XIV.
Jukke hankkii isännän nimeä.
Talvi koveni, järvet olivat jo jäätyneet ja tiet viitoitetut.
Antille oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta tulleet matkarahat ja lähtö tuli Antilla ihan polttavaksi. Ei kulunut aika kotona, vaan jouduttautui matkalle. Tervasi ja paahtoi suksensa, laittoi laukkuunsa uuden viilekkeen, että se kestäisi. Hanna puhdisti muutamia paitoja ja laittoi muutamia sukkaparia.
Yöllä oli satanut siitettä, joka oli kylmänyt lumen pinnalle hienoksi jääkuoreksi ja kimalteli se jääkuori nyt nousevan auringon valossa kuin puhtain silkki. Ja jäiset puun oksat ratisivat hennossa aamun tuulessa.
Silloin Antti oli laittanut suksensa kartanolle lähtevään asemaan ja kaksi sompanekka-sauvaa seisoi vieressä. Hän oli vetänyt pitkät saappaansa suoraksi jalkaansa ja kiinnittänyt niitten suut napeilla housuihin. Pieni puuhkaniekka-turkkinsa oli päällä, lammasnahkalakki päässä, pieni matkalaukku selässä, hohtavin kasvoin ja raikkain askelin käveli kammarista suksilleen.
Äiti ja lapset saattoivat isää ulos ja seisahtivat katsomaan isän lähtöä. Mutta isä pisti jalkansa suksien varpaallisiin, otti sauvat käsiinsä, katsahti iloisen silmäyksen puhdaskasvoisiin lapsiin, nyökäytti päätään ja potalti matkalle. Tuulen nopeudella lähti pakenemaan itää kohti viistoon viettävää vainiota pitkin. Kaksi rinnakkaista pientä viirua jätti kahisevat sukset kiiltävälle hangen pinnalle ja pikku tuokio vaan, niin hiljeni suksien kahina kuulumattomaksi ja kaukana vainioitten perillä vesakon läpi vilkkoi isän karvainen lakki ja silmänräpäyksessä katosi kokonaan pensaitten suojaan.
Silloin irtautuivat äidin ja lasten silmät isästä ja hyypiyksissään palasivat kammariin takasin.
Outo tyhjyys tuntui nyt taas kotona. Alakuloisina keräytyivät lapset akkunaan katselemaan sinne päin, mihin isä meni. Sormi suussa avoin silmin katseli lapsukaiset ja liki itkua murtui mielet, kun tiesivät, että isä meni kauvas.
Äitikin tahtoi itkeä. Mutta salasi kyyneleensä lapsilta, niin poistui ulos, meni navettaan ja navetan pimeään loukkoon, antoi juosta muutamia kuumia kyyneliä, sitten pesi kasvonsa. Hetken perästä tuli kammariin, toi lapsille voileivät käsiin ja yhden jätti itselleen pureskellakseen lasten mukaan ja lapsille ja itselleen huviksi.
Jukke käveli kartanon tienoilla sinne tänne, ja kova hallitseva ääni kuului kaikkialle ylitse koko kotoisen tienoon. Jos vieraskin sattui tulemaan, niin heti sekin huomasi, että Jukke on isäntä. Ja heti se Jukke noin kautta rantain ilmoittikin vieraalle, että hän sitä kantaa isännän nimeä.
Ei koskaan ennen ollut Jukke niin pitänyt isännän nimestä huolta kuin nyt. Mutta nyt kun ihmiset tiesivät, että Antti oli tullut yhdeksi taloksi, antanut rahansa taloon, oli nainut ja vanhempi mies ja Hanna oli emäntänä, niin Jukke pelkäsi, että ihmiset rupeavat emännän miestä kutsumaan isännäksi. Se olisi hirmuinen vahinko ja anteeksi antamaton rikos, jos esimerkiksi Siirin kuuloon sanottaisiin häntä paljaaksi Jukeksi.
Tämä oli kaikkein helpoin nyt saada vakautumaan, kun Antti oli vasta vähän aikaa ollut talossa ja sitä paitsi ei ollut nyt kotonakaan.
Nyt täytyi ottaa jotakin asian nimeä ja lähteä kuljeskelemaan kylillä aivan talosta taloon kertoilemassa asiain menoa, jossa puheessa saattoi ilmoittaa, kuka on isäntä.
Kun taloon tultuaan otti puheen aineeksi sellaisia kylän yhteisiä asioita, joista ainoastaan isännillä saattoi olla keskusteluja, niin hetihän se siten tulikin kuulluksi, kuka isäntä on. Ja jos ei talossa tahdottu häntä kestitä, niin joutui heti lähtemään toiseen taloon.
Mutta jos talossa kestittiin, niin hyvästi jätellessään isäntää ja emäntää hän kiltisti kutsui muistamaan käydä hänen kotonaan ja vakuutteli:
»Minä olen isäntä. Minä olen meiltä. Meillä ei ole akkavalta. Minä olen isäntä. Minä en pane rautahampaana vierasta tielle. Meillä on muonaa. Minä olen isäntä kotonani.»
Tämä ei kuitenkaan mennyt ihmisten päähän, vaan Jukke kun oli vaan lähtenyt talosta pois, niin sanottiin:
»On se rento poika tuo Vaaralan Jukke.»
Ja jos muutamia päiviä jälempää sattui taas tulemaan, niin kysyttiin kuulumiset:
»Mitäs Jukelle kuuluu?»
Silloin oli Jukella uusi työ selittäessä talon väelle kaikki asianhaarat päästäkseen muistuttamaan, että »minä isäntä olen».
Markkinat alkoivat liketä. Oli vaan kaksi viikkoa markkinoihin. Mutta reki oli liian käymätön Siirin kanssa ajeltavaksi, oli siksi ikävoitto ja vanhanaikasta tekoa, että se täytyi saada ajanmukainen. Ja sen tekijää ei ollut kuin kaupungissa.
Se täytyi lähteä tilaamaan aikanaan, että kerkiää valmistua markkinoiksi, tehdä oikein kirjallinen urkko, että se pitää olla markkinain aattopäivinä valmis. Täytyi lähteä kaupunkiin. Ei ainoastaan reen tilauksen tähden, mutta tarvitsi saada taloon uudenaikaisemmat kahvikojeet, tarjottimet, sokeriastiat, kerma-astiat ja kahvikupitkin, semmoiset kultaranteiset kuin metsäherrallakin näkyi olevan, vieläpä ruoka-astioitakin sekä pöytäveitsiä, hankoja ja muuta sellaista. Lamppuja piti tuoda useita ja parasta lajia, ettei niitä tarvitseisi heti laittaa toisia. Ruunikolle uudet ajokalut piti välttämättömästi saada. Jos ei niitäkään nyt olisi hyviä, niin pitää eturahoja antamalla tilata ne markkinoiksi.
Näistä kaikista ei tarvinnut nyt olla käteistä rahaa, vaan kaikki, mitä oli kauppahuoneista otettavaa, annettiin mielellään velaksi. Ainoastaan reestä ja ajokaluista täytyi olla markkina-aikana viimeinen hinta käteen. Niin ei tullut suuri kolo tuhanteen markkaan, vaikka kaikki nuo tarpeelliset kalut tuotiin. Ja siihen lisäksi muutamia leivisköitä kahvia, sokeria, nisujauhoja, veskunia, luumuja, rusinoita, siirappia ja muuta sellaista, niinkuin vieraan varalle, ja ettei niitä tarvitseisi Siirin kanssa markkinoilta tuoda, vaan Siiri näkisi niitä olevan talossa ennestään. Ei nekään rahoissa tuntuneet ollenkaan, kun tulivat velkakauppaan. Iloisesti hengähti Jukke tavarakuormansa päällä kaupungista palatessaan.
»Hyvästi on taas äidin leivät uunissa. Eivät pala eivätkä paistu.»
Ja suuri itseensä tyytymys lainehti Juken toivorikkaassa povessa.
Hannaa hirvistytti se tavaran paljous, mitä tuotiin kaupungista. Hänellä kävi salainen aavistus, että ei rahoja olekaan viety Rommakkoon ja harkitsi hän sen Rommakosta päin tiedoksi, miten on asiat.
Ja kun sai tietää, ettei Jukke ollut vienyt penniäkään rahoja
Rommakkoon, niin nurisi hän siitä Jukelle.
Mutta Jukke oli pannut päähänsä, että Hannallekin pitää ajoissa näyttää näyttämällä, että se on yksi, joka on toteltava ja se toteltava on hän eikä kukaan muu, niin vastasi ylpeästi: »Se piti niin tehdä. Minä isäntä olen.» Ja jos vielä toisen kerran muistutti, niin sai aivan samanlaisen vastauksen. Ja vaikka uhkasi sanoa Antillekin, niin kuului vastaus: »Minä isäntä olen.»
Tämä seikka katkasi Hannalta elämän livun. Koti ei enää tuntunutkaan kodilta, vaan joutui jo ensi viikolla kantamaan ikävää mieltä Antin suhteen, kun sen rahojen kanssa niin menetellään. Ainoana lohdutuksenaan säilytti sitä, että erotaan pois ja palataan Tannilaan takaisin ja silloin jaetaan hänen osansa Vaaralan taloudesta pois, kuten Jukke oli hommannutkin ja itse sen esittänyt sille jälelle yhdeksi taloksi ruvetessa. Ja kun mieli meni hyvin pahaksi, niin sanoi hän sen aatteensa Jukellekin, vaan Jukke ylpeästi vastasi että »lähtisihän se kärpänenkin tervasta, mutta siinä on mutta.» Sen pitempään ei Jukke siinä suhteessa ilmaissut mieltään, eikä sitä mitä se »mutta» merkitsi.
Hanna uudisti tuon uhkauksensa, vaan siihen sai Jukelta vaan sen lisäyksen että:
»Tästä kammarista saat perheinesi kyllä siirtyä pois. Tukkilaisen perhe kyllä tulee aikaan perheen pirtissä. Muusta muuttamisesta ei ole puhetta mitään. Täällä tietään, täällä on isäntä.»
