XXXVI.
Antti pyytää Jukelta anteeksi.
Tämän huomasi saarnaaja, niin ei tahtonut jatkaa puhettaan eikä lisätä Antin yli äyräittensä paisuvaa iloa, vaan nousi lattialle kävelemään ja lauleli: »Jos virtana rauha mua noudattavi, Tai murheet kuni lainehet lyö, Mik' onneni lie, sulo varmuus on mull'. Ett' oon autuas — mennyt on yö. — Hyvin on asiat. Hyvin on, hyvin on asiat.»
Antti ei olisi nyt tahtonut viipyä missään niin mielellään kuin täällä. Mutta asiat pakottivat eroamaan, jos mieli joutua iltasella junaan ja kun nyt vihdoin olivat silmät kuivaneet ja suurin riemun tulvaus hieman asettunut, niin ojenti hän kättä saarnaajalle, mutta saarnaaja ei huolinut kädestä, vaan tarttui syliksi ja lausui: »Kallis veli, muista että rukoilen puolestanne joka päivä, ettei maailma enää teitä voittaisi.»
Antti oli yhä ilosta niin täysi, että suullinen kiitteleminen tuntui aivan mitättömältä, niin ei sanonut edes kiitoksia, vaan saarnaaja kuin päästi hänen sylistään, niin työntyi ulos ja kadulle tultuaan hukkui vilisevään ihmisjoukkoon, jotka eivät kukaan näkyneet toisistaan välittävän, kiirehtivät vaan toiset sinne toiset tänne. Anttikin kulki kuni siivillä, ei nähnyt ketään eikä edes muistanut kyynelistä tuhrauneita kasvojaan eikä huomannut, vaikka vastaan tulevat ihmiset niihin heittivät kiinteän katseensa, mennä huristi vaan ja koko elämä tuntui niin sanomattoman keveältä, tuntui ihan kohoksi riitelevän.
Vaikka saarnaaja ei ollut siitä puhunut mitään, että sinun pitää riitaveljeltäsi pyytää anteeksi, päästäksesi kokonaan vapaaksi, niin kuitenkin muutamien päiväin kuluttua rupesi mielessä kangertamaan, että Juken kanssa ei ole vielä sovittu ja tuntui se välttämättömältä, saadakseen pysyväistä rauhaa sieluunsa.
Tätä ääntä hän ei kuitenkaan totellut, vaan viivytti sitä päivästä toiseen, että ehkäpä se katoaa itsekseen. Eipähän saarnaajakaan sitä minulle käskenyt, vaikka kerroinhan minä sillekin koko jutun. Tämä ei kuitenkaan haihtunut, vaan yhä selvemmin rupesi kuulumaan: »Sovi nopeasti riita veljesi kanssa, koska vielä tiellä olet», mutta päivä päivältä rupesi tuntumaan mahdottomammalta mennä Jukelta anteeksi pyytämään.
Tästä puhui hän erään uskovaisena pidettävän ystävänsä kanssa ja kysyi häneltä, onko tarpeellista tuonlaiselta pahantekijältä mennä anteeksi pyytämään, joka on enemmän kuin kolmetoista vuotta joka päivä ärsyttänyt ja kaikella tavalla kiusannut.
»Ei, ei missään nimessä se ole tarpeellista!» vastasi toveri.
Mutta raamatussa on kirjoitettu: »Sovi nopeasti riitaveljesi kanssa, koska vielä tiellä olet», muistutti Antti.
»Niin, koska vielä tiellä olet, sepä se juuri on. Mitäpä nyt enää anteeksi pyytämisestä on etua, kun sinä olet jo tuomittu», kuului toverin varmasti kajahtava huomautus.
»No niin, mutta rukoilihan Vapahtajakin tuomitsijainsa ja ristiinnaulitsijainsa edestä anteeksi», huomautti Antti.
»Vapahtaja oli koko maailman vapahtaja», huomautti toveri, »ja sitäpaitsi ei hänkään rukoillut niiltä itseltään, vaan rukoili taivaallista isäänsä antamaan heille anteeksi; senhän voit sinäkin tehdä jos omatuntosi on sairas.»
