XXXI.
Mikko Lihvonen vakuuttelee Juken vieraitamiehiä.
Päivä oli jo joutunut puolen rintaan ja paistoi se nyt suopeasti, että lumi suli hirren selässä. Jäätynyt kuura puitten oksista putoili alas pieninä kappaleina ja harmaat usmalavat laaksoista oli haihtuneet ilmaan.
Mikko Lihvonen, Peltolan isäntä, se oli Juken rippikoulutoveri, ja oli pysynyt aina hyvänä ystävänä. Hän oli toimittanut Juken tohtorin tutkintoon Suvannon kaupunkiin. Sen tehtyään tuli nyt rakennukselle ja näkyi olevan miehille asiampaa asiaa sanottavana. Pitkällisen keuhkotaudin kalvistamat tuhkan harmaat lyhytpartaiset kasvot olivat hartaan, oikein rukoilevan näköiset ja pää hieman vinosti kallellaan vasemalle korvalliselle.
Uuden Hellbergin luokse hän nyt asettui. Mutta samassa lakkasi kaikkien miesten kirveet kapsamasta ja kokoutuivat Lihvosen ja Uuden Hellbergin ympärille rakennuksen seinähirsille istumaan kuni varikset aidalle syksyisen toukopellon vaiheella, korvat terotettuina, mitä nyt kuuluu. Ja moni aavisti, että Juken kuoleman sanoma piilee nyt Mikon raskaasti hengittävässä rinnassa.
Puhalteli nyt Mikko muutamia ahtaasti vinkuvia huokauksia, pani päänsä enemmän kallelleen ja hampaansa asetti niin, että sanat saivat kauniisti sissahtavan soinnun ja alkoi:
»Tuo Jumala, se on viisas, se on viisas. Se on viisautta ja miehuutta täynnä. Se on pitkämielinen, hurskas ja vakaa. Mutta sen pyydyksestä ei karkaa otus.»
»Kyllä, kyllä, ei karkaa sen pyydyksestä otus, ei karkaa», vakuutti
Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen ja yhtä hartaalla painolla kuin
Mikkokin.
»Tuo Vaaralan Antti», jatkoi Mikko, »on tehnyt osansa jo pahaa.»
»Se on tehnyt, se on tehnyt», toisti taas Uusi Hellberg, nyökäyttäen päätään.
»Synti aikansa menestyy», jatkoi Mikko. »Aikansa menestyy … aikansa menestyy, mutta viimein se pudottaa selästään. Ja se pudottaa korkeammalta kuin luudan päältä lattiaan.»
»Kyllä, kyllä. Se on totta, se on totta», vakuutti Uusi Hellberg.
»On luultu, että tuolla Antilla menestyy ikänsä», lisäsi yhä Mikko. »Se sieluton hävitti näiltä langoiltaan talon. Saatti ihmiset tuonne maailmalle, kuin suden poikaset. Ei auttanut laki eikä oikeus. Nyt pieksi, rusikoi ja raiskasi tuon Juken vaivaisen omiksi. Mutta Jumalan kiitos, se oli viimeinen paha teko… Jo tarttui nyt.»
»Jo tarttui, jo tarttui nyt ja pysyy nyt kissa selässä», toisti Uusi
Hellberg.
Mikko puhalteli taas useita tiukkoja huokauksia. Mutta asetti taas kuloharmaan leukansa entiseen asemaan ja alkoi:
»Olen paljon ollut vieraanamiehenä oikeudessa. Olen ollut murha-asioissa, olen ollut lapsen ruokkoasioissa, olen ollut kunnianloukkaus-asioissa. Olen ollut akkojen korentojutuissa, olen ollut semmoisissakin kuin Pekkalan piian kihlauksen purkamis-jutuissa ja kaikissa tärkeimmissä asioissa. Juuri tärkeimmissä kylän asioissa kaikissa. Ja olen tullut ymmärtämään sen kalliin valan, mikä vieraallamiehellä teetetään, että en ole puhunut liikaa. Sen vaan, minkä vala sisältää, sen vaan, juuri sen vaan. Ja sitä juuri terotan nyt teillekin, kun on varma, että tulette vieraaksimieheksi todistamaan ja ilmi antamaan kaikkia tässä Jukke raiskan, kärsivän Jukke raiskan onnettomassa asiassa.»
»Kyllä, kyllä, sen ymmärrämme, kyllä, kyllä sen ymmärrämme», vakuutti
Uusi Hellberg, nyökyttäen päätään.
»Tottahan valaansa vastaan todistaa kaikki todistajat», sanoi joukossa
Risto Kyllönen ja alla päin istuen vuoleskeli puikkoa.
»Ei suinkaan siellä viitsi horista joutavia ja selvähän tuo on asiakin», virkkoi joukosta Halosen Teppo. »Meitä neljänäkymmentä miestä katsoi silmillä kuin helmillä tuohon, juuri tuohon tantereelle, kun Antti löi Jukkea, hakkasi ihan kuin riihen puija, että vaara helisi vastaan tuossa. Ja Jukke ähki, parkui, kirosi ja ähelti kuin pikku Iikka tulen palavassa saunan löylyssä. Ja pökkerehti sinne ja tänne kuni kukkopoika pimeässä. Mutta Antti vaan lauvisti takalihoille kuni vierasta sikaa ja kiljui: Mene pois työstä. Nyt on viimeinen käsky. Tässä on viimeinen käsky.»
»Hyvä kai tuonlaisessa asiassa on olla vieraanamiehenä, kun noin selvästi näkee asian», lisäsi vielä joukosta Tannilan Aapeli ja nytkäytti ruumistaan vakaumuksen merkiksi.
Huokasi taas Mikko ja jatkoi: »Sitä vierasmiehen valaa ei moni ymmärrä. Siinä luetaan: Minä omantuntoni mukaan todistan ja ilmi annan kaikki, mikä voipi asialle antaa valistusta. Se kolunki siinä on, jota ei moni ymmärrä. Omantuntoni mukaan. Se siinä on paras kohta, siinä se on koko asian ydin. Omantuntoni mukaan… Ajatelkaapa sitä kohtaa… Omatunto… Se se meitä kaikkia kerran on todistamassa, Jumala varjelkoon… Omantuntoni mukaan kuuluu valassa… Niin, omantuntoni mukaan…»
»Kyllä, kyllä», kuului Uuden Hellbergin mukautus.
»Te tiedätte Antin pahuuden», jatkoi Mikko. »Miten se kalmasi ja hävitti talon langoiltaan. Miten tämäkin laitos on hänen hommastaan. Olettehan nähneet miten järjettömät luontokappaleetkin kärsivät märkinä vaahtisina kiskoessaan raskaita hirsikuormia tänne. Ja niitä lyödään vaan jos eivät jaksa vetää. Kaikista näistä hän on syypää saamaan rangaistuksensa. Ja se on todistaja, joka on oikeuden tuki ja turva. Ilman todistajaa joutuu oikeudella peukalo keskelle kämmentä. Mutta nyt niinkuin omatuntonne sanoo, ettette puhu mitään sen laista, joka Anttia puolustaa. Senhän tiedätte, ettei Jukke vie teitä Anttia puolustamaan, kuten omatuntonnekin sanoo.»
»Kyllä, kyllä, kyllä käsitämme, kyllä käsitämme. Kyllä, kyllä käsitämme. Aivan oikein käsitämme», vakuutti Uusi Hellberg, nyökyttäen päätään ja toinen silmä lupotti puoleksi kiini.
»Kyllä se niin on, kyllä se niin on, kyllä se on oikein mitä isäntä sanoo, kyllä se on oikein», kuului miesjoukosta varmat vakuutukset.
Kauvan keskusteli siitä vielä miehet, miten hirmuista olisi, jos ei tuommoinen pahantekijä saisi rangaistustaan. Ja aivan oikealta tuntui että todistajana ollessa ei saa puhua muuta kuin sitä mikä puolustaa Jukkea. Muutoin jos todistettaisiin Juken rikoksia Anttia vastaan, niin voisi oikeus joutua tasapainoon ja asia menisi vaan akoille. Ja sitten Antti pääsisi irti ja kukatiesi jälkimmäinen villitys tulisi pahemmaksi ensimmäistä. Sitä paitsi, onhan soma nähdä miten mies raudoissa kalisee. Miten kruunun kihlakalut miehen käsissä napottavat. Miten se uopea sankari lähtee nöyrästi vankikuljettajan mukaan.
Ai, ai, miten hauskaa… Silloin on Antilla toista kuin täällä annellessa meille kaikuvia käskyjään ja viittoessa mittakepillään. Ai, ai, miten hauska. Joutuisi se päivä jo heti, innottelivat miehet ja hykertelivät käsiään.
»Kyllä sen näette, kyllä näette miehen raudoissa. Kyllä näette kunhan
Jukke kotiutuu kaupunkimatkaltaan», vakuuttelivat Mikko Lihvonen ja
Uusi Hellberg ja päättivät, että kahdeksitoista vuodeksi se Antti
kaikkein vähintään tuomitaan, jos ei iäksi. Mutta voipi se mennä iäksi.
»Kahdeksitoista vuodeksi!» huudahti Halosen Teppo. »Kylläpä, kylläpä kerkiää sydän lauhtua. Olikin äsken täysi kuni Piiraisen Kaisan massi. Mutta Jukke otti selkäänsä. Otti kuin poika.»
»Otti kuin poika», toisti Rinteelän Sipo, päätään punaltaen. »Otti kuin poika eikä ollut mies linnun luista, kun ei jo jalkotallukaksi joutunut siinä leikissä. Mies vaan kävellä toppuroi, vaikka pää oli verissä kuni karhun repimä ja korva repaleina kuni ylimmäisen papin palvelijalla.»
»Jukke kiemuroi kuin makkara kattilassa» — keskeytti Timolan Salu — »niin toinen ei muuta kuin ruotasi selkäpuolen päällimmäiseksi ja laski kuin laudan veistäjä, että metsä raikui ja kenttä tömisi.»