Tuo pisti Hannan sieramille. »Tästä kammarista pois!» virkkoi hän kiuhkeasti. »Se olikin sanan paukonen. Niitä ei mene monta kymmeneen. Tästä kammarista perheineni pois… Puhu toki koirille sellaista ja muista, että minä en ole sinun ruotilaisesi, että sinä työnnät mihin soppeen tahdot. Tästä kammarista pois! Suuret sanat eivät suuta halkaise… En lähde kuin polttamalla tästä kammarista, koska se niiksi tulee, että sinä käskemällä aiot pakottaa siirtymään, sen saat uskoa tällä sanalla.»
»Kyllä minä näytän», mutisi Jukke ja meni pois.
Mutta Hanna huusi jälkeen: »Näytä vaikka tulta ja rakeita, tule vaikka tulen väkenä, niin en hievahda askeltakaan…»
Tämä oli ensimmäinen kinastus yhtenä talona ollessa.
Eikä tämä suuri riitakaan ollut. Tuommoisiahan toki lienee sisarella ja veljellä ollut jos kuin paljon jo elämässä. Kinastelevathan lapset jo usein keskenään ja ne kun jäävät jälelle, sulavat heti kuni ampiaisen purema, vaikkapa se ensin kokoaakin vähän pahkalle ja kihelmöipi haavaa. Mutta tämä ei sittenkään sulanut. Tämä pistos oli myrkyllisempi kuin ampiaisen purema. Tämä vaikutti sydämmeen, tämä vaikutti sielun hermostoon.
Tuo hyväin toiveitten pettyminen, Antin onneton kohtalo ja lapsien tuleva orjuus koski nyt Hannan sydämmeen, niin että monta päivää makasi kipeänä. Mutta sängyssä oli hyvä tilaisuus itkeä ilman lasten tietämättä.
Että Jukke ei vienyt Antilta saatuja rahoja Rommakon velkaan, vaan tuhlasi noihin ylellisyyslaitoksiin, oli paha asia. Mutta suurien lamppujen valaisemat huoneet joulukuun pitkinä iltapuhteina näyttivät niin tavattoman hauskoilta, ettei sitä tiennyt aavistaakaan. Sekin kohta vertyi melkein hyväksi ja tunnusti Hanna mielessään, että asiassahan nuo vielä ovat nekin rahat.
Mutta se haava, mitä hän itkien sairasti, ei koskaan parantunut terveeksi. Pieninkin viittaus siihen suuntaan, että hän on orja ja lapset orjan lapsia ja näkeminen, ettei hän ole oma herransa, vaikutti haavaan ärsyttävästi ja esti sen paranemista. Eikä veli koskaan tuntunut veljelle. Mutta sitä hartaampi kiitos kohosi sydämmestä Jumalan puoleen siitä, että Hän oli siunannut hänelle lapsia, jotka häntä rakastivat ja joita hän sai rakastaa, ettei rakkaus ollut vaan kuollut sana, vaan sai pitää ja nähdä sitä käytännössäkin.
XV.
Jukke ajelee Siirin kanssa.
Suvannon kaupungin markkinat olivat käsissä.
Jukke lähti yksinään ruunikolla markkinoille ja meni se sinne jo markkinain aaton aattona.
Uusi reki oli nyt valmis ja ihan samanlainen kuin se oli tilattukin. Samoin ajokalut olivat aivan semmoiset kuin oli tilattukin, ja vieläpä oli ohjasperäin nenissä, jotka liitettiin ratastimeen, punasen ja valkean kirjavat suuret tupsut liikaa mitä puheessa oli ollut. Mutta sillä ne eivät olleet pilassa, päinvastoin oli satulan tekijä arvannut asian paremmin kuin oikein. Sillä ilman niittä olisi hevonen ollut kuin alaston.
Kihlakalut olivat nyt ostettavat. Mutta ne olivat paremmat ostaa ukko Koposen kanssa yhdessä. Se tietää, minkälaiset ne pitää olla ja mitä kaikkea sitä tarvitaan oikein kuninkaallisiin kihloihin.
Landerissa se Kopolan ukko oli aina majalla ja siihen se aikoi nytkin tulla markkinain aattopäivänä, Landerissa Jukke odotteli nyt Kopolaista tulevaksi.
Ei alkanut sitä heti päivän valjettua näkyä, niin ikävä istuissa tuli Jukellekin. Hän meni aina portille katsomaan, katsoi pitkät ajat vilisevää, sinne tänne kiirehtivää joukkoa, mutta ei yhdestäkään välistä ilmestynyt esiin Kopolan ukon laukkipäätä ruunaa ja sitä vähemmän ukkoa. Ja kun kylmä pakkaisvinkka puhalti vasten porttia, niin täytyi palata aina lämpimiin ja juoda talon emännältä toppakahvit, että pääsi lämpiämään ja saattoi lähteä taas portille katsomaan, milloin tulisi. Ja tulihan se kuin tulikin.
Koirankaulusturkkineen, koirakintaat käsissä, hän muorineen ajaa korotti laukkiruunallaan valtakatua pitkin ja kun pääsi Landerin portin kohdalle, niin pyöräytti ruunan porttia kohti. Ja melkeinpä ruuna näkyi itsestäänkin osaavan, jo kaukana alkoi pitäytyä sille puolen katua ja pälyi porttiin, etteihän tuosta vaan sivu mentäne. Ja heti kun sai luvan kääntyä porttiin, niin korvat nousivat pystyyn ja ihastuneen näköisenä lähti juoksun hypäkässä rientämään kartanoon.
»No, jopahan tulette ja ihan niinkuin oli puhekin», kiljasi Jukke ja ojennetuin käsin ja loistavin silmin riensi tervehtimään ukkoa.
»Ei sitä toki sanaansa saa syödä. Ennen se pitää maansa myödä, ennenkuin saa sanansa syödä», virkkoi ukko vastaan tervehtiessään Jukkea ja hauska ystävyyden hymy levisi ukon pakkasessa kangistuneisiin kasvoihin.
Hevonen oli riisuttu, pantu talliin, korjattu kapineet pois reestä ja juotu lämpimässä Juken tilaamat toppakahvit ja ukon kuppiin talon emännän pullosta tipautettu vähän karvaampaakin. Niin Jukke vetäsi ukkoa kyynäspäästä vähän syrjempään. Ukko hyvin osaa ottavan näköisenä odotti, mitä se Jukke sanoisi, siksi kunnes Jukke muutamia kertoja nyökäytteli päätään tuota niinkuin vakuudeksi ja hieman hätäisesti punastunein kasvoin virkkoi:
»Tuota minä en ole osannut niitä kihlakaluja laittaa. Jätin tuota ne, että yhdessä ostettaisiin tuota ja…»
Jukke ei kerinnyt sen enempää kertoa, ukko kun kuuli mistä on kysymys, niin katkasi heti.
»Sehän oli paras. Kyllä ne osataan ottaa minkälaiset vaan itse haluat.»
»Ne tuota otetaan hyvät, ihan kuninkaalliset», vakuutti Jukke.
»Sen parempihan se on antaa parempia, hyvähän se, ei hävetä. Otetaan vaan hyvät, otetaan vaan ihan kuninkaalliset», mukautteli ukko.
»Niin kuninkaalliset me otamme. Minä olen isäntä, kuninkaalliset, ne otetaan. Meillä on rahaa, minä olen isäntä», toisteli Jukke ja palavin silmin paimenti ukkoa, kun se lähti ottamaan turkkia päälleen.
Kihlakalut oli ostettu ja päätettiin ne antaa iltapuhteella sitä varten laitetussa rauhallisessa paikassa, jossa muutamien ystävien kesken pidetään pienet kekkerit. Mutta nyt poikettiin Siirin majapaikkaan tervehtimään Siiriä.
Jukella paloi mieli päästä Siirin kanssa ajelemaan päivän aikana, että Siiri saisi nähdä hänen tamineitaan, ennen kun ruvetaan suurempiin asioihin. Ja muutenkin oli tilaisuutta ajeluretkellä tutustua toisiinsa.
Siiri ei tahtonut mitenkään lähteä, kun oli niin pakkanenkin ja viima kävi idästä semmoinen vonkka, että tuleen luuli syttyvän koko maailman. Vaan kun ukko Koponenkin kehotti ja Siirin kasvateäiti — joka oli lähtenyt markkinoille juuri Siirin tueksi — lähti mukaan, niin lähti Siirikin. Ja kävellen joukollaan — ettei kukaan huomaisi mitään — mentiin Juken majataloon, jossa Jukke valjasti ruunikon ensi kerran sen uuden kiiltävän reen eteen ensikertaisilla tupsukkailla ajokaluilla. Eikä kenenkään mieli niistä tuhansista markkinamiehistä, jotka kiehuivat kaduilla, ollut paremmalla sijalla kuin nyt Juken. Eikä kenenkään elämän päivä valkene lupaavampana kuin nyt Juken. Jukke se istui ajotuolille ja Siiri ja Siirin kasvate-äiti rekiperään.
Kuoston järvestä pistää moniaita virstoja pitkä lahti Suvannon kaupunkia kohti, jonka pisimpään sopukkaan Muken koski pudottaa kaupungin kohdalla vetensä. Tämän Muken kosken alla niin kutsutulla Tihisen lahdella oli vähälumista ja kyllin kantavaa jäätä ja rauhallinen ajella. Sinnepä laskeutuivatkin nyt Jukke näyttämään ruunikon kulkua. Viima ja pakkanen ei johtunut mieleenkään, että senlaista elementtiä olisi olemassakaan.
Ruunikko oli hatarassa tallissa, josta ihan tuiskutti, läpi vilustunut ja tuntui nyt juokseminen oikein mieluiselta. Ja kun lahdelle tultua Jukke vaan oikasi pitkin lahtea ja kiinnitti suitsia, niin silloin lähti reki kuin lentoon. Ennenkuin kukaan niissä monenlaisissa ajatuksissa kerkesi huomatakaan, oltiin jo virstojen päässä eikä pakkasesta tietty mitään, kun oli myötätuuli. Lystille se vaan tuntui.
Mutta viimein alkoi Siiri ja Siirin kasvateäiti tahtoa kääntymään takaisin, vaan Jukke ei siihen taipunut, kehotti vaan katsomaan miten se ruunikko, hänen kotikasvattinsa, ihan hänen pienestä lähtien hoitamansa hevonen juoksee ja miten siltä nyt vasta alkaa lähteäkin askeleet, kun se hiostuu.