Tämä tuntui oikealta, mutta ei se kuitenkaan mieltä tyydyttänyt. Ja tästä kaipiosta vähitellen kasvoi masentava painajainen, joka Antin sielusta hivutti pois sen ilon ja rauhan, minkä hän omisti kaupungista lähtiessään. Kotiin tultua alkoi mieli päivä päivältä jähmettyä ja painua entiseen alennustilaansa. Antti rukoili Jumalaa päästämään tästä, rukoili hartaammin kuin koskaan ennen, mutta kaikki oli turha. Raamattua hän luki sieltä ja täältä. Mutta se oli kuni lukittu. Ei siitä lievitystä lähtenyt, sanat olivat vaan kuolleita kirjaimia, joista ei jäänyt muistoon mitään; tuntui se vaan eksyneen toivottomalta haparoimiselta. Itse ajattelemattaan kiintyivät hänen silmänsä lauseeseen: »Jos me tunnustamme meidän syntimme, niin hän on uskollinen ja hurskas, joka meille synnit anteeksi antaa ja puhdistaa kaikesta vääryydestä.» (1 Joh. 1:9). Silloin hytkähti Antin sydän, että liikahti koko ruumis. Hän muisti saarnaajan sanomat sanat, mitä hän sanoi puhdistamisesta, niin ääneensä huudahti: »Puhdistaa, oi puhdistaa meitä kaikesta vääryydestä.» Samassa hyppäsi seisalleen, laski raamattunsa aukinaisena pöydälleen ja lähti Juken luokse.
Oli iltahämärä kun Antti saapui Juken köyhän näköiseen asuntoon ja istahti oven suuhun kolmijalkaiselle, kurjalle jakkaralle.
Jukke huomasi Antin kasvoista, että Antilla on hänelle asiallisempaa asiaa, niin tekeytyi hyvin kolkoksi ja vihamielisen näköiseksi eikä vastannut Antin hyvän illan sanomiseen mitään, istui kuni kivettynyt ja ajatteli vaan, että Antti näkyy tulleen tänne saadakseen täältä lievitystä vankeusasiaansa, vaan lisätään täältä löylyä, lisätään täältä löylyä, kiinnitetään täältä nööriä, päätteli Jukke itsekseen, päätään hieman nujautellen ja harmaat silmät kävivät tulisiksi.
Antti koetti etsiä sanoja miten päästä puheen alkuun, mutta luonnosta tuntui aivan voittamattoman vastenmieliseltä koko homma ja Juken jyrkkä käytös ja vihaiset katseet jähmetyttivät koko olennon, että aivan leukasaranatkin tuntuivat kontottuvan yhteen paikkaan. Ja kun Juken käytös osotti, että puhuminen sellaisista asioista tällä kerralla on turha, niin alkoi tehdä mieli lähtemään pois.
Tuntui se kuitenkin sangen mitättömältä lähteä siltään takaisin ja sydämmessä jylähti, että se kaipio tulisi yhä raskaammaksi eikä sitä voisi paeta mihinkään. Ja kun onneksi oli Jukke yksin asunnossaan, ettei ollut hänen suulas sisarensa siinä sekaan rähisemässä, niin päätään punaltaen murti hän itsestään tuon kankeuden, rykästä kuhjautti kuivan, mitättömän rykäyksen ja matalasti arveli: »Minulla olisi sinulle puhelemista jos kuulisit.»
Noista Antin sanoista ja äänen soinnusta kuului jotakin outoa änkytystä ja hätäisen tapaista vapistusta, niin tämä vahvisti Juken uskoa, että Antti on tullut häneltä kerjäämään armoa. Jukke punalti tuimasti päätään, kasvot kuohahtivat tulisiksi, suu vetäytyi enemmän tavallista väärään ja paksujen huuliensa raosta oikein uhkaavan jyrisevällä painolla lausui: »Taitaapa Vaaralan isännällä ruveta tuulemaan housuihin. Taitaa linnaan lähtö alkaa lähestyä. Lähestyköön vaan, kyllä täältä autetaan.»
»Siitä asiasta minulla ei ole mitään sanomista, muuta minulla olisi», kuului Antin hiljainen ääni.
»Hym, muuta, mitä muuta?» kysyi Jukke, niskojaan ylpeästi ketkauttaen ja katseli tuimasti Anttiin.
Antti sommitteli sanoakseen jotakin ennen, ettei niin suoraan menisi pääasiaan, mutta ei tullut esille muuta sopivaa sanaa, niin rykäsi kuivan, mitättömän rykäyksen ja nöyrästi sanoi: »Olisi suoraan sanoen anteeksi pyytämistä.»
»Hahaa, anteeksi pyytämistä, vai anteeksi pyytämistä. Sellainenpa sinä olet mieskin», huudahti ivallisesti Jukke kesken Antin puheen ja ylpeästi jatkoi: »Vai sillä luulet minut pettäväsi. Saat uskoa, että minua ei tähkällä tanhuaan vedetä. Minua et petä niinkuin luulet. Menehän linnaan, kyllä täältä evästetään.»
