XXV.
Jukke näyttelee velkakirjoja.
Kului päiviä, viikkoa kolminen, kun kansakoulu oli olemassa kylän keskellä, päivään kaltevalla rinteellä. Kun opettajaneiti päästi oppilaansa aina välitunnille, niin kymmenittäin näkyi punaposkisia nuorukaisia suksillaan ja kelkoillaan kiitävän mäkeä alas. Tuokion perästä rinnakkain hiihtäen ja kelkkojaan työnnellen hauskan kanssapuheen kestäessä palailivat takaisin sekä rakentelivat hyppyriä ja teiskuja alasmenoladulleen. Kello kun soi, niin silloin tuli kilpa, kuka ensimmäiseksi joutuu paikalleen. Mutta tullessaan ei kuitenkaan unohdettu jättämättä suksiaan ja keikkojaan lähtevään asemaan. Ja taas kun tunti oli mennyt ja lupa tullut lähteä, niin silloin kirkastui kaikkien kasvot, usahtivat kuni pulmuset pälvestä ja yksi humahdus kuului kuin olivat ulkona ja yksi huokasu vaan, niin taas näkyi lettinään hilpeitä nuorukaisia luistavan alas mäkeen kuni tuulispään ajamina. Siellä joukossa Manti, Matti ja Kaisukin.
Tätä katseli nyt mielihyvällä Antti.
Nyt oli Antilla koulu ja koulu vaan elämän palkkana, sitä hän hoiti kuni lintu poikasarjaansa, metsän varjoiseen pesäänsä kantaen niille ruokaa; jos ei likeltä saanut, niin etsi kaukaa eikä tyhjänä tullut koskaan.
Rahojaan ei koskaan Antti enää antanut Vaaralan talouteen kuin ainoastaan Hannan kipeimpiin tarpeisiin. Mutta kouluun hän antoi kaikki, mitä hänellä oli.
Jukke ei uskonut, että Antti antaisi hävitä sen yhteisen talouden, vaan luuli, että Antti kokoaa rahoja, sitten kerralla maksaakseen kaikki velat ja päästäkseen siten erilleen. Niin nyt hän teki uhasta velkaa, siinä ajatuksessa, että Antti kun ryhtyy maksamaan, ei jaksaisi kaikkia maksaa, että jäisi vielä kiini. Tai jos ei rupeaisi maksamaan, niin sen tuomion voimalla pakotetaan antamaan rahansa taloon.
Tätä tuomiota piti Jukke passinaan aina velkaa saadessaan ja selitti velan antajille, miten se Antti pakotetaan antamaan rahansa taloon, joilla tämä velka aivan silloin ja silloin, juuri sinä päivänä, maksetaan. Ja uskotteli miten Antilla on rahaa jo kolme tai neljäkin tuhatta kasassa, vaan se kokoaa niitä siksi, kunnes hän maksaa kerralla kaikki velat, niinkuin sen täytyykin tehdä, ennenkun pääsee erilleen. Siihenhän on jo valmis tuomio, siitä ei pääse mihinkään, sen täytyy, sen täytyy maksaa kaikki. Siitä ei pääse puuhun ei pitkään. Sen täytyy.
Kauppias Frants oli Suvannon kaupungissa mies, johon kaikki turvautuivat, aina silloin kun ei muualta saanut velkaa pitemmäksi aikaa. Hän oli hyväsydämminen mies ja tahtoi auttaa, kun kuuli olevan tositarpeen.
Tämän puoleen kääntyi nyt Jukke, kun muut alkoivat kyllästellä antamasta. Sieltä hän sai aina mielellään velkaa, minkä verran milloinkin tarvitsi, milloin kuormallisen tavaraa tai kaksi, aina sen mukaan kuin tarvitsi.
Muut velkamiehet alkoivat ikävöidä maksua eikä alkaneet uskoa Juken selityksiä, että Antti tulisi maksamaan, ei sitäkään kihlakunnan tuomiota, joka pakottaa Antin maksamaan kaikki velat. Alkoivat vaatia lain kautta Jukelta saamisiaan.
Nyt meni Jukke kerrassaan suuremman asian kanssa kauppias Frantsin pakinaan. Nyt kertoili taas aivan alusta alkaen kaikki taloussuhteet Antin kesken. Kertoili, miten Antilla on nyt kohtsillään, aivan nyt ihan kohta, muutaman parin kuukauden perästä monen tuhannen markan saalis. Luki taas sen kihlakunnanoikeuden tuomion, oikein sormellaan viilettäen, erinomaisella painolla ne kohdat, jossa Antti pakotetaan maksamaan kaikki velat. Loistavin silmin osotti kauppiaalle, miten tämä tuomio on jo lainvoiman voittanut. Miten nyt, jos Antti ei mielellään antaisi kaikkia rahojaan, niin voidaan pakottaa häntä siihen.
Nyt kun kaiken tämän oli saanut Jukke uskottavaksi, niin esitti hän asiansa, että hänen täytyy saada nyt kerrassaan seitsemän tuhatta, että pääsee kaikista muista velkojista. Ja että kaikki velka tulee yhteen paikkaan, niin se on parempi sopia aina sen yhden kanssa.
Tämän seitsemän tuhannen markan velan hän saikin, mutta sai sen muilta perittävinä, Jukelle siirrettyinä velkakirjoina.
Nyt oli Jukella suuri pakka velkakirjoja, joitten kanssa hän kulki velkamiestensä luona. Otti sen pakkansa aina povestaan loistavin silmin ja hehkuvin kasvoin, löi pöytään ja kehahti:
»Katsokaa ihmiset, miten miehessä on mötyä. Tässä on poika, joka maksaa velkansa, katselkaa noita papereita mitä niistä löytyy. Niistä löytyy enemmän kuin kymmenen tuhatta.»
Näytteli niitä siirroksia, miten ne ovat kaikki hänelle, juuri hänelle yksinään, miten niissä ei ole Antin nimeä, vaikka se on isännän henkirahalla ja miten kauppias Frants ei uskoisi Antille ei tupakkinaulaa. Vaan juuri hänelle, Jukelle, siellä uskotaan vaikka sata tuhatta. Löi niitä papereita taas pöytään ja kehahti:
»Nuo lekeitä ovat. Ei ole noita joka pojalla. Ne ovat rahaa ne, vaikka ovat vielä paperina.» Nämä samat temput hän teki jokahisen velkamiehensä luona ja kehotti velkamiehiään ottamaan velastaan niitä velkakirjoja, ettei muka tarvitseisi näin vähärahaisena aikana ruveta hätyyttämään ihmisiä. Velkamiehet rupesivat mieluummin odottamaan kuin perimään muilta tuntemattomilta ihmisiltä ja antoivat Juken itsensä periä velkansa.
Nyt Juken hartiat vetäytyivät enemmän kalttoon, suu enemmän väärään ja pää enemmän taakse päin kekalleen, käyskellessä kotinsa tienoilla kertoillen työmiehilleen miten häntä pidetään miehenä tuolla muussa maailmassa ja näytellen työmiehille sitä velkakirjapakkaa ja vakuutteli: »Minä isäntä olen, minä sitä isäntä olen.»
Nyt sai Jukke asian nimeä kyläilemiseen. Nuo hänen perittävät velkansa olivat perittävät monesta pitäjäästä. Olipa Lahnasjärven pitäjäästäkin, jossa hänen entiset kosittavansa olivat, mikä naimisissa, mikä vielä tyttönä. Niille hän tahtoi näyttää sitä velkakirjapakkaa ja muistuttaa, että tuonlaista ei ole muilla.
Niitä saamisiaan hän aina sai mistä sata, mistä viisikymmentä, mistä kymmenen markkaa, jotka olisi pitänyt viedä velkamiehille. Mutta tuo entinen nukkaviero päällysnuttu oli liiaksi vanha näin isäntämiehelle matkustellessa vieraissa pitäjissä. Se piti ostaa uusi, eihän tuo suurta koloa tee seitsemään tuhanteen, ja nuokin kenkien kannat olivat vähän liiaksi kallistuneet linttaan. Nekin olivat laitettavat uudesta, ei sekään suurta koloa tee seitsemään tuhanteen. Turkkikin oli liiaksi vanha, se oli laitettava uudesta, eihän tuo suurta koloa tee seitsemään tuhanteen. Hevosvaljaat kaikkineen oli saatavat uudesta, eihän se suurta koloa tee seitsemään tuhanteen.
Lamput olivat käyneet liian vanhanaikaisiksi ja vetävät paljoa enemmän öljyä kuin nämä uudenaikaiset. Niitä oli ostettava uusia, eihän tuo suurta koloa tee seitsemään tuhanteen.
Työmiehillekin oli nyt kerran lysti maksaa rahalla palkkoja, joita ennen oli pitänyt maksaa eloilla. Ja kaikkia talon tarpeita oli nyt hyvä ottaa rahalla enemmän kerrassaan. Viinaakin oli hyvä tuoda kerrassaan isompi astia, josta oli työmiehille mieliksi hyvä antaa ryyppy aina silloin tällöin. Eikä vierastakaan tarvitse päästää rautahampaana luotaan. Se oli otettava parasta lajia. Jos se on kalliimpaakin, niin se on sitä parempaakin. Tupakitkin, sikaarit ja paperossit olivat otettavat parasta lajia. Jos ne ovat kalliimpia, niin ovat ne parempia.
Viina ja tupakit sekä muut talontarpeet kun aina loppuivat ja rahat olivat asioissa, niin täytyi taas lähteä velkamiehiltään puristamaan saamisiaan, että sai rahaa.
Rahalla oli paljoa parempi ottaa kaikenlaista. Ja kun otti enemmän kerrassaan, niin sai kappaletta helpommalla, kuin vähittäin, ja varsinkin velaksi ottaessa. Että jos antelikin työmiehille ja jollekin vieraalle kaupunkituliaisia, niin se ei merkitse mitään.
XXVI.
Hanna houkuttelee Anttia hävittämään koulunsa.
Nyt ei kuitenkaan vuosikausiin joutanut yhtään markkaa Juken velkamiehille. Nämä rupesivat taas kiirehtimään saaliitaan, mutta Jukke otti käsille sen mustaksi nuhrautuneen ja repaleiksi muokatun velkakirjapakkansa. Rupesi sitä näyttelemään, miten hänen saamisensa ovat lujilla perusteilla. Miten hän on tuohon ja tuohon vaatinut takuuseen sen ja sen, ihan kylän rikkaimman ja monessa kuvernöörin läänissä mainitun ja tunnetun miehen.
