IV.
Jukkea ei nukuta.
Jukke ei saanut unta koko yönä. Makuuhuoneessaan Vaaralan porttiluhdissa hän vuoteellaan viehkuroi, kääntelehti ja viehkuroi.
Viimme yönäkin oli jo ollut uni hyvin katkonaista ja nukkuminen aivan levotonta, mutta olihan kuitenkin muutaman tunnin puoliskon aina silloin tällöin nukkunut edes korvakuulolta. Vaan nyt ei tullut unen tapaistakaan kuuluviin. Mieli oli täyteläinen, asiat kaikki hyvästi ja tulevaisuus tahattoman lupaava. Siirillä ei ollut tiettävästi kihloja eikä lähitienoissa ollut senlaisia poikamiehiä, joista Siiri ennen häntä huolisi. Pokke oli ihan kuin omassa tallissa, Antin tuhat markkaa olivat niinkuin käsirahoja isomman kassan siiressä. Suvannon kaupungin markkinat olivat lystimälleen kaukana, noin vaan kuukauden päässä, että kerkiää juuri tulla oikea talvikeli ja puhdistella sekä vähän lihotellakin ruunikkoa, Pokkea. Puhemieheksi oli Koposen ukko kaikista sopivin, se oli jo pyritellytkin ja oli muutenkin tuttava ja luotettava. Ja kaikki kävi kuin öljyssä, kaikki oli kuin kaavoin valettua ja mieli oli täyteläinen.
Mutta ajatukset eivät siihen tyytyneet, ne vaeltivat halki halean maailman. Myrskyn vauhdilla kulkivat sekä mahdollisilla että mahdottomilla vuorillaan. Purjehtivatpa aina väliin tähtitarhan yläpuolellakin, autuasten sinisatamiin, aina kolmansihin taivosihin, jossa on monta asuinsijaa. Mutta luistivatpa sieltä alas syvyyksiin, joitten pimeissä luolissa oli asunto pettäjillä, pärjääjillä, panettelijoilla, valheellisilla, valapattoisilla, varkailla, huorintekijöillä, kateellisilla, toisen oman himoitsijoilla, houkuttelijoilla ja kaikilla niillä, joilla syystä tai toisesta ei ole osaa eikä arpaa taivaan valtakuntaan. Kohousivatpa sieltä ajatukset taas yläilmoihinkin, tuoden mukanaan suuria syytöslaskuja, joitten tuhraantuneissa tauluissa kuvastui koko entinen elämäkerta. Näitä hän tahtoi työntää pois luotaan, viehkuroi ja kiemuroi vuoteellaan, kyyristyi kokoon, kätkeytyi peiton sisään, ummisti silmänsä, koetti hillitä ajatuksiaan ja nukkua koiran unta, eikö siihen tulisi oikea uni. Mutta kun uusi myrskyn puuska riuhtasi räystästä ja jyristi seiniä, niin silloin silmät remahtivat selkäpiilleen, ajatukset pemahtivat kuni riekkoparvi metsäkoiran hätyyttämänä hurjaan lentoon ja kiitivät hämäriin sokkeloihin, kunnes sieltä taas palasivat kotoisiin seikkoihin ja toivat mukanaan joko ihastuttavaa tai harmittavaa löytöä. Ja niin ei kukko käskien laulanut, ei tullut unta, vaikka olisi kuinka koittanut taivutella. Vaikka tuntui yötä olleen jo enemmän kuin seitsemän tavallisen yön verran, niin yhä Juken silmät kirkkaina harreilivat sysimustaan korkeuteen. Sisäinen toiminta oli vaan valloillaan, lakasi taivasta kuni myrskypilvet tuolla ulkona ja tahdon voima tuntui kokonaan loppuneen.
Viimein kuitenkin vaikeni sade, taukosi tuuli ja tummasti ullottavia tähtiä ilmautui sinne tänne öiselle taivaankannelle. Jukke kavahti istualleen, kuni säikähtynyt, kuuntelemaan kuuluisiko ulkona elon merkkiä. Suu hömmötti auki, silmät seisoivat ja korvat terotetut kuulemaan. Tallista kuului hevosten jalkain kopsetta ja vanha yskäinen kulkumuori rykiä kalkutteli pirtissä.
»Johan toki ovat yläällä, loppuihan viimein tämäkin yö», ihastui Jukke ja kömpi ylös. Pani jalkaan märät, saviset kenkänsä ja työntyi kartanolle.
Töhmerölle tuntui elämä. Pää oli kuin puusta, ajatuksia ei ollut ollenkaan, mieli oli kuin tervattu, suu maistui pahalle ja jäsenissä tuntui lamauttava raukeus.
Ei ollut vielä nousun aika, etelää kohti oli vasta otavan sarvet. Jukke haukotteli pitkään ja moneen kertaan, haukotteli että vesi tihkui silmistä ja luuli leukasaranain repiävän kahdeksi kappaleeksi. Puistalti päätään ja kaihoisesti virkkoi: »Olisi pitänyt saada nukkua. Ei tule muuten koreaa.» Palasi jälleen vuoteelleen, ajatteli: »antaa heidän vielä nukkua muutaman tuntisen, niin ajan ne ylös. Ja jospa tässä aamun korvassa tulisi unta, että saisin pikkusenkaan nurvahtaa edes siksikään, että silmät menisivät kiini, niin olisi sekin tyhjää parempi.»
Kului tuntia muutama, unta ei vieläkään tullut, ikäväksi kävi viehkuroiminen ja kadehdittavalle tuntui yhä antaa muitten nukkua. Nousi Jukke ylös, ajoi kaiken rahvaan pystyyn ja toimitti, että tänne tulee Hanna leipiään paistamaan heti päivän tultua. Elsalle varotti kovasti, että ei saa Hannalle osottaa mitään kannemieltä ja pitää auttaa häntä leipien leipomisessa.
Tämän toimitettuaan lähti Jukke Tannilaan paikkaamaan Hannan kenkiä. Rohkeasti astui Jukke Tannilan porstuaan. Hanna heräsi, kohotti päätään, terotti korvansa kuulemaan ja seurasi korvillaan askeleita, kunnes Jukke kiskasi oven auki ja työntyi tupaan.
Keskelle lattiaa hän seisahti, puhalti voimakkaita henkäyksiä, rykästeli ja virkkoi: — »Yhäkö täällä nukutaan?»
»Mitäs sitä yöllä tehdään… Mikä sinua nyt ajelee, kun yösydämmellä olet kuhnamassa. Vasta ikään löi kello kaksi», virkkoi Hanna unen töhmeröisesti ja painautui vielä nukkumaan.
Mutta uni tuntui pakenevan, mieleen tuli ajatus, että ehkä se Jukke ainakin tuli paikkaamaan kenkiä ja hyvälle tuntui että se niitä vähänkään tukkii. Ei kuitenkaan kohonnut eikä ollut tietävinään Jukesta mitään, oli nukkuvinaan vaan ja ajatteli, että sanokoon Jukke asiansa, jos hän tuli sitä varten.
Jukke käveli lattialla, rykästeli, karasteli kurkkuaan, rykäsi taas ja ystävällisesti virkkoi: — »Kummasti vähän tämä yö on vasta kulunut, vaikka tätä on ollut olevinaan jo ihan nälkävuoden pituiselta. Minua ei ole nukuttanut. En ole vielä nukkunut en silmäni täyttä. Tämäkö sinun eleesi lienee huolestuttanut; tuntui niin pahalta, kun nuo toisen pirttiläiset sinua niin ahdistavat ja jokapäiväiset puutokset siihen pitävät likeltä, kuten tuokin kengän puutos. Tulin niitä paikkaamaan.»
Siinä kirkastui Hannan silmät, kääntyi selälleen vuoteellaan, mieluinen hymy lepäili kasvoilla ja tyytyväisesti virkkoi: — »Tuskinpa tätä elämätä kukkaisten ja ruusuin päällä saanee moni kulkea. Eikö ne liene puutoksensa muillakin. Kunhan taas Antti joutuu kotiin, niin kyllä meiltä puutokset pakenevat. Ja toisen pirttiläisetkään eivät ne meitä purasematta nielase. Saahan nähdä, että aisoissaan pysyvät, kunhan isä tulee kotiin, vaikka ne meitä kunnottomuuden päähän ahdistelevat.» — Nousi istualleen sängyn laidalle, hieroskeli kangistuneita käsivarsiaan, peitteli lapset ja nousi laittamaan tulta lamppuun ja hommaamaan kahvia suutarilleen, kun kuuli, ettei se ollut nukkunut koko yönä.
Jukke oli tuonut kotoaan härän pääkkönahkan paikkanahaksi, kasteli sitä aina vesiämpärissä ja irvillä ikenin oikein hartian voimasta väänteli ja varmasti lausui: »Tuossa on paikkanahkaa, että tukkeutuu reijät. Ei tuule reijistä kuin tuolla paikataan. Se kestää tallailla kotvemmaisen kuin minä tuosta näverrän paikat. Sen sanon, ettei tarvitse niitä jälkiä heti parsia.»
Hanna liemakehti hyväntuulen näköisenä, kahmerehti pieniä puita, joita oli uunin ja seinän väliin syttöpuikseen varustanut kuivamaan. Pani ne uuniin, viritti tulen niihin. Ne rupesivat oikein riehakasti palaa rekottelemaan ja loimottavat liekit yhdessä lampun valon kanssa valasivat koko huoneen ystävällisen näköiseksi. Näytti se mielestä monta kertaa somemmalta kuin illalla. Hetipä siinä uunin kielellä kiehahti kahvikin.
