KARHUMIEHIÄ.
"Ota, metsä, miehiksesi!"
Metsänkävijöitä, erämiehiä, oli joka talossa, ja ampumavehkeet nähtiin riippuvan joka pirtin seinällä ylhäällä laen rajassa. Mutta siellä täällä tavattiin aina joku muita mainiompi eränkävijä, suurmetsästäjä, joka oli ollut kymmenissä kontioleikeissä sekä muutakin metsänriistaa surmannut satamäärin. Ja niissä vanhan kansan "mehtuumiehissä" oli oikea metsänhenki, metsä oli syöpynyt heidän veriinsä. Saattoivat he, niinkuin Romppas-Mikko Hyrynsalmella, vielä vanhanakin kulkea yökaudet metsonsoitimessa ja silti päivät raataa muiden mukana. Saattoivat he tuumia, kuten Kypärävaaran vanha metsänkävijä-ukko: "Pyynti se on, joka viehättää… ei sitä kuollutta otusta lähtisi neljänneksenkään päästä hakemaan". Saattoi jollekulle käydä niinkin, kuin kävi Lehdon Erkille Hyrynsalmella, kymmenien saukkojen, satojen kettujen, satamäärien oravien ja lintujen surmaajalle, että metsä otti hänet, satavuotiaan, lopulta ikimiehikseen: ukko kuoli korpeen, Tapion tanhuvia kierrellessään pääsikin autuaammille riistamaille.
Kuuluimpia entisajan karhumiehiä oli Sotkamon "Kissaniemeläinen", Lauri Korhonen, neljänkymmenen karhun kaataja. Siinä oli mies metsänkävijä, joka kerran pyyntiin lähdettyään oli aina menossa, viikkokausittain viipyi eräretkillään, lepäili yönsä metsässä, makaili majoissa, sattui joskus saunallekin. Taloon pohjaksuessaan ei ukko käynyt pirttiin eikä vienyt suksiaan kartanoon pilattaviksi, hiipi vain saunaan, teki tulen kiukaaseen, nukahti yösydämen ja aamun koittaessa taas lähti salolle. Tarkoin puristi ukko vanhasta ruhostaan sen, mikä siitä suinkin lähti. Niinpä oli äijä kerran ajaa hänkkäröinyt villiä peuraa koko päivän, jopa niin tiukalle, että lopen uuvuksissa ja verta sylkien saapui illalla kotiin ja paneutui pitkälleen ja puheli muorilleen: "jaksat nyt istua siinä niin kauan, kun minä tästä lähen". Siihen uupunut ukko vaipuikin ja lähti toisille karhumetsille. Siitä on jo 50-60 vuotta, ja ukko oli kuollessaan kuusissakymmenissä.
Toinen kuulu karhumies oli Kinnus-Lassi Kiannalla, Kerälän kylässä, yli kolmenkymmenen kontion surma, joka eli samoihin aikoihin kuin Kissaniemeläinenkin. Kinnunen oli rohkea ukko, jota ei metsä pelottanut. Kerrankin kulki äijä poikineen oravametsällä ja sattui vereksille karhunjäljille. Ukko nosti kontion poikansa kimppuun, rakensi lujan majan, teki nuotion sen eteen, pani pojan majaan maata; ja itse asettui pyssyineen, kirveineen majan aukolle tulijaa odottelemaan. Mutta karhu tulla tomauttikin niin äkkiä, ettei Kinnunen ehtinyt siepata edes asetta. Tulen taakse jäi otus irvistelemään, ei uskaltanut yli tulen hyökätä, mutta ei antanut Kinnusen aseisiinkaan tarttua, nosti heti julman mörinän, jos ukko vain ajattelikin asetta. Niin istuttiin vastatusten koko yö, ja aamulla kontio loikkasi korpeen. Uskalsi ukko yksinään käydä haaskallekin karhua vahtimaan, eikä edes tarvinnut talaita, juurikkaperän koloon, lähelle raatoa vain heittäysi makaamaan ja siitä pamautti.
Hyrynsalmellakin, Luvanjärvellä, eleli samoina aikoina mainittava karhupekka, Kyröläinen, joka ennätti olla kuudentoista kontion tapossa. Kyröläinen oli suuri vankka uros, oikein karhu miehekseenkin, yksinäänkin vain kirves kourassa uskalsi hyökätä kontion kimppuun. Mutta vaari terästikin sisuaan joka kerta kun oli kontion kaatanut: latki sitä verta, joka valui kuolevan karhun sieraimista. Uniinsa sai ukko useasti ilmoitukset, mistä käsin karhuja milloinkin oli etsittävä.
Parikymmentä vuotta takaperin eli Kiannan Leinokylällä yhdentoista karhun mies, Raiskion Tuomas, pikkuinen miehen kelleri, mutta sitä kiukkuisempi käymään kuin kiiliäinen kaikenlaisten metsänotusten kimppuun. Ei pelännyt pikku mies karhua, jopa väitti, ettei karhu tapakkaan miestä. Mutta se oli kovin pahoin sanottu. Sillä niin hullusti kävi, että ukko itse sai kontiolta surmansa. Oli ukko karhua ajamassa kaksin poikansa kanssa, kun kontio äkkiä syrjästä heittäysi kimppuun. Poika syöksi keihäällään: tylsä keihäs ei tehonnut, ukko kiireissään pamautti: ei sattunut hengen paikalle. Silloin karhu ukkoon käsiksi, heitti hankeen, puri päätä, runteli leukaa ja piteli niin rumasti, että äijä viiden päivän perästä kuoli.
