Kahleeton vanki: Elämäkerrallinen kuvaus

XIX.

Ruunikko kuolee.

Juken tullessa kotiin vielä valvoi Hanna ja kuuli reen kahauksen ulkoa. Hän arvasi, että markkinamies tuli, pisti tulen lyhtyyn ja jouduttautui katsomaan, ketä sieltä nyt tuotiin ja myöskin hevoselle jouduttamaan hoitoa pitkältä taipaleelta tultua.

Tallin edessä riisui Jukke ruunikkoa, kun sisarensa joutui sinne. Hanna ei tuntenut ruunikkoa, kun oli niin hoikka ja ruumiskin erilainen, niin epätoivoisesti huudahti:

»Kaupittuko ruunikko?» Mutta ruunikko kun kuuli äänen, niin pääsi iloinen hirnahdus ja kääntyi koreilla silmillään katsomaan Hannaa. Sitten tunsi Hannakin, mutta kauhistuneena huudahti:

»Hyvä Jumala! Mikä Poken on tuommoiseksi pannut? Neljä jalkaa yhdessä ja hoikka kuin läpi pihdin vedetty, ettei liene suoliakaan sisässä… No, missä sinä onneton tuon nyt tuommoiseksi menetit?»

Jukke irvellä ikenin oikein matkimalla vastasi:

»Missä sinä nyt sen menetit! Jossakinpa sinä nyt sen menetit mokoman laukun… Pitäisikö tietää missä se nyt on ollut.» Sen sanottuaan meni huoneeseensa ja jätti ruunikon sisarensa huostaan.

Hanna aukasi tallin oven.

Tallin oven poskessa oli vesiamme hevosten juomiseksi. Sen ääreen pyörähti ruunikko itsestään, kun vaan pääsi talliin ja rupesi juoda harnimaan.

Hanna tiesi, ettei nyt, kun on näin märkänä, saisi antaa paljon vettä ja tahtoi estää sitä juomasta. Ei kuitenkaan raskinut lyödä, kiskoi sitä vaan marhaminnasta, minkä jaksoi, ja kiljui: Heitä pois, heitä pois, elä juo kuoltaksesi, mutta ruunikko oikein jalkatenästä painoi päätään veteen ja joi että kolke kuului kaulasta ja korvat menivät mukaan. Viimein kun Hanna yhä riuhtoi, hellitti juontinsa ja taipui Hannan mukana menemään pilttoonsa.

Sitten Hanna toimitti hyvän appeen ruunikon eteen, pani sylyyksen heiniäkin, kampasi, pani loimen selkään ja ystävällisesti säälitellen puhutteli: »Pokke, voi sinua, Pokke parka, minun hyvä Pokkeni, voi, voi sinua Pokke parka.» Mutta Pokke ei sitä nyt näkynyt malttavan kuunnella, söi vaan apettaan, oikein vihasen näköisesti, niin Hannakin lopetti hyvittelynsä, katsahti vaan lyhdyn valossa vielä kerran ja lähti pois.

Mutta huoneeseen tultuaankin tuntui syvä säälin tunne Pokkea kohtaan ja se Poken ensimmäinen niin rakkaalta kajahtava hirnahdus tuntui mielessä niin somalta, että vaikka oli jo nukkuma-aika, ei voinut ruveta nukkumaan, ennenkun kävisi vielä ruunikkoa katsomassa. Päätti odotella siksi, kunnes ruunikko söisi appeensa, niin veisi sille leivän ja sitä murentaissaan saisi vielä hyvitellä Pokke parkaa.

Juken ruuasta ei Hanna perustanut mitään, koska niin ilkeästi äsken hänelle vastasi. Ajatteli vaan, että saapipa hän ruokaa, kun ruokahuoneen suulla on avain. Ja odotteli milloin luulisi ruunikon saaneen appeensa syödyksi.

Mutta tallista rupesi kuulumaan komina.

Hannalla jylähti pahasti, mutta uskoi, että Pokke sai appeensa syödyksi ja kun aisoista päästyä ei annettu ulkona pehtaroida, niin se rupesi piltossaan pehtaroimaan. Otti lyhtynsä, otti ruokahuoneesta leivän ja juoksi talliin. Silmät meni ensimmäiseksi Poken pilttoon, josta kuului outo jytinä.

Ruunikko oli pitkällään piltossaan, kieli ulkona suusta, silmät pahasti väännyksissä ja tajuttoman näköiset. Maha oli kohistunut ja hirveästi tuskitellen pieksi hevonen jalkojaan ja päätään lattiaan ja kamalan voimakkaasti aivan mahan pohjasta asti puhalteli harvasteeseen korahtavia henkäyksiä ja sieramista roiskahti punanen veri jokaisella huokauksella.

Tätä seisattui katsomaan Hanna. Ensi silmäys vei niin sekasin mielen, ettei paikalla käsittänyt, mitä tämä on. Mutta sitten huomasi, että kipeä on Pokke ja tuo pieksäytyminen on tuskan pakosta, niin löi kädellään rintaansa ja oikein parahtaen huudahti: »Voi, voi. Mikä on Pokella», heitti lyhtynsä, leipänsä lattiaan ja tahtoi mennä Poken turpaan käsiksi puhuttelemaan sitä ja houkuttelemaan ylös. Mutta Pokke pieksi jalkojaan, päätään ja koko ruumistaan niin hirveästi, että ei päässyt sen turpaan mistään kautta.

Tallista kuului hätäilemistä, niin kaikki rahvas kokoontui talliin eikä kukaan voinut olla hätäilemättä muut kuin Jukke. Hän katseli vaan huuhkaimen silmillään rauhallisesti ja Hanna kun hätäili ja itki, niin Jukke vaan ivallisesti mukautti: »Olisit antanut enemmän vettä. Mahdoit antaa enemmän juoda. Sen siitä sait.»

Tämä lisäsi Hannan tuskaa, tunsi omaksi syykseen, kun ei edes lyönyt jollakin, kun ei muuten saanut keskeyttämään juontiaan.

Hanna ei voinut olla enää Poken luona, puristui kahden käden rintaansa, itki huutaen ja voivotellen, meni ulos ja huurakehti tuskissaan kartanolla sinne tänne.

Tuli taas talliin muitten joukkoon, vaan siellä taas kuuli Juken kertoilevan toisille:

»Tuommoista se on tuo akkain hevosen hoito. Ne ovat olevinaan. Nytkin niin ylpeästi otti minulta tuon hevosen, tuodakseen talliin ja minä hullu annoin. Olisin potkassut moista hoitajaa, että olisi seinästä palannut, niin ei olisi tuota tullut.»

Hanna kun jotakin virkkoi puolustuksekseen, niin Jukke irvistäen ja katkeran ivallisesti vastasi:

»Mahdoit antaa enemmän vettä.»

Pitkän ajan perästä siirtyi kaikki rahvas tallista pois, tuntien kamalaa vavistusta. Mutta Jukke muisti Lampilan Tahvon Päsämän selällä sanomat sanat, että »siitä on hevonen mennyt». Muisti, miten se verta päristi koko matkan, niin nyt tunsi mielessään sangen hyvälle, kun sai toisen syyksi ja vieläpä Hannan syyksi Poken kuoleman.

»Tulkoonpas vielä puhumaan ja menköönpäs nyt Antillekin sanomaan, kuten se aina uhkaa, jos mikä tulee, sanoa Antille, kuin paremmallekin turvapuulle… Sanokoonpas nytkin Antille, että se on muitten syy», sovitteli mielessään Jukke ja tuntui kuin kaikki asiat olisivat hyvästi. Siihen ruunikon kuolemaan kiertyivät nyt kaikki Juken ajatukset, kaikki muut seikkailut markkinaretkillä tuntuivat paenneen kaukaiseen muinaisuuteen ja oli kuin Siirikin olisi sovitettu sillä, kun Lampilan Tahvo saa tietää, että Hanna on tappanut ruunikon.

Sitä paitsi vahinko tuosta ruunikon kuolemasta tuli aivan pieni, ei oikeastaan mitään. Eihän se maksanut mitään. Ei enempää kuin sekään tuhannen markkaa. Samahan niillekin on, missä ne ovat. Ei tukkilaisen rahoilla ole koskaan paljon arvoa. Se vaan, että tuo ruunikko jos olisi kuollut hänen eteensä, niin ihmiset pitäisivät sen pahana. Ja Antti olisi siitä karkealla päällä, vaan sanokootpas nytkin ihmiset minun syykseni.

Näin ajatteli Jukke venyessään vuoteellaan joulukuun pimeänä yönä ja nukahti rauhaisaan uneen.

Mutta ei nukuttanut Hannaa. Tuskan hiki kohosi ruumiista. Itkien ja voivotellen käveli ulkona sinne tänne eikä tuntenut kylmää, vaikka pakkasvinkka humisi nurkissa ja kylmettyneet kengät narisivat tanteressa.

Kantoi aina mieleen, ettei se ole totta, että Pokke olisi kuollut. Tuntui se vaan, että siellä tallissa se piltossaan seisoo loimi selässä ja syödä rouskuttelee mieluista apettaan.

Se tuntui niin todelta, että täytyi aina mennä katsomaan. Mutta liikahtamatta kuni kivi makasi pitkällä pituuttaan ruunikko, jalat ojennettuina suoraksi kuni puikot.

