SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Henri, Paul ja Moko
Vanhan vuoden viimeinen viikko kului umpeen, ja koitti uusi vuosi, 1891. Ei sellaisena kuin täällä, vaan lämpimänä ja kesäisenä; sillä vuodenvaihde sattuu eteläisellä pallonpuoliskolla keskelle kuuminta kesää.
Melkein kymmenen kuukautta oli kulunut siitä, kun "Eteenpäin" haaksirikkoutui saaren autiolle rannalle. Tämä aika oli ollut vaikea, paljon oli ollut raatamista ja työtä, monta pettymystä oli koettu, monta ikävää kärsitty. Mutta sittenkään ei pojilla ollut valittamisen syytä, sillä onnettomuudessakin oli onni heitä seurannut, niin että he nyt saattoivat elää rauhassa ja levossa, heillä oli jokapäiväinen leipänsä ja vielä vähän enemmänkin.
Vähän väliä heitä kuitenkin ahdisti tärkeä kysymys: "Milloin pääsemme täältä?" Mutta kukaan ei vielä voinut vastata siihen. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa kärsivällisesti, mitä kohtalo oli tuova mukanaan.
Ennen talven tuloa oli paljon työtä. Kaikkein ensiksi oli suojeltava kotieläimiä kylmältä. Sen vuoksi tiivistettiin tallia ja siihen rakennettiin uuni. Koko tammikuun oli siinä työtä yllin kyllin Henrille, Baxterille, Jackille ja Mokolle.
Mutta kylmyys ei ollut ainoa vaarallinen vihollinen: nälänkään kanssa ei ollut leikkiminen. Sen vuoksi Robertin ja toisten innokkaiden metsämiesten täytyi joka päivä panna parastaan kootakseen ruokavaroja taloon. Määrätyllä kellonlyömällä tarkastettiin satimet ja ansat ja Moko sai aamusta iltaan hyöriä lihan savustamisessa ja suolaamisessa.
"Kuulepas Gordon", virkkoi Henri eräänä päivänä. "Kartta, joka meillä on, tuntuu kyllä oleva jokseenkin täydellinen, mutta eiköhän olisi kuitenkin parasta hieman tutkia saaren itäosaakin? Kuka tietää, vaikka voisimme kaukoputkillamme nähdä maata jossain."
"Ehkäpä", arveli Gordon. "Mutta annahan kuulua, mitä meidän sinun mielestäsi pitäisi tehdä."
Henri lausui nyt ehdotuksensa. Moko ja hän sekä yksi tai kaksi muuta poikaa astuisivat veneeseen ja purjehtisivat järven toiselle rannalle.
"Niin, sinä ja Moko", keskeytti Gordon hänet. "Mutta kutka muut? Etkö voi tyytyä vain yhteen?"
"Se käy kyllä päinsä", arveli Henri.
"Sitten sanon sinulle jotain", virkkoi Gordon, "annetaan Robertin tulla mukaan! Tällaisella retkellä voi teistä, sinusta ja hänestä, ehkä tulla hyvät ystävät, ja sillä on paljon voitettu."
"Olet oikeassa, Gordon. Aivan oikeassa. Mutta on kuitenkin toinen, jonka mieluummin ottaisin mukaani."
"Kuka sitten?"
"Veljeni Paul. Tiedät, kuinka kummalliseksi hän on tullut. Hänen omaatuntoaan painaa jokin, mutta tähän saakka en ole saanut siitä selvää. Jos saisin hänet mukaani purjehdusretkelle, voisin oikein kahden kesken puhella hänen kanssaan ja ehkäpä saisin hänet kertomaan huolensa."
Gordon oli heti samaa mieltä, ja niin päätettiin, että Paul tulee kolmanneksi veneeseen.
Muutamia päiviä tämän jälkeen vene pantiin purjehduskuntoon, ja aamulla helmikuun 4:ntenä Henri, Paul ja Moko lähtivät purjehdusretkelleen. He ottivat mukaansa kaksi pyssyä, kolme revolveria, kolme matkavaippaa sekä runsaasti ruokaa ja juomaa. Sitä paitsi Henri kätki taskuunsa tekemänsä jäljennöksen ranskalaisen merimiehen kartasta.
Purje nostettiin, Moko tarttui peräsimeen, Henri hoiti jalusnuoraa. Ilma oli ihana ja vene liukui lauhassa lounaistuulessa yli kareilevan vedenpinnan. Mutta kun he olivat tunnin ajan purjehtineet, tyyntyi tuuli, ja nyt täytyi Henrin ja Mokon kummankin tarttua airoon. Paul taas istui pitämään perää. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, mutta eipä kestänyt kauan ennen kuin hän oppi sen.
Kello kolmen ajoissa oltiin puolitiessä, ja nyt saattoi Moko kaukoputken avulla nähdä maata, matalan, metsän peittämän rannan. Moko ja Henri soutaa ahersivat uskollisesti, ja hitaasti vene liukui eteenpäin. Kyllä siinä oli vetämistä, sillä ilma oli polttavan kuuma. Viimein oltiin kuitenkin perillä. Vähän yli kuuden vene laski rantaan paikalle missä järvi purki vetensä pienen virran kautta.
"Katsokaahan", virkkoi Henri osoittaen karttaa, "tämä virta on merkitty tähänkin. Mitä tässä sanotaan? I, t,… niin, Itävirraksi on maanmieheni sen nimittänyt. Sehän onkin varsin sattuva nimi, otetaanko se käyttöön?"
"Otetaan vain!"
Sitten pojat astuivat maihin, kiinnittivät veneen puuhun, heittäytyivät ruohikkoon ja tarttuivat eväisiin. Aterioituaan he kietoutuivat vaippoihinsa ja painuivat nukkumaan.
Seuraavana päivänä he purjehtivat edelleen Itävirtaa alas. Virta oli vuolas, ja Henri pelkäsi että he yhtäkkiä saattaisivat joutua jonkin putouksen pyörteisiin.
Koko aamupuolen he antoivat virran kuljettaa venettään pitkin uomaa sen suuta kohti. Ainoastaan kerran he pysähtyivät astuakseen joen rannalle. Henri oli näet huomannut muutamia puita, joita hän ei ollut nähnyt siitä asti kun lähti Uudesta Seelannista, nimittäin pinjoja eli ruokamäntyjä.
Hän tuli hyvin iloiseksi nähdessään ne ja riensi Paulin seurassa maihin. He keräsivät koko joukon maahan pudonneita pinjankäpysiä. Ranskalaisluolassa ne varmaankin olivat tervetullutta tavaraa, niiden sydämet maistuivat näet erinomaisilta ja sisälsivät öljyä.
Noin tuntia ennen päivällisaikaa pojat huomasivat ensimmäisen kylmän tuulahduksen mereltä, ja vähän myöhemmin he näkivät keulan puolella sinisen juovan, joka selvästi kertoi, että nyt he lähestyivät joen suuta.
Pian he olivatkin rannikolla. Täällä oli kaikki aivan erinäköistä kuin sillä puolen Carrin saarta, jossa "Eteenpäin" aikoinaan oli tehnyt haaksirikon.
"Jumalan kiitos, ettemme ajautuneet tänne", huudahti Moko nähdessään epätasaisen, kallioisen rannan.
Henri kohotti kaukoputken silmälleen ja tähtäsi yli meren. Mutta turhaan, kaikkialla oli vain vettä ja ilmaa, maata ei missään näkyvissä!
Tämäkin toivo oli siis pettänyt.
"Emmekö siis koskaan keksi mitään keinoa päästä täältä pois?" huudahti Henri puristaen nyrkkiä merelle.
"Keksimme kuin keksimmekin!" virkkoi Moko, joka koetti kääntää asian leikiksi, saadakseen eloa molempiin toisiin. "Mutta nyt emme viitsi vaivata päätämme sillä", hän lisäsi. "Nyt tahdomme jotain suuhumme."
Sitten he aterioivat ja kiersivät kerran ympäristön. Seutu oli pelkkää metsää ja vilisi metsän riistaa, niin että Henrin oli varsin helppo ampua pari peltokanaa illalliseksi. Kävelyllään pojat saapuivat korkealle kalliotöyräälle, josta oli laaja näköala melkein yli koko saaren. Lännessä näkyi suuri metsä, joka ulottui Vanhempainjärvelle asti. Etelässä oli hiekkasärkkä toisensa vieressä ja siellä täällä kuusimetsikkö, joka tummana kohosi hiekkasärkkien keltaiselta pohjalta. Pohjoisessa kohtasi silmä vain suunnattoman hiekkatasangon, joka ulottui mereen asti. Ja luoteessa niin, mitä olikaan tuo tuolla kaukana?
"Katsohan Henri!" huudahti Moko viitaten merelle. "Käytä kaukoputkea, no, mitä näet?"
Mutta Henri ei voinut päästä selville siitä, mitä se oli. Se näytti valkoiselta pilkulta. Oliko se ehkä vain pilvi? Ei taivas niin sees ja kirkas… Olisiko se vuori?…
Samassa pilkku katosi. Aurinko oli painunut vähän alemmaksi. Kaikki olikin siis ollut vain kangastusta.
Ja kuitenkaan Henri ei voinut vapautua ajatuksesta, että tässä ehkä sittenkin oli jonkinlainen toivonkipinä, että tuolla kaukana ehkä pelastus viittasi heille.
Palattuaan takaisin Itävirran suulle, jonne vene oli kiinnitetty, pojat sytyttivät nuotion ja alkoivat paistaa peltokanoja.
Illallisen jälkeen Henri kulki vähän edestakaisin pitkin rantaa, ja Paul seurasi häntä. Sillä aikaa Mokolla oli tilaisuus koota pinjankäpyjä, joita oli runsaasti joen vasemmalla rannalla.
Pimeän tullessa pieni laivapoika oli koonnut sylillisen näitä maukkaita hedelmiä. Hän kääntyi nyt takaisin veneen luo, mutta ei nähnyt missään veljeksiä.
Mihin he olivat joutuneet?
Hän kuulikin jo heidän äänensä, he eivät siis olleet kaukana. Aivan oikein, tuolla hän jo näki heidät jonkin matkan päässä rannalla.