Semmoisia olivat entisajan karhumiehet. Mutta on nykypolvenkin vanhoissa karhuvaareissa monia sitkeitä ja pelottomia korvenkiertäjiä. Kontioiden ja muunkin Tapion karjan vähentymisen takia eivät nykyajan karhupekat ole tietysti ennättäneet suurmetsästäjiksi, mutta usean karhun kanssa hekin ovat olleet toraisilla.
Mainioimpia vielä elävistä karhumiehistä on Tuomas Haverinen, "Levävaaran ukko", Kuhmon Lammasperällä, Venäjän rajaseuduilla. Hän on entinen ruunun metsänvartija, 74-vuotias hupaisa vanhus. Kuutta, seitsemää kontiota on Tuomas ollut hengiltä häätämässä, ja peuroja on hän hiihdellyt satakunnan, puhumattakaan saukoista, näädistä, ketuista ja muusta pienemmästä metsänriistasta.
Sitkeä on ukko ollut, ehkä yhtä sitkeänsinnikäs kuin konsanaan Kissaniemeläinen. Hän on hiihdellyt rajaseutujen korpimaat ristiin ja rastiin, milloin tällä, milloin tuolla puolen rajaviivaa, milloin kontion kintereillä, milloin pakenevan peuran perässä. On erämies väliin viipynyt salolla parikin viikkoa, ettei ole ollut suuruksen hiventä matkassa, suolalla ja metsän viljalla vain elänyt.
Pariin erään on Tuomas sattunut metsällisen kanssa sylisillekin. Niinpä kerrankin olivat viiksimolaisen, Jussi Heikkisen, kanssa helmikuun hangilla metsänkarjaa hiihtämässä lähellä Venäjän rajaa. Hiihdetään, hiihdetään hivutellaan vaaraa ylös, toista alas. Siellä on ahon laidassa rytö semmoinen, jota epäillen katsellaan ja arvellaan, jotta niin on kuin metsällisen makuupaikaksi kasonnut. Mennään lähemmin tutkimaan ja ronkailemaan rytöä. Jo siinä samassa Heikkinen humahtaakin kainaloita myöten jonnekin pohjattomuuteen… hätäytyy ja parahtaa pahasti, kiroaa ja huutaa apua. Jussin jalkapuoli on joutunut karhun makuukammioon, ja kammion eläjä on käynyt vihaisin hampain häiritsijänsä kantapäähän. Joutuu siihen Tuomaskin, ja saa kiskotuksi toverinsa ylös.
Mutta hirmuisena ryöpsähtää karvainen kuvatus hangen alta, hyökkää Tuomaan kimppuun ja paiskaa hänet alleen, ja punainen kita iskee säälimättömät purimensa Haverisen pyssyntukkiin ja peukaloon ja käsivarteen ja otsakulmaan. Mutta siihen jo taas Jussikin ehättää apuun ja rupeaa sompakeihäällään pistelemään karvaturkin takaisia sillä menestyksellä, että peto pelästyy ja laukkaa pakoon. Pakenijan jälkeen pamauttaa Jussi vihaisen panoksen, mutta se vain uudelleen suututtaa karhun, niin että se pyörähtää takaisin ja toistamiseen käy kimppuun. Vaan sillä välin on Tuomaskin taas kohonnut kinoksestaan ja pyyhkäissyt veren pois silmiltään, ja hän vuorostaan ojentaa pyssyn ja ampaisee päälle yllättelijälle semmoiset tuliaiset, että siihen sen vihat ja vaivat loppuvat.
Mutta pesästä kuuluu vielä murinaa. "Vieläköhän siellä on toinen paholainen?" arvelevat ukot, käyvät penkomaan ja löytävät pesästä pentupahasen. Tuomas tuumii, että otetaan, peijakas, elävänä matkaan, mutta Jussi murahtaa: "piru tulee pirun pojasta!" ja keihästää emonsa vieressä vikisevän pörröturkin.
Saalistaan ahkiossa raahaten, toinen nilkuttaen, toisella pää ja käsi käärerepaleissa, saapuvat ukot ihmisten ilmoille. Vuosikauden saavat karhumiehet vammojaan potea, lääkäriä kun ei ole pahaksi turvonneita haavoja hoitamassa. Akonlahdelta, rajan takaa, noudetaan Röhelön Iivana tietäjöimään, ja hän manaa metsänvihat pois sekä koitelee haavoja.
Eikä tämä ole ainoa kerta, kun Tuomas on karhun kanssa ollut niin lähetyksin, kourakoetuksilla. Sattuu taas muutamasti, kun ukko hiihtelee peuran jälkiä, että kontio yht'äkkiä syöksähtää pensaan takaa kimppuun. Ei ennätä hiihtäjä edes ampua, mutta pyssyn perällä roimauttaa, niin että peto siitä "häpee" ja pakenee metsään. Mutta Tuomas rientää jäljessä kyytimiehenä ja ajaa, kunnes saa kontion "kuorituksi".
Mutta kerran otti Tuomaan oikein tiukalle. Läksi ukko taas peuranhiihtoon, vain päiväpala leipää laukussa, ja peura, villi menijä, hiihdätti häntä aina Venäjän rajoja myöten, hiihdätti päivän, toisenkin, eikä sittenkään laskenut kunnon ampumavälille. Yön makasi ajomies nuotiolla, ja toisen päivän iltana saapui hän niin nälkäisenä ja niin uuvuksissa Kivikiekin taloon, ettei kieli ollut suussa liikkua, ei kyennyt edes syömään, palasen leipää kun haukkasi, niin jo kellahti pitkälleen. Mutta jo aamulla oli äijä ennallaan, ajoi vielä senkin päivän ja saavutti saaliinsa Riihivaaralla, Roukkulan taipaleella. Siellä ukko "valkaisi" peuran ja kantoi hiihtäen selässään Kivikiekkiin, monen neljänneksen matkan.