Tuli aina kammariinkin Hanna, jossa lapset sikeästi nukkuivat. Mutta ei ollut huvempi sielläkään. Ei voinut olla ääneen valittamatta. Jos voivotuksensa olisi puristanut äänettömäksi, niin itkun puuskat kuitenkin parahtivat ääneen, että lapset siitä vaan olisivat heränneet. Täytyi lähteä ulos, jossa yön pakkastuuleen sopi huokaukset, sopi voivotukset, sopi itkun purkaukset, sopi tuskainen sydänkin. Mutta ei sopinut sydammen tuskat, ei haikea mieli. Tallin seinällä naulassa paloi lyhty. Ja kun taas tuntui mielessä, että Pokke seisoo piltossaan, päätään puistellen ja pemautellen apettaan purra rouskuttelee ja siirtelee jalkojaan toisiin sijoihin, meni hän taas talliin, ja silmät menivät yli pilton seinän pilttoon, josta aina Poken leuhuava harja näkyi ja johon aina Pokke työnti koreasilmäisen pilkkaotsaisen päänsä, kun kuuli hänen äänensä tallin ovella. Mutta sitä ei nyt siihen tullut. Aivan hievahtamatta makasi vaan Pokke entisessä paikassaan.

Kävi vielä koettamassa päätä vieläkö oli notkea ja lämmin. Mutta jäykkä ja kylmä oli kuin jäinen ranka, veripuraat olivat hyytyneet sieramiin ja ulos jäänyt kieli oli hampaitten välissä kuni pihdissä.

Täytyi ruveta vakaantumaan, että Pokke oli kuollut.

Otti lyhtynsä pois seinältä, lähti sen kanssa pois. Tallin edessä katsahti lyhtynsä valolla Juken kumaltelevaa nahkapeitteistä rekeä ja tunsi kammon siihen. Jos viisi hirtehisen raatoa olisi ollut siinä, niin ei vapisuttavampaa kammoa olisi tuntenut kuin siihen rekeen sinä talviyönä.

Huokauksien seasta kuului sanat: »Kun kurja annoin liiaksi vettä, onneton annoin liiaksi vettä. Olisin jollakin lyönyt, että olisi heittänyt juomasta. Voi, voi onneton, kun annoin liiaksi vettä.»

Pokke kuitenkin kuolleenakin tuntui rakkaalta. Ja tuntui se anteeksi antaneelta. Sen pään pohjiin meni hän taas istumaan vuodatellen kyyneleitään. Ja tuntui se kuin olisi saanut Pokelle puhua jotakin, saadakseen varmemman anteeksi antamisen vakuutuksen.

Siten hiljalleen huojistui mielen kaiho, taukosivat itkun purkaukset ja saattoi palata kammariinsa ja kallistua lastensa vaiheelle sänkyyn sulattelemaan lisää pakahtunutta sydäntään ja ainoastaan hengen silmällä katselemaan tuota kovan onnen kutomaa verkkoa, johon tällä kerralla hän oli kaikista kamalammin kytketty. Eikä huomannutkaan, kun uni vei puoleensa, ja unissaan näki hän Juken yltä päältä verissä, aivan samanlaisessa veressä, jota roiski Poken sieramista, pieksäytyessä kuoleman tuskissaan. Sitä koetti Jukke puhdistella itsestään, mutta se kihosi ikäänkuin vaatteitten alta, että jos sai vähän vähemmäksikin ja välistä melkein puhtaaksikin, niin kohta oli aivan entiseltään ihan yltä päältä veressä.

Tästä unestaan heräsi Hanna ihan kuni joku olisi nykäissyt ja samalla selvisi mielessä kuni päivä, että Jukke oli syypää Poken kuolemaan.

Ja päivän valjettua tulikin tieto, että Lampilan Tahvo on Päsämän selällä ottanut Jukelta hevosen kiini, kun on humalapäissään ollut ajamassa hevosen kuoliaaksi.

Tämä helpotti enemmän kuin puolen. Mutta mieleen kuitenkin jäi sulamatta se kysymys, että millä hyvitetään Antin mieli… Millä hyvitetään… Millä…

XX.

Juken mieli Lahnasjarven neitosissa.

Siirin kasvot paranivat entiselleen. Joulun pyhinä ei ollut muuta paleltumisen jälkeä kuin hienoa hilsettä kasvopäissä ja näkyi sekin siliävän yhtä sileäksi ja ihanaksi kuin ennenkin. Ja Siiri kiitti Jumalaa siitä, että Jumala sillä tavalla johti asiat, ettei tarvinnut tulla Juken kanssa minkäänlaisiin tekemisiin.

Mutta Jukke piti kaikkea tuota Antin syynä, että hän joutui noihin seikkailuksiin. Eihän tukkilaisten rahoilla ole siunausta. Jos hänellä ei olisi ollut markkinoilla enempi rahaa kuin se viisikymmentä markkaa, minkä omilla rukiillaan sai Purolan Eljakselta, niin hän ei olisi saanut sitä komeaa rekeä, ei olisi ollut tuota tukkilaisen kirottua tuhatta markkaa millä mennä kapakkaan ja joutua sieltä korttikaariin kunniataan menettämään. Ilman Antin kanssa yhdeksi taloksi rupeamista ei olisi ollut tuota kirottua kovaonnista ruunikkoa hänen edessään, jonka kuolemasta nyt häntä syytetään. Ei olisi se jumalaton Antti pilaamassa taloni mainetta. Niin ajatteli Jukke ja piti aivan varmana, että kun hän olisi kotonaan isäntänä ilman Anttia, omain entisten jumalisten vanhempainsa kelpo lapsena, niin ei Siiri eikä Siirin kasvateäiti voisi olla hänestä pitämättä. Mutta nyt ovat menneet rahat, hevoset ja päällepäätteeksi kunnia, että tuskin Siiri huolinee hänestä.

Tämä vahinko ei tuntunut olevan muulla palkittu kuin sillä, että Antti laittaa toisen tuhannen markkaa ja samanlaisen hevosen, että pääsee jostakin vieraalta kirkolta — jossa häntä ei tunneta — hakemaan morsianta, kaksi kertaa rikkaampaa kuin Siiri on.

Ne ukko Koposen sanat: »Ei suinkaan, en minä luule» puhuivat sentään paljon Juken mielessä. Ja kun ukko Koponen oli Juken isän ystävä, vanha hevoslanko — ne olivat kerran vaihtaneet hevosiakin — ja markkinoilla näkyi hänestäkin paljon pitävän, niin oli Jukella kuitenkin hämärä toivo saada Siiri kihloihinsa.

Tuo toivo kuitenkin usein pimeni aivan mustaksi yöksi. Sitä ei hän itsekkään tiennyt, minkätähden se niin aina itsestään pimeni ilman ihtoaikojaan.

Ei tullut joulun pyhinä tietoa Siirin kihlaushommasta, ei uunna vuonna, ei vielä loppiaisenakaan.

Nyt täytyi Juken ihan jalan syten käydä Kopolassa tiedolla asiain menoa ja selittämässä aivan juurten jaksain, minkälainen kirouksen ruutana niissä tukkilaisen rahoissa on. Sieltä se kaikki johtuu. Ilmanko eivät tukkilaiset rikastu! Joka jumalattomassa elämässä ja kirouksessa saadaan, se siunauksetta menetetään.

Mutta ukko vakuutti Jukkea, että turha on hänen ruveta Siiriä pitämään mielessäkään. Ja piti poikamaisena tekona semmoisen talon kuin Vaaralan poikana, vieläpä Vaaralan isäntänä, ruveta yhtä tyttöä paljon suksuttelemaan, joita on tyttöjä kuni sieniä metsässä, ja kertoili, miten Lahnasjärven pitäjäässä on paljon rikkaita tyttöjä.

»On Honkamäessä, on Kukkolassa, on Pöyhösessä, on Anttilassa, on
Kassilassa, on Timosella, on Tuoppalassa, on Kivelässä, on
Säynetlahdessa, on Kosulassa. Siinä on jo tasanen kymmen ja ne ovat
kaikki rikkaampia kuin Siiri.»

»Rikkaampia?» keskeytti Jukke ihastuen.

»Rikkaampiapa tietystikin!» lisäsi ukko varmasti. »Ja sen sanon, että sinne kun ajaa, niin siitä metsästä ei tarvitse tyhjänä lähteä. Ja ne eivät ole niin tarkkoja, esimerkiksi uskonnon asioissa, kuin tämä Siiri. Tämä se niin nenällä haistellen valihtee, vaikka kaikkein vähimmän kai sillä uskonnolla velliä höystetään.»

»Sitä minäkin samaa sanon», keskeytti Jukke. »Vähän kai siitä vatsa täyttyy, vaikka pitäähän sitä hupsuille mieliksi olla olevinaan niinkuin markkinoillakin.»

»Hm. Markkinapuheista sitä ei ole paljon taikaa», mukautti ukko ja kehotti Jukkea: »Menehän Lahnasjärven kirkolle. Tuo sieltä emäntä taloosi, joka näkyy kaivolta kotiin ja jätä Siiri oman onnensa nojaan.»

Nyt valkesi Jukelle uusi päivä.

Nyt tarvitsi olla kotona helpommilla töillä, syödä hyvää ruokaa, että lihoisi, tulisi puuhkeammaksi, verevämmäksi ja kaikin puolin julkeammaksi, että vieraalla kirkolla näyttäisi erotetummalta kuin tavallinen talon poika.

Hän tiesi sen, että hänen sisarensa Elsa on sen tähden lihava ja punaverinen, kun lehmiä lypsäessään juopi lämmintä maitoa. Ja aina sen lehmän maidon, jossa on rasvasin ja voimakkain maito. Ja ennestään jo tiesi sen, että kerma on terveellistä ja hyvää.

Nyt hän alkoi juoda lämmintä maitoa. Joka kerran kun lehmät olivat lypsetyt ja maito laitettu hulikoihin, luikasi Jukke kuin rosvokissa maitohuoneeseen ja joi hulikan tai kaksikin lämmintä maitoa.

