolella, juuri kun Gordon oli katsonut kelloansa ja ilmoittanut kumppaneilleen sen olevan kolme, pamahti äkkiä laukaus.
Mistä se tuli?
Tietysti Robertin pyssystä. Hän oli muista hiukan edellä ja oli kai keksinyt jonkin saaliin. Samassa kuului hänen äänensä viidakon takaa, joka oli kätkenyt hänet toisten silmiltä: "Pitäkää varanne! Pitäkää varanne!" ja siinä tuokiossa ryntäsi eläin viidakosta.
Samassa sieppasi Baxter lassonsa ja heitti sen salaman nopeudella kohti eläimen päätä. "Hyvä, Baxter!" huusi Gordon, ja pieni poika oli todella suorittanut tehtävänsä hyvin. Silmukka oli heitetty sievästi aivan eläimen kaulaan, ja parissa tuokiossa Gordon ja Baxter olivat sitoneet otuksen lujasti kiinni puuhun.
Nyt saapui Robert juoksujalkaa paikalle. "Senkin peto pääsi käsistäni!" hän huusi vihoissaan, mutta samassa hän huomasi, että muut olivat olleet häntä onnellisemmat. "Mitä tuo hyödyttää?" hän kysyi. "Onko sekin sitä varten, että säästyisi laukauksellinen ruutia."
"Ei suinkaan!" vastasi Gordon. "Olemme pyytäneet sen elävänä, koska tarvitsemme sitä elävänä."
"Elävänä? Mihin tarkoitukseen?"
"Vetojuhdaksi" kuului vastaus. "Se on guanako, ja sen voi helposti kesyttää. Saatpa nähdä Jack, se ei metkuile kuten sinun nandusi."
Ja Gordon piti pienen luonnontieteellisen esitelmän guanako-eläimestä. Se on kamelin sukua, hän kertoi, vaikka se ei juuri sanottavasti kamelia muistuta. Varsinkin Argentiinassa sitä käytetään yleisesti ratsuna; se soveltuukin erinomaisesti tähän tarkoitukseen, notkea, sirorakenteinen ja nopsajalkainen kun on. Muuten se on rauhallinen eläin eikä tee kissallekaan pahaa.
"Mutta nyt saamme lähteä hyvää kyytiä livistämään, jos aiomme ennättää kotiin ennen iltaa", sanoi Gordon.
Jack tahtoi ratsastaa guanakolla, mutta siihen ei Gordon suostunut. Tosin ei ollut pelkoa siitä, että eläin olisi noussut takajaloilleen tai heittänyt ratsastajan maahan, mutta eihän koskaan tiedä mitä voisi sattua.
Noin kuuden ajoissa pieni karavaani lähestyi ranskalaisluolaa.
He näkivät pikku Costarin leikkivän aukon ulkopuolella. Nyt hänkin jo keksi heidät, sillä he kuulivat hänen huutavan Henrille:
"Nyt he tulevat! Nyt he tulevat!"
Hetken kuluttua he olivat kotona, missä heitä tervehdittiin kaikuvilla eläköönhuudoilla.
KUUDESTOISTA LUKU
Joulu
Luolassa oli kaikki entisellään. Ei mitään tärkeätä ollut tapahtunut Gordonin ja hänen toveriensa poissa ollessa, niin että Henrin oli ollut varsin helppo ylläpitää järjestystä uudisasukasyhdyskunnassa.
Ainoa, mikä aiheutti hänelle huolta ja päänvaivaa oli hänen veljensä Paulin raskasmielisyys. Mikähän suru painoi tuota ennen niin reipasta poikaa?
Henri koetti puhua hänen kanssaan kahden keskenkin saadakseen siitä selvää, mutta turha vaiva, Paul ei ilmaissut mitään. Kun isoveli kysyi, oliko hän tehnyt jotain pahaa, hän vastasi vain, että Henri kyllä kerran saa sen tietää, sillä hän antaa anteeksi, mutta toiset…
"Entä sitten? Toiset… Mitä toiset?"