Tätä hiihtoaan kai ukko muistaa, kun kertoessaan peuranajon ankaruudesta sanoo: "Kun näet peuran, niin ala hiihtää, ja hiihä, niin, että veren syljet iltasella, etkä luulisi enää aamua näkeväs".
Tyhjin käsin on Tuomas aloittanut elämänsä Levävaaralla. Pyssy ja koira, akka ja pata ja kolme lasta oli miehellä vain elämisen alkua, kun vaaralle kapusi, ja asuntona oli alussa vain kurja yksi-ikkunainen savupirtti. Nyt on vaaralla jo hyvänpäiväinen salotalo, jossa ukko poikansa luona elelee.
Haverisen metsästystovereita oli jo mainittu Jussi Heikkinen Viiksimosta, kymmenien peurojen hiihtäjä hänkin ja karhujen kaataja, miehevä ukko, totinen raudan takoja, synkän sydänmaan talon asuja. Toinen eränkäyntikumppani oli Kivikiekin ukko, tietäjä, metsänväen nostaja, jolla aina oli "varat" mukanaan, ja lisäksi vielä teki muurahaiskeoissa temppujaan. Hän pyysi kettua, kaatoi peuraa ja otti osaa karhunkin tappoon.
Kuhmon Jonkerinperukan parhaita metsämiehiä on Mikko Piirainen, "Matovaaran Mikko", noin 70-vuotias puhelias tietoniekka, kansan parantelija ja hierojaukko. Kahdeksan karhun surmatyössä on Mikko häärinyt, "kuorinut" nelisenkymmentä peuraa, joukon kettuja, saukkoja sekä näätiä. Ensimmäisen karhuotteensa teki Mikko jo knudennellatoista ikävuodellaan: kohtasi äkkiarvaamatta metsässä mörön ja ampui sen ketturoimaan. Karhu selvisi siitä kuitenkin ja laukkasi metsään, ennenkuin poikanen sai pyssynsä uudestaan panokseen, "ja sillä tiellä on se vieläkin". Korkealla vaaralla elää Mikko kuin mikäkin korpien valtias, ja äärettömät siintävät salot levittäytyvät peninkulmittain joka suunnalle kauas Karjalankin puolelle. Eipä ihme, että ne ovat vaaran eläjää puoleensa houkutelleet.
Kiannan mainioita metsänkävijöitä taas ovat Kovanvaaran Seppäset, kokonainen Kovan rykmentti, 75-vuotias Jeremias, kolmen veljenpoikansa, Antin, Ollin ja Matin kanssa. Kovalaiset ovat vanhaa karhunkaataja-sukua, miespolvia asuneet karhumailla, korkealla Kovallavaaralla, Ruhtinansalmen perukoilla, lähellä Venäjän rajaa. He ovat olleet myöskin seutunsa parhaita myrrysmiehiä, jotka ovat osanneet kyllä erämiehen temput ja erämiehen loitsut, vielä metsän nostaa, metsän asettaa, ja panna metsän kulkemaankin. Niitä vanhanväen erämiehiä on vielä Jeni-ukko, "Kovan Jeni", pienoinen tuikeannäköinen äijänkääkkä, karhuvirsien laulaja ja seitsemän karhun surmaaja. Jeni kyllä vielä on karhunpesälle mennessään muistanut loitsut, ryypännyt karhunsappiviinat sekä kimppuun yllättelevän kontion "häpäissyt" huutaen: "Älä, jumalanvilja, päälle tule!" Ja on ukko vielä ollut näkemässä vanhankansan karhunpeijaisiakin.
Monissa karhutappeluissa ovat Kovanvaaran nuoremmat miehetkin heiluneet, kuka parin, kolmen, kuka seitsemän, kuka kymmenenkin kontion kaadossa. Mutta vanhan Jeni-sedän tietoihin ja taitoihin he eivät enää usko, vaan luottavat enemmän uudenaikaisiin, takaa panostettaviin kivääreihinsä.
KALASTUKSESTA.
"Ota onki, niele neula, koppova kovera rauta!"
Järvekkäässä Kainuun maassa on kalastuksella aina ollut elinkeinojen joukossa varsin suuri merkitys. Suolakala oli pitkän pirtinpöydän alituinen särvin, kapakeitto tavallinen talvisen ajan ruoka, ja tuoretta kalaa syötiin hyvin useasti, jopa kesäkautena harva se päivä.
Viljavat kalavedet houkuttelivatkin monen erämiehen korpeen järven rannalle elinijäkseen asettumaan. "Kalan pyynnin tähen on tälle paikalle tultu", kuulee usean ukon sanovan asuinpaikastaan.
Eipä silti, että järvenrannan eläjä olisi ollut sidottu pyytämään yksinomaan kotijärvestään. Kalavedet olivat yhteisiä ja kalastus vapaata. Jokainen sai pyytää, mistä halusi ja missä järven tapasi, kunhan ei vain mennyt heittämään pyydyksiään ihan toisen pellon alle, "se kun oli vähän sitä rantaoikeutta olevinaan". Peltojen lähimailla olevaa umpilampea myöskin "vähän omakseen rajoittelivat".
