VIII.
Antin tulijaiset.
Ilta oli jo myöhä. Tannilan vanhassa tuvassa palaa loihotti puhtaaksi nuohottu kattolamppu, joka valaisi koko huonetta, mutta sitä paitsi pöydällä paloi kaksi kyntteliä, jotka valaisivat pöytää, jossa oikein istuvillaan juotiin isän tuliaisteetä. Antti, Hanna ja Jukke ne istuivat kolmikynnessä pöydän ympärillä ja ristiin haastelivat iloisesti. Oli Antillakin kieli nyt löytynyt, vaikka sitä Jukke ei matkalla saanut käytäntöön. Mutta nyt Antti eillimmäisenä kertoili matkansa vaiheita melkein pikkuseikkoineenkin. Hanna myöskin vuorostaan kertoi kotiseikoista hauskimpia osia: ikävät puolet saivat nyt jäädä toistaiseksi.
Puhelivat pitkän hetken, huolimatta kuluiko yötä paljon tai vähän. Lapsetkin unohtivat iltaunensa, kirkkain silmin vaan silmäilivät isää, natustelivat isän antamia tuliaisnamusia ja seisoskelivat pöytää vasten isän ja äidin vaiheilla. Ja somalta ja mukavalta tuntui, kun isä oli kotona. Antistakin tuntui lystille ja lämpimälle kotona olo.
Viimein kohosi Hanna pöydästä, alkoi tyhjentää pöytää teen juontiastioista ja ystävällisesti muistutti:
»Eipä arvaa isä, että meillä kotimiehillä odottaa valmis lintukeitto isää.»
»No aivanko todella?» kysyi ihastuen Antti.
»No vielä paremmalla kuin todella. Tässä viikolla Aholan Maija toi kaksi lintua, niin säästin ne isän tulemaan, kun tiesin, että lintukeitto on isän lempiruoka.»
»Siinäpä teit paremmin kuin hyvästi», lisäsi Antti hyvissään. »Laitappa todellakin iltasta, kyllä se nyt kotiruoka maistaakin. Mutta minä käyn ruuan laitanta-aikana oriin illastamassa.» Otti naulasta matkaturkkinsa, pujotti sen päälleen, matkalakkinsa pisti päähänsä, pisti lyhtyyn tulen ja lähti raikkaasti kävellä rapsimaan ulos. Pitkävartiset saappaat olivat vielä matkajäleltään suorana jaloissa, varsien suut kahta puolta kiinnitetyt valkeilla napeilla tumman harmaisiin kangashousuihin, joten valkeat napit vilkkasivat kävellessä saappaitten varsien suista.
Hanna rupesi kapperehtamaan ruuan laittamispuuhassa. Mutta Jukke syöksähti Hannan kimppuun, seisotti hänen lattialle ja kiireesti alkoi kuiskutella:
»Antilta on saatavat ne rahat pois aivan ensi tilassa. Ei hänessä ole niitten haltiaa. Ei se ole mies, joka kalun saa, vaan se joka kalun katsoo, sanotaan, ja tosi onkin. Tänä aamuna kun tapasin Suvannon kaupungissa, niin oli rinkelinkauppiaalta rinkeliä ostamassa ja niitä jakoi kelle sattui, yksin kerjäläisillekin. Ja kestikievarissahan sitä oikein oltiin majallakin kuin suuret herrat. Minun piti herralle tuoda sitten hevonen valmiiksi kartanolle, johon saatettiin herra sitten tamineineen. Ja se saattajaneiti, joka toi sen kapineita, se kun nauratteli ja oli hyvissään ja kutsui vastakin käymään. Siinä pidetään niitä aivan varsinaisina, että herrat paremmin tulisivat taloon juomaan ja tuhlaamaan rahojaan… Arvelin antaa hänelle potkun, vaan heitin kuitenkin sillä kerralla semmoisekseen.»
Hannan kasvot kuohahtivat punaiseksi. Leimautti kysyvän katseen Jukkeen ja kuiskaten kysyi:
»Oliko se Antti humalassa, vai miten se niin?»
»No ymmärräthän sinä nyt sen verran… Selväkö se on, joka sillä tavalla meinaa, ja selväkö sinne menee?» kuiskasi Jukke tosissaan, nyökäytti päätään, silmät välähti hätäisesti ja lisäsi: »No, elä suinkaan sano, että minä olen puhunut. Muista se, että elä sano minun puhumakseni.»
Hanna pyörähti ruuan laittamiseen. Poistaakseen itsestään sitä tietoa ajatteli: »On se Jukke toisinaan liian tarkkasilmäinen. Ei se nyt tuokaan asia toki niin liene kuin hän on huomannut. Ja oli miten oli, oma asiansahan se on.»
Jukke jäi tupaan kädet taskuissaan kävelemään edestakasin lattialla ja hautoi hyvää ajatusta povessaan. Hyväntuulen näköisenä kävellä törkkäili lattialla, ottipa sikaarin taskustaan, sytytti sen ja veteli siitä, kupristeli mustia kulmiaan ja paksuja hieman vinoja silmäluomiaan ja mukavasti pihautteli sinertävää savua paksujen huuliensa raosta.
Hannan iltasruuat olivat jo pöydällä, kun Antti tuli tallista, puhaista tupsautti lyhtynsä kynttelin sammuksiin ja lyhdyn pisti naulaan. Ja kun ei ollut muutakaan sen mieleisempää puheen aluksi, niin alotti ruunikosta.
»Hyvästi se on äiti oriin hoitanut, kyllä se nyt jaksaa pompotella. Mutta ei se näy minua enää tuntevan, katsella nurjautteli, kuten ainakin tuntematonta. Mutta kyllä se siitä tutustuu, kunhan muutamia päiviä ollaan yksissä.»
»Kyllä se on Pokke ensimmäiseksi mielessä aamusella kun nousee ja iltasella viimeiseksi minä sen illastan. Ja hyvissä väleissä me olemmekin Poken kanssa. Koreasti se katselee aina, kun minä menen talliin. Minä kun en milloinkaan mene talliin niin tyhjänä, ettei olisi jotakin niepseämpää makupalaista suuhun pistettäväksi. Milloin leipäpala, milloin sokerimuru. Ja milloin minä vaan oven aukasen, niin paikalla se kääntyy katsomaan. Silmät loistavat ja huulet höpäjävät, että mitä sinä nyt annat. Ja kartanolta kun kuulee minun ääneni, niin jo alkaa jalkojaan kopistella, että täällä sitä on hänkin», puheli Hanna naurusissaan, kun kuuli Pokkea kiitettävän.
Antti heitti turkin päältään, ripusti sen naulaan ja mielissään lämpimästi katseli perhettään ja kun näki perheensä ystävälliset kasvot vastassaan, niin unohti kokonaan ruunikon asiat ja lausui:
»Nyt sitä ollaan kotona… Tuntuupa siltä kuin jommoisenkin taakan olisi hartioiltaan pudottanut… Vasta omiensa luona on ihminen kotonaan. Maailmalla, jos siellä on kuinkakin hyväin ystäväin keskellä, niin samassa saa muistaa olevansa viekastenkin keskellä. Kodin rauha on niin kaukana kuin kotikin…»
Hannan leppoisille kasvoille vierähti kirkas kyynel ja lämpimästi kysyi:
»Ethän lähde isä enää?»
Antti ei vastannut mitään, näki että ruoka oli pöydällä, niin istui pöydän taakse ja kehotti Jukkeakin tulemaan pöytään.
Jukke istui lavitsalle vastapäätä Anttia. Mutta isän viereen riensi
Matti ja toiselle puolen Kaisu. Manti jäi Matin ja äidin väliin.
Lämpimästi katsahteli niitä isä ja täytti niitten kädet ruualla, sitten
vasta rupesi itse syömään ja selittämättömän somalle tuntui olo.
Jukke muisti äsköistä puhettaan Hannalle ja tunsi olevan pahan olla, kun näki sen Antin perheolon niin lämpimäksi. Tunsi juuri hänelle sanotuksi, mitä Antti äsken sanoi kyläisten ystävien keskessä pitävän muistaa olevansa viekasten keskessä. Tunsi pistoksen povessaan, kun tiesi, ettei tämäkään joukko ole niin puhdasta kuin Antti näkyi mielessään kuvittelevan. Oikein painostavalta tuntui se, mitä hän äsken Hannalle viskutteli, ja mieli teki pakenemaan. Sanan puhumatta lähtikin Jukke kotiinsa, kun pääsi vaan syömästä.
»Tukkilaiset ovat tukkilaisia, ei niistä liian pahasti saata puhua eikä uskoa kukaan», ajatteli Jukke kävellessään Vaaralaan, ja hyvälle tuntui, kun Hanna näkyi uskovan sen, mitä hän äsken viskutteli. Ja mielessä näkyi vaan outo kuva siitä Antin perheen keskinäisestä vilpittömyydestä, mikä on nykyään vallitsemassa.
IX.
Antti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista.
Huomisaamun aurinko näytteli jo kasvojaan, kun Tannilan tuvan sivuikkunasta tunkeutuvaa ruusuvaloa kämmenen levyinen kaistale kainosti seisoi tuvan tummassa periseinässä, isän vielä vuoteellaan hervotonna levätessä, kasvoilla hymyilevä tyyneys ja tukeva rinta hiljalleen lainehtien.
Lapset hiljaa hiipien katselivat isää ja olivat mielissään, kun isä oli kotona. Matti ja Kaisu ne mielivät ääneen puhelemaan keskenään, vaan Manti se nyrkkiä puistaen ja kulmiaan kupristaen muistutti pysymään hiljaa, että isä saisi nukkua.
Mutta ovi aukeni kiireesti ja Juken ruskea muoto ilmestyi ovelle.
Katsahti sänkyyn ja kynnyksen yli astuessaan puoliääneen virkkoi:
»Ka, vieläkö täällä nukutaan.» Ja samassa palasi takasi ulos, kun Mantin nyrkistä näki kieltävän merkin, mutta oven lupsautti raskaasti kiinni, että seinä jymähti.