Hanna ketterästi toimitti pöydälle kaksi paria valkoisia kultaranteisia kahvikuppia, kerma-astian ja sokerikorpon. Pani parin lastua rinnakkain pöydän nurkalle, niitten päälle nosti kullan hohtavan kahvipannunsa ja kodikkaalle tuntui taas elämä. Hanna laski kahvia kumpaiseenkin kuppiin, laski pannunsa siihen entisille teloilleen ja kehotti Jukkea tulemaan pöydän luo. Jukke istuikin tuolille pöydän vierelle, jossa kahvikupit höyrysivät ja vaahtisorot pyöriskelivät kahvin pinnalla. Mitä vaahtisoreita tähysteli kumpaisenkin silmät mihin ne sammuu, mutta ne kumpaisessakin kupissa tupsahtivat Juken puoleisiin laitoihin.
Hanna hymyillen ystävällisesti virkkoi: »Sinun puoleesipa nuo näkyvät kaikki rahatkin kiertyvän.»
Jukelle hykähti nauru oikein sydämmen pohjasta, muisti Antin tuhatta markkaa, leimautti iloisen katseen Hannaan ja lisäsi: — »Minähän niitä tarvitsenkin ja silloin ne ovatkin rahat kotonaan kun ne ovat minulla.» — Otti kahvikuppinsa ja hyvälle tuntui mieli. Mielestä oli kahvikupissa kierteleväin vaahtisorojen hänen laitaansa sammuminen aivan varma viittaus, että ne Antin tuhannen markkaa ovat niinkuin tulevia hänelle, ja taskussa oli jo viisikymmentä markkaa aluksi, niin kuka oli rikkaampi näissä kuuluvin. Kyllä sietäisi isännäksi sanoa eikä Jukeksi, ajatteli hän ja ryypiskeli kahviaan.
Kahvi oli juotu, Hanna korjasi kahvineuvot pois, Jukke siirtyi uunin eteen tuolille istumaan, riisui jaloistaan kenkänsä, tarjosi ne sisarelleen kehuen että: »Tuossa on täksi päiväksi kengät jalkaasi, ettei turska niissä jalkineet, vaikka suossa seisoisit yhden päivän. Ne ovatkin kotoisin nahkan vierestä ja ne ovat olleet voiteen luona, etteivät sentään vääntele jalkojakaan.»
Hanna kopperehti kuivia sukkia, pujotti niitä jalkoihinsa, vetää kurautti Juken pitkävartiset, saveen tahrautuneet kengät niitten päälle ja alkoi toimittautua karjaansa ruokkimaan.
Jukkea siinä uunin paisteessa rupesi painostamaan, ajatukset olivat ikäänkuin seisoneet, matalassa otsassa tumman punertava paksu nahka vetäytyi ankaroille poimuille, musta tasainen harjastukkainen hiusmarto laskeutui alas otsalle, että paksukehäinen nenä moslotti aivan hiusmarron rajassa keskellä otsaa, puistalti päätään, ähkäsi ja painavasti virkkoi: — »Minulla tuntuu pää tulevan semmoiseksi pökiöksi että se alkaa kannattaa seinästä seinään… Ei ollut kahvistakaan apua eikä parannusta.» Katseli taas liekottelevaan uuniin, puistalti päätään ja koetti virkistäytyä, mutta silmät vaan vetäytyivät välinpitämättömän ja samean näköisiksi ja kasvoissa kuvastui lamauttava väsymys. Katsahti sänkyyn, jossa lapset niin herttaisen näköisinä nukkua kyyhöttivät, mutta äidin tyhjä sija sängyn laidassa näytti niin houkuttelevan näköiseltä. Puistalti taas päätään. Silmät vetäytyivät sängyn puoleen ja itsekseen virkkoi: — »Mutta minua tuntuu nyt rupeavan niin ihmeesti raukasemaan, että minä en jaksa kahta korvaani kantaa. Minäpä hieman köllötän tuossa sängyn laidassa.» — Sen sanottuaan kallistui siihen äidin sijalle vuoteelle. Pari kertaa kankeasti lupisti silmiään, suu vetäytyi auki, hengitys raskeni ja kohta muuttuikin raskaaksi kuorsaamiseksi.
Lasten unimielisiin korviin alkoi kuulua kuorsauksen jyrinä. Silmät kirkastuivat, levesivät pyöreiksi kuni suitsirenkaat. Lapset yksi kerrallaan kilmasivat lattialle, hieman arasti katselivat vielä nukkuvaa. Ja kun tunsivat sen Jukeksi, niin jättivät siihen ja rupesivat hilmerehtämään omissa askareissaan.
V.
Jukkea nukuttaa.
Päivä oli jo valennut kohta valkeimmalleen. Jukke vielä nukkui henkihieverinä sängyssä. Vaaralasta tuotiin sana, että uuni on jo lämpiämässä, pitää tulla leipomaan.
Äiti toimitti lapsille ruokaa, varusti ruokahuoneen pöydälle leivän, voilautasen ja viilipytyn, josta käski Mantin osottaa Jukkea syömään sitten kuin se heräjää. Muuten varotti lasten olemaan hiljaa, että Jukke saa tarpeekseen asti nukkua, kun ei viime yönä kuulunut nukkuneen. Ja eipä hänellä nyt ollut mihinkään kiirettä kun hänellä oli jalassa Juken kengät, niin vaikka nukkuisi koko päivän, kerkiäisihän tulevan yön seutuna paikata kengät huomiseksi jalkaan.
Äiti valjasti oriin reen eteen, kantoi taikinasaavinsa rekeen ja meni leipomaan Vaaralaan…
Päivä oli jo jälellä puolen kun Jukke kuorsaili ja puhkaili ihan hievahtamatta paikaltaan, mihin oli kerran kallistunut.
Äiti oli jo tullut leivänpaistannasta kotiin, jakanut lapsille voileivät lämpimäisleivästä ja istunut pöydän luokse päivän valossa ompelemaan Matin puolivillaista mekkoa. Mutta Matti ihastuneena uudesta mekon saamisestaan rupesi voileipää syödessään pitämään korkeampaa puhetta.
Tämä kuului Juken unenhoureiseen korvaan, silmät remahtivat auki ja uni pakeni. Silloin hän hyppäsi istualleen, töllisteli ympärilleen, pyyhki univettä suupielistään ja tyytyväisesti virkkoi: »Jopa se kerkesi tulla päivä ihan valkeimmalleen… Nukahdin toki tuohon… Nukuin niin makeasti… Oikein sikeästi nukahdin». Sujutteli ruumistaan, nousi seisalleen, kävellä törkkäili lattialla, punalteli päätään ja vakuutteli: — »Selvisipähän pääni. Teki hyvää tuo nukahtaminen. Tuntuu ihan toisenlaiselle elämä kuin äsken, vaikka niin vähän… Lienenkö tuntia parin ollut tuossa pitkänäni».
Hannan kasvoissa näkyi hauska hymy, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään, ompeli vaan Matin mekkoa.
Jukke yhä hiljalleen käveli lattialla, väänteli ruumistaan ja hieman oudostellen virkkoi: — »Ruumis tuntuu niin kankealle. Miten lienee tuossa niin painunut. Vaan kaksipa siitä, kunhan pääni selvisi… Nukunta se lääkettä on. Vaikka sitä ei toisinaan paljoakaan tarvitse, vaan ilman sitä ei tule ei viikkoakaan aikaan».
Aurinko selvisi pilven takaa. Tuvan sivuikkunasta paistoi se valkoiseen uunin rintaan ja synnytti siihen ihanan, punertavan varjon.
Juken silmät pyöristyivät. Hän siirtyi akkunaan. Oudostuen töllisti aurinkoon, siirti silmänsä kaukana siintäviin vuoriin. Havaitsipa etelän kohdalla seisovan mahtavan Koljon vuoren lähinnä kaikista vuorista, jonka korkeimman kuhmun läntisessä syrjässä oli puolen päivän piiru. Katsahti taas aurinkoon, joka oli jo kauvas jättänyt puolen päivän merkin Koljon vuoressa ja läheni laskuaan, katsoi taas Koljon vuoreen ja taas aurinkoon ja nolostuneena hieman äissään virkkoi: — »No iltako nyt… No kauvampa siinä». — Punalti päätään. — »Jo minä arvelinkin… No sepä kumma… En muista, että minua olisi uni pettänyt».
Hannasta tuntui vaan hyvälle että sai koko päivän pitää Juken kenkiä ja mieluisesti hymyillen mukautti: — »Tallessa on ikä eletty elämätöin tietämätöin. Tuleehan päivä toinen, jos yksi on mennyt». Otti uunin suusta kahvipannunsa, jonka oli pistänyt lämpiämään, kun siinä vielä oli tämän aamuista kahvia. Laski siitä pöydällä odottaviin kuppiin ja kehotti Jukkea tulemaan unta huuhtomaan suustaan, että sitten paremmin maistaisi ruoka.
Juken puoleisessa kupissa pyöriskeli taas pari pientä vaahtisoretta, jotka näyttivät rientävän Juken puoleiseen laitaan.
Hanna muisti tänä aamuna vaahtisoreitten miellyttäneen Jukkea, niin taas naurusuin virkkoi: »Sinun puoleesi ne aina vaan näkyvät rahat kiertyvän. Minä en näy saavan en pennin kyökkää».
Jukke muisti taas sitä Antin tuhatta markkaa. Sydän hyppäsi, että äsken tosi kun toinen kerta. Tuntui aivan varmalta Siirin kihlaus, Poken kauppa ja Antin tuhat markkaa. Siirti tuoliaan likemmäksi pöytää, istui siihen ja hymysuin katsoi kahvikuppiin, jossa hienon harmaan höyryn seassa vielä hiljaa kierteli muutama pieni vaahtisore. »Sano arpa syitä myöten, elä miehen mieltä myöten». Ja yhä kiinteämmin terottui silmä siihen kiertelevään ja pienenevään vaahtisoreeseen. Ja tarkasti, ilman hengähtämättä seurasi sen kulkua, kunnes se viimein vierähti Juken puoleiseen laitaan, johon se kokonaan sammua tupsahti ihan silmänräpäyksessä. Paksut huulet vetäytyivät hienoon mieluiseen naurunkihnaan ja silmissä loisti leppoinen ihastus, kun otti kuppinsa käsiinsä ja rupesi siitä ryyppimään kahviaan.
