Pojat pysyivät siis sisällä koko sen päivän ja kuluttivat aikaansa kertomalla Katelle omia kokemuksiaan. Kuullessaan, kuinka monta kovaa hänen nuoret pelastajansa olivat kokeneet, tuo hyvä nainen lupasi mielessään, että hän tästedes pitää huolta heistä ja on heille äidin sijaisena. Hän oli jo ennättänyt kiintyä Johniin ja Costariin. Pikku veitikoikseen hän kutsui heitä, ja pojatkin pitivät hänestä jo paljon. Jack, joka juuri parhaillaan luki Robinsoniaan, ainakin kolmattakymmenettä kertaa, tahtoi että Katelle annettaisiin nimeksi Perjantai, sillä niin kuin villi mies oli ajautunut Robinsonin saareen perjantaipäivänä, niin oli Katekin tullut uudisasutuksen jäseneksi samana viikonpäivänä.
Kello kahdeksan illalla Henri ja Moko lähtivät purjehtimaan jokea alas. He eivät ottaneet mukaan muuta kuin vähän ruokaa, kaksi revolveria ja pari metsästyspuukkoa. Mitään erikoista ei tapahtunut ennen kuin kymmenen ja yhdentoista välillä, jolloin he purjehtiessaan alas Itävirtaa huomasivat tulta metsässä.
"Laskehan minut maihin, Moko!" sanoi Henri. "Se ei voi olla muuta kuin nuotio. Joku on varmaan majoittunut tuonne puitten väliin."
"Eikö minun pitäisi tulla mukaan?" kuiskasi Moko. Mutta Henri tahtoi mieluummin mennä yksin, oli tärkeätä päästä hiipimään niin hiljaa kuin mahdollista, kukaties vaikka juuri nuo merimieslurjukset majailisivat tässä metsässä. Hän pisti revolverin vyöhönsä, otti metsästyspuukon käteensä ja hyppäsi maihin heti kun Moko laski rantaan.
Kymmenkunta askelta hän hiiviskeli puulta puulle, mutta pysähtyi yhtäkkiä: hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt jonkun ryömivän vastaan.
Samassa silmänräpäyksessä kajahti raivoisa ulvonta, sitten syöksyi suuri eläin korkeasta ruohikosta. Se oli jaguaari.
Joku huusi apua kovalla äänellä. Henri tunsi äänen — se oli Robertin!
Henri ymmärsi heti tilanteen. Jaguaari oli syöksynyt Robertin päälle ja painoi häntä allensa, niin ettei poika kyennyt liikuttamaan itseään, vielä vähemmän käyttämään aseitaan.
Mutta kuka tuossa tuli juosten? Williamhan se oli. Hätähuudot olivat herättäneet hänet, nopeasti hän sieppasi pyssynsä, nosti sen poskelleen ja oli laukaisemaisillaan. Mutta silloin huusi Henri hänelle: "Älä ammu!"
Hämmästyneenä William laski pyssyn alas ja näki samassa Henrin syöksyvän petoeläimen kimppuun. Se jätti nyt Robertin rauhaan ja kääntyi uutta vihollistaan vastaan. Mutta Henri oli jaguaaria nopsempi; salaman nopeudella hän iski veitsensä vartta myöten sen rintaan, ja ilkeästi sähisten iso peto vaipui kuolleena maahan. Sitä ennen se kuitenkin ennätti iskeä käpälänsä Henrin olkapäähän, johon tuli syvä mutta ei vaarallinen haava.
"Hei, mistä sinä siihen tupsahdit", huudahti William heti saatuaan puhekykynsä takaisin.
"Siitä ennätämme kyllä vielä puhua. Hanki nyt vain Cross ja Webb tänne, ja lähdetään sitten kaikki pois täältä."
"Salli minun ensin kiittää sinua monta, monta kertaa", änkytti
Robert. "Sinä olet pelastanut henkeni, Henri! Sitä en koskaan unohda."
"Tiedätkö mitä, Robert! Minä en totisesti ole tehnyt rahtuakaan enempää kuin mitä sinä minun asemassani olisit tehnyt. Olemmeko siitä yhtä mieltä? — Antakaapa minulle nyt jokin riepu tähän naarmuun, jonka tuo peto minulle lahjoitti. Kiitos, William. Nenäliinasi on vallan mainio tähän tarkoitukseen. Tahdotko sitoa sen? Ja nyt saatte kuulla."
Henri kertoi sitten, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun Robert ystävineen oli lähtenyt ranskalaisluolasta. Hän ilmoitti, että joukko raakoja miehiä kuljeskeli saaressa ja että hän siitä syystä oli kieltänyt Williamia ampumasta, laukaushan olisi heti johtanut roistot jäljille. "Myönnättekö nyt minun olevan oikeassa, kun pyydän teitä seuraamaan minua kotiin toisten luo."
"Myönnämme!" huudahti Robert. "Sen totta vie saat uskoa. Ja mitä minuun tulee, Henri, niin vakuutan, että tästä lähtien taivun tykkänään sinun tahtosi mukaan. Niin viisaasti sinä käyttäydyit, ja niin uljaasti." Robertin ääni sortui, hän ei tahtonut löytää sanoja kiittääkseen Henriä reippaasta menettelystä.
Heti päivän valjetessa kaikki kuusi lähtivät kotimatkalle veneellä. Veneessä oli kyllä jotenkin ahdasta, mutta matka sujui sittenkin ilman mitään onnettomuutta.
Ranskalaisluolassa ilo oli suuri, kun koko pikku yhdyskunta taas oli koolla. Vastedes oli nuorten uudisasukkaiden tunnussanana aina oleva: yksimielisyys on voimaa! Silloin he kyllä pystyvät voittamaan vaarat, jotka nyt heitä uhkasivat.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Leijasta on hyötyä
Lähinnä seuraavina päivinä Robertin ja hänen ystäviensä kotiintulon jälkeen pojat käyttivät aikansa varustaakseen luolaa niin, että saattoivat antaa "severnilaisille" rosvoille lämpimän vastaanoton, jos he koettaisivat hyökätä uudisasutuksen kimppuun.
Kummallista muuten oli, ettei Walstonia, Richardia ja Forbesia enempää kuin niitä muitakaan vielä lainkaan näkynyt. Henri ja Robert, jotka nyt olivat maailman parhaat ystävät, keskustelivat kauan siitä, mistä johtui ettei Robert saarta samoillessaan ollut myrsky — yön jälkeen nähnyt vilahdustakaan joukkueesta.
Se johtui luultavasti siitä, arveli Robert, että Walston seurueineen oli lähtenyt kulkemaan pitkin rannikkoa uskaltamatta tunkeutua metsään. — Arvattavasti he pelkäsivät kohtaavansa villi-ihmisiä.
"Oikeastaan toivoisin saavani kuulla, mitä nuo heittiöt tietävät", virkkoi Robert. "Tarkoitan sitä, että he varmaankin voisivat kertoa meille, missä päin tämä saari sijaitsee ja kuinka kaukana mannermaa on täältä. — Oletko muuten kysynyt Katelta, mitä hän tietää tästä asiasta?"
Ei, Henri ei ollut kysynyt, kannattihan koettaa.
Mutta pian huomattiin, ettei Kate tässä suhteessa ollut uudisasukkaita paljonkaan viisaampi. Sen verran hän kuitenkin tiesi, että kun "Severn" oli palanut, koetti Evans parastaan pitääkseen veneen lähellä Amerikan rannikkoa; kovin kaukana siitä ei Carrin saari siis voinut olla.
Haaksirikkoisten merimiesten olisi niin muodoin ollut helppo päästä manterelle, jos he vain olisivat saaneet veneensä parempaan kuntoon. Päivä päivältä Henri käsitti yhä selvemmin, että nuoret uudisasukkaat ja merimiehet ennemmin tai myöhemmin joutuvat mittelemään voimiaan keskenänsä. Viimeksi mainituille käy näet tuiki tärkeäksi saada käsiinsä ranskalaisluolan runsas työkalu- ja välinevarasto. Sen vuoksi hän teki kaiken voitavansa salatakseen pienen uudisasumuksen roistoilta niin kauan kuin mahdollista. Muun muassa hän kielsi poikia ampumasta ainoatakaan laukausta. He saivat tyytyä siihen metsänriistaan, joka pyydettiin ansoilla ja satimilla.
Muuten ei luolassa ollut mistään puutetta. Kanatarha menestyi mainiosti, teelehtiä oli kerätty suuri varasto, ja koko joukko sokerinestettä oli laskettu pulloihin. Lamppuja varten oli myös runsaasti öljyä, ja polttopuita voitiin tuoda metsästä niin paljon kuin tarvittiin.
Sen lisäksi Kate keksi eräänä päivänä jotain, josta pojat täydellä syyllä saattoivat olla kiitollisia hänelle. Ihan lähellä luolan suuta kasvoi näet koko joukko korkeita puita, joiden puuaines oli niin löysää ja syistä, ettei se kelvannut uunipuuksi, ja sen vuoksi ei kukaan ollut piitannut näistä puista. Mutta heti kun Kate huomasi ne, hän huudahti: "Kas vain, kasvaako täällä lehmäpuita?"
"Lehmäpuita!" toisti John. "Sepä hassu nimi."
Ja Costar kysyi: "Mistä syystä niitä niin kutsutaan? Syövätkö lehmät niitä?"
"Eivät suinkaan. Ne ovat saaneet nimensä siitä, että niistä saa maitoa niin kuin lehmistä." Ja Kate selitti, kuinka tarvitsee vain leikata kuori, niin puusta valuu nestettä, joka on maidon kaltaista ja hyvin terveellistä.
"Mutta miltä se maistuu?" kysyi Jack.
"Sen saat pian tietää", sanoi Kate. "Juokse sisään noutamaan suuri ruukku, niin…"
"Niin voimme heti lypsää lehmän — tosiaankin!"