Sitten hän tekeytyi tunnolliseksi ja huoahtaen lausui:
»Minulla on sanomattoman hirveää ajatella ryöstämällä ottaa. Lähimmäiseltään ryöstämällä ottaminen, vaikkapa velka, tuo oikea laillisesti tuleva saaminen, se on hirveää. Hirveää se on, ei se minun luonnolleni sovi. Minä koetan vaikka mitä ennen.
»Antilla on nyt heti tässä muutaman kuukauden perästä monen tuhannen markan saalis, joka pakotetaan tämän valmiin tuomion voimalla panemaan rahansa talon asioihin. Ja nyt juuri kun se ensi kerran tulee kotiin, niin otetaan rahat pois ilman armoa, juuri ilman armoa.
»Sellaiselle minä olen vihainen, joka juonittelee, mutkittelee, kuten tuo Antti. Sitä minä en kärsi. Sitä minä en kärsi. Olen itse suora mies, en kärsi toisessakaan mitään vippakonstia. En mitään kujetta, en kiertelemistä, en kaartelemista, minä en kärsi, en kärsi, en pienintäkään kiepausta, en kärsi, en kärsi», vakuutteli Jukke päätä puistaen ja uhkasi ottaa Antin lujalle niin pian kun se vaan ensikerran tulee kotiin.
Näin kului vuosia kolme.
Jukelta oli jo velkakirjat loppuneet yhettömään. Ei ollut niitä enää mistä näytellä kellekään. Talontarpeita täytyi saada kauppias Frantsiita velaksi velan päälle. Juken kotipuoleiset velkamiehet eivät nyt enää uskoneet Juken laverruksia Antin rahoista, vaan alkoivat lähetellä Jukelle kuvernöörin viraston välipäätöksiä saamisistaan.
Näihin kuitenkin Jukke vastasi ja sen kihlakunnan lainvoiman voittaneen tuomion ja kunnan virastosta saadun todistuksen nojalla selitti, että Antti on isäntä ja sen ovat maksettavat velat, joten sai aikaan sen, että kuvernöörin virasto määräsi asiat kihlakunnan oikeuden tutkintoon.
Nyt tiesi Jukke, ettei enää pitkälle päästä. Hän pani liikkeelle viimeisen valttinsa ja rupesi houkuttelemaan Hannaa, että se hommaisi Antille niin, että Antti maksaisi nuo velat, sillä lailla saisi haltuunsa isännyyden.
Hanna näki nyt tulevan yleisen häviön. Hirmuisen kauhistuttavana näyttäytyi kerjuulla vietettävät vanhuuden päivät, kun näki, että Antin rahat nielee koulu.
Jukke ei ollut vielä parantunut aivan terveeksi, vaan silloin tällöin aina ilmestyi tauti uudelleen, milloin minkinlaisina paiseina. Niinpä nytkin pöhöttyi pää ihan kuin leili.
Veli oli veli Hannan mielestä, vaikka pahakin. Tunsi hän Jukkeen syvää sääliä ja uskoi olevan aivan totta, että Jukke antaisi mielellään isännyyden Antille ja heittäytyisi katsomaan valmista kun on nähnyt, ettei hänellä luota isännyys. Ja rupesi oikein sydämmellisillä rukouksilla pyytämään Anttia hävittämään koulua pois, myömään vaikkapa polkuhinnastakin koulun kaluston, saadakseen siten lisää käsissä oleville rahoille, ja maksamaan velat.
»Koti on koti, vaikkapa riitainenkin. Vaikka koti olisi kuinka paha, vaikka olisi minkälainen tautiluola, kuten tämä nyt onkin, niin koti on koti sittenkin, enkä lähtisi toisen hyvää kerjuulla hakemaan», huomautti Hanna pyytäessään miestään sovittamaan Juken velkoja. Ja muistutti että »saattaahan Jukke muuttua sinulle ystäväksikin ja hyvinkin hyväksi kun näkee, että sinä pelastat talouden perikatoon joutumasta. Eihän hänkään tahdo vaivaisena kerjäämään joutua.»
Anttiin teki niin verrattoman pahaa tuo Hannan puhe. Hän tunsi vaimonsa kamalan pelvon vanhuuden päivien köyhyydestä, tunsi syvän säälin häntä kohtaan, kun ei voinut antaa mitään luotettavaa vakuutta siihen, ettei sitä tarvitse pelätä. Ja se ajatus, että panisi koulunsa, rahansa ja kaikkensa Juken velkoihin, saadakseen Vaaralan isännyyttä itselleen, pani vapisemaan joka jäsenen. Eikä tiennyt mitä sanoa. Viimein hän kuitenkin syvällä painolla virkkoi:
»Kuoltuaan koira tapansa heittää, minkä Jukkekin. Jos nyt taas antaisin hänelle rahani, niin huomenna olisi sama mies kuin ennenkin. Sitä paitsi ei minun rahani enää Juken asioissa vaikuta enempi kuin sannan hitunen meressä. Ne ovat jo niin suuret.»
Jukke makasi vuoteen omana taudissaan, johon Hanna häntä hoiti. Siellä häntä hoitaessa Jukke vaikutti sisareensa, että hän kaikella tavalla ahdistaisi Anttia hävittämään koulunsa, ja kertoili, miten monta tuhatta se vetää vuodessa rahoja ja miten, jos Antti ei siihen panisi rahojaan, oltaisiin kohta ihan rikkaat miehet. Miten hänen oikeana tunnollisena ihmisenä olisi velvollisuuskin antaa hänelle, juuri hänelle rahansa, kun hän hoitaa kumpaistakin taloa. Miten hän tuon vaikeista vaikeimman aseman, isännän viran, antaa mielellään muille.
Tuo Juken alituinen selitys kävi Hannan mielessä viimein todeksi. Niinhän työmieskin tehtaan jyskyttävän koneen ääressä — jonka jyskytystä hän päivät kuuntelee — nukkuu kuni lapsi äidin tuutilaulua laulaessa. Ja kuuluu se nukkuessakin somalta korviin. Samoin Hannan mielessä vakautui aatos, että Antti oli saatava taipumaan koulunsa hävitykseen.
Sen hän tiesi, että Anttia ei kovuudella saada luopumaan mielipiteestään, niin hän rupesi rukoilemaan eikä sanonut voivansa lakata ennenkuin Antti olisi hävittänyt koulunsa ja pannut ne rahat talon velkoihin. Antti kiersi kätensä Hannan kaulaan ja lausui: »Äiti kulta, ethän toki raski kiusata minua. Kouluani en voi hävittää, vaikka rukoilisit yötä päivää… Kaikkihan on meillä yhteistä, ilot ja surut, onni ja onnettomuus, köyhyys ja rikkaus. En enempää toivo elämältä kuin tuon koulun. Iloitse sinäkin minun kanssani, että meillä on semmoinenkin lapsi. Ja yhteiseksi iloksemme ja lastemme lasten iki-iloksi hoitakaamme tätä kouluamme. Hyvässä työssä löydämme Jumalamme, Jumalassa löydämme rauhamme, rikkautemme, ilomme ja onnemme.»
Selitti vielä Antti aivan juurten jaksain mikä sen on vaikuttanut että koulu on hänelle tullut niin rakkaaksi, ettei hän voi mitenkään hävittää kouluaan.
Mutta kouluahan kaikki viisaat miehet vihasivat, yksin tuo herännyt rovastikin ja tuokin Korhosen Kusti, joka hengellisiä hartaushetkiä kulkee myötään kylissä pitämässä, tuomitsee kansakoulun helvetin esimajaksi. Ja kun sitä paitsi hän itse kuuli koulussa laulettavan lauluja, joissa ei edes sävelkään ollut semmoinen kuin virsissä, joita kirkossa ja Korhosen Kustin seuroissa laulettiin, niin tuntui se Hannan mielestä aivan todelta mitä Jukke oli hänelle päähän iskettänyt.
Jukke kun näki, että Antti antaa hävitä talon kokonaan, tuli aina varmemmaksi siinä uskossa että Antti kouluunsa kätkee senlaisen erikoiskasan, jonka hän sitten, kun on muu yhteinen talous kokonaan hävitetty, saa siitä omakseen.
Tämä aate synnytti hänessä yhä enemmän pelkoa ja harmia. Yltyi se yhä enemmän kiihottamaan Hannaa käymään Antin kimppuun, kun tiesi, ettei hänen oma sanansa vaikuta Anttiin.
Viikkokausia oli Hanna rukoillut Anttia ja vuodattanut paljon kyyneleitä, mutta siitä ei Antti muuttanut mieltään.
Tämä ihmetytti Hannaa. Kun ei koskaan ennen ollut Antti häneen taipumaton, niin uskoi, ettei Antti häntä rakasta sydämmestään. Ja Jukke kerran vaan muistutti: »Nyt sen näet tukkilaisen rakkauden. Uskotko nyt mitä olen sanonut Antin rakkaudesta sinuun? Muistatko mitä sanoin sinulle kerran Tannilassa? Ja arvaappa kuinka monta sillä nyt on jo sinua rakkaampaa, joille tarvitsee rahansa viimeiset mitä koulusta jääpi. Semmoisia ne tukkilaiset ovat.»
Enempää ei tarvittu. Noitten Juken sanojen kanssa meni Hannan sydämmeen tulinen viha kuin käärmeen myrkky. Hän syttyi kuin tuli tappuroissa.
Hän räväytti käsiään yhteen, repäsi tukkiaan, kasvot kauhean näköisinä, ja vihasta kirkuen juoksi kammariin Antin luokse kuin kukko repimään Anttia.
Antti säikähti kuni salaman lyömä, että vapisi joka jäsen eikä tiennyt mitä tehdä.
Otti kuitenkin Hannan syliinsä, hallitsi siinä häntä ja hätäisesti huudahti:
»Hyvä Jumala! Oletko järkesi menettänyt? Toinnu toki! Elä kuitenkaan tule hulluksi!»
Hanna riuhtoi vaan itseään ja tahtoi lyödä ja repiä ja kirkui:
»Sinä hullu olet, näytän minä hullun sinulle, hulluin hullulle. Jos et anna rahoja, niin tapan sinut. Lyön sen tulen porttoa, niin että tunnet. Vai hullu sulle pitäisi olla tässä.»
Antti luuli ainakin että Hanna oli menettänyt järkensä. Kyynelsilmin hallitsi sitä riuhtoilevaa vaimoaan ja sydämmellisellä painolla virkkoi:
»Rahasi? Saathan sinä ne, hyvä ystävä. Asetu siksi että annan.»
