VIIDES LUKU
Saari vai manner?
Saari vai manner? Se kysymys pyöri päivät päästään kaikkien poikien aivoissa, sekä suurten että pienten.
Varsinkin Gordon, Henri ja Robert pohtivat tätä asiaa kerran toisensa jälkeen. Mutta ei ollut niinkään helppo keksiä ratkaisevaa vastausta, ennen kuin päästiin pitemmälle retkelle sisämaahan.
Eräästä seikasta he kuitenkin olivat selvillä, he eivät olleet kuumassa vyöhykkeessä. Sen saattoi heti huomata pensaista ja puista, joita niillä seuduin kasvoi. Puut olivat enimmäkseen tammia, pyökkejä, honkia, koivuja ja kuusia, lisäksi oli koko joukko eri myrttilajeja. Sellainen ei kasvullisuus ollut kuumissa maissa, sen he tiesivät. Pikemminkin tämä maa sijaitsi Uutta Seelantiakin etelämpänä.
Gordon oli asiaa perin pohjin harkittuaan tullut siihen tulokseen, että toistaiseksi oli paras jäädä paikoilleen rannikolle. Tästä kysymyksestä nousi kuitenkin ankara kiista, sillä Robert ja muutamat muut levottomat halusivat kärsimättömästi lähteä matkaan niin pian kuin mahdollista. Robert oli saanut päähänsä, että heidän täytyi keksiä tie ihmisasunnoille, eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että he jäisivät rannikolle. Hän oli joutua käsikähmään Henrin kanssa, joka arveli, että oli turhaa otaksua asuttuja seutuja olevan lähellä, ja oli sen vuoksi yhtä mieltä Gordonin kanssa siitä, ettei ollut viisasta jättää laivaa noin vain.
"Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla", väitti Henri.
"Älä viisastele pyinesi!" tokaisi Robert. "Kuka tietää, kuinka kauan tämä laiva on tässä asuttavanamme? Kun ensimmäiset talvimyrskyt puhkeavat…"
"Niin, mutta silloin kai mekin olemme jo poissa täältä", puuttui Gordon puheeseen "Ja sitä paitsi te olette", hän lisäsi rauhoittaakseen molempia yltiöpäitä, "minun luullakseni kumpikin on oikeassa, sekä sinä Robert että Henri. Robert on oikeassa siinä, että meidän on tehtävä kaikki mitä voimme oppiaksemme tuntemaan maan, johon olemme näin yhtäkkiä joutuneet. Ja Henri on myös, paha kyllä, oikeassa arvellessaan että me emme saa apua mistään. Jos minä saan määrätä, odotamme vielä hetken aikaa ennen kuin täydellä todella puuhaamme muuttoa. Mutta sillä aikaa voimme tehdä pieniä retkiä sinne tänne, niin että ainakin vähän tunnemme ympäristöämme."
"Kunpa vain olisi jokin oikein korkea vuori, jolta olisi laaja näköala", sanoi Henri. Mutta sellaista ei valitettavasti ollut. Voidakseen siis tähystellä ympäristöä Henrillä ei ollut muuta neuvoa kuin kavuta jyrkälle rantatörmälle. Sen korkeimmalta harjalta hän varmaankin saattoi nuorilla silmillään nähdä kauas, ja kenties hän saattoi saada vastauksen polttavaan kysymykseen: saari vai manner.
"Mitä sinä Gordon ajattelet?" kysyi Henri. "Pitäisiköhän minun yrittää kiivetä sinne?"
Gordonista ja kaikista muista tuuma oli hyvä. Mutta Robert oli toista mieltä, hänen silmissään oli ehdotuksessa suuri vika, nimittäin se, että se ei ollut hänen keksimänsä.
Mutta valitettavasti säät kävivät sateisiksi ja sumuisiksi, joten Henrin täytyi toistaiseksi jättää retkensä. Niin kauan kuin kaikki oli sumuvaipan peitossa, ei olisi ollut mitään hyötyä kiivetä.
Mutta eipä silti ettei hänellä olisi ollut kyllin työtä "päämajassa". Hän piti huolen siitä, että osterinkalastusta ja oikeata kalanpyyntiä harjoitettiin järkevien sääntöjen mukaan, niin että jokaisella pikkupojalla oli oma erityinen tehtävänsä. Oli varottava, ettei koti-ikävä saisi liian suurta tilaa nuorten haaksirikkoisten mielessä, ja sen tähden Henri tahtoi aina vain yhtä: työtä.
Itse hän ei suinkaan laiskotellut. Hän ja Gordon olivat aamusta iltaan työssä pitääkseen "asunnon" laivassa siistinä ja järjestyksessä. Alkoi jo vähitellen tulla kylmä, minkä vuoksi oli välttämätöntä tukkia joka halkeama, niin että oli lämmin ja hyvä. Toisellakin tavoin koetettiin torjua kylmyyttä. Mokon, joka oli oikea tuhattaituri, Henri määräsi vaatturiksi, hänen oli ommeltava pikkupojille vaatteita merimiesten paksuista nutuista. Pikku neekeripoika panikin kaiken taitonsa liikkeelle ja käytti ahkerasti neulaa, lankaa, saksia ja sormustinta. Hänen uutteruutensa nähtiinkin selvästi eräänä päivänä, kun Costar, John, Tom ja Edvard ilmestyivät pukeutuneina kummallisiin kömpelöihin tamineihin, joista ei tietänyt olivatko ne housuja vai hameita, mutta joka tapauksessa ne olivat lämpimiä.
Yhä lujemmin pikkupojat kiintyivät Henriin, he ymmärsivät kaikki, etteivät he voineet saada parempaa ystävää. Varsinkin Jack, Robinsonin harrastaja, auttoi väsymättä Henriä työssä sekä sisällä että ulkona. Ja Henri sai monet kerrat nauraa oikein sydämensä pohjasta ystävälleen, jonka suu kävi lakkaamatta. Jack piti näet pitkiä esitelmiä siitä, mitä Robinson heidän sijassaan olisi tehnyt ja kuinka hänen kallisarvoisesta kirjastaan saattoi löytää monta hyvää neuvoa erilaisiin tilanteihin.
Paul auttoi myös uskollisesti veljeään. Mutta pieni poika oli kokonaan kadottanut iloisen mielensä, ja se huolestutti Henriä. Paulista saattoi usein huomata, että hän oli itkenyt, mutta jos joku kysyi, mikä häntä vaivasi, häneltä sai aina saman vastauksen: ei mikään!
Ei Henrikään saanut veljeltään muuta vastausta, ja kuitenkin heidän välillään oli ennen vallinnut täysi luottamus.
Näinä sadepäivinä viettivät Robert, William, Webb ja Cross melkein kaiken aikansa metsästysretkillä. He vainosivat töyrään lintuvilinää. Ja tietysti heidän metsästysintonsa oli hyödyllinen: mitä enemmän ruokaa tuotiin Mokon kojuun, sen parempi! Mutta paha kyllä, nuo neljä metsästäjää kävivät päivä päivältä yhä omapäisemmiksi ja itserakkaammiksi. Robert pani heidän päänsä pyörälle ja kiihotti heitä yhä enemmän Gordonia ja Henriä vastaan.
Paha kyllä, sille ei voinut mitään. Molemmat järkevät pojat, joukon itseoikeutetut päälliköt, saattoivat vain toivoa, että yksimielisyys vähitellen itsestään palaisi ja että Robert huomaisi paremmaksi pysyä sovussa kuin riidalla lisätä onnettomuutta.
Muuten Robert oli ollut aivan oikeassa kerskuessaan metsästystaidostaan. Hän ampui vähintään yhtä monta lintua kuin William, Cross ja Webb yhteensä. Mutta kylläpä hän siitä ylvästelikin. Panilla, joka myös oli metsästysretkillä mukana, oli täysi työ hakea ammutut linnut, jotka viruivat pitkin rantaäyrästä.
Kun metsämiehet sitten palasivat, tarkasti Moko saaliin kappale kappaleelta, ja varsinkin alussa hän sai tarkoin valikoida mitä ottaa talouteen, mitä hylätä. Pikku metsästäjät eivät näet ymmärtäneet vielä, mitkä linnut maistuivat hyvälle, ja sen vuoksi he toivat lokkeja ja tiiroja ja muita sellaisia lintuja, joita Moko ei voinut ollenkaan käyttää.
Muuten Gordon oli kieltänyt Mokoa pitämästä heitä liioilla herkuilla. Heidän oli nyt jokaisen, vieläpä herkkusuisen Costarinkin, aikaa myöten totuttava kehnoon ravintoon. Eihän sitä tiennyt vaikka he joutuisivat vielä näkemään nälkääkin.
Maaliskuun puolivälissä ilma muuttui vihdoinkin. Ikäviä sadepäiviä seurasi säteilevä auringonpaiste. Kaikesta päättäen töyräältä oli nyt mainio näköala itään päin iltapuolella, kunhan vain ensin pääsisi sen laelle.
15. maaliskuuta osoitti ilmapuntari illalla "kaunista säätä". Tämän huomatessaan Henri päätti lähteä päämääräänsä kohti varhain seuraavana aamuna ennättääkseen takaisin ennen pimeää.