Niin voitiin entisaikoina käydä kalaretkillä kaukaisiltakin järvillä. Ristijärven rikkaat Toloset tekivät syksyisin pyyntiretkiä aina Kiantajärvelle asti ja, jos ei Kianta kylliksi antanut mujetta, palattiin pois ja mentiin kokemaan Oulujärveä, jossa Tolosilla oli toinen syysnuotta. Suurilla Kiannan selillä kävivät koko laajan korpiseudun asukkaat kalalla. Niin Hyrynsalmen Kypärävaarasta oli siellä muinoin oltu sekä verkkopyynnissä että nuotanvedossa. Sitten oli vielä erikoisia kalavesiä "kylliksi ite kullekin seuvulle". Hyrynsalmen moisionvaaralaiset esim. kävivät kalalla Mikittä- ja Luvanjärvillä, Kuhmoniemen kirkonseutulaiset ja juttuanvaaralaiset soutivat pyydystelemään Lentuanselille, Sauna- ja Lapinsalmille, Vuokinperukan saarivaaralaiset kävivät nuotalla Salmijärvellä ja Kevättijärvellä.
Ukkovaarien aikoina oli vielä pyydetty kalaa katiskolla, ikivanhalla pyydyksellä, jota sanotaan jo lappalaistenkin käyttäneen. Hyrynsalmella kerrotaan niitä rakennetun metsälampeihin, ja "ne oli kaikkein ensimmäisiä kalanpyydyksiä, niillä ovat esivanhemmat monta miespolvea takaperin jo pyytäneet". Petäjästä kiskotuista liisteistä oli lyöty järven pohjaan, vähän matkan päähän rannasta, pyöreähkö aulake, ja rannasta rakennettu, samoin liisteistä, aitaus aulakkeen nieluun. Liisteet oli vitsastettu toisiinsa. Ratiskoon joutuneet kalat oli sitten ammennettu verkkokauhalla.
Vanhoilta periytynyt alkuperäinen kalastustapa oli kurikoiminen. Syksyllä kierän jään aikana mentiin kirves kourassa järvelle ja, kun nähtiin kala jään alla, iskettiin kirvespohjalla jäähän, niin että "kala meni tyrmään". Sitten kiireesti, ennenkuin kala ehti selviytyä, hakattiin avanto ja korjattiin saalis. — Vanhanväen koukkupyyntejä oli nokkonen: suuri rautakoukku vaskilankaisessa peräimessä. Siihen pantiin täyksi kala, ja koukku kiinnitettiin rihmalla järvenpohjaan lyötyyn vaajaan. Nokkosella oli entisaikoina Hyrynsalmen Luvanjärvestä saatu oikein suuria haukejakin.
Vanhankansan pyydyksiä olivat myöskin puiset merrat, joita vitsavarvoista taikka puusuikaleista tuohi- tai juurisiteillä nidottiin kokoon suippoperäisiksi surmasäkeiksi. Leveästä suusta ohjasi sisään nielu, mutta ulospääsyn estivät nielun teräväkärkiset "piipukat". Pieniä mertoja sanottiin purreiksi ja suipuiksi isompia pöhniksi. Kutuaikoina saatiin niillä siikaa, särkeä, madetta ja ahventa. Tehtiin järvenpohjaan, liejuisiin rantapuoliin, havustus, johon kalat uivat kutemaan ja siihen laskettiin pyydykset. Mateita varten laitettiin jään alle oikein pato: hakattiin jäähän rako, työnnettiin seipäistä aitaus, ja aitauksen aukkoon laskettiin merta.
Tuohustuskin oli ikivanhoja pyyntikeinoja. Syksyn pimeinä öinä, Mikkelin ja kekrin välillä, soudettiin koskelle. Veneen kokkaan oli vitsavaululla kiinnitetty puuvartinen rautakoura, parila, jossa tervasjuurikoita palaa loimotti. Toinen mies työnteli sauvoimella hiljalleen perästä, toinen kokassa väkäpiikkinen rautahaarukka, arina, kourassa vartoili kalaa. Kun kokkamies näki lohen jonkun kiven suojassa lepäilemässä, porautti hän äkkiä aseensa kalan niskaan. Monesti myös saatiin väkäpiikit karauttaa pahaa aavistamattoman hauen selkään taikka siian tai harrin niskaan.
Mutta kaikkein tavallisimpia ja parhaimpia kalanpyydyksiä oli nuotta, jota myöskin oli jo vanhoista ajoista käytetty. Se oli suuri kallis pyydys, kymmenin, sadoin sylin "ympäriinsä" mitaten. Se valmistettiin kotona, itse kehrättiin liinaiset langat ja talvikausina kudottiin ja köysitettiin. Iltaa aamua sitä pisteltiin, ja vanhat äijät istuivat yletaikojaan käpy ja kalvoin kourassa.
Joka talossa tarvittiin ainakin pari nuottaa: syysnuotta ja kesänuotta. Syysnuotta oli isompi, satakin syltä pitkä, pitempikin siuloineen, kaikkineen, kesänuotta oli vain 60-70 syltä. Korkeuden eli alavuuden määräsi järven syvyys, suuri Kiantajärvi esim. vaati yhdeksää kyynärää alavan nuotan, mutta Luvanjärvessä Hyrynsalmella riitti seitsemän kyynärää. Siuloissa oli ensin harvat, sitten kalimet, rinnat ja peränhartiat, ja viimeksi seurasi perä, jonka pituus oli 9-10 kyynärää. Nuottaköydet punottiin petäjänjuurista taikka tuohesta.