Hanna asettui, mutta silmät paloivat vihasta kuni kekäleet, rinta aaltoili väsymyksestä, tukat olivat hajallaan kuni kotkan repimät, että koko pää oli kuin tuulen kopra.
Antti kaivoi povestaan kukkaronsa, antaaksensa rahansa ja vapisevilla käsillään rupesi aukasemaan, mutta Hanna tommasi siihen, repäsi sen miehensä käsistä kuin haukka linnun ja juoksi sen kanssa Juken luokse toiselle puolen kartanoa.
Juken sydän hyppäsi kun näki Hannan juoksevan Antin täysinäinen rahakukkaro kourissa ja huudahti: »No nyt sinä oikein teit. No sinä ihminen olit… Mitä se sanoi kun sinä otit tämän?»
»Mitäpä hän sanoi. Minä kiskasin tämän kynsistä ja lähdin juoksemaan.
Eihän se mitä kerinnyt sanoa», selitti Hanna ja huohotti.
»Tulkoonpa nyt ottamaan. Nyt se onkin miehen käsissä», virkkoi Jukke, punalti päätään ja hyvästä mielestä vapisten tunki poveensa sen kukkaron. Ja lihavalle tuntui taas mieli.
Hanna ei tullut sinä iltana Antin puolella käymään eikä Anttikaan toivonutkaan, kun sai vaan tietää, ettei se ollut järkeään menettänyt.
Antti oli koko illan ja yön niin täysi harmista, että luuli pakahtuvansa. Mutta toivoi kuitenkin voittavansa ja itsekseen arveli: Onko ihmisen sydämmessä niin likellä pohja, ettei sinne kaikki elämän surut ja huolien tuskat kaikkine katkeruuksineen mahtuisi. Itkuhan oli jo syntyessäni ensimäinen ääneni, mutta äitini sylissä jo hymyilin. Hymyiltyäni taas itkin, mutta kohta hymyilin jälleen. Miksi en nyt tekisi samoin. Olenhan lapsi isänmaan.
Tätä ajatellessaan tunsi mielensä hieman lauhtuvan ja kyyneleensä väsäytyvän, mutta kun taas kiertyi mieleen ne äsköiset Hannan sanat: portto, hullu, niin ne viilsivät taas niin syvältä, että aukesi uusi kyyneltulva. Mutta ennen kuin viereisessä huoneessa löi kello kolme, hän nukkui ja päivän sarastaessa herätessään tunsi mielensä tyhjentyneeksi. Pään alusensa huomasi kastuneen hyvin syvältä, sen tyynynsä kuivasi lämmintä uuninrintaa vasten, ettei sitä märkyyttä huomaisi kukaan ja tuntui hyvin hyvälle kun sai olla yksinään tämän yön.
XXVII.
Antti hyvittelee surumielistä Hannaansa.
Pilvinen päivä oli huomenna jo valkeimmallaan, kun Antti meni ulos ja tapasi Hannan päivänsä askareissa karjakartanon vaiheella. Hanna ei ollut näkevinään Anttia, mutta kuuli Antin ystävällisen sanan: »Tuoppas äiti puita ja laita lämpiämään se huone, kylmän kolakaksi on jäähtynyt näin tuulella.»
Tuo Antin suusta kuuluva ystävällinen »äiti» sana meni Hannalla ihan läpi ruumiin ja lamautti kokonaan, että tunsi syvää häpeää mielessään illallisen elämänsä suhteen ja halkohuoneeseen puita ottamaan mentyään seisoi sopessa kauvan ja mietti miten hän viitsisi mennä Anttia niin lähelle että veisi halkoja kammariin, mutta ajatteli, että jospa se kuitenkin lienee totta, että hän on semmoinen kuin Jukke sanoo. Eihän kumminkaan Jukke viitsisi niin paljon valehdella. Ja mitäs hän ei taipunut minuun. Siitä sai rohkeutta, otti syliinsä pilkotuita puita, vei ne rohkeana kammariin ja alkoi panna roppelehtaa niitä uuniin, mutta siinä valtasi senlainen painustaja, että tunsi halun joutua ulos ennenkuin Antti kerkiäisi alottaa mitään keskusteluja. Sen näki Antti luonnosta, että Hanna tahtoo päästä ilman puhelemista ulos, niin Antti varsin nähdäkseen onko Hanna yhä vihassa, tarttui Hannaan syliksi ja istutti viereensä, puristi kätensä Hannan käteen ja tunsi Hannan käden vapisevan jostakin levottomuudesta. Hanna ei kuitenkaan tahtonut riistää kättään Antin kädestä, vaan koetti kuitenkin pysyä ölvinä ja kolkosti murahti: »Mitä tämä nyt on?»
»Ei erityisesti mitään, vaan kun näin, että sinulla on niin kiire ulos, niin otin kiini, että istutaan nyt se kiireen aika», kuului Antin puolileikillinen vastaus ja katseli Hannaa silmiin. Hannan silmissä huomasi Antti jotakin arkuutta ja kainoutta, niin päästäkseen puheen alkuun kysyi: »Eikö äidillä nyt olisi minulle mitään sanottavaa?»
»Miksikä? Eikös sinulla olisi?» kuului Hannalta tylsä vastaus.
»On minulla paljonkin», sanoi Antti ystävällisesti.
»No sano sitten», kuului Hannan puoleksi ylenkatseellinen, tyly vastaus ja jäykisti itseään kuulemaan Antin puhetta, että se menisi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä vaikuttaisi mitään.
Tämän huomasi Antti, niin tekeytyi ystävällisen leikilliseksi ja hieman nauraen sanoi: »Olisi soma tietää, mistä se illallinen tuisku tuli, mistä se syntyi?»
»Vähä tuisku. Enemmänkin olisi sietänyt olla», kuului taas Hannan kylmä, hiljainen murahdus.
»Kyllä, kyllä se oli koko pyräkkätä aikanaan. Katsohan tuolla lattialla näkyy minun tukkiani, tuommoisia kuontalolta, ja katsoppas tätä liivin etupuolta, on tästäkin muutama vihurin puuska kulkenut, kun tällä lailla on remahtanut, ja katsohan tätä niskaani, siihen vissiin on joku malko jyrähtänyt räystäältä, kun siitä on noin pitkältä orvasketta lähtenyt kuni auralla. Onhan se ollut koko pelmakkata», puheli Antti leikillisesti ja lystikkäästi nauraen ja katseli Hannaa silmiin, mitä se siihen vaikuttaisi.
Hanna ei ollut kuulevinaan, kiirehti vaan ulos. Jukke oli ollut ulkona vartoilemassa, kuuluisiko kamarista riitaääniä sen illallisen rahajutun johdosta ja palavin silmin ja päätään mukaan nyökyttäen kuiskasi: »Houkutteleeko se sinulta niitä rahojaan?»
»Eipähän vaan ilman!» virkkoi Hanna naurusuissaan ja kiirehti asioilleen karjakartanoon, mutta Jukke vökelti rinnalla ja kättään puistaen ja päätään nyökyttäen toimessaan puhua sopotti: »Kyllä minä arvaan, että kyllä se niitä tahtoo, mutta kyllä ne nyt pysyy, ne ovatkin minun takanani. Kun se tahtoo näitä rahoja takaisin, niin sano sinä että ne ovat tallessa ne, ovat seitsemän alakiven alla, yhdeksännessä maaemässä ja niillä on miehinen haltia.»
Hanna ei kuunnellut Juken sopotusta, meni vaan askareihinsa ja hyvälle tuntui, että Antti oli ystävällinen, päätti nyt pysyä jäykkänä eikä leppyä Antille, ennenkun lupautuu koulunsa hävittämään ja ottamaan isännyyden. Sittenhän ei ole Juken syytä talon häviämiseen. Ja tuntui se aivan, että nyt on Antin ohjakset jo hänen vallassaan, että kunhan niitä taidolla hallitaan, niin Antti menee mihin ohjataan. Ja Juken mieli myöskin ei ollut tervalle. Se hartiat kaltossa käyskeli sinne tänne kartanon vaiheella, painoi aina poveaan povitaskunsa kohdalta ja itsekseen höpisi: »Tällä miehellä on taas rahaa, on sellaista kuin rahaa. Tässä on poika, jolla on sellaista kuin rahaa, on rahaa, on.» Ja työmiestensä luokse kun meni, niin nyrkillään kopisti rintaansa ja vakuutteli: »Tässä povessa on taas sellaista kuin rahaa. Tältä pojalta ei lopu raha, vaikka se joskus vähenee, on taas sellaista kuin rahaa.»
Antti oleili kammarissaan ja tuntui se hyvälle, että oli saanut vaimonsa leppymään, ja kun tiesi varmaan, että turha oli se illallinen pelko, että hän olisi järkensä menettänyt, niin ei aikonut tehdä mitään puhelemisen syytä Hannalle, ennenkuin Hanna itse haluaa. — Otti laukustaan kokoelma-paperiaan ja rupesi niitä kirjoittamaan puhtaaksi. Mutta ei ollut pitkä aika kun kuului juoksevia askelia lähenevän ulkoa päin ja Hanna iloisesti hätiköiden kiskasi kammarin oven auki ja huusi: »Suuri haukka on aitan katolla, tule isä ampumaan, se vaanii meidän kyyhkysiä; tule heti, se vielä iskee meidän kauniit kyyhkyset, se lienee yhden jo tappanut; tule!»
Antti koppasi seinältä perästä ladattavan pyssynsä, pisti siihen latingin ja juoksi halkohuoneeseen, jonka ikkunaan näkyi aitan harja. Olihan siellä kuin olikin suuri harmaa haukan ruhvake, istui tyynessä ja katseli navetan edustalla kipelehtäviä kyyhkysiä, jotka kilpaan nopostelivat Hannan antamia hampun siemeniä. Haukka odotteli eivätkö tulisi lähemmäksi sinne aitan eteen kun syöminen loppuu.
Antti varovasti hiipien pisti pyssynsä suun halkohuoneen ikkunan kynnykselle ja samassa pamahti. Silloin haukka lähti varatonna pyöriä rutalehtamaan kattoa alas ja räystäältä pudota runtsahti lumihangelle.
Hanna juoksi sitä ottamaan, tarttui siipispankkaan ja juosta hynttyytti verta tippuvan haukkaruhvelon kanssa halkohuoneen eteen Antin luokse ja hyvissään kertoili: »Satutpa sinä veitikka, mokoma pyyntimies. Heitit sinä kyyhkyset rauhaan; sinä olet yhden jo syönyt. Viime viikolla katosi yksi, niitä oli kuusi ja nyt ei ole kuin viisi enää.»