Hän tahtoi toteuttaa aikeensa aivan yksin. Gordon olisi kyllä mielellään seurannut ystäväänsä, mutta hän ei uskaltanut jättää pienimpiä yksin kotiin Robertin kanssa, joka helposti olisi voinut keksiä hullutuksia.
Ennen päivänkoittoa Henri oli jalkeilla, ja samaan aikaan kun ensimmäinen päivänsäde välkkyi meren nyt rauhallisilla laineilla, hän lähti matkaan varustuksenaan paksu sauva ja revolveri, jolla hän hädän tullen saattoi puolustautua. Sitä paitsi hänellä oli laivan paras kaukoputki, ja hänen laukkunsa Moko oli ahtanut täyteen evästä, jolla hän saattoi virkistää itseään retkellä. Vesipullokaan ei ollut unohtunut.
Henri astui ripein askelin eteenpäin pitkin rantaa. Hän oli arvioinut olevansa töyrään huipulla kahdeksan aikaan.
Niin nopeasti ei matka kuitenkaan käynyt. Mitä kauemmaksi hän joutui siltä paikalta, minne "Eteenpäin" oli ajautunut, sitä kapeammaksi ja kivisemmäksi kävi rantaäyräs. Viimein hänen täytyi vaivalloisesti kavuta yli limaisten merikasvien ja suurten, sileiden kivien. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, harppoi vain eteenpäin niin nopeasti kuin pääsi, mutta pian hänelle selvisi, ettei hän ainakaan kello 8:ksi saavu perille.
Jospa hän vain pääsisi sinne ennen nousuvettä. Mutta se saattoi kyllä ottaa tiukalle. Pian oli tie niin vaikeakulkuista, että hänen täytyi riisua sekä saappaat että sukat ja kahlata eteenpäin polvia myöten vedessä.
Kulkiessaan hän piti silmänsä valppaasti auki. Muun muassa hän huomasi, että näillä seuduin oikein vilisi riistaa. Minne hän katsoikaan, hän näki aina metsäkyyhkysiä ja sorsia, vieläpä merileijoniakin. Ne lekottivat kareilla auringonpaisteessa ja tirkistivät kummissaan kutsumatonta vierasta, joka harppoi eteenpäin rantaäyräällä. Henri ymmärsi kaikesta, etteivät nämä pulskat eläimet tietäneet ihmisistä eivätkä metsästyksestä mitään. Niin, tietysti "Eteenpäin" oli ajautunut saareen. Valitettavasti.
Vihdoinkin hän seisoi sillä paikalla, missä jyrkkä rannikko pisti pitkälle mereen muodostaen korkean niemekkeen. Täällä hän näki koko joukon lintuja, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Hän tunsi ne kuitenkin heti luonnonopista, ne olivat pingviinejä. Henri mietti. Mitenkä olikaan, eikö näiden kummallisten kömpelöiden olentojen kotipaikka ollut kaukana etelässä? Oli. Mutta ehkä ne olivat vain poikenneet hiukan pohjoiseen päin? Ei, ei suinkaan, tiesihän Henri kirjoistaan, etteivät pingviinit lähteneet lennoille, ja sen hän itsekin saattoi käsittää katsellessaan niiden pieniä lyhyitä siipiä, joita ne istuessaan räpyttelivät. Mutta silloinhan tämä maa ehkä ei ollutkaan niin pohjoisessa kuin hän ja hänen toverinsa olivat ajatelleet. Siinä kai oli arvoituksen ratkaisu. Myrsky oli ajanut laivan kauemmaksi etelään kuin he olivat luulleet.
"Niin, niin", tuumi Henri. "Kerran kai koittaa sekin päivä, jolloin meille selviää, minne päin maailmaa oikeastaan olemme joutuneet. Mutta nyt minun täytyy koettaa pyrkiä vähän korkeammalle."
Ja niin Henri alkoi kiivetä, mutta ei hän ollut kauankaan noussut, kun jo huomasi olevansa liian väsynyt kiivetäkseen jyrkkää tietöntä töyrästä heti ylös asti. Sen vuoksi hän istahti lepäämään ja haukkasi hiukan eväistään.
Kun hän oli syönyt ja levähtänyt kyllikseen, hän ryhtyi uudella innolla kapuamaan. Monta kertaa oli hyvin vaikea saada jalansijaa, mutta hän tahtoi päästä ylös, ja vähitellen hänen onnistuikin saavuttaa töyrään harja.
"Ohhoh! Sepä oli kova urakka", tuumi Henri ja vaipui väsyneenä maahan. "Mutta enpä sittenkään taittanut niskaani."
Ensi työkseen hän asetti kaukoputken siimalleen ja tähysteli ympäri kaikille ilmansuunnille, eniten kuitenkin itään. Siintäisiköhän vesi silläkin suunnalla?
Mutta oli jotenkin vaikea nähdä itään. Niin kauas kuin silmä kantoi, oli maa laakeata. Töyräs, jolla hän seisoi, vietti tasaisesti maan puolelle ja siellä täällä kohosi suuria, tummia metsiä. Henri tähysteli, tähysteli, mutta tasangot ja metsät ulottuivat aina näköpiiriin asti. Olisikohan tämä mannerta?
Pohjoisessa Henri näki korkean niemekkeen, jonka juurella rantaäyräs välkkyi valkoisena ja laajana kuin hieta-aavikko.
Etelässä ei ollut muuta nähtävissä kuin ääretön jono soita toinen toisensa vieressä.
Henri oli puoleksi äkeissään, puoleksi iloissaan. Tavallaan hän oli mielissään siitä, ettei idän puolella todellakaan näkynyt vettä. Mutta samassa hän pahoitteli sitä, ettei voinut viedä täyttä varmuutta tovereilleen. Sillä hän tiesi, että kun hän palaa, olisi toverien ensimmäinen kysymys:
"Saari vai manner?"
Ja nyt hän ei voinut kiertelemättä vastata: "Manner!" Hän saattoi vain sanoa, että oli otaksuttavaa, että näytti siltä jne.
Hän loi katseensa länteen päin; sinisenä ja mahtavana lepäsi meri laskevan auringon hohteessa. Yhtäkkiä hän nosti kaukoputken silmälleen.
Tuolla kaukana näkyi laivoja! Huolellisesti hän kuivasi kaukoputken lasit ja tuijotti taas kaukaisuuteen. Mutta mitä tämä oli — laivat eivät liikkuneet paikaltaan! Ei, nyt hänelle selvisi kaikki, hänen näkönsä oli pettänyt. Mustat pilkut, joita hän ensin oli luullut laivoiksi, olivat kolme pikkusaarta joiden ohi "Eteenpäin" muutamia päiviä sitten oli kulkenut kenenkään niitä huomaamatta. Siis taaskin uusi pettymys!
Kello kävi kolmea. Oli jälleen pakoveden aika, ja Henrin täytyi lähteä "kotiin" päin; muuten saattoi pimeä hänet yllättää.
Mutta ennen kuin hän alkoi laskeutua töyrästä alaspäin, hän loi vielä kerran ympäristöön tarkan silmäyksen kaukoputkella.
Ja mitä hän näkikään silloin! Nyt, kun aurinko oli menossa mailleen, näkyi idässä sininen, välkkyvä juova, josta ei voinut erehtyä.
Se oli meri!
Tämä kauhistava huomio pani Henrin kädet vapisemaan niin ankarasti, että hän oli pudottaa kaukoputken. Nyt hänellä vihdoinkin oli varma tieto. Nyt hän tiesi niin varmaan kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, että "Eteenpäin" oli ajautunut autioon saareen Tyynessä meressä. Mistä oli nyt apua odotettavissa? Hän ja hänen toverinsa eivät koskaan pääse pois tältä maailman kulmalta.
Henri ei vielä milloinkaan ollut kadottanut rohkeuttaan siinä määrin kuin tällä hetkellä, mutta hänen täytyi kuin täytyikin purra hammasta ja pitää pää pystyssä.
Sitten hän lähti astumaan rantaan päin raskain askelin, masentuneena. Viiden tunnin kuluttua hän oli aluksessa, missä neljätoista hartaasti odottavaa poikaa heti kerääntyi hänen ympärilleen kuulemaan uutisia.
KUUDES LUKU
Neuvottelu
Niin saivat nyt kaikki kuulla sen surullisen tosiasian, että he olivat ajautuneet saareen. Ja samalla he ymmärsivät, että pelastuksen toivo oli nyt hälvennyt melkein olemattomiin. Salamana valtasi kaikki, sekä suuret että pienet, sama ajatus: nyt oli tosi edessä, nyt sai jokainen näyttää, mihin kykeni.
Joukossa oli kuitenkin muuan, johon Henrin uutiset vaikuttivat aivan toisin kuin muihin. Robert oli koko päivän ollut sysimustalla tuulella siitä syystä, ettei häntä Henrin sijasta ollut lähetetty tähystysretkelle. Nytkin hän mukisi jotain siihen suuntaan, että "Henrikin saattoi erehtyä, joku toinen olisi saattanut tuoda aivan päinvastaisia tietoja".
Mutta Henri tiesi kyllä käyttäneensä silmiään ja kaukoputkeaan taitavasti. Hän oli varma siitä, ettei ollut erehtynyt — he olivat ajautuneet saareen. Ja idässä välkkyvän veden takaa ei näkynyt merkkiäkään maasta. Kaikki oli yhtenä taivaana ja merenä.