Kahvipannu teki sen häpeän, ettei tullut kuin yhdet kupit vaan ja lapset jäivät aivan ilman. Tosin niille ei äiti halunnut paljoa antaakaan, vaan kun lapsilla on osattuutta mieli karvas, eikä osan vähyyttä, niin oli äiti jonkun herneen antanut kullekin. Mutta nyt saivat tyytyä vaan sokeripalaan ja lämpimäisleipäisiin voileipiinsä, joita tähteitä oli vielä heillä käsissään. Äiti korjasi kahvineuvonsa pois, toi pöydälle kaksi lämpimäisleipää, vadillisen lihavuoluja, voilautasen, viilihulikan ja lusikan sen viereen. Kehotti Jukkea rupeamaan syömään.
Jukke tunsi povessaan vinkeän hiukaistuksen, jonka vaikutti näkeminen mieluista ruokaa niin lähellä. Odottamatta toista käskyä, tarttui hän ruokaan käsiksi; unohtaen kokonaan nuoren sulhasmiehen ja arvokkaan talonisännän ryhdikkäisyyden, rupesi syödä harnimaan oikein kilvassa.
Pieni Matti seisattui lattialle katsomaan, kun Juken harjastukkainen pää alituistaan nieskitti, sen mukaan kuin leuvat liikkuivat. Kummeksien sitä Matti katseli pitkän hetken, mutta siitä ei Jukke perustanut mitään, veti vaan kuohkeita leipäpalasia ja rasvaisia lihakimpaleita ehtimiseen toista toisensa perästä puoleensa ja viiliä heitteli sekaan kuni koneeseen. Suu myllysi myötään täynnä kuni tiilentekijän savitynnyri.
Mutta viimein Matti juosta kiimasi ruokahuoneeseen, tarttui äitiin syliksi ja loistavin silmin pehmeällä lapsen kielellään toimessaan virkkoi: »Tuo Jukke työpi monta viiti palatta».
Äiti leimautti iloisen katseen Mattiin ja herttaisesti virkkoi: »Anna
Juken syödä. Sillähän on nälkä, kun se on vasta nukkumasta noussut.
Mikähän sinullakin on aina kun nukkumasta nouset».
Matti ei vieläkään näkynyt ymmärtävän asian oikeata laitaa. Mietti hetken ja sitten ketterästi virkkoi: »Minäpä noutenkin aamutella».
»No Jukella on sitä nälempi, kun hän on nukkunut koko päivän syömättä», virkkoi äiti hymysuin ja taputteli kädellään Matin punottavaan poskeen.
* * * * *
Ilta oli jo pimennyt melkein yöksi. Hieno päivän kajaksen kellahtava juova häimötti lännen kaukaisella rannalla. Mutta pohjoisessa metsien latvoilla loihuili valtavat revontulet. Ja kun päivän viimeinen kajas kokonaan vaipui lännen vuorien helmaan, niin silloin revontulien monivärisinä hulmuilevat liekit kulovalkean tavalla kohosivat aina korkeimmalle taivaslaelle ja peittivät kokonaan pohjoisen taivaan kannen.
Tätä liekkien vallatonta taisteloa korkeuden vuorilla katselivat Hanna ja Jukke Tannilan peri-ikkunasta aivan työttömin käsin. Huone sai ikävän kaamean valon ja lapsetkin hyypiyksissään tulivat äidin viereen istumaan. Mutta kun näkivät ettei äiti pelkää, niin eipä hekään pelänneet. Tyynesti, äänettöminä vaan istua ketrottivat kuni kanan poikaset yöpuullaan emänsä vieressä. Suurilla silmillään vaan seurasivat taivaan kannella sinne tänne sinkoilevia liekkivirtoja ja vuoroon aina katsoivat äidin silmiin, että mitä niistä äiti pitää.
Mutta yhtäkkiä ilmautui sekaan punertaviakin liekkiviuloja. Jopa huilahteli ihan veripunaisiakin suortuvia, jotka kuitenkin silmänräpäyksessä vaalenivat toistenlaisiksi. Mutta uusia samanlaisia siellä täällä kaukana ja likellä hulmahteli esiin aivan ehtimiseen. Tämä rupesi äitiä kammottamaan. Rupesi hieman vapisemaan. Tarttui Juken käteen ja hienosti väristen lausui: »Olipa hyvä, kun olit täällä… Tuo ei ole oikeaa… En ikänäni ole nähnyt tuonlaisia… Huh… Mitä tuo nyt merkitsee…»
Koko pohjoinen taivaan kansi aaltoili veripunaisena kuni lainehtiva meri, mutta Jukke ei ollut millänsäkään. Lystin tuulen näköisenä vaan silmät rävähtämättä katseli liekkien hurjaa kilpa-ajoleikkiä ja odotti mitä tuosta lopuksi tulee.
Viimein rupesivat liekit hajoamaan ja muutamia niitä vieri aina etelän vuoriin asti. Mutta silloin rupesivat harvenemaan ja tuokion kuluessa sulivat kokonaan ja katosivat äärettömään tyhjyyteen. Ainoastaan virkeät tuikkivat tähdet jäivät valvomaan ja niukasti valaisemaan syksy-yön kuutonta taivaan kantta. Ja pimeään syvyyteen kätkeytyi uneksiva maa.
Hanna pani tulen kattolamppuun, asetti sen niin suurelle kuin taisi. Haki vielä ainoan kynttilänsä pöydälle palamaan, että tulisi enemmän valoa. Koko ruumista karsei salaperäinen pelon tapainen arkuus. Istahti pöydän taakse penkille, otti sukan kudelmansa, puistalti itseään ja syvästi kaihoen sanoi:
»Huih, kun tuntui ilkeälle. Olivat niin kamalat nuo revontulet. Koko ruumistani luistelee niin oudosti… Mitähän hänestä hyvä Isä näyttänee. Ei se pateetta mene tuonlainen ilmestys… Sota mahtanee tulla… Huih, miten tuntuu oudolta… Olipa toki onni, kun olit täällä. Minua hurmasi yhden kerran silloin kuin hoilahti koko taivas punaiseksi ja tämä huonekin näytti ihan punaiselta. Niin hurmasi päätäni ja vihlasi sydäntäni että pyörtyväni luulin. Ja likeltä se olisi pitänytkin, jos vaan olisin ollut yksin noitten lapsisirkkain kanssa… Kuoluvuottahan ne vanhat tietäjät kuuluvat nyt ennustavan. Sen edelläkö lienee tuo ollut. Ja minäkö kuolen ensimmäiseksi, kun minuun kävi tuo ennustus niin pahasti».
Matti ja Kaisu tulivat äidin viereen istumaan, panivat päänsä hänen helmaan ja Matti nyrpeästi virkkoi:
»Ei äiti taa kuolta».
Äiti taputti Mattia poskelle: »Eihän toki Jumala salline sitä. Ei joutaisi äiti vielä kuolemaan, kun on Matti ja Kaisukin niin pikkuiset».
Manti remautti iloisen katseen äitiin: »Enpä sitä ole minäkään vielä hyvin suuri».
»Et ole sinäkään vielä liian suuri. Kaikki tarvitsette vielä äitiä ja isää, mutta milloin tulee isä… Kaukana ehkä on isä vielä… Jumala pitäisi tervennä häntä siellä ja meitä täällä, niin sitä hauskempihan pitkän ajan perästä taas olisi tavata isän meitä ja meidän isää», lohdutteli äiti.
Matin poskia pullisti hyvä ajatus. Silmät harreilivat, pää kallisteli sinne tänne, puoleen ja toiseen, katsahteli sitten äitiin, Kaisuun ja Mantiin ja iloisesti alkoi kertoilla:
»Tittä kun itä tuopi nitua ja linkilöitä ja ja lutinoita ja ja tokelia ja ja pipalia ja ja makeitia ja ja … ja ja nitua, niin tittä myö taahaan niin tuulia kämpäleitä nitua ja ja kolkean läjän kitinöitä ja makeitia. Niitä tyyvään tittä monta viiti päivää».
Äiti kutoi käsillään sukkaa ja hymyillen katseli toimessaan tuumailevaa
Mattia.
Jukke ei vieläkään muistanut ruveta kenkien paikkuuseen. Oli vaan eksynyt omiin ajatuksiinsa. Hän oli päättänyt, ettei hän siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta rupea puhumaan, ennenkun Antti tulee kotiin ja sitten jos Antti ei muuten taipuisi ruunikon kauppaan eikä taipuisi mitenkään antamaan sitä tuhatta markkaa markkinarahoiksi. Sillä Siirin kanssa ne sujuisivat asiat sitä paremmin mitä enemmän olisi rahaa. Ja eihän ne tyhjään menisi, jos niitä vähän tuhlautuisikin, kun Siirillä on neljä tuhatta huoltajan takana, jotka ovat irti silloin kuin on häät pidetty. Mutta nyt oli muuten sangen hyvä tilaisuus siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta ottaa puheeksi kun Hannalla tuntui olevan niin suuri turvallisuuden tunne häneen ja puutokset täällä kotona ovat suurimmallaan, jotka halventavat kodin arvoa. Niin näytti se olevan ainoa paras tilaisuus ruveta siitä puhumaan. Katsahti lamppuun, kynttilään, katsahteli Hannaan, lapsiin erikseen itsekuhunkin ja taas lamppuun, kynttilään, Hannaan, lapsiin ja Hannaan. Karasti kurkkuaan ja hieman arasti virkkoi:
»Minulla tuli itsestään tässä mieleeni semmoinen ajatus… Semmoinen soma aatos, että en malta olla sitä sinulle sanomatta».
Hannan kasvot hieman punastuivat, vilkasi kiinteän kysyvän silmäyksen
Jukkeen ja tyynesti hymyillen hieman leikillisesti kysyi:
»Mikäs aatos sieltä nyt tulee? Anna vaan tulla lämminnä käsiin».