Siiri ja Siirin kasvateäiti kävivät kyllästyneeksi, jopa tuskaiseksikin ja Siirin kasvateäiti nykäsi Jukkea olkapäästä ja oikein päättävästi sanoi:
»Nyt pitää, ihan nyt pitää kääntyä pois, me menemme ihan iättömiin tällä kyydillä.»
Jukke katsahti pyörein silmin, ajotuolilla istuessaan, ja kehotteli:
»Mutta katsokaahan, oletteko nähneet tämmöistä? Siinä on semmoinen hevonen. Nyt sillä vasta askeleet ovat. Oletteko nähneet tuommoista. Tämä on minullakin ensimmäinen, vaikka minä olen tuhansia, no ei juuri tuhansia, vaan paljo minä olen kasvattanut varsoja, vaan tämä on ensimmäinen minun hoitamistani tämmöinen. Katsokaahan.»
Siirin kasvateäidiltä pääsi tuskainen huuto ja hätäillen alkoi:
»Herra Jumala siunakkoon, käännä nyt pois… No, oletko sinä hullu.
Hyvä ihminen, käännä nyt pois.»
Tämän ymmärsi Jukke ja pyöräytti höyryävän oriin kotiin päin. Mutta samassa silmänräpäyksessä puhalti vihanen viima vastaan. Ja samassa tuokiossa kylmä hurmasi kasvoissa jääksi sen märkyyden, mikä oli reen jälestä kiehtautuvasta lumesta suihkunnut kasvoihin ja sulanut siihen ja siten turtinttanut kasvot.
Siirin kasvopäitä vihlasi kuni kuumalla raudalla ja tunsi rupeavan palelemaan, niin kyyristi päänsä kumaraan ja käsineillään suojeli kasvojaan. Ja kun niitä ei enää palellut, niin luuli, ettei ole mitään hätää, toivoi vaan pääsevänsä pois mitä pikemmin. Eikä Jukkekaan kyennyt kehumaan oriin askelia, kiitti kun turkkinsa kauluksen sisään painaen säilytti kasvojaan. Turkkinsa kauluksen jamasta tirkisti siksi, että näki hevosen jaloista vasten silmiä pölisevältä lumelta matkan suuntaa.
Juken majatalon kartanolle tulla kurahdettiin. Reestä hyppäsi Siiri äitipuolensa kanssa kartanolle ja puistelivat itsestään vaatteihinsa kiehtoutunutta lunta.
Mutta yht'äkkiä hätäisesti huudahti Siirin kasvateäiti:
»Ai, ai. No nyt sinun välttää, kun kasvosi on paleltuneet. Ihan kasvopäät valkeana kuin nauris. Voi tokiisa. No kaikkia häntä.»
Siiri ei säikähtänyt, sanoi vaan: »Eihän toki.» Minä lapasillani painoin koko matkan suojellakseni pakkaselta, niin niistä on veri paennut, niin sentähden kylmässä näyttää valkealta. Otti lapasen pois kädestään ja paljaalla kädellään koetteli kasvopäitään. Mutta kun sormet kapsahtivat kasvopäihin kuin jääpalaseen ja koko kasvopäät liikkuivat yhtenä harkkona, niin silloin Siirin silmät vetäytyivät hätäisiksi ja kauhistuneena itkusissaan huudahti:
»Voi, voi. Hyvä Jumala sentään. Voi voi minua onnetonta, voi, voi…»
Lähtivät Siiri ja hänen äitipuolensa hätäisinä rientämään majapaikaansa, ehkä siellä on joku hyvä keino asian eduksi. Mutta Jukke riipasi hevosen valjaista irti, työnti sen kaikkine ajokaluineen talliin, pisti oven kiini ja jouduttautui Siirin jälkeen. Ja paikalla hän jo portin ulkopuolella tapasikin.
Silmät pyöreinä ja suurina että valkeaiset näkyivät ympäri silmistä, kävellä hökelti Siirin rinnalla ja lohdutteli:
»Ei ole hätää, elähän hätäile, siansappiviinaa kun olisi ja on sitä jollakin. Ei ole hätää, siansappiviina siihen on hyvää. Elähän hätäile, siansappiviinaa tai paljasta siansappea. Ei ole hätää, elähän hätäile. Siihen ei tule, ei, hikirupea vähän kihelmoipi. Siansappiviina se on hyvää. Minulta on monasti paleltunut, niin äidillä kun on siansappiviinaa ja sillä on aina sitä, se on palon jälkeenkin hyvä. Meillä on kaikkea sitä semmoista rohtoainetta. Elähän hätäile, siansappiviinaa kun saadaan, niin saat nähdä, että hyvä kaunis. Se siansappiviina, se on moneen hyvää. Elähän hätäile.»
Siiri ja Siirin äitipuoli eivät olleet kuulevinaankaan Juken hökötystä.
Juoksun hypäkässä vaan mennä hynttyyttivät majapaikkaansa.
Majapaikkansa kartanolla hieroi Siiri lumella kasvojaan miten hänen äitipuolensa opetti. Ja kun oli kasvopäät saatu sulaksi lumella hieromalla, niin työntyivät majahuoneeseensa, jossa ukko Koponen oli kotimiehenä.
Mutta kun ukko Koponen näki Siirin hätäiset ja itkun sekaiset kasvot, niin ukko kauhistuen kiljahti:
»No mikä kumma? Kaaduitteko vai mitä? Todellakin, mikä on tullut?
Ajoiko joku päälle vai miten?»
Kauvan ei kuitenkaan kerinnyt ukko hätäillä, ennenkuin Jukke puhalti asiaan ja alkoi kertoa:
»Tuuli niin vihakasti ja tuo minun hevonen… Vähäsen paleli kasvopäitä. Vaan siansappiviina siihen on hyvää. Se parantaa, ettei tule ei rakoakaan. Se siansappiviina, se on hyvää, se on ihan mainiota.»
Ukko ei malttanut kuunnella Jukkea, vaan kääntyi niitten hätäileväin
Siirin ja Siirin äitipuolen puoleen saamaan tietoa oikein asiasta.
Sillä aikaa Jukke hätäisesti kyseli yhdeltä ja toiselta siansappiviinaa tai siansappea, johon sai vastaukseksi: Kysele sialta. Sillähän sitä on. Tai että sika tarvitsee itse sappensa pakkasella ja viina pannaan luusäkkiin, ja mikä mitenkin vastasi. Sitä etsittävää lääkettä, sitä ei vaan tullut tietoon.
Mutta sillä aikana sai kuitenkin ukko Koponen talon emännältä tilkan viinaa, pani sitä pahkakuppiin. Kupin pani hattuunsa vasemmalle polvelleen, tulirautansa otti tuluksistaan, sillä hämmenteli sitä viinaa, puhalteli siihen ja päätään kallistellen silmät suurina ja kasvot totisina luki pakkasen synnyn kolmeen kertaan. Tätä paitsi ukolla oli tiaisen sulka tuluksissa. Sillä sulalla veteli ensin kolmesta kohti ristiin paleltuneita kohtia Siirin kasvoissa. Sitten kasteli sulan viinassa ja siveli kasvoja, että tulivat märäksi viinasta. Ja sivellessään luki kipujen poistosanat.
Tähän kerkesi Jukkekin sieltä siansapen tiedustelusta.
»No, se oli oikein. No, sepä sattui, että teillä oli niitä kojeita. Nyt ei ole hätää. Nyt on hätä kaukana. Neuvona se on vanha veneessä, sanotaan, minkä tuo ukko. Ja satuittekin tänne. No, jopa se nyt kävi käteen. No on sitä onneakin, jos pahojakin päiviä», laverteli Jukke ihastuksissaan.
Vaikka ukko kokosi kaikki syntysanansa ja vaikka hän yhä voiteli Siirin kasvoja viinalla, johon oli luettu pakkasen synty, ja siveli ristiin tiaisen sulalla, niin mitä enemmän ukko voiteli, siveli ja luki kipusanojaan, sitä suuremmaksi tuska yltyi Siirin kasvoissa. Ne paloivat kuin tulessa, ihan koko kasvojen luuli lohkiavan pois.
Siiri ei voinut kuin huutaa voivotella ja pyöriä kuin tulisten hiilten päällä ja kasvopäät kävivät mustan puhuviksi ja hohtaviksi, mutta siitä rupesivat muuttumaan öljäköiksi, paremmin kuolleen veren näköisiksi ja kiilteleväksi kävi pinta.
Ukko Koponen kävi ulkoa hevosen kaviosta leikkaamassa kolme vuolua ja lunta ja sitten paineli niilläkin Siirin kasvoja, mutta ei siitäkään ollut mitään etua. Tuska tuntui vaan yltyvän.
Nyt oli ukko tehnyt mitä oli voinut pakkasen vihoja vastaan, niin lähti majataloonsa hevostaan hoitamaan ja muorinsa kanssa tuumailemaan markkina-asioista.
Mutta Jukke näki, että Siirin kasvateäiti oli kylmällä tuulella hänelle, niin hänkin lähti ukon matkaan. Ja epätoivosta vapisten ja hätäisin silmin seurasi ukkoa ja kyseli mitä nyt on tehtävä. Mutta ukko ei nyt ensi aluksi tiennyt muuta kuin että lähdetään tässä illan pimettyä sinne Siirin majataloon puhumaan asiasta Siirin kasvateäidin kanssa.
Sen hän kyllä vakuutti, että kihlauksesta tänä iltana ei tule mitään.
»Eikö sitten myöhemmälläkään?» kysyi Jukke hieman vapisten.
»Ei tänä iltana», vakuutti ukko tosissaan.
Jukke ei tätä kuitenkaan voinut uskoa todeksi.