Mutta Paul ei sanonut sen enempää.
Heti seuraavana päivänä Gordonin retkikunnan kotiintulon jälkeen, marraskuun 9:ntenä, ryhdyttiin rakennuspuuhiin. Laamat ja guanako tarvitsivat välttämättä tallin ja siihen kuuluvan aitauksen. Baxter oli rakennusmestarina ja työnjohtajana. Hän osasi mainiosti panna vauhtia toisiinkin ja sai heidät käyttämään sahaa ja kirvestä niin näppärästi kuin olisivat olleet taitavia puusepänkisällejä jok'ainoa. Aitaus tehtiin niin vahvaksi, että se hyvin saattoi suojella petoeläimiltä. Itse talli rakennettiin aluksen lankuista, katto tehtiin tervatusta purjekankaasta, joka kesti sadetta ja lunta. Kun rakennus valmistui ja guanako ja laamaemä vuohineen olivat muuttaneet siihen, annettiin eläinten hoito ja rehun hankkiminen Jackin ja pikku Garnettin toimeksi. Sen lisäksi heidän piti parhaansa mukaan koettaa kesyttää ne.
Garnett varsinkin oli kovin innostunut tehtäväänsä. Kaiket illat hänen nähtiin istuvan tallissa rakkaiden kasvattiensa luona huvittamassa niitä kaikilla niillä sävelillä, joita hän hanurillaan osasi soittaa. Hän arveli näet, että eläimet siten helpommin kesyyntyivät.
Suureksi ilokseen hän sai pian useampia kuulijoita. Eräästä salahaudasta saatiin näet vielä yksi guanako, ja muutamana päivänä onnistui Baxterin ja Williamin — viimeksi mainittu oli nyt myös ruvennut harjoittamaan bolanheittoa — saada kiinni laamapari, koiras ja naaras.
William ja pari muuta poikaa virittivät myös ahkerasti ansoja ja satimia ja tarkastivat niitä joka päivä. Vähitellen he saivat pyydystetyksi koko joukon peltokanoja, fasaaneja, trappeja ym., ja ne linnut, joita Moko ei heti ottanut hengiltä ja pannut vartaaseen, joutuivat kanatarhaan, jonka Gordon oli laittanut aitauksen nurkkaan. Sen hoito oli uskottu Edvardille ja Tom Jenkinsille.
"Kunpa meillä vain ei olisi niin kovin niukalti sokeria", sanoi Moko joskus. "Silloin voisin leipoa kakkuja; munia ja maitoahan meillä on yllin kyllin."
Jack pani Mokon sanat korvan taakse. Hän tutki näet yhä uutterasti "Robinson Crusoeta" ja tästä erinomaisesta kirjasta hän tiesi, ettei ollut lainkaan mahdotonta löytää jotain ainetta, jota saattoi käyttää sokerin asemesta. Eräänä päivänä hän keskusteli Gordonin kanssa asiasta, ja Gordon arveli hänen olevan oikeassa: silmät auki vain, niin kyllä löydettäisiin, mitä puuttui.
Ja aivan oikein! Kun Gordon kerran saapui kotiin metsästä, hän kutsui Jackin luokseen ja vei hänet muutamien puiden luo, jotka kasvoivat jonkin matkan päässä luolasta.
"Tässä näet, Jack! Nämä ovat sokerilehmuksia! Odotapas kun otan veitseni ja leikkaan sillä runkoon, kas noin, valuu nestettä, näetkö? Se on sokeria!"
Ja niin todella olikin. Tietysti ei tämä sokeri ollut yhtä makeata kuin oikea sokeri, joka valmistetaan sokeriruo'osta tai sokerijuurikkaasta, mutta sitä sopi mainiosti käyttää taloudessa.
Keväällä Webbille ja Williamille tuli taas kiire virittää ansojaan. Robert kävi myös uutterasti metsällä; eräänä päivänä hän ampui haisunäädän ja toi sen kotiin laukussaan.