Tuumasta toimeen. Neste laskettiin puusta ja pojat maistoivat tätä outoa maitoa. "Hyvää!" sanoivat he kaikki kieltään maiskuttaen.
Moko oli iloissaan, kun uudisasutuksen karjanhoito näin laajeni. "Nyt voimme elää herroiksi", hän arveli. "Nyt ei meiltä totta vie puutu mitään."
"Ei, ei muuta kuin rautaa ja lepoa", lisäsi siihen Henri vakavasti. Häntä huolestutti alinomaa se, miten he tulevat selviytymään kohtauksestaan merimiesten kanssa, joka kerran kuitenkin oli tapahtuva.
Joka päivä Gordon käytti useita tunteja vakoilemiseen, mutta toistaiseksi hän ei ollut huomannut mitään. Henrin teki kovin mieli lähettää joitakin tiedustelijoita eri suunnille, mutta hän luopui pian aikeestaan, peläten että nämä saattaisivat joutua pahantekijäin käsiin. Kate tarjoutui lähtemään omin päin tiedusteluretkelle, mutta ei Henri eikä Gordon suostuneet tähänkään.
"Kunpa vain voisi päästä niin korkealle ilmaan, että näkisi yli koko saaren", tuumi Henri itsekseen. "Silloin olisi kyllä helppo keksiä, missä Walston liittolaisineen majailee — täytyyhän heidän nuotiostaan nousta savua."
Hän mietti päänsä puhki keksiäkseen jonkin keinon, ja yhtäkkiä juolahti leija hänen mieleensä. Kenties se voisi auttaa heitä pulassa. Niin, se oli paras keino! Mokoma iso laite kannattaisi kyllä yhden pojan, voisipa nostaa hänet niinkin korkealle, että hän näkisi yli saaren.
Henri kutsui heti kaikki "alamaisensa" koolle ja uskoi heille suunnitelmansa. Hän ehdotti, että he vielä samana päivänä rupeaisivat hiukan vahvistamaan ja laajentamaan leijaa lisätäkseen sen kantokykyä ja että he kiinnittäisivät siihen oikein lujasti useamman sadan kyynärän pituisen köyden.
Ilmaretkelle lähtevän pojan tulee asettua suureen pajukoppaan, joka ripustetaan leijaan. Kun hän tahtoo tulla hinatuksi maahan, hänen tarvitsee vain antaa merkki raskaalla, lävistetyllä lyijykuulalla, joka saattoi liukua ylös ja alas pitkää, ohutta köyttä myöten.
Kun leija oli kunnossa, asetettiin laivan kela järven rannalle, josta ilmaretkeilijän oli määrä nousta. Jos köysi katkeaisi tai sattuisi jokin muu onnettomuus, hän syöksyisi pää edellä veteen ja pääsisi uimalla maihin.
Kello yhdeksän ajoissa illalla kaikki pojat kerääntyivät rannalle.
Nyt oli päätettävä, kuka heistä lähtisi lentoon.
"Niin", sanoi Henri katsellen piirissä seisovia poikia. "Kuka uskaltaa lähteä?"
Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun vastaukseksi kuului reipas:
"Minä uskallan!" ja hänen veljensä Paul astui esiin poikien joukosta.
"Anna minun vain lähteä matkaan!" hän sanoi. "Se on velvollisuuteni."
"Velvollisuutesi?" toisti Gordon kysyvästi. "Miksi niin?"
"Siksi… siksi… niin, nyt kerron sen heille, Henri! Niin, katsokaas", sanoi Paul kääntyen tovereihinsa. "Minä olen kovasti rikkonut teitä vastaan, olen salannut sen teiltä tähän asti, mutta nyt pyydän teitä antamaan minulle anteeksi. Minä irroitin laivamme kiinnitysköyden sinä yönä Aucklandin satamassa. Vain leikilläni, ymmärrättehän. Voi kuinka onneton sitten olin, kun laiva alkoi ajelehtia merelle! Mutta silloin oli katumus myöhäistä." Ensimmäisiä sanoja lausuessaan Paul oli tyyni ja saattoi pidättää itkuaan, mutta nyt tulivat kyynelet hänen silmiinsä ja hän purskahti toivottomiin nyyhkytyksiin. Rukoilevasti hän ojensi kätensä toisia poikia kohti ja pyysi heitä antamaan anteeksi.
Kaikki pojat, sekä suuret että pienet, kokoontuivat Paulin ympärille, taputtivat häntä olkapäihin, puristivat hänen käsiään ja lohduttivat häntä parhaansa mukaan.
Sitten Paul pyyhki silmänsä ja aikoi astua korin reunan yli, mutta
Henri pidätti häntä, hän tahtoi itse nousta ilmaan leijan mukana.
"Sinäkö, Henri?" huudahti Gordon.
"Niin, juuri minä!" kuului vastaus. Henri istui jo korissa ja antoi toisille merkin päästää ilmalaiva lentoon.
Muutamassa hetkessä leija oli korkealla ilmassa Henri mukanaan. Tempaus vain ja köysi tiukkeni. Leija oli nyt kohonnut niin korkealle kuin se saattoi päästä.
Henri tähysteli heti joka suunnalle. Paha kyllä oli taivas sekä pohjoisen että etelän ja lännen puolella niin pilvessä, ettei hän kaukoputkenkaan avulla voinut nähdä mitään. Idän puolella oli kirkkaampaa, ja sieltä Henri keksi tulenhohdetta.
"Olisikohan se…? Ei", hän arveli. "Se ei voi olla Walstonin joukkueen nuotion hohdetta. Siksi se on aivan liian kaukana. Se ei voi olla edes tässä saaressakaan. Voisipa melkein luulla sitä tulivuoreksi."
Mutta siinä tapauksessahan olisi maata jotenkin lähellä saarta. Henri muisti vanhan huomionsa, valkoisen pilkun keskellä merta. Näyttipä siltä kuin se sittenkin olisi merkinnyt jotain.
Mutta mitä tuolla sitten vilkkui? Se tuli ainakin saaresta, siitä ei voinut erehtyä. Kas, tuossa taas! Sinne olivat merimiehet siis asettuneet. Näin ollen he eivät olleet päässeet saaresta pois.
Kun Henri oli nähnyt mitä halusi, hän päästi lyijykuulan kädestään. Ratsis! se liukui nuoraa pitkin alas ja pudota töksähti seuraavassa hetkessä Gordonin käteen. Nyt pojille tuli kiire kiertää kelaa. Siinä oli koko urakka. Oli alkanut tuulla niin navakasti, että leijaa töin tuskin saattoi hinata alas. Nousu oli ollut vain hetken juttu, alastuloon sitä vastoin kului neljännestunti toisensa jälkeen. Tuntikausi siitä, kun Henri oli merkillä ilmoittanut haluavansa päästä alas, häilyivät lentävä kummitus ja sen elävä kuorma vielä noin kolme-neljäkymmentä kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Silloin kela yhtäkkiä hellitti, niin että sitä vääntävät pojat pyörähtivät nurin. Mitä oli tapahtunut? Köysi oli katkennut!
"Henri! Henri!" huusivat pojat, mutta he olivat suotta huolissaan.
Parin hetken päästä kuului reipas huuto:
"Tässä olen!" ja ilmapurjehtija nosti päänsä vedestä.
"Walston on vielä saaressa!" Näin kuuluivat Henrin ensimmäiset sanat, kun hän muutamilla rivakoilla vetäisyillä oli uinut rantaan. Sitten hän selitti, kuinka leija köyden katkettua onneksi jotenkin hitaasti vaipui alaspäin, aivan kuin jokin laskuvarjo. Siksi hän oli ennättänyt hypätä pois korista, kun se oli vielä muutaman kyynärän vedenpinnan yläpuolella.
Mutta minne leija joutui? Se oli taas kohonnut ilmaan ja purjehti nyt tuulen siivillä nopeasti koillista kohti.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
"Siinä hän on!" — "Kuka?"
Nuorten uudisasukkaiden sallittiin vain ani harvoin vedellä pitkiä aamu-unia. Joka päivä koko liudan täytyi kauniisti nousta yhtä aikaa kanojensa kanssa. Mutta edellä mainitun raskaan päivän jälkeen tehtiin poikkeus, ja vasta melkoisen myöhään aamupäivällä pojat nousivat ja ryhtyivät kukin päivätyöhönsä. Vanhimmat ja ymmärtäväisimmät, Gordon, Robert, Henri ja Baxter kokoontuivat arkihuoneeseen neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä.
Ystäviensä suureksi iloksi Henri ilmoitti sen hämmästyttävän uutisen, että Carrin saari ei luultavasti sittenkään sijainnut niin aivan erillään muusta maailmasta, kuten he tähän asti olivat luulleet. Hän kertoi heille valonhohteesta, jonka hän oli nähnyt merellä samassa kohden, mistä hän aikoinaan oli keksinyt valkoisen pilkun.
Mutta mitäpä siitä jos maata olikin jossain läheisyydessä! Muutaman päivän perästä pieni uudisasutus ehkä hävitetään maan tasalle ja kaikki pojat menettävät henkensä raakojen, saarta samoilevien roistojen käsissä.
Yllä mainitut neljä poikaa pohtivat tilannetta ja tuumivat mihin voisivat ryhtyä salatakseen mikäli mahdollista uudisasutuksen olemassaolon Walstonilta ja hänen seuralaisiltaan. Päätettiin toistaiseksi pysytellä ranskalaisluolan seinien sisäpuolella niin paljon kuin suinkin.
Reippaat pojat, jotka olivat tottuneet oleskelemaan ulkoilmassa, viettivät nyt muutamia ikäviä päiviä. Kaikeksi onnettomuudeksi sairastui sitä paitsi Costar. Hänessä oli kuumetta ja kovaa päänsärkyä. Hänen sairautensa ei tosin ollut kovin vaarallista, mutta kuitenkin siksi pahanlaatuista, että pikku pojan olisi voinut käydä hullusti, ellei Kate olisi ollut saapuvilla. Hän oli aivan erinomainen sairaanhoitaja, ja hänen väsymättömän huolenpitonsa ansiosta kuume hävisi pian.