Silloin vavahti Antin koko ruumis, silmät remahtivat auki ja hieman hätäinen silmäys lennähti ympärille. Mutta kun havaitsi, että on kotona ja silmät sattuivat ympärillä oleviin puhdassilmäisiin lapsiin, niin suuriin silmiin ilmautui nuortea ihastus ja pitkästä matkustuksesta pakkasahvassa pöhöttyneet kasvot kuontuivat lauhkeaan hymyyn. Matkustuksesta kangistuneen ja nukkuessa rauvenneen kätensä ojenti lapsiinsa päin ja leppoisasti huomautti:
»Ettekö nyt tahtoisi tulla isän syliin.»
Silloin Matti ja Kaisu kilmasivat sänkyyn ja tukkeutuivat isän kainaloihin kuin kananpojat emonsa siipien alle.
Manti se oli jo mielevämpi, hän ei viitsinyt tulla joukkoon, seisattui vaan sängyn vierelle ja naurusuin katseli toisia.
Isä näki, ettei Manti viitsi tulla sänkyyn toisten joukkoon piehtaroimaan, niin kysyi:
»Onko äiti keittänyt kahvia? Jos on, niin Manti pikkanen, tuoppas sitä minulle tänne.»
Manti pyörähti kuin pulmunen ruokahuoneesen ja heti pienellä tarjottimella kantaa kipsutteli isälle kahvia.
Isä nousi istualleen sängyn laidalle, otti Mantin tuoman kahvikuppinsa, laski sen sängyn vierellä olevalle tuolille ja ojenti seinälle, että Manti ottaisi hänen nuttunsa taskusta sieltä naulasta paperikäärön ja antaisi hänelle.
Manti kiepasi heti ottamaan käärön ja toi sen isälle, josta isä jakoi namusia kullekin. Ja sitten vasta rupesi kahvia itsekin juomaan, kun sai lasten hampaat ratajamaan. Ja hauskalle tuntui seura.
Jukke se navettakartanossa askarteli Hannan apuna, olipa puhdistanut oriinkin, laittanut sille vuoteet, tehnyt appeen ja vaalinut kaikin puolin, Hannalle kannellut vesiä avuksi, pilkkonut puita, korjannut pitimiä ja autellut missä vaan taisi. Mutta nyt kun Hannallakin loppui toimet navettakartanossa ja hän jouti tulemaan tupaan, niin tuli Jukkekin mukana ja alkoi reippaasti kertoilla:
»Orit oli pahansiivoinen. Se kun eilen hikosi eikä minultakaan illalla tullut sitä harjatuksi, niin oli aivan talloihin kuivanut. Mutta nyt minä sen puhdistin taas tuota niinkuin parhaamman jälkeen. Puhdistin koko tallin, laitoin vuoteet uudet, että saattaa siellä nyt poika pötköttää… Tuo ori se on minun huolenani enemmän kuin omat hevoset, aivan joka päivä sitä pitää käydä katsomassa. Nytkin kun arvasin, että sinä matkaraukeissasi nukut pitkään ja kun tiesin, että orit jäi illalla puhdistamatta ja Hannalla ovat aamuasiansa tehtävät, niin paikalla kun heräsin, täytyi lähteä oritta hoitamaan, ja nyt se on kyllä hoidettu.»
»Hyvä, hyvä, kunhan tuli hoidetuksi», mukautti Antti ja kääntyi lasten kanssa viehkuroimaan sängyssä ja ottamaan osaa niitten piehtaroimiseen ja leikkeihin eikä tuntenut halua Juken kanssa jatkamaan puhetta.
Mutta Hanna toi isälle uudet, puhtaat sukat ja kengät, jotka oli jo aamulla noustuaan voidellut, istahti hänkin sängyn laidalle, puristi isän käden toiseen käteensä ja sulautuneena hänkin katseli niitä iloisina piehtaroipia, isän antamia namusia nakertelevia, hyöteäverisiä lapsia.
Antti tunsi olevansa nyt täydellisesti kotona…
Äidin käsi isän käteen puristui lujempaan ja herttaisemmin. »Ethän lähde isä enää… Ethän raski heittää tuota pikkuista pulmusparvea tänne ikävöimään… Ei kellään ole niin hyvä olla kotona kuin meillä on… Ethän lähde?»
Antin oli vaikea vastata, mutta ei kuitenkaan voinut nyt olla vastaamatta, kun illalla oli jo samanlaisen kysymyksen antanut mennä ohi. Oli pitkän aikaa ääneti, mutta viimein puristi vaimonsa kättä ja päättävästi lausui:
»Olen liian nuori vielä jäämään kotiin. Sananlasku sanoo: Laaja on urohon tarha. Meillä nuorina, voimakkaina ollessa ei ole ainoastaan hoidettava tämä pieni koti, meitä isänmaa kaipaa enemmän… Sitten kun tulen vanhaksi, vapisevaksi, sitten vasta saatte kotiin viimeisiksi päivikseni.»
Hanna sekoitti vastaukseensa hieman leikkiä ja iloisemmasti jatkoi:
»Hym, kuka sinua sitten vanhana viitsii nähdä kotona?»
»Minusta ei ole mikään niin kaunis kuin vanha ihminen, jos se on leimattu hyvyyden sinetillä. Eikä mikään niin ruma kuin vanha ihminen, joka kantaa häijyyden todistusta», virkkoi Antti tyynesti.
Hanna ei jatkanut puhetta, syventyi vaan ajattelemaan mitä mahtoi Antti tarkoittaa sillä puheella isänmaasta, eikö kotona oleminen ole samalla isänmaan palvelusta, kun siinä kaikin puolin on kelvollinen yhteiskunnan jäsen. Vai onko silläkin tukkityöllä joku isänmaallinenkin merkitys, eikä muistanut mitä Antti tuonoisessa kirjeessään oli maininnut siitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kehotuksesta ja pyynnöstä.
Tuo isän puhe kotoa poislähdöstä ja äidin totisuus vaikutti lapsiinkin, että jokahisen kasvot kävivät totisiksi. Mantilla meni sormi suuhun, siirtyi isän luokse sängyn viereen seisomaan ja nurpeasti kysyi:
»Mihin se nyt isä lähtee?»
Antti taputti Mantia poskelle ja naurusuin lupasi:
»En minä nyt heti lähde mihinkään, hyvä Manti, ole huoletta.»
Manti ei uskonut isän sanaa, luuli vaan häntä hyvittävän, yhä hieroi sormeaan suussaan ja yhä raskaampimielisesti lisäsi:
»Läbdettepähän.»
Isä silitti Mantin päätä ja lämpimästi lisäsi:
»En todellakaan minä nyt heti lähde mihinkään. Olen nyt monta viikkoa kotona, levähdän teidän luonanne, hyvät lapset. Ja sitten kuin tulee kova talvi, kylmää kaikki nuo järvet paksuun jäähän ja viitoitetaan tiet, ettei eksy, ja tulee paljon lunta, että saattaa suksilla hiihdellä, niin sitten vasta lähden… Ja sitten kevään kauniina päivänä tulen teitä perhosia taas katsomaan. Ja sitten meillä on taas yhtä lysti kuin nytkin.»
Nyt Manti uskoi, kasvoihin palasi iloinen loiste ja hypähtäen kiepahti äidin viereen sängyn laidalle istumaan ja halaili äitiä iloissaan, vaikka ei tiennyt syytä minkä tähden hän halaili. Sisällinen mieli se vaan sillä tavalla tunkeutui ulos.
Jukke ei sekautunut sanallakaan perheen puheisiin, veteli sikaariaan, kävellä törkkäili lattialla edestakasin, silloin tällöin heitti vaan nurkkasilmäyksen sinne sängyn puolelle ja ajatteli:
»On hupsun kummaa tuommoinen lekerrys.»
Mielessään hykähteli aina väliin: »Tukkilaisen isänmaa, hym, tukkilaisen isänmaa, missähän se on… Pajupensaan takanako joen rannalla nukkuessa laukkureppu pään alla, kun nälkä suolissa huutaa… Vaiko lautalla vorokkia kiertäessä, kun etuvartiosta on kuulunut huuto huikea että ankkurin vei. Vai laukeavalla ruuhkallako, jossa joutuu rälliä polkemaan tukkien päällä ja kilistelemään silmiään, että joko pitää lähteä ahventen puolelta pölkkyä katsomaan vai vieläkö on toivoa ihmisten ilmoista. Hym. Tukkilaisen isänmaa… Kaikkia sitä kuulee… Ja toinen viisas uskoo sitten minkä tuo Hanna … kyllä minä vielä selitän sille, missä se on tukkilaisen isänmaa. Hym. Tukkilaisen isänmaa… Vie koirille semmoinen valtakunta».
Viimein alkoi kuitenkin tuntua pitkältä se yksinään oleminen. Ja kun ei siitään kukaan hänestä perustanut, niin rupesi näyttämään, että hän on liiaksi koko talossa. Niin sanan puhumatta astuskeli ulos ja lähti kävelemään kotiinsa. Ja sillä matkalla haihtui mielestä se kumma tukkilaisen isänmaasta. Vaan samassa selvisi kuin päivä se yhdeksi taloksi rupeus. Että kun se nyt alkaa höperöidä kesänsä talvensa maailmalla, niin mikä sen talon pidosta tulee. Mutta sama sille, missä hän on milloinkin, kunhan vaan rahaa tuopi. Antaa sitten miehen palvella isänmaata, vaikka pakran varrella tai tarpomalla jokirämeitä… No, niin se on kuitenkin, että minun se on ruunikko. Tottapahan arpa sanoi. Ja se on kuin sanottu, että Siirin kanssa kyllä sovitaan. Ja siellä markkinoilla, siellä syntyy kestit. Silloin ei ole paljas siipi ja haarikka pöydällä… Onni se on ihmisen purje. Sen alla sitä ei tule ikävä elämän laivalla viilettäessä. Vaan ne ovat yhdet, jotka sen saavat mastoonsa. Onni, se ei nouse joka miehen mastoon. Se on sananlaskukin, että onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala jokaisella. Ja tosi se onkin, ajatteli mielessään Jukke ja muhkeilla mielin likeni kotiaan.