"Kuulkaa, Henri ja Paul!" hän huusi heille. Hän aikoi ehdottaa, että he kaikki kolme nyt menisivät nukkumaan. Mutta he eivät kuulleet häntä.
Hän aikoi rientää heidän luokseen ja lähti juoksemaan. Mutta samassa hän näki Paulin lankeavan polvilleen veljensä eteen, joka nuhteli häntä ankarasti.
Moko saattoi selvästi kuulla jokaisen sanan. Paul oli vihdoin kertonut Henrille, mikä häntä vaivasi.
"Vai niinkö se olikin!" huudahti Henri. "Sinä siis olet syypää tähän kaikkeen."
"Älä ole vihainen minulle, Henri", rukoili pikku poika ja itki epätoivoisena. "Sinun täytyy antaa minulle anteeksi! Kuuletko?"
Mutta Henri oli leppymätön. "Kyllä nyt ymmärrän, miksi arastelet tovereitasi ja häpeät heitä. Mitä sinä teet, kun he kerran saavat tietää tämän kaiken?"
Sen verran Moko kuuli, ja vielä enemmänkin. Ensin hän aikoi olla mistään tietämättä, mutta kun hän ja Henri vähän ajan perästä kohtasivat toisensa veneen luona, ei hän voinut teeskennellä, vaan sanoi Henrille suoraan kuulleensa kaiken, mitä Paul oli puhunut.
"Mitä ihmettä! Kuulitko sinä…?"
"Kuulin kyllä, mutta en kerro kenellekään!"
"Onko se miehen sana?" kysyi Henri.
"On", vastasi Moko, ja molemmat pojat löivät kättä. Mutta Paul-poloinen istui yksin ja hylättynä suurella kivellä ja vuodatti katkeria kyyneliä.
Kellon käydessä kymmentä vesi alkoi nousta ja nousuveden avulla veneen oli varsin helppo viilettää takaisin virtaa ylös. Vasta keskiyöllä läheni pakoveden aika, ja silloin ei vene enää päässyt kulkemaan. Sen vuoksi he kiinnittivät sen, astuivat maihin ja laskeutuivat nukkumaan. Päivän valjetessa nousuvesi auttoi uudelleen heitä eteenpäin, ja jo kello yhdeksän tienoissa he saapuivat järvelle. Nyt Moko nosti purjeen, ja hilpeästi halkaisi vene aaltoja navakassa aamutuulessa. Iltapuolella kolme matkamiestä saapui taas kotiin.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Vaali
Henri ei kertonut Paulin tekemästä tunnustuksesta kenellekään mitään, ei edes hyvälle ystävälleen Gordonille. Sitä vastoin hän kuvaili tarkoin, mitä hän, Paul ja Moko muuten olivat kokeneet ja nähneet saaren itärannalle tekemällään retkellä. Hän ei unohtanut kertoa valkoisesta pilkusta, jonka he olivat nähneet kaukana merellä; hänen mielestään oli paras koettaa ratkaista tämä arvoitus joskus.
Nyt oli käynyt päivänselväksi, että Carrin saari oli aivan yksinäinen ja että kymmenet mailit erottivat sen lähimmästä manteresta tai saaresta, ja kaikki pojat suurimmasta pienimpään huomasivat, että nyt oli täysi tosi edessä. Taistelu olemassaolosta heidän oli kestettävä aivan yksin, omaan itseensä luottaen, kenenkään muun apua ei ollut odotettavissa.
Henri oli aina ensimmäisenä toimimassa yhteiseksi hyväksi. Ja Gordonin terävä silmä huomasi pian, että Henri nyt sälytti pikkuveljensä hartioille paljon enemmän työtä kuin ennen. Kun vain oli suoritettava jotakin, joka kysyi rohkeutta ja tuotti vaaraa, piti Henri aina huolta siitä, että työ joutui Paulin tehtäväksi. Ja pikku poika ei koskaan ollut vastahakoinen, päinvastoin hän oli aina valmis ryhtymään, voisi melkein sanoa, että hän olisi mielellään mennyt tuleen heidän kaikkien puolesta, jos se olisi ollut välttämätöntä.
Gordon ymmärsi yskän: Henri oli siis päässyt veljensä salaisuuden perille.
Helmikuu oli oikea suolauskuukausi pikkuyhdyskunnassa. Kaikki järvestä pyydetyt lohet suolattiin. Mutta mistä saatiin suolaa? "Baxter & Paul Martinet'n suolatehtaasta", jonka molemmat pojat olivat perustaneet Laivalahden luo. Tehtaan toiminta ei ollut kovinkaan monimutkainen — oli vain kaivettu syvennys hiekkaan, ja kun merivesi haihtui jäi suola jäljelle.
Tärkeimmistä maaliskuun tapahtumista mainittakoon löytöretki, jonka neljä poikaa teki saaren eteläpäässä oleville soille.
Robert oli mukana tällä matkalla ja oli seitsemännessä taivaassa nähdessään niin paljon metsänriistaa, missä tahansa he kulkivat. Ja kyllä Pan sai käyttää käpäliään! Sen täytyi tietysti loikkia niityille ja soille kaikkien metsähanhien, kurppien ja kurmitsojen jäljissä, jotka kaatuivat Robertin ja hänen toveriensa laukauksista.
Parin seuraavan viikon ajalla pojat lähtivät miltei joka päivä metsään mukanaan kärryt, joiden eteen kaksi guanakoa oli valjastettu. Kun he palasivat kotiin, oli kuorma täynnä oksia ja risuja, jotka varattiin polttopuiksi talvea varten.
Gordon piti kuitenkin huolen siitä, ettei kukaan kesken kaikkea kiirettäkään laiminlyönyt oppitunteja. Isot pojat olivat pikkupoikien jokapäiväisiä opettajia, ja siten edistyivät kaikki, sekä suuret että pienet. Robert toimi myös tässä uudessa "Carrin koulussa", mutta hän ei voinut olla hiukan mahtailematta etevyydellään, ja siksi hänen luokkansa ei oikein pitänyt hänestä. Mutta olisipa vain joku uskaltanut hänelle sanoa, ettei hän ollut yleisesti rakastettu. Hän kun kuvitteli olevansa heistä kaikista eniten suosiossa. Hän oli aivan varma siitä, että kun uudisasukkaat ensi kerran valitsevat itselleen johtajan, tulee vaalissa voittajaksi hän eikä kukaan muu. Kuitenkaan ei ollut oikeastaan ketään muita kuin William, Cross ja Webb, jotka olisivat antaneet äänensä Robertille.
Jo ennakolta saattoi helposti päättää, ettei Gordonia valittaisi uudestaan. Useimmat pitivät kyllä hyvinkin paljon hänestä, mutta kuitenkin pikkupoikien mielestä hän oli liian ankara. Hän torui aina kun joku poloinen oli tahrannut tai repinyt nuttunsa. Vaikkapa vain nappikin olisi puuttunut, oli hänellä aina nuhdesaarna valmiina. Sitten hän oli kovin saita lupapäivien suhteen, eikä tullut kysymykseenkään että hän joskus olisi antanut Mokon valmistaa jotain oikein herkullista. Puhumattakaan siitä, että yksi ja toinen pojista tuon tuostakin pistettiin "koppiin" rangaistukseksi laiskuudesta tai tottelemattomuudesta! Todellakin, moni seikka esti Gordonin valitsemista uudelleen.
Entä Henri! "Pyh, Henri, hänet minä kyllä voitan!" kehuskeli Robert aina, kun joku tuli maininneeksi, että reipas ja suosittu ranskalainen hyvinkin saattoi kohota Gordonin seuraajaksi. Mutta kaikessa hiljaisuudessa Robertia kuitenkin vaivasi se, että Henri oli voittanut niin monen suosion.
Sen vuoksi hän ei voinutkaan koskaan pysyä aisoissa, vaan oli kerran toisensa jälkeen kilpailijansa niskassa. Eräänä päivänä, kun koko poikaparvi oli kiihkeässä jalkapallo-ottelussa kentällä luolan ulkopuolella, molemmat vastustajat olivat täydellä todella käydä toistensa kimppuun. Robert väitti nimittäin, että Henri oli harjoittanut petosta pelissä, ja sitä ei Henri tietenkään, kunniastaan arka kun oli, voinut sietää. Hän tarttui Robert-herraa kauluksesta ja tahtoi tapella hänen kanssaan, mutta ennen kuin he oikein ennättivät käydä toisiinsa käsiksi, astui Gordon väliin.
"Mitä nyt?" hän kysyi.
"Hän väittää, että minä olen pelannut väärin", selitti Henri. "Ja se ei ole totta."
"Siinä nyt kaikki kuulette", huusi Robert raivoissaan. "Hän väittää, että minä valehtelen. Pitääkö minun kärsiä sellaista?"
Gordon mietti hetken aikaa, katseli vuoroin toista, vuoroin toista poikaa, ja sanoi sitten: "Minä en usko, että Henri on alkanut riitaa, sen vuoksi."
"Niin tietysti!" keskeytti Robert hänet pilkallisesti naurahtaen. "Tietysti! Henri on aina viaton kuin kapalolapsi! Aina pidät sinä hänen puoltaan, Gordon! Minä sitä vastoin — minä olen aina väärässä! Tässä maassa noudatetaan tosiaan kaunista oikeutta!"
"Sinä erehdyt, Robert", vastasi Gordon. "Minä en pidä enempää yhden kuin toisenkaan puolta. Minä tuomitsen vain sen mukaan, kuka on oikeassa, kuka väärässä."
"Hyvä! Anna siis Henrin ja minun tapella!" intti Robert. "Sillä tavoin ratkaisemme asian parhaiten."
Mutta sentapaisesta oikeudenkäynnistä Gordon ei tahtonut kuulla puhuttavan. Hän käski molempien taistelunhaluisten poikien pysyä alallaan, ja niin vältettiin rajuilma suurin piirtein sillä kertaa. Mutta ukkosta oli yhä ilmassa, ja Robert sekä hänen kolme uskollista liittolaistaan punoivat entistä kiihkeämmin salajuonia Gordonia ja varsinkin Henri Martinet'ta vastaan.
