Makeiksi välipaloiksi keitettiin muuripadallisittain taikka paistettiin uunin täysin nauriita hauvikkaiksi ja paistikkaiksi. Työnnettiin uuninpohja nauriita täyteen, kun oli hiilet lakaistu pois, ja kun nauriit olivat kypsyneet, otettiin ne pankolle vaatteen alle hautumaan. Varsin makeita olivat hauvikkaat ja paistikkaat, kalan ja leivän särpimenä niitä syötiin. Kokonaisin vasuin niitä talvisin kannettiin illallispöytään.
Poimittiin ja käytettiin hiukan marjojakin. Lakkoja poimittiin soilta ja keitettiin niistä maitoon lakkajuustoa. Puolukoita ja karpaloita kerättiin vellin höystöksi, samoin joskus koiranjuolukoita. Mustikoita poimittiin ja sotkettiin suolaheinäjauhojen kanssa suolaheinähilloksi. Suolaheiniä kanniskeli vähävarainen kansa takoittain ahoilta.
Lasten makeaisia oli koivun jälttä ja mahala. Metsiä juoksennellessaan he laskea lurittivat mahalaa sekä kiskoivat petäjänkuoren alta jälttää.
METSÄSTYKSESTÄ.
"Tuolta se korpi kumottavi, salo siintävi sininen, tuonne mieleni tekevi, aivoni ajattelevi, muien miesten metsimaille, urosten urisalolle, jossa kuusenoksat kuuna paistaa, hopeana honganoksat".
Semmoisessa metsien maassa kuin Kainuu oli luonnollisesti metsästyksellä entisaikoina varsin suuri arvo. Kainuun rannattomat erämaat korpineen, kaikkineen olivat metsämiesten mieliseutuja. Vapaasti saatiin ennen metsästellä. Riistaa sai kaataa, kuka vain halusi ja milloin tahansa ja mistä mieli teki. Kukaan ei tullut kieltämään. Ja silloin oli metsässä viljaa enemmän kuin nyt.
Syksyllä alkoi varsinainen metsästysaika. Jo vanhalta Perttulilta jotkut virittivät pyytönsä riistamaille, mutta vasta Mikkeliltä alkoi syöntilintujen ampuminen, ja kekriltä käytiin pyytämään kauppalintuja sekä oravia ja muuta metsänviljaa.
Oikealla metsämiehellä piti olla metsämiehen varukset, jopa vaatteista alkaen. Talvisilla metsäretkillä oli päällä valkea hurstipaita, niin pitkä, että se ulottui kengänvarsiin saakka. Päässä oli valkea lammasnahkainen reuhka taikka näätäreuhka, jonka päänahka killisteli otsapuolella, ja häntä heittelehti takana niskassa. Jaloissa oli harmaat sarkahousut ja polviin ulottuvat voidellut varsikengät. Tämmöisenä valkeana erätonttuna voi metsämies jotenkin huomaamattomana hiiviskellä huurremetsässä saalista "värjäämässä". Muussa toimessa ei pyhää eräpukua käytetty, se olisi pilautunut ja saanut vierasta hajua.
Vanhankansan "ampukeinoja" oli jousi, joka vielä vanhojen muistin aikaan oli joissakuissa taloissa tallella. Komea, raudoitettu ja luulevyillä silattu oli ollut sen tukki, ja sen teräksinen kaari, kotiseppien takoma, niin jäykkä, että selän taitse kulkevalla remelillä ja rautakoukkerolla oli se vartalovoimin vedetty jänteeseen. Kallis esine se oli ollut, 60 riksiä maksanutkin. Kaksin miehin oli pitänyt jousen kanssa olla metsällä, toinen nuolennoutajana; yksin ei tullut toimeen, niinkuin sanottiin:
"Ei nyt auta ampukeinot, kun ei ole nuolennoutajata."
Toinen vanhanväen metsästysase oli karhukeihäs. Se oli julma ase, neljältä taholta teroitettu, litteähkö, paria korttelia pitkä putkiperäinen teräspistin, joka korvallisistaan oli naulattu pari-, kolmikyynäräiseen tuomivarteen. Korvalliset taikka korvanaulojen päät oli kierretty renkaalle, muuten pistäessä "keihäs ja varsi olisi mennyt läpi, ja karhu syönyt miehen". Varren toisessa päässä oli suovero ja sompa, jotta hiihtomies saattoi keihästä käyttää sauvana.
Nykyisen vanhan polven metsänkäyntiaikoina oli aivan tavallinen metsämiehen ase piilukkoinen luodikko: isoreikäinen peura- eli karhupyssy, peuraväljäksi sanottu, sekä pienireikäinen oravaniuha ja vähän väljempi lintuharsu. Peurankoivista tehdyssä nahkatupessa, hölstärissä eli hylskärissä,' kannettiin pyssyä selässä, ja ruutikaulukset eli porohkat ruutisarvineen, luoti- ja piikukkaroineen, ruutimäärineen riippuivat kaulassa, hurstipaidan povessa. Vyössä keikkui iso tuppipuukko, selässä oli vielä eväitä varten nahkalaukku ja taskussa tulukset. Ja koira juoksi jäljessä taikka laukkasi edellä saalista etsimässä.
Näin varustettuna liikkui pyytömies eräretkillään, syksyisin lumettomina taikka vähän lumen aikoina jalkaisin, mutta paksulla lumikelillä hiihdellen ja vetäen perässään pientä ahkiota, jossa kuljetti varuksiaan ja saalistaan.
Varaten ja taiten oli erämiehen metsälle lähdettävä, etteivät kateiden pilaukset pystyisi, eikä talosta mikään paha tarttuisi matkaan. Niinpä piti pyytäjän kaikkine varuksineen, koirineen pujottautua pellonaidan raosta, jotta siihen jäisi kaikki "paha puoli", taikka tukkeutua kolmen leppäpehkon lävitse. Toiset vielä veräjillä lakaisivat havuilla jälkensä, taikka ottivat talosta uuninluudan ja vetivät sitä perässään aidan taakse, jotkut tekivät keihäällä ristin askeliinsa taikka piirtelivät viiskantoja, muutamat manasivat jälkeensä katsoen:
"Ken katein silmin kahtoo, sen silmät vettä vuotakoon, rasvaa rapattakoon!"
Usealla vanhalla metsämiehellä oli lisäksi vielä omat varansa. Niinpä Kivikiekin ukko Kuhmossa kantoi aina tuluksissaan punaista langanpätkää ja ruumisarkunnaulaa sekä vyötäisillään, paljaalla iholla, punaisella villarihmalla kierrettyä jäniksenlankaa. Muutamilla oli paidankauluksessaan linnunkynä, jossa oli eläväähopeaa, toiset ukot taas nostivat takinhelmansa takaa vyön alle: siihen kummaan kun vieras ensinnä katsahti, ei silmäys pystynytkään. Eihän sitä aina tietänyt, mistä oli "kateen silmä katsomassa, kehnon korva kuulemassa".
Helposti saattoivat kademieliset turmella toisen metsälykyn. Vaikkapa vain pyssynpaukauksenkin pahansuopa kuuli, saattoi se jo siitäkin varattoman pyssyn pilata. Ei huolinut muuta, kuin siepata heti tuppensa, tähdätä sillä sinne käsin, mistä ammunta kuului, ja huutaa "korjaa raato!", niin jo tuli pilat. Samoin kävi, jos kuulija katsoi vanhan tuohipökkelön lävitse, taikka rupesi hyppimään petäjää vasten kuin koira, kynsimään sen kylkeä sekä raastamaan oksia hampaillaan. Taikka saattoi pilaaja ampumisen kuullessaan heittäytyä vatsalleen ja huutaa: "ammu kaikki porohkasi!" taikka seisoallaan vain parkaista: "ammu lintua, mie rupean saunan tekoon, jossa palvataan raatoa!" taikka: "lisää ruutia, ei totellut, pieni oli loahinkis!" Silloin ei ampuja enää saanut mitään, vaikka olisi koko päivän pamautellut?
Keinokkaat metsämiehet osasivat sentään päästää pyssynsä piljosta. Ajoivat käärmeen pihlajavitsoilla piiskaten liukasta kuusenkoskutta myöten pyssyyn ja ampuivat sitten sen ilmaan, taikka työnsivät "koko pyssyhuushollin" kynnyksien kohdalle sillan alle, niin että sen ylitse tulivat kaikki kulkemaan, taikka purkivat pyssyn ja laskea juohottivat vettänsä sen lävitse pohjoista kohden? Muutamat kuumensivat piipunperää tulessa, toiset pistivät piippuun luodiksi pihlajaisen pulikan, jotkut ottivat ja ampuivat rippileipää, niin jotta veri räiskähti ja voitivat sillä verellä pyssyään, taikka pyysivät oravan keinolla millä tahansa ja hautasivat sen maahan, pää itäänpäin ja manasivat:
"Mene, konna, kotiis, ilkiä isäntihis, paha mailles pakene!"