Merkillistä, kuinka pitkältä aika tuntui, kun täytyi istua kököttää oven sisäpuolella! Gordon ja Kate olivat miltei ainoat, jotka olivat hyvällä tuulella. Heillä oli näet niin paljon tekemistä, etteivät lainkaan ennättäneet ikävystyä. Gordon mietti aamusta iltaan suunnitelmia ensi talven varalle. Katekin ajatteli talvea. Hän käytti kaiken aikansa ja ahkeruutensa poikien liinavaatevaraston ja pukujen parsimiseen ja paikkaamiseen, heidän vaatteensa olivat näet jokseenkin kurjassa kunnossa. Henri pani parastansa estääksensä "alamaisiaan" ja heidän tähtensä itseänsäkin vaipumasta masennukseen. Hän piti huolen siitä, että kaikenlaisten hyödyllisten aineiden lukemista ja opettamista harrastettiin innokkaasti. Sillä tavoin karkotettiin surulliset ajatukset ainakin joksikin ajaksi.
Marraskuun 21:ntenä annettiin Robertin lähteä pienelle retkelle järven rannalle. Tiellä hän näki kuolleen guanakon maassa. Hän tutki sitä ja huomasi heti, että se oli vähän aikaa sitten tapettu. Haavasta hän löysi suuren luodin, joka kyllin selvästi kertoi, että eläimen oli kaatanut jonkun Severnin miehen laukaus.
Eikä siinä kyllin. — Parin päivän kuluttua tapahtui taaskin jotain, joka muistutti pojille vaaran olevan lähellä.
22. päivänä hiipivät Henri ja Gordon Seelanninvirralle katsomaan sopivaa paikkaa vallitusta varten, jonka he aikoivat rakentaa virran ja suon välisen polun suulle. Virran rannalla Henri huomasi astuneensa jollekin kovalle esineelle, joka ratisi jalan alla. Hän ei siitä kuitenkaan sen enempää piitannut, jatkoi vain matkaansa arvellen sitä simpukankuoreksi. Mutta Gordon oli myös kuullut omituisen äänen ja kumartui maahan nähdäkseen, mitä hänen ystävänsä oli tallannut.
"Ahaa, odotapas vähän, Henri", hän sanoi nyt. "Katsohan tätä."
"Kas, sehän on piippu!" huudahti Henri.
Niin, piippu se oli eikä simpukankuori. Varmaankin joku kuljeksivista pahantekijöistä oli sen kadottanut. Sillä Pierre Jeannot'n peruja se ei juuri voinut olla? Eikä ollutkaan, lähemmin tutkittaessa huomattiin näet, että sen pesästä kaivettu tupakka oli aivan tuoretta, ja Pierre Jeannot'n kuolemasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta. Kun Gordon ja Henri kotona näyttivät löytöään Katelle, tunsikin tämä heti piipun Walstonin omaksi.
Rosvot liikkuivat siis aivan luolan läheisyydessä. Minä päivänä tahansa pojat saattoivat odottaa kutsumattomia vieraita.
Yllätyksen varalta pantiin vartija Aucklandin kummulle, jolta oli laaja näköala, niin että helposti saattoi nähdä jokaisen, joka läheni luolaa metsästä päin, suolta tai järven puolelta. Samalla teljettiin arkihuoneen ovi kahdella isolla hirrellä, ja pari suurempaa poikaa vartioi sitä iltapimeästä aamunkoittoon asti. Virran- ja järvenpuoleiset ikkunat saivat käydä ampumaredistä ja niihin asetettiin laivatykit.
Kate ei suinkaan laiskotellut hänkään, hän oli aina valmis käymään käsiksi siinä, missä tarvittiin, ja hän auttoi poikia parhaansa mukaan sekä neuvoilla että työllä. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän oli kovin levoton. Hän ei juuri uskonut, että hänen nuorista pelastajistaan olisi vastusta Walstonille ja hänen seuralaisilleen. Jospa vain Evans — perämies — olisi ollut täällä ranskalaisluolassa! Hän ehkä olisi voinut auttaa taistelussa rosvoja vastaan. Mutta missä hän oli? Kukaties Walston oli jo taittanut häneltä niskat, nyt kun hän ei enää tarvinnut miestä.
Marraskuun 26:ntena tuli äkkiä niin kuuma, että tuskin saattoi vetää henkeään. Ja seuraavana päivänä oli vielä kovempi helle. Ilma kävi hirvittävän tukahduttavaksi. Taivaalla ajelehti raskaita, painostavia pilviä ja etäältä kuului jylinää. Rajuilma oli puhkeamaisillaan.
Illan suussa pojat hinasivat veneen arkihuoneeseen ja sulkivat kaikki käytävät. Sitten he istuivat yhdessä juttelemassa, kunnes makuuaika lähestyi.
Vähän yli puoli kymmenen, juuri kun pienimmät pojat olivat pujahtaneet vuoteisiinsa, puhkesi rajuilma. Salama seurasi toistaan, niin että huone taukoamatta oli häikäisevän valoisa. Kumajavat ukkosenjyrähdykset tärisyttivät yhtä mittaa maata. Välillä kuului tuollainen kauhistuttava jyrähdys, joka tavallisesti seuraa salamaniskua, ja silloin pikkupojat kätkivät peloissaan päänsä peitteen alle. Isot pojat olivat levollisempia. He tiesivät ranskalaisluolassa olevan paksut seinät, jotka kyllä kestävät rajuilman raivon. Mutta kammottavalta sentään tuntui.
Keskiyön aikaan näytti ukkonen hellittävän. Jyrinä vaimeni, salamatkaan eivät enää iskeneet niin taajaan. Samalla tukahduttava kuumuus hiukan hellitti, alkoi tuulla, ja pian valui virkistävä sade alas pilvistä.
Isot pojat, jotka ukkosilman raivotessa olivat olleet jalkeilla, aikoivat nyt paneutua levolle. Mutta yhtäkkiä Pan alkoi käydä levottomaksi. Se juoksi ovelle, raapi sitä ja murisi.
Mitä se merkitsi? "Meidän täytyy ottaa selko, mistä on kysymys, ennen kuin menemme nukkumaan", sanoi Gordon. Sekä hän että Henri olivat varmat siitä, että kauan pelätty hyökkäys oli nyt tulossa. Molemmat sieppasivat pyssynsä ja revolverinsa, Robert ja Moko samoin, asettuivat oven luo ja kuuntelivat. Mutta ei ääntäkään kuulunut. Pan vain liikkui yhä levottomasti, murisi yhä kovemmin ja alkoi vihdoin kaikin voimin haukkua. Robert uhkasi sitä saadakseen sen vaikenemaan, mutta turhaan, se vain haukkumistaan haukkui. Se oli harmillista, sillä haukuntahan saattoi kuulua loitommallekin.
Äkkiä kuului laukaus — pyssyn pamaus! Ottelu oli siis nyt täydellä todella alkava.
Pojat valmistautuivat rosvoja vastaan. Robert, Baxter, William ja Cross asettuivat aivan ovien ääreen voidakseen ampua jokaisen sisään pyrkivän.
Silloin kuului ulkoa yhtäkkiä kova huuto: "Apua! Apua!"
Joku ihminen on hengenvaarassa!
"Apua!" huudettiin toistamiseen, tällä kertaa aivan luolan läheltä.
Kate kiiruhti ovelle ja kuunteli tarkoin.
"Se on hän!"
"Kuka?" kysyi Henri. "Niin kuka?" toistivat muut pojat.
"Avatkaa vain ovi!" sanoi Kate. "Avatkaa rauhassa!" Ovi avattiin, ja luolaan syöksyi mies, jonka vaatteista vesi valui virtanaan.
Se oli Evans, "Severnin" perämies.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Perämies kertoo
Hetken seisoivat Gordon, Henri ja Robert kuin puusta pudonneina. Kuka oli vieras? Mutta muutamalla sanalla Kate sai heidät rauhoitetuksi: tällä miehellä ei ollut pahoja aikomuksia.
Evans oli hartiakas, kauniskasvoinen ja rohkean näköinen mies. Hän sulki oven ripeästi jälkeensä, seisoi hetkisen ja kuunteli henkeään pidättäen. Kun ulkona oli aivan hiljaista ja rauhallista, hän astui peremmälle tervehtien.
"Poikia kaikki!" hän sanoi puoliääneen ja katseli ihmetellen häntä ympäröiviä nuoria kasvoja. "Eikö ainoatakaan aikuista? Onpa niinkin, mutta mitä ihmettä! Katehan siinä on!" Ja hän riensi melkein juosten Katen luokse ja tarttui hänen käteensä.
"Niin, Evans", sanoi Kate, "minä se todellakin olen. Minä pääsin pakoon noilta roistoilta — ja nyt olette tekin tässä. Silloinhan voimme tehdä jotain näiden reippaiden poikien puolesta. Vai mitä arvelette?"
Tavatessaan taas äkkiarvaamatta Katen ja nähdessään kaikki nämä lapset Evans oli niin hämmästynyt, ettei hän saanut sanaa suustaan. Hän katseli piiriä ympärillään ja laski montako poikia oli. "Viisitoista", hän sanoi sitten, "ja puolet niin pieniä, että heitä tuskin voi ottaa lukuun. No niin — saammehan nähdä…"
"Uhkaako meitä pian hyökkäys?" kysyi Henri kiihkeästi.
"Ei ainakaan aivan heti", kuului perämiehen vastaus.