Hanna kun näki, että Jukke meni pois, niin jatkoi äsköistä puhettaan:
»Onko se todellakin totta, että jo talven aikana lähdet pois kotoa?»
»Kyllä se on totta, että tästä kelin tultua lähden matkoille. Täytyy lähteä, ei auta», vastasi Antti vakavasti.
»Mistä se on tullut senlainen määräys?» kysyi Hanna hieman oudoksuen.
»Ei tuota virallista määräystä ole tullut mistään, vaan muuten se on niin, että kyllä sitä täytyy lähteä. Annappas kun näytän tuota Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjettä.»
Antti hyppäsi sängystä, kaivoi matkalaukustaan kirjeen ja virkeämielisenä istui Hannan viereen sänkyyn, aukoi kirjeen ja jatkoi:
»Se Suomen Kirjallisuuden Seuran johtokunta kirjoittaa tässä muun muuassa näin:
Koska kansamme muinaistarusto on epäilemättä vailla niitä syntysanoja, joilla Väinämöinen valmisti sotivenosensa, niin toivomme teistä löytävämme niitten sanojen etsijän ja löytäjän, joilla kansamme muinaisuuden satakaari valmistetaan.
Verrattomasta arvosta ovat kokoelmanne rakkaalle isänmaallemme kansamme muinaiskehdon tutkimisessa.
Sydämmestämme toivomme teille runsainta myötäkäymistä matkallenne.
Hyvin kunnioittaen
j. n. e.»
Hanna ei ymmärtänyt tuon kirjeen sisältöä. Ajatukset ihan seisoivat siihen ja mielestä tuntui somalta, mutta ei tiennyt, minkä tähden se niin somalta tuntui. Mielessä pyöri Väinämöisen sotivenonen, kansamme muinaisuus, muinaistarusto, Kirjallisuuden Seura, isänmaa ja kaikkea mitä vaan kirjeestä kuului. Mutta ei ollenkaan selvinnyt, mitä ne mikin merkitsivät, tuntui se aivan mahdottomalta tullakaan sitä ymmärtämään, vaikka kuinka koettaisi. Mutta somalta se vaan tuntui ja mieleen vakautui se ajatus, että on kai se nyt paljoakin arvokkaampaa tointa kuin tukkilaisen virka ja eihän aina tarvitse nimittää tukkilaiseksi. Ja saattaahan vielä olla niin, että siitä hyvinkin suuri virka paisuu, kun jaksaa retkeillä. Silloinpa veli-Jukkekin näkisi, että on ne ihmisiä tukkilaisetkin. Ja yhä paremmaksi kuontui mieli ajatellessa, kuin Antti pääsee toisenlaiseen toimialaan, ettei aina tarvitse olla tukkilaisena.
Nyt ei enää Hanna kieltänyt Anttia lähtemästä, mutta kääntyi häneen ja alkoi vaikeroida:
»Mutta minä en jaksa hoitaa tätä taloa. Saat myödä tai antaa arennille tämän talon… Minä menisin Vaaralaan kotiini. Nyt kun isä on kuollut, niin siihen on jäänyt maatilkku minullekin… Se isävainaan uhkaus, että hän minut tekisi perinnöttömäksi, oli vaan turhanpäiväistä uhkausta. Se on kuolintaudissaan sanonut, että pitää antaa osansa Hannallekin, ja nämä velimiehet eivät tunnu sitä kieltävänkään. Mutta Juken kanssa olemme hommanneet, että rupeaisimme yhdeksi taloksi. Nyt sinä panisit rahasi Vaaralan velkoihin ja kaikki talous tulisi yhteiseksi. Tätäkin maata, jos ei myötäisi, hoidettaisiin yhteisesti niin kauvan kuin sovittaisiin. Siinähän kasvaisivat lapsemme isommiksi. Ja kun ei alettaisi sopia, niin eroaisimme sitten tänne ja jakaisimme Vaaralasta minun osani syrjämaaksi tai möisimme velimiehille. Tai jos sopisimme yhdessä elämään ja kuolemaan, niin sehän olisi sen parempi. Rahvaan kattilahan se on aina rasvasempi… Niin olemme Juken kanssa tuumanneet… Ja hyvään tarpeeseen siihen nyt onkin minun menemiseni, kun ei ole emäntää talossa ollenkaan. Se Elsan huuringainen siinä nyt on, mutta kauvanko tuon aika tuossa kulunee. Ja kovin onkin mitätön kappale taloa hoitamaan… Niin silloin sinä saisit huoleti viipyä jos kuin kauvan poissa kotoa, kyllä ne kodit hoidettaisiin.»
Hannan esitys tuntui Antista oudolta. Oli kuin kylmää vettä olisi niskaan tiputtanut, niin pahaa vaikutti joka sana. Tuntui se uppoavan aivan ytimiin, että pani ihan värisemään eikä kyennyt puhumaan mitään vaimolleen vastaukseksi. Tuo asiallinen puoli tuntui aivan selvältä, hyvältä ja edulliselta, mutta se oudolta kaikuva puoli oli aivan selittämätöntä, mikä se oli joka sen teki niin syvästi vastenmieliseksi.
Ei sittenkään, vaikka Antti koetti oikein koettamalla ajatella, mitä sanoisi vaimolleen vastaukseksi, kun tämä sitä juuri odotti, voinut sanoa mihinkään päin. Mutta jotakin täytyi sanoa, sillä Hannan mieli olisi muuten tullut pahaksi. Pitkän aikaa allapäin ja kasvot jähmeänä mietittyään kääntyi hän vaimoonsa ja vakavasti alkoi:
»Jukke se on tainnut muuttaa karvansa aivan toisenlaiseksi kuin ennen, kun se nyt niin kohteliaana köpelehtää ja tuli minua hakemaankin Suvannolta. Ennenhän tuo on ollut niin ylpeä, ettei minun aikanani ole usein käynyt talossakaan.»
»Kyllä se Jukke nyt sinusta pitää», virkkoi Hanna. »Se kun näkee, että sinäkin olet mies ja elätät joukkoasi, niin täytyyhän sitä hänenkin tulla ymmärtämään. Ja kun näkee, että sinusta muutkin pitävät, niin siitähän sitä hänkin saattaa pitää. Eipähän se niin tyhmä mies liene, ettei saata muuttaa karvaansa, kun näkee, että on muutettava.»
»No eiköön se ala emäntää hommata?» kysyi Antti. »Siinä kait tuo nyt olisi emännän tila.»
Hanna punalti päätään ja ajatus alta vastasi:
»Ei. Siitä ei ole kuulunut mitään. Ja kyllä se itsekin sanoisi minulle, jos hänellä olisi mitään sellaista ajatusta. Eikähän se minua siihen emännäksi niin hartaasti hommaisi, jos sillä olisi itsellään eukon ottopuuhat. Luulen, että se ajattelee poikamiehen elämää kaikista selvimmäksi, kun sillä on jo paras lapsen huimuus mennyt ohi. Ja mikä on sen parempi kuin olla yksinään.»
Antti taas ajatteli, miten hän jatkaisi puhetta, ettei tarvitsisi puhua siitä yhdeksi taloksi rupeuksesta, vaan pää kun tuntui niin paksulta ja ajatus jäykältä, että puhuminen mitään tuntui käyvän mahdottomaksi, niin teki pienen tekosyyn päästäkseen toistaiseksi erilleen ja aikoi lähteä oritta katsomaan ja raitistelemaan ulkoilmassa. Mutta ensin hän tapansa mukaan tahtoi pestä kasvonsa ja karistella unen töhmeet itsestään.
Hanna joudutti Antille pesuvettä ja siirtyi taas askareilleen karjansa hoitoon.
Antti pesi kasvonsa, kampasi päänsä, pani pienen matkaturkkinsa päälleen ja alkoi lähteä ulos.
Mutta lasten silmät tulivat hätäisiksi ja surumielisinä kaikki yhdestä suusta kysyivät:
»Mihin se isä menee? Ettehän mene pois?»
»En, en, hyvät lapsikullat, mene kauvas. Käyn vaan oritta katsomassa ja tulen heti takasin», virkkoi isä ja katsoi lämpimästi lapsiin.
Lasten kasvot tyyntyivät ja silmiin palasi iloinen loiste, vaan hieman epäillen silmäilivät isää jälkeen, että olikohan tuo totta, ettei menisi kauemmas. Ja Manti meni porstuaan katsomaan, että menikö se talliin. Mutta talliin se meni, kuten aikoikin, niin palasi rauhallisena toisten luokse tupaan.
Kun Antti aukasi tallin oven, niin ruunikko kääntyi katsomaan tulijaa. Viljaisen näköisenä hän seisoi puhdistettuna kiiltokarvaisena hyväksi vuodennetussa piltossaan ja pitkien otsajouhiensa alta välinpitämättömästi katsoa murjotti, kuten ainakin vierasta, jolle hän ei tahtonut mitään lempiään teetellä. Antti kun näki, ettei ori ole mitään vailla, niin palasi tallista ja lähti katselemaan kotia ulkopuoleltakin. Ja kun tiesi, ettei siitä esityksestä yhdeksi taloksi rupeamisesta pääse vastaamatta, ja että niin pian kuin Hanna ensi kerran siitä puheeksi ottaa, täytyy siihen jotakin sanoa, niin otti varsin tilaisuutta siihen valmistautuakseen ja sitä ajatellakseen oikein kaikilta puolilta ja meni kävelemään vainioitten perille, samalla nähdäkseen, miten kesätyöt ovat päättyneet.
Nyt tahtoi Antti syventyä siihen kysymykseen aivan juurta jaksain. Mutta mieli oli niin täysi ja ajatukset hapuilivat sitä ja tätä niin raivokkaasti, ettei niitä tahdonvoimilla voinut saada asetetuksi mihinkään määrättyyn tehtävään. Vaan täytyi niitten antaa aikansa valloissaan hujailla tuulen teillä ja taittaa oksa sieltä, toinen täältä.