Kesällä käytiin iltasin nuotalla särvintä vetämässä ja saatiin kaikenlaista kalaa. Mutta Perttulilta alettiin vetää syysnuottaa, ja sitä vedettiin niinkauankuin sulaa vettä riitti. Saatiin taas kalaa kaikenkaltaista, mutta ennen kaikkea saatiin muikkua ja norssia. Niitä keitettiin ja paistettiin, niitä kavattiin ja suolattiin talven tarpeiksi. Kaksin, kolmin nelikoin suolattiin pieneen perheeseen, mutta isossa väessä tarvittiin tynnyrimäärin. Kuustolassakin, Kiannalla, oli talven mittaan pohjattu 40:n kapan suolakalatynnyri ja Kypärävaaralla puolitoista tynnyriä. Ahkerasti oltiinkin myöhäisinä syyspäivinä nuottaa kiskomassa, väliin vetää kinnattiin aamusta iltaan asti. Kuuteen apajaan ehdittiin päivässä, kun summa-vedolla heitettiin, mutta, jos saatiin käestää — kun oli kaloja, niin että heti voitiin heittää uusi apaja — ehdittiin kiskaista useampiakin. Mutta päiväsydämen aikana ei nortta eikä muikkua saatu. Niillä oli silloin juuri haudanaika, pitivät ettonetta syvissä haudoissa ja vasta iltapuoleen kohosivat matalammille pohjille. Kaksin venein, kaksin miehin kummassakin veneessä, oltiin nuottaa vetämässä. Toiset olivat nuottaa hoitamassa, toiset soutu- ja apumiehinä. Viimemainittuun toimeen kykenivät kyllä naiset sekä puolikasvuiset pojat ja tytötkin.
Useasti oli kalamiehillä yhteinen nuotta, sehän oli kovin kallis yksin laittaa. Kaksi, kolmekin taloa saattoi kuulua samaan nuottueeseen, ja niin oli nuotta "kaksi"- taikka "kolmiyhteinen". Kaksi osakasta voi omistaa nuotan, niin että olivat "puoliskolla" kumpainenkin, taikka taas siten, että toisella oli kolme neljännestä, toisella vain yksi. "Kolmiyhteisessä" pyydyksessä voitiin kaikin olla tasaväkisinä taikka oli isoisimmalla yksinään puolisko, toisilla toinen tasan. Nuotanvedossa oltiin osansa mukaan: puoliskon omistaja varasi kaksi miestä, neljänneksen mies pääsi yhdellä. Sen mukaan jaettiin saaliskin.
Yhteisnuottia oli aikoinaan ollut Puolangan Puokiovaaran Väisäsillä,
Puokiojärvestä olivat sillä pyydystelleet. Samoin olivat
Kuirinniemeläiset ja Jylhäläiset vetäneet yhteisnuottaa Vihajärvessä,
niinikään Niskalaiset ja Ryyhtäläiset.
Toisinaan ottivat nuotanomistajat, kun ei oma väki sattunut joutamaan, kalalle apumieheksi jonkun sivullisen. Saaliin mukaan apulainen sitten palkittiin kaloilla. Joskus vielä nuotattomat pikkueläjät saivat luvan omin päinsä käyttää naapurin nuottaa. Saaliistaan tuli silloin lainaajien antaa puolet nuotan omistajalle.
Nuottaa ei kyllä sopinut lainata kenelle hyvänsä, ei ainakaan kateelliselle naapurille: saattoi, hyväkäs, sen pilata. Samoin ei myöskään saanut saalistaan näyttää vieraalle, salapuolisin piti se saatella kotiin, jopa saunassa siivotakin. Sanottiinkin:
"Kaippain kalaerät."
Vielä vähemmin sai saalista antaa kateelliselle, pahansuovalle. Voi käydä niinkuin Kuustolassa Kiannalla: annettiin kulkuriäijälle kalaa, ja äijä istui tallin kynnykselle sitä syömään. Miten siinä ukko lienee pelehtinytkään, talli kun oli kolmannella sijallaan, mutta sen teki, jotta pani "kauniinhevosenväen" nuottaa painamaan. Ja niin jykeä oli sitten nuotta, jotta ei tahdottu saada millään ilveellä ylös. Eikä päässyt se piloista, ennenkuin etsittiin pilaaja-ukko, lyötiin verille, otettiin verta tappuroihin ja tappurat työnnettiin nuottaan. Mutta jos nuotan kitaskivessä oli käärmeenpää, sisiliskon pää, yösiivikko ja hopearaha, taikka nuotanperään oli kätketty nyyttiin koskikara, niin ei saatu sitä pilatuksi, eikä sen nuotan jäljiltä samana päivänä toinen nuotta vetänyt kalaa.
Verkkoja käytettiin myös paljon. Keväällä kudun aikana pyydettiin harvoilla potkuilla haukea sekä hienommilla särysverkoilla eli säryksillä särkeä rantasaraikoista ja pohjaan laitetuista havustuksista. Syksyisin saatiin tiheillä muikkuverkoilla muikkua mataloilta karikkorannoilta sekä siikaverkoilla siikaa järvistä ja jokiloista. Soutajan avustamana verkot laskettiin ja koettiin, mutta tyynellä ilmalla saattoivat tottuneet kalamiehet hoitaa verkot yksinäänkin.
Rysä on nuorimpia kalanpyydyksiä, se on vasta myöhemmin opittu. Sillä pyydettiin keväisin haukea, ahventa, särkeä. Luhdille, rantaheinikkoihin, lahdenperien likapohjiin, laskettiin kevättulvilla rysiä aitaverkkoineen haukien surmaksi; purojen suista saatiin särkeä ja ahventa.