Sillä aikaa alkoi talvi jo vähitellen kolkuttaa oveen. Toukokuu toi ensimmäiset tuimat säät mukanaan, ja sekä ranskalaisluolassa että Panin arkihuoneessa ja tallissa täytyi pistää tulta uuniin, muuten olisi miltei jäätynyt.
Ja ulkonakin saattoi huomata talven lähestyvän. Päivä päivältä harveni saaren lintumaailma; joukottain linnut lensivät pois etsimään lauhkeampaa kotia Amerikan mantereelta.
Jospa olisikin siivet kuin linnuilla, jotta voisi lentää kauas avaraan maailmaan, ihmisten ilmoille! Mutta Henrin mieleen juolahti kuitenkin jotakin, jonka saattoi tehdä. Saattoihan käyttää muuttolintuja sanansaattajina. Pojat vangitsivat joukon tervapääskyjä, joiden pesät olivat olleet itse luolassa. Kunkin kaulaan sidottiin pieni nahkapussi, johon Henri pani paperilapun. Siihen hän oli kirjoittanut, että eräässä saaressa, joka sijaitsee suunnilleen siinä ja siinä paikassa, elää viisitoista poikaa Aucklandin kaupungista Uudesta Seelannista, ja että nämä pyytävät sitä, jonka käsiin kirje joutuu, tekemään parhaansa auttaakseen haaksirikkoisia.
Sitten pääskyset päästettiin irralleen ja ne lensivät heti pohjoista kohti. Carrin saaren uudisasukkaat seurasivat surullisin katsein niiden lentoa.
Toukokuun viimeisinä päivinä tuli vuoden ensi lumi. Edellisenä vuonna talvi ei alkanut niin ankarana. Mutta mitäpä siitä! Kun oli yllin kyllin polttopuita eikä lämpöisiä talvivaatteitakaan puuttunut, niin ei ollut hätää.
Mutta oli jotakin, joka oli pakkasta pahempi, oli riitaa ja eripuraisuutta, jota Robert ja hänen liittolaisensa alituisesti herättivät. Mitä lähemmäksi joutui päivä, jolloin Gordonin piti luopua hallituksesta — se oli tapahtuva syyskuun 10:ntenä, hänen vaalinsa vuosipäivänä — sitä suurempi sekamelska vallitsi mielissä. Nythän sai nähdä, kenen onnistui saada enimmät äänet.
Robertilla ei ollut lepoa ei rauhaa. Häntä harmitti nähdä, miten kylmäverisenä Henri koko ajan pysyi. Ja vaikka Henri kuinka olisi vakuuttanut hänelle ja kaikille muille, ettei hän vierasmaalaisena todellakaan aikonut pyrkiä heidän johtajakseen, pysyi Robert koko ajan yhtä epäluuloisena ja väitti, ettei Henri tarkoittanut sitä mitä sanoi.
"Sinä tahtoisit kyllä niin sanomattoman mielelläsi kiekua kukkona tunkiolla", hän ivaili joka päivä Henriä. "Sinä et vain tahdo sitä näyttää. Ja sitten sinusta olisi niin kovin hauskaa, jos me lankeaisimme polvillemme eteesi ja rukoilisimme sinua että antaisit valita itsesi, eikö niin?"
Vihdoin viimein koitti tuo suuri, ratkaiseva päivä. Iltapuolella jokainen pojista, paitsi Moko, sai vaalilipun, johon hänen tuli kirjoittaa sen nimi, jonka tahtoi valita. Kun äänet laskettiin, huomattiin että ne olivat jakautuneet seuraavasti:
Henri oli saanut 8 ääntä Robert 3 ja Gordon 1 äänen.
Musertavampi ei Robertin tappio olisi voinut olla. Itse hän ei tahtonut äänestää, ja sen vuoksi hän ei saanut useampia ääniä kuin kolmen tottelevaisen orjansa, Webbin, Crossin ja Williamin.
Gordon sai vain yhden äänen, se oli Henrin. Itse Gordon ei äänestänyt.
Kun Robert kuuli vaalin tuloksen, hän oli kuin ukkosen lyömä. Henri oli siis todellakin kaikkien lemmikki! Mutta sen hän kyllä saa kalliisti maksaa! Ja vimmoissaan Robert puristi kätensä nyrkkiin.
Henri oli kahden vaiheilla. Suostunko vai enkö? hän kysyi itseltään. Häntä halutti oikeastaan kieltäytyä koko tästä rasittavasta toimesta. Mutta sitten hänen katseensa kohtasi Paulin, ja hänelle johtui mieleen, että tässä hänelle tarjoutui tilaisuus sovittaa, mitä hänen veljensä oli rikkonut. Samassa tuokiossa hänelle selvisi, että hänen tuli suostua.
"Kiitoksia, ystävät!" hän sanoi puristaen jokaisen käsiä. "Minä rupean johtajaksenne."
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Luistimilla
Oli aivan oikeudenmukaista, että Henri Martinet oli näin joutunut nuoren uudisasukasyhdyskunnan johtajaksi. Hän ansaitsi todellakin enemmän kuin kukaan muu tovereistaan tämän kunnian. Henri oli aina esiintynyt poikana, jolla oli sydän paikallaan, ja siitä hirvittävästä päivästä alkaen, jolloin hän kaiken hämmennyksen keskellä piti yllä rohkeutta ajelehtivassa aluksessa ja oli ainoa, jonka pää oli selvä ja tahto luja — siitä päivästä alkaen olivat toiset luottaneet eniten häneen ja pitäneet eniten hänestä. Ainoastaan Robert ja hänen liittolaisensa kantoivat kaunaa reipasta ranskalaispoikaa kohtaan.
Gordon oli sekä iloissaan että huolissaan vaalin tuloksesta. Hän oli iloinen koska tiesi, etteivät uudisasukkaat voisi saada parempaa johtajaa kuin Henri. Mutta samalla hän oli levoton, sillä hän arvasi että Henrin menestys saattaa Robertin ja hänen ystävänsä vielä leppymättömämmiksi, ja siitä seuraa yhä enemmän riitaa ja eripuraisuutta.
Talvi läheni nyt ripein askelin. Pian olisi ilma niin kylmä ja kolea, ettei enää voinut kulkea pitkää matkaa Laivalahdelle.
Mutta Henri ei tuhlannut aikaa. Hän oli nähnyt, että hätälippu, joka liehui lahden töyräällä, oli repeytynyt riekaleiksi myrskyssä, ja määräsi Baxterin kiireesti palmikoimaan ontelon pallon sitkeistä kaisloista. Heti kun se oli valmistunut, se vietiin lahdelle ja nostettiin tankoon lipun asemesta; se kesti kyllä tuulia ja säitä, tuuli puhalsi näet kaislakudoksen läpi vahingoittamatta palloa.
Tämä retki Laivalahdelle tapahtui 17:ntenä kesäkuuta. Siitä lähtien laski lämpömittari nopeasti, kovia pakkasia oli pian odotettavissa.
Sen vuoksi vedettiin vene maihin ja peitettiin paksulla purjekankaalla, jottei se halkeilisi pakkasessa. Ja koska maa ennen pitkää kovettuisi niin, että sitä ei enää voinut kaivaa, tuli Baxterille ja Williamille kiire kaivaa koko joukko salahautoja; sen ohella he virittivät ansoja ja loukkuja. — Mokon keittiöhän vaati yhä tuoreita ruokavaroja, ja ruutia täytyi säästää, joskin Robertilla ja hänen metsästystovereillaan oli palava halu pamauttaa luoteja riistaeläinten nahkaan.
Kesäkuun alkupäivinä jäätyi joki, ja muutamia päiviä myöhemmin järvikin oli paksun jään peitossa. Pian oli lämpömittarin elohopea laskenut kokonaista 20 astetta jäätymispisteen alapuolelle.
Sisällä luolassa elämä kulki päivästä päivään samaa menoaan kuin viime vuonnakin. Henri ei tehnyt mitään muutoksia päiväjärjestykseen, jonka Gordon aikoinaan oli laatinut, ja kaikki kävi rauhallisesti ja levollisesti. Henrin näytti olevan hyvin helppo, helpompi kuin hänen edeltäjänsä, saada jokainen tekemään velvollisuutensa, jopa Robert ja hänen liittolaisensakin tottelivat Henriä murisematta. Mutta silti he eivät olleet ystävällisiä häntä kohtaan. Päinvastoin. He tuskin puhuttelivat häntä tai ketään muuta, he pysyivät yhdessä erillään muista ja varmaankin suunnittelivat jotain, mutta mitä, sitä ei kukaan vielä tiennyt.
Henri puolestaan koetti tehdä oikeutta kaikille, ja kun oli ryhdyttävä johonkin, joka kysyi erittäin suurta rohkeutta ja nerokkuutta, hän oli itse aina ensimmäisenä käymään käsiksi. Ei Pauliakaan säästetty: hän sai kokea kovaa nyt, kun hänen veljensä oli työnjohtajana, mutta työ ja vaivat eivät näyttäneet häntä paljon rasittavan. Päinvastoin saattoi sanoa, että Paul nyt vähitellen loi raskasmielisyyden yltään ja sai hiukkasen entistä luonnettaan takaisin. Hän, joka kokonaisen vuoden oli ollut vain varjo entisestä itsestään, saattoi nyt taas temmeltää samanikäisten toveriensa kanssa, ja hänen reipas naurunsa, jonka hän näytti jo melkein unohtaneen, kaikui taas, kun pojat päättyneen päivätyön jälkeen kokoontuivat ranskalaisluolaan viettämään pitkää pimeää talvi-iltaa leikkimällä, laulamalla ja vilkkaassa keskustelussa.
Koulussa työskenneltiin ahkerasti ja säännöllisesti. Pikkupojat edistyivät huomattavasti, ja samalla isot pojat, jotka toimivat heidän opettajinaan, kokosivat enemmän tietoja. Joka ilta joku luki ääneen, tavallisesti jotain matkakertomusta tai kuvausta historiallisesta tapahtumasta. Sen jälkeen oli "soitannolliset iltahuvit", jolloin Garnett soitti kaikkien iloksi pari numeroa hanurillansa ja toiset lauloivat kuorossa.