Mutta jos metsästäjä oli pyssynsä piipun ja tukin väliin kätkenyt käärmeennahkaa taikka käärmeenpään, taikka pannut pyssynperän voidelootaan viisihaaraisen raatteenlehden, ei pyssyä saanut niinkään vain pilatuksi. Ja jos metsästäjä voiteli pyssyn käärmeenrasvalla, taikka siveli sen käärmeenverellä, taikka tallensi herheläisiä lukon ja piipun väliin, tuli pyssy varmasti tappavaksi, eikä ollut pilattavissa.
Metsämiehen koirankin kateet useasti pilasivat haukkumattomaksi. Silloin piti panna koiran nokkaan piipunporoja, niin että eläintä alkoi aivastuttaa, siitä heti parani. Toiset ottivat kolmesta kuusesta kolminokkaisen, niinkuin kanan jalan, ja niillä pyyhkivät koiran turpaa, ja siitä alkoi koira taas hakea saalista ja haukkua. Jotkut pitivät koiran kaulassa jänislankaa, eivätkä silloin silmänteet koiraan pystyneet.
Varoen ja salapuoluisin piti erämiehen saatella saalistaan kotiin. Pirttiin ei sitä heti saanut tuoda, vaan piti se ensin heittää jonnekin syrjäpaikkaan, sitten vasta kantaa esiin. Jänikselle pistettiin pieni kolmihaarainen havulehvä vasempaan korvaan, ettei kukaan olisi saanut pyytöä pilatuksi. Lintukeittoa syömään ruvettaessa ei saanut siunata, se kun oli metsällistä, niin siunaus olisi vienyt onnen.
Viikkomäärin metsämiehet toisinaan viipyivät eräretkillään, koluten kaukaisimmatkin korvet. Sillä "ei ne niin ole äijän takana viljat otettavana". Kuhmolaiset ja Kiannan miehet monesti retkeilivät rajan takanakin. Tottuneita olivat erämiehet eksymättä samoilemaan suurimpiakin saloja. Ilman mynttiä tarkkasivat he petäjästä, joka päivän puolelta oli silvetto ja pohjoispuolelta oksaisempi ja paksukaarnainen. Samoin näki ilmansuunnan muurahaispesästä, se kun eteläpuolelta on avonainen, pohjan puolelta ruohottunut. Mutta jos joskus sattui astumaan vereksien pirunjälkien ylitse, jotta joutui eksyksiin, täytyi kääntää vaatteensa nurin ja manata paholaista. Siitä selviytyi sen jäljistä.
Yötä vietettiin nuotiolla, rompsi- taikka rakovalkealla, ellei sattunut lähimailla olemaan metsäsaunaa, johon oli varsin mieluisa pysähtyä saunanhaltian yövieraiksi. Rakovalkeaan hakattiin kaksi vahvaa tervashonkaa, jotka tuettiin päällekkäin, ja tarvittiin siihen "vippa ja vaaja ja kaksi kantapallukkaa". Kantapallukat asetettiin nuotiopölkkyjen väliin, vaaja eli nuotionaula lyötiin päällimmäisen pölkyn selkään pystyyn, ja sen kärki tuettiin pitkällä nuvulla, vivulla. Niin pysyivät pölkyt palaessaankin päällekkäin, ja rakoon sytytetty tuli paloi kohentamatta, niin kauan kuin honkaa riitti, isot pölkyt kestivät hehkua kyllä koko pitkän talvisen yön. Nuotiohonkaa hakkaamaan käydessä ei saanut sitä ensin kirvespohjalla kopautella, kuten kaadettavaa puuta tunnusteltiin, vaan piti heti iskeä terällä. Sitten se ei palaessaan paukkunut. Kun rakovalkea oli saatu valmiiksi, piti se ristiä: kirveellä kierrettiin kolmesti nuotionaula ja kolmesti sitä kopautettiin ja sanottiin:
"Nuotio on nimesi, Seppänen pappisi, pala äläkä pauku!"
[Nuotion ristijä sanoi nimensä.]
Nuotion viereen tehtiin pakkasilla ja pahoilla ilmoilla havuista ja puunrungoista kolmiseinäinen katollinen suojus eli maja, jossa oli varsin lämmin tulen paisteessa levähdellä. Oravametsällä oltaessa siinä oravat "valkaistiin" ja vartaassa paistettiin iltaseksi. Leipää ja suolaa oli eväskontissa, ja niin saatiin varsin hyvä ateria. Sen päälle vielä pantiin tupakat, vetäistiin sitten kengät jaloista nuotion lähelle kuivamaan, kellahdettiin pitkälleen, sukkapeittoiset jalat tulta kohden ja siunattiin:
"Isän risti rinnalleni,
Pojan risti polvelleni,
Pyhän Hengen pääni päälle."
Kaikenlaista metsänriistaa liikkui Kainuun erämaissa, ajeli ja surmasi toisiaan, ja suurimpana surmana samoili erämies. Mahtavin metsän liikkujista oli karhu, joka metsänkuninkaana ansaitsee oman lukunsa.
Samoili saloilla suuri susikin, harmaaturkkinen hukka, jäykkäselkä. Sudenhautoihin olivat sitä entiset ukot narrailleet. Semmoinen oli ollut esim. Pitkälammenharjulla, Ristijärvellä: havuilla peitetty hauta, keskellä hautaa puu pystyssä, ja puussa haukkuvalla koiralla koppinsa. Elämöivä koira oli houkutellut nälkäisen pedon kuoppaan. Joku susi oli myös ajamalla tavoitettu. Mutta miesmuistiin ei ole susia enää paljon liikkunut, parisen vain vanhojen ukkojen muistannan aikana Kuhmossakin tapettu.
Ilveksiäkin aina jokunen vaaramailla ja louhikoissa hiiviskeli. Koiran kanssa ajamalla ja ampumalla niitä silloin tällöin tavoitettiin.
Ahmoja oli ennen, varsinkin rajaseutujen metsämaissa, useasti liikkeellä. Villipeurojen perässä ne retkeilivät Lapista ja kulkeutuivat toisinaan Hyrynsalmelle ja Puolangallekin. Mutta sitten kun peurat hävisivät, ovat ahmatkin vähentyneet. Ajamalla ahdistettiin ahmaakin. Keväällä hiihdettiin sen tekemiä polkuja seuraten yli selkosten, ja yllätettiin peto pesästään, ahma kun kevättalvella kaivoi kinokseen onkalon, lumisuimun, ja siihen teki poikasparvensa. Pyydettiin ahmaa myös ridalla, lujalla loukulla, joka oli laitettu samaan tapaan kuin karhunloukkukin.
Kettuja, repoja, ruskeita tuikeronokkia kepsutteli Kainuun erämaissa kaikkialla, ja surmamies seuraili kintereillä. Vanhankansan pyyntineuvoja oli ovela käpykanto, käpylauta eli käpälälauta, kolmikourainen hanko, jonka pitkään keskipiikkiin pistettiin kissanraato tai lampaanpää syötiksi. Sitä tavoittaessaan tartutti repo etukäpälänsä hangon ahtaaseen haarukkaan. Surmasivat pyyntimiehet kettuja myös myrkyllä, syöteillä ensin houkuttelivat niitä paikkakunnalle, sitten heittelivät sinne tänne surmanpaloja. Monet ovat pyytäneet repoja sangoilla, Kissaniemen ukollakin Sotkamossa oli ollut joka talvi kahdeksat sangat mikkoja vaanimassa. Kanervavedessä oli saamamies peseskellyt sankojaan, ja muutenkin niitä aina käsitellyt hyvin huolellisesti. Sillä ovela kettu on varsin varovainen, ja vaikea pyydettävä.
Saukkoja asusteli paljonkin sydänmailla, puroissa kalastellen, ja paljon niitä pyydettiin. Kun koira sattui löytämään saukon olinpaikan, tehtiin puroon kaksi tammea, toinen tiivis, vedenpitävä alapuolelle, toinen vettä laskeva, mutta saukonpitävä yläpuolelle saukon piilopaikkaa. Vesi nousi, täytti komut ja koperot ja pakotti piileskelijän esiin. Siitä heti koirat hampaineen, miehet keihäineen eläimen kimppuun.
Näätääkin oli vanhaan aikaan, ainakin Kiannalla ja Kuhmossa, ollut pyydettäväksi asti, sekä punertavaa lepikko- eli haavikkonäätää että musakkata korpinäätää. Ampumalla pudotettiin se puusta, johon oli koiran ahdistamana noussut; piiloutui se toisinaan tikanliukkuunkin, ja kauan saivat, miehet hääriä, ennenkuin saivat sen sieltä esiin. Väliin puikahti näätä murrokkoon puiden juurien alle. Silloin piiritettiin murto keppien varaan potketuilla verkoilla, ja tulella ja savulla sekä seipäillä kornaten ajettiin pakolainen piilostaan. Karkuun yrittäessään sotkeutui näätä verkkoon ja sai surmansa.
Kärppää, talven valkeaa vilistäjää, pyydettiin killerolla. Pölkky vain halkaistiin kahtia, hakattiin sydänpuoliin hiukan koperoa, ja toinen puolikas tuettiin pienellä oksahankuralla kuin arkunkansi toisen päälle, ja väliin asetettiin syöttipalanen. Pikku otus sipsutteli täkyä maistelemaan ja laukaisi armottoman puolikkaan surmakseen. Ajettiin kärppää myös koiran kanssa, saatiin ahdistetuksi johonkin komuun, laskettiin sinne savua ja pakotettiin eläin tulemaan ulos.