Onkea ei kovinkaan paljoa käytetty. Jotkut vanhat vaarit olivat kyllä ahkeria onkivapa kädessä istumaan sekä poikaset kartanpiistä käännetyllä koukullaan kaloja narrailemaan. Messinkineulasesta myös monesti onki taivutettiin. Parhaan koukun sai, jos pyhänä papin saarnatessa istui kirkon kynnyksellä, ja sujautti neulasen koukuksi, ja sitten leikkasi vavan semmoisesta puusta, jossa oli yksiltä juurilta lähtenyt kolme varpaa. Sitten kun meni ongelle ja sanoi:
"Kala minulle, minä pirulle!"
niin lähti Vetehisen karjaa sen kuin kehtasi ottaa.
Uistimia on jo kauvan aikaa käytetty. Itse niitä ennen valmistettiin messinkilevyistä ja vanhoista kuparirahoista, ja saatiin niilläkin älyttömiä kaloja.
Vanhat kalamiehet, ikänsä kalaa pyytäneet, ikänsä vedenviljalla eläneet, tunsivat kyllä Vetehisen karjan tavat ja tiesivät, mihin pyydykset milloinkin oli laskettava, mistä nuottaa milloinkin vedettävä, sekä senkin, milloin kala makasi haudassa, milloin taas oli liikkeellä, ja vielä, milloin ja missä mikäkin kala kutupaikoillaan kisaili. Hartaina monet vanhat äijät menivät kalajärvelle. Saattoivat he turvautua vanhoihin jumaliin ja pyydellä:
"Vellamo, ve'en äiti, anna mulle ahvenia, pistä piikkiselkäisiä! Souva, souva, soutajainen, vetele vetelijäinen, jotta hauki saataisihin koskesta tulisen korvan, pyhän korvan pyörtehestä!"
Tavallisimpia Kainuun vesien kaloja olivat ahven, hauki, särki ja muikku. Ahven, kyrmyniska, oli kutuhommissaan keväällä jo poreen aikana, ja silloin sitä ahkerimmin rysillä ja verkoilla ahdisteltiin. Samaan aikaan kuin ahvenella oli hauellakin kutunsa, se nousi virtoihin ja kevättulvaisille rannoille ja joutui kalamiehen pyydyksiin. Särkikin kuti keväällä; silloin kun lehti oli hiirenkorvalla, oli se täydessä toimessaan. Mutta muikun kutuaika sattui vasta syksyllä kahtapuolta Mikkeliä. Silloin se päivittäin nousi mataluille karikkoluodoille, ja kalamieskin kiirehti sinne pyydyksilleen.
Pyydettiin ja saatiin paljon muutakin kalaa: siikaa, säynäjää, lohta, harria, madetta, nortta, kiiskeä, seipeä, salakkaa. Siikaa saatiin enimmin syksyllä kutuaikana, pienempää kalikkasiikaa, mikä kuti järvissä Kaijanpäivän tienoissa, sekä isompaa lautasiikaa, joka kuti joissa Mikkelistä aina marraskuun loppupuolelle. Samoihin aikoihin oli myöskin lohella kutuhommansa. Mutta keväällä, jäiden liikkuessa, hääri kutukalana harri, jota koskista pyydysteltiin, samoinkuin seipikin, joka koskipaikoissa toisinaan ihan puurokattilana puristeli. Keväisille sulille ennätti kiiskikin kutemaan ja joutui kalamiehen pyydyksiin rasvaisen kukon sekä kalakeiton aineksiksi. Nuottaan se hätäytyi parhaiten iltahämärissä. Vielä norrellakin, kuoreella, oli keväinen kutunsa, aikaisin, jäiden vasta liikkuessa, ja salakka hääri yön aikoina koskella, mutta päiviksi lasketteli suvannolle lepäilemään. Mutta made piti yksinään omat aikansa, se kuti kylmillä sydänkuilla, kynttelin ja Matinpäivän välimailla, nouseskellen silloin jokien suihin.
On sitten vielä joitakuita kaloja, joita vain aniharvoin saadaan. Kuhaa tavataan vain Oulujärvessä ja Sotkamon vesissä sekä korkeimmillaan Puolangan Auliolla, Kolhamanjärvessä. Kuhmossa ja Kiannalla "ei sitä ole olemassakaan, ei koskaan". Ankeri on kerran saatu Lentuan selältä, Huotari-ukko sen sai, pari kyynärää pitkän loikertelijan. Toiset eivät uskaltaneet siihen koskeakaan, mutta ukko, joka oli ennenkin nähnyt semmoisen kaupungissa, nylki sen ja söi ja teki nahasta tuppivyön. Lahna on harvinainen kala. Puolangalla sitä joskus tavataan Auhon Luppajärvessä ja Puokion seuduilla Piltungissa, Hyrynsalmella kirkon seuduilla, Mustassajärvessä, ja Kuhmossa on lahnaa joskus saatu Lammasjärvestä, Lutjan- ja Ontojärvestä. Mutta Saunajärvessä ei sitä enää ole eikä myöskään Kiannan vesissä. Ennen on lahnaa kyllä joskus "imeeksi saatu" Lentuan järvistä sekä Kostamuksesta ja Vieksillä Lahnasesta, ja on muuan Lahnasjärvi Kiannallakin, mutta ne ovat jo kaikki lahnattomia. Umpilammista käyvät poikaset joskus ongiskelemassa koureja. Niitä on tavattu esim. Puolangan Puokion seuduilla Kapustalammessa.