Tuo aineellinen puolihan on aivan selvä, eihän siinä mitään ajattelemista olekaan. Jukke ja Topias ovat toimeliaat miehet ja toiseksi aivan viinan maistamattomat, joka on suuri asia. Niillä on talo täyteläinen kaikin puolin. »Jos niillä nyt tuhat kolminen on velkaakin, niin se ei ole mitään, sitä en minä kauvan maksa tienaamallakaan kun muuten maitten viljalla talot hoitavat. Ja mikäs nyt olisi hoitaessa, jos tämäkin meidän ele siihen vielä tulisi lisäksi. Tämähän joutaisi rahaksi ihan järkeään ja kun minulla nyt on tuhat markkaa joutilaita rahoja aluksi, niin voipi lopettaa sen vertaisen velan milloin tahtoo. Ja sittenhän tuosta velattomasta pesästä saattaisi erotakin milloin näyttää asiat sen vaativan. Tämä Tannilan puoli kun jätetään myömättä, niin tähän voipi siirtyä milloin tahtoo. Ja se, että minä ensi vuosina en tule kuitenkaan olemaan paljon kotona, niin minullehan se on sangen huoletonta. Tulen levähtämään vaan aina kotiin ja saatan taas lähteä kuin jänis haavalta, milloin vaan asiat vaativat. Ja mikä paras, niin on Hanna talouden päällä, jonka tietää, ettei tarvitse jälkeen haravamiestä eikä honkiin horjahtele. Sitten jos Jukke tai Topias ottaa emännän, eivätkä tyytyne Hannan hallintoon, niin niitten perinnöllähän voivat sitten ostaa Hannan osan ja meille jää koti Tannilaan. Köyhiä ne eivät ota. Sehän on merkki siitä, kun Hannalle ovat kainia kantaneet sentähden, että se meni köyhään naimiseen rikkaan ehdolla. Se on totta, että jos ne eivät saa rikkaita, niin ne elävät ilman ja siltä varalta ne juuri siihen Hannaa hommaavatkin… Se puoli, että minulle olisi se arvotonta muuttaa Vaaralaan vaimoni kotitaloon asumaan, on kuitenkin pieni asia. Se on kyllä vanha sananlasku, että vaimonsa kotona miniän lusikalla syötetään, mutta enpä minä kauvan ole aina heidän miniänään. Sen pikemmin malttaa taas lähteä. Niin sille, missä arvossa ne sillä kotona oloajalla pitävät, on sama. Miniän lusikalla minua ei syötetä niin kauvan kuin on Hanna emäntänä, se on vissi tosi. No niin… Mutta mikä on kuitenkin tuo kammo, joka varistaa mieltäni?… Tuntuu kuin vankila perisi, jos menisin Vaaralaan… Mutta se ei ole mahdollista… Mutta mikä on kuitenkin tuo synkkä aavistus tunnon syvyydessä?… Lienee se vaan joku syrjävaikutin, joka vaikuttaa veriin jotenkin estävästi niitten säännölliseen kulkuun ja sieltä koituu sitten mieleen. Ja tottapa se niin on, kun en jaksa ajatellakaan mitään, ei mitään kokonaista. Lentelevät vaan ajatukset kuni poutapääskyset siintävässä korkeudessa ja liitävät tietämättömään kaukaisuuteen ilman mitään asiaa… Lienee se, kun illalla tuli valvotuksi myöhään ja toissa yönäkin tuli vaan pari tuntia nukuttua. Sieltä se mahtaa koitua… Mutta miksi se juuri tuolla tavalla vaikuttaa. Tuntuu kun menettäisin kunniani, luotettavaisuuteni, rehellisyyteni, vilpittömyyteni ja vielä isänmaan rakkautenikin. Mutta kaikki tämä on mahdotonta… Mahdotonta. Seitsemän kertaa mahdotonta.»
Nämä ajatukset tunkeutuivat itsestään Antin mieleen hänen käyskellessään vainioittensa perillä ja kokiessaan miettiä asioita. Pää tuntui paksulta ja tahdon voima kokonaan lamautuneelta. Ajatukset vaan pieniksi pirstaleiksi hajauneina sinkoilivat siellä ja täällä, likellä ja kaukana.
Hän ei ollut vielä syönyt aamiaistaan. Tunsi ruuan halua ja muisti, että Hanna huusi jälkeen, ettei mennä kauvas, hän laittaa ruokaa, niin odottavat siellä syömään. Lapset ikävöivät kotona, kun hän aikoi käydä vaan tallissa, ja hän palasi kotiin.
Mieli tuntui täyteläiseltä, mustalta ja kömpelöltä.
X.
Jukke kielittelee Hannaa.
Antti oli päässyt syömästä ja kallistui sängyn päälle pitkäkseen, että eikö tulisi uni, jotta univelka tulisi kuitatuksi, ehkäpä siinä pääkin selviäisi ja mieli puhdistuisi, ajatuksetkin kokoutuisivat ja antautuisivat paremmin tahdon palvelukseen kuin nyt. Mutta ei siinä tullut unta. Otti sen Kirjallisuuden Seuran kirjeen, katseli sitä siinä aikansa kuluksi, kun muuten tuntui olevan siinä pitkänään niin soma olla, tunsi verensä lämpenevän, silmät kävivät loistaviksi, hytkäytteli ruumistaan, viskasi kättään ja ravisteli päätään.
»Mitä on ajatella kotioloista, sen pikkumaisista, vähäpätöisistä asioista, kun saa palvella koko isänmaata ja koko kansaa… Silloinko tahtoisi kiintyä vaan pikku mättääseen, kun on omana koko kunnas… Ei, ei… Lapsille on koti siinä, missä äiti asuu, ja minulle on matkamaja siinä, missä lapset ja äiti ovat. Minun kotini on isänmaa.»
Katseli taas kirjettä.
»Suuresta merkityksestä isänmaallemme… Tuo on liioteltua. Jos saisin olla edes pieninkään seiväs siinä rehdoaidassa, joka kiertää isiemme verisiä ansioluetteloita. Tämä on suurta… Mitä maksaa tämä pikku Tannila sen rinnalla, vaikka menisi Matin pellon ojaan… Vaikka menisi kuin tina tuhkaan, ettei näkisi ei luun suremaa, niin se ei merkitsisi mitään, kunhan perheellä on suojaa ja sijaa, missä ne voivat elää ja asua. Se on vaan voitto minulle ja minun toimelleni, ettei minulla ole haittaa kotoisista huolista», hykerehti Antti mielessään.
Mielessä oli suuri aarre, kun tunsi omistavansa voimia, että voi lähteä kokoilemaan muinaistaruja aina niin kaukaa, mihin vaan Suomen kielellä voi päästä ja missä Väinölän kansaa on koskaan asunut. »Sielläpä saa itse tunkeutua kansan syvimpään muinaisuuteen, omin silmin näkemään, omin korvin kuulemaan niitä kärsimisiä, niitä ponnistuksia, mitä isillämme on ollut kestettävänä erämaan metsissä, mitä iloja, mitä mielen ylennyksiä on erämaan vilpitön luonto kaukana sivistyksestä, kaukana opista, kaukana yhteiskunnan keskuuksista asuville asukkailleen suonut. Ja mitkä toiveet heidän elämätään ovat tukeneet.»
Mitä enemmän hän ajatteli matkastaan ja matkansa tarkoituksesta, sitä enemmän seiviämistään selvisi, että oli Jumalan sallima eleen muuttaminen Vaaralaan ja Hannan pääseminen lapsuutensa kotiin. Siinä viihtyy hän monta kertaa paremmin kuin Tannilan yksinäisyydessä. Ja vaikka mielen pohjalla tuntuikin yhä syvä kammo Vaaralaan muuttamisesta, niin tuntui se aivan välttämättömältä sinne tuleminen; hyvä vaan, että Jukke ja Topias rupeavat hoitamaan yhdessä tätäkin Tannilaa ja hyvä, ettei ajatukset tahtoneet taipuakaan tekemään selkoa sen asian vähäpätöisemmistä puolista. »Se arvo, pitäisivätkö minua vertaisenaan tai miniän tai mieronkiertolaisen vertaisena, on yhdentekevä. Perheeni pitää minusta aina ja missä tahansa rakastaa minua ja ystäväni tuntevat minua. Siinä on kylliksi. Hyvä, ettei ainakaan Jukke minulle erityistä myötätuntoisuutta osottaisikaan, joka on aina kantanut halveksivaa mieltä», sovitteli mielessään Antti ja kasvoissa näkyi rohkea eloisuus ja silmät säteilivät virkeästi katsellessa lattialla leikkiviin lapsiin. Muuten vaan tuntui somalle ja mukavalle, kun oli kotona. Siinä vakautui mielikin ja ajatukset tuntuivat asettuneen. Mutta kun raukeus oli vielä ruumiissa, joka tuntui kaipaavan lepoa, niin kääntyi syrjälleen, korjasi päänsä alle pientä tyynypallukkaa, ummisti silmänsä ja heittäytyi hetkeksi nukkumaan.
Tällä aikaa tuli taas Jukke Tannilaan ja löysi Hannan navettakartanostaan askarehtamasta ja näkyi hänellä olevan jotakin sanomista. Katsahti ympärilleen näkyikö Anttia. Mutta kun ei näkynyt, niin rykäsi, nyökäytti päätään ja alkoi:
»Luulisi tuota Anttia outo muuksikin, kun se noin rakkaasti osaa sukerehtaa perheensä kanssa, kuten äskenkin. Oikein ilkeäkseni kävi, että pois piti lähteä.»
»No, hyvänen aika», virkkoi Hanna totisesti. »Mitä siinä nyt oli äskenkin sinun mielestäsi niin liikaa?… Mikä se sitten on Antti muu kuin rakas perheelleen? Rakas ja hyvä hän on aina minulle.»