Ja sillä välin kun ei ollut lämmintä maitoa, hän kuori vanhempain hulikkain päältä kermat ja voileivän kanssa söi suuhunsa.

Tästä seurasi, että karjan antia ei riittänyt perheenkään syödä, sitä vähemmin ollenkaan myödä. Tämän tulkitsi Jukke siten, että Hanna lapsilleen juottaa maidon ja syöttää kerman ja sentähden kuivaa emännän kynsiin lehmien anteet.

Tämän uskoi Topias hyvin ja rupesi vihaamaan Hannaa ja Hannan lapsia.

Hanna koetti puolestaan selittää, että syy on siinä, kun Jukke juopi maidon ja syöpi kerman, mutta Topiaskin tahtoi enemmän uskoa Jukkea kuin Hannaa. Sitä paitsi, olihan se mahdotonta, että yksi mies jaksaisikaan juoda koko talon maidot ja kermat, vaan olihan luonnollisempaa, että Hanna kolmen lapsensa kanssa voipi sen tehdä.

Nyt laittoi Hanna omituisen lukon maitohuoneesensa, säilyttääkseen siten maitonsa ja kermansa, mutta Jukke laittoi oman avaimensa ja kulki omalla ajallaan, ja se sieltä tultuaan aina kävellä vökästeli hyvällä tuulella.

Porstuan ovessa oli yläosa lasista laitettu ristikkopuitteisiin. Se avatessa kääntyi pimentoon soppeen, jossa takana oli musta seinä, ja siten tuosta oven ristikkolasista syntyi kuvastin, johon Jukke näki melkein koko ruumiinsa. Tämän luokse seisattui aina Jukke sovittelemaan itseään oikein isännän ryhdille. Hän sovitteli koko ruumistaan miten sitä parhaiten näyttäisi isännältä. Pani kasvonsa jäykäksi, päänsä pystyksi, vähän kekalleen taakse päin. Mutta se suuri, paksuhuulinen suu täytyi olla vähän väärässä, ennenkun se oikein isännältä näytti. Ja hartiat täytyi olla vähän kierossa ja oikealle jotenkin kallellaan ja kenkäin kantapäät ulospäin lintassa. Silloin se vasta koko olento kantoi isännän kuvaa. Sellaisessa asemassa käyskeli Jukke, annellen ankaroita käskyjä työväelleen ja kun muilta silmät välttyivät, tuli taas kuvastimensa ääreen tarkastamaan, onko ruumis pysynyt siinä asennossa. Jos se ei ollut, niin laitettiin se taas uudestaan. Kohotti kätensäkin ylös, puisti sitä ja huomasi, että niin on tehtävä työväelle käskyjä annellessa.

Mieli oli nyt kokonaan eronnut Siiristä ja oli se siirtynyt Lahnasjärven kymmeneen Siiriä rikkaampaan neitoseen, jotka eivät niin välitä uskonnosta eikä muusta vähäpätöisyydestä, kuten Siiri.

Mutta sitä ennen oli vielä saatava poskiinsa enemmän punotusta ja muutenkin pitäisi lihoa vähän turkin täyteisemmäksi. Ja työtä ei saanut tehdä, että kädet hienoneisivat, valkeneisivat ja pehmeneisivät, että kuontuisivat mukavasti ja lepposesti Lahnasjärven tyttöjä tervehtimään.

Mutta hevosta ei ollut Jukella nyt semmoista, jolla olisi viitsinyt lähteä kosintaretkelle Lahnasjärvelle, eikä saanut keltään velaksi. Taipaleen Jörkin kanssa oli oriin kauppa jo valmis, että kun Antti tulee kotiin, niin se ostaa Poken sijaan. Ja kyllä se Antti ostaa kun saadaan uskotetuksi, että Hanna tuhmusissaan tappoi Poken. Ja sitten siihen ei Hannalla olekaan puhumista, kun se Antti nyt Poken sijaan ostaa hevosen nimikokseen ja antaa sen hänen hoitoonsa.

Mutta talvi kulki kevättä kohti päivä päivältä eikä Anttia näkynyt eikä kuulunut. Ei kukaan tiennyt, missä on mies ja milloin kotiutuu.

Topias ja Joona tekivät hevostöitä ja hoitelivat hevosia. Kirvestyöt ja käsityöt teetettiin kaikki vierailla viikkotyömiehillä ja urakkamiehillä. Ei rekeä hevosen perään tehneet talon miehet, se ostettiin, jos entinen särkyi. Eipähän tuo paljoa maksane, antaa vaan muutamia jyväkappoja. Astiasta kun vanne katkesi, niin ei kannattanut panna sen sijaan uutta, astia sai särkyä. Eihän tuo uusikaan paljoa maksa, muutaman jyväkapan tai parin vaan. Halkoja ei kannattanut itsensä pilkkoa. Eihän tuo paljoa maksa, muutaman parin jyväkappaa vaan syli. Kotipinollakaan ei kannattanut hakata rankoja haloiksi. Eihän noitten hakkuutus paljoa maksa, muutamia jyvätynnyriä vaan. Metsässä ei kannattanut karsia seipäitä, ei aidaksia, ei rankoja eikä mitään kirvestyötä tehdä. Eihän nuo paljoa maksa vieraallakaan teettäessä, muutamia elotynnyriä ja liharaajoja vaan.

Ja niin tarvittiin Vaaralassa kymmeniä vieraita työmiehiä joka päivä. Jukke maksoi niille palkan runsaasti, että ne kiittäisivät häntä hyväksi isännäksi, kiittäisivät, että kuuluisi Lahnasjärven kirkolle asti. Ja hyvältä se tuntui, kun työmiehet sanoivat häntä isännäksi.

Kun Jukke tuli aina työpaikoille käskyjään ja neuvojaan antamaan, niin työmiehet olivat valmiit kehumaan, että tässä talossa nyt menee työt eri tavalla; ne menee ihan kuin laukalla siihen ehtoon kuin ennen ukko-vainaan aikana, kun omilla miehillä tehdä kitkutettiin vaan mikä kerittiin. Mutta nyt, nyt on eri hurakka. Ei luulisi, että onkaan entisen Vaaralaisen, sen tarkan kinnarin poika tuo nykyinen Vaaralan isäntä.

Niin kehuivat työmiehet aina Jukelle itselleen ja vakuuttivat ei löytyvän toista koko kirkolla semmoista.

Tästä Jukke aina riemastui kehumaan itseään: »Semmoinen se juuri pitää olla isäntä kuin minä olen. Siihen on minulla ihan syntymäluonne, siihen on ihan synnynnäinen taipumus. Se menee minulla ihan kuin vettä valaen tuo isännän toimi. Ne ovat nuo asiat ihan kuin otsaan kirjoitetut, että mikä nyt pitää ensin tehdä. Ja nuo akat ne eivät meillä kauvan riitele, kun minä kerkiän sanoa, että minä isäntä olen. Meillä ei ole akkavalta.»

»Kyllä sen näkee aivan ensi päivänä, että kyllä tämä talo on nyt saanut isännän», vakuuttivat työmiehet, ja samassa olivat valmiit jahkailemaan sitä, kun Hanna tappoi isännältä niin hyvän hevosen.

»Elä sun sano enää», mukautti Jukke, päätään punaltaen, ja innostui selittämään: »Ne ihmiset ovat hulluja valeita uskomaan, kun Lampilan Tahvo vihallaan on nostanut sen puheen, että minä olisin markkinoilta palatessa ajanut sen henkimeneyksiin ja pakahduttanut, ikäänkuin minä en olisi hevosella ajanut niin monta kertaa ja paremmalla kuin Lampilan Tahvo. Vaan se sen sisarensa kasvatetytön, sen Jokelan Siirin, päältä kantaa vihaa minulle, niin se nostelee kaikkia.» Ja muistutti vielä Jukke, että on hänellä Taipaleen Jörkin kanssa hevoskaupat. Kunhan hän sen noutaa sieltä, niin sanoo hän Tahvolle, että tuleppa nyt ottamaan kiini, kun olet sanonut ennenkin ottaneesi.

Työmiehet siihen vakuuttivat: »Kyllä tämmöisen talon isäntä saa hevosen sijaan, vaan onhan se ilkeä, kun se menee niin ylenkäden, kun toisen tähden, semmoinen hevonen kuin ruunikko oli.»

»Se on tullut, joka on tullut», mukautti Jukke päätään nyökäytellen ja kehui luonnettaan lujaksi, oikeaksi isännän luonteeksi, joka kovankaan onnen kohdatessa ei murehdu yhden hevosen kuolemasta. Ja muistutti työmiehiä, että Antti kun tulee kotiin, niin sille kertoisivat ruunikon kuoleman niinkuin se oli, ettei Antti pääsisi uskomaan Lampilan Tahvon vihallaan nostamia valheita.

Hanna se hoiti kuitenkin emännyyttä Vaaralassa.

Hänen päivänsä eivät ilostuneet. Ei kyyneletöntä päivää viettänyt siitä kaihosta, kun ruunikko on mennyt ja millä viihtyy Antin mieli ruunikon kuolemasta. Se ainoa oli joka hyvitti mieltä, että nyt on niin paljon syytä eroamiseen, että kun Antti tulee kotiin, niin tahdotaan eroa ja jaetaan Vaaralan maasta osansa ja mennään Tannilaan jälleen. Sillä toivolla hyvitti lapsiakin, silloinkun ne saivat kovia sanoja enoiltaan, että mieli murtui itkuksi.

Mutta isää ei tietty, missä hän on ja milloin hän tulee kotiin.

Ainoastaan yksi kirje Vienan rannalta tuli Maaliskuussa, joka kuukauden vanhana saapui kotiin. Siinäkään hän ei puhunut kotiintulostaan mitään eikä siitä mihin päin hän kulkee, kun vaan sen että hän on terve ja työssään onnistuu hyvin…

XXI.