Antti tunsi, että Jukke on erehdyksissä, niin tahtoi puhua vieläkin ja vakavasti lausui: »Se puoli asiasta on valmista, siinä on laki tehnyt jo työnsä, etkä sinä voi sitä jouhenkaan vertaa lisätä etkä vähentää. Mutta toinen syvempi puoli on asiassa vielä koskematta.»
»Syvempi puoli, syvempi puoli, vie koirille se syvempi puolesi», katkasi taas Jukke Antin puheen ja käänti päätään halveksivan näköisesti näyttääkseen siten, ettei hän viitsi kuulla koko puhetta.
»Sinä näyt yhäkin olevan minulle vihassa, mutta minä en ole sinulle enää vihassa ja pyydän anteeksi entistä vihaani», sanoi Antti ystävällisesti.
»Minä olen vihassa», tikasi Jukke, »ja pysyn vihassa, minä en tarvitse sinun lempeäsi.»
»Mutta minäpä en usko että sinä yksinäsi voit olla vihassa», lisäsi
Antti. »Yksi kivi ei tee myllyssä jauhoja, sanotaan, etkä sinäkään
yksipuolelta voi kauan kantaa vihaa, kun näet, etten minä ole vihainen.
Yksinään ei puu pala, on sananlasku.»
»Minä olen sinulle vihainen ja minulla on syytä olla, sitä todistaa tämä repaleinen korvanlehteni», sanoi Jukke jyrkästi ja käski Antin paeta pois huoneestaan. Antista se äsköinen kankeus oli nyt hävinnyt kokonaan, sielun syvyyteen tuntui virtaavan uusi voima ja anteeksi pyytäminen ei tuntunut enää kainostuttavan, mutta näki ettei pitemmästä puheesta tällä kerralla kuitenkaan olisi apua, niin nousi seisalleen, tarjosi Jukelle kättä ja herttaisesti hymyillen virkkoi: »Tuohon käteen, minä puolestani annan sinulle kaikki anteeksi. Hyvästi nyt.»
»Mene tiehesi ja heti siitä lörpöttelemästä», ärjäsi Jukke ja näytti rupeavan katselemaan asetta, jolla korvanlehtensä palkkioksi löisi, eikä tarjonnut kättään Antille.
Antti ei jatkanut, pyörähti pois ja lähti kotiin.
XXXVII.
Antti tuntee sydammen iloa.
Kotiin tultuaan tunsi Antti olevan hyvän olla, sydämmestä se painajainen oli kadonnut. Viimeisen päivän hämärän ja täyden kuun himmeästi valaisema huonekin näytti silmissä niin somalta, ettei sitä sellaisena ollut koskaan huomannut, oli kuin pumpuleilla sisustettu ja ne loistavat tähdet näyttivät vartioivan kaikelta pahalta, sytytti kynttilän, otti sen aukinaisen raamattunsa käsiinsä ja silmäili sen sivuja, niin erittäin pystyi silmiin lause: »Joka veljeänsä rakastaa, se pysyy valkeudessa eikä hänessä ole pahennusta. Mutta joka veljeänsä vihaa, hän on pimeydessä eikä tiedä kuhunka hän menee, sillä pimeydet ovat hänen silmänsä sovaisseet.»
»Oi kiitos Jumalan!» huudahti Antti tämän lauseen luettuaan. Samassa tuli Hanna kammariin, niin Antti tarttui häneen syliksi, puristi ja huudahti: »Oi äiti, et usko kuin minun on hyvä olla.»
Hanna oikein tyrmistyi, eikä ymmärtänyt mitä se on, huudahti vaan että:
»Hyvä Jumala mikä sinulle nyt on tullut? Oletko mieletön.»
Antti ei kuin halaili ja nosteli kohoksi Hannaa ja iloisesti lisäsi: »Ei mitään, hyvä äiti, ei mitään ole tullut, mutta minun on vaan nyt niin hyvä olla.»
»No mistä se nyt on tullut?» keskeytti Hanna ja epäili mielessään yhä, että jos tuo on Antilla järkensä menettämisen oireita, kun sitten kaupungista palattuaan näki aina Antin erimielisenä kuin koskaan ennen ja pelkäsi Antin pahoilevan linnaan lähtemisen takia.
»En tiedä itsekkään», vastasi Antti. »Luin tuossa raamattua, niin siitäkö lienee tullut, vai lieneekö siitä kun äsken kävin Jukelta anteeksi pyytämässä.»
»Jukelta anteeksi pyytämässä!» huudahti Hanna ja tahtoi riistäytyä pois
Antin sylistä.
Antti piteli kuitenkin Hannaa ja jatkoi: »Niin. Eikös sinunkin mielestäsi ollut se oikein.»