»Juhlallinen kylpy, juhlallinen kylpy. Täytyy sanoa, että juhlallinen kylpy», vakuutti Kerilän Jaska. »Monen täytyy ottaa selkäänsä metsän syvyydessä ainoastaan nähdessä neljän silmän. Meitä kolmekymmentä ja seitsemän naamaa katselimme täältä pyhästä korkeudestamme alas kärsivään ihmiskuntaan kuin pulliaishaukat syksy-iltana viirin tangosta. Mutta rietas olisi sentään perinyt Juken, jos ei Antti olisi itsestään heittänyt siteiksi vanhaa henkeä ja päästänyt vielä hynttäilemään omine jalkoineen tämän elämän tietä.»
»Sen minäkin sanon», todisti Lehto Pekka, »että Antin armosta elää Jukke vielä tänä hetkenä. Meistä ei olisi koskaan heltinyt Jukelle apua. Sydämmet pamppailivat ja läkättivät kuin Pekka Retusen laukun kieli, juostessa Piilimäkeä alas karhua pakoon.»
»Ja hyvä että pysyimme alallamme», lisäsi Lanton Niilo. »Jos olisimme mielineet lähestyä sitä sadetta, niin emme olisi tervein nahoin palanneet. Ei ole hyvä hillitä aseellista miestä, joka on unohtanut lait ja asetukset ja hurjistunut koston työhön, viikkokausia valmistetun ja kätketyn koston työhön. Onpa Jukke itse koonnut nuo tappurat, jotka nyt paloivat. Ja nuolkoon nyt koira itse haavansa.»
»Sen minäkin sanon», vakuutti vähäpuheinen Niilo Pekonen ja alkoi kaperrella työtään.
Uusi Hellberg ja Mikko Lihvonen kuulivat, että on vielä joukossa, jotka puolustelevat Anttia enemmän tai vähemmän. Niin tahtoivat nyt lopettaa yleisen puheen. Mutta Uusi Hellberg kuiskaten lupasi Lihvoselle, että hän pitää siitä huolen, että kaikki tulevat vaikuttamaan Juken hyväksi.
Mikko Lihvonen laskeutui rakennukselta alas, lähti astua kaarittamaan kotiinsa. Mielessä lauhkea lienne, mutta rintaa kahlehti tauti leppymätön.
Rakennuksellakin rupesi kirves toisensa perästä kalkahtelemaan, mutta monen miehen mielessä tuntui kaipio kun ei näkynyt Anttia tulevaksi rakennukselle. Ja silmät pätivät Vaaralaan päin milloin näkyisi Antti pitkävartisine saappaineen pieni reunusniekka turkki päällään reippaana laskeutuvan alas rinteen metsänvarjoista tietä.
XXXII.
Jukke tohtorin tutkinnossa.
Jukke surkeasti voihkaen oli saanut kaikki vaivansa kerrotuksi tohtorille. Oli kolmasti kaatua rojahtanutkin tohtorin huoneessa, silmiään pahasti väännellen ja hampaitaan kirautellen älissyt kuin teurastettava vasikka. Siitä aina tointunut kertoilemaan vanhoja ja nykyisiä tapahtumia ja taas sekaisin nykyisiä sekä vanhoja.
Vähäpuheinen, ylpeä tohtori, joka oli nähnyt ennenkin kujeilijoita, katseli nyt haavat, jotka eivät olleet vielä kerinneet ajettua eikä tuskittua. Sanan puhumatta kirjoitti todistuksen, pisti sen vapisevaan ja kipeästi voihkavan Juken käteen ja virkkoi:
»Kymmenen markkaa.» Jukke osotti kumppalilleen — joka häntä muka talutti ja hallitsi — taskuaan, josta tämä kaivoi rahan, antoi sen tohtorin valkoiseen käteen ja lähti taluttamaan Jukkea pois, ettei enää neljättä kertaa kerkeäisi eikä tarvitseisi pyörtyä.
Rekeen tultuaan otti Jukke käsilleen tohtorin todistuksen ja luuli näkevänsä siinä oikein hienolla herraskäsialalla kirjoitettuna ihan jokahisen sanan, mitä hän oli puhunut, ja sitten lopussa luettelevan kipujen ja haavojen vaarallisuuden ja sitten vasta nimi alla, ehkäpä hänen nimensä siinä rinnalla, koskapa hän kysyi nimeä. Kauvan hän sitä katseli, koetti jankata sanoja, mutta ei niistä tullut kokoa.
Mutta viimein tulvahti rintaan hyvä mieli ja toverilleen huudahti:
»Oikein ruotsalainen. Oi, oi, oikein ruotsalaisen todistuksen antoi. Ilmankos se niin… Kyllä sen näki, että hyvän se antaa… Ei olisi uskonut, että se niin hyvän. Oikein ruotsalainen.»
»Sentähden kai se maksoikin niin paljon», keskeytti toveri.
»Totta kai sen tähden», jatkoi Jukke. »Hyvähän se aina maksaa… Mutta kun oikein ruotsalaisen todistuksen antoi… Miehinä se piti meitä … näkihän sen, vaikka se ei puhunut paljoa, mutta tyynessä vedessä ne suuret kalat kutevat.»
Pani kuitenkin viimein huolellisesti taskuunsa todistuksen ja tuntui nyt olevan verraton aarre povessa. Nyt ei muuta kuin tätä näytetään nimismiehelle, niin sen täytyy paikalla Antti vangita, kaksilla kahleilla vangita ja kolmen vankikulettajan saattamana lähettää linnaan, jossa se pannaan kaulastaan, jaloistaan ja käsistään kiini. Niin ne kuuluvat elinkautisia vankia pitävän — kuvaili mielessään Jukke.
Kuvaili hän myöskin Vaaralaan isännäksi pääsemistä. Kun Antti viedään iäksi päiväksi pois, niin ei ole pitkä aika siihen, ennenkun hän on Vaaralassa isäntänä. Ehkäpä ensi kesänä jo… No, ehkäpä ensi kesänä jo…
Majataloonsa Tannilaan tuli nyt Jukke. Sisarensa Elsan laittoi sitä tohtorin todistusta viemään nimismiehelle ja ilmoittamaan asia. Nimismiehen virkavelvollisuus on sitten tulla sitomaan Anttia. Itse Jukke jäi nyt hengen heikkona makaamaan Tannilan pirtin penkille laitetulle rehualustaiselle vuoteelle odottamaan nimismiehen tuloa. Ja joka kerran kun kartanolta kuului liikettä, hevosen tiukujen kilinää, askelia, rauta-aseitten helähdyksiä tai jotain sellaista, luuli hän nimismiehen jo tulleen miesjoukon kanssa kolmilla kahleilla sitomaan Anttia. Ja joka kerran kun ovi aukeni, kääntyivät hänen heikon, ihan kuolevan näköiseksi laitetut silmänsä oveen ja luuli hän näkevänsä nimismiehen teräväsilmäiset, punakkaposkiset, pulleat kasvot. Ja ikäänkuin tunsi hänen keskikokoisen muhkean olentonsa hieman kauhistuen lähenevän hänen vuodettaan ja rupeavan tarkastelemaan hänen hengen rajoja myöten raiskattua, tässä nyt kuoleman kielissä makaavaa ruumistaan. Ja kyselemään mitä Antille pitäisi tehtämän. Mutta hän ei voisi muuta puhua kuin vaivoin sen että »kiinni … lujasti kiini… kuolen … kohta kuolen.»
Mutta nimismies ei tullut ei ensimmäisellä käskyllä, eikä vielä toisellakaan… Ei ensimmäisenä, eikä toisena, eikä vielä kolmantena päivänäkään.
Jukella siinä selkänsä tiessä hengen heikkona sairastaminen kävi polttavan ikäväksi. Kun ihmisiä kulki päiväkaudet katsomassa, ettei saanut kuin yösydämmellä vaan syödäkkään ja olla jalan viljassa, niin kärsimys odottamiseen tahtoi loppua kokonaan. Ja sama levottomuus kuohui Juken ystävissäkin, jotka hengen hartaasti odottivat nähdäkseen Antin kolmiin kahleisiin kytkettynä lähtevän kruunun reessä ikuiselle matkalleen. Levisipä jo puhe, että Antti on lahjonut nimismiehen, että se on jo Antin puolella. Tämä kauhea väärinkäytös kuohutti enemmän ja enemmän Juken puolueen mieliä. Ja nyt uhattiin virkarikoksen uhalla käydä ahdistamaan nimismiestä.
Mutta ennen kaikkea lähti vielä Elsa käymään pyytämässä nimismiestä siihen tärkeään toimeensa.
Silmät itkusta turvoksissa ja läähöttäen, että joka jäsen notkui hengityksen mukaan, seisahti Elsa nimismiehen salissa kukkapöydän vaiheelle. Ja kun nimismies aukasi kammarinsa oven ja tuli kysymään, mitä on asiaa, parahti kohtikurkkuaan itkemään. Ja itkunsa seasta pasusi:
»Taappavathaan nuo toisensa… Viimein taappavat… Ensin söi talon … häävitti… Nyt pieksi, repi … poikki luiksi… Nyt taappaa viimeiset…»
Sitten koetti asettaa itkuaan, puristi itseään, mutta leuka oli vielä tuohisen nurkan näköisenä rutistuksissa.
Oikesi viimein leukakin ja kasvot vakautuivat. Nenäliinallaan pyyhki vesiä kasvoistaan ja hyrskähteli hiljaista itkua, mutta viimein taas jatkoi vapisten:
»Lähtisitte herra vangitsemaan sen Antin. Se on uhannut käydä…
Taappaa se sen Juken.»
»Eikös jotta? Mitäpä hän hänestä tappaa, vaikka on vähän lihan kipua antanut!» virkkoi nimismies välinpitämättömästi.
Mutta Elsan leuka rupesi kupristumaan tulikupille, kasvot pyyristyivät kokoon kuni puserrettu pesutukko ja rinta ponnahteli katkeria itkun hyrskeitä. Ja jatkoi:
»Ei suinkaan Ju … Jumalakaan salli … o … lemaan i … irti se … semmoisen … ka … kauheampi mu … urhamies … tä.»
Parahti taas valtavaan itkuun. Tahtoi kyllä jatkaa, mutta ei voinut, itki vaan ääneensä, vollotti kuni susi saaressa.
Nimismies tekeytyi ystävälliseksi ja hyvitti Elsaa. »Olkaa nyt huoletta. Minä tulen sinne. Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne.»