Antti saa tietää ruunikon kuoleman.

Huhtikuun päivät olivat puolessa. Suojasti puhalteli lounas ja hienosti tihkutteli pilvinen taivas, kun Antti kulkeutui kotiin päin.

Hiihtäminen oli raskas vesisateen sipsulla hyyhmäistä sohjuista tietä, niin tullessaan Lampilan kohdalle pistäysi taloon huoahtamaan. Tahvo kiirehti tervehtimään väsynyttä miestä ja iloisesti virkkoi:

»Tuleepahan mies meren takainen, vaan ei tule turpehen alainen.»

»Näkyyhän se maa omansa perivän», virkkoi Antti vakavasti ja käänti puolimärän karvalakkinsa takaraivolleen, kädellään pyyhkäsi punertavaa hikistä otsaansa ja lämpimäisen näköisenä istahti penkille.

Lampilan ihmiset olivat kaikki pirtissä, mikä kankaittensa, mikä rukkiensa takana, mikä ompelustensa kanssa askartelivat. Samoin miehet, mikä kutoi verkkoa, mikä korjailla kaperteli vanhoja astioita. Mikä mitäkin kahmerehti; märän ilman takia eivät olleet lähteneet ulkotöihin.

Kaikkien kasvoissa liikkui veret Antin astuessa pirttiin ja umpimielisinä askarrellessaan salaperäisesti silmäilivät Anttia, silmäilivät aivan herkeämättä, eikä kukaan kiirehtinyt puhelemaan niin avonaisella tavalla kuin aina ennen Lampilassa.

Tämä kummastutti Anttia ja tuntui se oudolta, mutta tästä kuitenkaan ei
Antti ollut tietävinään mitään, sanoi vaan tyynesti:

»Täytyy hieman huokasta, pyrkii väsyttämään tämmöisellä takkalalla talvitamineissa hiihtäessä.»

»Tokihan sietänee levähtää. Mistä asti lienetkään hiihtää pakannut jo tänä päivänä ja kelilläpä kelin päiväiselläkin tuommoisella rutjulla», mukautti Tahvo ja kehotti riisumaan ketineitään vähemmäksi.

»Ei nyt tämmöisellä sipsulla viitsi pitkältä kulkea. Tuolla Puiroaniemellä olin yötä, sieltä olen hiihtää lykellyt aivan yhtä myötään», virkkoi Antti ja alkoi päästellä laukkuaan ja turkkiaan irti.

»No jo tuota siinä on taivalta täksi keliksi. Yli kolmen peninkuorman. Jo jäisi minulta tekemättä se matka tällä kululla», toisteli Tahvo ja kehotteli heittämään kaikki päällysvaatteensa pois, etteihän nyt tulta kiireempää ole.

Antti riisui pois laukkunsa ja turkkinsa, kopisti lakistaankin irtonaisen veden, pisti sen naulaan ja käsillään pyyhkien hien kanssa tuhraantunutta hiusmartoaan istahti penkille. Mutta tuo kaikkien yhä kestävä salaperäinen silmäileminen tuntui väkistenkin hieman oudostuttavan, että ei tuntunut puhelemiseen halua. Otti taskustaan pienen valkean kampansa ja alkoi lyhköisiä tukkiaan kampailla otsalta suorastaan takaraivolle päin. Ja tuntui se hyvältä ja raitistavalta.

Tahvo näki, että kaikilla oli se sama mielessä, mikä hänelläkin, niin pelkäsi, että jos hän alottaisi pitemmän keskustelun matkasta ja matkan vaiheista, niin joku ehkä hyvinkin tyhmästi ja äkkipäätä sanoa pollistaisi sen oriin kuoleman, niin päästäkseen ennen muita asiaan käsiksi alkoi:

»Oletko saanut äskettäisin kirjettä kotoasi?»

»En, en koko matkallani.»

»Etkö muutenkaan ole kuullut mitään kotoasi?» lisäsi Tahvo.

»En mitään. Miksikä?» lisäsi Antti ja katsoi tuikeasti Tahvon silmiin.

Tuo Tahvon uudistettu ja asialliselta kajahtava kysymys ja sitä paitsi kun kaikkien silmät katsoivat niin tutkivalla tavalla Anttiin, se vaikutti pahasti ja tuntui väristävän läpi ruumiin. Mutta Antti pelkäsi olevan tulossa ilmi hyvinkin pahaa, ehkä jonkun lapsen kuolema, ja olisihan mahdollista pahimmassa tapauksessa Hannankin kuolema, niin jäykisti itsensä ottamaan vastaan, tuli mitä tuli, ja jouduttautui kysymään: »Onko siellä mitä erinomaista tapahtunut, sanokaa jos tiedätte.»

Tahvo ajatteli vielä kierrellä, eikä olisi tahtonut sanoa aivan suoraan, vaan Antin tuikea kiinnitetty katse ja tiukka kysymys tuntui vaativan suoraa vastausta, niin kiirehti ennenkun muut kerkiäisi sanomaan:

»Ei muuta sanottavaa, vaan se Juken körppö tappoi oriisi.»

»Tappoi?» kysäsi Antti kiinteästi ja suonissa kulki kuni kuuma virta läpi ruumiin.

»Tappoi kuin susi, niinkuin emäsusi», lisäsi Tahvo vastaukseksi ja vihasta kiehui tummat silmät.

Antti koetti pönkittää itseään, ettei hän toki niin lapsellinen ole, että nyt yhden hevosen kuoleman antaa itseensä mitään vaikuttaa, vaan väkistenkin valtasi lamauttava paino eikä tiennyt mitä sanoisi, tuntui se vaan, ettei se ole totta. Sanoihan viimein Tahvolle hyvin nurkuvalla painolla:

»Elä nyt viitsi niin paljon narikoida. Onhan työtä tosissakin.»

»Ei jouda leikiksi. Kyllä näet, kun menet kotiisi», virkkoi Tahvo päätään punaltaen. Samassa koko rahvas puhkesi ääneen ja jokahisesta suusta kuului:

»Kyllä se on tosi, kyllä se on tosi, niin se teki, kyllä se on tosi.» Ja siitä kiuhtuivat oikein kilpaan kertoilemaan, että heittivät työnsä ja työttömin käsin, mikä ivaten mikä surkutellen, alkoivat Juken markkinaretkestä selkotella, että yhtenä porinana meni koko pirtti.

Antti ei virkkanut sanaakaan, puri hampaansa yhteen ja ravisteli päätään. Mieli oli vaan kiini oriissa, oriin kamalassa kuolemassa ja siinä, että ei saa enää nähdä sitä kaunista ja rakastettua ruunikkoaan, niin että ne Lampilan ihmisten yhteiskertomukset menivät vaan humisten läpi päästä ja tunsi olevansa kuni myllyssä. Vähitellen tunsi raskenevan mielensä aivan liki kyyneliä, niin koppasi turkkinsa, pujotti sen päällensä, pani laukkunsa selkäänsä, tupsautti suortuvaisen lakin päähänsä ja kuuntelematta isännän ja emännän ystävällisiä puolipäivälliselle pyytämisiä nyökäytti päätään hyvästiksi ja työntyi suksilleen.

Lampilaan tullessaan ajatteli hän viipyä talossa niin kauvan kuin iltamassa ehkä jäähtyisi lumi siksi, ettei olisi sukseen niin takkala, jolloin heti lopettaisi matkansa, mutta nyt tunsi halun kiirehtiä kotiin, halun, joka oikein taikavoimalla veti kotia kohti ja teki koko olennon keveäksi, että tuntui kuni lentoon riitelisi.

Mutta sydämmessä oli kamala pelottava kammo juuri kuin rakastetun haudalle rientäessä, jossa tiesi tapaavansa vaan haudan syvyydessä makaavan puoleksi lahonneen luurangon, jonka epämääräiseksi muodostunut hämärä kuva vielä kumminkin muistutti entistä olemusta. Ja missä ikänä silmänsä lensi tiepuolen metsäryhmiin, luuli näkevänsä siellä ruunikon luurangon ja lauman riiteleviä kotkia kiskomassa viimeisiä lihan suonia. Ja pelko siitä, että hiljankin ennen kotiin pääsemistä sattuvat hänen silmänsä siihen kamalaan näköön, jossa hän voisi ainakin pyörtyä, jo vapisutti kamalasti.

Mutta sitä hän ei kuitenkaan nähnyt. Se oli viety toisaalle päin vaaran louhiseen rotkoon, jossa kotkat, koirat, ketut, ahmat ja ilvekset olivat tehneet tehtävänsä.

Ja nyt siellä vaan yläällä ilmassa joutilaana loikaili joku kotka, muistellen vaan entisiä onnellisia päiviä laakson pohjassa ja silmäili alas laaksoihin ja vuorien rinteisiin eikö kova onni lähettäisi sinne taas uutta lahjoitusta yhtä runsasta kuin entinenkin.

Niin tuli Antti kotiin ja kammaristaan löysi hän lapset, jotka hyppäsivät kuni pulmusparvi vastaan avosylin ja ilahtivat: »Isä, isä, oi isä tuli.» Ja tarrasivat syliksi isään.

Antti kun oli laukkunsa riisunut, ripustanut naulaan ja heittänyt päällysvaatteensa päältään, istui keinutuoliinsa, pyyhkimään oistonaan juoksevaa hikeä kaulastaan ja kasvoistaan. Kaisu ja Matti tunkeutuivat niin likelle kuin taisivat. Mutta Manti juoksi navettaan äidille sanomaan ja kartanota juostessaan jo huusi: »Isä tuli, isä tuli, isä tuli», ja räpitti käsiään kuni lentäjä.