»Mutta lupasikos Jukke ruveta toimimaan, että sinun ei tarvitseisi linnaan lähteä?» virkkoi Hanna ja kasvoihin hulmahti hauska ihastus.
»Ei, äiti kulta, en minä sitä tahtonutkaan», virkkoi Antti herttaisesti hymyillen.
»No mitäs sitten?» kysyi Hanna taas tutkivasti.
Antti heitti nyt Hannan irti, otti raamattunsa käsiinsä, osotti sen muutamia lauseita Hannalle ja virkkoi: »Kuuleppas, äiti, kun kerron. Minulla on monta päivää ollut paha mieli siitä kun en ole Jukelta pyytänyt anteeksi, niin äsken iltapäivällä luin tässä raamattua, niin tämän lauseen luettuani tunsin pakon lähteä Juken luokse, sitten tultuani luin tämän lauseen, tästä sain tämän ilon ja nyt tunnen anteeksi antamisen täydellisen voiman. Oi kiitos Jumalan, kiitos Jumalan. Hallelujaa.»
»No antoiko Jukke sinulle anteeksi?» keskeytti Hanna ja kyyneleet kiiltivät silmien nurkista.
»Ei hän äsken antanut», vastasi Antti. »Hän oli hyvin vihainen eikä kärsinyt paljon minun puhettani, mutta kyllä minä tunnen sielussani, että hän on kuitenkin antanut, kun minä sain suullani vakuuttaa, että minä puolestani annan hänelle anteeksi.» Oli pitkän aikaa äänetönnä, jonka perästä hän jatkoi: »On totta, kun eräs hengen mies siellä kaupungissa saarnasi, että yksikään ihminen ei voi niin syvälle vajota syntiin ja pahuuteen, ettei sen syvimmässä vielä piile joku Jumalan kuvasta karissut hyvän siemen, joka rakkaudella ja anteeksi antamuksella saadaan esiin Jumalan armon paisteessa itämään, vesomaan ja kasvamaan Jumalan valtakunnan siunatuita ijankaikkisuushedelmiä… Eikös ole ihanaa kun sellaiset kuin minä ja Jukkekin, nuo verisesti riitelevät kurjat, voimme niin syvästä alennustilasta kohota Jumalan lasten kunniaan. Oi suurta armoa Jumalan.»
Hanna ei kysellyt enää mitään, jäi vaan miettimään, mistähän Antti on saanut tuon uuden mielen, ja joku kyynel aina silloin tällöin vierähti kasvoille. Kysyi hän viimein: »Eikö sinusta kuitenkin ole hyvin paha, kun täytyy lähteä vankeuteen?»
»Hanna kulta, älä huolehdi», huudahti Antti, »minulle on vaan ilo siitä. Se vankeus on liian pieni oppiraha sen suhteen, mitä minä olen sen johdosta oppinut ja tullut käsittämään, se on ei vähemmän kuin sieluni johtanut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteen, synnin ja kuoleman vallasta ijankaikkiseen elämään. Ilman tätä en vieläkään tuntisi anteeksi antamuksen ihmeellistä voimaa.»
Hanna ei enää jatkanut kyselemistä, tuntui se hyvältä, kun Antti ei enää sure vankeuteen menoa, mutta istui kuitenkin tyynenä ja ajatteli miten mahtoi Antille olla mahdollista mennä Jukelta anteeksi pyytämään, joka oikeastaan olisi pitänyt Juken tehdä.
Antti oli yhä niin iloinen, ettei voinut pysyä yhdessä kohti, niin tahtoi Hannankin saada yhtä iloiseksi, tarttui Hannaan taas syliksi ja iloisesti huudahti: »Oi äiti, kuin olen nyt onnellinen, minä suutelisin vaikka kiveä tai kannon palasta ja halailisin tuota uunia tai metsän puita, jos sinua ei olisi tässä. Ole sinäkin yhtä iloinen.»
Hanna ei siitä tullut iloisemmaksi, oli vaan herttainen ja melkein, niinkuin kuiskaamalla sanoi: »Ei kukko käskien laula eikä märkä pala tulessakaan.»