Elsa kiitteli syvästi, polviaan notkistaen, ja lähti takaisin. Mutta matkallaan hän nureksi itseään siitä, kun ei voinut puhua enempää nimismiehelle. Tosin hän tullessaan oli aikonut itkeä nimismiehen kotona, että asia näyttäisi kamalammalta. Mutta ei olisi itkun tarvinnut niin kovin voittaa, ettei saanut enempää puhutuksi Antin pahuuksista, kun oli muuten niin hyvä tila. Mutta kunhan tulee sinne, huokasi Elsa tietä käydessään ja kertoi mielessään nimismiehen vakavia sanoja: »Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne. Minä tulen sinne.»
Ei vieläkään tullut nimismies. Ei sinä päivänä, ei toisena, eikä vielä kolmantenakaan.
Nyt uskottiin varmaksi, että Antti on lahjonut nimismiehen ja oli sitä ruvettava pakottamaan lain voimalla, mutta nyt tarvitsi asia sitä terävämpiä ja valaisevampia todistajia. Ja oli nyt Mikko Lihvosella työtä saadessa kaikkia rakennustyömiehiä käsittämään asia samalla tavalla kuin Uusi Hellberg oli sen käsittänyt.
Mikko Lihvonen muun lisäksi oli kuullut, että Antti on kerran tiellä hätyyttänyt Jukkea, pukannut sitä ja ahdistanut palaamaan takaisin.
Tätä Mikko Lihvonen oikein käsiään taputtaen ja levitellen kertoi ja selitti, että:
»Se siellä tiellä. Se se tapaus on se siellä tiellä, kun kylän tiellä. Ihan keskellä kylän tietä. Se se seikka on kylän tiellä hätyyttää ihmistä. Se se asia on.»
»Hym. Onpa jotakin», hyngähti vähäpuheinen Niilo Pekonen, salainen
Antin ystävä.
»Samaa minäkin sanoa», lisäsi Lanton Niilo. »Oli Antti kerran tavannut Juken kantamassa hyvää rakennuksen puuta kotiinsa, niin oli käännyttänyt tuomaan takaisin ja antanut Jukelle vähän kiireen voidetta. Niin syystähän oli sepälle palkka.»
Mikko Lihvosen kasvot tulistuivat ja rupesi oikein sydammen pohjasta selittämään:
»Hyvät ihmiset. Tuommoisia ne ovat ihmiset, eivät ymmärrä asioita. Eihän se ollut hänen puutaan, sehän oli rakennuksen puuta. Ettekö ymmärrä, hyvät ihmiset. Ettekö ymmärrä, että nämähän ovat rakennuksen puita? Eihän nämä ole Antin puita. Ettekö ymmärrä?»
»Juu, juu, kyllä ymmärrämme. Juu, juu, me ymmärrämme», vakuutti Uusi
Hellberg päätään nyökyttäen.
Ja yleensä taas tunnustettiin, että nämä ovat rakennuksen puita, eikä Antin puita, eikä Antti olisi saanut pakottaa Jukkea sitä takaisin tuomaan.
Mutta Niilo Pekonen lupsautteli vaan pitkiä silmäripsiään ja ajatteli itsekseen: »Tehkäähän nyt mieluistanne, kyllä vielä kääntyy kello lampaan kaulassa. Kyllä härkä jäniksen tavottaa, jos ei ennen, niin kattilassa.»
Nimismies oli hiljainen, rauhaa rakastava mies, eikä olisi mitenkään tahtonut tulla tekemisiin noitten härskejuttujen kanssa. Ja toivoi nytkin että sopisivat Antti ja Jukke asiansa, ettei tarvitseisi hänen sekautua ollenkaan heidän seikkoihinsa. Sitä paitsi hän tunsi Anttia ja Jukkeakin niin paljon, että tiesi Juken syystä saaneen sen selkäsaunan, niin ei kiirehtinyt pitämään poliisitutkintoakaan. Odotteli vaan, eikö tulisi sovinnon sanomat.
Sitä ei kuitenkaan tullut. Ja kun kuuli, että ruvetaan ahdistamaan virkarikoksen uhalla, niin lähti viimein. Mutta hän ei tullut Juken tautivuoteelle, johon Jukke sitä mielessään kuvitteli tulevaksi ja makasi selkänsä tiessä kokonaista kahdeksan päivää. Mutta hän tuli Sipolaan, rakennuksen lähimpään taloon, ja kutsui sinne Antin ja Juken.
XXXIII.
Jukke ja Antti poliisitutkinnossa.
Oli lenseä maaliskuun päivä. Taivas oli hienossa pilven kihnassa, jonka läpi suopeasti paistoi puolisen jälkiaurinko. Nätänä nurisi jaloissa tie ja vetenä kiirehti katoilta alas riutuva lumi, kun nimismies palvelijansa kanssa asettui Sipolan kammariin Juken ja Antin asiassa poliisitutkintoa pitämään.
Kaksi miestä keskessään taluttaen toivat sinne oihkavaa ja kipeästi parahtelevaa Jukkea. Repaleiseen, puolipuhtaaseen ryysyyn oli käärittynä pää, että kurjat silmät vaan näkyivät muutamasta aukosta. Toinen käsi oli kannettavana viilekkeessä, toisella hallitsi turkkia hartioillaan, jonka hihoihin ei saatu muka sujumaan käsiä. Jaloissa vanhat, suuret, puolivillaiset, harmaat housut ja jalkineina paikkaiset turkkitöppöset, raasuisilla siisnoilla kiinnitetyt nilkkoihin, että pysyivät jaloissa.
Tuolille lähelle nimismiehen istuinta asettivat miehet Juken istumaan varovasti kuin paperinuken. Ja suuri pusa oli miehillä sitä saadessa siihen asettumaan, sillä pieninkin kosketus tuotti kipeän voivahtavan kirkaisun.
Antti istui toisella puolen kammaria nimismiehen palvelijan vieressä.
Nyt kuitenkin uskoi Jukke olevan sen hetken käsissä, jolloin Antti pääsee kruunun kihloihin. Tuosta se ei nouse enää vapaana. Rautoja kantaa mies jaloissaan, kun lähtee tuosta, ajatteli Jukke nyt, istuessaan tuolilla, varatonna kuin lankaviihti, ja voihkaessaan kipeästi, miehien siinä pidellessä päätä kohollaan.
Nimismies kirjoitti paperiarkin yläosaan pöytäkirjan alkulauseen, kääntyi Juken puoleen ja hieman jäykästi sointuvalla, järeällä äänellään kysyi:
»Mitäs tähän nyt Jukke sanoo?»
Jukke oihki ja voihki kipeästi eikä voinut puhua muuta kuin:
»Vielat miet, uih, voih. Todistaja, uih, voih, Uusi Hellberg, uih, voi, tietää tämän, voih, uih.»
Hän ei voinut muka ärrää sanoa, kun kielikin oli saanut niin ankaran tärähdyksen, että mökelehti suussa aivan tajutonna.
Sisään kutsuttiin nyt Uusi Hellberg.
Hän seisattui seinustalle lähelle ovea, josta tuli sisään.
Punaiset viikset olivat nyt jo taipuneet paraamman mallin tapaiseksi, punainen turriparta oli pitkän leuvannenässä kääntynyt jo ulos päin, kuten sitä oli taivutettukin. Ohkainen juutalaisnenä seisoi nyt hyvässä asemassa, toinen silmä lupotti melkein kiinni juuri niinkuin oli tarkoitus, somimmalleen vaan kiini. Ja hiivistelevissä laksomaisissa kasvoissa kuvastui peitetty mielihyvä.
Muuten pystynä ja oikeutta kunnioittavan näköisenä terävästi kuunnellen mitä kysytään, hän siinä seisoi kuni tauluun maalattu. Kädetkin asetetut suoraksi sivuun kuni sotamiehellä.
Nimismies kirjoitti muutaman sanan pöytäkirjaan, katsahti ikkunasta ulos tietä myöten tulla kupeltavia ihmisiä, jotka lystin ja kammon sekainen aavistus povissaan riensivät katsomaan sitä ihmettä, kun Anttia lähdetään raudoissa viemään linnaan. Ja jospa senkin saisi nähdä, kun sitä vangitaan. Kääntyi hän sitten huoneelle päin ja kysyi:
»Mitäs Uusi Hellberg osaa nyt sanoa?»
Uusi Hellberg huokasi ensin. Siirti toista jalkaansa hieman eteenpäin ja kasvot saivat totisen, hieman noin tunteekkaan muodon, huokasi vielä, asetti äänensä oikein laupiaaksi ja alkoi parhaalla herrasmurteellaan:
»Eileisestä viikko taaksepäin aamulla olimme tuolla rakennuksella työssä, juuri parhaaltaan olimme kaikki arpeetissa. Tämäkin Jukke, joka on aina ensimmäinen ja viimeinen, ahnein ja nöyrin, sanalla sanoen, paras arpeetimies, oli veistämässä hirttä. Niin tämä Antti juoksi kuin mieletön Juken luokse ja löi päähän seipäällä.»
»Päähän seipäällä», keskeytti nimismies hieman kammostuen sitä selitystä, ja luihautti salaisen katseen Anttiin, mitä tuo siihen vaikuttaa.
»Juu, juu, herra vallensman, seipäällä päähän, seipäällä päähän että veri roikasi kauvas!» vakuutti Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen.
»Juuri niin, uih, voih. Pankaahan kiljaan, uih, voih»! lisäsi Jukke.
Nimismies kirjoitti kaiken tämän ja kääntyi kysymään lisää, mutta Jukke pelkäsi, että jos ei nimismies kirjoittane kaikkia, niin muistutti:
»Tuliko se kiljaan, voih, uih?»
Nimismies nyökäytti päätään Jukkeen ja vakuutti:
»Kyllä on.»
Uudelta Hellbergiltä kyseli lisää. Tämä huokasi, rykäsi ja huokasi ja rupesi taas jatkamaan:
»Tämä Jukke yritti pakoon, vaan tämä Antti kaatoi maahan.»
»Kaatoi?» keskeytti nimismies.
»Juu, juu, herra vallensman, kaatoi aivan maahan makkaraksi ja siihen pieksi, tukkusi aivan näin juuri, noin, tällä tavalla. Voi hirmuista. Aivan näin, hakkasi kuin kirvesmies, aivan näin, tällä tavalla», vakuutti Uusi Hellberg näyttäen oikein käytännöllisesti miten Antti löi Jukkea.