Jukke rykäsi. Suu vetäytyi niepseään naurun kihnaan ja hyväntuulen näköisenä alkoi: »Niin… Minun mieleeni juolahti ajatus että, että me rupeamme yhdeksi taloksi».
Sen pitemmälle ei Jukke kerinnyt, kun Hanna leikin varjossa kysäsi:
»Niin, kuka ja kuka?»
»Sinä ja minä!» virkkoi Jukke naurahtaen suusta sanaa katkasten vastaukseksi.
»Mistä sinä nyt semmoisen löysit?»
»Tuli vaan omia teitään mieleen,» vastasi Jukke tosissaan. »Mutta se ei olisi hulluinta, jos se oikein ajatellaan».
Hanna ei jatkanut sitä puhetta, hymyili vaan itsekseen ja painoi päänsä kumarruksiin ikäänkuin kätkeäkseen kasvojaan ja neuloi vaan neulettaan.
Jukkekaan ei oikein arvannut mitä sanoisi, joka miellyttäisi. Odotti eikö Hanna sanoisi aluksi jotakin, mutta sitä ei tullut, niin Jukke alkoi kertomuksensa oikein taloudelliselta kannalta.
»Sen minä kyllä sanon että Antista ei ole isännäksi… Siitä ei tarvitse pahastua. Sen minä kyllä olen merkinnyt, että Antilla ei ole isäntämiehen luontoa semmoista kuin esimerkiksi minulla on… Minulla se juuri on isännän luonto».
Ravisti hieman päätään ja lisäsi:
»Minä saattaisin hallita vaikka kuinka suuren talon. Siihen on minulla aivan syntymäluontainen taipumus… Niin — katsohan kun minä selitän, miten lautasiaan myöten ne menevät kaikki asiat. — Nyt niinkuin sinä tiedät, meillä on täysi ele. Joka puolelta ihan kukkuripää ele. Sanalla sanoen Takkulaisen sanaan mitä meillä puututaan, sitä meillä ei tarvitakaan… Mutta meillä kun on tuota vähän niinkuin tuota, niinkuin velan suonta. Mutta tämä teidän eleenne aivan luineen lusikoineen joutaisi rahaksi. Niillä maksettaisiin velat, tupsautettaisiin aivan yhteen sanaan. Ja vieläpä jäisikin rahoja tuota niinkuin käsirahoiksi talon hoitajalle, niin silloin ei olisi asiat enää kierossa. — Mutta katsohan. Jos nyt esimerkiksi Antti tuopikin rahoja, niin ne tässä tätä pientä talon nurkkaa hoitaessa hupenevat kuni kuumille kiville ja puutokset ovat arvollaan. Mutta meillä on toisin, meillä on talo täyteläinen. Omat miehet tekemään työtä, niin meillä ne näkyy rahat, meillä ei hupene tuhat markkaa kuin tina tuhkaan. Ja kyllä Antti sen itsekin tietää, että minä olen isännäksi sopivampi kuin hän. Siihen on minulla ihan luontainen luonnon taipumus. Se on minulla ihan luontaista ja sen minä sanon, että se talo ei ole autio, jossa minä olen isäntänä».
Hannan mielessä tuntui, että pitäisi siihen jotakin sanoa, mutta ei selvinnyt, mitä oikein sanoisi. Tuo tuuma yhdeksi taloksi rupeamisesta jylähti mieleen niin somalta ja kummalliselta. Vaikka hän sitä aatetta koetti karkottaa luotaan, niin kuitenkin se kodikkaisuus, vieraanvaraisuus ja ystävyys, mitä Vaaralassa päivällä osotettiin, paistoi mielessä niin kirkkaalta, herttaiselta, puhtaalta ja lämpimältä kuin kesäaamu. Ja tuntui se aivan eksyksissä olemiselta asuminen Tannilassa vierasten ja kateellisten ihmisten keskessä.
Tätä mieltään ei kuitenkaan Hanna mitenkään ilmaissut. Ja tätä paitsi olihan Tannilassa isällä koti, jossa hänen perheensä asui ja johon hän oli perheelleen kodin laittanut, ja siltä puolen katsoen näytti vaan houraukselta ruveta ajattelemaan Vaaralaan muuttamista. Mutta mielessä yhä tuntui, että jotakin asiallista pitäisi sanoa Jukelle vastaan. Vaan kun mielessä väkisinkin pyöri tuo selittämätön arvoitus, niin ei parhaimmalla tahdollaankaan löytänyt varsinaista sanottavaa. Niin tekeytyi leikilliseksi ja leikin varjossa virkkoi:
»Aivanhan sinä nyt puhua leskuttelet kuin sinulla ei olisi poskiluitakaan. Mies puhua vestelee kuin valmista asiaa, vaikka asiassa ei ole hihaa eikä helmaa. Mikä isäntä se on, jolla ei ole emäntää?»
Jukke kekautti päätään: »Kyllä isäntä emäntiä saa, jos haluaa. Kyllä sitä hevosia saa, jolla talli on».
»Ei se ole otettava niinkuin leipä kaapista».
Juken mieli meni Siiriin ja hämmentyi siihen ne talousajatukset. Mutta kun taas oli ajatellut muutamia kertoja päänsä ympäri, niin alkoi tuntua liiaksi lyhyeen loppuneelta se yhdeksi taloksi hommaustuuma, ja etsi hän taas syitä päästäkseen uudestaan alkuun, vaan kun oli äsken jo puhunut puolestaan pääkohdat täydessä laveudessaan, niin tuntui se, että siihen oli Hannan vastattava. Niin tekeytyi totiseksi ja tutkasi:
»Mutta sanoppa todellakin ajatuksesi tässä asiassa. Eihän puhe asiata pilaa, eihän siltä tarvitse siitä tulla kokoakaan, vaikka siitä tuumitaan valmiiksi, mutta eihän tuo mahdotontakaan ole. Sanohan suusi puhtaaksi».
Hanna ei saattanut enää tekeytyä leikilliseksi eikä kuitenkaan tahtonut mieltään ilmaista. Otti totisen muodon, venytteli sukankudelmataan, mitteli sen pituutta ja venytteli sitä sekä leveydelleen ja pituudelleen ja totisesti virkkoi:
»Sehän on vanha sananlasku, että sinne naula menee, mihin kurikka ajaa. Minä menen mihin Antti viepi… Mutta meillä on tässä tätä maan nurkkaa siksi, että rypysijaksi, että kun Antti heittää pois ne kulut, kun on päästy velattomaksi, ja rupeaa hoitamaan maataan, niin me eletään tässä kuin mesi mättäässä. Paljon päälle me emme pyrikkään».
»Hym! Anttiko heittäisi pois matkustukset. Ei, ehei veikkonen! Eihän tukkilaisten aika kulu missään muualla kuin siellä. Tukkilaiset ovat kuin omituinen kansa, ei niitten aika kulu maatyössä enempi kuin mustalaisten. Anttikin on siihen siksi lyöpynyt, että sille tulee ikävä maatyössä», virkkoi Jukke päättävästi.
Tuo sana »tukkilaiset» hipasi Hannaan kolkosti. Ei hän koskaan soisi Anttia tukkilaiseksi mainittavan, mutta minkäpä sille teki, kun se kuitenkin oli tukkityössä, niin tukkilainenhan se oli. Mutta hänen mielestään olisi kuitenkin Jukke voinut olla nimittämättä häntä tukkilaiseksi. Tunsi mielensä hieman ynseäksi ja tympeästi vastasi:
»Kyllä se ei siellä lystikseen ole, vaan mistähän runsaamman palkan saa, niin siellähän sitä on. Ja ihmisiä ne ovat tukkilaisetkin».
Tuon viimeisen lauseensa sanoi Hanna pontevasti, jotta Jukke kuulisi, ettei hän siitä pidä, että Anttia sanotaan »tukkilaiseksi», näpisti suunsa kiini, josta näkyi, ettei hän enää tahtonut puhua asiasta, ja näytti kyllästyneen näköiseltä koko seuraan.
Jukke kun näki Hannan pahentuneen, niin mielessään hieman katui sitä, kun oli Antista niin sanonut, mutta arveli kuitenkin, että ei sen arvo siinä alennut. Vaikkapa hänellä nyt olikin tuhannen markkaa rahaa, niin eihän hän sentään periältään ole kuin petäjäleivällä huhmaren vieressä kasvanut pahasen mökin poika. Viitalasta hän on kotoisin, se ei tule paremmaksi, vaikka hänellä olisi kymmenen tuhatta rahoja. Joka lantiksi lyödään, se lanttina pysyy.
Mutta Hannalle mieliksi aikoi hän nyt puhua Antista parempaa. Ei niin pahaa, jossa ei jotakin hyvää. Olihan Antissa hyvätkin puolensa; jos ne hyvät puolet eivät olleetkaan niin erittäin suuresta merkityksestä, niin oli ne jotakin ainakin Hannan mielestä. Ja totisesti alkoi:
»Se sillä Antilla on kiitettävä puoli, että se on niin taipusa eukkoonsa. Olen nähnyt, että sinä saat pyörittää vaikka ympäri sormesi, sinä saatat sitä vetää nenästä, vaikka kaivoon taluttaisit. Sen olen nähnyt, ja jos sillä sitä tapaa ei olisi, niin en puhuisi mitään tästäkään yhdeksi taloksi rupeamisjutusta. Ja sinä kun kerran ruvennet tähän asiaan, niin kyllä sinä saat Antin taipumaan… Minulla on tämä sinun joukkosi huolessa ihan kuin oma joukkoni. Ja tuntuu minusta, että tämä on enemmän sinun joukkoasi kuin Antin, niin haluan laittaa sen semmoiselle jälelle, jossa ei ole honkien hosuttavana. Niin, Antti kun tulee kotiin, niin sinä saatat sille tästä tuumata. Minulle on se … no en huoli sanoa… Sinun kanssasi kyllä sovin, sinusta olen aina parhaiten pitänyt. Niin, Antti vaikka kulkekoonkin tukkitöissä, se on sitä parempi, kunhan vaan rahaa tuopi, ja silloinhan hänellä ei ole joukostaan huolta. Sanalla sanoen, se sillä Antilla on mainio ominaisuus, että sinuun taipuu. Kun se kerran sinuun taipuu, niin kyllä me se saadaan sujumaan mihin tahdotaan ja mihin tarvitaan. Hän kun on nyt päässyt rahatienesteihin käsiksi, niinkuin näyttää, niin annetaan tienata; kyllä me saatamme hoitaa rahat ja talot. Ja siinä tapauksessa se Antti täyttää ihan miehen sijan tässä yhteiskunnassa, paremmin ikään kuin muuten mitenkään.»