Nyt ei levolle menemisestä ollut puhettakaan. Ensin täytyi poikien kuulla, mitä heidän vieraallaan oli kertomista. Ei, kaikkein ensiksi oli pidettävä huolta siitä, että Evans sai kuivat vaatteet ja jotain syötävää. Hän oli uinut Seelanninvirran yli, kaksitoista tuntia oli kulunut siitä kun hän oli karannut Walstonin joukosta, eikä hän ollut syönyt palaakaan siitä lähtien.
Henri johdatti siis Evansin varastohuoneeseen, jossa hän pukeutui hyvään, lämpimään merimiespukuun. Sitten Moko toi hänelle ruokaa ja juomaa. Syötyään hän asettui istumaan poikien keskelle arkihuoneeseen ja alkoi kertoa kaikesta, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän ja "Severnin" miehistö olivat ajautuneet saaren rantaan.
"Kun meri heitti veneen maata kohti, taistelimme minä ja viisi merimiestä, niiden joukossa Walston, kauan voimakkaita hyökyaaltoja vastaan, kunnes meidän viimein onnistui päästä kuivalle maalle. Molempia muita merimiehiä, Forbesia ja Richardia emme nähneet missään, arvelimme sen vuoksi heidän ja Katen hukkuneen. Sitten lähdimme etsimään venettä, jonka löysimmekin."
"Niin", keskeytti hänet Henri, "Severnin-rannikolta. Sen nimen muutamat meistä antoivat tälle paikalle jo kauan ennen kuin Kate kertoi meille haaksirikosta."
"Kuinka tiesitte?" Perämies katsahti kysyvästi ja ihmetellen Henriin. Mutta nyt selitti Robert, kuinka hän ja pari muuta poikaa sattumalta olivat nähneet veneen samana iltana ja että he myös olivat nähneet kahden merimiehen makaavan rannalla kuin kuolleina.
"Ahaa, niinkö! Mutta sitten", jatkoi Evans, "löysi Walston viimein Forbesin ja Richardin ja ajoi heihin niin paljon paloviinaa, että he tointuivat kuin tointuivatkin. Paha kyllä! Muuten meillä olisi nyt vastassamme vain viisi roistoa. Nyt heitä on seitsemän. Rosvojen onneksi sattui vielä niin, etteivät veneen ruumaan sullotut tavarat kärsineet lainkaan vahinkoa haaksirikosta. Aseet, ruuti ja kaikki muut kapineet olivat erinomaisessa kunnossa. Mutta kun Katea ei näkynyt missään, Walston arveli hänen hukkuneen. Missä sinä oikeastaan olit?"
Kate vastasi maanneensa — kuten tiedämme — veneen alla piilossa ja kuulleensa kaiken. "Ja seuraavana päivänä lähdin kulkemaan metsään", hän selitti. "Sieltä nämä reippaat pojat löysivät minut ja kantoivat tänne ranskalaisluolaan."
"Niin", selitti Gordon, "sen nimen olemme antaneet luolalle ranskalaisen merimiehen muistoksi, joka eli näillä seuduin monta vuotta sitten".
"Monta muutakin nimeä olemme keksineet", ehätti siihen Jack, "oikein hyviä nimiä…"
"Ne sitten joskus sopivassa tilaisuudessa mainitset minulle", sanoi Evans taputtaen ystävällisesti Jackia olkapäähän. "Mutta kuulkaahan vielä. Samoiltuamme noin tuntikauden saavuimme pieneen korkeapuiseen metsikköön, jonne majoituimme. Seuraavina päivinä palasimme tuon tuostakin rantaan ajautuneen veneemme luo. Kääntelimme ja vääntelimme sitä saadaksemme sen taas purjehduskuntoon, mutta se ei onnistunut. Kaikki puuhamme oli turhaa, meillä ei näet ollut tarpeellisia työkaluja, ei mitään muuta kuin yksi kirvespahanen. Sitä paitsi siinä paikassa oli vaikea tehdä työtä. Lähdimme siis taas vaeltamaan ja saavuimme pian pienelle virralle."
"Itävirralle", puuttui Jack taas puheeseen, "joka laskee merenpoukamaan."
"Sen nimi on Pettymyslahti", sanoi Tom. "Ja aivan sen lähellä on korkea vuori — eikö niin?" Evans nyökäytti päätänsä. "Karhuvuori!" selitti Tom ja aikoi mainita perämiehelle useampia paikannimiä. Mutta Evans pyysi häntä säästämään ne toiseen kertaan ja jatkoi edelleen kertomustaan.
"Karhuvuoren suojassahan on vallan mainio pikku satama. Heti juolahti mieleemme, että jos vain saisimme veneen hilatuksi tänne, kykenisimme ehkä saamaan sen taas purjehduskuntoon. Palasimme siis takaisin veneelle ja saimme sen suurella vaivalla veteen. Emme kuitenkaan voineet sillä purjehtia, meidän täytyi kävellä rantaäyräällä ja hinata vene satamaan pitkin rantaa. Se ei ollut lapsen leikkiä, sen saatte uskoa, mutta perille sen sittenkin saimme."
"Vene on siis nyt Karhuvuoren luona?" kysyi Henri innokkaasti.
"Emmekö siis voisi…?"
"Saada sitä kuntoon?" jatkoi Evans. "Voimmepa niinkin — nimittäin jos teillä on tarpeelliset työkalut!"
"Vaikka kuinka paljon!" huudahti Robert. "Kaikki mitä tarvitaan."
"Niin Walstonkin arveli. Hän ei tosin tietänyt oikein, keitä saarella asui. Mutta suuren järven tuolta puolen löysimme eräänä päivänä ihmeellisen kapineen, leveät puitteet, joihin oli jännitetty purjekangasta."
"Leija!" huudahtivat kaikki pojat yhteen ääneen.
"Ahaa, leijako se oli? Kukapa olisi uskonut. No niin, sen verran ymmärsimme kuitenkin, että ihmiskäsistä sen oli täytynyt lähteä. Nyt ei siis muuta kuin ottaa sen rakentajasta selko. Mutta sanokaapa minulle mihin käytitte leijaa."
Gordon kertoi Evansille Henrin ilmaretkestä selittäen hänelle, kuinka he leijan avulla olivat saaneet tietää Walstonin yhä oleskelevan saaressa ja missä hän oli. Perämies kuunteli ihmetellen kertomusta vaarallisesta matkasta ja katsahti ihaillen Henriin.
"Sinäpä totta vie olet rohkea poika!" hän huudahti puristaen sydämellisesti Henrin kättä. "Mutta jatkakaamme. Walston koetti kaikin voimin päästä näkemään saaren asukkaita — niinpä minäkin muuten — ja vaelsimme metsän läpi järven toiselle puolen. Kuljimme ja kuljimme, mutta ihmisistä emme tavanneet jälkeäkään. Ei laukaustakaan kuulunut koskaan, ja niin olimme yhtä viisaita kuin ennenkin. Viimein pääsimme kuitenkin jäljille. Eräänä yönä sattui muuan meistä näkemään tulenvaloa, tuon lyhdyn valo luultavasti tuikki oven rakosesta. Heti seuraavana aamuna Walston hiipi lähemmin tutkimaan seutua. Koko päivän hän piileksi korkeassa ruohikossa tuolla virran luona."
"Oikein! Sieltä löysimme hänen piippunsa."
"Niin — ja hänkös haikaili sen kadottamista! Mutta hän oli käyttänyt hyvin silmiään ja saattoi kertoa yhtä ja toista siitä, kuka täällä asui. Hän oli nähnyt monen teistä kuljeksivan luolan ympäristössä. 'Mokomat nulikat kyllä helposti nujerramme', kuulin hänen sanovan Brandtille. Ja sitten he päättivät niin pian kuin mahdollista 'tehdä puhdasta', kuten he sanoivat. Olipa onni, että pääsin pakenemaan. Aamulla lähtivät Walston ja kaikki muut matkaan. Vain Forbes ja Rock jäivät vartioimaan minua. Mutta minä karkasin heiltä. He ajoivat minua takaa, luoti toisensa jälkeen suhahti korvieni ohitse. Koko päivän olen juossut, molemmat roistot kintereilläni. Mutta minä olin kuin olinkin heitä nopeampi, ja sen lisäksi he ampuivat ohi kuin pöllöt. Vasta juuri ikään hypätessäni virtaan sipaisi muuan luoti minua olkapäähän. Ja ryömiessäni kaislikossa virran rannalla kuulin Rockin kysyvän Forbesilta, oliko hän osunut minuun. 'Kyllä hän nyt on saanut tarpeekseen', kuului vastaus, jolloin Rock päästi karkean kirouksen ja nauraa irvisteli. Sitten he lähtivät paluumatkalle iloissaan siitä, että olivat päässeet minua vartioimasta. Minä puolestani kömmin maihin ja… niin olen nyt tässä. Emmekö nyt kaikki päätä yhteisesti tehdä voitavamme löylyttääksemme noita heittiöitä?"
Tätä ehdotusta kaikki kannattivat innokkaasti. Mutta millä keinoin oli taistelu käytävä? Kuten Evans oli sanonut, tiesivät Walston ja hänen joukkonsa hyvin, että luolan puolustajat olivat vain lapsia, jotka eivät ajan pitkään kykenisi vastustamaan raakoja merimiehiä. Kunpa vain keksisi jonkin sotajuonen!
"Eiköhän pitäisi koettaa ensin hyvällä selvittää välit Walstonin kanssa?" ehdotti Gordon. "Mitä arvelette te, Evans?"
"Nii-in", vastasi perämies vitkaan, "kunpa siitä vain olisi hyötyä. Mutta pelkäänpä, ettemme hyötyisi siitä rahtuakaan. Walstoniin ei ole luottamista. Vaikka hän lupaisikin jättää meidät rauhaan, hän hyökkäisi kuitenkin kimppuumme niin pian kuin voisi, siitä olen varma."
Useat pojista huusivat nyt myös, että he mieluummin tappelevat rosvoja vastaan kuin hierovat sovintoa.