Tämä oli raskasta muitten kuulla. Eikä tämän kauhistavan sanoman paino suinkaan keventynyt siitä, että Robert yhä vastusti Henriä väittäen ettei maa ollut saarta. Useimmat pojista ymmärsivät sentään liiankin hyvin Henrin olevan oikeassa.
"Kunnes omin silmin olemme nähneet vettä joka puolella", intti
Robert, "siihen asti en kuitenkaan missään tapauksessa…"
"Hyvä!" virkkoi Gordon. "Siinä olet oikeassa, Robert! Meidän täytyy itse tulla vakuuttuneiksi siitä, miten asian laita on. Ja minä ehdotan, että huomenna lähdemme pitkälle kiertomatkalle. Nimittäin jos on kaunis sää. Pahalla säällä meidän on paras pysyä aluksessa. Mitä arvelette?"
"Hyvä! Huomenna lähdemme matkaan! Sitä mieltä minäkin olen", kaikui poikien suusta! Tuollainen "suurenmoinen retki" oli kaikille mieleen.
"Odottakaa!" sanoi Gordon rauhoittavasti. "Emmehän voi kaikki viisitoista lähteä. Minun tarkoitukseni oli lähettää ensiksikin Henri ja Robert ja sitten…"
"Pääsenkö minä?"
"Ja minä?"
Sekä William että Jack kohottivat kätensä ylös ja pyysivät rukoillen päästä mukaan.
"Olkoon menneeksi", sanoi Gordon. "Päätämmekö siis, että nämä neljä lähtevät huomenna matkaan. Me muut emme liikahda paikaltammekaan, jäämme vain rauhallisesti alukseen, kunnes varmasti tiedämme, olemmeko joutuneet saareen vai mantereelle."
Koko päivän kohosivat eripuraisuuden laineet korkealle nuoressa pikku yhteiskunnassa. Robert ajoi järkähtämättä asiaansa. Henri oli hänen mielestään liian hätiköiden ratkaissut kysymyksen saariko vai manner. Ja Robertin sokeat ihailijat taistelivat uljaasti hänen rinnallaan. Vihdoin Gordonin onnistui hiukan jäähdyttää eri puolien intoa. Mutta sinä yönä ei moni pojista saanut unta silmiinsä jännitykseltä, eivät nekään, jotka päivän kuluessa olivat tehneet eniten työtä. Huomispäivähän oli lopullisesti ratkaiseva tärkeän arvoituksen, niin että siitä sitten enää oli turha keskustella ja kiistellä.
Mutta seuraava päivä ei sittenkään ratkaissut mitään. Jo varhain aamulla sateli, ja ilmapuntari ennusti pahaa. Niinpä täytyi neljän tähystäjän armotta nielaista karvas pala ja jäädä paikoilleen, vaikka jalkoja poltti kiihkeä retkeilynhalu.
Sen päivän Gordon kulutti tutkimalla suurta karttakirjaa, joka oli löytynyt kapteenin kajuutasta. Hän tutki tarkoin Tyynen meren karttaa ja erityisesti niitä saaria, jotka sijaitsivat Uuden Seelannin itäpuolella. Oikeastaan saattoi olla kysymys vain kahdesta saariryhmästä, nimittäin Chiloesaarista Chilen rannikolla ja Tulimaan saarista, jotka olivat aivan Etelä-Amerikan eteläisimmässä nenässä. Alakuloisena Gordon pudisti päätään ajatellessaan, että he ehkä olivat joutuneet johonkin näistä saarista. Vaikkapa heidän onnistuisikin päästä mantereelle, heillä olisi kuitenkin satojen peninkulmien taival kuljettavana, ennen kuin he pääsisivät ihmisten ilmoille. Sellainen matka kysyisi varmaan liiaksi voimia ja kestävyyttä, Gordon arveli, ja samaa mieltä olivat sekä Henri että Baxter. Kunpa vain Robert tahtoisi olla ymmärtäväinen eikä keksisi mitään tyhmyyksiä.
Kaksi viikkoa umpeen satoi ja tuuli lakkaamatta niin ilkeästi, että poikien täytyi pysyä alallaan. Mutta aluksessa oli työtä yllin kyllin. Päivä päivältä tuulet ja sateet jyrsivät runkoa yhä enemmän. Kansi halkeili ja vuotoja täytyi paikata, ja nyt oli joka miehen näppärästi käytettävä käsiään, muuten kävisi olo aluksen kajuutoissa tukalaksi.
Haaksirikkoisten poikien, pienimpienkin, täytyi myöntää, että heidän pian kyllä oli pakko etsiä toinen asuinsija. Puoleen vuoteen ei voinut ajatellakaan lähteä edemmäksi itään päin, mutta niin kauan ei "Eteenpäin" nähtävästi tulisi pysymään pystyssä. Minne silloin voisi majoittua? Töyräässä ei ollut ainoatakaan luolaa merelle päin, ei pienintäkään syvennystä, jossa olisi voinut olla tuulensuojassa. Mutta ylängön tuolla puolen, missä sen rinteet tasaisesti viettivät sisämaahan päin, saattoi hyvinkin olla tuulensuojaa. Sinne saattoi ehkä rakentaa turvallisen ja tilavan majan.
Kun myrsky kerran hetkeksi tyyntyi, lähtivät Robert, Webb ja William ampumaan. Garnett, Jack, Cross ja pikkupojat lähtivät myös pyyntiretkelle, mutta ilman ruutia ja luoteja, mukanaan siimat ja kalastusvehkeet. Meressä aivan vilisi kaloja. Varsinkin suuria turskia oli runsaasti, ja aivan rantatöyräällä vesi oikein kiehui pikkukaloista, niin että niitä saattoi pyytää vaikka paljain käsin.
Virrassa sitä vastoin kalansaalis oli mitätön. Sieltä ei saatu koskaan mitään muuta kuin pikkuruisia simppuja. Niitä saattoi tosin syödä, mutta, käyttääksemme Costarin sanoja, ne maistuivat samalta kuin kourallinen tyhjää.
27. maaliskuuta oli ikimuistettava päivä nuorten kalastajien elämässä. Oli satanut koko päivän, ja pikkupojat kiiruhtivat kalastusneuvojen kanssa hyvää vauhtia rannalle.
He eivät ennättäneet kovinkaan kauas aluksesta, kun Gordon ja Moko, jotka askaroivat kannella, kuulivat heidän huutavan ja kirkuvan täyttä kurkkua. Ensin kuului avunhuutoja, sitten vain kaikuvaa naurua ja äänekkäitä riemuhuutoja. Mistä oli kysymys?
Gordon ja laivapojat kutsuivat Henrin ja Jackin mukaansa ja juoksivat ääntä kohti minkä jaloista lähti. Eipä aikaakaan kun he keksivät pikkupojat ja ymmärsivät nyt, mikä huudot aiheutti. Costar ratsasti kummallisen elukan selässä. Otus riensi rantaa kohti sellaista vauhtia, että Costar istui sydän kurkussa ja huusi yhtä mittaa: "Seis! Seis! Minä tahdon pois! Minä tahdon pois!" John oli myös kepsahtanut eläimen selkään, mutta hän otti asian iloiselta kannalta, huusi vain: "Hei hops, heponi!" ja nauroi minkä jaksoi hassua ratsastusretkeä.
Henri ymmärsi myös heti, ettei ollut minkäänlaista vaaraa. Kummallinen eläin oli näet kilpikonna! Pojat olivat heittäneet silmukan sen kaulaan, mutta he eivät voineet sitä hallita, mokomaakin suurta ja väkevää möhkälettä.
"Seis nyt, niin kauan kuin naurua riittää!" huusi Gordon. "Hyppää alas, John, ja auta myös Costar pois!"
Mutta eipä ollut Johnin niinkään helppo päästä pois. Gordon juoksi silloin apuun ja nosti sekä hänet että Costarin kummallisen ratsun selästä. Tämä vain hetkeäkään pysähtymättä juosta köpitti mereen päin. Näyttipä jo siltä kuin se pääsisi livahtamaan pakoon, vaikka koko liuta veti köydestä tarmonsa takaa. Mutta silloin Moko sai loistavan päähänpiston. Yks kaks hän riensi alukseen ja toi sieltä muutamia aimo tankoja. Näiden avulla poikien onnistui kääntää kummitus selälleen. Siinä venyi nyt kilpikonna avuttomana eikä voinut paikaltaan liikahtaa. Tuokion kuluttua pisti sen pää esille kilven reunasta, ja silloin Henri antoi sille aimo iskun, niin että se heitti henkensä.
Costar, joka oli vielä pyörällä huimasta ratsastuksestaan, uskalsi nyt lähestyä eläintä ja katseli sitä suu ammollaan.
"Älä pelkää, ei se pure", sanoi Henri. "Katso vain, että ruokahalusi on kunnossa, sillä nyt meidän on pidettävä huoli siitä, että tämä tulee syödyksi."
"Syödyksi", matki Costar; hän luuli Henrin laskevan leikkiä.
"Niin juuri: syödyksi!" sanoi Henri. "Etkö sinä mokomakin herkkusuu tiedä, että kilpikonnanliha on maailman parasta herkkua?"