Gordon ja Henri olivat monessa asiassa täydellisesti samaa mieltä, mutta yhdessä suhteessa heillä oli aivan vastakkaiset ajatukset. Henri näet myöhään ja varhain vaivasi päätään ajattelemalla, millä keinolla he voisivat päästä pois saaresta, takaisin kotiinsa Uuteen Seelantiin. Sitä vastoin Gordon, joka ei ollut niin uskollisesti kiintynyt kotiinsa, oli jo kauan sitten alistunut siihen ajatukseen, että heidän kaikkien oli pakko asua saaressa kuolinpäiväänsä asti, ja sen vuoksi hän pudisti päätään kaikille Henrin ehdotuksille.
"Jospa vain voisin päästä selville siitä, mikä oikeastaan oli tuo valkoinen pilkku, jonka näin kaukana", kuului aina loppusäe Henrin virressä. "Jos siellä on maata, pitäisi meidän voida päästä sinne, kun vain rakennamme itsellemme laivan."
Mutta laivan rakentaminen oli helpommin sanottu kun tehty. Baxterkin, joka muuten aina oli niin taitava, kun veistämistä tai nikkaroimista kysyttiin, arveli että moinen työ kuitenkin oli liian raskasta heidän voimilleen.
"Niinpä niin", täytyi Henrinkin huoaten myöntää. "Mehän olemme oikeastaan lapsia, ja meidän pitäisi olla miehiä."
Kuinka pitkiä olivatkaan pimeät talviyöt! Ja sen lisäksi Panin hurja haukunta pelästytti heitä tähän aikaan tuon tuostakin. Silloin tiedettiin metsän petojen uskaltaneen lähelle luolaa. Varsinkin sakaaleja vilisi ympäristössä, mutta näitä pelkurimaisia eläimiä ei ollut vaikea pelottaa pois. Heti kun pojat heittivät palavia kekäleitä niitä kohti, ne pötkivät pakoon minkä käpälistä lähti.
Jaguaarit sitä vastoin olivat vaarallisempia vieraita. Niin pian kuin tuli pimeä, ne vainuskelivat ranskalaisluolan ympärillä, ja näihin nopsajalkaisiin eläimiin oli miltei mahdotonta osua.
Elokuun ensi viikkoina laskeutui elohopea aika vauhtia. Oli kolmenkymmenen asteen pakkanen. Kuitenkaan ei tuntunut kovin kylmältä, sillä oli aivan tyyni, niin tyyni että tuskin tuulenhengähdystäkään tuntui.
Mutta hyvää kestää harvoin kauan. Heti kun päästiin kuun keskipaikkeille, alkoi niin ankarasti myrskytä, että puu toisensa jälkeen kaatui ryskyen. Pojat tosin eivät sitä sen enempää surreet, he kun täten pääsivät kaatamasta puita, joita tarvittiin haloiksi. Pahinta oli, ettei voinut pistää nenäänsä ulos niin kauan kuin myrsky raivosi.
Vasta elokuun loppupäivinä sää tuli niin leudoksi, että pojat taas saattoivat ryhtyä ulkotöihin. Satimet ja ansat tarkastettiin nyt perinpohjin. Ne olivat täynnä metsänriistaa, ja Moko saattoi tähän aikaan joka päivä tarjota jos jonkinlaisia herkkuja. Yhtä vain puuttui — kalaa. Järvi, joet ja purot olivat vielä paksun jään peitossa, niin että kalanpyytämisestä ei voinut tulla mitään.
Vähitellen oli elämä sekä kanatarhassa että tallissa vilkastunut. Laama sai eräänä yönä viisi pientä vuonaa, joita Garnett ja Jack hoitivat niin huolellisesti kuin ikinä saattoivat. Trapit ja helmikanat munivat joukottain munia, joista pieniä trapin- ja kananpoikia tuon tuostakin ilmestyi maailmaan.
Ennen kuin pakkanen lausui viimeiset jäähyväisensä, tahtoi Henri kuten ainakin hyvä "kuningas" ilahduttaa pikku "kansaansa" viettämällä suuren juhlan ulkona jäällä. Baxterin täytyi parhaan kykynsä mukaan tehdä viisitoista paria luistimia.
"Hienoja niistä tietenkään ei tule, sitä teidän on turha toivoakaan", hän vakuutti tovereilleen. "Te luultavasti hyvinkin morkkaatte minua ja sanotte että olen hankkinut teille kurjia kämpyröitä, mutta teen joka tapauksessa minkä voin."
Ja kun aika tuli, Baxterin luistimet eivät olleet niinkään huonot.
Sunnuntaina elokuun 25:ntenä kello yksitoista aamupäivällä lähtivät Edvardia, Johnia, Costaria ja Mokoa lukuun ottamatta kaikki pojat järvenrantaan, Henri etunenässä. Henrillä oli mukanaan huutotorvi, sillä hän tahtoi olla varma siitä, että milloin tahansa saattoi kutsua kokoon laumansa, vaikka pojat hajaantuisivat laajalle jääkentälle.
Robert ja Cross olivat heittäneet pyssyn hartioilleen, eihän tietänyt vaikka sattuisivat matkalla löytämään jonkin riistaeläimen jälkiä. Henri oli tänään vastoin tavallisuutta varsin runsaskätisesti jakanut panoksia.
Ei Henri eikä Gordon liioin välittänyt luistelemisesta. Robert sitä vastoin oli kovin ihastunut luistinurheiluun, hän osasi tehdä kaikenlaisia rohkeita pyörähdyksiä, eikä Paul ollut häntä paljonkaan huonompi. Oli hauska nähdä molempien poikien kilpailevan siitä, kumpi heistä luisteli paremmin. Henri iloitsi nähdessään miten hänen veljensä innostuksissaan yhä enemmän vapautui raskaasta ja painostavasta mielentilastaan ja otti osaa toisten huviin. Hän pyörähteli taidokkaasti kerran toisensa jälkeen liukkailla luistimillaan ja vaati yhä kiivaammin Robertia kanssaan kilpaan.
Mutta se ei ollut Robertin mielen mukaista. Eihän hänen arvolleen sopinut kilpailla Paulin kaltaisen pikkupojan kanssa, ja kun hän juuri samassa huomasi metsähanhiparven, joka leijaili korkealla pilvissä, hän kutsui ystävänsä Crossin luokseen ja sanoi hänelle: "Haluttaako sinua lähteä ampumaan, Cross? Tuolla ylhäällä on saalista. Katsopas, nyt ne lentävät kauemmas. Niiden jälkeen!"
Ja ennen kuin kukaan arvasi kiitivät Robert ja Cross täyttä vauhtia jään yli järven keskelle päin.
"Minnekähän he aikovat?" huudahti Henri. "Minähän pyysin hartaasti
Robertilta, ettei hän karkaisi meiltä."
"Älä hätäile!" arveli Gordon. "Jää on kai kyllin vahvaa joka paikassa, kyllä he selviävät."
Mutta vähän myöhemmin alkoi tuuli puhaltaa aivan toiselta suunnalta, ja samalla nousi paksu sumu lännen puolelta. Näköpiiri supistui joka silmänräpäys, eikä Robertia ja Crossia näkynyt missään.
"Kunpa he nyt vain löytäisivät takaisin kotiin!" päivitteli Henri yhtä mittaa, nosti kaukoputken silmälleen ja tähysteli järven yli. Mutta ei näkynyt ketään.
"Jospa ottaisit huutotorven ja kutsuisit heitä sillä", ehdotti Gordon. "Ehkäpä he laukaisevat pyssynsä vastaukseksi, kun kuulevat sinun huutavan."
Henri huusi keuhkojensa koko voimalla. "Robert! Cross! Missä olette?" niin että kaikui. Mutta kukaan ei vastannut.
Ja nyt oli koko järvi peittynyt sumuverhoon.
Henri kutsui koko joukkonsa ympärilleen ja alettiin keskustella siitä, mitä oli tehtävä molempien kadonneiden löytämiseksi.
Baxter tahtoi ottaa huutotorven, luistella keskelle järveä ja kutsua heitä uudelleen sieltä, mutta Henri sanoi että hän itse tahtoi sen tehdä.
"Voi ei, anna minun mennä", pyysi Paul ja tarttui veljensä käsivarteen ja katsoi häneen rukoilevasti.
Henri mietti hetkisen. "Olkoon menneeksi!" hän sanoi sitten. "Tästä saat huutotorven."
Paul katosi hetkessä sumuun. Toiset odottivat neljännestunnin, odottivat puoli tuntia. Kello oli jo paljon, mutta ei kuulunut Paulia eikä niitä, joita hän oli lähtenyt hakemaan.
"Olisipa meillä nyt pyssy!" sanoi Jack. "Laukauksen he ainakin kuulevat, vaikka olisivat kuinkakin kaukana."
"Pyssy" toisti Henri. "Se olisi kotoa asti noudettava. Mutta emmehän sillä tiellä kovinkaan kauan viivy. Tulkaa kaikki! Mennään!"
Pysähtymättä hetkeäkään pojat kiiruhtivat kotiin ranskalaisluolaan, sieppasivat pari pyssyä, latasivat ne ja ampuivat pari laukausta, jotka kaikuivat yli seudun. Sitten he kuuntelivat. Mutta ääntäkään ei kuulunut.
Henri oli kovin levoton. "Meidän täytyy antaa heille jokin merkki. Meidän täytyy saada heidät johdetuksi oikealle tielle. Yritetäänpä tykillä."
Laivatykki vedettiin esille ja ladattiin. Sytyttimeen pantiin tuli, ja pian jyrähti laukaus niin järeästi, että sen täytyi kuulua yli saaren. Mutta ei vieläkään mitään elonmerkkejä kadonneista.
Kerta toisensa jälkeen laukaistiin nyt tykki, mutta turhaan.
Koetettiin kuunnella vastausta.
Yhtäkkiä noin kello viiden ajoissa, pamahti kaksi laukausta koillisesta päin.