Vanhaan hyvään aikaan oli joskus saatu oikein emäkalojakin, sellaisia kuin Luvanjärven kolniikyynäräiset hauet. Neljä oli niitä aikoinaan saatu: Kypärän äijä yhden, Ollilan Sihvertti toisen ja Paavo Kemppainen kolmannen ja neljännen. Vielä mokomamman hauen oli Pötky-vainaja tavoittanut Puolangan Kuorejärvestä. Se oli tarttunut koukkuun ja vetänyt ukkoa veneineen kolme kertaa ympäri järven, sitten syöksynyt jokeen ja äkämyksissään mennä hajauttanut kolmen myllyn lävitse ja viimeksi tormaimut matalalle karikkorannalle, johon oli tarttunut. Suuri oli ollut Ristijärvenkin hauki, niinkuin kerrotaan:
"Oli ennen Uittijärvess' suuri hauki, se ui lahesta lahteen, niemestä niemeen. Se saatiin, ja selkäluista tuli hyviä kampoja, nahasta hyviä rekiveltejä."
KARJANHOIDOSTA.
"Pimputa, pamputa, paimenpoika, tuo sinä lehmät kotiin."
Karjanhoito oli parhaimpia elämän ylläpitäjiä, karjanvilja pöydän parhaita syötäviä, sen avulla hallavuosinakin saatiin karkea petäjäinen painumaan alas. Karjasta saatu liha oli metsänriistalle hyvänä lisänä, kotilampaitten villoista valmistettiin sarat, ja kotikarjan nahoista ommeltiin kengät ja turkit.
Lehmiä oli parhaissa taloissa parikymmentäkin, tavallisissa toimeen tulevissa seitsemän, kahdeksan, kymmenkuntakin, mutta pikku taloissa elettiin viiden, neljän, kolmenkin kantturan varassa. Lisäksi kuului lehmäin seuraan vielä joukko joutilaita: vasikkaa, hiehkonuorta ja sonnia. Tavallisesti oli talossa kolme sonnia, niistä vanhin, kolmannella oleva, joutui syksyllä teuraspenkkiin, toisella oleva syötettiin sonnintoimia varten ja kolmas, viimevuotinen vasikka oli kasvamassa. Teurastetun sijaan taas talvella varattiin uusi jälkeläinen.
Jo vasikkana olivat lehmän ristiäiset, annettiin nimi joko syntymäpäivän mukaan, taikka värin, ko'on, muodon, taikka jonkun erikoisen tapauksen mukaan, taikka vain muuten mukava kutsuma keksittiin. Vanhoja hauskoja nimiä olivat useimmat. Syntymäpäivästä johtuneita oli: Sunteri, Maatikki, Manteri, Tiistikki, Kestikki, Torstikki, Perjakka, Laukeri, Laukanen, Lauteri, Pyhikki, Juhlikki ja Aprilli. Värin mukaan saatiin nimiä: Hiilikki, Kirjo, Kyyttö, Lumikki, Maitopää, Mustikki, Pulmunen, Pulmikki, Pulmi, Punakorva, Punikki, Päivikki (valkea), Rusko, Räykönen (iso kirjava), Tiilikki, Tähikki, Valkuna, Valkupää, Valikki, Vallikki ja Yötikki. Ko'osta ja muodosta keksittiin esim.: Elehvantti, Ihana, Korea, Kaunikki, Nuppa ja Maanmuori. Sattuman aiheuttamana saatiin esim. Erröös huonemies tappoi talon vasikan erehdyksestä, "errööksenä", omanaan ja antoi sitten omansa sijaan —, Reistikkiä "oli reistattu, jääpikö elämään". Sitten oli tavaton paljous nimiä, joita oli vain ilman aikojaan annettu, lintujen ja hyönteisten, kasvien, kukkien, marjojen ja hedelmien nimiä sekä kaikenlaisia somalta soinnahtavia nimityksiä, jotka osoittavat, miten hellästi kainuulaisemäntä oli karjaansa kiintynyt. Semmoisia oli Lintunen, Kyyhkynen, Alli, Sirkku, Sirkka, Sirkuna, Mettinen, Mesikki, Palmu, Palmikki, Lehikki, Kumina, Kukkanen, Karjankukka, Onnenkukka, Ilokukka, Kukkeri, Lemmikki, Ruusu, Kullanruusu, Helakruusu, Mansikki, Muurikki, Omena, Viikuna, Visku, Pomeranssi, Rusina, Viljakka, Vilkuna, Virkuna, Verkuna, Helmikki, Helinä, Heluna, Hertta, Kuulikki, Ristikki, Nyyrikki, Mielikki, Juhtikki, Onnikki, Ensikki, Piirikki, Muutikki, Pessakka, Lupukka, Pisara, Vimpele, Leikuna, Ruutana, Alku, Hilkku, Seikku, Tuisku, Leiju, Luppa, Vohla, Kuleri, Manijeri, Luto, Pomi, Pomppa, Vepsa ja Hopitenka.
Härkävasikallekin pidettiin jonkunlaiset ristiäiset, annettiin nimeksi esim. Jehu, Tellu.
Paljon antoi karjan hoitaminen naisväelle työtä, varsinkin talviseen aikaan, kun "piteet" oli navettaan ruokittava.
Jo heti ylös noustua piti karjanhoitajan lennättää tuli karjakodan muurin alle haudevettä lämmittämään, sitten päivän kielessä mentiin navettaan, jossa ensi työnä oli sonnan luominen. Puulapiolla työnnettiin loori puhtaaksi ja luomiset heiteltiin ikkunasta tunkiolle. Sen jälkeen vasta lehmät edustettiin, otettiin pois, mitä oli jäänyt heinistä ja oljista törkyä lehmäin eteen, ja annettiin karjalle kuivaa ruokaa: rukiin olkia ja hiukan heiniä lypsämättömille, pelkkiä heiniä maidonantajille, taikka myös jäkälää ja lehtiä. Samalla pantiin lehmille vuoteiksi havuja sekä edestä otettuja törkyjä.