"Olenhan minä joskus kuullut puhuttavan kilpikonnaliemestä", tuumi
Costar, "mutta…"
"No niin, mutta se liemi, jota sinä tarkoitat, on valekilpikonnalientä. Tämä otus tässä sitä vastoin on oikea ja sata kertaa hienompi. Mitä Moko arvelee? Etkö luule osaavasi valmistaa tätä niin, että se maistuu Costarille?"
"Niinpä luulisin", virkkoi Moko. "Mutta ensin se on paloiteltava. Emmehän saa tuommoista möhkälettä kotiin raahatuksi. Kuka juoksee noutamaan poraa — ja nuijaa?"
Joku pikkupojista juoksi noutamaan niitä, ja sen jälkeen alettiin miehissä hakata ja leikata otusta pieniksi kappaleiksi. Noin pulskaa saalista ei vielä ollut alukseen kuljetettu. Ja maukkaampaa ateriaa eivät Moko ja Jack vielä olleet tarjonneet. Kilpikonnalientä ja pannussa paistettua kilpikonnanlihaa! Molemmat ruokalajit maistuivat taivaallisilta, vaikka Jack olikin hiukan kärventänyt paistin toista kylkeä. Pan nuoli autuaana huuliaan, sellainen ruoka oli sille mieleen!
Parasta oli kuitenkin se, että pikku yhteiskunnalla nyt oli lihaa pitkiksi ajoiksi. Kuudettakymmentä naulaa lihaa saatiin tästä yhdestä ainoasta saaliista.
Näin kului maaliskuu, eivätkä haaksirikkoiset kärsineet mitään puutetta. Huhtikuun ensi päivinä sää muuttui ilahduttavasti. Tuuli säästi voimiaan, auringon valta vahvistui, ja pian ehkä saatettiin lähteä kauan toivotulle kiertomatkalle.
Robert oli joka päivä aamusta iltaan murissut sitä, että matkallelähtöä turhaan viivyteltiin. Hän koetti kylvää tyytymättömyyttään muihinkin ja uskotteli heille, että Henri ja Gordon eivät uskaltaneet lähteä retkelle sisämaahan. Joka ilta maatapanon aikana hän ehdotti pilkallisella tavallaan, että varhain seuraavana aamuna lähdettäisiin matkaan: "ellei meidän ankara herramme ja mestarimme pelkää saavansa nuhaa". Mutta Henri ei välittänyt hänen ivallisista sanoistaan. Hän itse ja Gordon halusivat hartaasti saada oikein varmasti tietää, minne maan ääriin he lopultakin olivat joutuneet, mutta he olivat kumpikin kyllin järkevät ymmärtääkseen, ettei voinut lähteä matkaan suin päin. Lapsen täytyy ensin oppia ryömimään, sitten vasta kävelemään, sille ei voi mitään!
Mutta eräänä iltana huhtikuun alkupäivinä, kun Robert taas veti vanhaa virttään: "Emmekö vihdoin viimein pääse lähtemään?" kuului Henrin vastaus kaikkien iloksi toisin kuin ennen.
"Eiköhän huomenna, luullakseni", hän virkkoi. Ja Gordon nyökäytti päätään arvellen hänkin: "Niin, huomenna!"
Nyt alettiin innokkaasti laatia matkasuunnitelmaa. Gordon, jonka oli määrä jäädä kotiin alukseen pikkupoikien kanssa, painosti lujasti neljän löytöretkeilijän — Henrin, Robertin, Williamin ja Jackin — mieleen, että heidän täytyy palata niin pian kuin mahdollista, ainakin vuorokauden kuluttua. Myös Henri arveli, että he kyllä ennättäisivät vuorokaudessa tarkoin tutkia seudun. Mutta hän piti kuitenkin parempana varustautua eväillä pariksi kolmeksi päiväksi, sillä kukapa tiesi, vaikka olisi hyvinkin vaikea raivata tie metsien halki.
"Niin, siinä olet kun oletkin oikeassa, Henri", sanoi Gordon. Robert sitä vastoin tokaisi: "Pyh! Mokomakin metsikkö!" ja näytti pöyhkeältä, aivan kuin raivaamattomissa aarniometsissä samoaminen olisi varhaisesta lapsuudesta ollut hänelle jokapäiväistä leipää.
Niinpä valmistauduttiin nyt kaikin tavoin pikku retkeilyyn. Kukin sai ison eväspussin, siitä piti Moko huolen, ja sen lisäksi retkikunta otti mukaansa neljä revolveria, neljä hyvää pyssyä, kaksi kirvestä, taskukompassin, kaukoputken, ja muutamia paksuja lämpöisiä matkavaippoja.
Nyt pojat saivat näyttää, minkä verran heissä oli löytöretkeilijää. Gordon ei ollut oikein tyytyväinen siihen, että Henristä ja Robertista tuli matkatovereita. Mutta sille ei mitään mahtanut, eihän hän itse voinut lähteä mukaan rauhanvälittäjäksi, pikkupojat eivät voineet jäädä yksin laivaan.
Gordon ei siis voinut tehdä muuta kuin pyytää Henriä vakavasti lupaamaan, että hän kaikin tavoin koettaisi välttää joutumasta riitaan Robertin kanssa.
Ja sen Henri ilomielin lupasikin.
SEITSEMÄS LUKU
Tutkimusmatkalla
Kello seitsemän seuraavana aamuna pojat ynnä Pan lähtivät liikkeelle aluksesta eli leiristä, joksi pojat olivat laivansa ristineet.
Ei pilvenhattaraakaan näkynyt taivaalla, aurinko helotti kirkkaana ja sää oli ihana. Kaikesta päättäen oli edessä kaunis päivä.
Pojat lähtivät kulkemaan tietä myöten, joka koukerteli pitkin rantaa korkean töyrään juurella, eikä aikaakaan kun jo metsä oli kätkenyt heidät Gordonin ja toisten poikien silmiltä. Pohdittuaan asiaa vähän aikaa pojat päättivät seurata Henrin neuvoa ja kulkea suoraan niemeä kohti, kunnes he saapuisivat samalle niemekkeelle, jonka kukkulalta Henri oli nähnyt merelle.
Robert juonitteli kyllä hetken aikaa ennen kuin suostui tähän ehdotukseen. Hän koetti myös kiivetä ylös jyrkkää töyrästä päästäkseen oikotietä, mutta kyllästyi pian siihen leikkiin. Hänen täytyi niellä karvas pala ja seurata kiltisti muita.
Kun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, pysähtyi Henri äkkiä ja katseli etsien ympärilleen.
"Hyvänen aika, mihin Jack on jäänyt?" hän huudahti.
Niin, missä oli Jack? Ja Pan?
"Jack!… Jack!… Pan!… Pan!" huusi Henri, ja muut yhtyivät huutoon. Ensin ei kuulunut muuta vastausta kuin kaiku, joka raikkaasti kajahti vastaan töyräästä, mutta pian kuului Panin kimeä haukunta ja vähän sen jälkeen Jackin huhuileva ääni.
Pojat lähtivät juoksujalkaa ääntä kohti. Hetkisen kuluttua he löysivät Jackin, eikä hänelle, Jumalan kiitos, ollut tapahtunut mitään. Hän oli vain tehnyt hyödyllisen keksinnön, huomannut kuoppaisen vaon, jonka äskeiset sateet olivat kaivaneet erääseen kohtaan pitkin töyrästä. Hänen mieleensä oli heti juolahtanut, että uraa voisi käyttää tienä, jota myöten pääsisi kiipeämään mäen huipulle.
Ja aivan oikein! Kepeäjalkaiset ja notkeat pojat kiipesivät kuin oravat pitkin luonnon käden muodostamaa polkua. Robert käytti ilomielin hyväkseen tilaisuutta näyttääkseen etevämmyyttään toisten rinnalla ja pian hän olikin korkealla harjanteella. Henri pelkäsi vähän, että maa hänen allaan oli liian pehmeätä ja lähtisi vierimään, mutta Robert pääsi ehein nahoin uhkapelistään. Kukkulalle päästyään hän kajautti raikuvan eläköönhuudon tovereilleen.
Muutaman minuutin kuluttua olivat harjalla myös Henri, William ja Jack. Sillä aikaa kun he hiukan hengähtivät kapuamisen vaivoista, käytti Robert ahkerasti kaukoputkea, jonka hän suuntasi etupäässä itää kohti, yli suuren metsän.
"No, miten on veden laita?" kysyi William. "Näetkö merta?"
Ei, Robert ei nähnyt veden tippaakaan. Hän loi sanomattoman ylimielisen katseen Henriin, pudisti päätään ja sanoi:
"Vettäkö? Siinä ei ole vettä minun pikkusormeni vertaa! Johan sen heti sanoin!" hän lisäsi ja nosti itsetietoisena nenäänsä.
"Mitä kummaa, ettäkö ei vettä?" ihmetteli Henri. "On kuin onkin siellä vettä."
"Niin, sinun mielikuvituksessasi kyllä", väitti Robert. "Mutta tuolla kaukana ei ole muuta kuin pilviä. Myönnä sinä vain erehtyneesi."
Mutta Henri ei taipunut. Hän tiesi voivansa varmasti luottaa näköönsä, ja hän oli todella nähnyt vettä idän suunnassa. Mistä johtui, ettei… Nyt hän keksi. Hän oli katsonut merelle niemekkeen korkeimmalta kohdalta. Töyräs oli siis matalampi kuin niemeke. Näköala ei täällä ollut laaja eikä vapaa.