»Juuri niin, juuri niin!» toisti Jukke perästä.
Jukke virkistyi vieraanmiehensä perinpohjaisuudesta, että ärrä kuului jo terveenä juuri sanaa sanoessa eikä muistanut voihkaistakaan.
Nimismies ei ollut tätä huomaavinaan, katsoi vaan Uuteen Hellbergiin ja virkkoi:
»Sillä kepillä se löi?»
»Juu, juu, herra vallensman. Sillä staakalla se vaan löi ja löi ihan kun madon tappaja… Tämä Jukke kiemuroi, pyörtyi ja pökkerehti, mutta Antti vaan löi ja löi.»
»Pyörtyi ja yhä löi?» muistutti nimismies.
»Juu, juu, herra vallensman!» vakuutti yhä Uusi Hellberg.
»Juuri niin, juuri niin, uin, voih», myönsi Jukke perässä.
Nimismies kirjoitti tämän pöytäkirjaansa ja kysyi vielä todistajalta tietäisikö muuta. Mutta se ei tiennyt, niin sai mennä ulos. Jukke vaan surkealla äänellä muistutti:
»Tuliko kiljaan? Uih, voih, uih, voih.»
»Tuli, tuli», kuului nimismiehen varma vakuutus.
Kaikissa ihmisissä oli nyt vakautunut se mieli, että nyt Antti kahlehditaan ja viedään pois ijäksi päiväksi. Ja kaikki rakennuksen työmiehet uskoivat, että Uusi Hellberg tulee työnjohtajaksi. — Olihan sen jo Rantalan Taneli sanonutkin työmiehille. — Niin, nyt kun ei tässä todistuksessa ollut valan tekoa, niin Uudelle Hellbergille mieliksi päättivät kaikki sanoa vaan tietävänsä saman mitä Uusi Hellberg on jo puhunut.
Tätä temppua vielä vakuudeksi iski nyt Mikko Lihvonen miesten päähän siellä ulkona ja Uusi Hellberg myöskin kuiskautteli todistamasta tultuaan niitten miesten korviin, joitten epäili puhuvan Antin puoleen ja lupasi sen palkita.
Niinpä kävikin. Sisään kutsuttiin mies toisensa perästä ja kysyttiin mitä hän tietäisi, niin se vaan sanoi tietävänsä saman mitä Uusi Hellberg on jo puhunut.
Antti toivoi jonkun, edes jonkun puhuvan asian oikean puolen. Ja muistuttikin muutamia miehiä, joitten luuli antavan totuudelle jotakin arvoa, että eikö asiassa olekaan toista puolta. Mutta ne vaan hieman punastuivat ja vakuuttivat ei muuta tietävänsä kuin mitä Uusi Hellberg on puhunut.
Antin kasvoihin ilmaantui arkoja, kiehuvia väreitä ja povessa tuntui tuskallinen levottomuus, että pyrki siirtelehtämään istuimellaan ja punaltelemaan päätään. Pelkäsi takanakin käyvän hullusti. Tunsi ruumiissaankin arkaa vapistusta, mutta koetti salata niin paljon kuin mahdollista ja pysyä vaan tyynenä.
Asiaan kuuluvat miehet olivat loppusilleen käyneet tutkintopaikalla ja loistavin kasvoin vakuuttaneet sanoneensa vaan sen mitä Uusi Hellberg oli sinne puhunut. Kuumeen tapaisella kiihkolla odotti nyt suuri ihmisjoukko Sipolan kartanolla ja porstuissa sitä ilmestystä, kun Anttia tuodaan raudoissa ulos. Ja voimakkaammat henkilöt asettuivat ovien poskiin rappusille sekä muualla matkan varteen, josta tiettiin sitä tuotavan. Muutamat katselivat ja penkoivat nimismiehen rekeä, nähdäkseen minkälaiset ne kahleet ovat, joihin Antti pannaan. Mutta ei siellä ollut. Tottapa ne on jo viety sisälle. Tottapa ne on viety, arvelivat niitten etsijät.
Nyt ei enää Mikko Lihvonenkaan paljoa lipattanut. Huomautti vaan jännityksessä seisovalle ja odottavalle joukolle:
»Paha aikansa menestyy… Aikansa se menestyy. Menestyy aikansa, mutta siitä tulee loppu, kurja loppu, kurja loppu.»
Nyt tuli jo viimeinen mies sisältä reippaasti ja loistavin kasvoin vaakuutti tullessaan sekin sanoneensa vaan ei tietävänsä mitään muuta kuin sen mitä Uusi Hellberg on jo sinne puhunut.
Nyt se oli valmista. Nyt lähestyi se viimeinen hetki. Kaikki seisoivat vakavina kuin tuomitut, terottivat korvansa kuulemaan mitä kuuluisi ja moni luuli jo salin peräkammarista kuuluvan rautojen liikuttelun. Silmät pyöristyivät ja suut vetäytyivät hämmölleen. Toiset kuiskailivat joko kuuluu, vaan nämä ei muuta kuin nyökäyttivät päitään kehotukseksi pysymään hiljaa. Ja pieninkin liike salin peräkammarissa kuulosti rautojen liikuttelemiselta.
Nimismies nyt kirjoitti kaiken tutkimuksen tuloksia pöytäkirjaansa. Ja katseli miettien mitä tämä olisi vielä vailla.
Jukke luuli nyt olevan käsissä sen silmänräpäyksen, jolloin tartutaan Anttiin käsiksi, niin tahtoi lisätä vauhtia sille seikalle kipujensa suuruudella. Aikoi pyörtyä ja silmät menivät jo nurin ja parahteli kipeästi. Mutta luuli nimismiehen rupeavan jotakin puhumaan, niin vakautui kuitenkin, kipeästi tuskitellen ja sydäntä särkevästi oihkaen kuulemaan nimismiehen puhetta.
Juken parahteleminen kuului salin yli porstuaan, jossa ihmisjoukko odotti. Nämä hiljaa kuiskailivat: »Eipä ole leikki enää Antilla» ja terottivat vaan korvansa enempää kuulemaan.
Nyt kun näin oli todistettu, näytti nimismiehen mielestä melkein pahalta ja katseli Anttia suurena rikoksen tekijänä. Ja kokonaan tunsi erehtyneensä, ennen uskoessaan Anttia tavalliseksi ihmiseksi. Olipa äskettäisin Antin eräässä käräjäasiassa tehty väärä valakin Antin puolustamiseksi, luultavasti Antin houkutuksesta — mitenkäs muuten — niin tämäkin asia paljasti nyt nimismiehen mielessä Antin kunnottomuutta. Ja tuntui se nyt aivan oikealta, että olisi Antti pantava kiini, mutta tuo tohtorin todistus oli niin huono tuki, ettei Anttia kuitenkaan voinut ruveta kahlehtimaan. Kokosi vaan paperinsa pöydältä ja kehotti Anttia sovittamaan Jukkea.
Nyt näki Jukke, ettei taida tullakaan vangitsemista, niin rupesi tuska kiihtymään.
Silmät rupesivat vääntymään nurin ja hampaat kirahtelivat, ryysyinen pää retkotti jo varatonna, voivotus kävi kovemmaksi ja alkoi sekasin yhtä ja toista höpistä.
»Kiini, uih, voi Antti kiini. Uih, voih! Lujasti kiini. Voih, uih. Se mojoo, uih, voih. Se mojoo, voih, uih. Tästä niskasta se mojoo, voih, uih. Se mojoo läpi, uih, voih. Aivan läpi ytimien ja munaskuiden, voih, uih. Kiini Antti, uih, voih. Kuolta täytyy, uih, voih.»
»Kuolehan nyt ensinnä», lohdutti nimismies Jukkea. »Tämä tohtorin todistus sisältää niin vähän, ettei Anttia voida vangita, ennenkun kuolet. Tässä sanotaan vaan, että on huomattu ruumiissa vähäisiä väkivallan merkkiä, mutta ne heti paranevat.»
Nyt tuli Juken hätä suurimmalleen eikä tiennyt mitä tehdä, kun kuuli, että pyörtyminen ei auta, kuin ainoastaan kuolema, ja kuoleminen vähäksi aikaa oli mahdotonta. Niin jätti pyörtymisenkin semmoisekseen. Rupesi hätäisesti selittämään, miten hänessä ei ollut tohtorille tautinsa selittäjää, miten hän kolmasti pyörtyi. Miten hänen tilansa nyt on vaarallinen. Miten se mojoo tuota niskasuonta, miten kopristaa sydäntä. Ja väliin aina parahteli kipeästi, kun se, jolta päätä leikattaisiin, ja nimismiestä pakotti sitomaan Anttia. Silmät paloivat kun tuskassa ja koetti puristaa itkua.
Tämä Juken poru kuului porstuaan, niin kuiske kulki miehestä mieheen, hengestä henkeen että:
»Lujallepa pannaan Antti. Lujallepa pannaan. Ei ole kohta helppo. Ei ole helppo, ei ole leikki, ei ole.»
Mutta nimismies koppoi lakkinsa, ja aukasi kammarin oven mennäkseen ulos. Silloin samassa avauksessa lähti Antti ja nimismiehen palvelijakin. Salista kuului tömiseviä askelia, niin porstuassa oleva väkijoukko odotti milloin vanki lähtee rautoineen tulla helkkäsemään ulos. Ja kun salin ovi työnnettiin auki, niin koko porstua ja puoli kartanoa paistoi silminä, jotka renkaisilleen pyöristyneinä olivat valmiit ottamaan vastaan sitä lystin kamalaa näkyä kun Anttia tuodaan vankina kolmissa kahleissa.
Mutta yhä suuremmiksi repesivät silmät ja kasvot vaalenivat, kun havaitsivat Antin hauskasti hymyillen ja nimismiehen kanssa iloisesti puhellen työntyvän vapaana ulos.
Kartanolle tultuaan huomasi Antti ihmisjoukossa niitä nuorukaisia, jotka ovat olleet hänen koulussaan oppilaina. Tulleet hekin katsomaan entistä rakastajaansa pahantekijänä vietävän vankeuteen.