Tuossa Juken puheessa ilmaantui jotakin semmoista epämiellyttävää, niin Hanna toivoi sen loppuvan mitä lyhempään. Katkaistakseen Juken puhetta, muistutti kenkäin paikkuusta, mutta Jukke sanoi hänellä olevan kotona toiset kengät itselleen huomiseksi, lupasi ne kenkänsä Hannalle siksi aikaa, kunnes hän kotonaan Joonalla paikkuuttaa ne kengät. Mutta avojaloin hän ei voinut mennä kotiin. Kun ei sopineet Hannan repaleet hänen jalkaansa, niin pani omat kenkänsä kotimatkaksi ja aikoi ne aamulla tuoda tai lähettää. Hanna pelkäsi, että hän voisi jäädä aivan kengittä huomiseksi, niin kielteli Jukkea viipymään täällä ja paikkaamaan ne paikoillaan. Mutta Jukke vaan nyökäytti päätään ja tarmokkaasti huomautti:
»Jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa. Minua tarvitaan kotonakin. Ei pala kotonakaan kauvan tuli, jos minua ei alkaisi näkyä».
»No eihän sinulla nyt siellä imevää ole kotonakaan, jos nyt tämän yön täällä viipyisit?» esteli Hanna. Mutta Jukke ei totellut, toimittautui vaan tielle, kun näki että kello oli kohta yhdeksän.
Hanna saattoi Jukke-veljeään rappusille asti ja ystävällisesti virkkoi: »Aivan tervapimeä. Miten sinä osaat mennä… Voi, voi, kun et ollut yötä». Puistalti ruumistaan ja lisäsi: »Hyi, kun minulla on vielä nahkassa se äsköinen kamaluus niistä revontulista. No, ole nyt täällä yötä, voithan aamulla mennä varhain. Palaa vaan takaisin tänne huoneesen minun huvikseni. Et tule turhiin, usko pois».
»Akka tieltä pyörteleksen, ei mies pahainenkaan», virkkoi Jukke ja jalkatarkalta lähti astua haromaan öistä kartanoa hieman häämöttävää porttia kohti.
Hanna paitahihaisilla käsivarsillaan rintaansa puristaen hieman viluissaan seisoi rappusilla ja kuunteli kunnes Juken epätasaiset askeleet pakenivat kuulumattomiin ja Juken peikkomaiselta näyttävä mateleva olento kokonaan suli mustaan yöhön, palasi tupaan lasten luokse ja revontulien kamakka muisto oli kylmänä kivenä povessa. Eikä haluttanut enää valvoa, teki vuoteensa ja laittautui nukkumaan.
Tavalliselle sijalleen lastensa vaiheille kallistui Hanna, jossa vielä unettomat silmät johtuivat tuvan peri-ikkunaan tervehtimään pohjoisen taivaanrannan välinpitämättömän näköisesti vilkuttavia tähtiä.
Niitä autuaan otsan puhtaasti viattoman näköisiä silmiä katseli Hanna ja pyhän hienosti sulavan mielen ylennyksen tunsi johtuvan sielunsa himmeihin kammioihin. Käänti hieman päätään, niin silmiin avautui tuvan sivuikkunasta etelän ja lännen rinta lukemattomine tähtineen. Siinä laskeutuva ehtootähtikin iloisena liekehti levitellen kultasiipiään jääneille iloiseksi hyvästiksi, rientäessään autuasten maahan. Siihen asettui Hannan kuljeskeleva silmä.
»Tuolla … tuolla tuon sinikannen, tuon tarhan tuolla puolen on se asumus, jossa ei päivän murehet eikä huomisen huolet paina mieltä.
»Siellä on pieni Saimikin, se kultaperhonen… Vuosi sitten se kultakäpynen kiikkui tuossa rinnoillani ja sommitteli kieltään sanomaan ymmärrettävästi. Mutta siellä on hän. Ei paina mieltä ikävä, ei huoli. Ei elon vuoria himmennä autere hämärän toivon.
»Siellä on Saimi, sisaruksista nuorin. Siellä oli hänen osansa, mutta missä on meidän, jotka ryvemme täällä elon tunkioissa. Missä on osa näitten kolmen vieressäni nukkuvan, joitten liina on vielä puhdas, mutta jos he viipyvät täällä, missä on heidän osansa — missä…»
Hiipivä uni ummisti silmät, käsi unohtui suoraksi lasten päälle kuni hyvän enkelin suojeleva siipi. Kasvoihin palasi viehättävä hymy ja rauhallisesti lainehti rinta.
VI.
Hanna saa Antilta kirjeen.
Aamun hohtava koite oli jo itäisen taivaan poutaisella rannalla, josta kainosti hymyilevä himmeä valo levisi vuoriin ja laaksoihin. Kummun kuusetkin ihastuksissaan korvat pystyssä seisoivat tyynesti odottaen päivän sanomia.
Kointähtikin riemuisena liekehti koitteen rajalla ja kiirehti valoa kohti.
Silloin nousi Hanna, pukeutui päivän työpukuun ja hyräillen erästä lasten aamuvirttä irtanaisin mielin riensi ulos. Mielessään muisteli untaan, kun hän oli unissaan Antille kirjoittanut hyvin sievästi kirjeen ja lähettänyt hänelle. Aikoi mennä navettaan karjaansa hoitamaan. Kartanolle tultuaan seisahti katselemaan tuota miellyttävää luonnon juhla-aamua. Mutta samassa huomasi hän vastaansa rientävän erään pienokaisen köyhän mökin tyttösen, äitinsä repaleinen nuttu yllä ja suuret äitinsä kenkäkolttoset jaloissa.
Jo matkan päästä ojenti kättään Hannaa kohti. Hänen kättä pitemmän repalaisen hihan suusta valkoinen monileimainen kirje työntyi esiin. Ja loistavin silmin helkkeällä lapsen äänellä iloisesti virkkoi:
»Tässä on teille kirje. Postineiti oli illalla antanut äidille ja pyytänyt tuomaan kiireesti teille».
Hanna koppasi kirjeen, katsahti päällekirjoitusta, suu vetäytyi hauskaan hymyyn, silmät leimusivat syvästä ilosta ja oikein huudahti: »Antilta kirje. Voi, voi…» Katsahti tyttöön iloisesti lämpimän silmäyksen ja lisäsi:
»Sinä lapsikulta, aamun enkeli, toit Antilta kirjeen… Sinä saat suuren voileivän. Vai tahdotko sinä vielä muutakin?»
Tyttö, joka ei vielä ennen ollut kuullut itseään niin hyvällä nimellä mainittavan, vilpittömän puhtailla suurilla silmillään lämpymästi katsella remautteli Hannaan ja kainosti vastasi: »En».
Hanna talutti kädestä mukanaan tytön tupaan, toimitti voileivän käteen.
Toi vielä paksun leivän, laittoi sen tytölle nutun poveen ja muistutti:
»Viehän tämä äidillesi».
Tyttö kirkkain silmin vilkasi kiitollisen katseen antajaan ja pyörähti lähtemään.
Hanna aukasi tytölle oven, josta tyttö mujahti ulos ja suurine kenkineen lähti astua koltostamaan kotiinsa.
Toisella kädellään hallitsi leipää povessaan ja toisesta kädestään syödä nyhti voileipää.
Hanna koppasi saksinsa, leikkasi kirjeen kuoren auki, tempasi sieltä kirjeen, katsahti ensin sen pituutta, mutta rupesi alusta lähtien lukemaan ja silmät olivat ahmivan näköiset. Luki parin tai kolme riviä, niin kasvoihin levisi syvästi uhkuva iloinen hymy. Ja kesken kirjeen lukemista löi käsiään yhteen: »Tulossa jo!» Ei hyvältä mieleltään joutanut enempi lukemaan, käsiään hykerrellen käveli ympäri tupaa ja hoki: »Tulossa jo…»
Toinnuttuaan siitä ihastuksesta, luki Hanna kirjeen moneen kertaan, pani sen pöytälaatikkoon samaan pinkkaan, jossa oli jo kymmenen entistä tämän kesäistä isän kirjettä, ja poistui karjansa hoitoon.
Mutta Vaaralaan oli lentänyt sana, että Hannalle on ollut Romppalan postitoimistossa leimattu kirje, luultavasti Antilta.
Jukke koppasi aitasta vasta illalla palvisaunasta tuodun lampaanlavan, pisti sen nuttunsa poveen ja lähti Tannilaan tiedustamaan, oliko kirje Antilta ja mitä siinä oli.
Hanna näki Juken toimessaan astuvan tupaan, niin riensi hänkin perässä.
»Tuossa on sinulle palviaista, eilen oli meillä palvisauna, niin koppasin tuon, että saat siitä lastesi kanssa keiton!» virkkoi Jukke loistavin silmin ja työnsi lampaanlavan sisarelleen käteen. Mutta Hanna ei siitä paljon joutanut välittämään, ei sitä eikä tätä, mielessä vaan oli että se on matkalla kotiin. Meni pöytäkaapilleen, kopristi sen laatikosta kirjeen ja palavin silmin virkkoi: »Minäpä sain tämmöisen.»
Jukke oli aikeessa ottamaan käteensä, mutta pyysi kuitenkin lukemaan mitä siinä sanotaan.