"Se on minulle mieleen!" sanoi Evans. "Ja sanonpa teille jotain, joka saa minut näkemään asemaamme hiukan valoisemmalta kannalta: heillä ei ole enää kovinkaan paljon ruutia! Ja se on tärkeä asia."
"Niin", sanoi Henri, "siinä olette todella oikeassa, Evans. Sillä meillä sitä on pitkiksi ajoiksi. Ja jos vain voimme pitää lurjukset kolmen askelen päässä itsestämme, niin…"
"Niin, älkäämme Herran tähden päästäkö heitä sisään", keskeytti hänet Evans. "Sillä jos he pääsevät niin pitkälle, he saavat pian käsiinsä ruudin ja luodit sekä työkalut. Ja vaikka he eivät tappaisi meitä, minkä he minun luullakseni tekisivät, saisivat he kuitenkin veneen työkalujen avulla purjehduskuntoon ja purjehtisivat täältä pois ottamatta meitä mukaansa. Mutta siinä nostamme heidän tiensä pystyyn; me tahdomme itse veneen…"
"Eläköön!" huusivat kaikki pikkupojat. "Juuri niin! Sitten purjehdimme pois täältä…"
"Niin, kotiin Aucklandiin!" sanoi Costar.
Mutta isot pojat kohottivat olkapäitään, he tiesivät kyllä, ettei niin kauas helpolla päästä.
"Ei, älkäämme toivoko liikoja tuommoisesta pähkinänkuoresta", sanoi
Gordon.
Evans katsahti häneen. "Miksi emme?" hän kysyi. "Pikkupojat ovat totta vie oikeassa — me voimme päästä täältä Severnin veneellä."
"Niin, päästä pois", toisti Gordon. "Mutta minne? Ette kai väitä, että voimme purjehtia Tyynen meren yli mokomalla pikku aluksella."
"Emme tietenkään. Mutta lyhyemmälle purjehdusretkelle vene on riittävän iso, sittenhän voimme kyllä aina keinotella itsemme pitemmälle."
Gordon, Henri ja toiset pojat höristivät korviansa. Heille selvisi nyt, että perämiehellä oli suurenmoisia tuumia, he eivät vain käsittäneet, mitä hän tarkoitti.
Henri tarttui kiihkeästi hänen käsivarteensa ja kysyi innokkaasti:
"Puhutteko totta? Onko läheisyydessä maata?"
"Onpa niinkin! Lännessä on tosin Tyyni meri, ja siitä on meidän paras pysyä loitolla, mutta idän puolella ei ole niinkään pitkälti maihin; parissa päivässä meidän pitäisi päästä perille."
Kylläpä pojat olivat riemuissaan tämän uutisen kuullessaan. Saari ei siis kuitenkaan ollut aivan syrjässä muusta maailmasta. Henri oli todellakin ollut oikeassa arvellessaan idässä päin olevan maata, siellä missä hän oli aikoinaan nähnyt valkoisen pilkun ja valonhohdetta.
"Mitä te arvelette siitä huomiosta?" hän kysyi Evansilta kerrottuaan hänelle, mitä hän oli nähnyt kaukana merellä. Perämies osasi heti antaa hyvin yksinkertaisen selityksen.
"Valkoinen pilkku, josta puhut, on arvatenkin ollut jäävuori. Ja valonhohde lähti tietysti tulivuoresta. Kartasta me kyllä löydämme…"
"Niin, mutta missä päin maailmaa me sitten oikeastaan olemme?" huudahti Gordon kärsimättömästi.
"Me olemme", kuului Evansin vastaus, "saaressa, joka sijaitsee monien muiden saarten joukossa lähellä Etelä-Amerikan rannikkoa. Sen nimi on… niin, totta tosiaan, minkä nimen se on saanut teidän maantiedossanne?"
"Olemme nimittäneet sen Carrin saareksi", sanoi Robert. "Me olemme nimittäin Carrin koulusta Aucklandista."
"Vai niin", lausui Evans hymyillen. "Sittenhän sillä on nyt kaksi nimeä. Ennestään sen nimi on näet Uusi Hannover. Huomenna otamme esille kartan ja tutkimme perin pohjin ympäristöämme. Mutta nyt menemme makuulle!"
Ja hetkisen kuluttua joka mies oli yöpuulla. Ensin suljettiin ovet ja ikkunat huolellisesti.
Mutta ajatellessaan vaaroja, jotka kenties väijyivät ulkona pimeässä, pojat pysyivät tavattoman kauan hereillä sinä yönä.
KUUDESKOLMATTA LUKU
Walstonin petos
Vuonna 1520 muuan eurooppalainen laiva purjehti ensi kerran sen salmen kautta, joka leikkaa kärjen Etelä-Amerikan manteren suunnattomasta kolmiosta. Laivaa ohjasi se portugalilainen, joka ensimmäisenä purjehti maan ympäri. Hänen nimensä oli Magalhães ja salmi peri hänen nimensä.
Molemmista päistään, siis sekä Atlantin että Tyynen meren puolelta Magalhãesin salmen rannat ovat kallioisia. Siellä täällä muodosti vesi rantakallioiden väliin turvallisia satamia, joissa laivojen on hyvä olla ja joissa ne saavat raikasta vettä varastoonsa. Jyrkiltä vuorenkukkuloilta virtaa näet sadoittain kohisevia puroja, jokia ja virtoja alas mereen.
Seuraavana päivänä Evansin tulon jälkeen ranskalaisluolan pojat tutkivat uutterasti suurinta Etelä-Amerikan karttaa, minkä he omistivat.
Perämies näytti heille, miten Andit — tuo mahtava vuorijono, joka kulkee pohjoisesta etelään läpi koko Etelä-Amerikan — ikään kuin sukeltavat esiin merestä täyttäen kulkuvedet lukemattomilla saarilla. Kauimpana idässä vuorijono päättyy Kap Hornin niemeen. "Ja tässä", hän sanoi osoittaen sormellaan karttaa, "tässä, missä viideskymmenesensimmäinen leveysaste leikkaa rannikon, on Carrin saari. Näettekö, mitä siinä sanotaan… Uusi Hannover!"
Hämmästyneinä pojat tuijottivat karttaan. Niin lähellä mannermaata he eivät kuitenkaan luulleet olevansa. Nyt he ymmärsivät, ettei ollut niinkään mieletön ajatus purjehtia saaresta pois.
"Entä jos nyt saamme veneen käsiimme ja meidän onnistuu korjata se sellaiseksi, että se kantaa meidät kaikki — minne meidän silloin pitäisi purjehtia, Evans?"
"Niin, viisainta kai on, ettemme seikkaile liian kauas avomerelle.
Jos pysyttelisimme saarien välissä, meidän kyllä pitäisi selvitä."
Mutta se päivä, jolloin nuoret uudisasukkaat ja Evans ja Kate voisivat lähteä vesille häämötti vielä kaukana. Ennen tätä iloista hetkeä saattoi tapahtua paljon.
Ensiksikin täytyisi vene saada kuntoon. Mutta se oli mahdotonta niin kauan kuin Walston ja hänen miehensä olivat saaressa herroina. Heidät oli siis ensin kukistettava.
Evans huomasi pian, että poikien oli onnistunut tehdä ranskalaisluolasta mainio linnoitus. Varastohuoneesta ja Panin arkihuoneesta saattoi tykeillä pyyhkäistä vihollisen toiseen maailmaan, jos hän keksi ilmestyä virran tai järven rannalle. Ja jos rosvojen onnistuisi lähestyä toista tietä luolaa, antaisivat pojat heille kyllä aimo löylytyksen, sillä he olivat kaikki varustetut sekä ampuma- että lyömäaseilla ja pistimillä ja osasivat käyttää aseitaan.
Henri oli keksinyt jotain järkevää. Hän oli koonnut arkihuoneeseen suuria kiviä, joita voisi tarpeen tullen heti vierittää oven eteen.
"Kaikki on totta vie mainiota!" sanoi Evans tutkittuaan luolan puolustuskeinot. "Te olitte harvinaisen viisaita varustaessanne linnoituksenne siihen kuntoon, että se voi kestää rajuimpiakin hyökkäyksiä."
"Täällä sisällä voimme vastustaa heitä tehokkaasti, mutta jos joudumme tappelemaan heitä vastaan luolan ulkopuolella olemme hukassa ennen kuin aavistammekaan. Tuollaiset ilkeät roistot kuin Walston ja…"
Kate keskeytti hänet. Hän arveli, ettei Forbes kuitenkaan ollut aivan yhtä kurja kuin muut. Olihan hän kuitenkin aikoinaan estänyt toisia tappamasta Katea.
"Forbesko!" toisti perämies. "Kaikenlaisia sinä puolustatkin. Hän ei totta vie ole rahtuakaan parempi kuin toisetkaan. En unohda hänen ilkeätä nauruaan, kun hän luuli minun vaipuneen virran pohjaan. Saatte olla varmat siitä, ettei Forbes pane tikkua ristiin meidän puoIestamme, kun syntyy ottelu meidän ja rosvojen välillä."
Kului muutamia päiviä, ja kaikki oli yhä levollista ja rauhallista. Pojat vakoilivat yötä päivää, mutta eivät nähneet vihollisesta vilaustakaan. Evans oli kovin kummissaan siitä, että he viivyttelivät. Hän tiesi, että haaksirikkoisille merimiehille olisi tärkeätä saada vene kuntoon niin nopeasti kuin mahdollista. Minkä kumman tähden he siis eivät hyökänneet "nulikoiden" kimppuun, joista Walston niin halveksivasti oli puhunut? Täällä luolassahan juuri säilytettiin työkaluja, joita tarvittiin veneen korjaamiseen.
Olisikohan Walston tullut huomaamaan, ettei luolaa ollutkaan niin helppo "anastaa", kuten hän ensin oli luullut? Kenties hän oli ruvennut ajattelemaan, että nokkela petos veisi perille pikemmin kuin raaka väkivalta.