»Hym … kun ei olisi muita rakkaampia kuin sinä… Ei se ole kaikki kultaa joka kiiltää», vastasi Jukke ylenkatseellisesti ja kylmästi.
Hanna tunsi ilkeän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa, puistalti itseään ja syvällä inholla virkkoi:
»Hyi… Minä en usko semmoista Antista… En usko, en vaikka.»
»Usko eli elä, se on vallassasi. Vaan minä uskon ja sen tähden käypikin minuun niin pahasti kun se sitten joukolleen näyttäytyy niin hyvänä», kertoili Jukke tosissaan.
Hanna inholla puistalti päätään ja kylmästi lisäsi:
»Hyi… En minä viitsi kuunnella koko puhetta. Hyi… Mikä sinun nyt pani puhumaan Antista sellaista?»
Jukke rykäsi ja jatkoi:
»Eipähän erityisesti mikään ole pannut puhumaan. Vähä kai siitä minulle on saapaa tai lähtevää, kun ei sinua liikuttane. Sanoinpahan vaan sen tähden, kun näyttää tuo elämä niin liposalta, että jos sinä siihen humallut, ettet raskisikaan lähteä Tannilasta pois eikä tulisi siitä meidän yhdeksi taloksi rupeuksesta mitään, ennenkun se kerkiää rahansa hurvitella.»
Hannan silmät tulistuivat, kasvot kuohahtivat ja vihaisesti lisäsi:
»Huih… Sentähdenkö sinä sitä olet ruvennut puhumaan, että minä paremmin taipuisin sinun kauppoihisi yhdeksi taloksi rupeamiseen… Päinvastoin toki vaikuttaa se puheesi minuun… Olisinko hullu, kun laittaisin Antin teidän halveksittavaksenne ja joka päivä osotettavaksenne sellaiseksi. Jumala varjelkoon toki. Meillä on koti tässä, pitäkää kotinne ja sillä hyvä.»
Jukke murnisteli muotoaan, punalti päätään, rykäsi ja tekeytyi asialliseksi:
»En minä sitä luullut, että se sinuun niin koskee. Olisinhan minä tuon nytkin niinkuin ennenkin voinut olla sanomatta, jos tuoksi olisin tiennyt. Ja ensi kertahan tuo vasta olikin, se kuin illalla ja nyt sanoin, ja saattaahan tuo olla viimeinenkin, kun se sinuun niin pahaa tekee… Ja kukapa Anttia muuten miehenä sen vian vuoksi halveksii? Kyllä Antti siltä miehenä menee. Kyllä minä pidän Antista. Jos minä en Antista pitäisi enempi kuin tavallisesta tukkilaisesta, niin olisinko minä lähtenyt sitä hakemaan Suvannoltakin ja mitäpä hänessä onkaan moittimista, mieshän se on kuin mies. Ja kyllä me sovitaan Antin kanssa.»
Hanna ei puhunut mitään, ynseämielisenä vaan askarteli karjansa kanssa, niin Jukke yhä jatkoi ja tekeytyi ystävällisemmäksi:
»No, koska se sinuun niin pahaa teki, niin minä lupaan, etten enää koskaan virka mitään Antin niistä asioista. Kyllä minä saatan pitää suuni kiini tästäkin lähtien, kuten tähänkin asti. Jokahinen pitäköön tapansa… Mutta sitä minun piti vaan sanoa, että niistä rahoista pitäisit huolta, ettei se niitä kerkiäisi hurvitella.»
»Minä pitäisin huolta! Hyh… Minä pitäisin huolta Antin rahoista! Se joka tietää saaneensa rahat, niin se pitää huolen niistä itse», virkkoi Hanna ylpeästi ja kävellä reimotti tupaan eikä perustanut Jukesta mitään.
Jukke oli kahdella päällä tullakko perässä tupaan ja mietti ympäri päänsä tekosyytä, mitä hän asianaan pitäisi, Antin puheille tullessaan. Mutta ei löytänyt mitään, niin kävi tallissa katsomassa oritta ja omantunnon vaivaisena käveli metsään sieltä aikojaan myöten mennäkseen kotiinsa, kun metsän yksinäisyydessä saisi mietityksi keinon, miten Hannan saisi hyvitetyksi. Mutta pahalta se vaan tuntui, kun Hanna niin sanoi kieltävästi siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta.
XI.
Antti lupautuu Vaaralaan yhdeksi taloksi.
Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, lapset olivat yöteloillaan nukkumassa. Isä ja äiti valvoivat tuvassa, istuen tuoleilla lampun valossa, ja puhelivat paremmin kahden keskisiä asioitaan. Mutta äiti ei voinut olla ilomielinen, vaikka hän koettikin. Koko iltapäivän oli ollut mieli paha ja umpinainen. Oli hän navetan loukossa itkenytkin, mutta ei se siitäkään oikein selvinnyt, yhä se vaan oli raskas eikä edes tiennyt syytä, minkä tähden se oli raskas. Siitä Juken puheesta hän ei perustanut eikä ottanut ollenkaan ajatellakseen, olkoonpa miten tahansa. Vaan sen puheen johdosta se kuitenkin tuntui olevan, vaikka ei tiennyt oikein minkä tähden se oli. Vaikkapa hän oli jo ennen mieleensä painanut Vaaralaan menemisen, mutta ei hän siitäkään huolinut, vaikkapa ei tulisikaan sinne menoa. Ja kun yhä tunsi Juken mielen että se haluaa saada kaikki rahat Antilta, niin arveli kerrassaan heittää pois koko homman, sillä se tuntui pahalta, että Antti, joka on rahat tienannut, ei saisi niitä määrätä, mihin ne tulevat pantavaksi. Mutta ei sittenkään tiennyt, minkätähden se mieli tuntui apealta, että puheleminen isän kanssa ei tahtonut sujua niinkuin aina ennen.
Tämän huomasi Anttikin ja tahtoi tietää syytä, mikä se on tullut, mutta sai vaan vastauksen:
»En tiedä itsekään.»
Antti tuli levottomaksi, luuli, että hän on sen sillä vaikuttanut, kun päivällä ei antanut minkäänlaista vastausta vaimonsa esitykseen Vaaralaan muuttamisesta:
»Onko sinulla siitä paha mieli, kun et päivällä saanut minulta vastausta siihen Vaaralaan menemistuumaasi. Mutta, hyvä äiti, minä en voinut silloin siihen vastata, ennenkun sain ajatella, vaan nyt kyllä voin sanoa jotakin. Onko sinulla todellakin siitä raskas mieli?»
»Eikö tuo liene osaksi siitäkin», virkoi Hanna tyynesti, »ja paljokopa tuolle toisinaan pitänee, mutta paraneepahan siitä taas, kun on aikansa pahana… No, mitä siitä Vaaralaan muuttamisesta sitten olet ajatellut?»
»Siitä on minulla sanottavaa ainoastaan yksi sana», vastasi Antti iloisesti ja päättäväisesti. »Se on se, että sen asian kanssa saat sinä tehdä aivan mielesi mukaan. Jos Vaaralaan meneminen on sinulle hyvä, niin se on minullekin.»
Hannalta hyrähti sydämmellinen nauru. Se pullahti aivan sydammen pohjasta, aivan omasta pakostaan, ennenkun itse kerkesi ajatellakaan mitään ja sen naurun mukana tulvahti ulos kaikki ilmaan se mielen raskaus, jonka syytä hän ei oikeastaan ennen tiennyt. Ja silmänräpäyksessä remahti mieli hyväksi ja iloiseksi kuni kytevä tuli kuiviin risuihin päästyään tuprahtaa ilmiliekeiksi ja synnyttää riehakan hulmuavan tulen.
Hanna tahtoi sanoa jotakin Antille vastaukseksi, mutta suuhun ei tullut mitään asiallista sanaa eikä kuitenkaan voinut sanomattakaan olla, niin kallisti päänsä Antin olkapäähän, kierti toisen kätensä hänen ympärille ja lämpimästi virkkoi:
»Voi, kun sinä olet hyvä.»
Nyt Antti ymmärsi, että varmaan se Hannan raskas mieli oli siitä kun ei päivällä saanut häneltä vastausta ja ymmärsi, että Hannan mielessä on hyvinkin suuresta arvosta Vaaralaan muuttaminen. Ehkäpä oikein tuskallisesti pelkäsi hänen estämistään. Niin mielessä syntyi pakko puhua suunsa puhtaaksi omasta puolestaan, puristi Hannan käden käteensä ja alkoi oikein vakavasti ja sydämmellisesti puhelemaan:
»Äiti kulta. Enhän toki tahdo sinua estää siitä aikeesta. Minulla kyllä tuntuu salainen kammo sitä vastaan, vaan se mahtanee syntyä siitä, kun ne Vaaralaiset ovat minua köyhyyteni tähden halveksineet. Mutta nythän ovat asiat toisin. Ukko on haudassa, josta tuon halveksimisen juuri lienee ollutkin. Ja meillä on nyt koti, kuten heilläkin; siinäkin suhteessa olemme yhdenvertaisia. Se puoli, miten talon hallinto rupeaisi Jukella luonnistamaan, on vielä tietymätön, kun ukko on tähän asti hoitanut, mutta ovathan Jukke ja Topias toimeliaat miehet ja kun ovat vielä muun lisäksi aivan viinaan menemättömät, niin voipihan niistä toivoa hyvääkin. Ja koeteltuaanhan sen näkee. Ei suinkaan siinä pitkälle pääse. Jos ei ala näyttää talon hallinto vetelevän, niin eroamme pois tänne omaan Tannilaamme. Kunpa onnistuisi edes kymmenisenkään vuotta, jonka aikaa kestää minulla nämäkin talvimatkustukset, että melkein koko vuodet tulen olemaan poissa kotoa.»
»Kymmenen vuotta! Voi hirmuista!» keskeytti Hanna kauhistuen.