Hanna makeasti hymyillen aukasi kirjeen. »Se ei tässä kirjoita muuta kuin ilmoittaa tulostaan ja kutsuu hevosta Suvannolle ensi maanantaina. Se kirjoittaa vaan näin:
»Rakas Hanna.
Olen matkalla kotiin. Viimeistään maanantaina tämän kuun kolmantenakymmenentenä päivänä saavun Suvannon kaupunkiin. Jos voit niin toimita oma hevonen sinne noutamaan. Olisi sangen hauska omalla kauniilla hevosella tulla kotiin.
Kuitenkin, kaikessa tapauksessa olen tiistai-iltana eli kolmantenakymmenentenä yhdentenä päivänä kotona…
On sangen vähä aikaa. Siis pitemmät puheet jääkööt äänen kantamalle.
Ole tervehditty näkymättömällä lemmen syleilyksellä.
Oma Anttisi».
»Ensi maanantaina. Nyt on meillä torstai… Ensi maanantaina… Pyhänä pitäisi lähteä… Olisi hieman alentavaista isäntämiehen lähteä hakemaan tukkilaista, mutta kuitenkin se sietäisi minun lähteä hakemaan, ettei se sitä tuhatta markkaa kerkiäisi panna mihinkään asioihinsa», ajatteli Jukke ja puolen päältä niinkuin tarjoutuen kysyi:
»Kenen aiot laittaa hakemaan Anttia?»
»Olen ajatellut juuri sinua. Sinullehan voisin tuon oriin uskoa», virkkoi Hanna.
Jukke punalti päätään ja empien jatkoi: »Minä en kyllä mitenkään joutaisi, mutta ei tuota oritta ole hyvä muille antaa, niin joko häntä pitänee ottaa jouto kiireestäänkin ja lähteä?»
Otti kirjeen sisarensa kädestä, katseli sitä ja itsekseen mutisi:
»Kolmaskymmenes päivä… Ramppalassa kahdeskymmenes päivä ja täällä kahdeskymmenes kuudes… Tiistai-iltana kotona.»
Lapset toimisivat valveilla, kipelehtivät sängyssä, mutta näkivät, että äidillä on jotakin verestä hommaa, niin tulivat uteliaiksi. Vaan äiti ei tahtonut lapsille siitä virkkaa, että ne vaan paremmin ikävöisivät. Otti sen lampaanlavan, leikkasi siitä vuolun ja pisti sen suuhunsa. Mutta silloin lapset kirkkain silmin kilmasivat ympärille.
Matti se tarrasikin täysin sylin äitiin ja pieni Kaisu ojenti kumpaset kätensä äitiä kohti, sormet harallaan. Äiti palavin silmin katseli lapsiin.
»Mitä kissanpoikia sieltä pemahti, kun tunsivat lihan hajun… Kas Matillakin kun on silmät pyöreänä ja suu ammollaan kuin variksen pojalla… Ja entäs Kaisu nupukka… Tuolle pienimmälle paarmalle sitä pitää antaa ensimmäiseksi… Kas tässä pikku sirkalle. Tässä Matille. Ja vieläpä se on suu sulalle Mantillakin. Ja onpa se suu sorsallakin jos sorsan pojillakin», virkkoi äiti sulavasti, pisti lihaviipaleen omaankin suuhunsa ja vei lampaanlavan talteensa ruokahuoneesen.
Jukke naurusuin käveli lattialla, levällään oleva kirje retalehti heiluvassa kädessä, mielessä mutuili asiat hyvällä kannalla, mutta Hannalle hän tahtoi jotakin kehua taloudestaan, ettei kokonaan unhottuisi yhdeksi taloksi rupeus. Katsahti lapsiin, jotka mieluisen näköisesti syödä nakertivat lihaa käsistään, ja kun äiti palasi ruokahuoneesta, pureskellen hänkin lihakipenettä, alkoi kehuskella:
»Meillä sitä on lihan viljaa. Eivät sopineet kerralla saunaan palvautumaan. Kun teurastettiin kolmattakymmentä lammasta, suuria kuin peuroja, siihen kaksi sarvipäätä, suurta kuin hirveä ja lihavaa kuin hylettä; siihen kolme sika röhnää kuin virtahepoa, niin niistä röykkö pääsi lihoja. Niin, siinä rasva räiskää, ennen kuin ovat kaikki luina ne liharoviot. Ja vielä olisi ollut tapettava se kaksivuotinen härkäkin. Se on koko peto. Ei uskoisi sitä kaksivuotiaaksi. Se kun toisinaan piekautuu siellä karjassa ihan itsekseen vaan ja niin se puskee mättäitä, ihan polvillaan jymyää. Siitä toisekseen rupeaa möyrittämään, vääntää silmänsä nurin ja taas ärtyy puskemaan mättäitä ja väliin taas kuopii maata, puuhaa ja puhaltaa niin tuhannesti, että oikein hirvittää. Kykääseenkin se aina kun menee, niin ruotimummo ei sitä suvahteisi. Se aina menee seipään kanssa pois hätyyttämään, niin tämä veitikka vaan sarviaan näyttää eikä ole tietääkseenkään lähdöstä, vaikka ämmä seipään kanssa terhentelee minkä taitaa.»
Hannaa ei tuo Juken puhe hyvin miellyttänyt, hieman kummastellen kysyi:
»No kykäässäkö se sitten saa ollakin koko päivät? Eikö se pidä kovin pahaa siivoa?»
»Minkä hän taitaa! Jos vähän tohertaakin, niin onhan se oma sika oma taikina, ei niitä päälle kylkiensä syö», vastasi Jukke välinpitämättömästi ja ajatteli lopettaa jo sen härkäpuheen, vaan vielä tunsi mielessä hykerehtävän puhehalua, niin jatkoi yhäkin:
»Minä sitä tässä kerran menin ilman lystikseni ajamaan siitä kykäästä näkeiksi minkä tuo minulle tekee. Niin yrittihän se minullekin näyttämään sarviaan, vaan kun minä nostin seipään pystyyn, niin heti huomasi, että eri kannalla nyt ovat asiat kuin ämmän aikana. Pitkät laukat otti härkä, vaan ei ollut kauvan, kuin astua julpotteli jälleen, söi kylläkseen ja köllistyi maata kykkään viereen ja alkoi märehtiä keukkasta.»
Hanna puistalti päätään ja moittivasti virkkoi:
»En minä kuitenkaan antaisi sen kykäitä tohertaa. Sian siivoa se toki pitää kykäissä semmoinen pöljä.»
Sen sanottuaan rienti hän ulos ulkoaskareilleen ja siihen loppui puhe
Antin tulemisesta.
Hannan mielestä tuntui vaan pahalta se Vaaralan meininki. Kalu on halpa haltiaton. Mitä on niistä suurista lihakasoista muuta hyötyä kuin että Elsalla on enemmän varastamista. Mitä on niistä elokykäistä hyvää, joita näillä vuosin vielä elukat pengostavat, mitä on hyötyä siitä, että on isäntä toimellinen, kun asiat kuitenkin ovat rempallaan. Vaivaista vahinkoa vaan, ajatteli Hanna, ja polttavammaksi tuntui käyvän mielessä päästä mitä pikemmin Vaaralaan sen eleen silmäksi, ennen kuin kokonaan levittävät.
Jukke käveli tuvassa, katseli kirjettä käsissään, mutta ei siitä silmä mitään keksinyt. Nyt oli tietty, että pääsee ruunikolla käymään Suvannon kaupungissa. Mutta ikävä vaan, ettei ollut Jokela matkalla, että saataisi käydä hevostaan huokasuttamassa. No, ei ne sentään ole rekitamineet niinkuin Jokelan kautta kulkiessa pitäisi olla, mutta kun Antin tuhat markkaa saadaan, niin korjautuvat rekitamineet. Eihän tuo nyt tuhanteen suurta koloa tee, jos nyt laittaa hyvänkin reen ja hyvänhän sen laittaa, kun kerran uudesta rupeaa laittamaan. No niin. Senhän kerkiää markkinoiksi laittaa. Se että pääsi ajelemaan jo ruunikolla, oli yksinään suuri asia. Jokaikinen sen arvaa, että omansa se on, ja omahan se onkin, sen oli arpasorot kahvikupissa jo kahteen kertaan sanoneet.
Antin kanssa palatessa ajaminen yhdessä reessä ei ole oikein mieltä myöten, mutta kunhan on itse ohjaksissa ja istuu oikealla puolen, niin siinä se menee, eikähän sitä moni huomaakaan, että se on tukkilainen. Ja jos on entojaan, niin onhan sillä hyvät vaatteet päällä ja mies yhtä komea kuin minäkin. No ei sentään niin. Kyllä minä olen paljon punakampiverinen. Ja onhan se talon isäntä muutenkin puuhkeampi kuin tukkilainen, joka kesät rannoilla rujuu kuin kalamiehen koira. Ja kaikin puolin sillä on eri ryhti talon isännällä kuin tukkilaisella, ajatteli Jukke ja käveli lattialla edestakasin.
Hannan mielestä oli Juken härkäpuheen takia tullut liian vähä puhutuksi siitä Antin hakemiseen lähtemisestä, ja kun kiireimmät tehtävänsä oli tallissa ja navetassa suorittanut, kiirehti tupaan Juken kanssa päättämään lähdöstä. Ja päätettiin se pyhä-aamuna lähdettäväksi. Jukke poistui ulos ja rikasmielisenä lähti astua hökeltämään kotiinsa.
Mutta Hanna otti pöydältä kirjeen käsiinsä, katsahti taas kirjeen alalaitaan ja tunsi rinnassaan lämpimän huumauksen, joka lumosi koko olennon, että elämä tuntui vaan unelta. Horros kuitenkin kohta haihtui ja mieleen siirtyi se jäytävä todellisuus, että Vaaralan eleestä ei tule mitään, jos siihen ei tule emäntää, juuri semmoista kuin hän on, joka ymmärtää koko talon toimia, sekä isännän että emännän. Ja nyt selvisi kerrassaan, että juuri siitä syystä se Jukke tahtookin yhdeksi taloksi, kun sillä on niin suuri luottamus häneen. Ja siinä tuokiossa selvisi aivan todennäköiseksi, että se on välttämätöntä tulla sinne asumaan ja hoitamaan sitä yhteistä elettä.