»Ai, ai, hyvä äiti, kun sanoit hyvästi», huudahti Antti, »ei märkä pala tulessakaan. Se on aivan totta. Suossa makaava hako on synnin alle myyty pelastumaton ihminen. Se ei voi palaa, ei voi iloita. Ja jospa sen pinta joskus jonkun onnen paisteessa kuivaisikin siksi, että joksikin hetkeksi tuprahtaisi ilon tapaiseen ilmituleen, niin se ei mitenkään voi olla niin syvää, palavaa ja puhdasta kuin vanhurskauden auringon lämmittämässä sydämmessä syttynyt Jumalan armotulen sytyttämä ilo. Sillä vanhurskauttamattoman ihmisen ilo — olkoon se kuinka raikasta ja viatonta tahaan — tuottaa jälkeensä kahta suuremman surun, jota vastaan vanhurskautetun ilo puhdistaa sydammen kaikesta surusta ja surun tuottamista sairauksista, siten valmistaakseen sitä taivasta varten, kuten Jesus sanoo vuorisaarnassaan: Iloitkaat ja riemuitkaat, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa.»
Hannan mielestä tuntui tämä vaan somalta, muuta ei hän siitä käsittänyt. Kummalliselta se vaan kuului, kun hän ei koskaan ollut isän suusta tällaista kuullut, ainoastaan vaan isänmaallisia olivat hänen innostuspuheensa ennen olleet.
Kun Hanna ei ilostunut Antin ilosta, niin heitti hän viimein, otti raamattunsa, katseli siitä näkisikö jonkun lauseen joka sopisi Hannalle lukea. Mutta mieli oli niin irtanaisella sijalla, ettei silmät vakauneet yhteenkään lauseeseen, jotta sen olisi voinut ajatusalta lukea, niin heitti sen pöydälleen, kohosi lattialle kävelemään ja hymyilevä loiste kasvoissaan rupesi laulamaan: »Ma etsein kauvan päästäksein, myrskyn alta suojahan, vaan Jesus vasta rinnallein tuotti turvan rauhaisan.
»Niin, Jesus ompi kallio, Hän vahvistaa ja Hän virvoittaa, miss' on erämaa. Jesus ompi kallio tään erämaan, on vahva turva myrskyssä.
»Oi kiitos kun ma kuollutkaan turvatonna myrskyyn en, Hän ennätti mun nostamaan kalliolle autuuden, niin Jesus ompi kallio tään erämaan, on turva myrskyssä.»
Hanna istui yhä tyynenä sängyn päällä selkä kenossa, hän vaan istui ja hymyillen katseli Anttia ja somalle se vaan tuntui, kun Antin ei ollut koskaan kuullut tällaisia lauluja laulavan kuin ainoastaan Kalevalasta Väinämöisen virsiä ja muita isänmaallisia kansakoululauluja.
Antti olisi tahtonut päästä Hannan kanssa puhelemiseen, vaan ei tiennyt Hannan nykyistä äänetöntä mieltä, mistä puhuminen päästäisi hänen kielensä irti. Istui keinutuoliinsa ja katseli taivaalle täysinäistä kuuta, katseli synkkää pilveä kuun alla ja sen pimittämää taivaan rantaa ja lausui: »Oi, kuinka synkkä on luonto kuin pilvi peittää taivaan valon. Mutta monta kertaa synkempi on se sielu, josta taivaan valo on kokonaan poissa. Aurinko on pimennyt ja kuu ei anna valoansa. Synnin pimeys peittää maan. Eipä kumma jos tällaisessa pimeydessä eksytään… Oi kiitos, että Jumala on sanansa antanut meille valkeudeksi. Alussa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä ja Jumala oli se sana. Tämä oli alussa Jumalan tykönä. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus ja se valkeus pimeydessä paistaa, jota ei pimeys käsittänyt… Tuo kuu tuolla taivaan avaruudessa saa valonsa auringosta, mutta hän ei pidä sitä itse, hän valistaa sillä meitä yön pimeydessä. Samoin Jumalan sanassa on valo kotosin Isästä, iankaikkisuusauringosta, niin se valistaa meitä, vaikkapa itseään aurinkoa emme näekään kuin ainoastaan uskonsilmillä.»
Hanna ei tarttunut tähän puheesen eikä vähäpätöisimmistä asioista Antti nyt saattanut puhua, niin jäi tyynenä istumaan.
XXXVIII.
Antti ja Jukke sopivat.
Kului viikkoa kaksi. Tällä ajalla hän ei Jukkea nähnyt, mutta nyt kulki Antti mutkaista polkutietä metsäisellä taipaleella ja laulella lurkutteli erästä hengellistä laulua, kun Jukke äkkiarvaamatta tien mutkassa metsän suojasta pallahti vastaan. Antti samassa ojenti kätensä Jukkea kohti ja iloisesti huudahti: »No terve mieheen.»
Antin iloiset ja hämmästyttävän loistavat katseet tyrmistyttivät Jukkea, ettei huomannutkaan evätä kättään antamasta Antille, vaan työnti kuin ainakin vastaan ja huomasi vasta sitten kun Antti puristi käden käteensä ja ystävällisesti uudisti: »No terve, terve, nyt sinä Jukke hyvä. Ethän nyt ole enää vihassa vai mitä arvelet?»