Villipeurojakin oli rajaseutujen suurilla sydänmailla suurin joukoin, jopa väliin kymmeniä, satojakin samassa laumassa, ja ne olivat eri komeita, niiden sarvetkin olivat koko juurikoita, saattoivat painaa aina toista leiviskää.
Entisajan lappalaiset olivat pyytäneet peuroja aitouksilla, peura-aidoilla, joita oli rakennettu soiden väliin, poikki kankaiden, peurat kun kankailla kävivät jäkälälaitumilla. Yksi taikka pari ortta vain oli asetettu kantojen päihin, puiden oksien varaan, noin pari kyynärää korkealle. Aitaukseen oli heitetty "noin syltäi" leveät veräjät, ja veräjiin viritetty ansa taikka kaivettu risuilla ja sammalilla peitetty salahauta. Monia semmoisia aituuksia mainitaan olleen Kuhmon kankailla, niin oli Viiksimossa Mahakkaanjoen takana ollut aitous kuoppineen, ja siinä oli "Peura-Paavo, lappalainen", pyydystänyt sarvipäitä.
Vielä nykyisetkin vanhat ukot ovat aikoinaan pyytäneet peuroja, satakunnankin muutamat kaataneet. Villipeura oli vaikea pyydettävä, se oli niin arka. Jos se sattui hiukankaan kuulemaan ääntä, taikka vilaustakaan ihmisestä näkemään, niin "ei ollut kuin hui, kun se jo oli täyvessä menossa".
Syksyllä pyydettiin peuroja väijymällä, ja jo Perttulilta lähdettiin peurametsälle. Niihin aikoihin kokoontuivat peurat tuulisina kirkkaina päivinä laumoittain soille kiimomaan. Laumaa hallitsemassa oli aina komea hirvas, ja ne olivat "semmoiset valtiakkaat", etteivät päästäneet toista hirvasta tokkaansa. Tappelu tuli, jos toinen yritti lähennellä. Tuulen alta hiipivät pyytäjät lähelle ja ampuivat niin monta kuin ennättivät, ennenkuin lauma pääsi pakoon.
Talvella ajettiin peuraa hiihtämällä. Kaksin, kolmin miehin lähdettiin metsälle ja etsittiin peuralauma, josta jokainen ampui valitsemansa otuksen. Kohisten lähti lauma karkuun, niin että lumi sauhuna ryöppysi, ja miehet painuivat pyrynä perässä, ja kun saavutettiin pakenijat, ammuttiin taas. Jos lauma hajaantui, voivat miehetkin hajaantua kukin parveaan ajamaan, taikka lähtivät kaikin saman joukon jälkeen. Peuranhiihto oli kovaa hiihtoa. Siinä ei tullut armoa, ei muuta kuin hiihdä minkä jaksat, hiihdä, niin että veren syljet iltasella, kun väsyneenä vetäydyt yötulille. Vuorokausimäärin joutuivat hiihtomiehet väliin peuraa ajamaan, ennenkuin saivat sen kaadetuksi. Ja selässään kantoivat pyytäjät raskasta peuraväljää, eväslaukkua ja kirvestä, taikka oli heillä jäljessään ahkio, johon sitten nuorittivat saaliinsa.
Nyt ei enää ole vuosikausiin villipeuroja tavattu, pari-, kolmekymmentä vuotta on siitä jo, "kun kerran hävisivät selkosilta, niin ei ole enää nähty", joskus vain joku yksinäinen metsän sarviniekka.
Metsien ja ahojen koukkupolvista jänistä ahdisteltiin ankarasti sekä vaskisilla langoilla että rautaisilla jänisräpsyillä ja sangoilla, ynnä ampumallakin, ja saatiin monin kymmenin samana talvena. Vaikka paltsasilmä olikin tyhmänlaatuinen laukkailija, oli sillä kuitenkin siksi älyä, ettei juossut mihin lankaan tahansa. Havuilla piti langat pyyhkiä, samoin käsineensä, kun kosketteli lankoja. Eikä käynyt jänis ansaan huutamalla eikä huurremetsässä, vain mustan metsän pimeässä yössä se siihen erehtyi. Vanhoilla tietäjäukoilla oli jänisruija: keino vetää jänikset pyyntimailleen. He panivat jäniksenpapanoita säkkiin ja vetivät sitä jäljessään pitkin lumihankea. Ja koukkupolvet kyykkäilivät perässä. Sanan voimalla virittivät ukot jänislankansakin. Niinpä loihti Kovan Jeru Kiannalla:
"Juokse, pyyrä, pyyvyksehen, juokse, riiviö, ritahan, kirkkoherran kieluksehen! Tuoss' on oksa purrakses, toinen oksa syyväkses, kolmantehen kuollakses. Liskis!"
Ja Kypärän ukko pyyteli jäniksen ajajaa pelättämään arkaa ajettavaansa:
"Komahuta hongan ontta, kamahuta kaukeroa! Joka laiska juoksemaan, sitä piiskalla sukaise, rautaruoskalla rapista, jottei henkeä heruisi, miehen vainua varoisi, pyyvyksehen juostessaan."
Kuhmolainen jäniksen pyytäjä pujotti langat kolmesta verotalosta varastettujen uuninluutien lävitse ja sanoi:
"Mää, vinttura, vipuun,
pyöräsilmä pyyvykseen!"
Pikkuista oravaa on aina "metätty kovasti", kolminsadoinkin parhaat metsämiehet ampuivat samana syksynä. Kuusi, seitsemän oravaa oli vähin määrä lyhyimpänäkin päivänä, mutta hyvinä päivinä pudotettiin 20-30:kin. Pari viikkoa ennen kekriä, kun vesipajusta alkoi lehti lähteä, rupesi oravakin puhdistumaan kesäkarvastaan, varsinkin jos sillä oli vanha leipä syötävänä. Mutta jos oravan piti nakertaa verestä leipää, uusia käpyjä, puhdistui se hitaammin. Hyvä pyssymies ja tarkka luodikko piti oravametsällä olla yhteistoiminnassa, kun monesti täytyi satuttaa otukseen, joka piiloittelihe pitkän korpikuusen latvassa. Useasti keksi pieni kiipeilijä kiusan: rupesi "puittamaan". Varsinkin lepikko-orava, jolla oli punaruskea häntä, oli ovela juoksuttamaan metsämiestä jäljessään, mutta musakkahäntäinen korpiorava oli jurempi, joskus niinkin jura, ettei tullut ensinkään näkyville. Silloin iskettiin isokin oravikuusi maahan. Mäntymetsässä männynkäpyä nakerrellessaan oli orava paljon arempi kuin tiheässä kuusikossa. Oravanpyytäjällä oli useasti kolkkamies mukana puuta kolauttamassa, että ampuja saattoi huomata, missä piileskelijä kutjahti. Koiran palkkana oravan haukunnasta oli käpälät heti, kun otus saatiin käsiin, mutta metsämies söi muut lihat, joko yötulillaan taikka kotisärpiminään. "En yhtenä talvena syönyt särpimeksi kekrin ja pääsiäisen välillä muuta kun oravaa, sitä söin leivän nesteeksi."
Yhtä runsaasti kuin jäniksiä ja oravia, oli selkosilla metsälintujakin, ja yhtä ahkerasti niitä pyydettiin, ja saatiin sadoittain talvessa.
Vanhimpia metsälintujen pyyntineuvoja olivat ansat, liskot ja satimet sekä kahat. Ansoilla, hampuista ja jouhista punotuilla rihmoilla pyydettiin kaikenlaista metsän kanalintua: metsoa, koppeloa, teertä, pyytä ja metsikanaa. Niitä viriteltiin metsäpoluille, muurahaispesille, juurakkoperille sekä puiden juurille rakennettuihin havukopperoihin, linnunkotasiin. Selkospuuhun sidottiin ansa korvallisvarpujen väliin ja vihit pystyteltiin kahden puolen. Sadoittain oli ahkeralla pyytäjällä ansoja pitkin selkosia, jopa muutamilla toista tuhatta surmansilmukkaa kautta kankaiden. Yhtä päätä sai käydä niitä kokemassa, ja valtavan lintutaakan kanssa palattiin semmoiselta retkeltä. Virkatieksi sanoi kuhmolainen ansojen virityspiiriä. Monella oli niin laaja virkatie, ettei ennättänyt päivässä käydä katsomassa kaikkia rihmoja. Jos ei kerralla saatettu koko saalista ottaa mukaan, ripustettiin loput puuhun ja peitettiin havuilla, etteivät riettalinnut löytäisi raiskatakseen. Talvella viriteltiin metsikanoille satamääräiset rihmat pajukkoihin ja koivuvesakkoihin, joissa kuultiin kanojen ahkerasti käyvän urpaamassa. Kaksihaaraiseen sorppaan rihma vain sidottiin ja pistettiin haarukka hankeen. Parisataakin metsän valkeata kanaa sillä tavalla talvessa petettiin.