Tämän kuuli ja näki Jukkekin, niinkuin hyvänäkin miehenä tuli hymyillen ja kummastellen katsomaan sitä otusta, vaan kun Antti näki Juken lähestyvän, niin lähti pyssy kädessä astumaan huoneeseensa ja heitti Hannan ja Juken ihmettelemään keskenään. Mennessään arveli sanoa Jukelle että kun nyljet sen haukan, niin siitä nahkasta saat oivallisen rahakukkaron kihlarahoillesi Lahnasjärvelle lähtiessä. Mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään, nauraa myhähti vaan sille mielensä viittaukselle, meni kammariinsa, pisti pyssynsä naulaan ja istui kirjoituspöytänsä ääreen.
Mutta Manti, Matti ja Kaisu tulivat koulusta, menivät perheen pirttiin ja siellä saivat käsiinsä sen ammutun haukan. Kun kuulivat, että isä on sen ampunut, niin Matti ja Kaisu toinen toisesta siivestä kantaa retuuttivat isän kammariin haukkaa, Manti aukoi ovia niille tulijoille ja kammarin oven auetessa jo Matti ja Kaisu huusivat: »Kun isä on ampunut näin komean linnun. Miten isä raski ampua näin ihmeen kauniin ja suuren linnun. Ettäkö olisi elävänä saaneet kiini, kyllä me olisimme elättäneet, katsokaa kuinka tämä on kaunis ja suuri.»
»Ei sitä saa elävänä kiini kukaan, ja se on petolintu, se syöpi muita lintuja, on syönyt jo yhden teidän kauniita kyyhkysiäkin», puollusteli isä itseään.
»Onko tämä se huuhkaja, josta opettaja selitti tuolla koulussa?» kysyi
Manti ja katseli haukan käyränokkaista keltasilmäistä päätä.
»Ei tämä ole huuhkaja, tämä on vaan koppelohaukka, joka iskee jäniksiä, jäniksen poikia, koppeloita, metsoja, kanoja ja kaikkia mitä näkee voittavansa», selitti isä ystävällisesti.
»Koppelohaukka», huudahti Manti. »Siitä ei ole opettaja puhunut mitään, tokko lienee nähnytkään. Me viemme tämän opettajalle. Viemmekö isä?» kysyi Manti iloissaan.
»Viekää vaan, jos tahdotte, ehkä se täyttää sen vielä, jos saa täyttäjän,» mukautti isä.
Sen enempää ei Manti ja Matti siekailleet, vaan lähtivät saaliineen ulos. Mutta jo etuhuoneeseen tultuaan alkoivat kiistellä: »Minä kannan, minä kannan, et sinä, vaan minä kannan.» Se hälinä kuului kammariin, niin Antti pyörähti jälkeen ja sanoi päättävästi: »Kantakoon Manti, se jaksaa paraiten, ja se pitää kantaa hyvästi, ilman ryvettämättä.»
Siihen tyytyivät toiset, Manti otti haukan kaulasta kahteen käteensä, rötkäytti sen olalleen, vilkasi isään ja loistavin silmin kysyi: »Näinkö minä kannan?»
»Kanna niin, vaan älä lankia kinokseen, että hierautuu lumeen», kuului isän lupaus.
Silloin ne lähtivät joukollaan juosta viikettämään koululle päin, Manti haukkoineen edellä, Matti ja Kaisu rinnakkain jälessä. Antti lystimielisenä katsoi rappusilta menijöitä, kun ne ryhmissään juosta luikkasivat ja jalkoja oli alus täynnä kun karhissa. Seisahti äitikin karjakartanon puolella katsomaan niitä matkalaisia. Tähän ilmestyi Jukkekin lähelle ja päätään nyökäytellen kuiskaili: »Rouvalle lähetettiin lintu. Kohta se illan pimitessä lähtee herrakin sinne lintukeitolle.» Sitten inhottavasti ketkistellen ääneensä nauraa rähäytti sille keksinnölleen ja taas kuiskaili: »Opettajalle lähetettiin metso, metsolla vaihdetaan koppelo» ja taas nauraa rähäytti. Jukke oli kuiskailevinaan niin hiljaa, ettei Antti yli kartanon kuulisi, vaan ne kuuluikin selvään ja tunkeutuivat Anttiin syvempään anteeksi antamisen rajoja. Antti pysyi nyt monta päivää ahneesti kirjoituspöytänsä luona, Manti tuoda kipsutteli aina ruokaa isälle ja korjasi syötyä tähteet.
Lauvantai-iltana meni väki kylpemään, käytiin käskemässä Anttiakin, mutta hän ei lähtenyt; käytiin kohta uudestaan käskemässä, vaan Antti ei lähtenyt eikä virkkanut mitään. Kun oli kaikki väki kylpenyt, käytiin taas käskemässä; mutta Antti ei virkkanut mitään, kirjoitti vaan kuni kone.
Väki oli kaikki syöneet iltasensa, Hannakin oli jo syönyt ja tuli kammariin, ilman mitään virkkamatta istui keinutuoliin ja hiljalleen keinutteli itseään, kun Antti lamppunsa valossa kirjoitti.
Antista tuntui kuin Hannalla olisi halu puhella jotakin, mutta kun Hanna ei virkkanut mitään, niin ei tuntunut olevan hänelläkään syytä ruveta alottamaan ja niin äänetönnä kirjoitti tuntikausia ja istui selin Hannaan.
Viimein kuitenkin lopetti kirjoituksensa, nousi seisalleen ja istuessa tönkistyneitä jalkojaan verrytelläkseen käveli muutamia askelia, mutta käänti pöydän sivulta tuolinsa keinutuolin lähelle ja istui siihen vastapäätä Hannaan, otti Hannaa kädestä kiini ja ystävällisesti kysyi: »No, mitä se äiti nyt ajattelee niin pitkään … mitä, sanoppas!»
»Ajattelepahan, ettei ihmisen tarvitsisi olla niin jäykän kuin sinä olet», virkkoi Hanna nureksien.
»Jäykkä? Minäkö jäykkä? Minähän olen lauhkea kuni lammas-nahkainen tuppi!» huudahti Antti ja puristi lujemmin Hannan kättä.
»Olet missä olet, mutta et siinä, missä minä tahdon», kuului Hannan varma, nurjamielinen ääni ja noista Hannan sanoista kuului, ettei hän kaipaa leikkiä.
Antti otti kahteen käteensä Hannan käden ja ystävällisesti virkkoi:
»Äiti kulta. Jos olisin ollut sinulle jäykkä, niin näissä ei oltaisi, ei oltaisi kenenkään kynnestä katsomassa. Oltaisiin Tannilassa isäntänä ja emäntänä.»
Hanna riuhtasi kätensä irti Antin käsistä, kumpasenkin kätensä tuppasi kasvoihinsa ja samassa parahti huutava hillitön itku. Itkunsa seasta tuskaisesti saneli: »Olenhan sen arvannut, että siitä sinä olet minulle niin paha.
»Sitä olen sinun ja lasteni tähden itkenyt silmäni puolisokeiksi, eikä ole se mielestä lähtenyt, niin sinä nyt vielä tuommoiseksi tulit.» Suu aukesi ja aikoi sanoa, että en minä kestä kauvan, järki minulta menee, mutta uusi yhäkin syvemmästä puhkeava itkun purkaus valtasi niin ettei voinut sanoa mitään.
Antti ei tahtonut virkkaa mitään, ennenkun Hannalta menisi ohi katkerin itku ja itsestään hieman lieventyisi mieli. Vaan Hanna luuli, että Antista tuntuu vaan lystiltä hänen itkunsa, koska ei hyvitykseksi virka mitään, niin hyppäsi keinutuolista seisalleen ja aikoi lähteä ulos mennäkseen navetan loukkoon itkemään, josta ei kukaan kuulisi. Mutta Antti otti Hannan kiini, istutti sijalleen keinutuoliin ja sanoi vakavasti: »Nyt et saa lähteä mihinkään. Minulla on sinulle sanomista enemmän kuin koskaan ennen.»
Antin vakava, ystävällinen sana meni Hannasta aivan läpi. Nyt vihdoinkin tunsi saavansa Antilta kuulla aivan vilpittömiä sanoja ja mieluinen tunteen liehaus tukehdutti kyyneltulvan.
Antti nojasi itsensä selkäkenoon tuolinsa nojasinta vasten, otti itselleen niin vakavan muodon, että Hannakin huomasi puhuvan hänen järkähtämättömiä sanoja ja alkoi:
»Olen uskonut sinun jo minua tulleen tuntemaan, kun näinkin kauvan olemme olleet yksissä, että olemme kolmen jo koulua käyvän lapsen isä ja äiti. Mutta et kuitenkaan näy minua vielä ymmärtävän. Sanot minun olevan pahan sinulle ja näyt uskovan itsekin, että olen sinulle paha, mutta kuitenkin olen sinulle ollut ja olen parempi kuin koskaan olet aavistanutkaan.»
»Mutta miksikä kuitenkin niin vähän puhelet ja senkin vaan leikilläsi», muistutti Hanna alamielisesti ja tuhki vielä itkuaan ja pyyhiskeli kasvojaan esiliinallaan.
»Olen sentähden puhellut niin vähän, kun olen nähnyt, että sinä niin hyvin viihdyt tuon kavalan Juken kanssa», jatkoi Antti. »Olen antanut vapaasti seurustella Jukkea, että etköhän viimeinkään tulisi itse huomaamaan tuon katalan käärmeellistä kavaluutta, mutta se näyttää siltä, että olet niin likellä Jukkea — kun se on sinun veljesi — ettet voi nähdä häntä joka puolelta ja sentähden, koska Jukke on tehnyt niin paljon pahaa, että minun anteeksi antamiseni on loppunut, täytyy minun sinulle sanoa jäykkä totuus. — En tarvitse puhua siitä, mistä syystä sinä varsinaisesti sanot minua pahaksi, sen kuulin viikollakin omilla korvillani, kun Jukke herjasi minua opettajaan ja vielä niin katkeran katalasti nauraa rähäytti sille viisaudelleen. Noita kaikkia hän on saanut sinut uskomaan sen lisäksi, että saattaa meidät talottomaksi ja ajattelee lainvoimalla minut pakottaa kantamaan hänelle rahaa kuni peikon, ettei minulla itselläni ole mitään valtaa mihin minä rahani panen. Tähän kaikkeen sortumiseen olet sinä ollut välikappaleena ja aseena Juken kädessä. Tähän kaikkeen on ollut Juken syy ja sentähden olenkin sinulle kaikki antanut anteeksi, sillä voipihan toki veli pettää sisarensa ja minä söin Evan omenan.»