Jukke punastui eikä viitsinyt katsella Anttia silmiin, koetti tekeytyä kolkoksi ja mutisi jotakin sanoakseen, mutta ei mitään kokonaista sanaa tullut. Yhä pahemmalta rupesi vaan tuntumaan, kun hän antautui ollenkaan tekemisiin Antin kanssa ja lähti vetäytymään pois.
»Elä nyt kiirehdi, puhellaan vielä», muistutti herttaisesti Antti. »Elä luule minua kiusaavasi sillä, ettet anna minulle anteeksi. Olen sinulle tunnustanut rikokseni ja Jumala on rakkaan poikansa Jesuksen tähden antanut minulle anteeksi, joten se ei minua enää paina enkä sentähden puhu, vaan puhun sääliessäni sinua, joka tuon pienen seikan tähden pysyt pimeyden orjuudessa, että sinun tähtesi on Kristus hukkaan kuollut. Jota vastaan, jos sinä suullasi tunnustat sen mitä nytkin sydämmesi todistaa, niin vapaudut orjuudestasi ja iankaikkisen elämän valo pääsee heijastamaan sieluusi, jossa valossa sitten tulet tarkemmin näkemään itsesi mikä olet».
Tarttui sitten Juken käteen ja silmiin ystävällisesti katsoen sanoi: »Eikös todellakin tunnu oikealta suullasi tunnustaminen, että annat minulle anteeksi.»
Jukke rupesi jotakin mutisemaan, mutta ennenkuin kerkesi mitään sanoa, livahti suusta hänen huomaamattaan murahtava sana: »Annatkos sinä?»
»Hyvä Jukke», huudahti Antti. »Aikoja sitten olen jo antanut sinulle anteeksi ja sen tähden voin olla nytkin näin iloinen ja onnellinen.»
Jukke joutui aivan ymmälle eikä tajunnut mitä sanoisi, niin rupesi vetämään—kättään Antin kädestä irti ja vetäytymään lähteäkseen pois, niin Antti ei tahtonut enää estää, puistalti vaan Juken kättä ja virkkoi: »No hyvästi nyt eläkä tahdo potkia tutkainta vastaan… Käyn heti kotonasi.» Silloin päästi käden irti ja lähtivät kävelemään toinen toisaalle päin. Miellyttävä kuva jäi Jukesta Antin mieleen, kun lähti kävelemään metsän varjoista tietään ja alotti laulunsa siitä mihin äsken katkesi.
Huomenillalla kotiin palattuaan muisti Antti, että oli aikonut heti käydä Juken luona, mutta ei ollut mitä saada asian nimeksi. Hetken mietittyään havahtui ja itsekseen virkkoi: »Eläs vielä», otti yhden uusimmista raamatuistaan, kirjoitti sen kansilehteen Juken nimen ja raamatunlauseen: »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi hänen ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman mutta ijankaikkisen elämän saaman.» (Joh. 3:16). Tämän raamattunsa vei hän nyt Jukelle, tarjosi sen jo tervehtiessään Juken käteen ja sanoi: »Toin tämän sinulle, kun tiesin että sinulla ei tätä ole.»
Jukkea hävetti, oli oikein vaikea olla eikä käsittänyt, mitä tämä on, otti kuitenkin verkalleen raamatun käteensä ja murahti: »Mitäpä hänestä sinä! Milläpä minä tämän maksanen.»
»Enhän minä sitä ole sinun maksettavaksesi tuonut. Toin sen vaan luettavaksesi», vastasi Antti tyynesti.
Jukke ei jatkanut puhetta, istahti vaan huoneensa lasin poskeen, katseli ensin ulkoa ympäriinsä sen mustia koristettuja kansia ja kirjavia päitä, sitten aukasi ja kansilehdessä näki punaisella kirjoitusmusteella kirjoitetuksi nimensä. Sitten rupesi lukea jatustamaan sitä siihen kirjoitettua raamatunlausetta, sitä lukiessa alkoivat kasvot ikäänkuin sulaa jähmetystilastaan ja kun sai sen lauseen luetuksi, niin hymyillen katseli sitä kirjaa ja tunsi halun jotakin sanoa kiitokseksi sen kirjan antamisesta. Vaan ei hän sitä kuitenkaan viitsinyt, katseli vaan kirjaa ja aukoili sitä sieltä ja täältä, mutta ei hän siitä mitään nähnyt. Tuntui vaan että Antille pitäisi jotakin sanoa, mutta mitä sanoisi, sitä ei löytänyt kun ei Anttikaan mitään alottanut, istui vaan tyynenä. Viimein Jukke rykäsi kuivan rykäyksen ja matalasti virkkoi: »No milloin sinulla on se tuomio suoritettava?»