"Katsokaapas, minkä venkaleen olen nitistänyt!" hän sanoi toisille.
"Eikö sillä ole kaunis turkki?"
"Onpa kyllä!" sanoi Edvard. "Mutta hyi kuinka se haisee! Mitenkä eläin itse voi sietää hajuaan!"
"Se on siihen tottunut", tuumi Jack. "Mutta mitä oikeastaan teemme tällä eläimellä, Robert? Olisipa totta vie paljon parempi, jos saisit käsiisi jotain vihanneksia — niitä tarvitsemme eniten."
Ja siinä Jack oli oikeassa. Muita vihanneksia ei näet ollut saatavissa kuin metsäselleriä, jota kasvoi järven rannalla. Ja oikeastaan Robertin olisi ollut viisainta hiukan säästää ruutia, se hupeni pelottavasti varastosta. Kätevä Baxter oli sitä paitsi keksinyt tehdä saarnesta jousia ja putkista nuolia, joiden kärkenä oli rautanaula. Näillä jousipyssyillä William ja Cross oppivat pian ampumaan melko taitavasti ja toivat usein kotiin aika lailla pientä metsänriistaa. Tietysti he eivät voineet olla Robertin kiusaksi kehumatta, kuinka paljon ruutia he tällä tavoin säästivät.
Mutta eräänä päivänä tehtiin keksintö, joka oli oikein mieluinen Robertille. Gordon huomasi näet, että ketut ja sakaalit eivät antaneet ansojen olla rauhassa öisin, vaan anastivat sukkelasti kaikki pikkueläimet, jotka olivat joutuneet satimeen. Tehdäkseen lopun moisesta rosvouksesta Gordonin täytyi kuin täytyikin antaa pari tusinaa panoksia Robertille ja toisille pyssymiehille. "Mutta pitäkää varanne, ettette niitä turhanpäiten ammuskele!" hän sanoi.
Sitä hänen oli turha pelätä, arveli Robert: "Kyllä me pehmitämme sekä Repolaisen että sen seuralaiset niin perinpohjaisesti, ettei ansoista enää vähään aikaan näpistellä."
Pimeän tullessa Robert, Henri, William, Baxter, Webb, Cross ja Jack asettuivat väijyksiin viidakkoon järven rannalle. Mutta keskiyö joutui, ennen kuin mitään sen kummempaa oli tapahtunut. Silloin Robert äkkiä viittasi pimeyteen, ja nyt nähtiin kokonaisen kettulauman ohjaavan kulkunsa järvelle. Henri laski ne — yksi, kaksi, kolme… kymmenen, yksitoista… kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista. Kahdeksantoista kettua siinä oli. Kun ne saapuivat järven rannalle ja aikoivat ruveta juomaan, antoi Robert merkin toisille. Seitsemän pyssyä pamahti, ja neljä viisi kettua kellahti maahan; toiset pötkivät pakoon minkä käpälistä lähti, mutta niidenkin joukossa oli monta haavoittunutta ja ne löydettiin aamulla kuolleina metsästä.
Metsästystä jatkettiin vielä kolmena yönä, mutta siihen päättyikin kettujen vierailu. Kaatuneitten eläinten nahat käytettiin matoiksi tai niistä neulottiin vaatteita. Mutta nyt olivat sekä kynttilät että öljy loppumaisillaan. Eipä muuta neuvoksi: muutamien hylkeiden Laivalahdessa täytyi heittää henkensä, jotta pojat saisivat hylkeenrasvaa lamppuihinsa ja lyhtyihinsä.
Eräänä päivänä vedettiin kärryt esille jo ani varhain aamulla, ja niiden eteen valjastettiin molemmat guanakot, joita Jack ja Garnett viime aikoina olivat harjoittaneet käyttämään valjaita. Kärryihin kuormattiin ampumatarpeita, aimo eväspussi, kaikenlaisia työaseita ja suuri kattila sekä muutamia tyhjiä tynnyreitä, joihin hylkeenrasva oli määrä kaataa.