Lisku, paikoin myös tokkapuu, oli varsin yksinkertainen vanhankansan pyyntineuvo. Siinä oli vain kynnyspuu alla ja painopuu päällä; lukoilla ja kielivarvulla laitettiin se vireeseen metsäpolulle poikkipuolin taikka vanhalle muurahaispesälle, missä linnut kävivät rypemässä. Lintu pyrki rangan alatse, työnsi varpaa ja pudotti painopuun selkäänsä.
Sadin eli loukas kyhättiin samanlaisille paikoille kuin liskukin. Siinä taas oli tappavana puolena neljä, viisi pyöreää rankaa rinnakkain, yhdistetty toisiinsa päähän lyötyyn rakoon isketyllä poikkipuulla, ja alustana oli paljas maa. Tällainen koko painava katos viritettiin korvakoiden, selkosen, kirpun, kirppavitsan ja polkusen avulla kahalleen lintua odottelemaan. Lintu tuli, astui polkuselle, ja siinä oli sen loppu. Ahkerasti työskentelivät liskut ja satimet lintumaailmaa surmaten, yhtä päätä sai niiden omistaja olla liikkeellä. Liskureissuksi sanottiin Hyrynsalmella semmoista kokemiskäyntiä. "Onko sulla pitkä liskureissu?" pyydysmiehet toisiltaan tiedustelivat.
Ruishalmeille rakennettiin kahoja eli katiskoja teeren pyydyksiksi. Noin sylenpituisista hirsistä salvettiin neliskulmainen, pari kyynärää korkea kehikko, ja asetettiin sen peitoksi tukien varaan ruislyhteitä, niin että niiden latvat kahdelta suunnalta vastakkain ulottuivat yhteen. Latvat olivat hiukan alaskäsin ja puolitiestä vapaina, tuetta. Kun lintu lensi lyhteille suurustelemaan, putosikin se latvojen lomitse pimeään kopperoon. Kymmenittäin sinne väliin erehtyi rukiin makuun tottuneita teeriä. Sitten tuli kahan rakentaja ja sivuun hakatun aukon kautta kepakoi jyvien varkaat hengiltä. Kuhmossa oli kerran saatu samalla kertaa 40 teertä ja huuhkaja, Hyrynsalmella oli taas muutamasti erehtynyt kahaan kettu, olipa kerran käväissyt karhukin.
Teeriä petettiin myöskin lahtorihmalla, asetettiin noin kuusikorttelinen lauta koivun taikka kuusen latvaan - latva karsittiin ja työnnettiin laudan keskessä olevaan reikään. Laudan molempiin päihin pystytettiin urpaisia koivunoksia ja viritettiin niiden välille ansa. Teeri tuli urpia syömään ja erehtyi ansaan.
Ampumalla otettiin lintua minkä saatiin. Oravametsällä käytäessä rupesi koira monesti haukkumaan lintuakin, metsoa, teertä taikka koppeloa. Jo haukusta kuuli eränkävijä, että on lintu käsillä, lähestyi hiipien ja pamautti koiraa silmällä pitävän puussa-istujan alas. Piiskuttavalle pyylle vastailtiin pienellä metsonkynästä taikka pyyn sääriluusta tehdyllä pyypiiskulla. Pyy erehtyi, tuli piiskuttajaa tavoittelemaan ja sai tappavan lyijymarjan.
Keväällä soitimen aikana toimitettiin oikein joukkosurmat. Jo keväthangilla alkoi metso pitää soidintaan, "vitisoijinta", ja soitteli aina sulille maille, jolloin nousi puuhun laulamaan. Keväthölseiden aikana, kun maa oli kaksikarvalla, oli soiminen kiivaimmillaan, ja "silloin ei ukko paljon joutanut nukkumaan". Metsoilla oli varsinaiset soidinpaikkansa, ne kokoontuivat aina samoille ahoille kisaamaan aikaisina valoisina kevätaamun hetkinä. Metsän kisakentälle metsämieskin pyssyineen hiipi ja salakavalasti ammuskeli varomattomia laulajia sen minkä sai. Metson tavoille tottunut pyssymies saattoi samana aamuna ampua 15-16:kin lintua. Silloin kun metso alkoi "hivoa: hssss, jotta pää jutai", ei se huomannut mitään, silloin piti aina laukata lähemmäksi jonkun puun suojaan. Mutta kun laulaja alkoi kopsautella, piti olla aivan hiljaa ja odotella hiontavuoroa. Ja sitten taas harpattiin likemmäksi, ja niin päästiin ammuntamatkan päähän. Monia kymmeniä metsoja ampuivat ahkerimmat soitimessa kävijät kevätkautena.
Vesilinnuista ei kainuulainen paljoa välittänyt. Olihan niitä sorsaa, hanhea, haapanaa, telkkää, tavia, joskus joutsentakin. Ammuttiin niitä, kun satuttiin käsittämään, mutta erityisille pyyntiretkille ei lähdetty. Mutta jos löydettiin pesä, niin ryöstettiin munat ja syötiin munamaitona taikka munavoina. Laitettiinpa vesien rannoille telkänpönttöjäkin ja munitettiin tuhmaa lintua ja herkuteltiin. Viisikintoista munaa lähti telkästä.
Pikkulintujakin pyydysteltiin huvikseen. Poikaset laittelivat hangolle jouhilautoja: astianvanteeseen istuttivat ylt'ympäri pieniä, yhdestä jouhesta silmukalle punaistuja jouhiansoja. Sen kun vei hangolle ja hampunsiemeniä tai ruumenia karisteli syötiksi, sotkeutuivat nälkäiset pikkulinnut petollisiin silmukkoihin. Närhille rakentelivat pojat polkimia. Kiinnittivät seipään kylkeen sujakan varvan, jonka toisessa päässä oli hamppurihmainen silmukka, taivuttivat varvan ja pujottivat silmukan ylempänä seipäässä olevan reijän lävitse ja kiinnittivät sen näpeästi pikku ristikolla, jossa oli rasvapalanen täkynä. Kun närhi tuli rasvapalalle, istahti se ristikolle, joka samalla putosi alas ja laski silmukkarihman irti. Vipu suoristui ja sieppasi silmukan närhin nilkkoihin.
Itse syötiin pyydettyjä lintuja, mitä vain vatsa veti. "Tässäkin talossa syötiin syksyllä aivan lintua… ei jaksettu kaikkia syödäkään… Ja keväällä oli linnunlihoja niin paljon, jotta kuljeksimaan joutui." Pyyt, teeret ja metsikanat keitettiin, mutta metson, koppelon ja ukkoteeren täkät pantiin hienoon suolaan ja paistettiin uunissa. Semmoisina niitä säilytettiin aitassa ja syötiin pitkin talvea pyhäpuolisina ja matkaeväinä. Syötyjen lintujen höyhenet käytettiin päänalaisien täytteiksi.
Paljon myös lintuja myötiin, vietiin Kajaaniin, Nurmekseen ja Ouluun. Isosta parista saatiin 60-80 penniä. Isoon pariin luettiin metso ja koppelo, taikka kaksi teertä, taikka neljä pyytä, taikka neljä valkeaa metsikanaa, taikka viisi, jos olivat kirjavia. Kajaaniin, Nurmekseen ja Ouluun metsänriistan nahatkin kaupittiin. Mutta useasti myötiin metsän saaliit jo kotoa käsin välittäjille. Semmoisena välittäjänä toimi m.m. Vuokin Kyllös-Vilkko, joka liikkui laajalti Kainuun kulmilla, jopa rajan takanakin metsänriistaa ostellen.
Villipeurain lihat syötiin kotona, nahat myötiin taikka parkittiin kinnasaineiksi tai karvaisena muokattiin makuualustoiksi.
KARHUNPYYNTIÄ JA KARHUN PALVONTAA.
"Ei mies miestä koske!"
Metsien merkillisin peto oli karhu, jonka syntykin jo oli erikoisempi kuin muiden metsän otusten. Näin se oli tapahtunut:
"Miss' on ohto synnytetty, mesikämmen käännytetty: kuun luona, tykönä päivän, otavaisen olkapäillä. Sielt' on maahan laskettuna rihmoissa hopeisissa, kultaisissa kätkyveissä. Neittyt Maaria emosi visko villoja vesille, kapaloihti kuontaloita, joita tuuli tuuvitteli, ve'enhenki heilutteli mehtäisen niemen nenään. Siitä läksi astumaan, Pohjan maita polkemaan, Savoa samoilemaan."
Siksipä karhua, suursyntyä, pelättiinkin ja pelonsekaisella kunnioituksella mainittiin silloinkin, kun se teki tuhojaan talon karjassa. Sitä ei uskallettu edes omalla nimellään sanoa, "karhuksi" haukkua, se olisi siitä suuttunut, äikeytynyt entistään pahemmaksi. Vaikka se ei nimittelemistä ollutkaan kuulemassa, tiesi se sen kuitenkin, se oli semmoinen tietäjä, jolla oli joku salainen mahti, taikka ilmoitti sille sen haltia asiasta. Niinpä mainittiinkin korpien valtiasta kaikenlaisilla mielinkielisillä nimityksillä ja kuvaannollisilla sanoilla. Kontioksi kyllä uskallettiin sanoa, mutta kaikkein useimmin sanottiin metsäksi, metsäläiseksi ja metsälliseksi sekä pöpöksi ja möröksi. Vielä se oli metsänmörkö, metsänmyyrtäjä ja metsänvieri, jopa metsänmieskin ja metsänukko sekä kouko, otso, otsonen ja vihtahousu, raato, peto, tötötöö, mössi, nallepoika, mesikämmen ja metsänkuningas.