»Ei mahtane olla kaukana», sanoi Antti suusta sanaa katkaisten.
»No tahtoisitko sinä sitten, että minä puollustaisin sinua siinä vankeusasiassa?» jatkoi Jukke hieman lupaavalla äänellä ja vilkasi Anttiin mitä tämä siihen vaikuttaa.
»En mitään, en mitään minä tahdo sinulta siihen asiaan», vastasi Antti iloisesti.
»Vaan enköhän minä jotakin voisi siihen tehdä? lisäsi yhä Jukke tarjoilevalla äänellä.
»Et mitään sinä voi valmiille tuomiolle», lisäsi Antti. »Etkä sinä tarvitse voida, se on syystä sepälle palkka. Se on suurin lievitys sille tuomiolle, että annat minulle anteeksi ja nurkumatta ja karsasta mieltä pitämättä kannat repaleisen korvanlehtesi pelättävänä muistona entiseltä pahoin eletyltä ajalta.»
»Eihän se ollut yksinään sinun syysi», murahti Jukke nurpeasti. Aikoi vielä jatkaa, mutta mieli murtui ja silmän nurkkiin herahti kyyneleet, niin jätti sanansa siihen, oli katselevinaan raamattua, mutta ei hän siitä mitään nähnyt.
»Vaikkapa niinkin», lisäsi Antti. »Mutta ainoastaan anteeksi antamuksen pyhä voide voi sen parantaa aivan kivuttomaksi, ettei se aina silloin tällöin synnyttäisi pahaa tunnetta, muu ei siinä tepsi.»
Jukke tunsi halun yhäkin tehdä Antille hyvää, niin keskeytti Antin puheen virkkamalla: »Mutta enköhän minä kuitenkin koeta saada puretuksi sitä tuomiota? Onhan se meidän kahden asia.»
»No, hyvä Jukke, elä vaivaa itseäsi», keskeytti Antti ja kun tunsi, että Jukke ei nyt muusta tahtoisi puhua kuin siitä vankeusasiasta, niin tarjosi hyvästiksi kättä ja ystävällisesti lausui: »Toivon näkeväni sinut anteeksi antaneena.»
»Kyllä», virkkoi Jukke ja häpeästä punastuen ojenti kätensä Antille. Se
Antin hyvä tahto häntä niin hävetti.
Tuo Juken tarjous auttamaan vankeusasiassa oli Antin mielestä varma todistus, että Jukke on hänelle antanut anteeksi ja sitten lopettanut kartuttamasta itseensä sellaista vihaa, joka aikojen kuluessa voisi puhjeta hyvinkin kamalaksi koston työksi. Tuntui Antin mielestä kuin ympäri kiertävä, kiljuva jalopeura olisi voitettu kun Juken viha oli lepytetty. Nyt koti vasta sai kodin arvon, jommoista hän ei koskaan uskonut tapaavansa.
Hanna tuli Juken ja Antin sopimisesta niin hyvilleen, ettei hän tahtonut voida hallita itseään. Kaiket päivät näkyi hän hymyilevänä keveästi kopperehtavan askareissaan ja silloin tällöin aina lähestyessään Anttia kavahti Antin kaulaan ja loistavin silmin huudahti: »Et usko, isä, kuin minulla on lysti olla kun Juken kanssa ei tarvitse enää riidellä.» Silloin Antti hauskasti hymyillen taputti Hannaa kasvoille, siten näyttääkseen, että se on hyvä hänestäkin.
XXXIX.
Antti menee vankeuteen.
Luvattu vapaavuosi oli nyt kulunut loppuun. Ja virallisesti ilmotettiin Antille, että vaaditaan suorittamaan rangaistustaan Suvannon kaupungin vankilassa. Samalla ilmoitettiin, että jos ei menisi mielellään, niin vietäisiin kruunun mahdilla.
Antti valitsi nyt paremmaksi mennä itse, kuin antautua kruunun kynsiin ja pyysi nimismieheltä matkapassin.
Kello yhdeksän aikaan aamupäivällä oli vankien varsinainen vastaanotto ja irti laskenta-aika.
Antti pani kellonsa juuri yhteen kaupungin yleisen kellon kanssa, josta näki milloin se aika on sisällä. Mutta meni kuitenkin jo paljoa aikaisemmin vankilan läheisyyteen näkemään sitä ulkoakin päin.