Nyt muisti Antti unensa. »Tässähän juuri se likainen huone, johon minut vietiin pakottamalla, jossa vaan vähäsen pilasin vaatteitani. Mutta te olette tulleet vapaina ja jäätte tänne… Oi lapsi kullat!» — huokasi Antti, nähtyään lasten rakkaudettomat, epäpuhtaat kasvot, ja tunsi sääliä. Mutta viipyminen tuntui pahalta, tuntui kuin ilma ympärillä olisi tukahtunut, niin pisti nimismiehelle kättä hyvästiksi ja kaikkien hämmästyttäväksi ihmeeksi lähti uleisen ilta-auringon paistaessa reippaasti astumaan nurisevaa tietä kotiinsa Vaaralaan. Ja muisti nyt olevansa sillä aukealla tasangolla, jolle hän unissaan joutui, tultuaan likaisesta huoneesta. Ja ne kaukaa meren rannalta näkyvät kammottavat huoneet hän tiesi vankilaksi, josta häntä ei pelasta mikään.
Mutta olihan siinä sen kamalan huoneiston edustalla hauskasti
liekotteleva meri ja toisella puolen viehättävä kukkanurminen tasanko.
»Niitten vaiheellahan toki viihtynen vankinakin», hyvitti mieltään
Antti, yhä ajatellessaan unensa toteutumista.
Antti otti nyt eronsa rakennustyön johtajan virasta ja asettui olemaan kotona toimimaan kotitöissään. Mutta siitä, kun ei Anttia vangittu poliisitutkinnossa, levisi ankara huhu, että Antti on lahjonut nimismiehen. Tätä huutoa oli nyt maailma niin täysi, että sitä puhuttiin lähellä ja kaukana, ettei nuorilla eikä vanhoilla ollut muusta puhettakaan, ja jokahinen ennusti asian sillä vaan pahentuneen ja joutuvan Antin vaan tuhatta lujempaan, kun kuvernööristä tulee oikea käsky.
Tuollaisen toivon esineenä oleminen tuntui tukehduttavalta. Oli kuolettavinta mitä Antti oli ikänään tuntenut. Ei ollut yhtään, joka häntä olisi täysin ymmärtänyt, jolle olisi saattanut haastella mielihaikeistansa, niin tuntui kuni sielu hiljalleen vuotaisi ulos. Koko tunteellinen ajatus sekä elämän elävyys vähitellen haihtui kuni viljan tähkästä haihtuu vihannuus ja nuorteus syksyn tuuliin ja päivä päivältä muuttuu tyhjänä ahavan syömänä kortena heilumaan sinne ja tänne mihin milloinkin tuulen henki kallistaa, kunnes vihdoin ytimettömänä kulona murtuu alas, josta ei koskaan nouse.
Tällaiseksi aavekuvaksi oli alenemassa Antti, mutta Hanna ja lapset pysyivät ystävällisinä ja ottivat Antin huoliin osaa, minkä taisivat, joten kuitenkin koti pysyi eheänä ja mieluisena loppuun asti ja lyhensi paljon niitä pitkiä viikkoja kulkiessa sinne, jolloin oikeus tutkii asian.
XXXIV.
Antti oikeuden edessä.
Käräjäpäivä — jona Antin ja Juken asia oli määrätty tutkittavaksi — oli vihdoinkin tullut. Syyskuun alakuloinen aurinko paistoi korkean männikkömetsän latvoilta käräjäkartanoon. Korkean männikön ja kartanon vaiheella lakson pohjassa väreili päivän tuulesta pieni lampi, jonka rannoilla lipisi kellastuneet lumpeet ja sinne tänne huojuvat, surkastuneet kaihilat. Lammin töyräällä seisovasta pajasta kaikui sepän vasaran totinen kolke, kun Antti astui santaista tietä käräjäkartanoon. Sepän vasaran kolkkeen kuultua jylähti pahasti Antin sydän ja muisti hän nyt ne kauvan jo hänelle ennustetut kahleet. Mutta hän työnti kamaluuden pois luotaan ja huokasi:
»Minun toivoni ja linnani on minun Jumalani, johon minä uskallan.»
Käräjätalon kartanolla oli sadottaisin ihmisiä isommissa ja pienemmissä ryhmissä. Jokahisella oli asiaa jollekin toiselleen. Mikä kiikkui velkamiehensä kaulassa, pyytäen vielä odottamaan, ettei ottaisi tuomiota. Mikä kiisteli perintönsä päältä, kun luuli sitä lain varjossa tahdottavan vetää puoleensa, mikä puhui vierasmiehelleen asian tärkeydestä ja terotti hänen muistiaan vielä erityisemmästi siinä suhteesa. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan Antin tulemista joukkoon.
Tämä tuntuikin Antista hyvälle, kun tällä tavalla sai ikäänkuin sulaa muutamaksi rattaaksi siihen suureen koneeseen, jonka enimmät rattaat olivat jo käynnissä. Mutta tiesi siirrettävän voimahihnaa senkin akselin lumppioon, joka viimeisetkin rattaat panee liikkeelle, ja silloin joutuu pyörimään hänkin, ja seisattui joukkoon kartanolle.
Mutta eipä hän ollutkaan niin huomaamatta jäänyt kuin luuli. Sieltä täältä alkoi ystävällisesti hymyillen vetäytyä hänen luokseen yksi ja toinen sellainen henkilö, joka murhasta tai varastuksesta tai väärästä valasta tai jostakin törkeästä rikoksesta oli ollut vuoden tai kaksi tai kaksitoistakin vuotta vankeudessa. Nämä lähestyivät häntä ystävällisesti tervehtimään kuni virkaveljeään ja antamaan tärkeitä ohjeita asiansa ajossa.
Tämä kammostutti Anttia, että sydän vapisi povessa, nähdessään minkälainen joukko häntä kunnioittaa ystävänään ja vertaisenaan. Mutta silloin Antti huudettiin sisään oikeushuoneeseen.
Oikeus pöytäkirjoineen seisoi keskellä huonetta, jonka perältä meni kaksi ovea peremmäisiin huoneisiin. Sivuseinillä kaksi isoa akkunaa, mutta oviseinän keskikohdalla itsepintaisena seisoi valkoinen uuni rautapeltillä tukittuine suineen, että ulko-oven täytyi olla melkein likellä soppea.
Vasemman puoleisen sivun akkunain kohdalla seisoi pienoiset kukkapöydät pienine kukka-astioineen ja mataloine osaksi surkastuneine kasvineen. Ja oikean puoleisella sivuseinämällä johotti pitkä lavitsa, jolla pestyine päineen tiheässä rivissä istui lautamiesjoukko. Mutta oikeuspöydän päässä keinutuolissaan istui tuomari.
Rauhallisena hän siinä istui ja hieman keinutteli kookasta ruumistaan. Laajat, lihavan puoleiset parrattomat kasvot loihottivat levollisina. Mutta tuikeita ruskeanharmaita silmiä ympäröi tummat leveät kiehkurat, jotka nuo itsestään tuikeat silmät loivat vieläkin tuikeammiksi. Siten koko kasvotkin saivat aivan lahjomattoman jyrkän luonteen.
Jukke ja hänen apumiehenään nimismies seisoivat uunin toisella puolen rinnakkain ja avoimet paperivihkot kumpaisenkin käsissä. Antti astui sisään pitkävartiset saappaat jaloissaan ja seisahti oikeushuoneen lattialle lautakunnan ja uunin keskusvaiheella.
Tuomarin pitkät silmäripsit seisoivat pitkän tuokion yhdessä kohti kuni jäätyneet. Mutta muuten hänen katseensa liikkuivat ylös ja alas pitkin Antin rotevaa vartaloa, aina saappaista kasvoihin ja kasvoista saappaisiin. Onko hän saanut mitään sivistystä? Ehkä on… Mutta jos hän onkin saanut, niin se on — suomalaista… Niin — se on suomalaista.
Kääntyi kiiltokenkäiseen hienosti puettuun nimismieheen, jonka pukukin osotti oikeaa ruotsalaista sivistystä.
Tämä työnti nyt paperivihkonsa tuomarin käteen ja ilmoitti olevan siinä sen poliisitutkinto-pöytäkirjan, jota myöskin seurasi tohtorin todistus, Juken antama.
Tuomari otti sen paperivihkon, räpsäytti sitä tapansa mukaan ilmaan, että tomu ja roskat karisevat, vaikka eihän sitä olisi tarvinnutkaan kun ne olivat herrasmiehen antamat, mutta sen muisti hän sitten vasta, kun oli jo räpsäyttänyt.
Luki nyt tuomari poliisitutkinto-pöytäkirjan. Luki Uuden Hellbergin todistuksen ja kun näki että kaksikymmentä ja kuusi oli muita, jotka olivat saman todistaneet kuin Uusi Hellberg, niin jo silmiä ympäröivät tummat kiehkurat rupesivat mustenemaan ja valkeankajakkeisiin kasvopäihin alkoi kohota syvästä kuultavaa verevyyttä; silmätkin saivat kiiltävän värin.
Hän kun sai sen luetuksi, niin silmät palasivat alkuosaan tutkintopöytäkirjassa, nyökäytti päätään ja itsekseen myhähti: »Seipeelle peehen», leimautti Anttiin kuivan silmäyksen ja kasvot olivat jyrkät; mutta kääntyi vielä nimismiehen puoleen, mitä hän vielä sanoisi. Vaan nimismies oli jo mennyt pois kantajan asemalta, jättänyt Juken siihen yksinään ja seisoi nyt perihuoneen ovella aikansa kuluksi punoen tummanruskeita viiksiään ja työnsä tehneen näköisenä levollisesti katseli oikeushuoneelle. Niin tuomari kysyi Jakelta: »mite tehen hen sano veele?»
Jukke tekeytyi taas surkeaksi, paineli käsillään päätään, asetteli vanhoja tautinsa arpia ja kertoili:
»Siitä on herra vallensmannilta jäänyt pois. Siitä on jäänyt pois. Minä en silloin kyennyt selittämään, olin kipeä. Siitä on jäänyt pois. Se mojoo tätä niskasuonta ja pitkin selkäruotoa. Tämä pää se on ihan mäsänä, rotisee kuin pärekori. Se on jäänyt pois. Tämmöisiä arpiakin tässä.»