»Eihän siihen nyt kovin tervettä tarvitse, joka tuommoiset kuninkaalliset kihlat saattaa ottaa», ajatteli Jukke. »Ja siihenhän se kerkiää paratakin hyväksikin, vaikka se nyt ensinnä vähän kihelmoipi, kuten aina sormen neniäkin, jos palelee kovin, ja sitten kuin tulee lämpimään, niin niitäkin kynnäröipi, että pois luulee katkeavan. Vaan se ei kestä kauvan, ennenkun on paremmat entistä. Sama se on Siirin kasvoissa. Varsinkin nyt kun pakkasen jälki katsottiin, niin se on yksi kaksi terve ja Siiri makeasti muistelee komeata kyytiä ja että sai olla minun reessäni. Ja kun hän sen muistaa, ettei saisi enää koskaan olla siinä kyydissä semmoimoisessa reessä ja minä ajajana, jos ei ottaisi kihloja minulta, niin mielellään taipuu tyttö. Siihenhän se ihastui ja hurmautui siihen komeuteen, kun nekin tupsut ohjaksissa ruunikon kupeilla tutisivat ja pelmusivat ruunikon juosta kahnastessa. Niin, niitähän se katsoi eikä malttanut suojella kasvojaan… Maltoinpahan minä, vaan ne nuo naiset hupsut. Niille ei paljoa tarvitse kummaa… Eikä niille paljoa tarvitse kipujakaan, ennenkun ne volinan päästävät, minkä tuo Siiri nyt noitten kasvoinsa kanssa. Kerranko sitä nyt vihavoipi kasvojakin, vaan ei tuota toki viitsi tuonlaista volinaa pitää kotonakaan, sitä vähemmän kylässä», hyvitteli Jukke itseään, vaikka mielessä oli syvä epätoivo.
XVI.
Jukke ja Kopolan ukko menevät kapakkaan.
Ilta oli jo pimeimmällään, kun Jukke pyysi taas ukkoa lähtemään Siirin pakinoille. Sitä lähdettiinkin. Mutta ennen tahtoi Jukke käyttää ukkoa kapakassa saattamassa oikealle puhetuulelle, ja kutsui ukolle puhemiehen ryypyiksi parasta mitä talosta löytyy ja kehui rahalla maksavansa.
»Se ei suureen kuulu tuhannen markan laidassa, jos tämmöisissä asioissa ottaakin jonkun pullon, joka tuntuu tukan juuressa.»
Pullon ääressä istuessaan kapakan pöydän takana humisevan rahvaan vaiheella, Jukke terotteli ukon päähän kaikkia niitä hyviä puolia mitä hänessä ja hänellä on aviosiippaa kohtaan, jos tuota niinkuin puhemiehen tarvitsisi tehdä niistä selkoa. Mutta ensin oli saatava se kannemieli hyvitetyksi, mikä tuli siellä ajoretkellä käydessä.
Näin karastuina lähdettiin nyt Siirin pakinoille ja verraton muuri tuntui Jukella olevan ukko Koposessa. Nyt ei ollut hänellä kuin katsoa valmista ja tarkata vaan ukon viittauksia ja tehdä sen jälkeen.
Siirin kasvot olivat tuskassa, kuten äskenkin, vaikka lääkäriltäkin oli käyty neuvoa kysymässä. Siiri oli ihan vuoteen omana, johon kasvateäitinsä häntä kylmien kääreitten kanssa hoiti miten lääkäri oli käskenyt.
Siirin kasvateäiti ja Siirikin olivat tyytyväiset kohtaloonsa ja iloitsivat hengessään siitäkin tapauksesta.
He tiesivät, ettei mitään tapahdu ilman Jumalan sallimatta ja nyt näkivät he hengessään, että Jumala esti siten tänä iltana Siirin kihlauksen.
Nyt oli aivan nähtävä, ettei kihlauksesta ole tänä iltana puhumista. Mutta se oli sangen tarpeellista tietää, mitä kasvateäiti nyt ajattelee asiasta. Ja kasvateäiti pyydettiin nyt ukko Koposen huoneeseen, jossa viinipullon ympärillä rauhallisesti saataisiin puhella asiasta. Siihen kasvateäiti suostuikin ja jätti sairaansa itsekseen vähäksi aikaa.
Mutta Siirin kihlauksesta, vaikka ei ollut puhuttu, ei hiirelle eikä heinälle, sen kuitenkin tiesi puolet markkinamiehistä ja tiesivät senkin, että sulhanen on palelluttanut morsiamensa, että se makaa vuoteen omana eikä kihlauksesta kuulu tulevan mitään.
Sillä aikaa kuin Jukke ja ukko Koponen olivat omilla asioillaan, oli
eräs Juken naapureista käynyt Siirin ja Siirin kasvateäidin puheilla.
Tältä oli kasvateäiti kysellyt kaikkia, Juken kotia, kotisuhteita,
Jukkea miehenä, sen sukulaisia, kotilaisia, peltoja ja niittyjä.
Ja nyt Siirin kasvateäidillä oli Juken syntiluettelo aivan valmis. Niin pian kun siis asiasta ruvettiin puhumaan, otti se sen heti käsille ja kertoi Jukelle itselleen ihan juurten jaksain. Pahimpia osia siinä olivat ne, että Juken kanssa yhtenä talona asui Tannilan Antti, joka on tukkilainen. Ja sitä paitsi semmoinen suruton maailman mies, että harrastaa kansakoulujakin, joissa kuulutaan vaan opetettavan lapsia tanssimaan ja laulamaan maailmallisia lauluja sekä harjoittamaan kaikkia ilkeyttä. Ja Jukke itsekin on aivan uskoton maailman mies?»
»Minäkö uskoton maailman mies», kivahti Jukke ja keskeytti kasvateäidin puheen. Pani päänsä kallelleen ja sydämmellisesti jatkoi: »Minulle on uskonto kallis oman kuolemattoman sieluni pelastukseksi. Se on ollut kallis sitä myöten kuin rippikoulusta päästäissä rovasti vainaa — siellä maan mustassa mullassa lepää sekin hurskas mies — sanoi, että nyt teillä oma niska paljastuu eteen. Nyt ei enää ole isä eikä äiti, ei kummit eikä holhojat takuussa. Vaan aivan ypöyksin täytyi seista tuomiolla. Ja kun vielä omalla puhtaalla suullani tunnustin ja vannoin ja sitouduin luopumaan pois pahasta ja pahan kielastuksista, niin sitte myöten minulle on uskonto ollut suuresti kiitettävä.
»Rippikouluun asti minä kyllä olin huoleton siitä asiasta, kun oli muut vastaamassa. Olin kuin nokipoika, en perustanut sitä, en tuota, en tätä, vaan nyt. Nyt se ei jouda rikkoihin. Ei päiväänä saa olla ajatelematta siitä… Ja tuossa sanon, että jos se uskonnon asia ei olisi ensi sijassa ja minun ensimmäiseni ja viimmeiseni, niin en olisi ajatellutkaan Siiriä. Vaan olen kuullut, että Siirillä on se asia aivan samalla sijalla kuin minullakin, nimittäin ihan sydämmellä, juuri ihan sydämmellä».
Nyt kasvateäiti ei tiennyt mitä sanoa. Mutta ukko Koponen jatkoi Juken puhetta ja viittasi siihen, että nuo äsköiset Juken panettelijat ovat olleet niitä ainaisia pirulta riivattuja ihmisiä, jotka aina rientävät kahden rakastajan väliin kylmiä kiviä kantamaan. Mutta ne eivät ole kahta totista rakastajaa saaneet erotetuksi eivätkä ne saa nytkään.
Sitten ukko muistutteli vanhain miesten kokemuksia. Miten Mooses vei joukkonsa yli Punaisesta merestä, vaikka sitä maailman mahtavin sotajoukko ahdisti. Muistutteli Iisakin kosimista, miten se uskoi palveliansa hakemaan morsiamekseen tyttöä, ihan tuntematonta, tietämätöntä huntaletta. Mutta hyvin kävi. Ja miten nuori Topias tarvitsi taikakaluja — kalan maksaa, sydäntä ja sappea kosintaretkellä, kuten mekin nyt tuluksia ja tulirautaa».
»Ja siansappea», keskeytti Jukke.
Tuota Juken muistutusta ei ollut ukko kuulevinaan, vaan jatkoi muistelustaan, miten Simson tuli vahvaksi Jumalan voimalla, miten ketutkin antautuivat kiini ja antoivat sitoa kekäleitä häntiinsä ja polttivat kykäitä kuin hurjat.
Näitä muinaisia ihmeitä hän vertauskuvina sovitteli nykyisiin asioihin ja syvästi huokasten hän lopuksi lausui:
»Ne ovat ihmeitä ne. Ja ihmeitten aika ei ole vielä kaikki… Se ei ole vielä kaikki.»
»Ne minustakin ovat ihmeitä ne. Ne minustakin ovat kalliita paikkoja raamatussa ne», jakoi Jukke loistavin silmin.
Ukko Koposen raamatun selitys tuntui Jokelan emännän mielestä pintapuoliselta ja ajatteli siitä hieman muistuttaa, mutta aikaa kului niin paljon että täytyi kiirehtiä kipeän Siirin luokse, ryyppäsi lasinsa pohjaan, kiitteli seurasta ja lähti.
Juken ihastuneet silmät seurasivat emäntää siksi, kunnes se astua löpösteli oven suuhun ja siirtyi toisiin huoneisiin ja askeletkin sekautuivat muitten liikkujain kävelyyn. Sitten kääntyi ukkoon ja turvallisella mielellä alkoi:
»Niin se on, voidellen nahka lauhtuu. Vihamiehet pahuukset ne vihallaan koettavat kaikkea. Miten nyt ovat tuolle emännälle valhetelleet ja saattaneet uskomaankin. Vaan nyt kun saatiin puhua totuuden sanoja ja tuo viinilasi se teki kanssa luultavasti paljon, niin nyt se on entisellään. Voidellen nahka lauhtuu, sanotaan ja tosi se onkin».
Ukko kaatoi pikarinsa viiniä täyteen, täytti Jukenkin lasin, kalistettiin niitä ja maistettiin. Puheltiin Siiristä, kihlauksesta, Siirin perinnöstä.
Huomeniltana päätettiin laittaa oikein kihlajaiset. Ja jos vielä tulisi puhetta Juken uskottomuudesta ja muista sellaisista niinkuin esteistä, niin oli huomautettava siitä, miten Juken vanhukset olivat heränneitä ihmisiä. Miten ukko-vainaakin ihan viimmeiseen hengenvetoon rakasti körttiröijyä ja piti päällään sitä milloin vaan sillä tarkeni ja äidillä, vaikka on jo vanha ja voimaton, on vielä körttiröijy tänäkin päivänä, semmoinen mörkkipohjainen, tummaruutunen pumpuliröijy. Ja milloin vaan kylään tulee Korhosen Kusti seuroja pitämään, niin silloin nähdään ämmä körttiröijy päällä menevän seuroihin. Ja kun sieltä on tullut, niin riisuu hän heti, käärii sen hyvästi myttyyn ja pistää pussiin talteen. Niin siitäkin näkyy, miten herännyt hän on. Ja semmoisen äidin lasten on mahdoton olla uskottomia.