Niinkuin kansa tiesi karhun suuren synnyn, niin se tiesi sen elämäntavatkin ja korpivaelluksen. Muurahaispesiä se kaiveli kankailta ja kaapi karamättäitä, joissa viholaisia asusteli, lahokannoista se etsi toukkia, taivutteli haapoja ja riipi niistä lehtiä, vielä raastoi putkenjuuria niityiltä sekä ampiaispesistä söi toukkia ja mehiläiskennoista joi mettä; rannoilla se herkutteli tuulen ajamilla kalanraadoilla. Mutta ristikansan karjaan ei kontio koskenut, ellei joku kademielinen sitä nostanut sotajalalle, taikka itse sitä suututettu.
Kesäkauden kun kontio salomaita liikuskeli, asettui se talven tullen lepäämään. Oikeat siivot karhut heittäysivät levolle jo "lehen alle", silloin kun lehti rupesi karisemaan, mutta pahanelkiset olivat kulkeella siksi, kunnes lumi tuli maahan, ja oikein pahat metsälliset eivät saaneet asettua talvilepoonsa ensinkään, olivat tehneet niin paljon ilkeyttä, ettei maa suonut niille ollenkaan sijaa. Sellainen rauhaton pannahinen, joka ei enää sopinut maan suojiin, jota ei maa enää suvainnut, liikkui parikymmentä vuotta takaperin Kiannan Ruhtinansalmen perukoilla, kuljeskeli pahuuden töissä vielä joulurauhan aikanakin, vasta uudenvuoden aattona saatiin ammutuksi. Siivot metsänmyyrtäjät nukkuivat silloin jo parasta talviuntaan. Heikinpäivän tienoissa käännähti nukkuja toiselle kyljelleen ja äännähti: "Yö puolessa!" Mutta huhtikuussa, kun tulivat suuret suvet, niin että vesi alkoi pesään kyljen alle kohota, tuli nousunaika. Silloin saapui peippo lähipuuhun laulamaan:
"Lakki päästä lahoo, jos et ala nousta pois!"
Ja ukko kuopahti päivää katsomaan, kävi ensi työkseen hongan luo ja puristeli sitä niin ankarasti, että peräsuoleen pikeytynyt pihkatappi ajautui ulos. Sitten metsänmies kavahti honkaan, katseli sieltä ympärilleen, jotta minne nyt ottaisi lähteäkseen, ja karjahteli iloissaan — Olihan kultainen kesä ovella.
Kovin pelkäsivät emännät karjansa takia, kun kontio liikkui mailla.
Siksipä he jo lehmiä ulos laskiessaan pyytelivät:
"Metän kultainen kuningas, metän ehtoinen emäntä, kun kuulet kullan kulkevaksi, maitomuorin matkustavan, paina pääsi mättähälle, nurmehen nukahtamahan, kätke kynnet karvoihisi, niinkuin talkkunamykkyyn."
Saikin emäntä maitomuorinsa varata, sillä kovin useasti kontio äityi karjaa kaatamaan. Varsinkin Perttulin jälkeen, jolloin oli karhun kiima-aika, oli se tavallista villimpi. Silloin sen sai helposti suuttumaan sekä nousemaan kenen kimppuun tahansa. Nostamatta se ei kyllä silloinkaan pahaa tehnyt, ei karjalle eikä ihmiselle, vaan kun sitä kouhoteltiin, niin kyllä se silloin osasi olla häijy ja ilkeä, syödä piteitä ja tehdä muuta pahaa.
Hyvin monesti tietäjät sen tekivät, että nostivat karhun naapurinsa karjaan tuhoja tuottamaan. Eikä siinä kovin suuria taitoja tarvittu, ilkeyttä vain ja luonnokasta sisua. Meni metsään ja etsi vereksen karhunsonnan sekä verestä karjanlantaa, ja ne sekoitti ja hieroi yhteen kolmihaaraisella leppähierimellä rannipaskaksi, taikka sotki niitä tuohitötteröön tai putkeen ja viskasi metsään. Siitä kontio julmistui ja kävi sen karjan kimppuun, jonka lantaa oli käytetty. Samoin saatiin kontio ihmistäkin ahdistelemaan, jos karjanlannan asemesta käytettiin ihmislantaa. Niin olivat Kuhmon myrrysukot juoksuttaneet metsänukkoa edestakaisin Kiekinkosken ja Murron väliä, toistensa kimppuun sitä yllyttivät. Ja Ristijärvellä oli Kalmulainen syöttänyt karhulla Lehdon Pertun lehmän, ja Perttu siitä nostanut lehmänsyöjän itse Kalmulaisen kimppuun. Karhu oli kyydinnyt äijän metsästä kotiin, kaksin jaloin käynyt jäljessä, olkapäitä käsin puristellut ja viimeksi viskannut vaarin aidan ylitse kotipellolle. Mutta ei ollut tappanut, kun Perttu oli pannut putkeen kintain väliin haavanlehden ja sanonut: "Ei rikkoa, mutta raskasta riippiä kotiin kannattaa".
Kovin äkäinen karhu olikin lannastaan. Menipä vain pilkaten sitä liikuttelemaan, heti sai pedon kimppuunsa. Yhtä vihainen se oli muurahaispesästä, joka oli ukon parhaita ruokapaikkoja. Jos sitä kontiota matkien myyrästi, sai metsähisen niskaansa, jos siihen vei karjanannetta, kävi karhu karjan kimppuun, jos meni ja heitti kuperkeikkaa muurahaiskeolta, muuttui itse kontioksi. Vihainen oli otso vielä lepakosta, yölinnusta. Jos sitä kantoi muassaan, kouko heti yllätteli päälle. Eikä suvainnut metsä itseään ilkuttavan, "se on otus semmoinen, jotta kun menee ampumaan, niin ei piä ilkkua". Romppalan Pekkakin Hyrynsalmella oli kerran manaillut halmeella: "Tulisipas nyt, niin katottaisiin peräsuoli!" Veli oli kyllä kiellellyt: "Älä sie manoa, jos tulee, niin kumman sie näet!" Ja olipas kouko tullutkin halmeen aidan taakse räiskämään ja pannut Pekan pahaan pelkoon. Hätäyksissään oli hän sentään hoksannut parkaista:
"Älä, jumalanvilja, päälle tule,
ei minussa ole sinun vastustas!"
Ja oli karhulla ollut miehen mieli: oli heittänyt Pekan parkumaan ja lähtenyt pois.
Jos kontio kävi kovin villiksi, eikä saatu sitä pyydetyksikään, oli parasta ajaa se pois koko mailta halmeilta. Kulkemaan pantiin karhu kalmanvoimalla taikka talonväellä. Otettiin hautuumaalta kolme kalmanaulaa ja polkaistiin ne vasemmalla kantapäällä kolmeen verekseen kontion vasemman jalan jälkeen. Siitä kalmanväki ahdisti karhun menemään yli soiden, poikki maiden, taakse suurien vesien. Rapaa vain syyteli pakenija mennessään kalmanväen silmille. Kalmanväkeä karhu kovin kammosikin. Jos pyytömiehellä oli ruumiinpaita päällään, ei tarvinnut hänen pelätä kontiota. Tulenvoimaa taas käytettiin niin, että käännettiin kolme karhunjälkeä sydänmaalle käsin ja pantiin niihin tulikiveä, eläväähopeaa ja puunpakkulaa sekä piiskattiin jälkiä yksikantaisen pihlajan vitsalla ja manattiin:
"Takana olkoon vuoret, vaarat, eessä maat siliät!"
Taikka poltettiin karhun jäljillä tuoreen koivun kääpiä ja sanottiin:
"Pitää käyvä käyräkengän, sinisukan suikuttaa, tuolle puolen Lapinmaita!"
Vaikka karhua pelättiinkin, ei sitä kuitenkaan jätetty kostamatta, jos se karjalle rupesi tekemään pillomuksiaan. Ainakin koetettiin kostaa. Kontion menettämän elukan raadolle, haaskalle, laitettiin vahtuutalaat. Piiloiseen paikkaan, kymmenkunnan sylen päähän raadosta, rakennettiin kolmen, neljän kuusen varaan lava, paria, kolmea syltä korkealle maasta. Sille nousi, siinä auringon mailleen mennessä, oksakärvästä myöten pari miestä pyssyineen yövartiolle. Sillä karhu tavallisesti tuli vielä jonakin toisena yönä saaliinsa luo herkuttelemaan. Silloin miehet pamauttivat, ja jos hyvin sattui, päättyivät karjan surmaajan retket ikipäiviksi. Mutta siinä oli monta mutkaa, ennenkuin niin hyvin onnistuttiin. Pimeähkönä yönä oli vaikea osata mustaan mörköön, joka kähvelehti mustassa korvessa. Asetettiin sentähden valkeapintaisia halkoja taikka tuohilevyjä haaskan vastaiselle puolelle, että tumma karhu niitä vasten kuvastuen olisi selvempänä maalina. Tuhmat karhut tulivat kyllä jo auringon juuri laskiessa, mutta vanhat viisaat saapuivat vasta yöpimeällä. Mielevä metsällinen ei varsin varomatta tullut yölliselle aterialleen, nuuskien ja jälkiä vainuten se lähestyi. Siksi pitikin talasmiehiä olla saattamassa jäljenpaluuttaja, joka ampujain noustua lavalle, karhakkaa perässään vetäen asteli kotiin. Karhu ajoi jälkiä taloon asti ja sitten vasta saapui haaskalle, Hiljaa, aivan äänettä piti miesten vartoa, ei saanut edes tupakkaa purra, sauhuttelemisesta puhumattakaan. Havua piti pureksia ja havuun huokua, ettei olisi henki kajahtanut ristitylle. Makuullaan taikka istuillaan varrottiin, pyssy ampumaorrella valmiina, ja kun otus tuli määrättyyn paikkaan, piti vain kädellä tai jalalla antaa sovittu merkki toverille, milloin on yht'aikaa ammuttava.