Evans pohti kysymystä neljän suurimman pojan kanssa, joiden neuvoja hän koko ajan käytti hyväkseen. He olivat kuitenkin kaikki sitä mieltä, ettei ovelinkaan petos auttaisi herra Walstonia ja hänen seuralaisiaan hitustakaan, koska he eivät voineet päästä luolaan.
"Totta kyllä", sanoi perämies, "mutta muistakaa, että Walston ei katso asiaa siltä kannalta. Ensiksikin hän luulee, että Kate on kuollut ja kadonnut, ja toiseksi hän luulee minunkin kuolleen. Sen vuoksi hän ei tietenkään ajattele teillä olevan aavistustakaan siitä, mitä roskaväkeä hän ja hänen seuralaisensa ovat. Uskokaa pois, ei ole lainkaan mahdotonta, että hän jonakin päivänä keksii koputtaa oveenne tekeytyen haaksirikkoiseksi merimiesraukaksi, joka kerjää ruokaa ja asuntoa. Ja kun hän kerran on pannut jalkansa ovenne sisäpuolelle, silloin hänen yrityksensä on onnistunut!"
Henri arveli, ettei ollut kovinkaan helppoa petkuttaa heitä sillä lailla. "Onhan meillä revolverimme", hän sanoi, "ja jos pistämme yhden niistä hänen nenänsä alle, hän ymmärtää kyllä, ettemme ole niinkään herkkäuskoisia ja helposti petettäviä".
Mutta Gordon ei pitänyt sellaista kohtelua varsin viisaana. Hänen mielestään heidän pitäisi ottaa merimiehet ystävällisesti vastaan, jos he tulisivat.
Evans ei osannut antaa mitään varmaa neuvoa tässä suhteessa. Kenties Gordon oli oikeassa siinä, että oli paras käyttää petosta petosta vastaan. Ajan tullen nähtäisiin kyllä, miten oli viisainta kohdella rauhanrikkojia.
Seuraavakin päivä näytti kuluvan levollisesti. Harjua peittävän viidakon suojassa hiipivät Evans, Robert ja Baxter hiljaa suureen metsään päin, nähdäkseen oliko mitään erityistä tekeillä. Mutta he eivät keksineet mitään merkillistä eikä Pankaan, joka tietysti oli mukana, vainunnut mitään.
Mutta ennen iltaa tapahtui kuitenkin jotain, joka herätti levottomuutta "linnoituksessa". Webb ja Cross riensivät juosten sisään mäeltä, jossa he olivat seisseet tähystämässä. He olivat nähneet kaksi miestä virran vastakkaisella rannalla.
Siinä samassa Katelle ja perämiehelle tuli kiire! Oli välttämätöntä, ettei kukaan merimiehistä saa nähdä heistä vilahdustakaan, ja äkkiä he piiloutuivat varastohuoneeseen. Sieltä he saattoivat kurkistaa ulos ampumarei'istä, ja he näkivät heti, ettei Walston itse ollut matkassa. Rock ja Forbes vain tallustivat luolaa kohti.
"Siinä näette, että olin oikeassa", sanoi Evans. "He aikovat varmaankin näytellä haaksirikkoisia. Ja tiedättekö mitä! Luulenpa, että on paras ottaa heidät ystävällisesti vastaan, kuten Gordon ehdotti."
"Ottaa ystävällisesti vastaan mokomat heittiöt!" Henri pui nyrkkiä vihoissaan. "Siihen ainakaan minä en rupea."
"Niin niin", virkkoi Gordon tyynesti. "Minun on kai sitten esiinnyttävä rakastettavana, vieraanvaraisena isäntänä!"
"Tee se!" sanoi perämies. "Nyt ei ole aikaa pitempiin neuvotteluihin. Pitäkää vain huoli siitä, etteivät he keksi Katea ja minua. Kyllä minä sitten pujahdan esille oikealla hetkellä, mutta en ennen."
Hetkisen kuluttua Gordon, Henri, Robert ja Baxter avasivat luolan oven ja lähtivät virralle. He kulkivat puhellen keskenään eivätkä olleet mistään tietääkseen. He pitivät kuitenkin koko ajan vastakkaista rantaa silmällä. Minne roistot olivat joutuneet? Ahaa, tuossa he tulivatkin, muutamat pensaat olivat tuokioksi kätkeneet heidät poikien silmiltä.
Miehet olivat äärettömästi hämmästyvinään kohdatessaan ihmisiä, ja Gordon seuralaisineen tekeytyi tietysti yhtä kummastuneen näköiseksi. "Keitä olette!" huusi Gordon virran yli. Forbes — pojat tunsivat hänet Katen kuvauksesta — vastasi heti: "Haaksirikkoisia merimiehiä!" Ja sitten hän kertoi muutamin sanoin, että he olivat pestattuja laivamiehiä kolmimastoisesta "Severnistä" ja että he olivat veneineen joutuneet karille saaren etelärannalla.
"Mitä kansallisuutta olette?" kysyi Robert.
"Amerikkalaisia", kuului vastaus. Gordon kuulusteli edelleen. "Missä on laivan muu miehistö?"
"He ovat hukkuneet", vastasi Forbes. "Ainoastaan me kaksi pelastuimme hengissä — ja olemme niin nälissämme."
"Ja niin väsyneet…!" puuttui Rock puheeseen. "Mutta saanko kysyä, kenen kanssa oikeastaan puhumme?"
"Me olemme Carrin saaren uudisasukkaita", vastasi Gordon ja koetti saada äänensä niin lujaksi ja miehekkääksi kuin mahdollista.
"Tahtovatko uudisasukkaat auttaa meitä?" pyysi Forbes. "Emme pyydä muuta kuin hiukan syödäksemme. Olemme nyt kuljeksineet tässä saaressa niin kauan, että me…"
"Tulkaa vain!" sanoi Gordon. "Kyllä me pidämme huolen teistä."
Sitten hän nosti kädet suulleen huutotorveksi ja huusi Mokoa. Reipas neekeripoika tuli heti juosten. Gordon käski hänen nyt hypätä veneeseen ja soutaa virran yli noutamaan merimiehiä.
Molemmat onnettomat "haaksirikkoutuneet" olivat paatuneita roistoja. Varsinkin Rock oli oikean pahantekijän perikuva, raa'an näköinen ja ilkeäkatseinen. Eikä Forbeskaan, joka Katen väitteen mukaan ei kuitenkaan ollut yhtä suuri lurjus kuin toiset merimiehet, näyttänyt juuri sen kunnollisemmalta.
Roistot koettivat näytellä osaansa niin luonnollisesti kuin suinkin. "Voi kuinka meidän on nälkä ja jano, ja kuinka väsyksissä olemme", se oli pontena koko heidän virressään. Ja joka kerta, kun Gordon tai Robert kysyi jotain, johon he eivät keksineet sopivaa vastausta, he syyttivät sairautta ja väsymystä. Heidän täytyi muka saada levähtää ennen kuin he jaksoivat selittää tapausten kulun.
"Saisimmeko viettää yön täällä?" pyysi Rock heti kun he olivat saapuneet ranskalaisluolan oven sisäpuolelle.
"Voi niin, saammeko?" kerjäsi Forbeskin. Sekä hän että hänen kumppaninsa olivat vähällä unohtaa roolinsa, niin hämmästyneitä he olivat huomatessaan astuvansa oikeaan linnoitukseen, joka oli varustettu tykeillä ja ampumarei'illä.
"Ellei teistä ole epämieluista", sanoi Forbes, "niin menisimme mielellämme nyt heti levolle."
"Niin, ja me tulemme vallan hyvin toimeen, jos vain saamme hiukan olkia. Emme tahdo vaivata teitä sen enempää. Onko teillä jokin komero, jossa voimme oleskella?"
Gordon avasi keittiön oven. "Täällä", hän sanoi, "on teille tilaa kylliksi, ja tässä on muutamia peitteitä vuoteeksi. Olkaa hyvä."
Merimiehet riemuitsivat salaa ajatellessaan, kuinka helposti heidän oli onnistunut petkuttaa uudisasukkaita. Toivotettuaan hyvää yötä Gordonille he alkoivat heti nuuskia joka kolkkaa ja keksivät pian, että keittiöstä johti ovi virran puolelle. Sanalla sanoen, kaikki näkyi luistavan mainiosti. Sitä he vain harmittelivat, että Mokokin nukkui keittiössä. Mutta mitäs siitä. Jos tuollainen neekerinulikka rupeaa hankalaksi, niin häneltä voi vääntää niskat nurin!
He heittäytyivät nyt vain muka läpiväsyneinä vuoteelleen ja alkoivat heti kuorsata aika tavalla, jotta luultaisiin heidän nukkuvan. Moko teki samoin, mutta hänkin oli varuillaan kuin kärppä ja valmiina kutsumaan apua, jos roistot hievahtaisivatkaan paikaltaan.
Kului tunti, toinenkin. Moko arveli jo kammottavien yövieraitten päättäneen pysyä aloillaan toistaiseksi. Mutta yhtäkkiä hän kuuli jotakin rapinaa ulko-oven luota. Kuun säteet hiipivät vinosti sisään pienestä lakeisesta, ja niiden himmeässä valossa hän huomasi, että Forbesin ja Rockin kaikessa hiljaisuudessa oli onnistunut vähitellen hiipiä ovelle ja että he olivat siirtämässä oven edustalle ladottuja kiviä. Suuret kivet nostettiin yksitellen pois. Tuokio enää, ja koko röykkiö oli raivattu tieltä. Merimiesten tarvitsi vain työntää syrjään oven päälle asetettu rautatanko, ja niin olisi pääsy luolaan vapaa kenelle hyvänsä. Walston ja toiset rosvot saattoivat tunkeutua sisään millä hetkellä tahansa.