Henri koetti selittää tovereilleen tätä huomiotaan. Mutta Robert ja William eivät tahtoneet sellaisesta kuulla puhuttavankaan. Eivätkä he suostuneet Henrin ehdotukseen, että mentäisiin eteenpäin metsän halki itää kohti, kunnes saavuttaisiin merelle.
"Ei, kuulepa", sanoi William nauraen. "Jos aiomme kävellä kunnes saavumme merelle, niin saammepa kulkea aikamoisen taipaleen."
"Niin minäkin arvelen", lausui Robert. "Emme siis kulje kauemmaksi."
"Sama se" sanoi Henri. "Jack ja minä menemme sitten yksin." Näin hän sanoi vain siksi, että tiesi Robertin ja Williamin silloin kyllä suostuvan. Nämä eivät enää vastustaneetkaan, vaan seurasivat kauniisti toisia alas kaltevaa mäkeä, jossa siellä täällä ruohikosta kohosi sammalpeitteinen kivi ja joskus heidän täytyi tunkeutua korkean, sananjalkaa ja orjantappuroita kasvavan viidakon halki.
Alkuosa matkasta sujui helposti ja esteettömästi, mutta sitten he saapuivat metsään, ja siellä he saattoivat kulkea vain askel askelelta. Koko ajan heidän täytyi näet kavuta kaatuneiden puitten yli, joiden latvat olivat lujasti kietoutuneet toisiinsa, tai tunkeutua tiheän viidakon läpi, koko ajan karsien kirveellä oksia. Kului tunti, kului toinen, eivätkä he olleet päässeet kuin kappaleen matkaa eteenpäin. Oli helppo huomata, ettei tätä metsää kuuna päivänä mikään ihmisjalka ollut tallannut. Ihmiskäsi ei ollut kaatanut puita, jotka makasivat maassa tietä sulkemassa, ikä tai myrsky oli ne kukistanut.
Eläimistä ei sitä vastoin ollut puutetta. Sen näki siitäkin, että ruoho oli sotkettu lakoon. Ja silloin tällöin pojat näkivät vilahdukselta jonkun säikähtyneen nelijalkaisen otuksen, joka piiloutui viidakkoon rauhanhäiritsijöiden lähetessä. Robertin oli kovin vaikea hillitä metsästyshimoaan, mutta hän kuitenkin ymmärsi säästää ruudin parempaan tarpeeseen.
Kello kahden tienoissa löytöretkeilijämme levähtivät. Tällä kertaa he istahtivat aukealle paikalle pienen, iloisesti lorisevan puron reunalle. Joku heistä huomasi, että puron yli kulki oikea pieni silta. Joukko litteitä kiviä oli näet sijoittunut niin, että saattoi kuivin jaloin astua pienen virran yli.
Henri alkoi heti tarkoin tutkia kiviä, mutta oli mahdotonta päättää, oliko silta tehty vai olivatko kivet noin vain sattumalta joutuneet tällaiseen asentoon.
Puro virtasi koillista kohti, ja kun pojat taas jatkoivat matkaansa, he lähtivät seuraamaan sen juoksua kappaleen matkaa. Mutta parin tunnin kuluttua kompassi ilmoitti heille, että puro oli kääntynyt pohjoista kohti, ja silloin heidän täytyi luopua siitä ja ruveta taas samoamaan raivaamattoman metsän halki.
Eikö tällä metsällä ollut loppua. Kello kävi jo seitsemää, ja yhä vain riitti puita, loppumattomiin, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Alkoi vähitellen pimetä, ja nyt ei ollut muuta neuvoa kuin asettua lepäämään ja tyytyä metsän tarjoamaan yömajaan.
Niin pojat tekivätkin. Ensiksi he kävivät hyvällä ruokahalulla Mokon varaamien eväiden kimppuun ja alkoivat sitten etsiä itselleen sopivaa makuupaikkaa. Jack keksi parhaan, pienen rauhallisen viidakon. Sen keskeltä kohosi puu, jonka riippuvat oksat melkein koskettivat maata. Yks kaks pojat haalivat kuivuneita lehtiä läjään puun juurelle, kääriytyivät vaippoihinsa ja vetivät pian unta.
Pan, joka oli otettu matkaan vartijaksi, ei ollut erikoisen valpas sinä yönä. Se oli lopen väsynyt kovan päivätyön jälkeen ja kuorsasi niin että kaikui. Silloin tällöin se kuitenkin säpsähti unestaan ja murahti. Se oli kuullut jonkun eläimen hiipivät askeleet puitten välistä tai oli vain unessa kuulevinansa.
Yö kului levossa ja rauhassa. Päivän valjetessa heräsi Jack. Samassa silmänräpäyksessä hän oli jalkeilla ja puhkesi äänekkääseen ihmettelyyn, joka herätti muutkin.
"Hei! Mikä sinua vaivaa". Näillä sanoilla Robert, Henri ja William toivottivat hyvää huomenta Jackille. Mutta samassa silmänräpäyksessä hekin hämmästyivät.
Mitä he sitten näkivät? 'Puu', jonka riippaoksien suojassa he olivat nukkuneet, ei ollutkaan puu. Eikä 'viidakkokaan' ollut viidakko. Molemmat olivat muuttuneet ränsistyneeksi majaksi, joka oli kömpelösti punottu kokoon paksuista ja hienoista oksista.
Täällä asui siis sittenkin ihmisiä! Nyt oli helppo tietää, kuka oli rakentanut sillan puron yli.
"Mutta nämähän ovat oikein herttaista väkeä", arveli Jack. "Oikein herttaisia ja vieraanvaraisia ihmisiä, rakentavat tällaisia somia majoja, aivan kuin meitä varten."
Mutta Henri ja Robert pudistivat päätään, heitä tämä keksintö ei ilahduttanut. Ja mitä näitten metsäihmisten herttaisuuteen tuli, se saattoi olla varsin epämääräistä laatua — todennäköisemmin he olivat ihmissyöjiä.
Miehissä kierrettiin nyt maja läpikotaisin, mutta ei löytynyt mitään, josta olisi voinut päätellä, kuka majan oli rakentanut ja siinä asunut.
Pojille ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä jatkamaan tutkimusmatkaansa, yhä vain itää kohti.
Tänäänkin matka sujui hyvin hitaasti, joka hetki nousi vastaan jokin este, jonka vain kirveen avulla saattoi raivata tieltä pois. Mutta vihdoin viimein vaivat päättyivät, ja he saapuivat metsän reunaan. Heidän eteensä aukeni taas vihreitä kenttiä, sitten leveä hiekka-alue, ja lopuksi kauimpana meri.
Henrin silmät eivät olleet pettäneet!
Robertin asema oli tällä hetkellä jotenkin nolo. He olivat siis sittenkin ajautuneet saareen. Hämillään Robert vilkuili Henriin, näyttiköhän tämä hyvin mahtailevalta, koska oli ollut oikeassa? Mutta Henrillä ei ollut mitään halua ylpeillä. Päinvastoin, hän oli melkein pahoillaan, että Robert oli ollut väärässä. Olisihan ollut paljoa parempi heille kaikille, jos he olisivat joutuneet mannermaalle.
Alakuloisina ja väsyneinä, kaksin verroin väsyneinä nyt, kun jännitys oli ohi, pojat astuivat rantaan, istuivat hiekalle ja avasivat eväspussinsa. He aikoivat ensin syödä kylliksensä ja sitten heti lähteä kotimatkalle. Siinä tapauksessa he olisivat perillä aluksessa jo ennen illan tuloa.
Kun ateria oli päättynyt, he seisoivat vähän aikaa ja katselivat ulos merelle, ennen kuin saivat lähteneeksi. Oli niin vaikeata päästää silmistään taukoamatta loiskuvia laineita, joiden tuolla puolen oli maailma ja ihmisten yhteiskunta, kaukana kaukana heistä.
Mutta yhtäkkiä Pan kävi levottomaksi. Se hyökkäsi pystyyn ja alkoi juosta alas rantaan. Jack vihelsi sitä luokseen, mutta se ei totellut, juoksi vain eteenpäin. Ja samassa se syöksyi mereen, pisti kuononsa veteen ja alkoi ahmien juoda.
"Mitä ihmettä!" huudahti Robert. Ja "mitä ihmettä!" huudahtivat hänen toverinsakin. Koira sammuttaa janonsa suolavedellä!
Robert ryntäsi koiran perässä. Tultuaan rantaan hän otti kouraansa vettä ja maistoi sitä.
Se oli suolatonta!
Vesi heidän edessään ei siis ollut merta, se oli järvi!
KAHDEKSAS LUKU
P.J.-luola ja luuranko
Nyt oli jouduttu ojasta allikkoon. Pojat olivat peräti ymmällä. Sen verran he tiesivät, että jos maa oli saarta, se oli mahdottoman laaja saari, koska siihen mahtui suuri järvi.
Robert tietysti piti yhä mantereen puolta, hän arveli maan olevan Etelä-Amerikan mannerta. Mutta Henri ja hän olivat kerrankin yhtä mieltä siitä, että oli joka tapauksessa mahdotonta nyt heti ottaa asiasta selkoa. Heidän oli pakko odottaa leudompaa vuodenaikaa.