Mutta ulkoa katsellen siinä ei ollut mitään erityistä silmään pystyvää. Korkea puinen, ruskeaksi maalattu, kattopäällinen valliaita ympäröi laitosta, että asumuksia sen yli ei näkynyt ei harjaakaan eikä sisältäkään kuulunut yhtään elonmerkkiä, tuntui kylmältä kuin jäinen hauta.
Laitosta ympäröi kahdelta sivulta juuresta karsittu mäntymetsä, jonka juuressa oli viistoon kohoava, sammalsekainen käpyinen tanner.
Mutta laitoksen toisia sivuja ympäröi louhinen kallion kieluinen, metsätön tasanko, jonka yli yhdeltä sivulta noin parin kiven heiton päästä näkyi kaupungin mustat katot ruskeine valkeasaumaisine tiilipiippuineen.
Toiselta sivulta yli sen karun vietteen näkyi noin tuhannen askeleen päästä laakson pohjalta kainona hiipivä, pienoinen Ilveslampi. Ja sen takana kannaksen yli vaan näkyi niemiensä ympärillä kaitaisena luikerteleva Palojärvi, jonka vaalean sinertävän pinnan metsäiset niemet peittivät toisin paikoin, että näkyi se vaan muodottomana kätköönsä pyrkivänä kaistaleena.
Valliaidan tumman sinertäväksi maalatun korkean portin kohdalla oli sammalkattoinen paasikivi. Siihen tuuheitten mäntyjen kattamalle kosteasammaleiselle kivelle istui nyt Antti odottamaan määrättyä tunnin lyömää ja katseli kaupungin yli näkyvän korkean metsän latvoilta hiljalleen kohoilevaa aamuruskoista syyskuun aurinkoa, jota yön viimeinen hämärä häveten pakeni laakson syvimpiin sopukoihin, mutta haihtui sieltäkin heti tietämättömään tyhjyyteen. Katseli kaupungin piipuista verkalleen kohoovia, harmaita savuja, katseli laakson pohjalla tyynesti hymyilevää Ilveslampea ja tuolla kauvempana suippukärkisinä kaistaleina kaukaisuuteen urkenevaa Palojärveä. Katseli hän pohjoiselle taivaalle myrskyä ennustavia tuulen kynsien monihaaraisia, vaaleanharmaita haitaleita.
Näitä kaikkia hän katseli, mutta ei hän mitään niistä nähnyt. Mieli oli syvennyksissä elämän olleisiin päiviin, niitten myrskyisiin vaiheisiin, joissa kaikissa näkyi kaikkivaltiaan Jumalan ihmeellinen johto ja jotka liittyneinä toisiinsa taluttivat elämän halki kuni askeltietä aina nykyiseen kohtaloon asti.
Mutta kello oli nyt juuri yhdeksän.
Antin tyynesti totiset kasvot hieman värähtivät, mutta hyppäsi seisalleen, kaivoi povitaskustaan esille nimismiehen antaman paperin. Se neljäksi taitettu paperiarkki kädessään siirtyi Antti valliaidan portille. Soitti ovikelloa. Ei kuulunut hiiskaustakaan enempi kuin haudasta. Soitti kovemmin ja rupesi odottamaan.
Silloin alkoi kuulua likeneviä voimakkaita askelia. Lukko karahti, ovi aukeni ja ovelle ilmestyi keskikokoinen, keski-ikäinen, pieniviiksinen mies, punapontaisine lakkineen, jonka jäykistä kasvoista voi selvästi lukea, että hän on vankilan johtaja.
Oven auettua astui Antti reippaasti sisään. Mutta vankilan johtaja seisoi virallisesti takakeikkana ja ennenkun painoi oven kiinikään tummilla silmillään katsoi pystyvästi Anttiin ja kysyi:
»Mikä on asia?»
Antti ei puhunut mitään, ojenti vaan sen paperin hänen käteensä ja seisoi tyynenä katsellen vaan vankilan johtajan virallista, laajapäälakista, punapontaista, sinertävää lakkia, sen keltareunuksista, virallisesti pitkää, harmahtavaa päällysnuttua ja hankasten päälle leimattuja ankkurin kuvia.
Mutta vankilan johtaja luki nimismiehen virkasinetillä leimatusta paperista hienokäsialaisen, tiheän kirjoituksen ja hieman päätään nyökäyttäen lausui:
»Jahaa. Neljä kuukautta kahleetonta vankeutta.»
Silloin painoi kiinni raskaan oven, että koko valliaita kumahti vastaan kolkosti ontelon kumahduksen.
Parin kertaa pyörähti avain lukossa ja pakenevat kahden miehen karskavat askeleet kuuluivat vankilan pihan someroiselta käytävältä.