Hannan herkällä kannalla oleva mieli murtui, uusi itkun purkaus hyrskähti rinnasta ja karvaat kyyneleet tulvahtivat silmiin ja itkien virkkoi: »Emmehän vielä ole talottomat. Antaahan Jukke sinulle isännyyden, koeta sinä sitten hoitaa taloa kun olet viisaampi… Heitä pois tuo mieron kierto, hävitä tuo koulusi ja rupea hoitamaan taloasi, kuten muutkin ihmiset.»
»Koulustani ei tarvitse murehtia», jatkoi Antti. »Koululla on valtion apu, niin annan sen kunnalle, kunnan täytyy se ottaa kannattaakseen, sen annan heti johtokunnalle sovittavaksi kunnan kanssa sen kannattamisesta. Mutta taloa, joka on jo multahirsiään myöten umpipäässä velassa, ruveta hoitamaan ja tyhjin käsin siitä kohottamaan on mahdotonta, seitsemän kertaa mahdotonta, senhän toki sinäkin ymmärrät.»
»Tyhjin käsin. Kyllä minä ne rahasi hankin itsellesi», myhähti Hanna lupaavasti.
»Itselleni!» huudahti Antti. »Arvaan, että rahani ovat joutuneet Juken käsiin ja silloin ne eivät polttele ei sinun eikä minun näppiäni. Kun sudelle suuhun niin vatsaan, on vanha sananlasku.»
»Sitten uskon vasta Juken kavalaksi, jos hän ei anna niitä rahoja», sanoi Hanna vakavasti ja aikoi jatkaa, että eihän Jukke ole sanonut olevan velkaa kuin kolme tuhatta. Mutta etuhuoneen ovi kuului aukenevan ja juoksun kopina lähestyi kammarin ovea. Hanna arvasi tulevan jonkun lapsia, niin ei tahtonut niitten kuuloon puhua mitään sellaisista seikoista ja keskeytti siihen sanomisensa.
Manti aukaisi oven ja kiireesti kysyi: »Tuletteko äiti meidän kanssa nukkumaan, vuoteet ovat jo valmiit?»
»Tulen, tulen, alkakaahan sinne pahnoillenne asettua!» vastasi Hanna kiireesti.
Sen kuultua Manti lupsautti oven kiini ja juoksi takaisin toisten luokse.
Hanna aikoi nyt vielä alottaa puheen, mutta kun Antti muistutti, että »Tuo nyt, äiti, minulle vähän syömistä, ennenkun menet nukkumaan», niin lähti hakemaan ruokaa, eikä hyvin pakottavaa sanomista tuntunut olevankaan, kun kuuli, että Antti aikoo hävittää koulunsa, ja tuntui se varmalta, että kun hän huomenna ottaa Jukelta Antin rahat ja tuopi ne Antille takaisin, niin se rupeaa hoitamaan taloa ja vastustamaan velkoja. Ruokaa tuodessaan sanoi ystävällisesti: »Siitähän se Jukke marisee, kun sinä et syö perheen pöydältä.»
»Mielelläni sen tekisin, mutta tuo niin inhottavan taudin rohtojen katku on niin katkeran vastenmielinen, etten voi siinä hajussa syödä, en, vaikka mitä sanottaisiin», sanoi Antti vakavasti ja kääntyi syömään.
Hanna istui keinutuoliin ja tuntui olevan hyvä tilaisuus jatkaa puhetta, mutta syvällä kupelehtava hyvä mieli koulun hävittämisestä ja siitä, että hiljankin se Antti ottaa talon hallinnon, sekä itkun vaikuttama tyhjyys sekotti mielen, ettei saanut mitään asiallista keskustelua alkuun, ja kun näki, että Antti on nyt niin asiallisella tuulella, eikä mitään vähäpätöistä viitsinyt alottaa, niin tunsi parhaaksi olla äänettä; hymyili vaan siitä hyvästä mielestä, mikä väkisinkin tuntui mielen pohjalta kohoavan. Ja kun Antti sai syöneeksi, niin vei ruuat pois ja siltä tieltään meni lasten luo porstuan peruskammariin nukkumaan. Nukkuessaan näki unta, että heillä Antin kanssa oli iso, kaunis ja kauniilla paikalla oleva talo. Siinä ei näkynyt Jukkea eikä muitakaan veljiä, eikä sisaria, kauniit vainiot lainehtivat kartanon ympärillä, tuoksutellen mieluista heilimän hajuaan kauniin kesäpäivän ja herttaisen etelätuulen hiljalleen liekotellessa. Herättyään tunsi Hanna unensa sangen somalta ja lupaavalta, että väkisinkin se painui syvälle mieleen. Eikä koko yönä tullut enää unta, vaan mieli ja ajatukset viipyivät niissä kauniissa omituisissa vainioissa sen kauniin oman talon ympärillä. Koko oleminen tuntui olevan onnen lupauksilla täytettyä.
Huomenna kutsui Hanna Juken kahdenkeskiseen tilaan navettaan ja pyyteli: »Sinä, Jukke veli veikkoseni, anna sinä pois ne Antin rahat! Se…»
»Antin rahat? Poisko Antin rahat?» huudahti Jukke, suusta sanaa katkaisten. Haamu tulistui yhä vihaisemmaksi, harmaista silmistä välähteli valkeiset ympäri teräsiä ja ennenkun Hanna kerkesi jatkaa, päätään punaltaen jatkoi: »Antin rahat pois? No kaikkia! Ne nuo akat pe——leet, ne ovat kaikki kuni yhdestä pölkystä, niitä saapi hämmennellä ja pyöritellä kuni kutsua. Antin rahat pois?! Ei suuri sana suuta halkaise!» kertoi yhä Jukke ja lähti pois Hannan luota.
»No, elä nyt suutu, kuulehan vielä, minulla on sanomista!» kielteli Hanna, mutta Jukke vaan tulisesti säihkyvin silmin äsähti: »Minä en kuule semmoisia hommia. Sen saat kerralla uskoa, että minä en kuule semmoisia hommia. Minä en ole pyöriteltävä niinkuin akat.» Sen sanottuaan kiireesti astua vöklehti pereen pirttiin päin ja uudisteli: »Antin rahat pois! Kaikkia kuuleta! Eipä muuta kuin pois! Vai Antin rahat pois?»
Hannaa kummastutti tuo Juken käytös ja tuli siitä levottomaksi. Oikein sydän rupesi lyömään, että korviin kuului juhmitus. Tuota kaikkea voittaakseen rupesi roppelehtamaan askareissaan. Mutta ennenkun itse tiesikään, seisattui yhteen kohti ja ikäänkuin löysi itsensä seisomasta milloin heinävihko sylissään, milloin joku astia kädessä, ja lehmille ruokia antaessaan vei sen vihkon härälle mikä piti viedä vasta kantaneelle lehmälle ja koko elämä tuntui olevan kuin uninäköä.
Ei tuntunut tulevan aikaan, jos ei saisi jonkun kanssa puhua ja tuntui se parhaiten soveltuvan Antin kanssa. Niinpä lähtikin juoksun hypäkässä mennä leimottamaan kammariin.
Kammariin tullessa hengitys huohotti ja kasvot leimusivat jostakin syvästä levottomuudesta. Sen huomasi Antti, katsahti kiinteän silmäyksen Hannaan ja kysyi: »Mikäs nyt äidille on tullut?»
»Jukke ei antanut rahoja», sanoi Hanna ja ääni vapisi.
»No, johan minä sanoin, että joka sudella suuhun, se vatsaan!» sanoi
Antti.
Hanna ei tiennyt mitä sanoa, tuntui mieli aivan hätäilevän. Itse tahtomattaan ja ajattelemattaan läheni Anttia ja rukoilevalla äänellä huudahti: »Mitä se isä kuitenkin sanoo, kun en saa takaisin niitä rahoja?»
Antti näki Hannan hädän, niin tarttui syliksi, istutti syliinsä ja sydämmellisesti virkkoi: »No hyvä äiti. Eihän se ollut sinun syysi. Kavala Jukke villitsi sinut ja sinä teit, niinkuin ymmärsit olevan oikein.»
»Etkö todellakaan ole minulle paha niistä rahoistasi?» sanoi Hanna ja kiersi kätensä Antin kaulaan: »Voi kun sinä olet hyvä.» Ja kuumat kyyneleet alkoivat valua Antin polville.
Kihosi kirkas kyynel Antinkin silmän nurkkiin, kun tunsi, että Hanna viimeinkin tulee ymmärtämään Juken kavaluutta.
Antti jäi kammariinsa Hannan mentyä, tunsi Jumalaa kiittävän liehauksen sielussaan, joka ikäänkuin muistutti pyhäpäivää ja veti silmät hyllyllä makaavaan raamattuun. Sen otti samassa käsiinsä. Ensi avauksessa aukesi eteen Davidin Psalmit. Silmät jo avatessa sattuivat lauseeseen: »Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.»
XXVIII.
Vaarala myydään pakkohuutokaupalla.
Juken velkamiehet eivät nyt enää uskoneet Juken laverruksia, vaan hakivat velkansa tuomioksi ja panivat tuomionsa käytäntöön. Tannila maineen mantuineen sekä kaikki Vaaralan irtaimet myötiin jo ennen kesää, ja kun nämä ei riittäneet, niin kauppias Frants velkakiinnikkeensä nojalla haki pakkomyöntioikeuden Vaaralan kiinteimistölle ja oli se myönti määrätty toimitettavaksi heinäkuun ajalla Suvannon kaupungin kruunun virkatalossa.
Antti ei nyt mennytkään tukkitöihin, vaan oli tänä kesänä koko kesän kotona, varsin nähdäkseen kotinsa perusteellista häviötä ja turvatakseen perhettään jollakin tavoin silloin kuin joutuvat aivan suojattomiksi.
Juken alituinen riiteleminen siitä, ettei Antti mennyt rahaa ansaitsemaan, ja Hannan jokapäiväinen murhe vanhain päiväin köyhyydestä painoi Anttia raskaana taakkana ja vei alas kuni hivutustauti. Antin kasvot kävivät kalpeiksi. Työ oli ainoa, jossa parhaiten viihtyi, ja sitä hän raatoikin kuni orja, mutta levähtäessä antautuivat silmät pitkiksi hetkiksi ilman rävähtämättä katsomaan yhtäsuoraa kaukaisimpaan esineeseen. Kaikki tunteen lämpimyys tuntui pakenevan. Ei tuntenut mitään intoa mihinkään. Isänmaakin oli vaan kuollut sana ja tieto sen kannasta, sen muinaisista verisistä taisteluista, sen nykyisistä pyrinnöistä oli vaan uni. Ei mikään saanut ilostumaan, eikä kyennyt enää lohduttamaan Hannaa hänen raskaimpinakaan hetkinä. Jos koettikin sitä tehdä, niin oli se vaan vastenmielistä teeskentelyä, joka enemmän pahoitti kuin hyvitti.