Hanna pesi kasvonsa, riensi iloisena tervehtimään isää ja koetti salata kaihoista mieltään. Mutta ei mihinkään voinut panna niitä punaisia, itkusta hämärtyneen näköisiä silmiään eikä pitkällisen kaihon kalvistamia kasvojaan. Ne puhuivat yksinään totisempia sanoja, kuin kenenkään kertoileva kieli. Se näkö jähmetytti Antin yhäkin enemmän. Se jähmetytti koko olennon, ettei hän tajunnut, missä hän oikeastaan on. Iloiset, lähelle tunkeutuvat lapset, äidin herttainen, iloinen puheleminen, äidin kärsineet, kalvistuneet kasvot, Tahvon kertomukset ruunikosta, tunteminen kodin rakasta kodikkaisuutta suli yhteen aivan selittämättömäksi arvoitukseksi, että elämä tuntui vaan kamalalta unelta, joka ei merkitse mitään, vaan herättyä menee kuni tuuleen ja silmäin auettua avautuu eteen elämän todellisuus.

Antti koetti kätkeä itseensä kaiken, ettei näyttäisi perustavan mistään mitään, sillä tavalla lieventääkseen Hannan mieltä.

Hanna istui Antin viereen ikäänkuin pitelemään häntä, ettei pääsisi livahtamaan ulos, jossa se menisi ensimmäiseksi katsomaan ruunikkoa. Ja siellä säikähtäisi kuoltakseen kuultuaan ruunikon kohtalon, ja tahtoi siitä saada ilmoitetuksi Antille. Mutta miten se menisi niin keveästi, ettei se kotiintulohetkeä kovin kauhistavaksi saisi. Kotvasen mietittyään kysyi:

»Kävitkö missään talossa tullessasi tällä kylällä?»

»Pistäysin Lampilassa!» kuului lyhyt alakuloinen vastaus.

»Kuulitko siellä mitään meidän kotiseikoista?» jatkoi äiti.

»Kuulin… Kyllä se Tahvo kertoi», vastasi taas Antti lyhyesti.

Hannasta tuntui hyvältä, kun Antti sattui Tahvon puheille ensimmäiseksi, että sai kuulla asiain oikean laidan, ennenkun Juken lumoamat ihmiset pääsevät kertomaan. Ja mietti jatkaa siitä vielä puhetta. Mutta Antti kun tunsi; että Hanna tahtoisi siitä puhua, niin laittoi tekosyyn lähteäkseen ulos ja saadakseen siten keskeytymään toistaiseksi siksi, kunnes hän voisi oikein kuunnella ja ottaa osaa.

Ulos tultuaan jo lähimmällä halkorantteella joutuikin Antti Juken työmiesten pariin, jotka joutuivat heti ilmoittamaan haikeaa mieltään sen kamalan vahingon yli, mikä kohtasi sillä aikana taloa. Ja joutuivat juurten jaksain kertomaan, miten Hanna polonen oli sattunut antamaan märäksi hionneelle ruunikolle liiaksi vettä, josta oli se kamala seuraus, että ruunikko kuoli ja vietiin tuonne Teiriharjun rotkoon, jossa tuo kotka vielä nytkin lentelee.

Antti pysyi vaan umpimielisenä. Ei virkkanut sanaakaan vastaan eikä myötä. Katseli vaan, kun Jukke käyskeli hartiat kaltossa oikealle, suu vähän väärässä, ja kättään puistaen anteli työmiehille neuvoja ja määräyksiä. Anteli varsin näyttääkseen Antille, että se on hän joka johtaa töitä. Ja joutui Antillekin kertomaan, miten nyt ovat työt niin hyvällä jälellä, että ei koskaan ukkovainaan aikana ole näillä vuosin olleet siinä määrässä.

Tätä vakuuttivat työmiehetkin, että tähän taloon ei ole ollut kuin voitoksi isännän kuolema. Että kyllä nyt on isännän puutos kaukana Vaaralasta.

Tähänkään ei Antti Jukellekaan vastannut mitään. Tuntui vaan tuo Juken läsnäolo niin pahalta, että tahtoi lähteä kävelemään päästäkseen erilleen moisesta puhetoverista. Etsi aitan avaimen ja meni aittaan katsomaan elovaroja. Mutta Jukke arvasi mitä vasten Antti menee aittaan, niin luikasi perässä ja alkoi kertoilla:

»Tuota, minun on täytynyt tässä noille työmiehille annella vähän eloja. Tässä on ollut vähän rahan puutos, niin olen annellut vähittäin eloja, että vähenevän ne näkyvät. Hannan joukko suurentaa paljon elon menoa, lapset päiväkaudet jauhavat kuni mylly ja Hanna ei niitä opeta pitämään rupeamata ja syömään vaan silloin kuin muutkin syövät. Vaan nyt ei ole elo hyvin kallista ostaissa, ainoastaan kolmekymmentä markkaa ruistynnyri.»

Juken liurosteleva puhe ja se, kun näki aitassa hinkalot tyhjinä näillä vuosin, vaikutti Anttiin katkeran vihan ja harmin, että tuskin olisi veri lähtenyt, jos olisi puukolla pistänyt. Mutta puri hampaansa yhteen eikä päästänyt sanaakaan, vaan meni kylän tielle käyskelemään kunnes povi hiemankaan huoppeneisi, että voisi palata perheensä luokse puhumaan niitten kanssa muutamankaan sanan.

Viimein tulikin kammariinsa ja istui keinutuoliinsa. Silmäsi laukkuaan naulaan ja kun muisti siinä piilevän aarteen olevan jostakin arvosta isänmaalle, niin kaikki muu näytti vähemmältä ja mieli tuntui kuontuvan.

Lapset kiertyivät ympärille niin likelle kuin taisivat. Mantilla näkyi olevan jotakin sanomista. Se sormi suussa kainosti nojasi päänsä isän kylkeen ja hiljalleen keinutteli isän keinutuolia. Eikä kuitenkaan rohjennut sanoa mitään. Niin isä kääntyi Mantiin ja ystävällisesti kysyi:

»Mitä se Manti tahtoisi sanoa isälle?»

»Tuota sitä, että milloinka sitä mennään Tannilaan asumaan?» virkkoi
Manti kainosti.

»Pitäisikö sinne mennä?»

»Pitäisi», jatkoi Manti ja pyöritteli sormea suussaan.

»Minkä tähden?»

»Sentähden kun nuo Jukke ja Topiaskin ovat meille ja äidille pahoja.
Eivät anna meidän syödäkkään.»

Isä taputti Mantia kasvoon ja lupasi: »Tulevana syksynä, sittenkun kesällä ensin kasvaa pellot kauniita eloja ja niityt heiniä, mennään sitten Tannilaan. Kyllä se äiti antaa teille ruokaa, jos ei Jukke ja Topias antaisikaan.»

Siihen Mantikin rauhoittui, luuli tulevan syksyn olevan hyvinkin likellä, muutamien viikkojen päässä vaan. Ja tuntui hyvälle kun tulevana syksynä päästään Tannilaan, jossa ei olekaan Jukke varastelemassa kermapyttyjä ja juomassa maitohulikoita tyhjäksi eikä kiroilemassa, jos on voileipä käsissä.

XXII.

Antti tulee isännän henkirahalle.

Huomenna oli henkikirjoitus.

Jukke nousi ylös aikaisemmin kuin muina aamuina, peseytyi, ajoi partansa, anteli neuvoja työmiehille tämänpäiväisissä töissä ja laittautui henkikirjoitukseen.

Mutta Antti huomasi tämän, niin pisti matkavaatteensa päälleen, sanoi päättävästi: »Minä menen henkikirjoitukseen.»

Jukke tämän kuultuaan hieman lamautui, mutta alkoi leppoisesti sommitella:

»Minulla on siellä muitakin asioita. Minulla on tulevia, isävainaan tulevia ihmisiltä, niin minä saatan siellä nyt, kun ne ovat siellä…»

Antti ei kuunnellut pitemmältä Juken sommittelua, vaan jäykästi lisäsi:
»Minä menen.» Sen sanottuaan meni.

Jukke ei uskaltanut tehdä vastarintaa Antille, pelkäsi, että jos hän
Antin suututtaa, niin Antti ei antaisi rahaa eikä hän pääsisi sitten
Taipaleen Jörkin kanssa hevoskauppaan. Eikä ostamaan eloja eikä
näyttelemään taas satamarkkasia.

Lohdutteli sillä itseään, että ei siellä Anttia panna isännäksi, jos se tahtoisikin. »Eei, ehei toki tukkilaista panna isännäksi, joka vaan kanssa-asukkaan nimellä oli Tannilassakin. Ei, ehei… Mitäs joutavia, että Antti isännäksi!» päätteli itsekseen Jukke ja sovitteli, miten se ihan luonnostaan menee. Hän on ukko-vainajan vanhin poika, siis hän pannaan isänsä sijaan isännäksi. Ja sitten hän on vasta oikein lakimääräinen isäntä. Sitä häpeää ei toki kyläläisetkään salli hänelle, että tukkilainen pantaisiin Vaaralaan isännäksi. Väliin kertoili työmiehille, että nyt hän vasta on oikein lakimääräinen isäntä. Ja taas väliin ajatteli miten nyt, kun hän tulee oikein lakimääräiseksi isännäksi, Taipaleen Jörkki uskoo hänelle hevosensa tulevaan syksyyn asti velaksikin. Sitten kun taas Antti tuopi tukummassa rahaa, niin sitten ei ole vaikea maksaa. Sitten ei taas tarvitse elon ostoon rahaa, kuten nyt. Ja miten Lahnasjärven tytöt pitelevät häntä likeltä, kun hänellä on taas uusia satamarkkasia ja kuulevat, että hän on oikein lakimääräinen isäntä.