»Niin. Ainakin kymmenisen vuotta kestää minulla matkustusta», jatkoi Antti. »Niin, sen ajan jos hoitaisivat taloja ja talouksia hyvästi, niin olisi kiitos keikaus. Minä puolestani mitä ansaitsen antaisin ilolla yhteisen talon hallintoon, ettei siitä syntyisi kannemieliä, että minä omituista kassaa kokoon.»
»No, antaisitko sinä yhteiseen pesään nyt nekin rahat mitä nyt sinulla on?» keskeytti Hanna.
»Aivan mielelläni. Mitäs minä näillä tekisin», jatkoi Antti, »kun minulle tulee valmiit matkarahat Suomen Kirjallisuuden Seuralta, niin mitäs minä näillä tekisin?»
»Entäs tuon oriin?»
»Taloonpa tietenkin. Mutta sillä välipuheella, ettei sitä saa hävittää. Se vaan olisi minun nimikkonani, sitä käytettäisiin vaan talon työhön, ja silloin kun olisin kotona, niin käyttäisin sitä missä tarvitsen. Ja jos erottaisiin, niin toisimme mukanamme tänne.»
»Kyllähän siitä Jukke pitäisi hyvän huolen. Sillä oikein mieli tekee sitä, kun hänellä ei ole nimikkoa», jatkoi Hanna.
»Senhän minä uskon», mukautti Antti. »Ja tällä tavalla ajatellen se homma ei ole kuin paljasta hyvää ja minun puolestani on se päätetty, että kun sinä et luule voivasi hoitaa tätä kotia, niin mennään Vaaralaan.»
Hanna puolestaan tahtoi sanoa jotakin, mutta se äsköinen väittely Juken kanssa kangerti mielessä, ettei hän saanut sujumaan sanoiksi, niinkuin olisi tahtonut, että mieli olisi tyhjentynyt kokonaan siitä Juken kanssa väittelystä. Sanoi vaan:
»Minullahan se on koti Vaaralassa ja minä menen sinne kotiini. Vaan entäs isä?»
Tuo sana »entäs isä» sälähti Antin mielessä kipeästi. Ei hän sitä olisi suonut äidin suusta kuulevansa ja herätti se kokonaan eloon sen kammon tunteen, mutta sen hän kuitenkin salasi ja ystävällisesti vakuutti:
»Hyvänen aika. Minullehan on koti siinä, missä sinä olet. Löytäisin sinut lasten kanssa vaikka kuusen juurelta tai kantoiselta aholta, niin siinä olisi silloin kotini.»
Jäi ajattelemaan: isänmaa on minun kotini. Sen lapsi minä olen ja jään olemaan.
Mutta ulkoa kuului kiireitä askeleita. Ovi aukeni ja sisään astui Kokkolan Eero, Antin lapsuuden ystävä, joka tuli tervehtimään Anttia, kun kuuli, että hän on jo kotona.
Silloin Hanna siirtyi pois ja siihen katkesi keskustelu Antin kanssa ja mieleen jäi yhäkin kangertamaan se äsköinen kiista Juken kanssa.
Mutta miesten puhe kiertyi Jerusalemin suutariin. Se puhe veti puoleensa Hannankin ajatukset. Hän oli aina kuullut sitä mainittavan, vaan ei koskaan kuullut, minkälainen kulkija se oikeastaan on. Niin saadakseen kuulla siitä enemmän kiinnitti korvansa miesten puheeseen.
Antti kertoessaan matkustuksestaan mainitsi vertaukseksi: »Saa kulkea myötään kuin Jerusalemin suutari, mistähän sitten se hokeminen lieneekään kotoisin ja peräisin.»
»Sillä on hyvin syvä peruste», selvitteli Eero. »Sehän on Vapahtaja ennen aikoinaan täällä ollessaan ja käyskellessään köyhyydessä talosta taloon pistäytynyt Jerusalemin takalistolla asuvan suutarin majaan tai mökkiin vai mikä tuolla lienee ollut ja pyytänyt sijaa levätäkseen, semmoista rehuvuodetta vaan ja eipähän niissä semmoisissa taloissa höyhenpatjoja lienekään. Mutta suutari ei ollut antanut edes istuakaan, sitä vähemmän huonoakaan vuodetta. Oli vaan ylpeästi käskenyt pois. Vaan Vapahtajalle oli se pistänyt närille, oli hiukan karmistautunut ja tiukasti sanonut ukolle: Koska sinä et suo minulle lepoa, et huonoakaan vuoderania anna levätä kutjottaakseni etkä pahaistakaan jakkaraa istuakseni etkä huonoakaan suojarähjää lämmitelläkseni, niin sinun pitää kävellä yöt päivät maailman loppuun asti. Ukko ei ollut sen enempi kuunnellut eikä ollut joutanut aprikoimaan. Oli vaan pistänyt takki-ärmäkän päällensä, paahkilot jalkoihinsa, laukkurepun kainaloonsa ja lähtenyt astua hynttäsemään. Ja sillä tiellä on mies kävelemässä tänäkin päivänä… Sillä ei kuulu kuluvan kengät eikä vaatteet ollenkaan. Ne samat tamineet kuuluvat olevan miehellä päällä aivan samanlaisessa kunnossa kuin lähtiessäkin.»
Antti heittäytyi hieman leikilliseksi ja naurahtaen keskeytti:
»Mutta vaatteessa sillä ei paljoa kulu, jos tuolla ei liene isot tulotkaan.»
Eero näki, että Hanna kuuntelee hänen kertomustaan oikein pystystä korvin, niin ei ollut kuulevinaankaan Antin puhetta, jatkoi vaan kertomustaan tosissaan:
»Kuuluu se joskus pistäytyvän talossa, vaan ei se kuulu kauvan siekailevan eikä puhuvan mitään. Suurehko koukkuhartiainen suuripartainen ukon kohjake se kuuluu olevan. Ja juutalaismuotinen sinertävä, alle polven yltävä verkatakki-kauhtana kuuluu olevan päällä, pieni laukkureppu kainalossa ja suuret koirakinttaat käsissä kesällä ja tavella. Ja siitä sen kuuluu tuntevan, että sillä kuuluu valkeat elottomat silmät kuin talipalaset seisovan päässä ihan rävähtämättä yönsä päivänsä, ihan liikkumattomina. Että jos mielii katsoa ylös esimerkiksi Otavan kulkua, niin pään pitää kääntyä niin paljon niskoille, että silmät tulee vasten Otavaa. Ja samoin jos virstan patsaasta tahtoisi katsoa vieläkö on monta jälellä, niin pään pitää kiertyä kohti. Minun isäni sen oli kerran nähnyt. Paljas, kurttuinen kaula ja musta kuin koukun varsi oli ukolla kumottanut.»
»Tosi on asia. Elossa on viimeinen kertoja», keskeytti Antti naurahtaen.
Eero puistalti päätään ja toimessaan lisäsi:
»Tosi se kyllä kuuluu olevan. Isä on puhunut monta kertaa ja se ei ole mikään hokare mies, se ei kyllä jaarittele joutavia. Ja sen suutarirahjuksen elämän tarinan se oli kuullut isänsä isältä, siltä mainiolta Tarhalan tietäjältä. Siltä, joka oli palavassa uunissakin saattanut käydä eikä ollut yksikään karva kärähtänyt, vaikka partakin oli ollut kuin katajapensas. Siltä se kuului isä kuulleen, niin tosi se kyllä asia on.»
»Paraspahan olisi ollut ukolle kuin olisi antanut vieraan levätä mökissään minkä hän olisi mahtanut viihtyäkin, niin olisi asiat selvinneet vähemmällä kävelyllä», katkasi Antti.
»Ei sillä kuulunut saavan pilkkautua. Se kuului panevan samalla tavalla kävelemään. Jos ken ylimieli kuului ilventelevän, niin ukko kuului kerran vaan vihasesti katsoa mulauttavan ja koirakinttaallaan viittaavan matkan suuntaa, niin elä muuta kuin pane saapas heilumaan.»
»Hui, kun on ilkeä koko tarina», keskeytti Hanna. »Kuoliaaksi kai minä säikähtäisin, jos tulisi esimerkiksi tänne silloin kuin minä lasten kanssa olen täällä tuvassa. Huh, kun käypi oikein iholleni.»
Eero kun kuuli, että se Hannaan vaikuttaa pahaa, niin lopetti sen suutarin tarinan ja kääntyi Antin kanssa jatkamaan puhetta entisistä ja vereksistä retkeilemisistä.
Mutta Hanna ei päässyt siitä suutarin kammosta erilleen, vaan mieleen kantautui, että mistä tietää sitäkin kulkijaa milloin sattuu kohti, niin säikähtää vaivaisen omiksi lapset ja itse.
Tuo kammo tuntui olevan ikäänkuin kehottajana Vaaralaan menemään. Siellä ei tarvitse koskaan olla yksinään. Ja toiselta puolen selvisi se seikka, että sillä tavalla saa Vaaralasta jaetuksi hänen maaosuutensa pois, johon ei muuten niinkään helposti pääsisi käsiksi.
»Ja siihen nähden on Jukellakin pakko pitää Anttia vertaisenaan. Kun Anttia rupeavat halveksimaan, niin silloin he antavat syytä eroamiseen. Kas, siinä on nappula, jossa Jukke pysyy. Omiksi kaulavilloikseen se takanakin Jukke panettelee Anttia. Minä osaan nyt muistuttaa Jukkea ihan ensi kerralla, kun kuulen vaan Antista ylenkatseellisen sanan. Sepä vasta kumma oli, etten äsken jo pukannut sille sitä temppua eteen. Sen hän kyllä saa tietää, etten minä vastakaan Antista rupea uskomaan senlaisia juttuja», ajatteli Hanna ja mieleen vakautui Vaaralaan muuttaminen, mitä pikemmin sitä parempi. Ei kuitenkaan aikonut vasta aluksi Jukelle sitä ruveta puhumaan. Jukke siitä tulisi vaan ylpeämmäksi ja toisekseen mikäpä sinne nyt oli niin kiirekään, kun isä oli kotona.