Kuluivat kuitenkin päivät ja viikot. Huomenna oli jo se päivä, jolloin Vaarala joutuu vieraalle. Tätä — kuka on Vaaralan uusi isäntä — riensi Antti katsomaan ja kuulemaan Suvannon kaupunkiin.
Mieli tuntui vaan raskaalta ja kolkolta. Ei heinäkuun helteinen päiväkään auteresta punertavalla paisteellaankaan suvennuttanut mieltä, niin tuntui se tyhjältä ja kuitenkin pakottavalta.
Suvannon kaupungin kohdalla kosken putouksen toisella rannalla oli muhkea luonnon kasvattama metsä. Sen rinteeseen juuri kosken äyräälle aarniopetäjän kömmöttävälle juurelle istui Antti odottamaan päivän kulumista kello kymmeneen ja ikäänkuin upoksiin hautautui siihen humisevaan kosken kohinaan, joka täytti sen tyynen rantametsän. Siinä tuntui olo niin somalta, viihdyttävältä, kuin ei olisi missään. Vesilintuja pari uiskenteli ja sukelteli putouksen niskalla, missä vesi tyynenä virtana riensi putousta kohti. Virran mukana soluivat vesilinnutkin alaspäin, aina ihan putouksen niskaan, mutta kun putous rupesi nielemään, silloin iloisesti narahtaen pyrähtivät lentoon, lensivät puoliympyrän kaaren ja laskeutua liemahtivat ylemmäksi samalle suvannolle, jossa taas alkoivat pulikoida, milloin sukeltaen pohjaan milloin veden pinnalla keskenään kisaellen, ja antoivat virran kantaa siksi kunnes taas lähenivät putouksen hammasta. Silloin taas silmänräpäyksessä pyrähtivät lentoon ja sileälle veden pinnalle jäi pienet värepilkat, jotka heti sammuivat nielevään putoukseen. Näitä vesilintuja katseli Antti ja huokasi. Niin — heitä auttoi siivet.
Silloin huomasi Antti onkimiehen pitkine vapoineen kiveltä kivelle hyppien häntä lähenevän, niin lähti ikäänkuin pakoon ja kierti metsää myöten niemen toiselle puolen, meni siltaa myöten kaupungin puoleiselle rannalle, jossa Suvannon päivän kaltevalla ranta-ahteella seisoi viehättävästi kodikkaan näköinen uusi kartano, jonka valkopuitteisesta ikkunasta näkyi pari valkohapsista pyhäpukuista vanhusta.
Kierti hän katselemaan toistakin sivua tuon rauhaisan kartanon, mutta ulko-oven päällä huomasi suurilla valkoisilla kirjaimilla kirjoitetun kirjoituksen, jota seisattui katsomaan. Silmänräpäyksessä kuohahtivat veret kasvoissa tuskaisen näköisiksi ja huokauksen seasta kuului sanat »Vaivaistalo… Tuossako vanhuuteni turva … tuossako… Mitä kertoiletkaan päivistä satavuosien, koska ajansyömä päätösi murtuu alas kuni tuon linnan tuolla kosken helmassa? Mitä kertoilet silloin?… Huokauksia ja huokausia vaan ja kovuutta kiukkuisen onnen, tuskia elämän… Mutta veljesihän on kuitenkin hauta rauhaisa ja tyven.» Kyynel valahti Antin kasvoille, hän pyyhkäsi sen ja lähti kävelemään huutokauppapaikkaan. Mutta huutokauppatalon lähelle tultuaan huomasi miehiä purkautuvan kruunun virkatalosta ulos. Hän oli myöhästynyt. Jäi katuviereen seisomaan ja virokseen hyvitteli sen kohdalla olevan talon suurta harmaata koiraa. Kauppias Frants poikkesi Antin luo ja sivukävellessään voittomielisellä painolla kuiskasi: »Vaarala on meidän.»
Tuo sana kiskasi Antin ihan kohoksi ja lähti kuin käsketty kauppias
Frantsin mukana kävelemään sen kotiin.
Kotiin tultuaan kauppias Frants lisäsi: »Erosi siitä nyt Juket ja Juken takaiset rehentelemästä.» Sen pitempään ei kauppias Frants puhetta jatkanut, istahti tuolilleen ja näkyi ajattelevan.
Antti ei virkkanut mitään, vaan tuntui mielessä että kauppias Frantsilla on hänelle jotakin sanomista, niin ei kiirehtinyt poislähtöön, vaikka olikin tullut huoneeseen ilman kutsumatta, istui vaan tuolille oven pieleen odottamaan, mitä talon herra sanoo. Ne ensimmäiset sanat »Vaarala on meidän» tuntuivat mielessä somalta. Jos siinä ei olisi ollut mitään syrjätarkoitusta, niin olisihan hän sanonut »Vaarala on minun», mutta se »meidän» sana tuntui somalta, että mieli tuntui ylenevän aivan väkistenkin.
Kauppias Frants puhui aina vähän. Niinpä hän nytkin ennen ajatteli ennenkuin puhui. Viimein nousi seisalleen, tummista silmistä leimahti ystävällinen katse Anttiin ja ystävällisesti virkkoi: »Menkää nyt kotiinne Vaaralaan ja hoitakaa sitä kaikin puolin, kuten ainakin kotianne. On postipäivä, en jouda kanssanne enempi puhelemaan, mutta tulen teitä tervehtimään, koska joudan.» Tarjosi kätensä hyvästelläkseen, puristi Antin kättä lämpimästi ja lisäsi: »Toivon teille iloista mieltä, rauhaa ja myötäkäymistä.»
Antin sydän hytkähti, ilosta silmiin kihosi vesikiehteet. Tahtoi jotakin sanoa, mutta ei niin pikueeltaan osannut muuta kuin kuiskasi: »Kiitos, kiitos.»
Sen sanottuaan lähti ja ulos tultua vasta silmien vesikiehteet syntyivät kyyneliksi, mutta niistä hän ei perustanut. Hän ei tahtonut nähdä ketään, lähti rientämään kotiin saamaan Hanna yhtä iloiseksi kuin itsekin oli. Koko matka kului kuin unissa, koko olento tuntui keveältä, että tuskin jalkoja tarvitsi ja loppumatta soi mielessä sanat: »Menkää kotiinne ja hoitakaa sitä… Kotiinne… Kotiinneko vielä?… Vaaralaan, kotiinne… Oi, Jumalan kiitos… Kotiinne… Kotiinne Vaaralaan…»
Juken veljineen täytyi nyt erota Vaaralasta, mutta Jukke kantoi leppymätöntä vihaa ja kateutta Antille siitä kuin Antti sai jäädä Vaaralaan ja etsi kostoa joka päivä kuni aitomussika reikää päästäkseen pahatekoon.
Vanhan äitinsä tahtoi Hanna pitää luonaan Vaaralassa, mutta sekin kantoi nurjaa mieltä Antille siitä kuin Jukke, hänen mieluisin lapsensa, joutui Antin tähden pois kotoaan tukemasta hänen vanhuuttaan. Vihasta muotoa kantaen söi hän ruokansa joka päivä, mutta ahneesti kuitenkin laukkasi muorin leveä hampaaton leuka, istuessa pöydän latvalla aina vielä kauvan jälkeen muitten. Mutta viimein hän kylmästi nakkasi lusikkansa pöydälle, ynsein kasvoin kääntyi pois ja pureskellen viimeistä palaansa lyhvine suppuhelmaisine hameineen astua töpösteli karsinloukkoon sänkyynsä. Siihen hän sanan puhumatta köllistyi ja ummisti silmänsä heti, mutta usein hän siitä kavahti ylös, pahasti kirkuen, silmät suurina pöllistellen, siunaillen ja syleksien katseli kaikille suunnille näkyisikö sitä pahaa petoa, joka häntä hätyytti. Ei sitä näkynyt, niin sylkäsi vielä kerran, kallistui uudelleen ja kohta taas uusista kuorsauksista tärähteli seinät aina sinne asti kunnes väki kokoutui syömään. Silloin hän aina silmät pöheisinä, kasvot turvoksissa, töhmeröisesti horjuen astua tallusteli pöytään, puolivihasesti kiskasi kannikan ja rupesi syödä mylkkäsemään. Tuhkan harmailla lasittuneilla silmillään aina silloin tällöin mulautti tuikean silmäyksen yli pöydän ja kylmästi jylähti povessa kun ei näkynyt Jukkea.
Muorissa oli Juken elävä kuva Antin silmissä joka päivä, sillä Jukke oli äitinsä näköinen kuin kissan poika. Ja jos Antti milloin näki muoria, niin muisti hän Jukkea, mutta tuo muisto ei koskaan tehnyt mieltä pahaksi. Olihan sen yhteys loppunut ja taloudessa näkyi myötäkäyminen ja rauha, joka piti mielen tyytyväisenä ja virkeänä. Kaikki tuntui vaan suotuisalta, tuntui kuin päiväkin paistaisi Vaaralaan toiselta sijalta kuin ennen Juken aikana.
Koulunkin oli kunta jo ottanut omakseen, ettei siitäkään ollut huolta, jouti aina toimimaan kotinsa eduksi ja onnelliselle tuntui aina mieli. Ainoastaan joskus muistaessa Juken kostonhimoa värähti mielessä synkkä kammo. Mutta sekin kammo aina haihtui kuni tuuleen, kun muisti kuningas Davidin sanat: Sillä Hän pelastaa minun väijyjän paulasta.
XXIX.
Antti näkee unta.
Oli tammikuun ilta. Päivän viimeinen kajas hieman häimötti lännen rannalla. Kuun puolikas kynsistään kiikkuen kiipeili etelän taivaalla ja tähtien uilottavat silmät vilkahtelivat siellä täällä yltympäri taivaan kantta. Mutta pohjoisesta metsien latvoilta näkyi revontulien viehkeä loimo. Näitä katseli Antti kahmerehtaessaan viimeisiä ulkoaskareitaan päivänsä töistä. Mutta viimeisiksi iltahetkiksi siirtyi kammariinsa, jossa hän aina otti käteensä kirjan, yhden tai toisen.