Kalistettiin taas lasia ja maistettiin, lisättiin pullosta ja kalistettiin ja maistettiin. Eikä unhotettu Kopolan muoriakaan, joka istui joukossa pöydän luona, kuunnellen muitten tarinoita ja hymyillen ystävällisesti.
Mutta viini alkoi tuntua tuimalta ja niin pieni seura yksitoikkoiselta markkinaelämäksi. Ukko Koponen ja Jukke päättivät siis pistäytyä kapakassa ottamassa iltasen alle karkeammat naukut. Ja siellähän muutenkin sai nähdä markinameininkiä.
Kapakka kiehui täynnä väkeä kuni muurahaiskeko. Oli siellä monta Juken tuttuakin, mikä oli tullut kellon vaihantaan, mikä saadakseen osan tuttavien harjakkaista, mikä itse ottamaan kapakan ryypyn, mikä lystikseen katsomaan sitä kapakan iloista meininkiä.
Tuttavat kun vaan näkivät Juken, niin huusivat: »Onnea kihlaukselle» ja samassa manasivat kihlajaisia. Jukke ja ukko eivät olleet sitä kuulevinaan, tungettelivat vaan läpi nuojuvain väkijoukkojen, mistä löytäisivät tyhjän pöydän, johon saisivat kutsua jonkun omituisen pullon.
Jopa yhden pöydän ympäriltä lähellä oven poskea kohosi pois muutama kellojen harjakaisten pitäjäjoukko. Sen pöydän otti nyt Jukke ja ukko Koponen ja siihen nyt Jukke tilasi ukon ehdotuksesta parasta konjakkia pullon ja kaksi lasia.
Mutta kun Juken tuttavat näkivät aikeen niin, ennenkun pullo ja lasit tuotiinkaan, kokoutuivat aivan seinäkseen pöydän ympärille tervehtimään ja toivottamaan onnea, jopa innostuivat ja nostivatkin Juken sulhasmieheksi ja Vaaralan isännäksi.
Tästä seurasi se, että piti tuoda pöydälle lisää lasia ja toinen pullo konjakkia. Mutta lasit kävi vielä vähäksi. Niitä piti tuoda vielä lisää, ennenkun riitti joka mieheen, niille, jotka olivat Jukkea nostamassa. Ja Pihkamäen Niilo, se oli pisin mies joukossa, sille viittasi Jukke ja päätään nyökäyttäen virkkoi: »Sinä Pihkamäkeläinen, minun koulukamraatini, ole sinä laskijana. Sinä olet isäntä niinkuin minäkin, me olemme isäntiä me.»
»Kyllä me olemme isäntäväkeä ja veljet ja ystävät», virkkoi Niilo iloisesti ja rupesi täyttämään lasia.
»Veljet ja ystävät, ihan veljet ja ystävät kuin saman äidin kantamat!» toisti vielä Jukke ja katseli mielissään joukkoa.
Sitten Kopolan ukon esityksestä juotiin Juken malja ihan pohjaan asti, niin yksi kuin toinenkin.
Ylimmäinen juomanlaskija ei ollut huoleton virassaan, vaan laski heti täyteen lasit, mutta ei tullut kaikkiin. Täytyi saada talosta lisää, jota heti tuotiinkin.
XVII.
Jukke varastuttaa rahansa ja viedään korttikaariin.
Jukke ei ollut ennen ollut humalassa eikä hän aikoinut olla nytkään. Mutta muutama ryyppy se kuitenkin tämmöisissä asioissa seuran tekemisen tähdenkin oli tarpeellinen.
Nyt esitti ukko Koponen Siirin maljan — ajateltu Siirin terveydeksi, vaikka siitä hän ei virkkonut. Tämäkin piti juoda ihan kuivaksi joka miehen. Joka kallistettiinkin ihan kumolleen. Ja yli koko humisevan, reuhaavan joukon kuului raikas yhteishuuto: »Siirin onneksi».
Taas ei riittänyt kaikkiin laseihin ainetta, sitä huudettiin lisää ja enempi kerrassaan. Joten tuotiinkin viisi pulloa lisää, mutta pyydettiin maksu paikalla kaikista.
Juken kasvot kuohahtivat, silmät kiiluivat vihasta, hyppäsi seisalleen pöydän takana ja kivahti: »Niin vähä aikaako tässä talossa velkaa uskotaan». Koppasi povestaan punasen juhtinahkaisen, vastaostetun lompakon, löi sen pöytään ja kiljahti:
»Ymmärrättekö mikä tuo on», purki sen auki, otti sieltä neljä suorallaan olevaa kirkasta satamarkkasta, löi ne pöytään ja taas kiljahti talon neidille, joka kainona seisoen odotti maksua: »Ota tuosta, ota korkoineen. Siinä on rahaa. Minä isäntä olen, joka maksan ja jaksan.»
Neiti otti yhden satamarkkasen, aikoi tuoda vastaan tähteet, mutta sitä ei Jukke kuunnellut, otti ne kolme satamarkkasta, löi ne taas pöytään ja kivahti: »Nuo lekeitä ovat. Näyttäkääpä pojat, onko teillä tuommoisia. Juuri tuommoisia. Niitä ei ole vielä taiteltu… Juuri tuommoisia, vasta pankosta nostettuja juuri tuommoisia, näyttäkääpä pojat!»
Löi taas ja huudahti: »Juuri tuommoisia! Näyttäkääpä pojat!»
Jokainen tunnusti ei olevan kellään semmoisia kuin Vaaralan Jukella.
Sitten Jukke pani ne satamarkkaset lompakkoon, lyödä läiskäytti sitä pöytään ja lisäsi: »Tuossa lompakossa on semmoista kuin rahaa. Ja minä isäntä olen, joka osaan rahan hallita.»
Toiset todistivat kaikki oikeaksi ja kehuivat Jukkea »ensimmäisen luokan isännäksi».
Mutta samassa tunkeutui väen tungoksen läpi talon neiti kourassa muutamia hopearahoja ja ojenti ne Jukelle. Jukke kaivoi housuin taskustaan pienen kukkaron, jossa kiilsi entisiäkin hopearahoja, pani ne talonneidin tuomat hopeat siihen, kääntyi ihmisiin ja heläytti sitäkin ja virkkoi kiivaasti:
»Tässä poika, jonka kukkarot kulisee kuparina, housut hopeina soivat.» Pani sen kukkaron housuinsa taskuun ja kääntyi pöytään päin ottaakseen lompakkotaan, lyödäkseen taas pöytään ja sanoakseen: »Onko teillä tuommoista». Mutta oi ihmettä, lompakkoa ei näkynytkään, ei pöydällä eikä pöydän alla.
Jukke tunsi kummallisen huumauksen käyvän läpi ruumiinsa, mutta ei uskonut mistään siihen varkaan tulleen, vaan luuli jonkun narikoidessaan hänen silmäinsä välttyessä pistäneen lompakon talteensa häntä säikäyttääkseen.
Mutta tuo leikki näin markkinatiloissa ei tuntunut hänen mielestään oikein sopivalta. Ja varsinkin kun konjakin vaikutuksesta tunsi olevansa kylliksi rohkea kysymään omansa itselleen, päätti kysyä tiukasti lompakkotaan, katseli tulisesti kaikkien silmiin ja äkäsesti kivahti: »Missä on lompakkoni? Kuka otti?»
»Ei minulla, ei minulla, ei minullakaan, eikä minullakaan», kuului kiinteät vastaukset.
»Mitä leikittelette? Sanokaa heti, kellä on ja antakaa se minulle. Se on minun lompakkoni», kasahti yhä Jukke.
»Ei minulla, ei minulla, eikä minullakaan ole», kuului yhä kieltävät vastaukset. Eikä kukaan sen paremmin ilmaissut mieltään, vaikka kaikki uskoivat, että ukko Koponen oli pistänyt lompakon talteen, kun näki Juken menettelevän sopimattomasti sulhaismiehen menettelyiksi, ja lystikseen vaan tahtoivat katsoa, miten Jukke on kovana lompakkonsa puolesta.
Mutta ukko Koponen uskoi, että juomanlaskija oli pistänyt lompakon talteensa, joka olikin kaikista rauhallisin, laski vaan lasia täyteen ja muistutti ryyppyjen väliä liian pitkiksi, kehotti ottamaan ja lupasi sitten löytyvän lompakon, kun ryypyt kallistetaan lompakon muistoksi.
Tehtiin juomanlaskijan esityksen mukaan, että lompakon maljat kallistettiin tyhjäksi.
Mutta jokahisen mielessä oli samana arvoituksena se lompakkojuttu, kun sitä ei kukaan nähnyt eikä varmaan tiennyt, kellä se on. Kaikki tahtoivat päästä selville, missä se oikeastaan oli ja otettiin puheiksi heti lompakon maljan kallistettua.
Mutta lompakkoa ei ollut kellään. Ei kellään. Kaikki hämmästyivät ja pitivät mahdottomana, että ei lompakko olisi heidän joukossaan, eikä ketään voitu epäillä varkaaksi, vaan se kuitenkin oli totta, että ei kellään ollut lompakkoa.
Viimein kuitenkin selvisi, että silloin kuin Jukke räiskytteli lompakkoaan pöytään, tunkeutui Juken selän takana muuan tuntematon mies hyvin lähelle. Ja kun Jukke talon neidiltä otti vastaan sen tuomia rahoja, ukko Koponen näki menevän sen tuntemattoman miehen ulos.
Nyt selvisi, että kun talon neiti toi Jukelle satamarkkasesta vastaan, niin jokahisen silmät kiintyivät siihen herttaiseen, hienosti puettuun neitiin, ja samassa kurkottivat katsomaan, minkä verran se toi vastaan rahaa, nähdäkseen siitä, minkä verran tämä kekkeri Jukelle maksaa. Siten siinä keskenään hälistessä ja tunkeillessa toisiaan, välttyi lompakosta kaikkien silmät, joten tuntematon mies Juken ja juomanlaskijan välistä pisti kätensä lompakkoon käsiksi, silmänräpäyksessä livautti puoleensa ja puitti tiehensä.