VII.
Antti tulee kotiin.
Maanantaiaamu valkeni poutaisena ja pakkasen kireänä. Lunta oli satanut edellisinä päivinä rekikeliksi asti ja nyt viime yönä kilistynyt pakkaseksi.
Kestikievarissa oli Antti majalla Suvannon kaupungissa. Oli siihen tullut vasta myöhällä yöllä, mutta nousi jo päivän valetessa ja lähti kotikyläläisten varsinaisesta majatalosta Makkosesta katsomaan eikö olisi tuotu kotoa hevosta vai pitääkö tilata kestikievarista aikanaan, ennenkun kerkiää muut matkustajat tilata kaikki.
Mutta ulos tultuaan huomasi Antti pihan keskellä tavarakuorman ja ihmistungoksen sen ympärillä. Poikkesi hänkin sitä katsomaan. Se oli vaan kulkeva leivosten kauppias, jonka ympärille olivat ostajat kokoutuneet. Antti seisahti kaupitsijan lähelle katselemaan olisiko jotakin, jonka aamuraapiskossa saattaisi pistää suuhunsa.
Mutta reen toisessa päässä ostajain vaiheella seisoi eräs rampa, köyhä leski. Kainalosauvojensa varassa hän siinä seisoi, rinnalla kaksi repaleista viluissaan värisevää orpoa tyttöstä, joille hän kauppiaalta Jumalaa nimeen pyyteli pientä rinkeliä kullekin sekä itselleen leivän palaa.
Tuo nöyrä avunpyyntö sattui ensimmäiseksi Antin korvaan. Antin kasvot värähtivät. Tummansinisistä, virkeistä silmistä lennähti kiinteä katse niihin avunpyytäjiin. Mutta syvän säälin väreet palasivat Antin kasvoihin.
Kauppias ei ollut ollenkaan kuulevinaan avunpyytäjäin ääntä, kohteliaasti hökelehti ostajain kanssa.
Pitkän aikaa seisoi äänetönnä vanhus. Syvä tyytyväisyys ja hyvän sydammen totinen loiste kirkkaasti valaisi taudin ja kurjuuden kalvistamia kurttuisia kasvoja. Uudisti kuitenkin kerran vielä pyyntönsä, ennenkun lähti pyrkimään pois väkitungoksen ahdingosta. Mutta kauppiaan ruskeat silmät tulistuivat ja kiivaasti tiuskasten lausui:
»Luistakaa rikeneen siitä pois… Vielä varastatte, kun silmä välttyy.»
Tuo viimeinen lause vihlasi Anttia, että veri kuohahti povessa.
Leski orpoineen alkoi vetäytyä pois, mutta Antti viskasi parin lanttia kauppiaan eteen, sieppasi leivoskorista neljä rinkeliä, antoi niistä yhden kumpaisenkin tyttösen käteen ja kaksi vanhukselle.
»Suuri Jumala on teitä siunaava satakertaisesti», lausui vanhus ja kankeasti sujautti taudin syömää ruumistaan kiitokseksi Antille ja lähti sauvainsa varassa siirtymään pois.
Pienet matkatoverit lämpimästi jälkeensä Anttia silmäillen pitelivät mummoa hameesta toisella kädellään ja toisesta kädestään syödä nakertivat punertavaa rinkeliä.
Samassa joukon seasta työntyi Jukke esiin ja työnsi kättään tervehtiäkseen.
»No terve mieheen», huudahti Antti ja loistavin silmin tarttui käteen. »Toit varmaan hevosen kotoa, vai mitä?» jatkoi Antti iloisesti ihan toiseksi sanakseen.
»Tuotu on hevonen!» mukautti Jukke matalasti, ettei moni kuulisi.
»No, tuo veikkonen tänne se hevonen, kun minulla ovat täällä matkakapineet. Ja sillä aikana voin pyytää talosta ruokaa. Parempi on pala suussa kuin haava päässä taipaleelle lähtiessäkin.»
Jukke lähti hevosta hakemaan majatalostaan ja Antti astui reippaasti sisälle pitkät uudehkot saappaat jalassa, lyhkönen puuhkahihainen ja puuhkahelmainen turkki yllään, karvainen lammasnahkalakki päässään.
Jukke toi hevosen kartanolle, johon matkakapineineen rienti talosta
Antti ja somalle tuntui istuminen oman oriin rekeen ja suuta veti
Antilla nauruun, nähdessään kaunista ruunikkoaan.
Jukke nähtävästi piti huolta, että hän tulisi rekeen oikealle puolen. Antti ei muusta huolinut kunhan pääsi rekeen ja ojennuttiin tielle. Kartanosta kun pyörähettiin vaan kadulle, niin matka kääntyi pitkin kaupungin sivulla juoksevalle koskelle myöjittävää katua, jonka päässä jymisevä koski mahtavasti tuoksutteli harmaata usvaa poutaiseen korkeuteen ja valkoiseen kuurapukuun kääri rannalla seisovat mykät puut.
Koskesta yli vei silta, jonka vieressä seisoi erään muinaisaikuisen vankeuslaitoksen murtuneitten kiviseinäin osia. Ja kolkkoina luolina ammottivat ne syvänteet, joissa ennen oli asumukset olleet, mutta rakennusten murtuessa täyttyneet kivillä ja soralla.
»Mitä ovat tunteneet, mitä ovat ajatelleet, mitä ovat kärsineet nekin ihmiset, ketkä tuossakin ovat lämmitelleet? Ja kuinka moni viatoin sai kauhean surmansa tuon rakennuksen murtuessakin? Yksi kuolee kuninkaana, tuhansien murhaajana. Toinen kuolee kerjääjänä kaikkien ylenkatsomana. Kolmas kuolee tuomittuna paljaan kirjoitetun lain sortamana. Tuhansien murhaaja on viatoin, kunnioitettu yli kaikkien. Kerjääjä on kunniaton yli kaikkien. Tuomittu on syyllinen oman oikeutensakin puoltajana, hän on syyllinen, hän on vangittu. Mikä on ihminen?» ajatteli Antti ajaessaan linnanraunioitten sivu.
Sillan päässä kosken toisella rannalla kohosi tie suorastaan korkealle mäelle, jossa koukistui tie ankaraan juuresta karsittuun männikköön.
Antti kääntyi katsomaan jälelleen, nähdäkseen vielä sen linnan muinaisaikuista rakennetta, sen mahtavuutta kolkkouksineenkin. Katsahti vielä joen toisella rannalla seisovaa pientä kaupunkia valkeine savupatsaineen, jotka kaupungin piipuista pulputen kohosivat tyyneen pakkasilmaan. Ja kun metsän latvoilta paistava marraskuun aurinko puhdisti ne patsaat läpihohtaviksi ja kosken rantakoivuissa kuuran hilseet tuhansina tähtinä kiiluivat, niin Antin rinnassa liehahti hauska puhtauden tunne ja ihastuksissaan katseli hän sitä mieluista luontoa kosken vaiheella, kunnes vastamäkeen kävelevä hevonen veti reen metsän verhoon, johon vaan kuului kosken mahtava kohina ja tien aukosta näkyi poutainen talvitaivas.
Tuota kuvaa usvaisine koskineen, savupatsaisine kaupunkineen, kosken siltaa kolkkoine linnan raunioineen, rantoja härmäisine koivuineen mielessään katseli kuni kuvataulua Antti samassa kuin matka tuntui lyhenevän kotiin. Eikä tuntenut puhelemisen halua matkatoverinsa kanssa, kun muistui mieleen, että tämä toveri kantaa ainaista halveksivaa mieltä häneen sisarensa tähden, joka olisi viety ilman häntä, Anttia, rikkaampiin naimisiin.
Jukke se ajaa karitteli ruunikkoa kuni omaansa ja ajatteli Antin tuhatta markkaa eikä hänkään tuntenut puhelemisen halua muuten kuin sen tuhannen markan tähden. Muuten se Antti Juken silmissä näytti olevan paljas entinen »sinä», vaikka hänellä olikin rahaa tuhat markkaa, ja kuka tiesi jos se oli siitä jo osan hurvitellut. Ei ne kauan sataset kaakastele ollessa tuommoisten ryökkinöitten ystävyydessä kuin tuokin kestikievarin piika, joka toi kapineita rekeen. Tukkilaiset ovat tukkilaisia, ne eivät somene siitä, ne ovat kaikki kuin yhdestä pölkystä leikatut eikä niitten rahoillakaan ole mitään arvoa, niitä syydetään kuin lastuja mihin vaan mielessä juolahtaa.
Antti nosti turkkinsa kauluksen pystyyn, painoi lammasnahkaista lakkiaan syvempään päähänsä, solautti ruumistaan alemmas ja heittäytyi melkein hermottomaksi, ja somalta tuntui kun vilisten jäi metsä jälelle ja reki vieri kotiin päin ruunikon juosta raapotellessa. Mieli haaveili isänmaan koko laajuudessa, mutta väliin palasi ajatukset aina siihen pisteeseen, että kohta pääsen kotiin.
Mutta Jukke kaivoi taskustaan kaupungista ostetun sikaarin, sytytti sen palamaan, pullutteli suustaan savuja, jotka pyörteisinä tuppaina jäivät jälelle tien päälle leijailemaan tyynessä ilmassa. Katsahteli Anttiin ja tekeytyi ystävälliseksi:
»No, vieläkö arvelet vasta mennä niihin tienesteihisi?»
»Vieläpä tietenkin», vastasi Antti päättävästi.
Antin sanoista kuului semmoinen kaiku, ettei sillä tuntunut olevan halua puhelemaan. Mutta Juken mielessä tuntui sitä enemmän halua saada Antin mieltä selville kotiaan kohtaan ja koetti alottaa puhetta toisesta laidasta.