Mutta nyt tunsi itsessään kummallista levottomuutta. Läpi ruumiin kävi outoja väristyksiä ja mieli painui pahaksi. Antti ei ollut koskaan sellaista tuntenut eikä tiennyt mikä sen vaikutti. Ei ollut päivällä töissä liian lämmin eikä liian kylmä, eikä nyt huone ollut liian lämmin eikä kylmä.
Ei ollut sen syytä, mutta se vaan oli ja silloin tällöin humautteli ruumista väristyksen tapaiset virtaukset ja mieli painui yhä alakuloisemmaksi. Vasemman silmän alla alkoi liikkua ihohiiri ja potkitteli se että silmäluomet liikkuivat.
Mitä nyt pitää itkeä? Enhän ole itkenyt sitten kuin Juken aikana, mutta mitä nyt? arveli Antti itsekseen ja mietti yhä mikä tuohon olisi syynä.
Ei löytänyt syytä, mutta mieli se vaan oli pahana, että tahtoi kyyneleet tulla. Antti toivoikin, että ne tulisivat, niin sitten se mielikin sulaisi. Mutta eivät tulleet kyyneleetkään.
Ei haluttanut ruokakaan, niin iltaisen syömättä painui vuoteelleen ja toivoi unta. Ennen hän kuitenkin luki ulkomuistista Davidin 91:nnen salmin sanoja: »Hänen tykönänsä olen minä tuskassa, siitä minä hänen tempaan pois ja saatan hänen kunniaan», muisteli hän vielä uneen vaipuessaankin.
Hän nukkui heti ja näki unta että oli vanhanlainen, valoisa, hyvin likainen huone. Sen seinillä ja hyllyillä, lasissa ja lattiassa oli mitä inhoittavinta likaa, jota näkyi jo kauas ikkunoittenkin läpi. Sinne pakotettiin menemään Antti. Hän koetti varoa itseään pilautumasta, mutta se oli mahdotonta ja niin tarttui sitä likaa vaatteisiin. Vaan hän ei kuitenkaan ollut siitä paljon milläänkään, arveli että kyllä se heti lähtee, kun pääsee veden luokse.
Mutta hänen jälestään tuli sinne huoneeseen suuri joukko puhdassilmäisiä ja iloisia lapsukaisia, joitten kasvot ja silmät loistivat puhdasta viattomuutta. Oli niitten joukossa monta hänen koulunsa oppilaitakin. Ne kaikki pilasivat itsensä ja jäivät sinne. Siitä tunsi hän pahaa mieltä, että ne jäivät sinne ryvettymään enemmän ja enemmän.
Sitten ilmestyi Antti aukealle, laajalle nurmitasangolle, johon puolipäivän aurinko paistoi lämpimästi ja hiljalleen leppoisesti lainehtiva meri oli tasangon oikealla sivulla. Siellä meren rannalta näkyi outo kartano, joka häntä kammotti, kun kuuli että siellä pitää käydä. Se kuitenkin jäi sillä kerralla sikseen. Tuntui kuin joku olisi häntä syrvännyt että hän heräsi.
Herättyään hän valpastui. Hän tiesi varmaan, että se uni ei mene ilman
mitäkään ja syvä suru valtasi mielen. Pitkään ajateltuaan huokasi:
»Mitä minusta itsestäni. Mutta ne lapset… Kouluni oppilaatkin…
Mitähän tarkoitti unikakkinen sillä?…»
Pitkän aikaa oli Antin mieli pinnistyksissä siinä unessa ja siinä, mitä mahtoi merkitä, että ne lapset jäivät sinne likaiseen huoneeseen. Viimein kuitenkin kului pois unikuva lapsista ja joutui ajattelemaan sitä ihanaa päivänpaisteista nurmitasankoa, jonka laitaan aava meri niin lempeästi liekotteli hiljaisia värelaineitaan. Siitä hiljalleen rauhoittui mieli ja nukkui uudestaan…
Huomisen koko päivän oli mieli töhmerö ja raskas eikä ajatukset päässeet viimeöisestä unesta erilleen. Tänä päivänä oli kuntakokous, jossa päätettiin rakentaa uusi, oma kartano Antin antamalle koululle Antti määrättiin rakennuttajaksi ja Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi. Tästä päätöksestä tuli Antille tieto samana iltana. Tuo tieto oikein jähmetytti Anttia. Hän ei tiennyt pahako se on vai hyvä, mutta oudolta se vaan tuntui. Päätään hieman kallisteli ja silmät rävähtämättä tuijotteli alangon huuteiseen pihlajaan, jossa urpiaiset nakertelivat punaisia marjaterttuja. Pyrähtivät aina lentoon, siristen lennellä kiipuilivat sinne ja tänne ylös ja alas, kunnes tuokion perästä taas tuikasivat pihlajaan ja kynsin hampain tarttuivat marjarypäleihin käsiksi. Niitä hän katseli, mutta ei hän niitä nähnyt, ajatukset olivat niin sekaisin.
»Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi ja minä rakennuttajaksi», aina väliin virkkoi hän kummastellen, istuessaan kammarissaan, katseli yhäti vaan niitä pikkusiipineen lipiskoivia sirilästäjiä, punarintaisia lintusia alangon huuteiseen pihlaikkoon ja hieman vapisi koko ruumis.
Koetti hän sovittaa sitä viimeöistä untaan tähän uutiseen, mutta ei se siihen sopinut. Arveli hän itsekseen että onko totta, mitä Korhosen Kusti ja muutkin körttiläiset kansakoulusta sanovat, että siellä turmeltuu lasten sielu ja ruumis. Eihän toki, eihän toki, kuului tunnon pohjalta vastaan salainen ääni eikä siitä sen selvempää tullut. Ajatukset takertuivat kuni verkkoon ja mieli hämärtyi kuni pilvinen iltakin ja semmoisekseen jäi se arvoitus mitä uni merkitsi.
Kului päiviä kolme, niin rakennustyö pantiin alkuun.
Koulun johtokunta valitsi koulun paikan päivän kaltevalle lepikkoiselle rinteelle. Kaukaa lännestä näkyi tähän vuoret, jotka sinertävinä, tuskin silmän erotettavina liittyivät kaukaisuuden hämärryttämään taivaanrantaan. Mutta ennen vuoria joutui katselijan silmä ison Luovakan järven saarikkaalle selälle, jonka lähimmäinen ranta tunkeutui lehtoisien kumpujen suojaan. Lounaan ja etelän suulla mahtavana kohosi yli kaikista monilakinen Koljon vuori. Tämän juurella kaarteili lahdikas Kaaresjärvi, jonka välkkyvään pintaan aina kesäiltoina Koljonvuori kurkisteli ruusunhohteisia, muhkeita kasvojaan.
Kaakossa ja idän korvalla kierrellen monitaloista kirkonkylää, mutkitteli salmikas Kotajärvi, joka loivana Tepenin virtana johdatteli runsaan vetensä tähän lähinnä lepäävään Kaaresjärveen. Mutta lähinnä kaikista aina Kaaresjärven kukkaluhtaiseen rantaan oli taloja ja talojen hiljalleen alenevia peltoja ja niittyjä, ainoastaan siellä täällä joku metsäinen kumpu ja lehdikkoinen saareke. Pohjoisen puolella noin sadan askeleen päässä kohosi kaikuva Turusen vaara, jonka tuomikkometsäiset kukkarinteet aina kesäiltoina henkäilivät kukkatuoksuaan kauvas alankojen viileään ilmaan.
Vaikka kylmästi hymyili nyt talvinen luonto, niin oli tämä paikka Antin mielestä viehättävä ja mitä useamman päivän hän siinä työskenteli, sitä kiinteämmin siihen rakastui. Ja hyvälle tuntui mieli, kun koulu saa nyt pysyväisen aseman, riippumattoman kenenkään yksityisen onnesta tai onnettomuudesta, rikkaudesta tai köyhyydestä…
XXX.
Jukke tulee väkisellä koulun rakennustyöhön.
Kivijalka oli jo valmis ja ensimmäisiä hirsiä aseteltiin paikoilleen. Antti nahusi työssä, autellen miehiä hirsien asettelemisessa, ja merkitsi mihin sillanniskat ovat salvettavat. Mutta kuni salaman iskusta silmänräpäyksessä värähtivät Antin kasvot ja silmistä leimahti outo tuli, kun miesjoukossa huomasi Juken taudinarpiset, rauhattomat kasvot ja hänen omin lupinsa kähentelevän työhön. Antti seisattui kuni ukkosen lyömä, koko ruumis vapisi eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän näki Juken haamusta, että se on tullut ihan ärsyttääkseen eikä tottele sanaa. Meni kuitenkin Juken luokse ja kysyi: »Oletko aikeessa työhön?»
»Olenpa tietenkin, kuinkas muuten!» vastasi Jukke ylpeästi ja kirveskynällään rupesi tokertelemaan hirttä.
»Sinussa ei ole tämän työn tekijätä. On paras, kun et kyhäilekään», jatkoi Antti säyseästi.
»Hah, hah, hah. Minäkö en osaa tehdä työtä. Se olikin sana. Minä en osaisi tehdä työtä! Uskotteko, te miehet, että minä en osaa tehdä työtä?» jatkoi Jukke, ivallisesti nauraa rehauttaen.
Antti tunsi, ettei hän voi jatkaa puhetta, vihaan syttymättä, niin heitti semmoisekseen ja lähti Rantalaan sanomaan Tanelille, että Jukelle ei saa maksaa palkkaa, niin eroaa siitä itsestään, jonkun päivän oltuaan. Mutta Rantalan Taneli vastata jorautti: »Jukke on minulle velkaa, niin siten saan sen saamiseni. Antaahan Juken tehdä työtä.»
»Mutta Jukke ei osaa tehdä rakennustyötä. Kuinka sille voisit maksaa palkan?»
»Se nyt kunnan kassassa ei paljon tunnu, antaahan Juken olla työssä!» jorautti taas Rantalan Taneli ja tapansa mukaan nujautti vankkoja hartioitaan asian vakuudeksi, mutta leveistä kasvoista näkyi syvä mielen lystiys, josta Antti huomasi Tanelin varsin lystikseen laittaneen vaan riitakapulaksi Juken sinne Antin työpaikalle, kun tiesi että Antilla ja Jukella on pahat välit.
Antti ei tainnut mitään. Täytyi Juken antaa olla työssä. Mutta tästä sai Jukke uutta vettä myllyynsä. Nyt hän rupesi saarnaamaan toisille työmiehille, että se on Rantalan Taneli, jota pitää kuunnella ja totella, eikä Antista ole tarvis perustaa mitään. Tämän uskoivat miehet ja ennen pitkää huomasi Antti, että työmiehet enemmän tai vähemmän rupesivat pitämään häntä pilkkanaan ja nauramaan Juken ilveilyille.