Kaikista tuntui tuo tapaus hieman kummalliselta ja vaikutti se masentavasti. Jukestakin tuntui pahalta, kun meni ne kuninkaalliset sormukset, joihin oli piirretty Siiri Jokelan nimikirjaimet. Mutta näkyipä niitä samanlaisia kuninkaallisia sormuksia vielä jäävän kultasepälle. Ja pianpa se näkyi ne nimikirjaimet niihin piirtävän. Ne rahatkin tuntuivat niin helposti saaduilta. Eikä huomenna tunnustanut olevan lujassa velaksi saadessa senlaiseen asiaan kuin Siirin kihlarahoiksi miehellä semmoisella kuin Vaaralan isännällä muutama kolme tai neljäsataista siksi aikaa — kunnes Antti kotiutuu. Sitä paitse oli nyt naapureille ja ukko Koposellekin näytettävä, miten hänellä on jalo luonne, joka ei pikku pienistä ole millänsäkään. Niin Jukke tekeytyi iloiseksi, kehotteli vaan ottamaan ryyppyjä lompakon peijaiksi ja kehahteli:
»Ei se meissä mitään, vaan köyhiä se koettelee. Tässä on poika, joka ei itke satamarkkasen kuolemaa, ei kahden eikä kolmenkaan. Minulle äiti sanoi jo pienenä, että elä itke.»
Miehet kallistivat ryyppyjä lompakon peijaiksi ja kehuilivat Juken luonnetta mainioksi, miten tuonlaisen luonteen kanssa on hyvä elää pahana päivänä ja miten monelta jo tuonlaisen tapauksen sattuessa olisi itku päässyt tai tullut ihan hulluksi, mutta tämä veitikka ei ole millänsäkään.
Tämä kiihotti Jukkea. Oikein riemastui kertoilemaan:
»Minulla on voimakas luonne, ihan juuri semmoinen kuin talonisännällä pitää olla. Talonisännälle sattuu eteen tuultakin, tuiskuakin, myötäistä jos vastaistakin, niin sillä pitää olla luja luonne. Juuri semmoinen kuin minulla. Ihan juuri semmoinen kuin minulla», kehui Jukke ja muistutti ylimmäistä juomanlaskijaa tietämään, mitä virkansa vaatii.
Juomanlaskija pitikin huolen virastaan ja konjakki puolestaan teki tehtävänsä.
Miehet kerta kerralta tulivat iloisemmiksi, terveemniiksi, rikkaammiksi ja rakkaammiksi. Ja puheleminen kiihtyi innokkaammaksi. Mutta sekaan alkoi yhdeltä ja toiselta singahdella pisteleviä komppasanojakin naapurusten vanhoista känistä. Niitä ei kukaan sietänyt kahta sanaa, ennenkuin otettiin kiini ja toisen syntiluettelosta etsittiin vielä pistävämpi sana, semmoinen joka selvänä ei koskaan olisi tullut sanotuksi. Ja sitä paitsi olivat ne jo kerta sovitutkin, vaan nyt löytyivät sentään uudestaan käsille.
Tästä syntyi se, että ne äsköiset iloiset ja toisiaan halailevat veljet rupesivat siirtelemään ja töykkimään toisiaan pois tieltään.
Ukko Koponen huomasi, että tästä ei lopussa tule hyvää, niin alkoi hommata lähtöä pois ja tahtoi Jukkea mukaansa. Mutta Jukke tahtoi näyttää, kuka isäntä on ja tahtoi asettaa ensin sen riitelevän joukon ja näyttää ukollekin, miten häntä pitää naapurien miesten totella. Arjasi suun täydeltä:
»Hiljaa miehet… Minä isäntä olen!»
»Niin sukillesi ja kengillesi», kuului joukosta pistävä vastaus.
Tuo kiukustutti yhä Jukkea ja uhemmasti lisäsi: »Hiljaa miehet, minä isäntä olen!»
»Herra hengellesi, itsepäällesi isäntä», kuului taas joukosta ivallinen sana.
Tästä kiukustui Jukke ja syöksyi riiteleväin joukkoon erottamaan niitä käsivoimilla, pukki niitä sinne tänne ja kirkui: »Minä isäntä olen. Minä näytän teille että minä isäntä olen!»
Mutta muutama otti Jukkea rinnasta, töytyytti pöydän luo soppeen, sanoen: »Nuole kapustata semmoinen isäntä, eläkä tule mieheen käsiksi.» Jukke hyppäsi kuni harakka aivan tajutonna vihan ja konjakin vaikutuksesta, löi nyrkillään pöytään minkä jaksoi ja ärjäsi: »Minä isäntä olen!» Mutta pöytä särkyi, lasit ja pullot menivät kolisten ja rimisten lattiaan. Talonväki kirkui sitä hätää, että kaikki kaatavat alleen, ja muutamat naiset rukoilivat asettumaan ja ottamaan sen kiinni, joka pöydän särki. Ääntä, sekä talonväen rukouksia että riitelijäin kirouksia ja muuta pauhua, oli huone aivan halkeamassa.
Talonväki kun oli nähnyt riidan syttyvän, oli kuitenkin pannut hakemaan poliisia paikalle varalta, ja juuri kun kuului pöytä rämähtävän palasiksi ja syntyi tuo suuri hätäileminen, syöksyi kymmenen poliisia sisään, joitten kynsiin joutui ensimmäiseksi Jukke ja repäsivät kuni kotka saaliinsa ja lähtivät viedä retuuttamaan vankihuoneelle. Ja samassa sammui ääni kapakassa, kuni ei mitään olisi ollut.
Jukke kahden poliisin keskessä torin halki astua toikkaroidessaan kuiskutteli poliisia:
»Ettehän minua mihinkään pahaan. Ne muut ne siinä. Minkätähden te minua? Minulla on morsian, ettehän minua. Lähtekääpäs takasin, minä neuvon, kutka ne. No lähdetään, eihän nyt mitä kiirettä… Tuota, ettehän minua vie, eihän toki korttikaariin. Kulkaapas, kuulkaapas. Ettekö kuule?»
»Kuulemme», virkkoi poliisi ja riuhtasi vastustelevaa Jukkea taipumaan matkan mukaan.
Toiset poliisit jäivät kapakkaan hämilleen joutuneessa joukossa tekemään selkoa, onko muita syypäitä kuin se joka vietiin. Vaan kun ukko Koponen maksoi Juken vahingon, niin talonväki ei kantanut toisten päälle, niin saivat mennä matkaansa.
Ukko tunsi ikävää mieltä Juken kohtalosta ja koetti kaupungin järjestysmiestä saada taipumaan päästämään sitä irti, vaan sai vastauksen:
»Ei ennen kuin huomisessa tutkinnossa.»
XVIII.
Jukke pääsee putkasta.
Huomenna Suvannon kaupungin torilla kuhisi markkinat parhaillaan. Väkeä lainehti koko tori kuin meren selkä ja tavarakuormatkin peittyivät väen suojaan. Ainoastaan muutamia tavara-ulkuja kohosi väen seasta näkyviin, kuni luotoja meren pinnalle, joita vastaan laineet särkyivät ja toisella puolen syntyi pieni tyynenholma. Tämä näkyi Juken pohmeloiseen silmään vankihuoneen rautaristikkoisesta ikkunasta ja vapaaksi pääseminen pelotti enemmän kuin vankihuoneen kammo siellä vankina ollessa.
Tuli kuitenkin hetki, jolloin Jukke laskettiin vapaaksi ja täytyi tuon kauppatorin kautta kulkea majapaikkaansa.
Portin pielessä seisoi Jukke kauvan miettien, miten päästä tuon salmen yli ja sitten tuota poikkikatua tuonne kosken rannalle majapaikkaansa. Jokahinen jäsen vapisi kuni virrassa häpeän kauhusta ja pohmelon heikkoudesta. Jokahisen ihmisen luuli hänet tuntevan ja osottavan sormellaan: »kas tuossa se nyt on, Jokelan Siirin sulhanen, palaa korttikaarista…» Viimein kuitenkin puri hampaansa yhteen, lukitsi korvansa, ettei niihin mitään kuuluisi ja puhaltautui ikäänkuin tulipalon läpi kauppatorille, josta väkijoukkojen läpi mennä pökkerehti poikkikadulle, jossa harveni väki. Sitten juoksujalassa melkein hengähtämättä kepyesti juosta vökelti majatalonsa talliin, jonka loukossa koukkusiinsa kyyristyneenä vilusta väristen seisoi ruunikko parka, eiliseltä jäleltään, suitsi suussa, länki päässä, karvat pystyssä vaahden kanssa tallostuneina ja kuurettuneina. Ruunikko kun näki viimein Juken, niin päästi oikein rakkaasti valittavan hörhötyksen, katseli koreasti Jukkeen ja rupesi tulemaan Jukkea vastaan, vaan jalkojaan ei tahtonut saada mitenkään kuontumaan liikkeelle. Hiljalleen kuitenkin vetäytyi Juken luokse lattialle. Jukke seisoi eikä tajunnut, maassako hän on vai taivaassa.
Päässä jyskytti kohmelo kuni seitsemän seppää, korvissa kuhisi kuni koski, sydän juhmitti kuni pellavasaunassa ja mielessä kuohui tuskainen epätoivo. Ajatukset eivät saaneet selville, mikä on tehtävä, mikä jätettävä. Ruunikko kuitenkin hörhöttäen likeni ja alkoi nykiä, niin siitä tointui Jukke ja toimitti ruunikolta ajokalut pois päältä, loimen selkään, ruokaa eteen ja seisattui taas ajattelemaan — mikä on tehtävä, mikä jätettävä.
Otti taskustaan pyöreän kuvastimen, johon katseli onko hän miten muuttunut. Punalti ihastuneena päätään: »Ei tuota siksikään, kun vaan saisi pestä kasvojaan. Ehkäpä talon väki ei tiedä koko asiasta, koska täällä ei näy ihmisiä.»
Se oli totta. Talossa ei tiettykään Juken seikoista mitään.
Tämä talo oli lasarettikartano, eikä ollut ketään muita majamiehiä kuin Jukke, joka vanhustensa tuttavuuden takia sai lasaretin hoitajan huoneessa olla majalla. Tallissakaan ei siinä tapauksessa ollut muita hevosia. Eikä käynyt ihmisiä ketään, niin siten välttyi kuulemasta Juken seikkailuja.