Heti Baxter vastasi Robertin laukaukseen. Vaara oli siis tällä kertaa vältetty.
Vähän myöhemmin saattoi sumusta nähdä jotain, joka liikkui ja tuli lähemmäksi. Siinä tuli Robert ja siinä Cross. Mutta minne oli Paul jäänyt? Eivätkö Robert ja Cross olleet nähneet häntä? Ei, ei vilahdustakaan.
Nyt hyvät neuvot olivat kalliit. Henri oli aivan epätoivoissaan ajatellessaan, että hänen veljensä jäisi ehkä koko yöksi harhailemaan jäälle, hänhän paleltuisi kuoliaaksi. Mitä oli tehtävä?
"Olisinpa mennyt Paulin sijasta!" hän sanoi yhä uudelleen. Mutta nyt oli liian myöhäistä — tehtyä ei voinut enää muuttaa.
Tuli pimeä. Paulia ei kuulunut.
Oli onni onnettomuudessa, että sumu vihdoin viimein alkoi hiukan hälvetä. Pojat sytyttivät mahtavan nuotion Paulille oppaaksi — ellei hän ollut pudonnut railoon.
"Kuulkaapas!" huudahti Gordon äkkiä. Hän tähysti parhaillaan kaukoputkella. "Eikö tuolla…? On kuin onkin, siellä liikkuu jotain. Eikö totta, Henri?"
Yks kaks oli kaukoputki Henrin silmällä. "Niin, sinä olet oikeassa, siellä on joku. Mutta… tokkohan? On, hän se on, se on veljeni. Jumalan kiitos!"
Nyt kaikki pojat alkoivat huutaa niin kovasti kuin jaksoivat, jotta
Paul tietäisi, että hänet oli huomattu.
"Mennään häntä vastaan!" ehdotti joku. Ja pian oli koko joukko menossa.
Paul tuli yhä lähemmäksi. Vielä hän näkyi kaukana vain pienenä mustana pilkkuna. Mutta koska hän oli nopsa luistelija, saattoi tuskin kestää enemmän kuin pari minuuttia ennen kuin hän saapuisi rantaan.
Mutta mitä tämä merkitsi? Eikö hän ollut yksin? Baxterin terävä silmä keksi pari tummaa pilkkua Paulin takana. Nyt saattoi Gordonkin nähdä ne.
Mitä ne olivat?
"Ovatkohan ne ihmisiä?" kysyi Baxter.
"Ei, pikemminkin näyttää siltä kuin ne olisivat joitakin eläimiä, jotka ovat aivan hänen kantapäillään", arveli Gordon.
Heti Robert lähti matkaan pyssy kädessä niin nopeasti kuin suinkin pääsi. Muutamassa hetkessä hän oli kaukana edellä muista. Seuraavassa tuokiossa hän laukaisi, ja Paulin vainoojat, kaksi suurta karhua, kääntyivät pakoon.
Toverit vastaanottivat Paulin iloisella eläköönhuudolla. Paul kertoi, kuinka hän oli yhtä mittaa toitottanut huutotorveen kutsuakseen Robertia ja Crossia mutta yhtäkkiä hän huomasikin itse joutuneensa eksyksiin. "En olisi koskaan löytänyt kotiin, elleivät kanuunanlaukaukset ja sittemmin nuotio olisi johtaneet minua jäljille", hän sanoi. Kotimatkalla, hän kertoi edelleen oli kaksi karhua ruvennut ajamaan häntä takaa. Hänen oli silloin täytynyt luistella niin nopeaan kuin jaksoi, ja hän olikin koko ajan ollut hyvän matkaa karhuista edellä. Mutta jos hän vain kerrankin olisi kompastunut, ne olisivat varmaan saavuttaneet hänet, ja silloin olisi hän ollut hukassa.
Ensimmäisen kerran pojat näkivät nyt karhuja Carrin saaressa. Ne eivät suinkaan olleet sieltä kotoisin, vaan olivat luultavasti kulkeneet sinne jään yli tai ajautuneet maihin jäälohkareella. Siitä päättäen ei lähimpään saareen tai lähimpään mantereeseen olisi niinkään pitkä matka.
Kotimatkalla Henri lausui muutamia vakavia sanoja Robertille.
"Pyysinhän minä, ettet lähtisi liian kauas meistä muista", hän sanoi. "Ajattele, minkä onnettomuuden itsepintaisuutesi oli tuottaa. Mutta en kuitenkaan tahdo sinua nuhdella. Päinvastoin kiitän sinua siitä, että niin reippaasti ja nopeasti riensit veljeni avuksi. Kiitos siitä, Robert."
Näin sanoen Henri ojensi vanhalle vastustajalleen kätensä. Mutta Robert katsoi toisaalle, mutisi jotain että "hän vain oli tehnyt velvollisuutensa", eikä ollut näkevinään Henrin tarjoamaa kättä.
KAHDESKYMMENES LUKU
Yhdyskunta hajaantuu
Syyskuu tuli ja meni. Ilmassa tuntui kevättä.
Eräänä lokakuun iltana istui neljä ranskalaisluolan poikaa nuotion ääressä järven etelärannalla. Valkea roihusi iloisesti suuren hongan juurella, ja pojat olivat parhaillaan paistamassa muutamia sorsia. Kun he olivat syöneet, kietoutui kolme heistä vaippoihinsa ja laskeutui levolle. Neljäs jäi vartioimaan.
Nämä neljä poikaa olivat Robert, Cross, Webb ja William. He olivat heittäneet hyvästi tovereilleen ja ranskalaisluolalle ja aikoivat tästedes tulla toimeen omin päin.
Tämä oli tapahtunut seuraavasti.
Henrin ja Robertin välit olivat talven kuluessa käyneet yhä kireämmiksi. Gordon koetti tarmokkaasti saada aikaan sovintoa, mutta turhaan. Robert tahtoi riitaa Henrin kanssa. Ei sekään auttanut, että Henri tarjoutui luopumaan hallituksesta ja jättämään sen Robertin käsiin. Suurin osa pojista vastusti näet kynsin hampain sellaista ratkaisua.
Viimein Robert ja hänen liittolaisensa kävivät niin hurjapäisiksi, että he eräänä päivänä, heti kun jää oli kokonaan sulanut sekä virrasta että järvestä, ilmoittivat Henrille ja Gordonille hämmästyttävän uutisen. He eivät enää tahtoneet asua ranskalaisluolassa, he tahtoivat elää omin päin tottelematta ketään muuta.
"Mutta kuinka ihmeessä saatatte ajatella jotain sellaista?" kysyi Gordon. "Mistä syystä olen teille vastenmielinen. Vai Henriäkö ette voi sietää?"
"Niin, juuri Henriä!" vastasi Robert, ja hänen liittolaisensa nyökkäsivät kiivaasti päätään. "Niin, Henriä."
"Mitä olen teille tehnyt?" Henri Martinet huudahti ja katsoi Robertia suoraan silmiin.
"Mitäkö olet meille tehnyt? Olet tehnyt sen, että meidän täytyy totella sinua. Meidänkö, englantilaisten, täytyy olla sinunlaisesi muukalaisen vallan alaisia! Ensin pantiin amerikkalainen meitä hallitsemaan. Se vielä jotenkin kävi päinsä. Nyt hallitsee meitä ranskalainen. Ensi kerralla valitaan ehkä Moko tai Pan." Robert aivan kiristeli hampaitaan sinkauttaessaan nämä sanat suustaan, niin raivoissaan hän oli.
Henri pysyi aivan levollisena. "Olkoon menneeksi", hän sanoi vain.
"Ei kukaan tietysti voi kieltää teitä lähtemästä täältä."
"Eipä suinkaan", keskeytti Cross, "ja huomenna lähdemme".
"Niin, huomenna", lisäsi Robertkin.
"Kunpa ette vain tulisi tätä katumaan!" sanoi Gordon tyynesti. Hän huomasi, että oli turhaa koettaa saada Robertia ja hänen ystäviänsä järkiinsä.
Robert oli pannut muistiinsa tiedot, jotka Henri kerran oli tuonut oloista Carrin saaren itäosissa, ja niihin luottaen hän nyt uskalsi rikkoa välit Henrin ja toisten kanssa. Tiesihän hän, että kauempana idässä oli suuria metsiä ja jokia, siis metsästykselle ja kalastukselle soveliasta alaa — vieläpä siellä oli luoliakin, joihin voi laittaa asunnon itselleen.
Kaikesta päättäen saattoi siis sillä puolen saarta tulla toimeen yhtä hyvin kuin siinä, mihin pikku yhdyskunta oli asettunut, ranskalaisluolassa ja Panin arkihuoneessa. Ja kun Robert keskusteli Crossin, Webbin ja Williamin kanssa esittäen heille tuumiaan, he myönsivät heti hänen olevan oikeassa.
Niinpä siis nuo neljä "kapinoitsijaa" istuivat nyt paistamassa sorsia kaukana ranskalaisluolasta. He olivat matkalla siihen osaan maata, joka oli heidän halunsa päämäärä.
He olivat lähteneet kotoa aikaisin aamulla. Henri, Gordon ja toiset pojat olivat olleet oikein suruissaan jättäessään heille hyvästi. Ja Crossin, Webbin ja Williamin, yksinpä Robertinkin oli hyvin vaikea pysyä "arvokkaan" näköisenä, mutta he purivat hammasta eivätkä olleet tietävinään: he olivat kaikki neljä liian itsepintaisia näyttääkseen, kuinka raskaalta heistäkin lähtö tuntui nyt kun tosi tuli eteen.
He eivät ottaneet mukaansa paljon tavaroita. Toistaiseksi he tahtoivat vain tutkia seutuja ja etsiä paikkaa minne voisivat rakentaa tulevan pesänsä. Sen vuoksi heillä ei ollut muuta kannettavaa kuin kaksi pyssyä ja kaksi kirvestä, neljä revolveria, muutamia onkia ja verkkoja, matkaviitat ja taskukompassi sekä muutamia säilykerasioita. Sen lisäksi kumivene, jonka Henri ystävällisyydessään oli lainannut heille. Kun he viikon ajan kuljettuaan olivat löytäneet paikan, johon saattoivat laittaa kodin, he aikoivat kääntyä takaisin ranskalaisluolaan noutamaan sen, mikä heille kuului laivasta pelastetuista kapineista.