Mutta henkikirjoituksessa tulikin Antti Vaaralan isännäksi, Jukke,
Topias ja Joona talonmiehiksi.

Nyt aikoi Antti panna rajoja Juken isännyydelle ja siihen kehotti häntä moni kylänmies, erittäinkin Lampilan Tahvo, jolla tuntui Jukkeen olevan vähän sapen hajua.

Tästä aikeestaan ei kuitenkaan Antti puhunut kotona mitään, antoi muutamia markka-kymmeniä vaimolleen omituiseksi käytelläkseen omiin asioihinsa eikä virkkanut muulle väelle kuin vaimolleen ja lapsilleen, kun huomenna lähti matkalle kesätienestiinsä pohjolan tukkitöihin, otti muinaistarustokokoelmansa mukaansa ja aikoi koota niille lisää silläkin matkallaan.

Parin päivän takaa hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa lohdutteli häntä tähän tapaan:

»Rakas Hanna!

Ollessani kotona, niin äkkiarvaamattomasta onnettomuudesta ja perheeni kohtalosta oli sydämmeni siksi täysi, etten voinut sinullekaan puhua kuin ainoastaan muutaman sanan. Mutta nyt olen taas täällä isänmaan aarteitten keskellä. Eikä kuulu korviini ruunikon pakahduttajan raa'asti kaikuva ääni. Tunnen nyt sydämmeni sulemmaksi ja voin puhua enemmän.

Paras neuvo, mitä voin sinulle kotievääksesi jättää, on se, ettet ota ajatellaksesi taloutemme nurinniskoin menemisestä mitään. Menköön se vaikka Matin pellon ojaan, niin se ei merkitse mitään, kun se kerran on näiksi lähtenyt. Me olemme tyhjästä saaneet tämän mikä on, niin saamme me vieläkin.

Jos Jukke rupeaa vielä kovin suurentelemaan, niin sano hänelle minun sanoneen, että hänen ohjaksensa on sidottu kantoon, hänen isännyytensä päivät ovat luetut ja ruunikon veri on huutava hänelle kostoa…

Se kirottu sovinto meidän talousvälikirjoissa sisältää, että ei saa ennen erota, ennenkun ovat talon yhteiset velat maksetut. Niin koetan tällä retkelläni ansaita ja säästää niin paljon, että syksyllä kotiin tultuani maksan Vaaralan ukko-vainaan aikuiset velat, jotka ovat teidän kaikkien sisarusten ja veljesten yhteisiä, ja silloin eroamme jälelleen sinne minun rakkaaseen Tannilaani. Tämä toivo viihdyttäköön teitä siellä kotona. Minä viihdyn sangen herttaisesti täällä näitten kultaisten aarteitteni lämmittävillä vaiheilla. Enkä muista, vaikka koko Vaarala menisi kuin Sodoma ja Gomorra, kunhan sinä vaan pelastuisit paremmin kuin Lotin emäntä.

Minä ukko Loti olen jo pelastunut ja joudun ajallani teitäkin pelastamaan, kunhan tällä välin varotte itsenne suolapatsaaksi joutumasta.

Olen raitis ja ripeä, ja riennän pohjolan vuoria kohti kuni keväinen peura.

Siellä joutsenten kotimaassa soipi minun lempeni, kaukainen kantelo, siellä virsiäni vetävi riemuisa luonto. Sielläpä, siellä mä viihdyn.

Sydämmen lemmellä tervehtii sinua

Oma Anttisi.»

Tämän kirjeen sai Jukke Hannalta varastetuksi.

Tästä hän näki Antin aikeet ja näki, ettei Antti aio hänelle antaa rahaa enää koskaan. Ja ne sanat, että hänen ohjaksensa ovat sidotut kantoon ja hänen isännyytensä päivät ovat luetut, kaivelivat Jukkea enimmän ja panivat oikein vapisemaan. Hän ei päässyt Taipaleen Jörkin kanssa hevoskauppaan. Eloja hän saisi velaksi sen päähän, että kun Antti tulee kotiin, niin sitten maksetaan. Vaan rahasta rahaa, sitä ei antanut kukaan, ei Kopolan ukkokaan.

Tosin siellä Lahnasjärvellä oli ukko Koposen laskun mukaan kymmenen tyttöä, joita nyt ei luultavasti tänä kesänä kaikkia viedä. Mutta kerityssä ei olisi kerkiämistä. Ja paremmin olisi vara valita, kun aikanaan joutuisi.

Nyt ei ollut Jukella muuta keinoa kuin täytyi ruveta Hannalle hyväksi, että Hanna rupeaisi Antilta houkuttelemaan rahaa ja lähettämään kotiin jo heti edes puolisenkaan tuhatta.

Hanna hymyili itsekseen, että nyt sinä kettu olet kuitenkin käpylaudassa, mutta kylmästi ja ivallisesti kuitenkin nykäsi että »Rommakkoonko sinä veisit ne rahat, kun saisit?» Tuo sana pisti Jukkeen kuin olisi puukolla vihlonut, hänen kasvonsa punasteli, hän ravisteli päätään ja tuntui, että pitäisi nyt taas sanoa, että »minä isäntä olen». Mutta ei se tuntunut nyt sopivan ohjelmaan. Hän tekeytyi vaan lauhkeaksi ja tuumaili: »Tuota, kyllä minä Rommakon velasta huolen pidän.» Ja rupesi kertoilemaan: Tässä on nyt äärettömän tärkeitä töitä teetettävänä, työmiesten palkoiksi tarvitaan rahaa. Tässä on suuri huoli isännällä, ennenkun saadaan kaikki asiat jälilleen. Muistutti miten hänellä on hirveän paha mieli siitä ruunikon kuolemasta, ettei tahdo öissä tulla unta silmään. Miten se hänen mieltään painaa, kun silloin markkinoilta tultua oli niin huoleton, ettei hoitanut itse sitä ruunikkoa, ettei olisi saanut liiaksi vettä. Miten hän ei saa rauhaa ennen kuin saa Antille nimikoksi laittaa samanlaisen hevosen. Miten hänellä on jo Taipaleen Jörkin kanssa valmis kauppa, ettei puutu muuta kuin rahaa. Että nyt kun Antti lähettää vaan puolen tuhatta markkaa, niin saa nähdä, että ensi syksynä on tallissa samanlainen hevonen kuin ruunikkokin. Ja miten kaikki asiat pääsevät käymään kuni öljyssä, kunhan vaan saadaan edes puolikaan tuhatta markkaa rahaa.

Hanna lupasi vasta sitten, kun Antti tulee kotiin, esittää rahojen antamista Jukelle. Mutta samassa ajatteli toista. Ajatteli, että Juken täytyy muuttaa nahkansa ja tulla toiseksi mieheksi, ennenkun hänen näppiinsä rahat pantaisiin…

Jukke oli nyt koko kesän hyvä Hannalle ja Hannan lapsille. Ei koskaan kieltänyt lapsilta ruokaa eikä muuta toimeentuloa. Ja mieli oli kiinnitetty Lahnasjärven neitosiin. Oli kait se kuitenkin totta, että niitä on kymmenen, että niitä on jälellä vielä ensi talvenakin. Ja tällä välin kyllä kerkiää kasvotkin enemmän punakoitua ja ruumiskin lihoa täyteläisemmäksi ja muutenkin taipua isännän ryhdille — arveli itsekseen Jukke ja heitti mielestäänkin Lahnasjärvellä käynnin tulevaan talveen. Mutta usein meni aina rekihuoneeseen istumaan uuteen komeaan rekeensä. Istui reen oikeanpuoliseen laitaan. Hymyillen katseli sivulleen ja kuvitteli mielessään, miten tuossa tulevana talvena Lahnasjärven punaposkinen, mustatukkainen ja sinisilmäinen neiti istuu ja kainosti katselee muhkeaa Vaaralan isäntää tähän viereensä, koska Taipaleen Jörkiltä ostettu liinakko juosta holpottelee Rajamäen metsäisiä taipaleita. Ja miten se siirtää kätensä lähelle, josta hän ottaa käteensä ja lämpimällä, pehmoisella kädellään puristaa sitä, puristaa kauvan. Hellittää väliin vähän ja puristaa taas. Ja toisella kädellään hoitaa ohjaksia. Siitä hän viimein puhkiaa puhumaan sydämmensä syvimmistä salaisuuksista, sen rikkauksista, sen tunteikkaista mielen ylennyksistä, sen tähän asti salatuista kokemuksista nuoruuden maailmassa, sen vakaantuneesta, murtumattomasta rakkaudesta luoma-päivänä valittua aviosiippaa kohtaan, siitä, miten ensimmäinen silmäys todisti povessa, että »sinä olet se ennen maailman luomista valittu osani. Juuri sinä olet se, jonka kanssa on jo aikojen alussa elämän tieosa pantu yhteiseksi.»

Otti taskustaan pyöreän peilinsä, johon aina katsoi, miten se lihominen edistyy. »No, jopa sitä sentään on jotenkin, kunhan syksyllä joutuu uutisperunat ja lehmät tulevat nurmiin ja lypsävät kermaisempaa maitoa, niin kyllä tulee hyvä. Aivan hyvä.»

Näissä mietteissään ja toiveissaan vietti Jukke kesän ja koetti kaikkia työmiehiä pitää mielissään, että ne kutsuisivat häntä isännäksi ja kiittäisivät aina Lahnasjärvelle asti kuulumaan.

XXIII.

Antti pyytää eroa.