Moko raaputti aivan hiljaa arkihuoneen ovea, jonka takana hän tiesi kaikkien toisten uudisasukkaiden olevan koolla. Seuraavassa silmänräpäyksessä sieltä kuului hiljainen kuiskaus. Merkki oli ymmärretty.
Oli jo kiire sillä nyt Rock tarttui rautatankoon, sysäsi sen sijoiltaan ja avasi oven varovasti.
Mutta siinä tuokiossa joku tarttui häntä käsivarteen. Hän kääntyi nuolennopeasti ja näki — Evansin, perämiehen, jonka hän oli luullut kuolleeksi ja kadonneeksi.
"Evans!" hän huudahti. "Sinäkö täällä!"
Nyt kaikki pojat ryntäsivät keittiöön. Kun he näkivät Forbesin hiipivän Evansin selän taa ja juuri aikovan hyökätä hänen kimppuunsa, kävivät Henri, Robert, Baxter ja William käsiksi häneen, kaatoivat hänet lattialle ja pitivät häntä lujasti kiinni kuin ruuvipihdissä.
Sillä aikaa ottelivat Evans ja Rock. Rosvon onnistui siepata puukkonsa ja iskeä perämiestä käsivarteen. Haava oli tosin lievä, mutta se pakotti kuitenkin Evansin hellittämään kätensä hänestä, ja yhdellä harppauksella roisto loikkasi ovesta ulos. Perämies ampui luodin hänen jälkeensä, mutta ei kiireessä saanut tähdänneeksi, joten luoti osui harhaan.
Mutta minkäpä sille taisi! Evans salpasi oven ja nosti rautatangon taas eteen. Sitten hän kääntyi ja kumartui tikari kädessä Forbesin puoleen, joka makasi lattialla potkien ja riuhtoen päästäkseen irti poikien lujista kourista.
"Toverisi pääsi minulta pujahtamaan!" hän huusi Forbesille, "mutta sinä et pääse!"
"Armoa! Armoa!" huusi merimies.
"Niin, Evans", rukoili nyt Katekin. "Anna hänen elää. Pelastihan hän kuitenkin kerran minun henkeni."
"Akkaväen lorua, siirappisääliväisyyttä", mutisi perämies, mutta pisti kuitenkin tikarin tuppeen, sitoi Forbesin lujasti käsistä ja jaloista ja kantoi hänet varastohuoneeseen. Siellä hän sai maata toistaiseksi.
Sitten ladottiin kivet taas oven eteen, ja rauha vallitsi ranskalaisluolassa. Mutta ei yksikään uskaltanut ajatella maatapanoa. Kaikki valvoivat valmiina puolustautumaan, jos roistot vielä koettaisivat hyökätä uudisasukkaiden kimppuun.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Taistelu
Yöllisen seikkailun jälkeen oli ainakin yksi asia selvillä: Walston ei enää tästedes ainakaan yrittäisi petosta päästäkseen luolaan. Kyllä hän nyt ymmärsi uudisasukkaiden keksineen, mitä hänellä oli mielessä, ymmärsi senkin, että vain väkivalta saattoi heidät kukistaa.
Heti päivän valjetessa Evans ja kolme nuorempaa poikaa hiipivät ulos luolasta vakoilemaan. Sumu peitti vielä paksuna veden, maat ja nurmet, ja vasta sen hälvettyä neljä aamuvirkkua vakoilijaa saattoivat oikein tarkastaa ympäristöä.
Kaikkialla oli hiljaista ja levollista. Tallin ulkopuolella aitauksessa astuskelivat kotieläimet kaikessa rauhassa pureskellen ruohoa. Ei Pankaan näkynyt mitään erityistä vainuavan.
Vain lukuisat jäljet pehmeässä maassa luolan edustalla kertoivat yöllisestä taistelusta ja vaarasta. Niistä saattoi selvästi nähdä, että Walston joukkoineen oli kuljeksinut oven ulkopuolella valmiina syöksymään uudisasukkaiden majaan heti kun Rock ja Forbes olivat antaneet ennakolta sovitun merkin.
Evans tutki tarkoin maaperän päästäkseen selville, oliko missään verisiä jälkiä. Mutta niitä ei ollut. Rock oli siis päässyt ehein nahoin pakoon.
Mutta missähän heittiöt nyt oleskelivat? Miltä puolelta he nyt aikoivat rynnätä "linnoituksen" kimppuun. Näihin kysymyksiin eivät jäljet antaneet minkäänlaista vastausta. Evans ja hänen seuralaisensa tulivat pian siihen tulokseen, että oli viisainta jättää koko vakoilemisretki. Paljon parempi oli palata kotiin ja kuulustella Forbesia.
Kunpa hän vain puhuisi totta.
"Puhuu, puhuu kylläkin!" arveli Gordon. "Tottapa häneen on hiukan vaikuttanut se, että hän oli aivan kuoleman kynnyksellä. Ellei hän ole peräti paatunut pahantekijä, hän ymmärtää varmasti voivansa sovittaa osan rikoksestaan kertomalla meille, mitä tietää toisten suunnitelmista."
Evans meni heti siihen huoneeseen, missä Forbes makasi sidottuna. Hän irroitti siteet ja antoi miehelle luvan mennä arkihuoneeseen. Sitten hän sanoi muitta mutkitta:
"Näet, että olemme olleet teitä viisaammat, Forbes! Sinun ja Rockin inhottava petos epäonnistui perin pohjin. Mutta meidän on vielä saatava tietää vähän Walstonin aikeista. Ja niistä sinun on nyt kerrottava meille."
Vangittu merimies ei avannut suutaan. Hän seisoi ääneti ja tuijotti eteensä.
Silloin astui Kate hänen luokseen ja sanoi ystävällisesti auttaakseen häntä:
"Kuulepas, Forbes. Silloin kun sinä Severn-laivassa sait toverisi säästämään henkeni, sinä osoitit, että sinulla on sydän paikallaan. Älä nyt anna itsepintaisuuden ja kovasydämisyyden vallita. Auta meitä, kuuletko! Pelasta näiden reippaiden poikien henki, kuten pelastit minunkin henkeni."
Forbes ei vieläkään vastannut sanaakaan.
Mutta silloin Evans otti hänet koville ja alkoi kuulustelunsa kuin paraskin tuomari.
"Mitä tietä Walston ja toiset tulivat tänne? — Sillä olivathan he täällä ulkopuolella viime yönä?"
"Olivat", tunnusti Forbes. Ja sitten, vähän ajan kuluttua hän sanoi tylyllä, vastahakoisella äänellä:
"He kulkivat järven pohjoispuolelta."
"Ja sinä ja Rock tulitte eteläpuolelta."
"Niin."
"Onko kukaan teistä käynyt länsipuolella?"
Merimies pudisti päätään.
"Eikö… Entä missä ovat toiset nyt?"
"Sitä en tiedä."
"Et tiedä…?"
"En, Evans, siitä en tiedä mitään", Forbes vakuutti, ja sen enempää hänestä ei saatu. Siitä hän kuitenkin oli varma, hän sanoi, että Walston kyllä vielä palaa.
Paljon hyötyä kuulustelusta ei ollut. Jospa vain olisi saatu selko siitä, miltä puolen roistot aikoivat hyökätä, olisi ainakin ollut mahdollista tehdä sen mukaan puolustussuunnitelma. Evans punnitsi asian perinpohjaisesti, hän ymmärsi että rohkea rokan syö, toisin sanoen, täytyi uhmata vaaraa ja uskaltaa lähteä tiedusteluretkelle metsään.
Kahdentoista ajoissa Moko vei kupillisen ruokaa Forbesille, mutta vangittu merimies ei maistanut sitä lainkaan.
"Saattepa nähdä, että hän alkaa pehmetä. Kun hänenlaisensa ihminen menettää ruokahalunsa, niin jotain erikoista on hänessä tekeillä, uskokaa pois", tuumi Kate Henrille.
"Katsokaahan pojat", sanoi Evans, kun päivällinen oli korjattu pöydästä, "nyt olen ajatellut, että muutamat teistä seuraisivat minua metsään, niin että kerrankin saisimme oikein selvän siitä, mitä nuo heittiöt nykyään puuhaavat ja missä he oikein vaaniskelevat. Mitä arvelette ehdotuksestani?"
Pojista ehdotus oli erinomaisen järkevä. "Nimittäin", muistutti Gordon, "jos vain pidämme huolta siitä, ettei linnoitus jäi ilman puolustusta meidän ollessamme poissa".
"Tietenkin!" sanoi Evans. "Paul, Baxter ja… odottakaahan… Moko ja pikkupojat, niin ja sen lisäksi Kate jääköön tänne ja pitäköön puoliaan, jos herra Walston keksii tehdä rynnäkön luolaan. Me toiset: Gordon, Robert, Henri, Cross — siinä on neljä — Jack, Webb, William…"
"Ja minä!! Enkö minäkin saa tulla mukaan?" kysyi Garnett.
Perämies mietti hetken. "Olkoon menneeksi, koska pyydät niin kauniisti. Siis me yhdeksän varustaudumme aseilla kiireestä kantapäähän ja lähdemme seikkailulle. Pystymmekö pitämään puoliamme? Tosin meidän on taisteltava aika väkeviä lurjuksia vastaan, jos nimittäin tapaamme heidät! Mutta emmeköhän me sentään kykene pitämään heitä kutakuinkin kurissa. Muistakaa, että meillä on sekä pyssy että revolveri jokaisella, heillä sitä vastoin on kaikkiaan viisi pyssyä kuutta miestä kohti. Ja sen lisäksi he ampuvat kuin mitkäkin moukat. Eivät ole sellaisia mestariampujia kuin tämä Robert tässä ja Cross ja William."
Lyhyesti sanoen: jos roistojen ja uudisasukkaiden välillä syntyy ottelu välimatkan päästä, viimeksi mainitut saattavat kylläkin suoriutua. Pahempi on, jos on taisteltava silmä silmää vasten.