Jo vähää ennen kontion tuloa miehet kyllä saivat merkin sen saapumisesta. Oli otsolla nimittäin sanantuoja, joku pikku- lintu, sellainen "rastas", joka lensi likelle talasta ja alkoi raksuttaa. Silloin kun "rastas räteytyi", kontiokin heti ilmestyi. Ja silloin unistenkin miesten silmä "oli kuin katajanmarja" tiukkana.
Mutta ei karhu aina niin vain kutsumatta tullut yöaterialleen, saattoi olla tulematta, vaikka odotettiinkin. Silloin piti se kutsua tulemaan, nostaa, ärsyttää. Monenlaisia kutsumiskeinoja oli tietomiehillä. Niinpä he saattoivat tehdä ilvettä karhun jäljille sekä haaskalle, kontion ruokapaikalle. Ottivat esim. haaskasta lihaa ja hierelivät sillä karhun jälkiä, taikka panivat haaskalle suuhun karhun lävitse ammutun kuulan sekä kalan, jonka toinen kala oli takaperin niellyt, jopa vielä asettivat haaskalle hauenpään selälleen, hampaat irvottamaan. Ja siitä karhu, joka on niin ärmäkkä, vasta oikein suuttui. Muutamat tietäjät nostivat kalmanväen ajamaan karhua, panivat kirkonmultia sen jäljille, ja silloin väki ajoi, niin että karhu karjuen laukkasi edellä. Vanhat velhot vielä heittäytyivät alasti ja kontiota matkien kontallaan raastoivat raatoa, ja niin yllyttivät karhua tulemaan. Niin teki Kivikiekin ukko Kuhmossa, mutta pani ensin haaskan suuhun yölinnun ja hopearahan, joka oli ollut kolme yötä kastamatonna kuolleen lapsen suussa, ja vannehti leppäpangalla turvan kiinni ja kiilasi sen vielä kolmella leppänaulalla, sitten alastonna kolme kertaa hampain repäisi raatoa sekä heitti kolme häränpyllyä. Ja sen päälle äijä pukeutui, kapusi talaille ja sanoi: "Tulkoon nyt syöjä, täällä on saajat!"
Siihen kyllä tarvittiin miestä, joka näin uskalsi pelehtiä ja sitten nousta taloille vartomaan. Sillä kun kontio kerran oli kutsuttu, niin sen täytyi tulla, vaikka ei olisi halunnutkaan — tiesihän se, mikä häntä odotti —, ja siksi se silloin tulikin hirveänä, laukkasi ja karjui, niin että öinen korpi kaikui. Heikkoverisestä miehestä ei silloin ensinkään ollut talaille menijäksi. Sillä kontiolla oli sellainen "soma luntio", että se pani painajaisen ihmiseen, niin jotta väkisinkin rupesi nukuttamaan, kun nostettu karhu lähestyi. Mutta oli niitä sellaisiakin äijiä, jotka eivät pelänneet, eikä niihin metsänäijä saanut painajaista. Rimpi-Pekkakin Hyrynsalmella nosti karhun ja uskalsi mennä ypö yksinään talaille odottelemaan. Mutta hänellä olikin ruumiinpaita päällään.
Mutta niin urheita eivät olleet Pispajärven miehet, vaikka sallivatkin Vasaran äijän kutsua karhun haaskalleen. Kun kontio kovalla ryminällä tulla tomahti, pelästyivät talasmiehet ja lähtivät huutaen laukkaamaan kotiin, ja karhu painalsi karjuen kintereillä aina pellon aidan taakse.
Mutta syyskesän kiireisenä aikana eivät aikaiset miehet oikein tahtoneet joutaa monia öitä haaskalla valvomaan. Sillä ei kontio saapumisestaan ollut mitään liittoa tehnyt, oli tulemattakin, jos tahtoi. Siksi toisinaan asetettiin haaskalle vain pyssy yksinään kontiota odottelemaan, laitettiin pyssy hankaalle. Haaskan ympärille rakennettiin kolmiseinäinen katoton karsina, noin syltä leveä ja korkea, paria pitkä, ja sen aukolle asetettiin sivulta käsin piilosta pyssy tähtäämään, joskus toinenkin toiselta sivulta. Rievälanka johdettiin pyssyn liipasimesta kulkutielle, niin että kontio haaskalle pyrkiessään työnsi rihmaa ja päästi panoksen kylkeensä.
Samaan tapaan oli Kuhmossa entisaikaan koetettu surmata kontiota vireeseen asetetulla keihäällä. Salvettiin samoin karsina, saiho, jonka perään pantiin haaska ja saihon aukolle sivulta käsin pantiin keihäs uhkaamaan. Kuivasta näreestä taivutettu vahva vipu potkaisi keihään, kun kontio kosketti virosinvitsaa.
Toisinaan rakennettiin haaskalle karhunloukku eli sadin. Hirsistä kyhättiin neljättä syltä leveä raskas poikkitekninen lava, joka toisesta reunasta kohotettiin ylös noin pari syltä korkealle kannon ja pitkän vivun varaan. Vivun nokasta pujotettiin lavan lävitse virosinvitsa loukun alle kirppahoitoon, jossa oli syötti. Kun karhu nälissään kävi kiskomaan syöttiä, irtautui vitsa ja vipu, ja loukku laukesi ja rutisti kiskojan alleen. Kuhmon Jonkerin puolessa on loukulla muistannan aikana surmattu 7-8 karhua.
Jotkut pyysivät kontiota liskulla eli loukkaalla. Haaskan ympärille tehtiin taas vahva kolmikulma-karsina, ja avoimelle puolelle laitettiin kuin linnunliskussa tukevien korvakkojen väliin kaksi vahvaa tukkia, toinen alas, odottamaan, toinen ylös, uhkaamaan. Puiden kylkeen vielä toisinaan iskettiin piikkejä, että saalis paremmin pysyisi pinteessään. Laukaisulaitos oli samankaltainen kuin linnun loukussa. Kun karhu meni haaskaa tavoittamaan, putosi raskas pölkky varomattoman selkään.
Väliin koetettiin koukoa narrata rihmalla. Väännettiin vankkaan honkaan reikä toista syltä korkealle, ja reijän läpi pujotettiin vahva köysi, jonka toinen pää laskettiin maahan hongan juureen silmukalle, toinen taas kiinnitettiin etemmäksi puuhun, ja välille asetettiin raskaita pölkkyjä painoksi. Mutta sitä ennen iskettiin köysi silmukan puolelta reikään "nulakalla" naulalla, jossa oli lehmänlapa syöttinä. Köysi peitettiin maahan sammalilla ja puunrungolle kätkettiin se tuohitorveen. Kun karhu meni syöttiä repimään, nuljahti naula lävestä, ja pölkkyjen painamana hujahti silmukka äkkiä ylös, kuraisten kontion ilmaan roikkumaan. Siinä kun peto piti hurjaa mölinää, niin kuultiin, että on vilja käynyt pyydykseen. Tekipä rihma kerran Kesseliläis-ukollekin Kuhmossa saman karhuntempun. Meni äijä, kun kaikki oli valmiina, vielä kirveellään koputtelemaan naulaa. Mutta se lipsahtikin irti, ja silmukka sieppasi koputtelijan koivista ylös petäjän malloon. Siinä olisi äijä saanut, tiesi, kuinka kauvan roikkua, ellei olisi ollut mukana poikasta, joka nappasi nuoran poikki.
Olipa muutamasti keksitty karhun pyytimeksi kamala käpälälauta, kolmea kyynärää pitkä, paria leveä lava, joka oli täpö täyteen isketty pitkiä teräviä väkäpäisiä rautanauloja, ja se sitten ovelasti peitetty haaskan viereen. Kun kontio tuli ruokaverolleen, sattui se polkaisemaan lavaan: jalka tarttui nauloihin, siirsi toisen käpälän, että saisi edellisen kiskaistuksi irti: siihenkin pureutuivat terävät piikit, samoin sitten kolmanteen ja neljänteen tallukkaan. Viimein hädissään sai karhu rukka piikkeihin karjuvan turpansakin — ja siihen täytyi jäädä odottamaan kurjaa kuolemaa.