XII.
Antti perheineen muuttaa Vaaralaan.
Välikirjat oli Vaaralan miesten kanssa tehty ja päätetty peikoine perheineen muuttaa Vaaralaan asumaan.
Viime yönsä vietti Antti Tannilassa.
Katkonaisesti hän nukkui ja säikähtäen heräsi joka kerran. Oli kuin henkihaltijattaret olisivat olleet vihoissaan eivätkä voineet suoda lepoa.
Paljon ennen päivää hän jo kokonaan valveutui ja mieli oli musta kuin terva; hän ei tiennyt mistä se oli. Muusta kuin isänmaallisista asioista hän ei antautunut puhumaan sanaakaan kenenkään kanssa. Mutta siihen hänelle ei ollut toveria, niin sai olla aivan mykkänä, ainoastaan itsekseen hyräili Suonion isänmaan virttä, hyräili useita kertoja ja koko sielu oli auki sille virrelle. Kun lopetti hyräilynsä, niin rinta pullistui, kasvot loistivat ja puoliääneen lausui:
Vaan mitä mahtavinkin vois,
Jos voimaa sult' ei saanut ois.
Havaitsi että päivän valkeus on alussa, niin alkoi toimittautua lähtemään ja oli iloinen että sai itkeä muutamia kyyneliä hyvitteeksi Tannilan henkihaltijattarille. Se puhdisti mieltä paljon.
Valkeneva päivä oli jo hohtavana koitteena itäetelän taivaanrannalla. Auringon kohdalla taivaanrantaa vuorien harjalla kimmelteli hohtava soihtu, josta punertavan kumakka valo virtaili kaikkialle sekä vuoriin että laaksoihin. Ja koko avaruus henkäili, sulouneen vaipuneena.
Tämän hetken valitsi Antti tullakseen Vaaralaan. Mutta Vaaralan kartanopellon vaiheella olevalla särkällä, sen korkeimmalla kummun harjalla, vuosikymmenistä ennen seisoi paja, jonka jäätynyt ahjoraunio nurmipeitteisenä näkyi vielä kummulla. Antti tunsi voimakkaan halun nousta kummulle.
Sen kolkon lumikattoisen ahjoraunion nurkalle pani hän aidaksen palasen ja mitään erityistä ajattelematta istahti siihen aidaksen kappaleelle. Mutta tunsi hyvän olevan olla.
Ja kun heitti katseensa avaruuteen, niin ikäänkuin löysi itsensä jostakin äärettömän suuresta valtakunnan salista, jossa säilytettiin kaikki valtakunnan ikimuistettavat muistomerkit, jossa monien pyhimysten ja kaikkien suurten miesten sankarikuvat vakavina seisoivat muistuttamassa kansajoukkojen ikäkauteisia vaiheita. Mutta hymyhuulin ja rauhan pyhä kajastus otsalla he seisoivat tänä hetkenä.
Kaukana ja likellä, vuorissa ja laaksoissa vaelteli Antin rauhaton silmä. Ja menneitten päivien muistoja, ikäviä ja hauskoja kertyi avonaiseen sydämmeen. Tuo luonnon puhdas ja vakava rauha tyynnytti mielen, rauhoitti sielun, unnutti melkein haaveileviin lemmenhoureisiin. Olo siinä tuntui lystiltä, hauskalta, ettei itsekään tiennyt minkä tähden se niin hauskalta tuntuu. Rinta hieman hytkähteli ja suonissa virtaili lämmin veri.
Kiertyipä ajatukset niihin päiviin, jolloin se ahjoraunio oli lämmin, jolla istui.
»Vuosikymmen taaksepäin kevään auer siniverhoonsa vaatehti kaukaiset vuoret. Etelän lenseä tuuli raskaasti puhalteli auringonpaisteisessa ilmassa. Räystäistä juoksi oistonaan vesi ja kuloiset mättäät kummun liepeillä kiirehtivät näkyviin.
»Tuossa, yksi askel tästä vaan, seisoi aarniopölkky ja pölkyllä ankara alasin. Ja tässä kohisi säkeniä tupruutteleva, valtainen ahjo. Tässä näitten vaiheella hikisenä ja tulehtuneena liehuin tulen ja vasaran avulla kuonnutellen suuria rautoja kaikenlaisiksi työkaluiksi taloon.
»Olin köyhä kiertelevä rautaseppä. Mutta poveni, rohkeutta ja intoa täysi, uhkui eloa, uhkui voimaa.
»Tuolla kartanon vaiheella päivänsä askareilla karjaansa hoitaen käyskeli raikkaasti neitonen nuori, katseli ja kuunteli jyskettä pajan, kuunteli kaikua raskaan moukarin, kuunteli kalketta virkeän vasaran ja elon tuoreutta lainehti heleät kasvot.
»Silloin tunsin ennestään minulle uppo-oudon rakkauden vastustamattoman voiman… Silloinko… Oi silloinko jo onnetar kuiskasi: Tuossa on kotisi, tuossa, jonka akkunat nyt leimuvat kuni tulessa, syttyneet taivaan rannan hohtovalosta… Oi tuossako todellakin on minun kotini… Se on selittämätöntä.»
Ajatteli Antti niitä päiviä, jolloin hän Hannan tuli tuntemaan, muisteli kaikkia vaiheita, mistä kautta oli elon tie kulkenut tähän ja selvä johdonmukaisuus näkyi siinä matkassa ja näytti se jo ennen hänen syntymistään määrätyksi. Ja tämäkin päivä vaiheineen näytti niin täysin liitetyn siihen johdonmukaiseen elon rataan, ettei se voinut toisin olla.
Tunnon pohjalla kuitenkin kaikui maanalainen järisyttävä kaiku siitä kammosta, että hän autioksi jätti ansaitsemalla saadun pienen kodon. Mutta syvä nöyryyden tunne povessaan nousi seisalleen Antti. Katsahti vielä Tannilan mykkiä huoneita ja lähti kaitasta peltojen välipiennarta kulkevaa suoraa polkua astuskelemaan Vaaralan taloon.
Vaaralan asukkaat ottivat Antin mielihyvällä vastaan ja johtivat perikammariin, jonka kahteen akkunaan avautui idästä länteen kaikki etelänpuolinen taivaan kansi. Ja sen alla silmän siintämä avaruus täynnä vuoria, laaksoja, peltoja, niittyjä taloineen.
Vähäpuheisena ja lyhyesti vaan vastaillen talonväen kyselemisiin istuskeli Antti ja katseli ulos laajaan avaruuteen, jota taivaan rannalla hiipivä aurinko ruusuhohteisella valollaan kultaili.
Tämän kammarin hän tahtoi asuakseen, joka mielellään hänelle luvattiinkin.
Talon ihmiset näkivät, että Antti oli vähäpuheisella tuulella, niin poistuivat kammarista ja jättivät yksinään.
Jukke, joka oli jo ruunikon saanut silloin haltuunsa, kun välikirjat oli tehty, ja tuonut sen Vaaralaan, näki, että Antti tuli jo myötyrikseen, niin haki ruunikolla muun perheen Tannilasta. Pienen tuokion oli vaan Antti ollut yksinään kammarissa ja nautinnolla katsellut talven kahleisiin rauhaisesti kytkeytyvää luontoa, kun juoksevan hevosen ja painokkaan reen kahaus kuului rappusten edestä. Ja kohta sen perästä alkoi kuulua askeleita kammariin päin.
Antti arvasi tulijat, aukasi kammarin oven ja iloinen ihastus levisi kasvoihin kun näki perheensä rientävän vastaan.
Matilla pieni myssy päässä, lyhkänen villanuttu päällä, sievästi napissa kiini. Leveät, lyhytlahkeiset harmaat housut ja pienet lippakengät valkeitten sukkain päällä töpötti jalassa. Pikkuiset valkeat lapaset suorana käsissä ja suu sievässä mytyssä pyöreäsilmäisenä astua hippasi äidin edellä.
Pieni Kaisu, pitkäläntä kolttu päällä, pienet ruojukengät jaloissa, naurusuisena vähän lengoilla jaloillaan astua teutaroi äidin rinnalla. Ja Manti punaposkisena, pienet kirjasuiset lapaset käsissään, astua sipsutti äidin perässä tullessa Vaaralan salissa isää vastaan, josta isän saattamana tulivat kammariin. Äiti iloisena riisui päällysvaatteensa pois, riisui Mattia ja Kaisua ja naureskellen virkkoi:
»Vai sanan puhumatta se isä lähti Tannilasta. Kyllä mekin arvasimme, kun näimme isän lähtevän tänne päin, että tänne se tulee, niin heti mekin panimme pillit pussiin ja…»
»Minkälaiset pillit?» katkasi Manti äidin puheen ja katsoa leimautti äitiin. Äiti taputti Kaisua punottavaan poskeen ja naurahtaen vastasi:
»Tämmöiset pillit kuin tämä Kaisu ja tuo Mattikin.»
Mantilta hykähti lysti nauru, pyörähti pois äidin luota ja pyörähtäessään lystikkäästi virkkoi:
»Ne onkin koko pillit.» Sen sanottuaan riisui hänkin päällysvaatteet päältään, pani ne nauloihin ja kepsasteli kuni kotonaan.
Äiti sai Matin ja Kaisun riisutuksi huonepukineilleen, niin istahti isän lähelle tuolille.
Siihen isän ja äidin luokse kokoutuivat lapsetkin ja kun näkivät isän katselevan kauvas, niin hekin kyselivät kaukaa näkyvien talojen ja vuorien, järvien ja virtojen nimiä.