Kellon käydessä kolmea marssi pieni sotajoukko Evans etunenässä ulos ranskalaisluolasta, jonka ovi suljettiin heti visusti.
Nyt oli vain kysymys siitä, miltä puolen vihollinen oli odotettavissa. Ei etelästä eikä lännestäkään. Oli mahdotonta, että Walston olisi voinut ennättää kulkea pitkän matkan Laivalahdelle ja sieltä edelleen pitkin virtaa niin lyhyessä ajassa. Ei, konnat piileksivät varmaankin pohjoisen puolella, ja siltä suunnalta he tietysti tulevat.
Pohjoista kohti Evans ja pojat lähtivätkin. Alkupuolen matkaa he kulkivat aitauksen suojassa, ja kauempana he hiipivät toisesta pikku viidakosta toiseen. Heidänhän oli pysyttävä piilossa niin kauan kuin mahdollista.
"Olkaa vain rauhassa", toisti Evans kerran toisensa jälkeen. Hänellä oli täysi työ hallita Robertia, tämä kun joka silmänräpäys pyrki erkanemaan liian kauas tovereistaan.
Nyt he olivat saapuneet puuristille, joka oli ranskalaisen haudalla.
Täältä he poikkesivat järven rantaan vievälle polulle.
Vähän ajan kuluttua Pan alkoi innokkaasti nuuskia nurmikkoa ja ilmaa. "Pan", varoitti Gordon hyvin hiljaa, mutta se ei ollut kuulevinaan, haisteli yhä vain.
Se oli varmaan vainunnut jotain erikoista.
"Meidän täytyy ryömiä pensaiden välissä", sanoi Evans. "Ja kuulepas,
Robert! Jos sinä näet jonkun niistä siivoista herrasmiehistä niin
läheltä, että osut häneen laukauksella, niin lähetä sinä vain luoti.
Mutta älä ammu ohi!"
Metsän laidalla he saapuivat paikalle, jossa Walstonin lauma nähtävästi oli viettänyt yönsä: sen saattoi huomata hiiltyneistä puunpätkistä ja tuhkasta, joka vielä oli maassa.
"He ovat ehkä vasta aivan äskettäin lähteneet täältä. — Tuhka on vielä ihan lämmintä", sanoi Evans. "Koko joukko voi olla vielä aivan lähellä. Olisi ehkä kuitenkin parasta…"
Mutta ennen kuin pojat ennättivät saada tietää, mikä perämiehen mielestä oli parasta, pamahti pyssynlaukaus katkaisten metsän hiljaisuuden, ja luoti suhahti Henrin korvien ohitse tunkeutuen puuhun, jonka vieressä hän seisoi.
Toinen laukaus: kuului oksien taittumista ja jotain putosi raskaasti maahan. Tällä kertaa oli Robertin pyssyllä ollut puheenvuoro. Hän oli tähdännyt ensimmäisen laukauksen savun mukaan ja tuntui siltä kuin laukaus olisi osunut.
Pan syöksyi eteenpäin, Robert jäljessä.
"Eteenpäin toisetkin!" huusi Evans. "Robert ei voi yksin vastustaa koko joukkoa."
Tuossa tuokiossa he saavuttivat Robertin, joka kumartui kuolleen merimiehen yli. Se oli Richard.
"Siis yksi vähemmän", sanoi Evans. "Mutta toiset…"
"Niin, he ovat kyllä jossain aivan lähellä", sanoi Baxter.
"Aivan oikein! Siis: maahan!… Maahan, maahan!"
Samassa pamahti laukaus — kolmas, ja sen onnistui raapaista Jackia pahasti otsaan.
Gordon tahtoi sitoa haavan, mutta Jack intti vain, että se oli aivan turhaa; "mokomakin naarmu", hän vain sanoi reippaasti.
Nyt uudisasukkaiden oli pysyttävä yhdessä. Jos he hajaantuivat, ampuvat Walston ja hänen väkensä heidät yhden toisensa jälkeen. Sen vuoksi pieni joukko ryömi kylki kyljessä korkeassa ruohikossa, joka hetki valmiina taisteluun.
Mutta minne Henri oli jäänyt?
Ei kukaan ollut huomannut, mutta poissa hän oli. Ja nyt Pan haukkui aivan vimmatusti. — Jotain oli hullusti. Henri oli joutunut otteluun vihollista vastaan.
"Henri! Henri!" huusi Robert niin kovasti kuin jaksoi.
Ei vastausta. Ei kuulunut muuta kuin Panin raivoisa haukunta. Silloin pojat eivät enää voineet hillitä itseään. Evansin varoituksista piittaamatta kaikki syöksyivät eteenpäin. Evansin täytyi seurata.
"Maahan, Evans!" huusi Cross heittäytyen samassa itsekin pitkälleen. Luoti lensi aivan perämiehen pään yli. Samassa Evans huomasi Rockin puiden välissä.
Hän nosti heti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Rock katosi. "Mitä ihmettä!" ajatteli Evans. "Olisinko ampunut ohi?"
Mutta hänelle ei jäänyt aikaa ottaa lähemmin selkoa siitä, miten Rockin oli käynyt. Samassa hän näet kuuli aivan lähellään Robertin huutavan:
"Pidä puoliasi, Henri!… Tässä minä olen!"
Ja Evans ja pojat näkivät Henrin taistelevan elämästä ja kuolemasta pitkää roikaletta, Cope-nimistä merimiestä vastaan.
Mies oli kaatanut Henrin maahan selälleen. Sekunti vain, ja hän olisi iskenyt puukkonsa pojan rintaan. Notkeana kuin tiikeri Robert syöksyi yhdellä hyppäyksellä rosvon niskaan.
Henri oli pelastettu. Mutta salaman nopeasti Cope oli kääntynyt uutta vastustajaansa kohti iskien puukkonsa hänen rintaansa.
Ja nyt Robert makasi tajuttomana maassa, ja Cope pakeni suoraa päätä tiheimpään metsikköön kintereillään Evans, Garnett ja Webb, jotka ampuivat luotinsa hänen jälkeensä.
Henri riensi Robertin luo, kumartui hänen ylitseen ja avasi nopeasti hänen nuttunsa. Sitten hän repi verisen paidan syrjään ja tutki haavaa. Jumalan kiitos, puukko ei ollut osunut sydämeen, oli siis vielä toivoa. Mutta keuhko oli varmaan vahingoittunut, sillä Robertin hengitys kuului heikolta ja vikisevältä.
"Meidän täytyy pelastaa hänen henkensä", sanoi Henri kiihkeästi.
"Mitä sinä arvelet, Gordon?"
"Että meidän kaikkein ensiksi on kannettava hänet kotiin ranskalaisluolaan."
Samaa mieltä olivat myös Evans ja toiset pojat, jotka palasivat huomattuaan että oli mahdotonta saada Copea kiinni.
"Ja me voimme hyvin viedä hänet kotiin, koska näyttää siltä kuin Walston olisi saanut tarpeekseen tappelusta tänään. Hän piileksii nähtävästi joukkoineen jossain metsässä."
Baxter ja Jack alkoivat punoa oksista paareja, joille Robert nostettiin. Hän ei ollut vielä tajuissaan, mutta hengitti kuitenkin. Neljä poikaa tarttui paareihin, toiset kävelivät jäljessä pyssyt ja revolverit valmiina.
Hitaasti astui surullinen saattue metsän halki. Vihdoin oli enää vain taipale matkaa luolaan — kahdeksan-yhdeksänsataa askelta. Silloin kuului äkkiä kimeä huuto, ja Pan lähti täyttä vauhtia laukkaamaan virralle päin.
Walston oli varmaankin hyökännyt ranskalaisluolaan.
Aivan oikein! Se oli — kuten sittemmin selvisi — käynyt seuraavasti: Sillä aikaa kun Evansin ja isojen poikien huomio oli kokonaan kiintynyt Rockiin, Copeen ja Rickhardiin, riensivät Walston, Brandt ja Black metsän halki ja hyökkäsivät "linnoituksen" kimppuun. He löivät oven rikki ja tunkeutuivat luolaan.
Kovista hätähuudoista säikähtyneinä Evans, Gordon, Henri, Jack ja William lähtivät juosten kohti luolaa jättäen Crossin, Webbin ja Garnettin vartioimaan Robertin paareja. He saapuivat parhaiksi näkemään, kuinka Walston syöksyi ulos luolan ovesta pusertaen kirkuvaa ja riuhtovaa lasta voimakkailla käsivarsillaan.
Ja Walstonin jäljessä tuli Brandt kantaen pikku Costaria, joka itki surkeasti.
Aivan raivoissaan hyökkäsi Baxter Brandtin kimppuun, mutta tämä potkaisi hänet luotaan ja juoksi eteenpäin lapsi sylissä.
Entä John, Edvard ja Moko ja kaikki toiset? Oliko heidät jo surmattu?
Walston ja Brandt olivat jo melkein ennättäneet virran rannalle, missä Black ja vene odottivat.
Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Jos konnien onnistuu hypätä veneeseen, ovat Paul ja Costar hukassa.
Evans ja nuo neljä poikaa hehkuivat innosta saada laukaista pyssynsä rosvoihin, mutta he eivät uskaltaneet ampua, koska luoti olisi voinut osua pelastettaviin.
Mutta Pan, se ei pelännyt käydä käsiksi rosvoihin. Rohkea eläin hyökkäsi Brandtin kimppuun iskien hampaansa tämän kurkkuun. Baxterin hän oli kevyesti potkaissut tieltään, mutta Pania ei ollutkaan yhtä helppo karkoittaa. Brandtin täytyi päästää Costar torjuakseen raivoisaa koiraa.
Mutta Walston pääsi esteettömästi juoksemaan alas virralle. Hetki vain, ja hän olisi veneessä ryöstösaaliineen.
Silloin nähtiin äkkiä miehen juoksevan esiin luolasta. Se oli Forbes.