Joulukuu oli jo käsissä, kun Antti vasta kotiutui. Työansioistaan ja tarukokoelmistaan oli saanut rahaa, että oli päälle parin tuhannen. Näillä hän nyt aikoi maksaa Vaaralan ukkovainaan velat ja pyytää eroa perheeseen, jakoa tavaraan. Ja vaikka hän näki, että on talouden asiat niin nurin, että elot ovat mitatut työmiesten palkoista ja toisia työmiehiä oli kymmenittäin, joille vielä piti mitata, jos hän ei rahalla maksaisi, niin hammasta purren puristi poveensa sitä mielen kauhua, mikä tahtoi purkautua ulos, ja koetti sävyisästi ruveta tuumimaan Juken ja Topiaksen kanssa erosta.

Muistutti vanhaa sananlaskua, että »sukea on sovinnon poski», että erotaan sovinnossa.

Mutta Jukke vaan tahtoi pyöritellä, että hän saisi haltuunsa Antin rahat ja kertoili, miten hän nyt juuri on saanut työt kaikki jälilleen, miten ukkovainaan jäleltä on moni kohta ollut korjattava, miten tuo kärrytiekin tuohon Pihkamäen välille oli tarpeellinen, että pääsee kärrillä taloon, miten tässä nyt on täytynyt kestää ja kertoili, miten tarkasti hän on elojakin pitänyt, vaan ne kuluvat sentään; ja kun vuosikin tuli nalosampi kuin ennen, niin vähäänhän ne vähät kuuluvat ja että hän nyt tarvitsee saada rahaa runsaammalta kerrassaan.

Antti ei ottanut korvaansakaan noita Juken laskettelemisia, sanoi vaan, että »Minä panen rahat asiaan omasta kädestäni.»

Tästä ei Jukke heltynyt, vaan enemmän innostui kertomaan, minkälainen isäntä hän on, miten työmiehetkin hänestä pitävät ja miten kyläläisetkin kehuvat häntä, miten hänellä on ihan syntymäluontainen taipumus isännäksi eikä tahtonut antautua erosta puhumaan.

Antti ei voinut kuunnella Juken selitystä, kääntyi katselemaan ulos laajaan avaruuteen, jossa lähellä vuorien harjoja alakuloisesti säteillen kulki joulukuun vaisu aurinko ja hortunut luonto nukkui talvikehdossaan.

Mutta viimein, kun Jukke oli kylläkseen asti lasketellut esityksiään, kääntyi Antti ja muistutti taas erosta, että mitenkä ruvettaisiin eroamaan sovinnossa.

Mutta Jukke ja Topias muistuttivat sovinto-välikirjasta, jonka mukaan kaikki talon yhteiset velat ovat maksettavat yhteisesti, mutta vaativat että ennen kaikkia on Antin maksettava työmiesten palkat. Kun he ovat talon töitä kotona toimittaneet, niin Antin oli maksettava syrjäisten työmiesten palkat. Kiven kovaan siis kieltäytyivät taipumasta eroon, ennenkun niin on tehty.

Antti jäi miettimään, miten on paras. Mutta sai tietää, että niitä työmiesten palkkoja on niin paljon, että hän ei voi niitä maksaa eikä tuntunut ollenkaan oikealtakaan, että hän ne kaikki maksaisi. Niin lunasti kaikki ukkovainaan velkakirjat. Sitten haastatti lankonsa erosta oikeuteen ja oikeudessa siihen välikirjassa näkyvään sopimukseen nähden pyysi eroa, kun nyt ovat perikunnan yhteiset velat maksettu.

Mutta oikeus tulkitsi sopimuksen siten, että ovat kaikki nekin velat maksettavat, mitä kukin talousosakkaista on taloa hallitessa tehnyt, ja niin tuomittiin kaikki pysymään yhtenä talona niin kauvan kuin pesä on aivan velaton, ja sitä paitsi kaikki saaliit ovat yhteisiä niin kauvan.

Ei koskaan ollut ennen Antin mieli niin mustunut kuin nyt. Ei näkynyt mitään tietä pelastamaan perheolojaan Vaaralan orjuudesta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palvelusmatkoille täytyy lähteä ja jättää talo näitten isäntien huostaan. Koska on elohinkalot tyhjät, että elo on ostossa koko vuodeksi, niin on aivan mahdoton ensi syksynäkään maksaa kaikkia velkoja ja toisena vuotena on vielä mahdottomampi. Ja nyt kun ovat rahat menneet joka penni vanhoihin ukko-vainaan velkoihin, niin jos jäisi kotiin, niin ei voi maksaa. Jos lähtee tienaamaan, niin ei voi maksaa. »Voi minua onnettomista onnettominta», huokasi Antti kipeästi hampaitaan kirauttaen palatessaan käräjistä ja ajatellessaan sen tuomion painoa. Ei voinut tulla sinä iltana kotiin. Talvisen yön käveli synkän korven helmassa, etsien sieltä sydämmelleen lievitystä, vaan se pysyi yhtä synkkänä kuni pilvien käärimä korven yökin. Tuntui kuni haamu manalasta kerjuusauvaa käteen ojentaisi varaksi vanhuuden voimattomille päiville…

Mutta Jukke hykerteli käsiään riemusta ja hyvästä mielestä, levottomana vietti yönsä käyskellen Vaaralan kartanon vaiheella ja miettien, miten hän nyt laittaa kaikkea, mitä ikänä osaa vaan, niin tulevana syksynä täytyy Antin maksaa. Sittenkun ne Antti maksaa ja eroaa, niin sitten hän tuopi Lahnasjärveltä rikkaan komean emännän tähän valmiiseen taloon. Sen perintörahoilla erottaa toiset osakkaat. No, nyt se vasta on oikein äänellään! Ei luulisi onnenkaan osaavan laittaa niin lautasiaan myöten menemään. Oikein teki mieli huutamaan paljaasta ilosta.

Antin mieli pysyi mustana ja synkkänä kuni syksyinen yö. Ei hän enää monta päivää viihtynyt kotona. Ei koti kodilta tuntunut.

Isänmaan liesi kuitenkin häntä lämmitti, valaisi, viihdytti ja rauhoitti.

XXIV.

Antti epätoivon vaiheella.

Helmikuun kireänä pakkaspäivänä, koska lumen pinta kiilui täynnä pakkasen silmiä ja metsä oli lymyssä raskaan huudetaakan alla, käänti suksensa Antti pohjoista kohti ja virkkoi Hannalle ja lapsille: »Jääkää Jumalan haltuun», tunsi kuumain kyynelten pitävän tietään kasvoja alas, mutta pakkasviima kylmi ne heti ja teki niistä pieniä puraita lyhköseen partaan ja turkin rintakaulukseen.

Pitkän tuokion hiihdettyään, hän seisahti suksillaan, karisteli puraita leuvastaan ja turkkinsa rintakauluksesta ja pyyhki hikeä otsastaan. Tunsi olevansa irti kaikesta ja melkein orpo. Ainoastaan hieno säije kiinnitti häntä kotiin. Mutta tuon kodon ympäryskehto oli niin kamalasti muutteleva, että sekin viimeinen säije tuntui katkeavan.

Tuo pelko säikähdytti Anttia ja pani vapisemaan joka jäsenen. Uusi kyyneltulva purkautui ja sydämmensä pohjasta huokasi: »Eihän toki. Eihän toki.»

Kyyneleet kuitenkin puhdistivat sydäntä niin paljon, että perhe tuosta kodon myrskyistä kohosi kuni sumusta. Siihen sumun mustaan yöhön kätkeytyi ja hukkui kaikki. Mutta rakkauden kultainen side jäi näkyviin ja palkitsi kaiken muun…

Sillä matkallaan oli Antti kesätöissäänkin pohjolassa tukkipäällikkönä ja tuli vasta kotiin Marraskuun lopussa, kuten tavallisesti ennenkin.

Jukke oli tällä aikana kulkenut useita kertoja Lahnasjärvellä kosimassa rikkaita tyttöjä. Mutta sen sijaan, että olisi hän saanut kihlatuksi morsiamen, oli hän saanut itseensä »maailmantaudin», joka hänestä tarttui Topiakseenkin. Nämä veljekset nyt makasivat siinä taudissa vuoteen omina, kun Antti tuli kotiin.

Antti toivoi, että Jumala on ne nyt taivuttava sovinnossa eroamaan. Ja byvittääkseen niitä antoi niille rahaa, että pääsivät lääkärin hoitoon Suvannon kaupunkiin.

Siellä ne viipyivät kuukauden, jolloin sitten jouluksi tulivat kotiin viimeistä parantelemaan kotonaan.

Nyt Antti tahtoi sovintoeroa, vaan siihen Jukke ja Topias vastasivat: »Ei, kun ei. Sen saat kerralla uskoa, että ei ennenkun olet maksanut kaikki velat» ja viittasivat entiseen tuomioon.

Nyt oli velkoja jo niin paljon, ettei Antti voinut niitä mitenkään maksaa. Ja sen sijaan kuin Antti toivoi, että tauti olisi Juken ja Topiaksen sydäntä puhdistanut, oli entinen saastaisuus kohonnut pinnalle, käärinyt kapaloonsa koko sydammen ja tukehduttanut sydämmessä kaiken hyvän. Tunteminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään sekä puhuminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään oli heille aivan mahdoton; joten kaikki puheet kaikissa tiloissa olivat vaan mitä inhoittavimpia ja rivoimpia.

Nyt tunsi Antti kaikkine perheineen olevan ikäänkuin haudattu lokaiseen hautaan, josta nouseminen itseään saastuttamatta näytti mahdottomalta.

Jos itse voikin tukkia korvansa kaikelle tuolle roskalle, niin viattomain lasten herkät korvat olivat auki. Jota aina kuulivat, niin alkoi se kuulua somalta. Ja lapset ennen pitkää alkoivat kertoa Juken ja Topiaksen hävyttömiä sanoja, vaikkapa niitten merkitystä eivät ymmärtäneetkään.