Viisi kuusi mailia seikkailijamme kulkivat ensimmäisenä päivänä.
Seuraavana aamuna he heräsivät kovin viluisina. Nuotio oli kyllä palanut koko yön, mutta sen lämpö ei riittänyt haihduttamaan kevätyön kovaa kylmyyttä.
Pojat lähtivät heti kulkemaan pitkin järven rantaa ja taivalsivat noin kello ll:een kertaakaan levähtämättä. Sitten he seisahtuivat pienen lahden rannalle ja paistoivat vähän metsänriistaa, jonka William oli aamulla ampunut. Ruoka ei tosin ollut yhtä maukasta kuin Mokon keittiössä valmistettu — Cross oli nyt kokkina — mutta se painui kuitenkin alas.
Syötyään he kulkivat eteenpäin. He saapuivat suureen tammi- ja havumetsään ja huomasivat, että kaikkialla missä he kulkivat oli runsas ja vaihteleva eläinkunta; näillä seuduin oli metsästäjällä nähtävästi yhtä paljon työtä kuin kauempana lännessä.
Kuuden ajoissa iltapuolella he saapuivat Itävirralle, ja täällä Robert huomasi puiden välissä sammuneen nuotion jäännöksiä. Tässä siis Henri, Moko ja Paul olivat majailleet silloin kun he olivat liikkuneet näillä mailla. Robert ja hänen toverinsa päättivät levätä ja söivät illallisensa samojen puiden varjossa kuin aikoinaan ne toverit, jotka he nyt olivat jättäneet.
Robert vaipui mietteisiin siinä maatessaan. Katuiko hän jo poislähtöään? Sitä ei ole helppo sanoa. Hän ei sitä ainakaan näyttänyt. Mutta hänen pienet ystävänsä Cross, William ja Webb toivoivat salaa että he olisivat nyt kotona turvallisessa luolassa eivätkä vaeltaisi tuntemattomia erämaita. Mutta "kun on sanonut A:n, on sanottava myös B", kuuluu sananlasku, ja näin oli pikku muuttolaistenkin käynyt. He olivat kerta kaikkiaan liittyneet Robertiin, sen vuoksi heidän täytyi seurata häntä, kävi miten kävi.
Seuraavana päivänä he kulkivat kumiveneellä Itävirran yli, ja sitten jatkui matka eteenpäin rannikkoa kohti.
Siitä tuli pojille kova päivä. Tuntikausia heidän täytyi suurella vaivalla raivata itselleen tietä tiheän viidakon halki tai rämpiä laajojen rämeiden poikki.
Kello kahdentoista ajoissa he levähtivät. He olivat nyt saapuneet sille paikalle, josta Henri veljineen oli koonnut pinjankäpyjä. Robert ja hänen seuralaisensa maistelivat myös näitä hyvänmakuisia hedelmiä, mutta eivät uskaltaneet poimia niitä paljon, koska eivät kuitenkaan voineet liikoja kantaa, siitäkään syystä, että heidän täytyi yhtä mittaa tarttua kirveeseen raivatakseen tiheätä verkkoa, jonka oksat olivat punoneet heidän tielleen.
Oli jo pimeä, kun he saapuivat rannikolle. He eivät tosin nähneet merta, mutta kuulivat sen yksitoikkoisen, juhlallisen kohinan.
Pian leimusi kuivista risuista laadittu nuotio korkealle ilmaan. Robert oli ampunut pari metsäkanaa, jotka paistettiin ja syötiin, ja pian kolme pienempää poikaa kuorsasi pinjan juurella.
Robertkin oli väsynyt, sanomattoman väsynyt. Hän piti kuitenkin silmänsä auki melkein koko yön. Mutta viimein väsymys voitti hänetkin. Ja kun aurinko seuraavana päivänä nousi, se lämmitti säteillään neljää uupunutta poikaa, jotka nukkuivat niin sikeästi ja rauhallisesti kuin makaisivat kotonaan vanhempainsa talossa Aucklandissa eikä autiossa saaressa keskellä valtamerta.
YHDESKOLMATTA LUKU
Myrsky-yö
Herättyään Robert juoksi ensi työkseen rannalle ja tuijotti yli aaltojen. Yksi ainoa silmäys riitti todistamaan, ettei täältäkään voinut nähdä maata.
Mutta, ajatteli hän itsekseen, eihän saari kuitenkaan voi olla niin mahdottoman kaukana Amerikan mantereesta. Sen vuoksi täytyy laivojen, jotka ovat Magalhãesin salmen kautta matkalla Chileen ja Peruun, kulkea itärannikon ohi. Lienee siis viisainta, että asetumme jonnekin tänne läheisyyteen. Ja Robert olikin varsin oikeassa.
Saatuaan toverinsa valveille hän selvitti heillekin mielipiteensä.
Sitten he kaikki neljä tutkivat tarkoin ympäristön. Siihen, missä
virta laski mereen, oli muodostunut pieni satama, sama, jonka
Henrikin aikoinaan oli huomannut.
"Jospa olisimme ajautuneet tänne", sanoi Cross.
"Niin, sanopas muuta", vastasi Robert. "Silloin ei laivamme luultavasti olisi hajonnut, ja me olisimme voineet purjehtia kotiin jo kauan sitten."
Satamaa ympäröivien kallioiden takana levisi suunnattoman suuri metsä niin kauas pohjoiseen kuin silmä kantoi. Ja kallioiden välissä Robert ja hänen ystävänsä keksivät luolan toisensa jälkeen — senlaatuisia asumuksia oli siellä yllin kyllin. Perinpohjaisesti tarkastettuaan ympäristön pojat päättivät muuttaa erääseen kallioluolaan kappaleen matkaa virrasta. Se oli ainakin yhtä suuri kuin ranskalaisluola, ja sen lisäksi sillä oli se etu, että aivan sen vieressä oli useampia pienempiä luolia. Robert ja hänen toverinsa katsoivat saavansa luolasta mainion asunnon.
Koko sen päivän he kuljeskelivat pitkin rantaäyrästä jännittynein mielin tähystäen, näkyisikö mitään laivaa merellä. Mutta turhaan he tähystivät, meri lepäsi aina yhtä autiona. Ja niin hartaasti kuin he tuijottivatkin merelle, eivät he nähneet muuta kuin ilmaa ja vettä, eivät huomanneet edes "valkoista pilkkuakaan", josta Henri oli puhunut.
Kun he illalla istuivat virran luona aterioimassa, tuli puheeksi, milloin he palaisivat ranskalaisluolaan noutamaan kapineitaan. Cross ehdotti, että he jo seuraavana päivänä lähtisivät sinne, mutta siihen ei Robert suostunut. Hän tahtoi, että he ensin tekisivät retken saaren pohjoisimpaan kohtaan; kuka tiesi vaikka he sieltä näkisivät maata jossain läheisyydessä.
"Niin, mutta silloinhan kestää kauan ennen kuin pääsemme takaisin ranskalaisluolaan", muistutti William. Sekä hänen että Webbin ja Crossin naama venyi varsin pitkäksi sitä ajatellessa.
"Voi", arveli Robert. "Matkamme pohjoiseen voimme suorittaa parissa päivässä tai enintään kolmessa. Ja minun mielestäni meidän pitäisi ottaa selkoa siitä, miltä siellä näyttää, ennen kuin täydellä todella asetumme tänne."
Sillä oli asia ratkaistu, ja seuraavana aamuna pojat lähtivät päivän koittaessa taivaltamaan pohjoista kohti.
He kulkivat pitkin rannikkoa ja saapuivat päivällisaikaan pienelle joelle, jolle Robert antoi nimen Pohjoispuro. He lähtivät seuraamaan tätä jokea ja joutuivat siten jotenkin kauas länteen. Kolmen ajoissa ehdotti Robert, että he kääntyisivät oikealle, mutta samassa Cross tarttui häntä käsivarteen, osoitti eteensä ja virkkoi: "Katsos tuonne. Mikähän se on?"
Jotain liikkui puron reunalla rehottavassa kaislikossa. Mahtoi olla iso eläin, sillä se liikkui kovin raskaasti.
Ääneti ja varovasti pojat hiipivät lähemmäksi ja näkivät silloin hyvin sarvikuonon näköisen eläimen. Robert ja Cross sieppasivat nopeasti pyssynsä ja laukaisivat. Mutta vaikka kumpikin varmasti tiesi luotinsa osuneen, he näkivät kuitenkin eläimen syöksyvän vedestä ja juoksevan metsän tiheikköön. Eläimen nahka oli varmaankin liian paksu, luodit eivät kyenneet sitä lävistämään.
"Se oli tapiiri", sanoi Robert. "Antaa mennä vain. Emme kuitenkaan voi sitä mihinkään käyttää."
Seuraavana päivänä sää muuttui. Jo aamusta alkaen taivaalla ajeli raskaita, harmaita pilviä, ja tuuli oli kääntynyt länteen. Se ennusti rajuilmaa. Sen vuoksi pojat panivatkin parastaan ennättääkseen päämääräänsä vielä samana päivänä.
Kellon käydessä viittä leimahti ensimmäinen salama, jota seurasi kumea ukkosen jyrähdys. Ja siitä hetkestä alkaen tuli salama toisensa jälkeen, jyrähdys jyrähdyksen jälkeen.
Mutta Robert ja hänen seuralaisensa eivät pelästyneet, kulkivat vain yhä edelleen siinä uskossa, että kohta saapuisivat rannikolle. Ja aivan oikein! Muutamia tunteja myöhemmin, noin kello kahdeksan ajoissa, tuli hyökyaaltojen kohina selvästi heidän kuuluvilleen. Mutta nyt oli taivas kauttaaltaan niin mustien myrskypilvien peitossa, että he tuskin saattoivat toivoa näkevänsä enää mitään sinä iltana.
"Juostaan aika vauhtia!" huusi Webb ja lähti livistämään. "Voimme ehkä vielä nähdä hiukan, niin kauan kuin on jonkin verran valoisaa."