»Mite sine vaadi sitten?» kuului tuomarin kysymys huonolla Suomen kielellä ja ruotsalaisella soinnulla.
»Tuomiota, tuomiota, laillista tuomiota, viimeistä tuomiota», jatkoi Jukke ja vapisevin käsin työnti tuomarin käteen paperivihkon, johon oli kirjoitettu mitä ikänä laitointa sanaa olisi Antin kuullut sanoneen, siten näyttääkseen Anttia, miten paha ihminen se on.
Nämä luki vielä tuomari ja kääntyi sitten Antin puoleen: »Mite Antti tehen sanoisi?»
Antti otti povitaskustaan neljäksi taitetun paperivihkon, aukasi sen ja syvällä kunnioituksella antoi sen tuomarin käteen. Mutta samassa tuli toisesta perähuoneesta tuomarin kirjuri, hoikkanen nuori mies, joka suurilla silmillään hulmautti katseensa kaikkiin asiallisiin, istahti istuimelleen oikeuspöydän lähelle ja kun ei ollut muuta osotettua työtä, niin hienosormiset kädet vetäytyivät punomaan pieniä tummia viiksen alkuja ylähuulessaan. Terävin kasvoin silmäili arkakasvoista Anttia.
Mutta tuomari näki, että Antin antamassa paperipakassa oli paljon lukemista, niin työnti sen kirjurinsa käteen ja käski sen lukea. Itse nojautui selkäkenoon keinutuolissaan ja alkoi hiljalleen keinutella itseään. Lupsautteli pitkäripsisiä silmäluomiaan, mutta kasvot pysyivät jäykkänä.
Anttia kohti tulivat juuri hänen kasvonsa, että kun hän vaan aukasi silmänsä, niin ne silloin sattuivat Anttiin.
Nyt hän varsin piti kasvojaan tuomarin kasvoina ja katseensa tuomarin järkähtämättöminä katseina, että Antti jo ajoissa tulisi huomaamaan oikeuden äärettömän painon ja kaikkivoittavan voiman.
Tuomarin kirjuri rupesi nyt kauniisti sointuvalla äänellä raikkaasti lukemaan kirjoitusta, johon oli koko asia lyhyissä piirteissä alusta alkaen kirjoitettu, selittäen kaikki syyt, mitkä riidan vaikutti. Sitä paitsi oli asia sovitettu sisältörikkaisiin ja sulavasti sujuviin lauseisiin, että raikkaan lukijan suusta kuului se aivan runolta. Ja ensimmäiset lauseet veivät jo tuomarin huomion puoleensa, että tunsi itsessään hienoa kateutta, kun kirjuri sai sen lukea, ettei hän itse sitä lukenut.
Ei päässyt pitkälle, ennenkun tuomarin silmät kävivät loistaviksi ja kasvot alkoivat elpyä. Kohta keskeytti lukemisen, katsoi pystyvästi Anttiin ja virkkoi:
»Ja te olitte rakennusmestari?»
»Niin olin», kuului Antin väräjävä vastaus.
Taas sai kirjuri jatkaa lukemistaan, mutta ei päässyt pitkälle, ennenkun tuomari keskeytti, katsahti Anttiin ja lisäsi:
»Teme kantaja tuli omine lupine tööhön?»
»Niin teki», virkkoi Antti.
»Ja varasti rakennushirsie?» jatkoi tuomari.
»Niin teki», mukautti Antti.
Taas sai lukija jatkaa lukemistaan, mutta ei päässyt monta lausetta, ennenkun tuomari viittasi pysähtymään ja virkkoi:
»Hen keelitsi töömeehiss.»
»Niin teki», vakuutti Antti.
»Hen teki site monta peeve, tammikuu kaksikymmenes peeve, helmikuu kaksikymmene neljes peeve», jatkoi tuomari.
»Niin teki», vakuutti yhä Antti.
Tuomari näpisti hampaitaan yhteen, hieman nyökäytti pariin kertaan päätään ja viittasi lukijaa jatkamaan lukuaan.
Nyt sai keskeytymättä lukea loppuun.
Mutta tuomari ei ymmärtänyt tarkoin kaikkia lauseita, niin kirjoituksen loputtua puheli hetken kirjurin kanssa ruotsiksi. Koskettivat aina korvaansa, sivelivät lanteitaan. Katselivat tohtorin todistusta ja taas sivelivät lanteitaan, hypelöivät korvallisiaan. Viimein näkyi tuomari saavan asiasta täyden käsityksen, niin nyt saivat todistajat tulla valan tekoon.
Kolmekymmentä ja seitsemän miestä kokoutui nyt oikeuspöydän ympärille tekemään todistusvalaansa.
Ne eivät siihen muuten sopineet kuin kaksinkertaiseen piiriin, josta toistensa välistä takimaiset pujottivat kättään saadakseen sormensa raamattujen lehdille, joita oli pöytä ihan luokonaan levitetty toinen toiseensa kiini.
Nyt ne kolmekymmentä ja seitsemän miestä jamottivat yhdessä kuhilaassa kuni niotut toisiinsa.
Uskollisina siinä miehet ryhöttivät kuni taikurin laittamat, koska taikuri metsän rikkeistä päästäessään on muuraiskeon ympärille asettanut yhdellä kerralla koko talon rahvaan ja määrännyt ne käsiään pitämään muuraiskeon päälle ojennettuna sen aikaa kun hän havuhattuineen ja naavaturkkineen, kädessä yksikantoinen juuriltaan reväisty pihlaja, on saanut kolmasti kierretyksi ja luetuksi ukko Tapion ja Mielikin metsän emännän hyvityssanat. Sitten saavat poistua, että hän saa uhrilukuja lukien kätkeä sen pihlajan siihen muuraiskeon sydämmeen ja kolmannen kuninkaan aikuisesta rahasta vuoleskella yhdeksän hopeahituista metsän emännän korvakoltuskoiksi, sinipiian kaulahelmiksi ja välkkyviksi koristeiksi ukko Tapion juhlavyöhön.
Kaikuvien yhteistunnustuksien kestäessä oli nyt saatu valat tehdyiksi, joten muut kaikki saivat mennä ulos. Ainoastaan Uusi Hellberg sai jäädä sisään.
Tämä seisattui nyt uunin eteen Juken ja Antin keskivaiheelle.
Pystynä hän siinä seisoi.
Viiksien latvat sirhottivat nyt somasti ylöspäin, punainen leukaparta oli kääntynyt ulospäin, kuten sen pitikin, ja toinen silmä lupotti enemmäksi kuin puoleksi kiini, kuten oli tarkoituskin. Muuta hän ei katsellut, kuin ainoastaan oikeuspöytään päin olivat hänen kasvonsa, ja siihen hän katselikin, korvat laitetut oikein avoimiksi kuulemaan mitä nyt kysytään.
Poliisitutkinto-pöytäkirja luettiin nyt kokonaan Uudelle Hellbergille. Sen luettua kysyi tuomari: »unku teme ny rihist todistet, vala peelle todistettu?»
Uusi Hellberg kumarti syvään ja hartaalla äänellä vakuutti: »Juu, juu, herra korkia oikeus, juu, se on oikein, se on oikein, juu, juu, se on rihisti todistettu.»
»Unku veele mite?» kysyi tuomari katsellen yhä Uuden Hellbergin teeskentelevää olentoa, mutta Uusi Hellberg kumarti vielä kerran ja lisäsi: »Ei muuta, juu, ei muuta tällä kerralla, se on rihisti todistettu.»
»Tahtoko sine kulunki?» kuului tuomarin koleaääninen kysymys.
»Juu, juu, kulunkia ja kipurahoja se tahtoo», lisäsi Uusi Hellberg.
»Mite kipuraha sine tahto?» kysyi tuikeasti katsellen tuomari.
»Juu, juu, että häntä lyötiin, juu, juu, seipäällä lyötiin», vakuutteli yhä Uusi Hellberg eikä ymmärtänyt, että tuomari kysyi, tahtooko hän itselleen palkkaa.
Oikeuden palvelija huomasi Uuden Hellbergin hämmästyneen, niin aukasi oven ja käskevästi murahtaen viittasi Uutta Hellbergiä astumaan ulos. Sen kuultuaan astui Uusi Hellberg ulos, kasvot tuhostuksissa. Ulos tultuaan hätäisesti virkkoi:
»En ymmärtänyt oikein, juu, en ymmärtänyt oikein, mitä se tuomari tarkoitti, juu, no, hyvä siitä kuitenkin tuli, juu, hyvä siitä tuli.»
Toiset todistajat tahtoivat päästä niin vähällä selityksellä kuin suinkin, niin sanoivat vaan tietävänsä saman minkä Uusi Hellberg on jo todistanut. Siten ei viipyneet muuta kuin pistäytyivät sen sanomassa ja samalla sai vaihtua toinen.
Nyt oli jo kaikki todistajat käyneet oikeuden edessä ja saaneet palata ulos. Todisteeksi asialle jäi nyt vaan tuo Uuden Hellbergin valheellinen todistus. Tämä pani Antin vapisemaan eikä tiennyt mitä sanoa, mutta samassa kuin käskettiin astumaan ulos tuomion tekoajaksi, tuli suuhun sanat ja ennenkuin kääntyi ulos hieman vapisevalla äänellä virkkoi: »Minun kirjallisen selitykseni on kantaja tunnustanut oikeaksi.»
Sen sanottuaan astui ulos ja mieleen palasi hyvä toivo. Tuntui kuin sillä sanalla hän olisi puhunut enemmän kuin kukaan koko asiassa.
Tuomari katsoi terävästi Antin jälkeen ja ajatteli: »Jos hän olisi saanut sivistyksen, oikean ruotsalaisen sivistyksen… Niin … mutta ne suomalaiset…»
Kaikki oikeudenjäsenet jäivät nyt lukittuin ovien sisälle harkitsemaan asiaa ja — jos ei näytä olevan syytä lykätä toisiin oikeuksiin — tekemään lopullinen tuomio.
Pitkän aikaa ne siellä itsekseen jahusivat, ei muuta kuin hiljaista puheen purinata kuului läpi hataran ulko-oven.