Mutta eivät he myöskään voineet jäädä alukseen asumaan koko talveksi. Täytyi siis etsiä jokin paikka, jonne saattoi majoittua kesän tuloon asti. Sen vuoksi pojat päättivät hetkisen neuvoteltuaan ensin hiukan tarkemmin tutkia seutua ja palata rannikolle vasta päivän tai parin kuluttua.
Kenties he saattaisivat keksiä jonkin sopivan rakennuspaikan. Ja voisihan ilmaantua uusia elonmerkkejä ihmisistä, jotka palmikoidusta majasta ja sillasta päätellen varmaankin asuivat jossain näillä seuduin.
Kellon käydessä yhdeksää pojat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat kulkunsa pitkin suuren järven rantaa. He kulkivat etelää kohti ja tulivat siten samalla lähemmäksi alusta.
Pan oli aina hyvän matkaa muista edellä. Vähän väliä se pelotti lentoon suuria peltokanaparvia kanervaisilta kentiltä. Matka kävi nopeasti sinä päivänä, olikin aivan toista astua täällä järven laakealla hiekkarannalla kuin raivata tietä köynnöskasvien ja viidakkojen halki. He kulkivat yhä, mutta eivät kohdanneet ainoatakaan ihmisolentoa, eivät myöskään huomanneet heikointakaan savua millään suunnalla.
Sitä vastoin he näkivät paljon eläimiä, ei kuitenkaan ainoatakaan petoeläintä eikä märehtijää. Iltapuolella näkyi kaukana metsän reunassa muutamia kummannäköisiä otuksia. Ensin pojat eivät voineet ymmärtää, mitä ne olivat, mutta viimein heille selvisi, että ne olivat strutseja.
Strutsejako? Sen mukaan maa olisi mannerta, Amerikkaa, sillä
Amerikassahan noita jättiläislintuja on tuhansittain.
Seitsemän ajoissa nuoret löytöretkeilijät päättivät matkansa siltä päivältä, söivät illallisensa ja asettuivat lepäämään suuren puun suojaan. Tämäkin yö kului levollisesti, mutta aamupuolella yötä Pan rupesi murisemaan eikä voinut pysyä levollisena. Se murisi murisemistaan, juoksenteli sinne tänne ja nuuski joka suunnalla, aivan kuin olisi ollut metsänriistan jäljillä.
Kun joka mies oli päässyt jalkeille ja saanut suuhunsa leipäpalasen ja kulauksen maailman kirkkainta lähdevettä, he alkoivat tarkoin tutkia ympäristöä. Kaikki neljä, sekä Robert ja Henri että William ja Jack, olivat samaa mieltä, nimittäin: että siihen sopii hyvästi rakentaa asunto. Robertia paikka miellytti siitä syystä, että aivan lähellä oli suuri suo, joka vilisi villisorsia ja kurppia — niissä oli yllin kyllin metsänriistaa. William ja Jack taas valitsivat paikan siitä syystä, että sen läheisyydessä virtasi kalaisa joki. Henri puolestaan oli tehnyt sen huomion, että paikka oli erinomaisesti tuulensuojassa ja että se ylimalkaan vallan mainiosti soveltui pienen poikayhteiskunnan tulevaksi kodiksi.
Matkatoverit kulkivat yhdessä pitkin virranreunaa. Äkkiä William viittasi kiviröykkiöön, jossa kivet olivat aivan samanlaisessa asennossa kuin äskeiset kivet purossa. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään — tässä maassa oli siis ihmisiä. Entä tuossa! Robert äkkäsi muutamia veneenlankkuja, jotka laineet olivat heittäneet äyräälle, eräässä näkyi vielä ruostunut rautarengas.
Mutta mikä Pania vaivasi! Se vain lakkaamatta nuuski ja haki. Nyt se seisoi hiljaa kieli riipallaan ja toinen käpälä pystyssä. Yhtäkkiä se nuolen nopeudella syöksyi muutamien tuuheiden puitten väliin, jotka kohosivat juuri sillä kohdalla, missä virta laski järveen. Pojat seurasivat koiran jäljessä. Mitähän se oli löytänyt? Se pysähtyi vanhan pyökin juurelle, jonka kuoreen oli piirretty kaksi kirjainta:
P.J.
ja niiden alla vuosiluku 1807.
Se oli vihdoinkin löytö, joka kävi jostakin!
Kaikki neljä poikaa seisoivat hetkisen aivan sanattomina. Pan oli sillä välin taas saanut käpälät alleen ja kadonnut näkyvistä, mutta se haukkui vimmatusti. Oliko se kohdannut joukon villejä? Vai oliko siltä jalka katkennut?
Henri kutsui sitä nimeltä, ja Robert vihelsi sille, mutta Pan oli yhtä kuuro kumpaisellekin. Se pysyi siellä, missä oli.
"Pysytellään kaikki hyvin yhdessä!" kuiskasi Henri toisille. "Eihän sitä tiedä vaikka täällä olisi vaarallisia vihollisia lähellä, intiaaneja Etelä-Amerikan tasangoilta."
Hiljaa ja varovasti pojat hiipivät eteenpäin koiran haukuntaa kohti. Heidän pyssyjensä hanat olivat vireessä, ja he olivat valmiina laukaisemaan heti, jos vihollinen karkaisi heidän päälleen.
Mutta kaikki pysyi yhä hiljaisena ja rauhallisena, ainoastaan Panin ulina rikkoi metsän äänettömyyden.
Joen äyrästä kulkiessaan Robert kumartui maahan ja otti käteensä jonkin esineen, jonka hän oli keksinyt. Se oli tavallinen, ruostunut lapio, jonka varsi oli niin laho, että saattoi nähdä sen viruneen maassa jo vuosia.
Siltä kohden maa oli ilmeisesti aikoinaan ollut viljelty, mutta siinä kasvaneet jamssinjuuret olivat kauan sitten metsittyneet.
Vihdoin Robert taas näki Panin. Sekin huomasi pojat ja tuli heti juosten heidän luokseen, ulisi ja nyki heitä vaatteista saadakseen heidät mukaansa.
Ja niin he seurasivat koiraa tiheään pensaikkoon, joka rehotti korkean töyrään juurella. Siirtäessään muutamia oksia sivulle Henri näki aukon, joka näytti johtavan jonkinlaiseen maaluolaan.
"Katsokaa!" hän sanoi osoittaen tovereilleen Panin merkillistä löytöä. "Mitähän siellä on sisällä? Mennäänkö katsomaan?"
Mutta pian huomattiin, että aukkoon tunkeutuminen olikin helpommin sanottu kuin tehty, ensin täytyi kirveellä raivata tiheäksi kietoutunut oksaverkko, joka oli edessä.
Nyt oli tie auki. Ensiksi tassutti luolaan Pan. Se haukkui yhä yhtä kiivaasti, mutta muutoin luolasta ei kuulunut pienintäkään ääntä. Luola oli ilmeisesti asumaton.
"Emmekö mene sisään?" sanoi William.
"Menemme, mutta ensin meillä pitää olla 'lyhty kokassa'", arveli Henri, ja niin sanoen hän iski poikki pihkaa tihkuvan oksan lähimmästä kuusesta ja raapaisi siihen tulitikulla tulta. Se hulmahti heti palamaan, ja tämä soihtu vasemmassa kädessään ja pyssy valmiina oikeassa astui Henri toveriensa edellä ahtaaseen käytävään.
Jo muutaman askelen astuttuaan he huomasivat käytävän väljenevän, ja pian he seisoivat suuressa kammiossa, jonka lattiassa oli laajuutta ja laessa korkeutta.
Tämä "lattia" oli hienoa, kuivaa hiekkaa. Lattialla oli jakkara ja huojuvajalkainen pöytä sekä sen päällä saviruukku, muutamia isoja näkinkenkiä, vanha ruostunut puukko ja läkkirasia. Seinässä oli pöydän kohdalla laudanpätkistä karkeatekoisesti kyhätty laatikko ja siinä muutamia vaaterepaleita, miehenpuvun tähteitä. Perimpänä tässä maanalaisessa majassa oli sänky, muutamia höyläämättömiä riukuja, joiden päälle oli heitetty reikäinen peite. Päänpuolella olevalla penkillä oli läkkikuppi ja puinen kynttilänjalka.
Kuka asui tässä luolassa? Tai kuka oli siinä asunut? Olikohan ehkä risaisen peitteen alla ruumis?
Henri rohkaisi ensiksi mielensä. Hän astui vuoteen ääreen ja tempaisi ripeästi peitteen syrjään.
Viheliäinen vuode oli tyhjä.
Peloissaan pojat riensivät takaisin päivänvaloon. Pan oli taas juossut heidän luotaan, he kuulivat sen ulvovan vähän kauempana.
Tuokion etsittyään he löysivät koiran ja huomasivat samalla, mikä oli syynä sen levottomuuteen: vanhan pyökin juurella oli luuranko, ihmisen, luolan asukkaan vaalenneet luut.
YHDEKSÄS LUKU
Kuollut merimies
Mutta toveruksilla ei ollut aikaa hukattavanaan, heidän täytyi kiirehtiä, jos aikoivat ehtiä takaisin kuunariin ennen iltaa.