Jukke meni sisälle ja heti sisälle mentyä huomasi emännän käytöksestä, että se ei tiedä mitään, niin alkoi kertoilla:
»Asioita on muutamalle ihmiselle luotu enemmän kuin toiselle. Saa olla kuin tulisten hiilten päällä yönsä päivänsä.»
»Missä olette olleet yötä?» keskeytti emäntä. »Me odotettiin illalla tänne. Vaan kun ei alkanut näkyä, niin lukitsimme ovet, arvasimme että jossakin se on muualla.»
Jukke vavahti, vaan tekeytyi rohkeaksi ja kertoili:
»Tuolla Landerin kamarissa, Kopolan ukon huoneessa minä kutjotin, se alkoi pyytää väkivetoon jäämään sinne, niin jäin kuin jäinkin.»
»Mutta jo tuo teidän orit on ylpeä», lisäsi emäntä, »lienee se koko iltikka, kun se illallisen illan ja koko yön on hirnua pauhannut ja kuoputtanut lattiata, että on luullut tallin särkyvän. Vaan tänä aamuna ei ole kuulunut mitään. Miten se mahtaa pysyä käsissä semmoinen äytäri?» kertoili emäntä, eikä tiennyt, että orit hirnui vilussa ja nälässä. Kun aina kuuli liikettä ulkoa, niin rupesi telmimään, että eikö kuultaisi, mutta kun ei ollut apua, niin täytyi kyyristyä loukkoon.
Jukke ei oikein keksinyt mitä sanoisi tuohon emännän puheeseen vastaukseksi, mukauttihan vaan, että kyllä se sentään pysyy käsissä ja käänsi puhetta toisaanne.
Emännän kanssa puhelusta elpyi Jukke, pesi kasvonsa, kopisteli vaatteitaan ja lähti taas tapaamaan ukko Koposta. Mutta portista kadulle astuessa taas sävähti koko ruumis kylmäksi, kuni vedellä valaen, ja tuntui, että jokahinen häntä katsoo ja osottaa sormellaan: kas tuossa.
Meni kuitenkin Kopolan ukon luokse. Ukko näki, että Jukke on arkana, niin heittäytyi ystävälliseksi ja leikillisesti alkoi kysellä:
»Mitä sinne yhteiseen majaan kuuluu?»
Jukke ei jatkanut eikä kertonut kuulumisia, alkoi vaan selitellä: »Koko homma oli niitten oman kyläläisten syy. Ne varsin laittoivat poliisit oven taa kuuntelemaan, että he kun riidan alkavat, niin silloin poliisit hyökkäävät minun niskaani. Eihän siihen minun syytäni ollut, ei napin eestä. Se oli aivan niitten pirullisten vihamielisten naapureitten, jotka kadehtiessaan tuota Siiriä minulta sen tekivät. Mutta katsotaanhan kannasta rekeä, vielä se käypä härkä jäniksen tapaa. En ole Vaaralan akan poika, jos en vielä kerran kosta niille.»
»Siirin sen kävi onnettomasti», keskeytti ukko.
Jukke pöllistyi: »Miten niin?»
»Sen kasvot oli kylmännyt niin pahoin», jatkoi ukko. »Ne kohosivat suurille vesirakoille ja kuka tietää miten käypi… En kuitenkaan usko kovin pahaa, kun saatiin kuitenkin katsoa pakkasen jälki.»
Juken tuhkan harmaista silmistä näkyi valkeaiset ympäri terästen ja kesken ukon puheen vapisten kysyi: »Mutta miten arvelette kihlauksen tänä iltana?»
»Se kyllä on tällä kertaa jäänyt», vastasi ukko varmasti. »Siirin piti mennä pois. Huppukorvissa meni rekeen ja äitipuolensa kanssa lähtivät äsken kotiinsa.»
»Kotiinsa?» huudahti Jukke epätoivoisesti.
»Kotiinsa», jatkoi ukko. »Ja parastahan se oli. Siellä se kyllä paranee. Minä käskin panna jäniksen sappea viinaan ja sillä voidella.»
»Eikö sian sappea?» kysyi Jukke.
»Ja sitten käskin jäniksen kuulla paistella», jatkoi ukko. »Sen minä olen nähnyt hyväksi. Ja luulen nytkin, että kun niin tekevät, niin tuskin tulee arpea ollenkaan. Se kun tuli alussa kuitenkin katsotuksi pakkasen jälki, ettei tuska pääse sydämmeen painumaan niin siinä jäniksen kuussa on semmoinen hiimosti, että se ajaa tuskan pois. Siinä on tuulen väki.»
»Kotiinsa? Aivan huppu korvissa?» keskeytti Jukke. »No tiesiköön ne minusta, missä minä olin?»
»Ei suinkaan. Mistäpä ne sen tiesivät?» mukautti ukko.
»Vai ei toki», jatkoi Jukke ihastuneesti. »Sitä ei pidä sanoa Siirille eikä Jokelan emännälle. Jos joku siitä sattuisi kertomaan, niin teidänhän sopii sanoa, että se on valhe, minä olin paikoilla, niin kyllä ne nuo vihamiehet eivät pääse pitkälle sillä juorulla, kyllä ne Siiri ja Jokelan emäntä teitä uskovat. Minä jos esimerkiksi itse kieltäisin, niin luulisivat minun vaan puoleeni puhuvan. Kyllä se niin pitää tehdä.»
»Kyllähän se on paras niin», mukautteli ukko. »Parempihan se on paha valheena, sanotaan. Ja kukapa sitä kertookaan? Eikä se nyt ole mikään kumma koko asia. Olen minäkin ollut korttikaarissa yötä, vaan miessä minä sentään menen», vakuutti ukko, kun tiesi Juken olevan ilkeissään.
»Sitähän minäkin», ihastui Jukke. »Ettehän luule Siirin olevan milläänkään?»
»En luule», vakuutti ukko päästäkseen Jukesta erilleen ja alkoi toimittautua asioilleen. Sanoi pitävän tänä päivänä lähteä pois markkinoilta. Mutta Jukke ei päästänyt ukkoa käsistään, ennenkun ukko lupasi hyvittää Siirin ja Jokelan emännän ja antaa tiedon kihlauspäivästä ja paikasta.
Sen ukko lupasikin oikein kättä puristaen. Joulun pyhinä aikoi antaa siitä jo tiedon.
Nyt Jukke ei tuntenut halua markkinoimaan. Enemmän pelotti kuin halutti. Yhä vaan tuntui, että jokahinen häntä sormellaan osottaisi markkinatorilla, että kas tuossa. Ja kun Siiri oli mennyt, niin eihän sitä asiallista asiaa ollutkaan markkinoitavana. Meni nyt katsomaan ruunikkoa ja aikoi lähteä pois. Mutta ruunikko seisoi yhä yhtä kurjan näköisenä. Ei ollut syönyt heiniään, joita äsken annettiin.
Janottaa mahtaisi, vaan mikäpä viitsi tuolta koskelta käydä juottamassa, kun on niin kurjan näköinen ja siellä voisi sattua tuttuja, jotka osoittaisivat että: »Kas tuossa», ajatteli taas Jukke. »Sai jäädä sen juottaminen hämärään. Mutta pimeällä ei kukaan tunne. Ja sitä paitsi, eihän sitä kauvan mene kotiin, jos pimeälläkin lähtee, kun antaa ruunikon mennä senlaista kyytiä kuin eilen Tihisen lahdella. Sitten kyllä kotona kelpaa ruoka. Ja nyt se kyllä jaksaa juosta, kun se on hoikistunut. Nyt siltä pääsee askelet … jos nyt olisi Siiri reessä… Jos olisi… Koukkusissaan se nyt tuossa seisoo käyköttää, vaan kyllä siltä löytyy jalat, kun pannaan aisoihin, ja vielä kotiin päin… Jos olisi Siiri reessä… Ah, jos olisi… No, vielähän kerran onkin… Joulun pyhinä siitä saadaan tieto. Luultavasti itse tulee ukko silloin meille sanomaan, ajatteli Jukke hämärää odotellessaan tallissa. Ja väliin aina katseli pyöreään kuvastimeensa, onko tuota muuttunut. No ei tuota siksikään. On tuota nuo silmät vähän pöheiset. Se konjakki se. Ja eihän se ollut se nukunta oikein… No, kotona sitten… Kyllä minun sentään pitää kotona olla helpommalla ja saada hyvää ruokaa, että veret tulisivat helakammiksi, niinkuin esimerkiksi Siirillä, nuo veret ne ne kaunistavat paljon… No, kotona sitten…»
Ilta oli jo hämärtynyt jotenkin pimeän kuhjaksi. Jukke veti aisoihin kankeasti kömpivän ruunikon.
Mitäpä tuosta juottanee. Ei vedestä väkeä lähde, sanotaan, ja tosi se onkin. Paremmin jaksaa juosta kun on hoikempi. Kyllä sen ruunikon pitääkin nyt näyttää askeleensa, kun pääsemme selälle. Ei me rupea siellä kauvan paleltumaan, ajatteli itsekseen Jukke, kahden sadan markan reen eteen valjastellessaan koukkusissaan värisevää, kurjaksi hoikistunutta ruunikkoa.
Istui Jukke sitten rekeen, vetäsi mustan nahkapeitteen jalkainsa päälle aina kainaloihinsa asti, pisti sen puoleen ja toiseen kaustassa oleviin koukkuihin, sitä vasten laitetuista renkaistaan, ja ajatteli: »Jos olisi Siiri tuossa rinnalla. Jos olisi… No sitten vasta ehkä uunna vuonna.»
Sitten otti villalankaiset taplukkaat palmikko-ohjakset käsiinsä ja oikasi ruunikkoa matkalle.
Ruunikko oikein hartian voimasta rupesi liikuttelemaan aivan tajuttomaksi kangistuneita jalkojaan. Jukke nyki ohjaksilla, että juoksemaan, mutta ruunikko ei voinut. Se vaan kaiken vointinsa koetti kävellä, kun vielä näki että kotiin päin lähdetään, jossa kuitenkin vielä toivoi hoitoa.
Jukke nyki, riuhtoi ja reutoi ohjaksilla, mutta ei se parannut. Mitä enemmän nyki ja riuhtoi, sitä enemmän täyttyi sydän kiukusta, puri hammasta ja toivoi kunnes päästäisiin metsään. Kyllä ruunikolta lähtisi juonet. Lähtisi varmaan.
Jo päästiin metsään, josta sai koivuisen kaarakan.