Tuo kuuleminen lastensa suusta kävi isän läpi kuni kylmä virta ja jäähmetytti sen kokonaan. »Kuka kiertää helvetin?» huokasi hän epätoivoisesti tätä nähdessään ja kuullessaan.

Hän koetti miettiä keinoja, miten saada lapsensa pois Juken ja
Topiaksen parista, mutta ei löytänyt keinoja.

Jos ne laittaisi johonkin taloon ja hoitaisi sinne omilla rahoillaan, mietti ja ajatteli hän, niin sekin on mahdotonta. Sillä Jukke ja Topias sillä lainvoiman voittaneella tuomiolla pakottaa pysymään yhdessä ja panemaan rahansa talon yhteiseksi. Jos rahansa panisikin talon asioihin, niin ei sekään pelasta. Sillä velkaa on niin paljon, että rahat menevät kuni suola suureen mereen. »Kuka kiertää helvetin?» huokasi taas Antti ja levottomana käyskeli monta päivää kuni aituukseen salvattu elukka, etsien veräjää tai heikkoa kohtaa aidassa, josta hän pääsisi omalle syntymälaitumelleen. Mutta ei löytänyt ei veräjää ei heikkoa paikkaa aidassa. Kaikki näytti olevan kuni uhasta aidattua.

Lapsien kohtalo ei lähtenyt mielestä, ei lievennyt, vaikka katsoi mihin päin.

Oli Tammikuun iltahetki. Nousevan myrskyn vihainen tuuli ravisteli pensaita, ravisteli kummun huudehuntuisia kuusia ja kiskoi niistä mukaansa kuuran kiteitä, jotka usvana pölisten pyörteisinä laumoina kiirehtivät viidakon helmaan.

Myrsky oli syntymässä ulkona. Samanlaisen tunsi nousevan Antti sielussaan.

Viikkokausia kestänyt raskas mieli pyrki sydämmestä ulos jotakin tietä. Sillä kyynelten tietä ei enää se päässyt. Kyyneltä ei enää tullut silmään.

Järkensä tunsi jähmettyvän. Ei voinut ajatella mitään, ei tuntea mitään, ei puhella mitään, ei rakastaa mitään. Ainoastaan vihata hän voi.

Elämä oli kokonaan kuni sammunut. Hämärtyvä sumuinen illankuhja vaikutti mieleen hämärryttävästi ja mustensi viimeisenkin elämän valon.

Hän muisti erään kokeneen miehen sanoneen, että jaloudesta hulluuteen on vaan yksi askel… Tämän muistettuaan Antti epätoivoisesti huudahti: »Enkö saisi astua sitä askelta… Ah, enkö…» Ja toivon lohduttavan voiman tunsi virtailevan suonissaan.

Monta kertaa onnellisempana itseään katseli hän niitä mielettömiä ihmisiä, joilla ei ole mitään ajatusta, ei mitään tunnetta. Ei tietoa elämästä, ei kuolemasta, ei pahasta, ei hyvästä, ei Jumalasta, ei perkeleestä, ei ajasta, ei iankaikkisuudesta. He ovat saaneet armon siirtyä pois näitä kaikkia näkemästä ja tuntemasta…

Tätä siirtymistä toivoi nyt Antti sydämmensä pohjasta. Mutta ennen kaikkea olisi tahtonut nähdä jonkun ukkosen salaman sytyttävän tuon kirotun Vaaralan tuleen ja yhdellä leimauksella polttavan tulena taivaalle ihan juuriaan myöten, ettei jäisi ei rikkaa ristiin.

Tästä pienestä aatteen viittauksesta liikahti Antin mieli eri alalle ja syntyi koko pitkä sarja ajatuksia. Ja mielikuvitus loi siitä koko juhlallisen näytelmän. Mitä enemmän hän ajatteli mahdolliseksi sitä tapausta, että ukkosen salama sytyttäisi Vaaralan, sitä todellisemman näköiseksi selvesi sen tapauksen vaikuttava puoli. Hän ihan näki ne kohisevat tulipatsaat, jotka hillittömässä raivossa riehuen syöksyilivät siintävään korkeuteen, tupruuttaen tervamustaa savua ja riuhtoen kokonaisia kekäleitä mukaansa. Liekkien hurjissa pyörteissä kohosivat ilmaan, mutta sieltä humisten viskautuivat matkan päässä alas.

Tämän vaiheella hän näki Juken taudin pahkottamine kasvoineen hätäisenä pöllistelevän ja juosta pökkerehtävän sinne tänne, väliin kirkuvan hätäisen epämääräisiä sanoja. Tätä vastaan hän itse katseli mitä rauhallisemmin niitä järisyttävän kamalia, mutta verrattoman hauskoja vasta siintävässä korkeudessa sammuvia liekkiouruja. Tuntien rinnassaan riemuisia liehauksia, että haihtuupa nyt maailmantauti Vaaralasta, haihtuu sen nurkista ainainen sydäntä ellosteleva, inhoa herättävä taudin rohtojen vinkerä katku. Haihtuu ainiaksi, ainiaksi, ainiaksi…

Näki hän tuskin palosta pelastuneen lehmikarjan pötkyssä hännin laukkailevan vainiolla ja väliin aina yhteen ryhmään seisattuvan pystyssä korvin katsomaan sitä hirmuista näkyä, siitä taas kamalasti suhahtavan sieramiinsa, siitä taas pölähtävän laukkailemaan kiilivässä kimmassa siksi, kunnes taas seisoivat kylki kylkeen kiini ja terottivat korvansa ja silmänsä kohti jyrisevää paloa. Näkipä parin hevosiakin korskuen laukata vihlasevan vainioitten perille metsäin rinteeseen, jossa vasta pyörähtivät hätäisin silmin katsomaan takansa, josta taas potaltivat metsään että kellojen räikinä vaan kuului tömisevästä metsästä. Näki salamia räiskyttelevän ja ankarasti jyrähtelevän ukkospilven käärivän savenharmaaseen huntuun koko tienoon. Kuuli kohisevan sateen maata jyristäen lähenevän, joka pienessä tuokiossa tukahdutti sen hurjana riehuvan palon suhiseviksi kekäleiksi. Niitten vaiheella hurjina aaveina näki käyskelevän epätoivossaan tuskittelevat ihmiset, mutta kuitenkin pakenevan etsimään sateen suojaa palamatta jääneessä lautakattoisessa riihiladossa. Ainoastaan Juken näki pöllistelevän huuhkaimen silmillään niitä ruskean tuhkan peittämiä uuniraunioita ja suhisevia kekäleitä, murenneita muodottomia kivijalkoja, joilla äsken seisoi vielä rakennukset, mutta nyt vaan muutamia lapiollisia tuhkaa ja märkiä sysiä. Näki hän välähtävän salaman, kuuli jyrähtävän pilvessä ukkosen, tunsi kiihtyvän yhä tuulen ja rankkenevan sateen. Mutta Juken, eräs kuonaiseksi palanut sarantorauta kädessään, näki hän yhä kaahkailevan raunioitten vaiheella eikä tajuavan mitään siitä lätisevästä sateesta, joka valoi kuni ämpäristä eikä siitä kaatavasta tuulesta, joka seurasi ankaraa pilveä.

Tuo mielikuvituksen luoma mahdollisuus oli kuin selvää merkillistä unta, jonka toteutumisesta voisi olla aivan varma. Kysymys vaan, että miten se toteutuu.

Mutta Antti nähdessä tuota mielikuvituksen loitsimaa paloa ja syventyessä sen armottomaan vaikutukseen, keräytyivät hänen ympärilleen turvattomat lapset etsimään suojaansa kuni puun juurella lähetessä kohisevan sateen.

Mutta samassa vetäytyi esiin kuni kätköstään ajatus:

Lapsille on perustettava kansakoulu.

Tästä ajatuksesta syntyi toinen satumaailma, toinen se ihmeellinen palo. Mutta tämä ei haihtunut kuin uni. Vaan voittamattomalla mahdilla rupesi tunkeutumaan todellisuuteen ja yksi kaksi voitti alleen sielun, voitti tahdon, voitti sydammen. Eikä ennen päästänyt rauhaan, ennenkun oli päätös valmis, että perustetaan kansakoulu säilyttämään lapsia sortumasta siihen likahautaan, minkä partaalla ne nyt ovat kotona, ja kasvattamaan niitä elämää varten, sillä aikana kuin veloista syntynyt ukkospilvi salamoillaan sytyttää ja hävittää yhteisen kodin…

Antti päätti nyt jättää Vaaralan aivan Juken valtaan. Ei ajatellut katsoa päin, ei perin. Pysyköön se Juken hommilla pystyssä vähän tai kauvan. Ja aikoi siis Antti perustaa omille ja kylänsä lapsille kansakoulun ja antaa sille mitä hänellä on.

Suurena voittona katseli nyt Antti kotirettelöitä, joiden tuottama oli tämä kansakoulu-aije. Sillä jos koti olisi ollut onnellinen, ei koskaan olisi pälkähtänyt päähän kansakoulu-aijetta.

Totinen pyhälle tuntuva ilo elämän voitosta täytti nyt Antin sydammen. Ja kammarinsa akkunasta katsellessaan talvisen myrskyn huuhtomaan ilmaan ihastuneena huudahti: Oi suuri Jumala, ole kiitetty. Joka annoit minulle kokonaisen sydammen, että voin iloita, voin surra, voin elää, voin kuolla… Hän muisti Daavidin sydämmelliset sanat: »Hän kätkee pyhäinsä sielut jumalattomain käsistä ja vanhurskaille koittaa valkeus ja ilo hurskaille sydämmille…»