Sangoillakin olivat vanhat kesäkarhuja pyydystelleet, sekä joskus tarjoilleet myrkkyäkin. Yhdeksän ketunannosta oli kerran Kesseliläinen saanut karhulle narratuksi, mutta ei ollut tehonnut metsänukkoon sen enempää kuin että vatsan oli vain pahasti pilannut.
Jopa olivat entisajan pyytäjät viinallakin yrittäneet houkutella metsänmiestä. Jokikylän Tuomas Seppänen Ristijärvellä oli haaskan luo kaivanut turpeeseen viiden kannun täpötäytisen viinakattilan. Olikin otso sen latkinut, mutta ei ollut tullut muuta kuin vähän ilotuulelle: vihellellyt vain, hypähdellyt ja kiljahdellut, paukutellut kämmeniään ja viskellyt kantoja. Ja niine hyvineen viimein kepsutelhit matkaansa.
Talvella käytiin kontion kimppuun, kun se lepäili korjussaan hangen alla. Tavallisesti oli otus jo syksyllä kierretty pesäänsä, hiiviskelty jälkipuolilla silloin kun kontio samoili selkosia etsien paikkaa, mihin karvaisen päänsä kallistaisi. Sitten kun oli erinäisistä merkeistä huomattu, että etsijä on lähimailla löytänyt leposijansa, tehtiin laaja kierros, jonka sisään makuupaikka joutui. Mutta kierrosta ei saanut ajaa umpeen, piti jättää muuan kohta käymättä, Jos olisi astunut umpeen, olisi makaajalta kadonnut uni, ja kontio kaikonnut pois pesästään. Kierrosta käytiin sitten yhä uudelleen tarkastamassa, ja samalla piiriä varovasti yhä pienennettiin, niin että makuupaikka lopulta määrättiin jotenkin ahtaalle alalle. Jotkut kiertäjät kantoivat taskussaan yölintua, ja siitä kierroksesta ei kontio hevillä paennut.
Sitten kevättalvella vahvimman lumen aikana, lähdettiin karhuntappoon. Se oli vanhoilla ukoilla merkkipäivä ja merkkitoimi. Niin lähdettiin kuin suurtyöhön ainakin, monin miehin ja asestettuina. Karhukeihäät olivat mukana, piilukkoiset karhuväljät ja kirveet, sekä ahkiot jäljessä juoksemassa.
Muutenkin olivat kaatomiehet varattuina. Viinaa oli matkassa, ja sillä nostettiin luontoa, olipa karhunsappiviinaakin tilkkanen. Sitä kun maistoi, ei peto käynyt käsiksi, ei ainakaan ruvennut puremaan. Taikka oli taskussa pienoinen karhunsappirieska, jota hiven otettiin suuhun ja pureksittiin ja vielä syljellä siveltiin pyssyä sekä keihästä.
Laulaen lähtivät miehet metsälle. Niinpä saattoivat ukot juorotella:
"Kun minä metälle lähen, otan kolme koiroani, viisi villahänteäni, seitsemän sepeliäni. Käyn mie korvet kolkutellen, metät synkät sylkytellen."
"Hiihata hihasta miestä, takin helmasta taluta, vejä verkakauluksesta, saata sauvan suoverosta, saata sille saarekkeelle, sille kummulle kuleta, joss' on kuuset kultavöissä, hopeoissa honganoksat."
"Metän kultainen kuningas metän ehtoinen emäntä, saata sille saarekselle, kuleta sille kunnarelle, josta saalis saataisihin, metän vilja vietäisihin aina akoille iloksi, kotiväelle kaunoseksi."
Sitten, kun päästiin pesälle ja ruvettiin kontiota ylös kornaamaan, laulettiin:
"Nouse pois, nokinen neiti, nokiselta nuotiolta, jalat allasi lahoo, pääsi päältä märkänöö!"
Helposti nukkuja miltei aina heräsikin. Se tiesi jo surmamiehiä odottaa, sillä haltia oli hänelle tappopäivän aamuna tuonut verimaljan juotavaksi. Vihaisesti ryöpsähti luminen tanner, ja karvainen keko syöksähti esiin. Alkoi siinä ankara taistelu. Piilukot pamahtelivat, keihäät ja kirveetkin välähtelivät, ja karjuttiin molemmin puolin. Kun karhu yllätteli kimppuun, karjaisi erämies: "Älä, jumalanvilja päälle tule!" taikka: "Ei mies miestä koske!" Silloin karhu jätti rauhaan, "se kun vielä, pakana, on semmoinen, että se ymmärtää puheen. Ja siitä se on hyvillään, kun sitä sanoo jumalanviljaksi."
Tavallisesti päättyi tappelu siten, että otso yksinäisenä, huonommin asestettuna sortui toratantereelle. Ensi työkseen erämiehet leikkasivat kaatuneelta karhulta turvan eli huulipannan. Oli nimittäin semmoinen tapa, että niinkauan kuin turpa oli leikkaamatta, saattoi sivullinen, kuka tahansa, tulla ja vaikkapa vain pistäkää kuollutta kontiota sompasauvallaan, ja sanoa: "Pitäisi minunkin saaha pistää jumalanviljaa", ja niin päästä osalliseksi karhuntappoon. Mutta kun turpa oli leikattu, ei sivullisilla ollut enää mitään sanomista koko asiaan. Voitiin hänelle ilmoittaa: "Ei sinulla karhusta osaa!" Turparenkaan pani se, joka oli kuolemaniskun antanut, sauvan sompaansa taikka kaulaansa.
Kaatunutta kontiota tervehtivät tappomiehet vuoronperään kämmenestä puristaen ja sanoen:
"Terve, ohto, tultuasi,
mesikämmen käytyäsi!"
Jopa kuin anteeksi pyydellen ja tappamisen syyn omilta niskoilta pois vierittäen, saneltiin:
"En minä sinua pannut, eikä toiset kumppalini. Ite vierit vempeleltä, kaavuit koivunkonkelolta, lepänlengolta lipesit, puhki kultaisen kupusi, rikki maljaisen mahasi."
Tervasnuotio viritettiin metsään, ja sen vieressä kontio havuille asetettuna nyljettiin, valkaistiin. [Jos kaatopaikka oli lähellä, kannettiin kontio kotiin nyljettäväksi.] Sitten ryypättiin viinaa "muistiaisiksi":
"Metän kuululle kuninkaalle, mesikämmen källeröiselle."
Jotkut oikein metsähenkiset karhumiehet, niinkuin Kuhmon Jonkerin ukot, joivat verestä, höyryävää karhunleppää, jotta olisivat vasta sitä vihaisemmat käymään kontion kimppuun. Puuhun pesän luo leikattiin vuosiluku sekä pantiin puuhun raha "uhriksi" ja sanottiin:
"Anna, mehtä, vastakin, viljojasi vierettele, lahjojasi laupiaasti!"
Paikoin oli tapana levittää vasta nyljetty nahka hangelle pesänsuulle siksi, kunnes päästiin kotimatkalle.
Laulaen lähdettiin hiihtelemään kotia kohden:
"Lähes, kulta, kulkemahan, hopio, vaeltamahan kultaista kujoa myöten, vaskista vajoa myöten, vasten varvikkomäkeä, vasten vuorta korkeata."
"Nyt on kuulu kulkemassa, maan varpa vaeltamassa miehisessä joukkiossa, urohoisessa väessä."
Ja ahkiossa metsänhavuilla leväten lähti "metsä" viimeiselle matkalleen.
Mutta ei aina näin onnistuttu kontiota pesälleen kaatamaan. Useasti pääsi karhu miehiltä karkuun, eikä silloin auttanut muuta kuin lähteä jälkeen. Saivat siinä uroot toisinaan päiväkaupoin painaltaa peräkkäin, ja oli siinä taas tietomiestenkin mahti tarpeeseen. Hossan ukko oli varannut taskuunsa hevosen kenkänauloja, joita sitten paineli karhunjälkiin, ja Kovan Jeru pisteli niihin leppäpalikoita, joita oli leikellyt kotisuon laidasta, ja sanoi: "Kyllä piätät nyt!" Mutta Kyröläinen tapasi karjaista:
"Kiviriippa rinnoiksi, rautaharkko hartioilles, jottei selviä sinä ikänä, ennenkuin saahaan aitan parvelle!"
Ja vielä huutaa huilautti: "Levähäppäs! Äläpä mäne!" Taikka hönkäisi: "Älä revitä koiralla ittiäs… nousoohan puuhun siitä!" Ja heti kavahti kontio honkaan. Mutta kun hanki oli paksua ja pehmeätä, pidettiin pakenijan perässä kovaa rönkymistä, huudettiin ja hoilattiin, jotta karhu oikein äkämystyi ja henkensä edestä yritti mennä hosaista. Siitä se pian uupui, ei jaksanut kuin puolisen virstaa, kun se jo tavoitettiin.
Laulaen palasivat karhumiehet kotiin saaliinsa kanssa. Niinpä he saattoivat hyreksiä:
"Ei tiijä naiset nuoret, missä miehet mellastavat, missä kulkovat urohot."
Miesten juorottamisen kuullessaan naiset riensivät jo pihalle vastaan ja lauloivat:
"Minkäs teille mehtä antoi, koska laulaen tuletta, hyreksien hiihtelettä?"