Antti meni nyt valittamaan kunnan hallitusmiehille, että Jukke on ominlupinsa työssä ja tekee kaikenlaista häiriötä. Mutta ne sanoivat: »Sinäpä mitätön työnjohtaja olet, kun saa tulla työhön kuka tahaan. Sehän on sinun asiasi. Aja pois sellainen työmies, joka tuottaa vahinkoa.»
»Mutta se ei lähde minun käskylläni. Kun rahaston hoitaja maksaa sille palkan, niin se ei välitä mitään minun sanoistani!» toisteli yhä Antti.
»Mutta keppi ei ole lurjus. Päästele saparolautaan että soipi, niin oikiaa kyllä tielle», lisäsi kunnan esimies kiuhkeasti.
»Ei siitäkään hyvää tule», virkkoi Antti tyynesti ja pää painui alas.
»No kunpa sille ei ole hyvästä tehtoa», jatkoi esimies tosissaan ja siveli lyhyttä, ruskeaa leukapartaansa.
Tuo neuvo ei tuntunut Antin mielestä somalta, niin pitemmittä puheitta lähti pois, tuli rakennuspaikalle, tekeytyi sävyisäksi ja siivolleen virkkoi Jukelle: »Kun sinä itsekin näet, ettet osaa tehdä tätä työtä, niin on paras että hyvällä erkanet tästä työstä.»
Jukke irvisti ikenensä ja ilkeällä tavalla alkoi jätkytellä: »Hyvällä erkanet, hyvällä erkanet, hyvällä erkanet. Puhu koirille hyvästäsi semmoinen isäntä.»
Antin veret kuohahtivat, tunsi palavan halun lyömään Jukkea, hallitsi kuitenkin itsensä, ettei lyönyt, mutta jalkaa polkasten vihasesti ärjäsi: »Jos et heti laita luitasi pois hyvällä, niin minä laitan pahalla. Näytän isännän käskyn.»
Silloin moni työmiehistä nauraa kahautti pilkallisen naurun ja Jukke jatkoi ilkeästi jätkytellen: »Pahalla, vai pahalla näytän isännän käskyn, näytäppä isännän käsky, näytä heti, näytäppä!»
Antti täyttyi enemmän vihasta ja harmista ja tunsi yhä polttavamman halun lyödä Jukkea ja ajaa pois työstä, mutta hammasta purren hallitsi itsensä, ettei se viha päässyt puhkeamaan ilmituleen. Ei virkkanut sanaakaan, sillä hän tunsi, että jos hän rupeaisi puhumaan, niin olisi mahdotonta hallita itseään. Kun oli jo ilta, niin lähti kävelemään pois koko työpaikalta.
Jukke kun sen näki, niin ivallisesti huusi jälkeen: »Joko lähdit häpeämään? Hah, hah, hah! Joko menet häpeämään? Mene vaan häpeämään semmoisia puheitasi! Häpeä oikein katkerasti. Pane luuta silmillesi ja häpeä sitte, että rutisee. Hah, hah, hah!»
»Kyllä Jukke tekee Antista mieluisensa. Tekee se. Ei sille Antti taida, ei tään taivaallista. Ei se saa, ei hiki rupea. Mutta sydämmelle sillä kävi, kun lähti pois. Kyllä sitä kaiveli. Sen näki vaan, että ei tainnut pappi paremmalleen mitään. Ei tainnut!» kuului työmiesten joukosta kuiskeita.
Tästä yltyi nyt Jukke kertomaan miten se ei ole hänelle ilmo eläissään saanut mitään eikä siinä ole miehelle vastusta.
»Elähän sano. Etpä tiedä vielä, mistä tuulee, ennenkun olet leikistä luopunut. Tyynessä vedessä ne suuret kalat kutevat. Antti on vanhastaan tukkilainen, sillä on keskellä ruumista sydän. Se ei ole kiireinen, vaan kunhan tuolla lailla karhot, niin elä pane pahaksesi, jos kuumana kihisee korvallisesi kerran!» kuiskaili Jukelle vastineeksi toiset joukosta.
»Eei, eheei», jatkoi Jukke käsiään levitellen, »siinä ei ole, ei märällä sormella koskijaa. Eei, eheei Se on arka kuin jänis. Sitähän minä toivoisin, että se löisi, että saisin linnaan.»
»Niin sinä antaisit lyödä?» kuului miesjoukosta kysyvä muistutus.
»Antaisin» — lisäsi päätään punaltaen Jukke — »antaisin kahdestikin, antaisin monastikin. Ai, ai että se löisi. Silloin sanottaisiin Vaaralan isännälle, että kuka käski. Ei muuta kuin kruunun kinttaat käteen ja tuonne noin Kakolata kohti tai Siperiaan. Ai, ai, jos se löisi. Se olisi lystiä. Se olisi lystiä.»
»Vaan jos kävisi kipeästi?» kuului taas miesjoukosta huomattava muistutus.
»Se ei tekis mitään», lisäsi Jukke innoissaan. »Se olisi kuin
Pelkosella, että sitä kirjat kirkkahammat, mitä kirjotus kovempi.
Ai, ai, että se löisi.»
Alkoi hämärtyä ilta, niin yksin alkoivat miehet läheskellä pois. Sen huomasi Jukkekin, niin lähti hänkin, vielä vakuutellen: »Saatte nähdä, että en pelkää Anttia.»
Uusi Hellberg oli Juken ystävä. Sille hän vielä erittäin kättä puistain terotti, että hän ei pelkää Anttia ja jos Antti häntä hipasee, niin panehan mieleesi.
»Juu, juu, kyllä, kyllä. Juu, kyllä nähdään», vakuutti Uusi Hellberg, päätään nyökäyttäen, punoen punaisia viiksiään ja kieroon katsovaa silmäänsä pitäen hipallaan.
Nyökäytti päätään Jukelle hyvästiksi huomeneen asti, varmuudeksi vielä ystävällisesti murahti: »Juu, juu kyllä nähdään, juu, juu», ja lähti majataloonsa kävelemään.
Tämä tuntui Jukesta hyvälle ja oikein juoksun hypäkässä lähti vökeltämään majapaikkaansa.
Antilla oli rauhaton mieli koko illan, mutta toivoi toki Juken eroavan työstä kun kuuli, että pannaan pahalla pois, jos ei hyvää tottele. Tuntui se aivan varmalta ettei huomenna enää näy Jukkea työpaikalla.
Huomisaamu valkeni poutaisena. Kirteä aamupakkanen paukahteli nurkissa. Laakson helmaan laskeutui pakkasen usva harmaaseen lavaan ja kuuretutti kumpujen tuuheita puita. Helisten kiiri rakentajain moukarin iskuista huikea kaiku kaikkialle laaksoihin ja vuoriin auringon nousun punertavassa ilmassa.
Kuivasti kirnasivat kengät pakkastuneella kierällä tiellä Antin astuessa rakennukselle, kädessään nivaskaisesta koivun kylestä tehty mittakeppi, johon oli merkitty tarkasti sekä kyynärä että metrimitta kaikkine osineen.
Jukke oli rakennuksen sivulla tantereella kirveellään tokertelemassa helisevää, kaunista hirttä. Tämä näkyi olevan vartta vasten laitettua, sen näki Uuden Hellbergin lystikkäistä kasvoista ja tulisesti pälyvista silmistä, joilla hän salaisesti varttoi, mitä se Anttiin vaikuttaa kun se havaitsee Juken.
Kuni salaman lyömä silmänräpäyksessä lensi Antin kasvot punaisiksi, kuni tulikekäle, kun havaitsi Juken nykyisessä työssään. Ja kuni viskattu lensi Juken eteen, voimakas käsi nostettu ylös ja mittakeppi korkealla ilmassa odottamassa viimeistä sanaa. Samassa ärjäsi:
»Kuka on käskenyt sinua siihen… Kävele nyt paikalla pois työstä.»
Jukke tunsi ja tiesi ennestään Antin luonteen, että viimeisellä kerralla olisi parempi paeta ja näki nyt olevan leikin kaukana, niin nosti kirveensä pystyyn, väänti muotonsa hirveäksi, hampaansa puri yhteen, paksut huulensa irvisti kuni karhua ärhentävä koira, maailmantaudin kiillottamat silmät paloivat kauheasti ja hammastensa välistä kähisi: »Nyt kasahtaa.»
Samassa silmänräpäyksessä muisti Antti, että Jukke on murhamiehen sukua, että hänen isänsä veli on miehen tappaja ja hänen vanhimman, jo kauvan toisista eronneen veljensä poika on miehen tappaja, niin sälähti läpi sielun kauhistava tunne: »Tuossako on minulle murhan isku?»
Samassa sivalti hän mittakepillään Jukkea käsille, että kirves kolisten putosi tantereelle ja mittakeppi nujahti korvalliseen, että korva meni räpäleiksi ja veri räiskähti kauvas.
Mutta Jukke puhisten kuni paholainen tavotteli kirvestään käsiinsä, sillä kuitenkin lyödäkseen, koska ei vähemmästä ollut apua.
Silloin hurmasi vielä voimakkaampi huumaus läpi Antin kaikkien elimien. Lensi turraksi kuni taintunut ja järjen määräävä voima pakeni, ettei tuntenut itseään eikä tekoaan. Sielun vuosikymmeniä paisutetut virrat pääsivät purkautumaan veriin. Kuohuneet veret ja lujan luonteen vaistomainen laki pani jäsenet käytäntöön. Ja teon määrääjänä oli nyt vaan kohtalon epämääräiset rajat ja raivostuneen luonteen säälimätön käsky.
Tuokion perästä tointui Antti kuni horroksista ja näki edessään Juken verissään ja hoiperrellen hätäisesti pakenevan ihmisten turviin ja ruikuttavan kuni satimesta päässyt riekon poika.
Nyt Antin järki palasi, sielu sai elon voiman, sydän omisti tunteensa ja mieli palveli sielua.
Nyt hän kauhistuen käsitti, että kuitenkin toteutuu se kamala uni. Tahtoi tulla kyyneleet silmiin, mutta niitä salatakseen lähti kävelemään kotiinsa.
Oikeuden tuntoa kuitenkin todisti se, ettei yksikään työmies tullut auttamaan Jukkea eikä sanonut hänen väärin tehneen. Olivat vaan kuni kynsille lyödyt ja syypään näköiset itsekukin.