Vetäsi taas sikaaristaan kolmisen aika savua, otti sikaarinsa sormiensa väliin, piteli sitä siinä oikein nuorten miesten tapaan ja umpimähkää kysyi:
»Aiotko itse pitää tämän hevosesi vai aiotko hävittää myömällä tai vaihtamalla?»
»En mitenkään», kuului Antin jyrkkä vastaus.
»Mutta nyt tämä olisi paraassa lemmessään hintaa saada.»
»Ja itsensä pitää», katkasi Antti kuivasti.
»Tyhjään tämä itsellä pitäen ainoana hevosena menee.»
»Ja hävittäen vielä tyhjempään», keskeytti taas Antti.
»Et aio ollenkaan hävittää tätä hevosta?» jatkoi yhä Jukke.
»En millään. En vähällä en paljolla, en sanalla en rahalla», kuului taas Antin kylmä vastaus, näpisti suunsa visuun osottaakseen, ettei hän tahdo jatkaa puhetta.
Jukkekin heittäytyi äänettömäksi ja ajatteli:
»Lieneekö siitä Antti noin vähäpuheisella tuulella, kun hän istuu tällä puolen reessä, vaan kun lienee siitä, niin olkoon. Mistä tietää, entäpä Jokelan kyläläisiä sattuu vielä vastaan tulemaan; kaupungissahan heilläkin on asioita. Silloin olisi vahinko, jos tukkilainen istuisi minun oikeallani.»
Juken mieli tuli kuitenkin levottomaksi, kun ei päässyt pitempään puheen alkuun ja koetti mielessään etsiä, mitä hän alottaisi, johon Antti tarttuisi ja joka olisi asiallista, sillä isäntämiehelle ei sovi aivan lapselliset eikä poikamaiset tuumat. Mutta siinä sitä kului aikaa. Äänettöminä vaan istuivat matkalaiset reessä pitkällä tiellään, mutta reki vieri tie lyheni. Metsäisiä kankaita, vaivaiskoivuisia suonsalmia, luoppokuusisia korpinotkoja, mutkaisia purojentökröjä, viitaisia lehtoja sammaleisine rinteineen jäi jälelle. Muuta ääntä kuin jalaksien täristävä kolina ja hevosen jalkain voimakas kopina routaiselta vähälumiselta tieltä ei matkueesta kuulunut.
Antin mieli palasi muistelemaan kesäistä luontoa pohjolassa ja mielessään katseli niitä pohjolan lumihuippuisia tuntureita yösydämmen auringon ruusuvalossa, lummerantaisia kirkkaita lampia ja jokia, joihin kuvastuu nuo hurmaavat vuoret, joissa verraton jylhyys ja ääretön kauneus sulavat yhdeksi ihanteeksi. Noita muistellessaan tuli Antti hieman haaveilijaksikin. Hänen kasvonsa loisti ihastuksesta ja silmissä näkyi syvä mieltymys.
Näissä ihanissa unelmissaan viipyi Antti.
Mutta viitaisen lehdon helmasta kohosi tie korkealle vähämetsäiselle selänteelle. Silmiin astui kaukana sinisenä öllöttävä korkea Koljon vuori. Ja samalla kohdalla vähän matalampi Perttulan vaaran juontea selänne, jonka korkeimmalta harjalta valjua taivasta vasten pikkuisena piikkinä häämötti Tannilan ryhevä kuusi.
Sydän hyppäsi Antin povessa. Yli ruumiin hulmahti lämmin virta ja ihastuksissaan huudahti:
»Tannilan kuusi tänne jo näkyy… Tikottaa kuin sormi vaaran laessa.»
Jukke syrjäsilmällä katsahti Anttiin ja itsekseen hykähti:
»No tukkilaisella ovat omat ihanteensakin. Ikäänkuin ei tuommoista kuusta olisi muualla kuin tuo Tannilan kuusi.» Eikä tarttunut siihen Antin ihastukseen sanallakaan.
Sitä tosin ei Antti kaivannutkaan. Katseli vaan sitä Tannilan kuusta sinisenä siintävän vaaran harjalla ja somalle maistui mieli. Tuntui kuin akkunasta katsovien lasten iloiset kasvot jo näkyisivät ja Halli kuultuaan tuttavan äänen häntäänsä leimuuttaen ja ilosta voksahdellen rientäisi vastaan.
Mutta laaksoon vajosi tie ja metsien taakse peittyi ne vaarat kuusineen kukkuloineen ja epämääräiseksi unelmaksi raukesi näkeminen Tannilasta.
Mieli kuitenkin loi itsekseen kuvia kotiintulohetkestä, miten isoiksi ne Matti ja pieni Kaisu ovat kasvaneet kuuden ja puolen kuukauden ajalla. Ja miten ne rientävät vastaan, kun näkevät pellon alla tulossa. Ja miten niillä puhtaat kaulaliinat liehuvat juostessa, miten Matti langeta tupsahtaa juostessaan, mutta kimpoaa siitä ylös jatkamaan matkaansa. Miten Manti kerkiää paljo ennen toisia isän syliin rekeen. Miten äiti, tuo kodin sydän, puhtain ja iloisin kasvoin rientää kartanolle vastaanottamaan ja nostamaan reestä. Miten puhtaaksi siellä on kaikki laitettu. Miten kahvipannukin nököttää puhtaana ihan kullan hohtavana. Miten Mantin pyöreä pieni pöytä on katettu puhtaalla pöytäliinalla, miten siinä keskellä seisoo kellahtava kynttilä puhtaassa jalassaan, miten kaikki on kodikasta ja ihmeen miellyttävää.
Näissä unelmissaan eli Antti itsekseen ja olo tuntui kuin kotona olevan.
Mutta Jukke oli koonnut viimeiset parhaat valttinsa päästäkseen ruunikosta puheen alkuun Antin kanssa, ennenkun tullaan kotiin:
»Minulla olisi puhuttavaa sinun kanssasi eräästä taloudellisesta asiasta. Maltatko sinä kuunnella?»
»Tokihan tuota», virkkasi Antti mukauttaen.
Jukke rykäsi ja jatkoi: »Muistathan että se meidän isä-vainaa sinun naimisesi aikana aikoi Hannan tehdä perinnöttömäksi, kun se hänen tahtoaan vastaan meni sinulle eikä Tapanilan Santerille. Mutta nyt on isä kuollut ja mennyt lakineen, niin saattaisimme ruveta tuumimaan toisenlaisia tuumia. Minun mielestäni on Hanna samanlainen sisar kuin muutkin ja se sinun joukkosi on tullut minulle rakkaammaksi kaikkia muita, että minä niille soisin parasta mitä voin. Ja kun meillä siinä ei koko veljeskunnalla ole emäntää ja emäntää se talo kaipaa, se on luonnollinen asia, niin olen Hannalle luvannut, että hän saa tulla asumaan kotiin omalle maa-osalleen, kuten muutkin ja emännäksi taloon. Siten pantaisiin nämä taloudet yhdeksi, kun ei ne näy kuitenkaan tulevan aikaan Tannilassa, jos sinä et ole kotona. Jos tahtoisit tienata rahoja, niin eipähän olisi huolehtimista, ettei tulot ja koti tulisi hoidetuksi. Kyllä minä niistä huolen pitäisin. Oltaisiin aikansa yhdessä mikä sovittaisiin ja erotessa jaettaisiin maat ja tavarat miehiä myöten ja siinä saisi Hannakin osansa isän perintömaasta ja taloudesta, kuten kaikki muutkin… Niin, mitä sanot tästä hommasta sinä puolestasi?»
Tuo Juken puhe tuntui Antista niin törkeältä ja se esitys niin syvään vaikuttavalta että sen sisältö ei selvinnyt oikein, mitä se on, ja tahtoi Antti päästä siitä mitä pikemmin, ja sanoi vaan että:
»En sano mitään.»
»Tallassasi olkoon», vastasi Jukke ylpeällä painolla ja jatkoi: »Koska olet niin ylpeä, niin pannaan käytäntöön se isävainaan päätös, että Hanna jääköön osattomaksi.»
»Se on pieni asia. En minä ole Hannaa perinnön tähden ottanutkaan, vaan sitä paitse se ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös. Ei ne kaikki ole päätöksiä mitä vihapäissään sattuu sanomaan. Eikä se kannata puhua ollenkaan.»
Jukke, huomatessaan Antin mielen, heittäytyi äänettömäksi, pelkäsi että Antti ehkä vihastuisi, jos hän vielä jatkaisi, ja päätti koettaa Hannan kautta päästä vielä siihen asiaan käsiksi.
Antti tahtoi vierottaa luotaan ne ajatukset, mitkä syntyivät Juken puheen johdosta, ja palata takasin siihen äsköiseen ihanaan kuvitelmaan kotiinpääsyhetkestä, mutta ne Juken esittämät asianhaarat kangertivat mielessä niin kummallisesti, ettei hän niistä päässyt erilleen niinkuin luuli.
»Onko Jukke mieleltään nyt kokonaan muuttunut, kun näkee että minäkin olen mies, joka pystyn joukkoani hoitamaan ja työntymään omin neuvoini elämälle? Vai onko todellakin kotiväellä semmoinen ahdinko, etteivät tule aikaan Tannilassa, ja säälistä olisi rakastunut minun perheeseeni? Vai onko tuossa pelko siitä että minä rupeaisin riitelemään Hannalle perintöä nyt, kun on ukko kuollut ja itsekin tietävät, että se ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös, ja tuolla tavalla toivotaan pääsevänsä helpommalla? Vai ovatko tulleet käsittämään että Hannan laista emäntää tarvitaan talossa? Vai oliko tuo puhe vaan paljasta sitä, että harkitaan minun mieltäni, miten minä kiehun sen Hannan perinnön perässä?» ajatteli Antti pitkistään. Mutta viimein taas palasi ajatukset kotikunnahille, ja niille kultaisten toiveitten rikkaille vuorille eksyivät kokonaan siksi, kunnes matkakin loppui.