Niitä mielellään neuvoi isä ja tunsi olevansa taas kotonaan. Mielen pohjaltakin se jäytävä tunne Tannilan jättämisestä tuntui haihtuvan. Ja nyt hän ajatteli että tuo tunnon pohjalta kohoava ääni on vaan raskas kaipion tunne, jonka vaelteleva mies tuntee povessaan kaikkialla ollessaan kaukana kodistaan. Siten tukehdutti sielunsa syvyyteen ne tunnon sanattomat kuiskaukset Tannilan kadottamisesta ja alkoi pitää Vaaralaa kotinaan ja sitä korkealla kivijalalla, suurelle vaihtelevalle luonnolle alttiina seisovaa suuriakkunaista kammaria asuntonaan. Kaikki muu tuntui olevan mennyttä. Mutta siitä vähät, kunhan isänmaa oli jälellä, jonka rauhasta läikkyvät emon kasvot nytkin hymyilivät poikansa puoleen.
XIII.
Jukke Kopolassa kosimistuumissa.
Siiri oli isätön ja äiditön tyttö. Häneltä oli ensin kuollut äiti, joten hän isänsä uudelleen naitua, sai äitipuolen. Mutta sitten kuoli isä, joten hän, äitipuolensa mentyä uusiin naimisiin, sai isäpuolen. Äitipuolensa oli hurskas ihminen ja piti velvollisuutenaan kasvattaa äiditöntä ja isätöntä Siiriä kuin omaa lastaan. Eikä Siirille äidin vaihtumisesta ollutkaan mitään muuta vahinkoa kuin se, että täytyi kaksiviikkoisena jättää äidin rinta ja nälän hätyyttäessä tyytyä tuppoon. Ja vaikka äitipuolensa kaksiviikkoisesta lähtien häntä hoiti ja kasvatti, niin ei penniäkään koskaan tahtonut palkkaa, joten Siirin perintörahat saivat huoltajan takana kasvaa ja säilyä hänen omaksi hyväkseen. Mutta sen hän lapsen kuuliaisuuden osotteeksi kasvattiäitiään kohtaan Siiriltä vaati, että Siiri ei saisi mennä naimisiin sellaiseen paikkaan, johon hän ei tahtoisi suostua. Ja ennen kaikkea hän tahtoi Siirin tulevan Jumalaa pelkäävään ja hurskaasen perheesen. Siinä tapauksessa olivatkin jo monet kosijat saaneet palata nolona kotiinsa ja tyytyä Jokelan rukkasiin.
Kopolan ukko se oli Siirin huoltaja ja hänkin oli Siirin rahoista pitänyt hyvän huolen, että ne olivat kasvaneet korkoja. Olivat ne jo kappaleessa viidennellä tuhannella, vaikka alussa ei ollut kuin vähän yli kolmen. Ja hänkin toivoi puolestaan, että Siiri tulisi kelpo naimiseen, ettei nuo hänen huolella hoitamansa orpolapsen rahat joutuisi vettä juomaan. Tätä paitsi Siiri oli niin kelpo tyttö, että muutenkin hän toivoi sille parasta mitä voi.
Tämän kaiken tiesi Jukke. Niin nyt ennen kaikkea oli saatava ukko Koponen puolelleen ja jos se onnistuu, niin sen avulla taivuttaa Siirin kasvateäiti ja siten päästä likenemään Siiriä.
Tämän aikeen perille ajamiseen ryhtyminen ei ollut koskaan sen parempi kuin nyt ja yhdenkin päivän viivyttäminen saattoi tuottaa sen, että toinen kerkesi päästä eteen.
Rommakkoon oli Vaaralan ukko-vainaalla tuhannen markan velka ja rommakkolainen oli ukon kuoltua kutsunut Jukkea ja Topiasta puheilleeen edes uudistamaan velkakirjan, kun entinen velkakirja oli vainaan antama. Jukke ja Topias Antin kanssa yhdeksi taloksi ruvetessa olivat tuumanneet, että ne Antin antamat tuhannen markkaa viedään sinne Rommakkoon. Antista se tuuma oli aivan mieleen. Nyt Jukke ei viivyttänyt asiaa, vaan tänä iltana puhdisti ruunikon ajokalut ja laittoi reen valmiiksi, että huomeisaamuna ylös noustuaan lähtisi sinne. Ja Rommakkoon kulki tie Kopolan kautta. Siten oli yksi tie, kaksi asiaa. Mutta ensin oli mentävä Kopolaan saamaan tietoja, miten on meinattava.
Kopolan ukko oli Juken isävainaan hyvä ystävä ja lupasi toimia asian hyväksi Jokelassa niin paljon kuin taisi. Aikoi toimittaa, että Siiri kasvateäitinsä kanssa tulee Suvannon markkinoihin jo markkinain aattopäivänä, jossa sitten annetaan kihlat ja pidetään pienet kekkerit. Ja sentähden varotteli Jukkea, ettei saisi hävitellä rahojaan vähäksi.
»Semmoisissa asioissa ei saa olla naukumaijan poika eikä viiden pennin mies. Parempi on antaa rommakkolaisen odottaa siksi kuin tämä asia on läpi menty. Raha on jäämähän parempi, kuin on kesken loppumahan, on sananlaskukin. Eikähän rahat ruokaa tahdo, eikä paljoa paina. Kyllähän ne helposti miehen mukana kulkevat», vakuutteli ukko.
Jukke nyökäytti päätään ja mukautteli:
»Juu, juu, kyllä minä käsitän asian. Juu, kyllä käsitän ja ymmärrän. Minä teen aivan, kuten te tahdotte. Mulla ei muutama satamarkkanen kalketa, ei sinne eikä tänne, sen saatte sanoa Siirillekin.»
Kaivoi povestaan paperikäärön, jossa oli suoraltaan kymmenen uutta satamarkkasta, joita ei ollut vielä koskaan laskulle taitettu, ja lisäsi:
»Katsokaas tätä kääröä, tätä ei ole joka pojan taskussa. Ja tämmösiä rahoja, ne ovatkin lekeitä ne.»
Ukko Koponen naskutti suutaan mieltymyksen osotteeksi ja hyvän tuulen näköisenä mukautteli:
»Kyllä on, kyllä on siinä kauniita rahoja ja paljo. Kyllä ovat kauniita.»
»Ja entäs tuo hevonen, siinä on kalu että sen rekeen viitsii istua», lisäsi Jukke.
»Kyllä on, kyllä on teillä, hyvästi on teillä. Kyllä sen näkee, että hyvästi on teillä», mukautteli ukko ja naskutteli suutaan vakuudeksi.
Jukke vielä muistutti ukkoa olemaan miehenä, Jokelassa käydessään, lupasi Suvannon markkinoilla laittaa ukolle punaisen pöydän, ja lähti ajamaan Rommakkoon.
Jukke kertoili kahden kesken rommakkolaiselle asiain menosta, sanoi kyllä olevan vähäsen rahaa mukanaan. Vaan Kopolan ukko käski antaa nyt olla rahojen itsellä. Ja itsekin sen toki ymmärtää, että niinhän se on tehtävä semmoisten asiain aikana. Pyysi rommakkolaista odottamaan vielä vähän aikaa ja kielsi kiven kovaa kellekään hiiskahtamasta hänen aikeestaan Siirin kanssa. Kertoili sitten loistavasti raha-asioistaan, miten heillä tuhannen markkaa, että yksi kaksi eikä tämä ole kuin lystin päällistä vaan muutaman tuhannen markan velan pitäminen.
Rommakkolainen uskoi kaiken tämän, antoi Juken kirjoittaa nimensä siihen isä vainaansa velkakirjaan ja niin velka sai jäädä taas toistaiseksi.
Nyt oli Juken mielessä asiat paremmalla kannalla kuin koskaan ennen. Tuhannen ja viisikymmentä markkaa oli taskussa, Tannilan ruunikko edessä, Jokelan Siiri kierroksessa ja Suvannon markkinat vähemmän kuin kuukauden takana.
Nyt istuskellessaan ruunikon reessä Rommakosta palaillessa aukesi maailma ja elämän tien suunta maailmassa Juken silmiin aivan täydessä valossaan. Tyhmiltä näyttivät kaikki muut ihmiset, jotka niin ahtaasti että puutosten keskellä menivät maailman läpi. Se on tyhmyyttä, että ihminen on köyhä. Se on tyhmyyttä, paljasta tyhmyyttä, hiiskahti Jukke.
Nyt mielessään näki hän Siirin Vaaralan emäntänä narisevassa kengässä käyskelevän kyökin ja kammarin väliä. Pienokainen kun kirahti kehdossaan, niin heti äiti kiirehti luokse ja ryöpsähti kehdon päälle sitä syöttämään. Niin, Siiri se oli Vaaralassa emäntänä ja Hanna hoiti karjaa. Hannan lapset ne saattoivat olla pirtissä. Kammarit tarvitsi isäntä ja emäntä. Ja navetan haju sinne kulkeutuisikin karjan hoitajan mukana.
Mutta ennenkun Siiri tuli ensi kerran käymään Vaaralassa, oli laitettava suuret kattolamput joka huoneeseen ja erittäin pöytälamput parasta lajia. Ne kun kerran laittaa hyvät, niin ne ovat sitten ikuiset. Ja jos niihen nyt muutaman tai parin satamarkkasta panee, niin se ei ole mitään, kun niissä on ijäksi ja vielä pojan pojallekin kalua, kun ne hyvät laittaa. Ja sitten kun öljyä ottaa tynnyrin kerrassaan, niin se tulee helpommaksi. Jos markan edestä tai ei sitäkään yönseudussa tulisi menemään. Vierasten aikana voisi tarvita vielä teariinikynttilöitä. No, sen tietää Siiri…
Kaikki ihmiset näyttivät niin äärettömän tyhmiltä, jotka polttivat esimerkiksi pärettä, jota heilläkin isävainaan aikana poltettiin. Mikä työ siinä oli niitä laittaessa ja miten huoneet menevät paikalla nokisiksi, kuin riihi tai paja. Siihen sijaan kun lamppuun panee tulen, niin ei tarvitse tuhertaa, pyöräyttää ruuvia vaan sen mukaan kuin tarvitsee isompaa tai pienempää valoa.
Niin ajatteli Jukke ja mahtava itseensä luottavaisuuden ja oman arvonsa tunto lainehti povessa palatessa Vaaralaan.