Ja niin he lähtivät juoksemaan. Jokaisen mieltä innosti ajatus, että he nyt ehkä riensivät kohti toiveittensa päämäärää, että tuolla heidän edessänsä oli elämä ja maailma. Mitähän jos vain kapea salmi erottaisi heidät manteresta!
Yhtäkkiä William seisahtui paikalleen kuin naulittuna. Kun muut ennättivät hänen luokseen, hän osoitti johonkin, joka häämötti hänen edessään rantatöyräällä.
Lähemmin tarkastaessaan pojat huomasivat sen veneeksi. Se lojui toisella kyljellään, ja niemellä aivan sen vieressä makasi — kaksi ihmistä.
Pojat kiiruhtivat heti molempia ruumiita kohti — sillä ruumiita ne tietysti olivat? Vai olivatko ne todella vainajia, nuo kaksi olentoa, jotka makasivat rantahiekalla.
Robert seisahtui ja pysäytti ystävänsäkin. Tämä äkkiarvaamaton näky kammotti häntä, kammotti heitä kaikkia. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä he kääntyivät. Tuskinpa he itsekään tiesivät, mitä tekivät tai miksi niin tekivät, he vain juoksemistaan juoksivat niin lujasti kuin jaksoivat, takaisin metsään, mistä olivat tulleetkin.
Yö saapui, tuli pilkkosen pimeä. Vain silloin tällöin välähti räikeä valo, kun salama tulijuovana leimahti synkällä taivaalla. Vähitellen lakkasi kuitenkin ukkonen, mutta myrsky raivosi yhä väsymättömällä voimalla, ja rantoja vasten särkyvien aaltojen pauhina kuului kuin ukkosen jyrinä. Rantaäyräällä oli mahdoton kulkea, sillä tuuli pyöritti hiekkaa niin että silmiä sokaisi; metsässä ei liion ollut parempi, sillä ulvovassa myrskyssä siellä kaatui mahtava puu toisensa jälkeen.
Oli oikein Jumalan ilma.
Pojat eivät ummistaneet silmiänsä sinä yönä eivätkä saaneet hetkenkään lepoa, siitä rajuilma piti huolen. Ja mihin rajuilma ei kyennyt, sen tekivät levottomat ajatukset heidän aivoissaan. Keitä mahtoivat haaksirikkoiset olla? Villi-ihmisiäkö, joiden mieleen saattoi juolahtaa ottaa heidät hengiltä ensi näkemällä? Olivatko nuo kaksi miestä kuolleita vai elivätkö he? Näin pojat kyselivät alinomaa itseltään ja toisiltaan, vaikka tiesivät, että vasta seuraava päivä saattoi antaa heille vastauksen.
Kauhistuneina ja peloissaan he luulivat joka silmänräpäys kuulevansa ääniä, jotka huusivat apua jossakin hyvin kaukana. Mutta kun he sitten oikein jännittivät kuuloansa, he eivät kuulleetkaan muita ääniä kuin meren ja myrskyn lakkaamattoman ulvonnan.
"Meidän pitäisi oikeastaan hävetä", sanoi Robert monta kertaa tovereilleen. "Täällä me makaamme emmekä liiku paikaltamme, vaikka tuolla rannikolla ehkä on haaksirikkoisia avun tarpeessa. Meidän pitäisi kiirehtiä rantaan."
Niin — pitäisi. Pojat olivat aivan samaa mieltä, että piti auttaa siinä, missä apu oli tarpeen. Mutta he eivät voineet. Heidän tahtoaan lujempi voima pidätti heitä ja esti heitä täyttämästä velvollisuuttaan. He eivät itsekään ymmärtäneet. Toista vuotta he nyt olivat eläneet autiossa saaressaan, olivat raataneet ja kokeneet kovia, olivat oppineet elämään ja toimimaan omin voimin, ja nyt, kun toden teolla kysyttiin miehuutta, he kaikki menettivät malttinsa. He olivat siis vain lapsia — sittenkin, vaikka olivat kokeneet paljon suurempia vastoinkäymisiä kuin moni aikuinen mies.
Päivän valjetessa he kuitenkin rohkaisivat mielensä. He huomasivat, että oli oikeastaan aivan turha pelätä mitään. Jos haaksirikkoiset olivat kuolleet, eivät he tietysti voineet vahingoittaa heitä, ja jos he taas olivat hengissä, miksi he oikeastaan tekisivät pojille pahaa? Siispä: Alas rantaäyräälle!
Oli vaikea kulkea eteenpäin vastatuulessa ja tupruavassa hiekassa, mutta he pitivät kiinni toisistaan, ja siten heidän kuitenkin onnistui viimein päästä paikalle, missä edellisenä iltana olivat nähneet veneen.
Ja siinä se vieläkin oli, samassa asennossa kuin eilenkin. Mutta missä olivat molemmat ihmiset? Poissa?
"He olivat siis sittenkin eläviä ihmisiä!" huudahti William.
"Niinkö arvelet", tuumi Robert. "Se ei ole niinkään varma."
"Eikö varma? Mitä tarkoitat? Kun he kerran ovat menneet tiehensä?"
Robert osoitti merta. "Eiköhän vain pakovesi ole tempaissut heidät mukanaan?" hän sanoi. "Katsotaanpa." Hän kohotti kaukoputken silmälleen, mutta vaahtopäisillä laineilla ei näkynyt mitään.
Pojat kiiruhtivat nyt veneelle. Se oli tyhjä, puolikannellinen, noin kolmenkymmenen jalan pituinen. Ylähangan puolella oli parras kokonaan musertunut kallioista rantaa vasten, masto oli taittunut juuresta, ja purjeista oli vain jokin riekale jäljellä. Peräpeilissä oli kaksi sanaa: Severn — San Francisco.
Laiva oli siis kotoisin Amerikasta.
Amerikasta! Olisiko manteren rannikko sittenkin lähellä.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Odottamaton vieras
Palatkaamme takaisin ystäviemme luo, ranskalaisluolaan.
Henri oli kovin pahoillaan siitä, että Robert ja hänen ystävänsä olivat rikkoneet välinsä uudisasutuksen kanssa. Hän ei voinut olla käymättä tilille oman itsensä kanssa — hänestä tuntui kuin hän kuitenkin tavallaan olisi ollut syypää hajaannukseen. Gordon koetti kyllä alinomaa lohduttaa häntä ennustaen, että kerran vielä koittaa päivä, jolloin nuo neljä eripuraista poikaa palaavat takaisin jo siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät voi tulla toimeen omin päin. Mutta niin mielellään kuin Henri uskoikin, että pojat pian palaavat, hän ei kuitenkaan voinut olla siitä varma; tunsihan hän Robertin taipumattomuuden. Hän epäili suuresti, myöntääkö Robert olleensa väärässä. Ja vielä levottomampi hän oli tulevaisuuden suhteen ajatellessaan, että pieni uudisasukasyhdyskunta kaikesta päättäen tulee viettämään vielä yhden talven Carrin saaressa, kenties montakin talvea.
Sen vuoksi hän päätti tehdä kaiken, mitä ikinä saattoi, kiinnittääkseen ympäristön ja varsinkin mahdollisesti ohi purjehtivien laivojen huomion saareen. Kaisloista palmikoitu pallo, joka oli kohotettu hätämerkiksi, sijaitsi vain noin sadan kyynärän korkeudella, siis liian matalalla voidakseen näkyä kovinkaan kauas. Mietittyään päänsä puhki keksiäkseen jotain oikein silmäänpistävää Henri kutsui eräänä päivänä Baxterin luokseen ja kysyi häneltä, eikö hänen mielestään suuri leija voisi olla hyödyksi tässä suhteessa.
"Katsopas, Baxter", hän selitti. "Purjekangasta, nuoraa ja muuta senlaatuista meillä on yllin kyllin, ja jos nyt laitamme oikein suuren jättiläisleijan, niin tottahan saamme sen kohoamaan melkein tuhannen jalan korkeuteen. Vai mitä arvelet?"
"Niin, tuulta tässä maassa ainakin on kylliksi", sanoi Baxter.
"Voimmehan koettaa."
"Aivan niin. Päivällä tällainen leija näkyy kauas, ja yöllähän voimme sitoa siihen lyhdyn, joten merenkulkijain on mahdoton olla sitä huomaamatta."
Henri pani parastaan saadakseen keksintönsä toteutetuksi, eikä hänen tarvinnut käyttää montakaan sanaa saadakseen toisetkin innostumaan yritykseen. Gordonista tuuma oli mainio, ja hän toivoi hyvää tulosta tällaisen leijan ilmaan kohoamisesta. Mitä pikkupoikiin tulee, heistä oli tietysti hirveän hauskaa saada mokoma leikkikalu käytettäväkseen.
"Sillä pitää olla pitkä, pitkä, pyrstö!" sanoi Edvard. Costar pyysi hartaasti, että leijan korvat tehtäisiin kyllin suuret, ja John ehdotti, että se maalattaisiin hyvin koreaksi, niin että se olisi mahdollisimman hassunkurisen näköinen.
Henri antoi lasten lörpötellä ja ilveillä, hänestä ei ollut lainkaan ikävää, että he olivat niin innoissaan tuuman toteuttamisesta, vaikka eivät täysin ymmärtäneetkään, ettei kaikki ollut vain leikkiä.
Jo samana päivänä, jolloin Robert ja hänen kolme ystäväänsä sanoivat jäähyväiset ja lähtivät seikkailemaan, käytiin työhön käsiksi.
"Kylläpä Robertin silmät menevät pyöreiksi, kun hän näkee leijan", sanoi Jack.
"Niin, jos se vain näkyy yli koko saaren. Mitä luulet Henri?" kysyi
Garnett.
"Näkyypä niinkin. Ja vielä paljon kauemmaksikin."
"Ihanko kotiin, Aucklandiin asti?" kysyi lapsellisesti John.