Ensiksi he kuitenkin tahtoivat huolellisesti tarkastaa luolan. He ryömivät takaisin sinne ahtaasta aukosta, ja sytyttivät tulitikun. Sen valossa Jack keksi käärön, joka oli vuoteen alla. Sen huomattiin sisältävän kynttilöitä, jotka oli valettu rasvasta puretusta vaatteesta tehtyjen sydänten ympärille. Yksi niistä sytytettiin heti, ja sitten alkoi tarkastus täydellä todella.
Pojat huomasivat nyt, että luolan seinät eivät olleet multaa, niinkuin he ensin olivat luulleet, vaan jonkinmoista kalkkikiveä, jota oli verrattain helppo hakata. Se ei merkinnyt niinkään vähän, sillä silloinhan luolaa ja käytävää täytyi voida laajentaa, ja laajentaa niitä täytyikin, jos haluttiin saada tilaa kaikille viidelletoista. Samalla luola tulisi ilmavammaksi ja valoisammaksi oleskella.
Muutoin ei siellä ollut suuria nähtäviä. Eräästä nurkasta löytyi lasso ja sitten kummallinen ase, jota Robert ensin luuli joksikin leikkikaluksi, mutta jonka hän ja Henri pian oivalsivat myös metsästysaseeksi. Se oli nuora, jonka molemmissa päissä oli raskas rautakuula, ja tätä merkillistä asetta käyttivät paljon Etelä-Amerikan intiaanit. Heidän kielessään sen nimenä on bola, ja he osaavat heittää sen niin taitavasti otuksen jälkeen, että nuora kietoutuu eläimen jalkoihin ja se pääsee tuskin paikaltaan liikahtamaan.
Ja sitten löytyi vielä eräs esine, arvokas, kaunis hopeinen taskukello ketjuineen.
"Katsotaanpas tätä!" sanoi Robert ja avasi heti kuoren taskuveitsellään. "Missähän se on tehty? Mitä siinä lukee? Ma… Marsei, ei, en saa selvää tuosta sanasta."
"Annas minä katson!" sanoi Henri ja luki kirjoituksen kellon kuoresta. "Sehän on Marseille. Kuka olisi uskonut! Kaupunki Ranskassa, minun kotimaassani!" hän selitti tovereilleen. "Ajatelkaa, hän on ollut minun omia maanmiehiäni, tämän luolan asuja!"
Samassa Robert kumartui vuoteen yli ja otti vanhan taskukirjan, joka oli osunut hänen silmiinsä. "Tässä on sitten jotain sinulle", hän sanoi Henrille ja ojensi kirjan hänelle. "Katsohan, siihen on kirjoitettu lyijykynällä pitkät jutut."
Henri ryhtyi heti selailemaan kellastuneita lehtiä ja tavaili kuluneita kynänpiirtoja. Kirjan ensimmäisellä lehdellä oli nimi, Pierre Jeannot. Siis taaskin sama P. J., joka oli kaiverrettu puun kuoreen.
Henri oli pian selvillä siitä, että tämä vanha repaleinen ja rypistynyt kirja oli päiväkirja, jota merimies Pierre Jeannot oli pitänyt sinä aikana, jonka hän oli elänyt täällä. Hän oli, kuten muistiinpanoista kävi selville, pestautunut alankomaalaiseen laivaan, joka vuonna 1807 oli ajautunut tälle rannikolle. Hän oli yksin jäänyt eloon, koko muu miehistö oli hukkunut.
Ja ranskalainen merimies oli siis kuollut täällä. Vuodesta vuoteen hän oli odottanut ja toivonut, mutta pelastusta ei tullut milloinkaan. Sellaisen kohtalon oli saanut Pierre Jeannot. Oliko Carrin koulun oppilailla parempi onni?
Ajatuksissaan Henri selaili lehtiä edelleen. Mitä tuo oli? Sehän oli kartta! Haaksirikkoinen oli taskukirjansa loppuun kyhännyt lyijykynällä karttapiirroksen rannikosta.
Nyt voitiin siis nähdä, oliko maa saarta vai mannerta. Innoissaan ja henkeään pidättäen muut kumartuivat katsomaan kirjaa, jota Henri piti kädessään. Vain hetkisen silmäiltyään kaikki olivat osapuilleen perillä kartan viivoista: tuossa oli lahti, jonne he olivat ajautuneet matalikolle, "Laivalahti", niin kuin he olivat sen ristineet, tuossa oli vuorentöyräs, tuossa metsä, ja tuossa juoksi joki. Kaikki sopi pilkulleen yhteen.
Mutta entä järvi? Sekin oli merkitty karttaan. Ja sen toiselta rannalta alkoi suuri metsä, joka ulottui aina mereen asti!
Henri oli siis todella ollut oikeassa. Samoin kuin Pierre Jeannot, samoin oli hänkin neljäntoista toverinsa keralla vankina autiossa saaressa.
Kartasta päättäen tämä saari oli soikeahko, ääriviivoiltaan miltei kuin perhonen siivet levällään. Paitsi Laivalahdessa meri pisti syvälle maahan kahdessa muussa paikassa. Varsinkin saaren eteläosaan merkitty vuono näytti suurelta. Järvi, jota he ensin olivat luulleet mereksi, oli sekä leveä että pitkä. Se laski mereen kahden tai kolmen joen kautta. Se joki, joka virtasi aivan luolan ohitse, laski Laivalahteen, siis vain vähän matkan päähän "leiristä". Mitä saaren kokoon tuli, osoitti kartta, että sen pituus pohjoisesta etelään oli seitsemänkymmenen mailin vaiheilla, idästä länteen se oli vain noin viisikolmatta mailia.
Kaikki neljä poikaa päättivät kohta yksimielisesti rientää takaisin muiden luokse, jotta he heti pääsisivät muuttopuuhaan. Kaikki mikä saattoi heille vastaisuudessa olla hyödyksi, oli näet tuotava tähän turvalliseen luolaan, ja muutto oli suoritettava ennen kuin tuulet ja säät ehtivät tehdä lopun haaksirikkoutuneesta aluksesta.
Ennen paluutaan he kuitenkin muistivat kauniisti tuota kuollutta merimiestä. Sen puun juurelle, jonka kuoreen Pierre Jeannot oli piirtänyt etukirjaimensa, he kaivoivat haudan, laskivat hänen luunsa siihen ja loivat haudan umpeen.
Sen tehtyään ja pystytettyään yksinkertaisen puuristin haudalle he lähtivät matkaan. Kartasta he olivat havainneet, että joki juoksi suoraan Laivalahtea kohti, ja siksi he päättivät kulkea pitkin joen vartta arvellen siten ehtivänsä "leiriin" parissa tunnissa.
Alkumatka sujui helposti ja ripeästi, mutta sitten tuli eteen suuri suo, joka heidän täytyi kiertää. Siten he taas joutuivat sankan metsän sisään, missä jo oli jotenkin pimeä ja sen vuoksi vaikea pysyä suunnassa. Ennen kuin tiesivätkään he olivat eksyksissä. Pitikö heidän viettää tämä yö taivasalla? Siltä näytti. Se tuntui ikävältä, ja pahinta oli, että eväspussit olivat tyhjät ja kaikilla nälkä.
Pojat ymmärsivät, että heidän piti pyrkiä länttä kohti. Niin he kulkivat kulkemistaan, mutta pimeästä metsästä ei tuntunut ikinä tulevan loppua.
Mutta mikä se oli? Eikö jotain välähtänyt puiden lomitse? Oliko se vain tähdenlento? Vai oliko se "kotoa" ammuttu raketti? Niin arveli Henri, ja seuraavassa tuokiossa nähtiin, että hän oli oikeassa. Vasten tummaa taivasta nousi näet vielä yksi raketti ilmaan, sillä keinoin Gordon osoitti heille, mitä tietä heidän oli kulkeminen. Robert laukaisi heti pyssynsä tiedoksi laivassaolijoille, että merkki oli nähty ja ymmärretty.
Puolta tuntia myöhemmin kaikki neljä löytöretkeilijää olivat jälleen leirissä.
KYMMENES LUKU
Hirsilautta
"Me olemme ajautuneet saareen."
Sen enempää eivät Gordon ja leirin pikkuväki saaneet Henriä ja hänen tovereitaan puhumaan sinä iltana, sillä he olivat aivan liian väsyneitä ja unisia ryhtyäkseen pitkiin selityksiin. Mutta oikeastaanhan nämä muutamat sanat ilmaisivat kylliksi, ja ne tekivätkin syvän vaikutuksen kaikkiin poikiin. Gordon otti tiedon levollisimmin vastaan, hän oli aina ajatellut asian olevan juuri näin.
Seuraavana aamuna varhain, kun pienemmät vielä nukkuivat, pidettiin kannella suuri "sotaneuvottelu". Ensin neljä kotiutunutta kertoi matkakokemuksensa, sitten kuulijat, Gordon, Baxter, Cross, Webb ja Moko, yhtyivät keskusteluun lausuen kukin mielipiteensä.
Gordon ehdotti, että perustettaisiin siirtokunta. Hän ei suotta ollut amerikkalainen, hänen mielestään he suoriutuisivat aivan loistavasti, kun vain ei tulisi mitään riitaa. Mutta kaikkein ensiksi heidän täytyi ryhtyä muuttoon, hän arveli, jos nimittäin luolassa oli riittävästi tilaa heille kaikille? Oli kylläkin, tuumi Robert, tai paremminkin, siinä oli, kunhan ensin hieman heiluteltiin kuokkaa ja lapiota.