Siihen miehet vastasivat:
"Meton meille mehtä antoi, ilveksen salon isäntä, metän piian pikkaraisen, mesikämmen källeröisen."
Vieläpä he tiedustelivat:
"Joko tääll' on penkit pesty, joko lattiat lakaistu, lusikat lukuhun pantu?"
Kun naiset olivat myöntäen vastanneet, lähdettiin karhua viemään pirttiin laulaen:
"Minnepä vienen vieraitani, kunnepa kuuluni kuletan? Alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen. Kynnykset alettakohon, kamanat ylettäköhön, ohon tullessa tupahan, karvaturvan kartanohon."
Ja naisväkeä varoitettiin pelästymästä:
"Varokaatte, vaimoparat, varsinni hyvät emännät tätä kuulua vierasta!"
Siitä alettiin pitää karhunpeijaisia, joihin naapureitakin kutsuttiin.
Ensi paloiksi keitettiin metsän saaliista pää ja kämmenet, ja niistä saatiin hyvä peijaisrokka, lisäksi keitettiin vielä talkkuna, johon höystöksi pantiin karhunrasvaa. Sillä voisilmää ei käytetty, ei saanut karjan viljalla sotkea metsällistä, eikä lehmänannetta ollut koko pitopöydässä, leipää vain ja talkkunaa sekä karhunlihaa ja rasvaa oli syötävänä ja viinaa ryypättävänä.
Ja vanhat ukot, niinkuin kuulu Kissaniemeläinen Sotkamossa, toivat metsästä pöydälle kimpun lepänvarpuja, ja niitä piti jokaisen pureksia, ennenkuin maistoi lihakeittoa, ettei "metsä" tarttuisi. Ukko itse ensinnä näytti esimerkkiä.
Suuressa pahkamaljassa tuotiin karhukeitto pöydälle. Metsänkävijäin parhaat pyöräyttelivät maljaa ja lauloivat:
"Niinpä tuo ohto käänteleikse, kuin koppelo kotinsa luona, hanhi hautomuksillansa, teiri urpakoivullansa."
Leikkasivat sitten korvan kontiolta ja sanoivat:
"Otan korvan oholta, minun korvin kuultakseni, ohon kuulemattomaksi."
Sitten silmän kaivoivat:
"Otan silmäsen oholta, minun silmin nähäkseni, ohon näkemättömäksi."
Aukaisivat suunkin laulaen:
"Tuloo tässä turvan turske, turvan turske, parran pärske, leukojen levitysvuoro."
Ja viimein kiskaltivat hampaan leukapielestä:
"Anna mulle ainoasi, heitä hempiät omasi, tuo mulle tora-aseesi, tahi kalholla kapistan."
Kun näin laulaen nykäistiin, niin hammas helposti irtausi, mutta muuten karhu ei olisi antanut "ainoaansa".
Naisväellekin annettiin metsällistä ja sanottiin:
"Annetaanpa tästä käskijäinsä kämmenille, helmojensa hypistäjälle."
Mutta kuormilliset naiset eivät saaneet karhunlihaa syödä, siitä olisi sikiöstä tullut sydämikkö ja vihainen kuin karhu. Tyhjilliset vain saivat syödä. Karhun peijaistalkkunaa alettiin pistellä keskeltä kuppia silmästä reunaan käsin.
Lopuksi vietiin karhunkallo puuhun, honkaan taikka kuuseen, aidan taakse. Saamamiehet kävivät edellä kalloa kantaen, "peijaisväki" perässä. Päätä puuhun ripustettaessa laulettiin:
"Ettehän pannehet pahasti?" "Emma pannehet pahasti, panimma puuta paksummalle, oksia olovimmalle, lehviä levehimmälle. emmekä kovin yläälle, Otavien ouvostella, tähtien tähystellä."
Viinaputeli oli viejillä mukana. Kallo pantiin silmänreijästä oksantynkään syltä, paria korkealle, "sitä niin suuressa arvossa piettiin metänkuningasta". Ja lopuksi toivottiin:
"Anna vastakin, Jumala, toistekin, totinen Luoja, talven maannutta talia, pikkusilmäisen pikiä!"
Semmoisia karhun kallopuita, otsonmäntyjä ja otsonkuusia, oli ennen usean metsämiestalon aidantakana, kuin mitäkin uhripuita uhrikalloineen. Niin oli Kiannan Kuustolassa, Kotiniemellä, lähellä venevalkamaa isohko otsonmänty kalloineen, samoin Kovassavaarassa, vaaran pohjoisrinteellä useita mäntyjä, joista vieläkin on joku jäljellä. Hyrynsalmen Luvanjärvellä oli Nuottisaaressa suuri kallohonka, ja Kuhmon Jonkerin Sepposessa oli iso petäjä viisine kalloineen, ja petäjässä vuosiluku 1842. Kuhmon Saunajärven Kähkölässä oli aikoinaan ollut iso otsonkuusi, komea uhripuu, jossa oli riippunut neljänäkymmentä metsänukon kalloa. Vuolijoen Saaresmäellä, Kaaneksen pellonaidan vieressä, oli vielä hiljakkoin kuusi ja siinä kallo. Mutta Kuhmon Jonkerin Nuottivaaralla on vielä komea ukkovaarin kuusikko, kuusi tuuheata kuusta vaaran laiteella, talon länsipuolella, ja kuusissa on pari kolme kontion vaalennutta kalloa, viimeisinä muistoina entisestä "metsän" kunnioittamisesta.
Karhunnahka peidettiin, pingotettiin neliskulmaiseen puukehikkoon, peidinpuihin, lapionterällä työnneltiin tiukalle, sitten nuoralla sidottiin, ja nostettiin koko laitos pirtin lakeen kuivamaan? Kontionliha pantiin suolaan, paistettiin ja syötiin.
Niinkuin ainakin suuresta mahtajasta, saatiin karhustakin varsin voimallisia taikavälineitä tauteja ja kaikenlaista pahaa vastaan, jopa itse karhuakin vastaan. Vanhoilla tietäjillä oli niitä tallessaan, ja monessa vanhankansan talossa hoideltiin niitä parhaina esineinä. Karhunkallolla kierrettiin karjan laidunmaat, eikä siihen piiriin, mikä oli käyty, metsähinen tullut liikkumaan. Kiertäminen toimitettiin, ainakin Kiannalla, pääsiäisaamuna. Karhun kämmenellä siveltiin karjaa sekä hevosia keväällä laitumelle laskettaessa. Käytettiin sitä myös ammustauteihin ja ajannaisiin. Kynsillä ja hampailla poistettiin vihoja, kun karhu oli karjaa repinyt. Otettiin lepänlehtiä yhdeksiltä kannoilta ja muurahaisia pehkuineen kolmesta pesästä, keitettiin niistä haude, jolla pestiin haavoja, ja kynsillä sekä hampailla paineltiin:
"Suli tuo ennen voi sulaessa, rasva räyvyteltäessä, minkä sun vihasi. Nuole, koira, haavasi!"
Käytettiin kynsiä myös hevosen päitsiin, ettei ajokkaaseen tullut pääntautia? Hampailla parannettiin hampaanpakotustakin. Karhun turparengas, huulipanta, joka leikattiin jo metsässä, pidettiin tallessa aitan orren päässä. Sillä paineltiin paiseita, sen lävitse laskettiin vettä ja annettiin ammuksissa olevalle elukalle. Kovanvaaran ukko oli sen vienyt metsään puuhun ja sanonut:
"Etelätuuli kuivakkoon, ei pohjatuuli!"
Kontion kulkkutorven eli kerosen lävitse valutettiin vettä yhdeksät kerrat ja juotiin kulkutaudeissa. Sappea pantiin viinaan, jolla voideltiin karhunpuremia, käytettiin sitä myös mahakipeissä sekä sukupuolitaudeissa. Sydäntäkin pantiin viinaan ja ryypättiin kaikenlaisissa sisällisissä vammoissa, sydänkipeissä, ja ilman vain terveydeksi. Kontion rasva, tali, ylys, piki, oli hyvää kolotuksiin. Miehet voitelivat uroskarhun, naiset emäkarhun ylyksellä. Sillä siveltiin myös kaikenlaisia pykimiä, ajannaisia ja riidenvikoja sekä hevosen längenlyöttymiä. Uroskarhun kivekset pantiin salaa metsämiehen päänaluksiin, siitä ukko näki unissaan, mistä päin oli kontioita tavattavissa. Käytettiin niitä myös sukupuolitaudeissa. Karhun suolet kierrettiin navetanoven ympäritse, kun keväällä laskettiin karjaa laitumelle. Kontion konttiluun jos pisti varkaan jäljille, alkoi metsä vaivata varasta niin, että hänen täytyi tuoda tavara takaisin. Karhunnahasta tehtiin suuria komeoita länkien harjuksia. Se ei ollut mies eikä mikään, jolla ei semmoista ollut. Komeasti kosiomiehetkin ajelivat, ja koko niskan peittävä karhuunnahkaharjus oli länkien suojana.
Aitan kammiolla säilyttivät vanhat karhunkompeitaan. Sieltä ne tarpeen tullen noudettiin, ja sinne ne taas vietiin talteen.