Tämä oli sangen jännittävä odotusaika monelle. Usea oli kummissaan, kun Antti sai tuomion tekoajaksi tulla ulos ilman poliisin vartioimista, kävivät oikein kuiskailemaan tokkohan Anttia vangitaan, mutta Uusi Hellberg vakuuttavasti kuiskaili: »Kyllä tarttuu, minä todistin hyvästi, kyllä tarttuu, nyt on viimeiset hetket, kyllä kohta tarttuu.»
Jukke taputti Uutta Hellbergiä olkapäähän: »Sinä todistit hyvästi, sinä olit miestä, sinä se sillan teit, että toisilla ei ollut kuin pistäytyä sanomassa yksi sana; sinä olit pylväs tälle asialle», ja sanomatoin hyvä mieli kutkutti povessa.
Tämä kuiske ja tuo Juken ilo teki Anttiin pahaa ja tunsi salaperäistä väristystä jäsenissään, vaan ne viimeiset oikeudelle sanomat sanansa pönkittivät mieltä, ettei se päässyt painumaan tavattoman alakuloiseksi. Tuntui kuitenkin kovin pitkälle tuomion odotusaika. Saadakseen korvistaan pois nuo Juken ja Juken ystäväin mieluiset kuiskuttelemiset, lähti odotushuoneesta ulos ja aikansa kuluksi kävellä törkkäili nurmikkoisella kartanolla, missä ei ketään muita näkynyt.
Mutta aukesi viimein oikeushuoneen valkea ovi, ovelle ilmestyi oikeudenpalvelijan ruskeat, liehakoitsevat kasvot ja heti kajahti koleasti nenään homahtava ääni: »Nyt sisään kaikki.»
Neljäkymmentä miestä kuhitti nyt oikeushuoneeseen, että koko huoneisto jyrisi kuni ukkonen ja pihtipielet roskivat tungoksen pakosta, kun jokahinen tahtoi mennä ensiksi ja päästä rinnimmäiseksi.
Hiljeni viimein jyry, kaikki seisoivat hiljaa vieri vieressään kiini, hiljaa, että tuskin hengittivätkään. Olisi kuullut neulan putoamisen yli huoneen.
Tuomari möllötti rauhallisena keinutuolissaan ja silmäili joukkoa, näkyisikö asiallisia.
Juken vääräsuinen, hyvämielinen muoto lämötti rinnimmäisessä rivissä.
Mutta missäs Antti?
Näkyipä muutamasta lomasta Antinkin arasti värähtelevät, tyynet kasvot, niin tuomari otti pöytäkirjan käteensä ja rupesi sitä kankealla ruotsinvoittoisella kielellään lukea mölittämään:
»Kihlakunnanoikeus on ottanut asian lopullisen tutkinton ja on nehty selveksi ette vastaja Antti Waarala on siihen meeren reekennyt ihmiste, ette kihlakunnanoikeus tuumitse henelle kuusi kuukautta kahleetonta vankeutta, josta hen valittakon kolmeskymmenes peives, jos hen site tahto.»
Tämän kuuleminen lamautti kuulijajoukon kuin ukkosen lyönti. Ei tienneet mitä sanoa. Mutta enin kaikista koski se Uuteen Hellbergiin. Se pöllisteli sitä ja tätä. Kieroon katsovat silmät renkaisillaan, kiiriskeli toinen lakeen, toinen lattiaan, ja toisekseen toinen oveen, toinen uuniin eikä hän tahtonut tajuta mennä ulos.
Ja ulkona kävi mies mieheen jahkaileva kuiske:
»Sen verranko. Sen verranko vaan… Mitä se siitä pitää… Sen verranko. Kahleetonta vankeutta… Mitä se siitä välittää? Kuusi kuukautta vaan kahleetonta vankeutta? Sama kuin ei mitään. Sen verran vaan… Jos sen joku teki, niin pää meni, mutta ei hänelle… Sen verran vaan…»
Kaikki olivat nyt kuni hallan panneita, päät painuivat alaspäin ja häpeän arka punastus näkyi kasvoissa.
Antti ei viivytellyt käräjäpaikassa, lähti kävelemään samaa santaista tietä kotiinsa. Sama äsköinen seppä takoa kaikutteli pajassaan lammin töyräällä. Lammin rantaan lipottelivat pienet aallon väreet samoin kuin äskenkin. Mutta mäntyisen harjun hartioilla kiipeilevä samea aurinko oli kulkenut enemmän kuin yhden sormihaaran lännemmäksi äskeistään. Ja vieri se jo laskuansa kohti.
Käräjäpaikasta lähtiessä kevensi ja hyvitti Antin mieltä paljon ne masentavat kuiskeet, mitkä kuuluivat hänen vihamiestensä huulista tuomion julistettua. Mutta matkalla painui mieli synkäksi, kun näki hiljankin sen unensa siten toteutuvan. Kamala kuva tuli mieleen niistä äskeisistä ystävistä, jotka häntä ympäröivät ennen oikeushuoneeseen kutsumista. Samanlaiset veikothan tulevat hiljankin tervehtimään virkaveljenään. Eihän siitä pääse mihinkään. Mutta olihan toki lempeästi liekotteleva meri, jonka pintaan liittyi tyynesti sinertävä taivaan ranta. Sen liepeellä hiljalleen kalteva rantatasanko kukkanurmineen ja kaukana siintävine lehdikkoniemineen. Siinä loivalla ranta-ahteella se kammottava huoneisto kolkkona seisoi, johon kerran oli mentävä, ajatteli Antti allapäin kävellessään kotiinsa ja muistellessaan sitä merkillistä untaan, joka nyt oli kokonaan toteutunut. Ja huokasi:
»Niin… Sinne oli mentävä… Sinne… Oi sinä kohtalo… Mistä on sinun valtasi…? Mistä…? Mistä käskyjesi päätös…? Mistä…? Oi mistä…?»
Kaikki pitivät sitä Antin syytöstuomiota liian lieveänä. Mutta Antti piti sen liian ankarana ja kantoi mustaa mieltä kohtalonsa kovuudesta. Usein tahtoi tulla kyynelkin silmänurkkaan, mutta sen hän kielti tulemasta. »Minäkö itkisin? Onhan tyytymisessä korkein onneni», arveli hän ja kaikissa tiloissa näyttäytyi raikasmielisenä ja reippaana.
XXXV.
Antti kuulemassa torvisoittoa.
Kului viikkoja, kuukautta pari. Nuori keisari piti häitään. Hän hääpäivänsä muistoksi vähensi kolmannen osan tuomittujen rangaistusta. Siinä meni kaksi kuukautta tuuleen Antin vankeudesta. Mutta olihan sama kuusi kuukautta kuin neljäkin kuukautta, kun ei se kaikki mennyt. Mutta tämän puolennuksen johdosta jatkui Antin vapaus kokonaisen vuoden. Tuntui se niinkuin sen kammo hiljalleen kuluisi mielestä. Oli hetkiä, päiviäkin, ettei hän sitä muistanutkaan, mutta muisti hän sen taas ja värähtämättömin kasvoin hän ei sitä muistoa koskaan ottanut vastaan.
Niinpä eräänä kevätiltana istui hän muutaman ison kaupungin puistossa. Siinä ensi kerran sinä kevännä kuunneltiin ulkoilmassa torvisoittoa, jota kuulemaan kauniin ilman houkuttelemana kokoutui väkeä, nuoria ja vanhoja tuhatmääriä.
Nyt tunsi hän puoleentoista vuoteen ensikerran olevansa paikassa, jossa ei häntä tunneta, jossa ei häntä kukaan sormellaan osota: »Tuossa on kahleeton vanki, hän on tuomittu.»
Tuo ääretön ihmisjoukko ainoastaan, tuota kaikuvaa soittoa kuunteleva joukko tuntui niin sanomattoman hauskalta; olisi saattanut itkeä paljaasta mielen ylennyksestä. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Oli vaan kuni kaulaansa myöten vajonneena ihmismereen, jossa silmän kantamalta näkyi vaan kasvoja, päitä ja päähineitä, että koko tuo meren pinta oli vaan värivaihtoista, pientä taplikkoa, kuni kesän herttaisen tuulen synnyttämä lipotteleva väreaallokko.
Ei koskaan elämästään Antti uskonut enää löytävänsä tällaista hetkeä. Niin vapaata, niin virkistävää, niin elähyttävää, niin kohottavaa vuosikauteisesta alennuksesta, niin puhdasta kuni kevätillan taivas, niin hienosti sulavaa kuin tämä.
Tästä hän nyt nautti ja luki monista kasvoista heidän sielujensa kirjoituksia. Ja monista löysi hän kärsimysten syviä jälkiä, jotka olivat tulleet tänne etsimään virkistystä, raikastusta mielelleen. Mutta toiset olivat tulleet vaan sentähden, kun oli siinä paljon muita ja kasvoista näkyi selvä huikentelevaisuus. Mutta moni näkyi tulleen vaan sen tähden kun oli siinä tottunut joka kesä käymään.
Tästä nautti nyt Antti, hengitti oikein syvälle keuhkoihinsa tään illan raikasta eloisuutta ja elämä tuntui löytäneen entisen arvonsa.
Mutta väkijoukon sivuitse kahden harmaan hevosen vetämänä kulki kattopäälliset raitiovaunut, joitten yläreunassa näkyi vaskenvärisillä latinakirjaimilla kirjoitus: »Linnanmäelle». Tuon havaitseminen löi kuni puulla päähän. Hänen kasvonsa kauhistui, hampaat puristuivat yhteen ja syvästi huovahti: »Oi kirous ja helvetti…»
Enempää ei hän puhunut, nousi istuimeltaan ja lähti synkkämielisenä kävelemään kivistä katua. Se äsköinen ylennys, se sielun elähyttävyys, se mielen virkistys oli mennyt kuni tuhka tuuleen. Elämä pukeutui taas entiseen mustaan verhoonsa. Koko maailma kaikkine lakineen — joilla voidaan viatonkin tuomita — oli vaan kirottu kadotus, jossa viipyminen on vaan paljasta tuskaa…
Huomenna oli sunnuntai. Rukoushuoneella saarnasi laajalti kuuluisa, mutta paljon vainoa kärsinyt hengen mies. Tuntui Antista lohduttavalta käydä tuon vainon kärsineen miehen uskon saarnaa kuulemassa. Ja meni hän sinne kokoushuoneeseen paljon ennen muita. Istahti aivan lähelle saarnatuolia, jossa myöskin seisoi iso harmoonio, jolla tietysti säestetään laulua. Varsin sen tähden hän istui siihen lähelle, että kuulisi tarkemmin harmoonion sävelet ja myöskin saarnaajan sanat.