Kymmenen ajoissa metsästysseurue saapui rannalle, jonka edustalla hylkeitä tuhansittain pyöriskeli karien välissä. Sitä myöten kun aurinko kävi paahtavammaksi, ryömi yhä useampia näitä hauskoja otuksia rantaäyräälle. Täällä oli Gordon, Robert ja muutamia muita suurempia poikia väijyksissä odottamassa vain sopivaa hetkeä laukaistakseen. Moko ja pikkupojat eivät saaneet ottaa osaa metsästykseen, heidän tuli vain pitää huolta vaunuista ja "hevosista".
Robert älysi heti, että ensinnäkin oli kaikin mokomin estettävä hylkeitä pääsemästä takaisin mereen. "Meidän on katkaistava niiltä paluutie", hän sanoi ja niin puikahtivat hän ja hänen toverinsa alas rantaan hiiviskellen hiljaa ja varovasti karien lomitse, kunnes he muodostivat ampumaketjun pitkin rantaäyrästä.
Sitten Gordon antoi merkin, ja samassa tuokiossa pamahtivat pyssyt, ja kaiku vastasi nopeasti korkeilta töyräiltä.
Kaikki laukaukset osuivat. Ne hylkeet, jotka eivät olleet saaneet lyijyä nahkaansa, kääntyivät pelästyneinä ja tulla kuppuroivat vettä kohti minkä jaksoivat. Mutta Robert pani vauhtia metsästystovereihinsa, ja pökertyneet eläinrukat kohtasi sellainen luotisade, että kokonainen tusina hylkeitä joutui metsästäjien saaliiksi.
Iltapuolella Moko sytytti tulen kahden valtavan kivilohkareen väliin, täytti kattilan puoleksi vedellä ja nosti sen tulelle. Sitten ammutut hylkeet leikattiin kappaleiksi ja lihaa keitettiin niin kauan, että rasva kohosi vedenpinnalle.
Tällainen hylkeenrasvan keitto oli isotöistä hommaa; seuraava päiväkin meni siihen, mutta kylläpä pojilla sitten olikin rasvaa koko talven varalle. Paluumatka ranskalaisluolalle sujui onnellisesti.
Nyt oli joulu kynnyksellä.
Moko ja Jack paistoivat ja keittivät hiki päässä ja Baxter ja William koristivat luolaa niin monella lipulla ja viirillä kuin vain käsiin saivat.
Joulupäivänä ja Tapanina kaikki työ saaressa lepäsi ja varhain aamulla pienet laivatykit ampuivat tervehdyslaukauksia joululle. Koska sää oli kaunis, lähtivät kaikki aamupäivällä pitkälle hauskalle kävelyretkelle, ja kotiin tultuaan heillä oli mainio ruokahalu. Mutta jopa jyrähtikin pian taas tykinlaukaus ilmoittaen, että pöytä oli katettu.
Hetkisen kuluttua kaikki istuivat suuren pöydän ympärillä. Maukkaiden ruokalajien keskellä kohosi kaunis, pienillä Englannin, Amerikan ja Ranskan lipuilla koristettu joulukuusi.
Pöydässä pidettiin monta puhetta. Henri puhui "saaren mahtavalle hallitsijalle, presidentti Gordonille", ja tämä vastasi puheeseen kohottaen eläköönhuudon pikku yhdyskunnalle. Kauniin, lämpimin sanoin hän johdatti toveriensa mieleen Uudessa Seelannissa olevat omaiset, jotka hekin nyt viettivät joulua tietämättä mitään rakkaista pojistaan.
Costarkin nousi puhumaan. Ikäistensä puolesta hän kiitti isoja poikia — erittäinkin Gordonia ja Henriä — kaikesta siitä huolenpidosta ja rakkaudesta, jota he olivat heille osoittaneet.
Kaikuva eläköön seurasi Costarin puhetta. Vain yksi oli vaiti, Robert.