"Ei, John kulta" sanoi Henri ja pudisti päätään surumielisesti hymyillen. "Ei Aucklandiin, sinne on liian pitkälti. Mutta tehkääpä nyt oikein reippaasti työtä, sekä sinä John että te toisetkin. Saa nähdä eikö Robertin, Crossin, Webbin ja Williamin tee mieli palata kotiin, kun huomaavat mitä olemme tehneet."
Jo muutamien päivien kuluttua leija valmistui. Ja aika suuri se olikin, ja niin luja että se hyvin olisi voinut kantaa jonkun pojistakin ilmamatkallaan. Mutta siihen tarkoitukseen sitä ei ollut rakennettu; sen täytyi olla luja voidakseen kestää tuulen riuhtomista. Tietenkään ei moista jättiläisleijaa voinut hallita käsin kuten niitä leijoja, joilla pojat olivat leikkineet kotona Uudessa Seelannissa. Sen hoitamiseen täytyi käyttää pientä kelaa, joka aikoinaan oli pelastettu aluksesta. Leijan köysi kierrettiin kelaan, ja niin se oli valmis kohoamaan ilmaan.
Seuraavana päivänä piti ilmamatkan tapahtua, mutta sinä päivänä puhkesi raivoava myrsky, sama rajuilma, joka yllätti Robertin ja hänen toverinsa tuona kauheana yönä. Vielä toinenkin päivä kului, ennen kuin leijan saattoi päästää ilmaan. Mutta lokakuun 17:ntenä kaikki pojat kokoontuivat heti välipalan syötyään luolan ulkopuolelle, missä leija makasi maassa valmiina.
Pienemmät olivat innoissaan hauskasta leikistä, johon he saivat ottaa osaa. Kun Henri tuli ulos ja alkoi panna leijaa purjehduskuntoon, he kohottivat hänelle kaikuvan eläköön.
"Ja nyt päästämme sen valloilleen", sanoi Henri. "Baxter ja Edvard, tarttukaapa kiinni kummitukseen! Moko ja Costar voivat auttaa teitä, niin, te muut saatte kyllä myös olla mukana, Paul ja minä hoidamme kelaa. Ja sinua Gordon pyydän antamaan merkin, milloin on päästettävä irti! Sinähän voit laskea: yksi, kaksi — kolme, ja kolmen jälkeen päästämme sen ilmaan. Mutta mikä Pania vaivaa? Mitä ihmettä koira tahtoo!"
"Niin, ja kuulkaa kuinka se ulvoo!" huudahti Jack katsellen Pania, joka täyttä vauhtia loikkasi kivien ja kantojen yli metsään.
"Se on kai vainunnut jonkun eläimen jälkiä", sanoi Gordon. "Mutta on ehkä kuitenkin parasta mennä katsomaan, mitä on tekeillä."
Jack ja Paul juoksivat sisään hakemaan pyssyjä, ja sitten joka mies riensi koiran jäljessä.
He eivät ennättäneet pitkälle metsään ennen kuin näkivät Panin. Se seisoi hiljaa puun juurella nuuskien — naista, joka makasi kuin kuollut maassa.
Hänellä oli yksinkertainen, mutta sievä puku, ja hän näytti noin neljänkymmenen ikäiseltä. Laihalta ja sairaalta hän näytti, mutta kuollut hän ei ollut, vaan hengitti vielä.
Nopeasti Paul juoksi kotiin luolaan ja toi pullon, josta Henri tiputti muutamia pisaroita tajuttoman naisen kurkkuun. Se auttoi heti. Hän avasi silmänsä ja katseli kummastuneena lapsiparvea, joka häntä ympäröi. Iloisena hän ojensi kätensä leivänpalasta kohti, jonka Paul hänelle tarjosi.
Hän oli nähtävästi kuolemaisillaan nälkään.
Lopulta hän nousi hitaasti istualleen ja sanoi heikosti englannin kielellä: "Kiitos, rakkaat lapset! Paljon kiitoksia!"
Pojat kantoivat hänet nyt kotiin ranskalaisluolaan, ja kun hän oli saanut enemmän syödäkseen ja juodakseen, hän kertoi kuka hän oli ja mitä hän oli kokenut.
Hänen nimensä oli Catherine Reddy ja hän oli syntynyt Pohjois-Amerikassa. Siellä hän oli palvellut viimeiset kaksikymmentä vuotta Albanyn kaupungissa William Penfield nimisen kauppiaan perheessä. Kuukausi sitten hän oli astunut laivaan San Franciscossa herra ja rouva Penfieldin seurassa, jotka aikoivat matkustaa Chileen tervehtimään sukulaisiaan. Laivan nimi oli "Severn", ja se oli mainio alus, mutta sen miehistö oli kaikkein kehnointa roskaväkeä. Viikko sen jälkeen kun laiva oli lähtenyt matkalle, miehistö teki kapinan. Heidän johtajansa, Walston-niminen merimies, tappoi kapteenin, perämiehen ja Penfieldin puolisot. Catherine eli Kate, jota nimeä hän mieluummin käytti, oli joutua saman kohtalon uhriksi, mutta Forbes-niminen merimies, joka ei ollut aivan yhtä raaka kuin hänen toverinsa, rukoili hänen henkensä puolesta, ja niin hän pääsi kuoleman kynsistä. Samoin säästettiin toisen perämiehen henki, lurjukset eivät näet voineet tulla ilman häntä toimeen, koska eivät osanneet itse ohjata laivaa. Hän oli noin kolmekymmenvuotias, nimeltään Evans, ja hänen täytyi nyt ohjata etelään. He aikoivat kiertää Kap Hornin, laskea maihin Afrikkaan ja ruveta harjoittamaan orjakauppaa.
Mutta eräänä päivänä laivassa puhkesi tulipalo, ja liekit levisivät niin tuhoisasti, että "Severn" oli auttamattomasti hukassa. Miehistö laski silloin vesille veneen, kokosi kiireesti joukon ruokatavaroita ja ampuma-aseita ja syöksyi veneeseen. Näin he olivat onnellisesti pelastuneet palavasta laivasta, mutta pian läheni uusi uhkaava vaara. Nousi rajuilma ja heidän pieni aluksensa pyöri kuin pähkinänkuori kuohuvilla laineilla. Viimein eräänä yönä, kun myrsky raivosi pahimmillaan, heittivät laineet veneen tämän maan rantaan. Sitä ennen myrsky oli pyyhkäissyt veneestä viisi miestä, vain Kate ja kaksi merimiestä oli siis jäljellä. Heidät myrsky heitti rantaäyräälle, jolloin Kate jäi makaamaan puolittain veneen alle. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän vaipui horroksiin. Varhain aamulla hän kuitenkin tointui, kuuli ääniä läheltään, ja piilopaikastaan hän kauhukseen näki Walstonin ja kahden muun merimiehen, Brandtin ja Rockin, tulevan kohti venettä. Ja hän oli varmasti luullut heidän hukkuneen! Pian hän ymmärsi, että he vasta nyt olivat huomanneet toverinsa, Forbesin ja Richardin. He alkoivat hieroa ja pyörittää näitä, ja saivat heidät viimein virkoamaan. Sitten he keskustelivat yhdessä mihin ryhtyä.
"Missähän päin maailmaa me oikeastaan olemme?" kysyi Richard.
"Niin, kukapa sen tietää? Mutta mitäs siitä?" arveli Walston. "Nyt ei muuta kuin koettaa pyrkiä täältä pois."
"Miten on aseiden laita?" kuului Forbesin ääni.
"Mainiosti! Tässä ovat ampuma-aseet". Hän otti laiva-arkusta esille viisi pyssyä, "ja tässä on, mitä pistää niiden suuhun".
"Siinäkö kaikki luotimme?" huudahti Rock ja viittasi pieneen myttyyn, joka oli Walstonin kädessä. "Niitä on jotenkin vähän, jos pitää tapella villejä vastaan."
"Mihin panitte Evansin?" kysyi Forbes.
"Hänestä on Cope pitänyt huolen. Ei hän niinkään pian pötki pakoon. Ja jos hän alkaa metkuilla, niin minä pidän kyllä hänet kurissa", irvisteli Walston.
"Entä Kate?"
"Mennyttä kalua, toverit. Hänestä olemme kuitit!"
"Sepä onni onnettomuudessa", sanoi Rock. "Hän olisi vain ollut vastuksenamme, ja sitä paitsi hän voisi lörpötellä meistä monenmoisia juttuja."
Kun merimiehet vähän myöhemmin jättivät rantaäyrään ja kulkivat Evansin kanssa itään päin, uskalsi Kate ryömiä ulos kätköstään. Hän suuntasi kulkunsa metsään ja harhaili kunnes viimein väsymyksen, nälän ja vilun näännyttämänä vaipui maahan. Juuri silloin pojat hänet löysivät.
Onnettoman naisen kertomus antoi Henrille ja Gordonille paljon ajattelemisen aihetta. He käsittivät, että heidän ja toverien henki oli vaarassa, jos Walston ja hänen joukkonsa löytäisivät tien heidän asuntoonsa. Tietysti merimiehet koettivat parhaansa mukaan saada veneensä taas purjehduskuntoon, mutta siihen tarvittiin työkaluja. Jos he nyt keksisivät, että ranskalaisluola sisälsi sekä työkaluja että aseita ja elintarvikkeita, he tulisivat varmaan sen enempää lupaa kysymättä raastamaan pois kaiken haluamansa. Ja jos pojat vastustaisivat, he ampuisivat luodin heidän päänsä läpi.
Entä Robert ja hänen kolme toveriansa, heitä uhkasi vielä suurempi vaara. Kuinka helposti he saattoivat joutua murhaajien käsiin!
Henri tiesi heti, mitä oli tehtävä. Hetkeäkään tuhlaamatta hän aikoi vielä samana iltana purjehtia veneellä jokea alas. Sen suulla hän toivoi tapaavansa pojat tai ainakin jotain, joka johtaisi hänet heidän jäljilleen.
Paul pyysi päästä mukaan, mutta Henri ei ottanut seurakseen muita kuin Mokon, veneessähän täytyi olla tilaa noille neljälle eksyneelle lampaalle.
Nyt ei enää voinut olla kysymystäkään leijan ilmaretkestä. Samallahan olisi näytetty viholliselle suorin tie luolaan.