Yksinään hän siinä istui kauvan. Mutta ei se yksinäisyys ikävää tuottanut, tuntui se vaan kätkeytymiseltä erilleen muista.
Kadulta kuului virkeää elämää. Siellä jyrisi rattaat, siellä kiisteli katu-pojat, sieltä kuului iloista puhetta, sieltä naurua, sieltä alituista kävelijäin jalkojen kapsetta ja kaikkea kaupunkielämän liikettä. Mutta siitä ei Antti välittänyt. Ei mennyt akkunasta katsomaan, ei kuulemaan sen tarkemmin. Istui vaan penkissään liikkumattomana ja nautti siitä, että oli yksinään. Hän katseli pientä virsikirjaa, joka oli kirjalaudalla, ehkä unohtunut joltain siihen edellisellä kerralla.
Määrätty tunti alkoi liketä. Pihan puolella alkoi ovet jyrähdellä, että kumisi koko rakennus ja askelten kopina yhtenä jyrynä alkoi kuulua etuhuoneesta. Kohta remahti kaksipuolinen ovi selälleen ja tulvanaan alkoi tulla kuhista väkeä sisään, että ainoastaan pikku tuokio kului, kun huone oli täpösen täytenään miestä ja naista, nuorta ja vanhaa.
Mutta joukosta selvisi eräs hattupäinen neiti, joka päätäsuoraa astua hötkytteli puhuntalavalle, osotti laulun numeron ja istahti harmoonion eteen ja alotti virren, johon yhtyi useimmat kuulijoistakin, että huone oli täynnä humisevaa laulun ääntä.
Laulu oli loppunut, niin puhuntalavalle ilmestyi pienehkö pystyruumiinen mies, raamattu käsissään. Näkyi ihastuvan, kun oli nyt kuulijoita huone aivan tungoksessa ja vieläpä eteisessäkin, miten paljon lienee ollutkaan.
Hän heitti yli rahvaan loistavan silmäyksen. Mutta samassa liitti kätensä ristiin, nosti tummansiniset silmänsä korkeuteen ja rukoili taivaan siunausta tälle kokoukselle, ettei hänen sanansa lankeaisi kivistöhön, ei orjantappuroihin, ei tien oheen, vaan hyvään maahan, joka kantaisi sadankertaisen hedelmän.
Sitten otti hän vakavan muodon ja raikkaasti helähtävällä äänellä lausui: »Elkäät olko pahaa vastaan, vaan voittakaat paha hyvällä.»
Nämä olivat hänen saarnansa alkusanat. Näihin sanoihin hän sitoi koko saarnansa ja elävien vertauskuvien kautta toi esiin miten paha on voitettava. Miten onneton on se ihminen, jolta puuttuu rakkautta, ainoata pahan voittamisasetta. Miten viha lisäytyy vaan vihalla samoin kuin tuli lisäytyy tulesta ja palavasta aineesta sitä suuremmaksi mitä enemmän siihen sitä pannaan ja viimein yltyy raivoon, ettei voida hillitä, mutta sen sijaan, jos pannaan siihen vettä, niin se sammuu helposti.
Samoin on laita, jos toisen paha sana vastataan rakkauden sanalla, niin sen viha muuttuu rakkaudeksi, jos toisen paha teko vastataan rakkauden työllä, niin se vaikuttaa rakkauden ja viha sammuu. Miten ei yhtään ihmistä ole niin pahaa, jossa ei olisi hyvää ja rakastettavaakin, vaikka vihalla kohdellun vihamiehen hyvät puolet kätkeytyy vihan verhoon. Ja näytti valoisasti selväksi miten ainoastaan rakkauden voimalla voitetaan paha ja miten juuri vihamiestään rakastamalla ja siunaamalla niitä voitetaan paljon, jota vastaan ystäviään rakastamalla ei voiteta mitään, ei sanottavasti mitään. Sitä tekivät publikaanitkin.
Tuo saarna tuntui Antin mielestä siltä kuin se juuri olisi hänelle saarnattu. Yksinään vaan hänelle. Sydämmessä kuului Amen joka sanalle…
Vapisten tunsi hän nyt itsensä syypääksi kaikkeen tuohon mistä hän syytti maailmaa. Kaikki tuo kylmyys, mitä maailma osotti, oli vaan vastaava kaiku hänen omasta rakkaudettomuudestaan.
Tuo kahleeton vankeus ei ollut nyt enää syytön rangaistus. Se oli nyt vaan pieni armollinen veljen viittaus erehtyneelle ystävälle, joka synnyttää vilpittömimmän vastarakkauden.
Hän oli tähän asti uskonut itsensä hyväksi ihmiseksi. Paljoa paremmaksi muita. Hän oli rakastanut isänmaataan enemmän kuin moni muu. Uhrannut sille enemmän kuin moni muu. Harrastanut kansan sivistystä enemmän kuin moni muu. Uhrannut sille enemmän kuin moni muu. Tehnyt oikein kaikille, vihannut vääryyttä, kaikessa auttanut köyhiä, ollut armollinen, säälivä ja hellätuntoinen kärsiviä kohtaan. Ollut armollinen elukoille, ollut hyvä perheen isä. Ollut vilpitön ystävä ystävilleen. Rakastanut niitä puhtaasti ja tulisemmin kuin moni muu. Rakastanut Jumalaa ja luottanut siihen enemmän kuin moni muu. Ollut kaikessa itsensä kieltävä enemmän kuin moni muu.
Mutta nyt tämä kaikki oli mennyttä. Hän kauhistuen huomasi nyt, että häneltä puuttui yksi, jota paitsi kaikki nuo muut eivät ole mitään. Häneltä puuttui rakkaus ja anteeksi antamus, tuo pyhyyden avain, joka on uskoa ja toivoa suurempi.
Perin masentuneena palasi nyt Antti hartauskokouksesta rukoushuoneelta. Mutta käyskellessään kevätauringon paisteista kivistä katua ja nähdessään kaikkialla vilisevää ihmisjoukkoa, katseli hän niitä ihan toisilla silmillä, kuin eilen illalla huomattuaan raitiovaunujen kirjoituksen.
Nyt hän katseli niitä rakastettavana yhteiskuntana, joka ajallaan ohjaa eksyneen jäsenensä oikealle tielle. Nyt jos joku osottikin häntä, että hän on tuomittu, hän on kahleeton vanki, se ei vihlassut hänen sydäntään, vaan voi hän mielellä hyvällä sanoa: »Sehän minä olenkin.»
Mieli kuitenkin pysyi hämmentyneenä sotkoksena koko yön eikä suonut varsinaista lepoa, niin aamulla tunsi Antti palavan halun päästä paremmin tutustumaan sen saarnaajan kanssa ja lähti hänen asuntoonsa. Saarnaajan terävä silmä näki, että Antilla on hänelle asiaa, niin meni jo oven suussa vastaan kuin suurta ystäväänsä ja herttaisesti huudahti: Terve tuloanne. Näin teitä eilen rukoushuoneella ja tunsin halua saada teitä puhutella erikseen, vaan livahditte siitä ulos, etten väen tungoksessa löytänyt. Kiitos nyt että tulitte ja kädestä talutti viereensä sohvalle istumaan.
Tuo saarnaajan ystävyys vaikutti Anttiin, että hän tuntematta mitään kainoutta alkoi puhella kaikista seikoista ja niistä johtuvista mielensä painoista.
Näitä kuunteli saarnaaja pitkän hetken sanomatta sanaakaan, ei kuin osanottavaisesti hyngähteli, kuullessaan Antin kertomuksia. Mutta kun tunsi, että Antti on jo pääpiirteet kertonut, niin katkasi Antin puheen ja herttaisesti lausui: Sellainen se on maailma, sellainen se on meille kaikille maailma, jossa meidän täytyy rypeä. Mutta meidän sielumme voipi kohota korkeamalle kaikesta tästä ja silloin tuo roska ja kurjuus ei suuresti paina meidän mieltämme, me voimme kotkan siivillä kohota ylemmäksi kaikkea tätä. Kristus tuli jo täällä ajassa pelastamaan omansa kaikesta tästä ja lopuksi kaikille häneen uskovilleen antamaan ijankaikkisen elämän. Otti pöydältään kuluneen raamattunsa, jonka kaikilla sivuilla näkyi viivoituksia, luki siitä erityisiä lauseita, mitkä selvimmin sisälsivät Vapahtajan työt syntisten hyväksi. Nämä ratkoivat Antin sydämmestä kuni kahleita rengas renkaalta ja sanomattoman hyvälle se tuntui, mutta vasta kun saarnaaja laski raamattunsa pöydälleen, liitti kätensä ristiin ja ääneensä rukoili Antin puolesta, aukesi Antin sydän niin kummallisella tavalla, ettei hän sitä itsekkään tiennyt mitä tämä on. Hänen ruumiinsa voimatkin katosivat että sohvalla tuskin pysyi istuallaan. Hengitys oli syvästi hyrskähtelevä ja silmistä vuoti koskena kyyneleet. Mutta mitä enemmän juoksi kyyneleet, sitä enemmän täyttyi sydän sanomattomalla ilolla, että Antti luuli tulevansa kipeäksi ja kohta kuolevansa.
Saarnaaja oli lopettanut rukouksensa ja makeasti hymyillen antoi Antin kyynelten vuotaa ilman häiritsemättä. Mutta kun Antti puristi kahden käden rintojansa ja huudahti: »Oi suuri Jumala; kuolen paljaasta ilosta», tarttui hän Antin käteen ja naurusuin virkkoi: »Ei tämä tauti ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi. Ylösnoussut Vapahtaja ei jää asumaan vanhassa tomuisessa majassa. Hän purkaa ja puhdistaa vanhan rakennuksen, tekee heikoksi kuni lapsen, kuten hän juutalaisille sanoikin: Ellette tule niinkuin lapset, ette suinkaan tule taivaan valtakuntaan.»
Nämä saarnaajan sanat yhä lisäsivät Antin iloa, että tuskin jaksoi pidättää ettei huutanut paljaasta ilosta.