"Niin", sanoi Gordon, "tarkoitin vain, että voimmeko me kaikki viisitoista majoittua siihen? Jos voimme, meidän on luullakseni paras muuttaa sinne niin pian kuin mahdollista. Laajennuksen voi tehdä myöhemminkin. Kuulkaa, mikäli minä ymmärsin oikein Robertin ja Henrin kertomuksen, voi virtaa myöten purjehtia täältä luolalle saakka. Mehän voimme purjehtia kimpsuinemme kampsuinemme uuteen kotiimme. Meidän on rakennettava hirsilautta, siihen kuluu, odottakaapas, noin kuukauden kuluttua voimme olla ranskalaisessa luolassa…"
"Ranskalaisluola! Se on mainio nimi!" keskeytti Henri hänet. "Kutsummeko sitä tästälähin niin?"
Robert ja pari muuta poikaa mutisivat vähän vastaan. Heidän mielestään se oli aivan liian suuri kunnia Henrille, joka samoin kuin merimiesvainajakin oli ranskalainen. Mutta siitä hetkestä alkaen luolaa joka tapauksessa nimitettiin "ranskalaisluolaksi".
Seuraavana päivänä pojat alkoivat kiireellä rakentaa telttaa lähelle virtaa. Siinä he aikoivat asua kunnes päästäisiin muuttamaan. Kahden pyökin alimmat oksat kiinnitettiin kolmanteen puuhun, ja niiden yli levitettiin niin suuri pala purjekangasta, että se kummaltakin puolen ylettyi maahan. Sitten se sidottiin lujasti kiinni maahan iskettyihin paaluihin. Tähän telttaan sijoitettaisiin vuodevaatteet, aseet, ruokatavarat ja paljon muuta.
Säät olivat erinomaiset. Tuskin pisaraakaan satoi, ja tuulikin pysyi kutakuinkin alallaan. Sellaisessa säässä työnteko sujui hyvin.
Puolivälissä huhtikuuta oli alus melkein tyhjä. Painolastilyijy, vesitynnyrit ja kela olivat vielä laivassa, mutta keulamasto, raakapuut, ankkurit, köysivarasto ym. oli vähitellen kuljetettu virran partaalle ja varastoitu teltan läheisyyteen.
Nyt lähestyikin jo talvi. Sää muuttui päivä päivältä tuimemmaksi, ja poikien piti pukeutua paksuimpiin vaatteisiinsa. Henri piti hyvää huolta pienimmistä, varoi etteivät he päässeet kylmettymään ja antoi Mokon keittää seljateetä heti kun joku vilustui.
Kun alus oli tyhjennetty, sitä ryhdyttiin hajoittamaan. Se oli kova urakka! Mutta huhtikuun 23. päivänä tuli myrsky poikien avuksi. Se alkoi raivota yöllä, ja parin tunnin kuluttua se oli särkenyt rungon pirstaleiksi, niin että pienimmätkin pojat kykenivät toimittamaan viimeisen hajoittamisen. Heidän tarvitsi vain koota maihin ajautuneet lankut ja laudat sekä poimia naulat, joita oli pitkin rantaa. Kela ja muut raskaat esineet heidän onnistui raahata teltalle.
Ja sitten pojat alkoivat rakentaa lauttaa. He aikoivat rakentaa sen virralle, jotta ei olisi vaivaa sen vesille laskemisesta. Kaikki aluksesta saadut lankut oli ladottu virran äyräälle sellaiseen paikkaan, että nousuvesi yletti niihin. Se nosti hirret veden varaan, ja sitten pojat alkoivat järjestää lankkuja. He asettivat pisimmät sivutusten, veistivät pienempiä poikkihirsiä lujaan niiden päälle ja köyttivät koko rakennelman lujilla köysillä.
Jo ensimmäisenä päivänä työ edistyi hyvin. Ja illalla oli työmiehillä niin kiljuva nälkä, ettei Moko sinä ikänä ollut sellaista nähnyt. Ja yöllä joka mies nukkui niin sikeästi, että tuskin kukaan olisi herännyt vaikka tykit olisivat jyrisseet teltan luona.
Molempina seuraavina päivinä tehtiin edelleen työtä, ja sitten oli hirsilautta valmis. Se valmistui viime hetkellä, sillä kylmä yltyi yltymistään, paikka paikoin pyrki jo jääriite peittämään veden.
"Ylihuomenna on täysikuu", sanoi Henri. "Sitten on parin päivän ajan tavallista voimakkaampi nousuvesi, jota meidän täytyy käyttää hyväksemme. Jos lykkäämme lähdön liian kauas, meidän täytyy kuljettaa lauttaa vastavirtaan tai sauvoa sitä eteenpäin, ja silloin tuskin pääsemme perille!"
Päätettiin muuttaa ennen noiden kolmen päivän kulumista.
Toukokuun kolmantena pojat alkoivat kuormata omaisuuttansa lautalle. Kaikki tavarat, isot ja pienet ladottiin paikoilleen mitä huolellisimmin. Varsinkin pidettiin tarkka huoli siitä, ettei lautta joutunut pois tasapainostaan, jolloin se olisi voinut kaatua matkalla. Reippaasti ja iloisesti sujui työ, ja 5. päivän iltapuolella saatettiin ilmoittaa: kaikki kunnossa. Seuraavana aamuna nousuveden aikana oli purjehtimisen määrä alkaa.
Kun viimeinen kantamus oli tuotu lautalle ja köytetty kiinni lankkuihin, pojat kohottivat kaikuvan eläköönhuudon uuden aluksensa kunniaksi. Gordonille, joka oli johtanut työtä, huudettiin samoin eläköötä.
"Suurkiitos", sanoi tämä. "Mutta tuskinpa kovinkaan ihastutte minuun, kun saatte kuulla, mitä nyt aion teiltä pyytää. Te tahtoisitte tietysti kaikki olla vapaina tämän iltapäivän…"
"Kyllä tahtoisimme!" huusi koko liuta yhteen ääneen.
"Niin, mutta siitä ei tule mitään", jatkoi Gordon. "Ensin meidän täytyy pystyttää lipputanko ja nostaa lippu, joka näkyy laajalle yli meren. Kun sitten jokin laiva kulkee ohitse, laivan miehistö ymmärtää, että täällä on haaksirikkoisia avun tarpeessa."
Suurella vaivalla saatiin pitkä tanko kuljetetuksi mäen kukkulalle.
Se pystytettiin paikoilleen, Baxter nosti lipun, Englannin lipun, ja
Robert ampui laukauksen sen kunniaksi.
"Nyt on saari Englannin", sanoi Henri Gordonille. Häntä huvitti vähän kiusata ystäväänsä, sillä hän tiesi hyvin, että Gordon kaikessa hiljaisuudessaan piti saarta Amerikan omaisuutena. Totta puhuen oli aivan yhdentekevää, mille valtakunnalle saari kuului. Toistaiseksi tuskin kukaan ajatteli anastaa sitä pojilta.
Seuraavana aamuna auringon noustessa oli joka mies täydessä toimessa. Teltta irrotettiin paikoiltaan ja vuodevaatteet kuljetettiin hirsilautalle. Moko oli edellisenä päivänä valmistanut ruokaa moneksi päiväksi koko joukolle. Nyt hän toimitti keitoksensa lautalle suurissa padoissa ja ruukuissa.
Kello puoli yhdeksän olivat kaikki paikoillaan, vähän ennen yhdeksää nousuveden tullessa irrotettiin kiinnitysköydet, ja lautta lähti kulkemaan virtaa myöten. Se hinasi jäljessään pientä venettä, ja kokan puolella seisoivat isot pojat keksit ja pitkät tangot käsissä alusta ohjaamassa.
Yhdentoista tienoissa he olivat, mikäli saattoivat kartasta päättää, kulkeneet kuudenneksen matkasta. Mutta nyt vesi laskeutui, joten heidän täytyi kiinnittää lautta ja odottaa seuraavan päivän nousuvettä.
Robert ja muut pojat, joiden tapana oli käydä metsällä, heittivät pyssyn hartioilleen ja astuivat Panin kanssa maihin. Puolen tunnin kuluttua he palasivat puoli tusinaa peltokanoja saaliinaan. Ne sai Moko, mutta hän ei tahtonut paistaa niitä ennen kuin oli saavuttu ranskalaisluolalle.
Yöllä Baxter, Webb ja Cross vartioivat vuoroin, mutta mitään erikoista ei tapahtunut, ja seuraavana aamuna päivän koittaessa pojat purjehtivat edelleen. Ilma oli sinä päivänä purevan kylmä, oikein näytti uhkaavalta, entäpä jos virta jäätyisi ennen kuin he olivat perillä?
Seuraavana yönä, kun alus taas oli paikoillaan, pyrki jää toden teolla rakentamaan siltaansa rannasta toiseen. Pikkupojat kärsivät kovasti kylmästä, he itkivät ja valittivat sitä, ettei ollut jääty vanhalle paikalle. Henrillä oli täysi työ koettaa saada heidän mieliinsä hiukan rohkeutta.
Mutta aamulla, kun aallot voimistuivat, murtui jääpeite, ja saman päivän iltana hirsilautta vihdoin viimein liukui päämääräänsä aivan ranskalaisluolan suun edustalle.