Oikein irvellä ikenin ja vihasta puhisten tuli kaarakoineen Jukke rekeen ja uhkaili: »Nyt et ole akkain edessä ruunikko. Nyt et juonittele akoille, nyt lähtee juonet.»
Ruunikko näki homman ja ymmärsi mitä nyt hänelle tulee, niin ystävällisesti hörhöttäen ja lempeästi katsellen koetti tehdä ymmärrettäväksi vaivaansa, ettei hän voi paremmin kulkea.
Mutta mieletön ei ymmärtänyt kielettömän kipeästä.
Ruunikko jo pelvosta, kun vaan Jukke otti ohjakset, potalti laukan ja rupesi laukata suohmittamaan minkä jaksoi, kun ei jalat sujuneet juoksemaan.
Mutta tämä ei Jukelle välttänyt. Tie laskeutui järvelle, jossa ei ollut haittaa vastaantulijoista eikä myötämenijöistä, niin Jukke asettui oikein polvilleen rekeen, josta saattoi opastaa. Reutuutti ohjaksilla asettumaan juoksemaan ja kähisten vihasta irvellä ikenin kirkui: »truu, soo, truu soo, truu soo. Etkö saata juosta? Truu soo, etkö juokse? Truu soo… Tokko juokset. Truu soo»… Otti kaarakkansa ja rupesi pieksämään. »Vai et juokse, vai et juokse. Lähtee sinulta nyt juonet. Vai et juokse. Luuletko akkain edessä nyt olevasi. Vai et sinä juokse, vai et juokse. Tässä on semmoista, joka opettaa juoksemaan. Vai et juokse. Tokko loppuu juonesi. Vai et juokse.»
Väliin aina Jukke reutuutti ohjaksilla ja koetti hillitä juoksemaan, mutta ruunikko oli siitä kurin hirmuisuudesta niin raivostunut ja mennyt oikealta tajultaankin pois, ettei ymmärtänytkään enää muuta tehdä kuin laukata. Siitä taas Jukke uudestaan pieksämään ja uhittelemaan: »Vai et juokse, vai et juokse, etkö juokse, vai et juokse.»
Tällä tavalla tultiin pitkin Päsämän selkää. Mutta viimein rupesi ruunikko päristämään ja turskuttamaan hirveästi.
Tämän kuuli Lampilan Tahvo. Markkinoilta palatessaan sattui edelle. Tahvo luuli olevan jonkun humalaisen palaamassa markkinoilta, joka silmisikana päissään rääkkää hevostaan. Sääliessään hevosta asettui Tahvo Juken eteen ja kun pääsi lähelle, niin hyökkäsi ruunikon turpaan ja ärjäsi: »Et saa tappaa hevosta. Mikä helvetistä karannut sinä olet. Tapat hevosen pieksämällä. Varo vaan nyt sitä, että kun nykäsen itsesi tuohon hangelle ja annan tuossa taivaan kasvojen edessä siitä samasta kepistä että naukuu, niin tiedätpä käyneesi markkinoilla.»
Lampilan Tahvo oli Jokelan emännän, Siirin kasvateäidin, veli.
Tämän tunsi äänestä Jukke jo kun ensi kerran Tahvo ärjäsi. Se ääni meni salaman tavalla läpi jäsenien ja silmänräpäyksessä pani vapisemaan miehen. Mielellään olisi Jukke ottanut selkäänsä sen luvatun selkäsaunan, kun tietäin sillä pääsevänsä, ettei tule tämä Siirille ja Siirin kasvateäidille tiedoksi. Jukke tiesi Lampilan Tahvon sellaiseksi mieheksi, joka ei kesken päästä käsistään, ja onneton se, ken Tahvon suututtanee.
Oli kuitenkin keinoja jälellä: pimeän päähän tekeytyminen toiselle nimelle ja toiselta kirkolta kotoisin.
Ruunikko vapisi kuni tuskassa, tunsi olevansa turvan takana, kun Tahvo piteli suitsen päähisestä. Oikein painoi päänsä Tahvoon kiinni, ja siinä hartiain voimasta huokua rehmitti, että joka jäsen meni mukaan ja veri juoksi sieramista lumihangelle.
Tämän huomasi Tahvo ja kauhistuen virkkoi:
»Voi hirmuista, kun veri tulee aivan tohtonaan sieramista hevosparalta… No noita pöljiä Jumalan vaivasia, niitä ei tarvitse ei kylvää eikä kyntää, niitä, kasvaa itsestään kuni sieniä metsään. Mennyt on siitä hevonen.»
Jukke ei virka sanaakaan reessä, painoi vaan kasvonsa turkkinsa kauluksen sisään umpipäähän ja ajatteli antaa luulla humalaiseksi ja puhukoon mitä tahtoo, kyllä korvat kestää.
Tahvo otti tulitikulla tulen nähdäkseen hevosparkaa minkälainen se oikeastaan on, mutta paikalla välähti ruunikon otsassa tuttu pilkku Tahvon silmiin ja koko pää oli tuttu, että paikalla huudahti: »Mitä kummaa. Tannilan Antin oriko tässä? Voi hirmuista. Seitsemän kertaa hirmuista. Pitääkö todellakin uskoa että Tannilan Pokke on tuossa?»
Rupesi katselemaan tarkemmin ja olihan se kun olikin.
Nyt hän kävi kyytimieheen käsiksi. Hän oli eilen nähnyt Vaaralan Juken ajavan sisarensa ja Siirin kanssa tällä Tannilan Pokella. Ja silloin jo hän oli aikonut pistää likasen sormensa Siirin ja Juken väliin, sillä hän toivoi Siiriä omalle pojalleen. Nyt se uhkaus ei saanut jäädä kalain päähän, vaan oli paras panna käytäntöön. Otti taas tulitikulla tulen, antoi sen kouransa sisässä syttyä suurimmalleen ja kirkkaimmalleen, sitten käänsi kouransa aukon rekeen päin ja tunsikin Juken Jukeksi ja reen siksi reeksi, jolla eilen Jukke kyyditsi Siiriä ja sisartaan Jokelan emäntää. Nykäsi ohjasperät pois Juken käsistä, ettei pääsisi ajamaan silloin kun hän heittää suitsen päähisen käsistään.
Hän luuli Juken niissä harmissaan, kun viime yönä pidettiin korttikaarissa, juoneen itsensä siaksi humalaan ja siten raivostuneen tuolla tavalla ajamaan hevostaan ja aikoi nyt säikäyttää. Hyökkäsi Juken turkin kaulukseen, tarrasi niskasta, kiskasi Juken ihan kimppinä hangelle ja ärjäsi:
»Nyt korttikaariin vielä kerta», otti käteensä sen koivuisen patakan, jolla Jukke oli ruunikkoa löylyttänyt, tarjosi sillä ja lisäsi: »Mutta selkääsi täytyy ensin saada ruunikon puolesta.» Juken silmät eivät ole koskaan olleet niin suuret ja hätäiset kuin nyt ja parkasemalla huudahti: »Elä Tahvo kulta. En minä vasta.»
Tahvolta olisi päässyt nauru, kävi niin somasti mieleen tuo Juken lapsellisuus, mutta oli ruunikon kurjuudesta niin läpitsensä kauhuksissa, että jaksoi pidättää naurunsa ja huusi: »Mutta mitä, sen lurjus, teit kuitenkaan, kun menetit tuommoisen hevosen. Tämä on Jokelan Siirin kosiomies, konttoaa korttikaarit, tappaa hevoset ja elää kuin paha mustalainen…»
Nyt tunsi Jukke parhaaksi heittäytyä kuni kettu selälleen metsäkoiran käsissä, päästäkseen helpommalla. Niinpä Jukkekin ei virkkanut mitään, vaikka Tahvo olisi mitä porissut. Siten Tahvoltakin meni viha, ettei saanut syytä lyödä yhtään kertaa. Uhkasi vaan sanoa Antille tuon hevosen pitelyn ja Siirille, minkälainen mies Jukke on. Joka on julma juhdalleen, on varju vaimolleen, on sananlaskukin ja vakuutti sen, että Jokelan Siiri ei ole Juken reessä syltäkään enää.
Sen sanottuaan meni rekeensä ja lähti ajamaan kotiinsa.
Sama tie oli Jukellakin. Hän pyöräytti ruunikon Tahvon jälkeen ja ruunikko koetti mennä ihan kynttä kantta Tahvon reen perässä. Verta päristi Tahvon rekeen ja valoi Tahvon ihan verellä. Mutta Tahvo ei raskinut ruunikkoa estää tulemasta niin likelle, kun näki, miten se turvautui häneen. Arvasi, että juuri pelvon tähden se nytkin tahtoo niin likellä asua.
Juken povessa oli ääretön sekamelska. Se pyörteili kuin kosken alla järämässä vesi pyörteilee. Pyörteet hyökyilevät edes ja takaisin, puoleen ja toiseen, ne sivuuttavat toisensa, muuttavat taas suuntaa eivätkä tiedä, kenen vuoro on ensimmäiseksi sukeutua suoraksi virraksi ja lähteä kiitämään toiseen putoukseen.
Jukenkin povessa pyörteili korttikaarissa olo, lompakon menettäminen, ruunikon kohtalo, Tahvon uhkaus, Siirin paleltuminen, Kopolan ukon lohduttavat sanat: »ei suinkaan» ja »en luule» — eikä tiennyt mikä niistä pyörteistä voittaa toisensa ja joutuu virran kuiluun ensimmäiseksi.
Järki oli aivan sekasin, ettei voinut ajatella mitään. Tuntui oikein pahalta, kun jäi vastaamatta Tahvolle siihen uhkaukseen Siirin kohdasta. Se ei mitenkään saisi jäädä vastaamatta ja selittämättä toinen puoli, mutta ei selvinnyt, mitä sanoisi. Olisihan siihen nytkin tilaisuus juosta vaan Tahvon reen kannoille ja siinä puhua. Vaan kummallinen kumma, kun ei selviä mitä sanoisi.
Siten kului taival, että Tahvo pyörähti kotitielleen, johon ruunikko yritti mennä perässä, mutta Jukke käänti ruunikon suoralle omalle tielleen.
Ruunikko hirnahti ystävällisesti Tahvosta erotessa ja hirmuinen pelko povessaan lähti rientämään kotiin ja jokahiselle huokaisulleen päristi verta sieramistaan.