Lehmien syödessä einesannostaan toimitettiin aamulypsy. Oli lypsinkiulut, joihin maito vedettiin, ja kiuluista kaadettiin isoon kannelliseen lypsinpönttöön tai lypsinsaaviin, jolla maito kannettiin korennoksissa maitohuoneeseen. Kevätpuoleen kävi emäntä itse lypsämässä kellokkaan, ettei karja sitten kesällä niin vierastaisi, kun väen ollessa heinäniityllä koko talous oli yksin emännän hoidossa.
Lypsämisen jälkeen annettiin karjalle haude. Ruumenta, lehteä, jäkälää, heiniä pantiin ammeeseen ja kynää myöten laskettiin kodasta varia vettä päälle. Vesi vietiin sitten ämpäreillä eläimille juotavaksi ja muu törky annettiin syötäväksi. Paikoin kuorittiin talven joutavina hetkinä "pihlaita" ja kuoret pantiin hauteeseen, jotta maitoon tulisi hyvä maku. Suolaa ei raahdittu käyttää eikä liioin jauhojakaan. Mitä makua lienee maitoon antanut ihmislanta, mutta hauteenhöystönä sitä aivan yleisesti käytettiin "yli koko tämän kihlakunnan ja koko maaherran läänin. Ihan joka talossa ja joka mökissä, kellä vain lehmä oli, keitettiin että ökisi… Luultiin, jotta ei lehmät elä, jos eivät sitä saa". Talvella lapioitiin kylmettyneet nurkantaukset ja väännettiin kodan muuripataan ja keitettiin, "että ökisi". Oikein mielissään lehmät söivät ja joivat ja lypsivät hyvin, ja olivat komeita ja lihavia. "Kellä vain oli hyvästi antaa, sillä komeimmat lehmät ja parhaimmat lypsämään." Parikymmentä vuotta takaperin oli tällaista haudetta vielä valmistettu, ja ehkä vieläkin jossakussa syrjäisessä paikassa. Pellonhöystöksi ei nurkantakaisia käytetty — eivätkä olisi riittäneetkään.
Hauteen päälle annettiin karjalle vielä olkitukko ja heinävihko, ja niin oli karjan aamuruokinta toimitettu. Siitä joutuivat lehmät lepäämään ja märepalaansa puremaan puolille päiville asti, ja naiset pääsivät pirttiin maitoa käsittelemään sekä aamiaiselle. Sillä kaikki oli saatava valmiiksi ennen einesateriata.
Päivällä 12:n tienoissa käytiin karja puolistamassa. Heiniä ja ohranolkia annettiin kaikille sekä joutilaille että lypsäville. Ja taas kahta käydessä mentiin iltajuotolle, jolloin navetta luotiin, ja karjalle taas annettiin haude sekä samoinkuin aamulla "evästettiin". Illalla jo neljän paikkeilla navetan eläjät illastettiin oljilla ja heinillä, ja lehmäin syödessä toimitettiin iltalypsy. Sitten jätettiin karja pitkän talviyön haltuun, pimeän yön pimeään navettaan olkiaan, heiniään vääntämään.
Syksyllä, kun melkein koko karja oli "ummessa", syötettiin enemmän olkia, mutta kevätpuoleen tulivat heinäisemmät ateriat, ainakin maidonantajille.
Syksypuoli olikin talossa hyvin kuivaa, miltei ainoana lehmällisenä oli ammeitten "hapanta". Mutta kevätpuoli oli karjan viljaisempi, silloin, ainakin Matinpäivältä alkaen, lehmät toinen toisensa jälkeen vasikoivat ja rupesivat antamaan maitoa. Silloin saatiin ruokapöytään viilit, voit, maitopiimät, maitovellit, ja makujuustot. Lehmän poikiminen oli tärkeä tapaus, ja lehmä oli, niinkuin ainakin synnyttäjä, tulella ja raudalla varattava kaikilta pahoilta. Ennenkuin lypsäminen toimitettiin, kiersi emäntä lehmän päresoihtu vasemmassa, kirves ja puukko oikeassa kädessään, teki kirveellä kolme ristiä lehmän selkään ja kärventeli utarien karvoja, sitten heitti kirveen ja puukon koko viikoksi parrenperään. Juomaveteen keitti emäntä velliä padallisen ja pyyhkäisi siihen luudalla navetankatosta hämähäkinverkkoa ja antoi juoma-astian lehmälle "läpi linnan": työnsi sen haarainsa välitse. Piertanoheiniä oli varattu lehmälle poikimisheiniksi.
Olkia, niittyheiniä, lehtiä, jäkäliäkin syötettiin karjalle. Lehtiä varattiin talveksi pari, kolme, jopa kuusikin tuhatta kerppua. Monin päivin kävi koko talonväki niitä kesällä, ennen heinäntekoa taittamassa, toiset löivät puuta maahan, toiset katkoivat oksia kerpuille. Lehtikerput ladottiin viissataisiin haasioihin, riukusuoviin, taikka varrassuoviin, taikka pieniin pyöreisiin lehtinapoihin. Mikkelin aikoina kaavittiin haravalla kankailta jäkäliä ja kanniskeltiin vasulla viiden seipään varaan tukkuihin eli pantioihin.
Mutta keväällä, talven pitkistyessä, kesän tulon hidastuessa, rupesi monen navettaa jo ruo'anpuute ahdistamaan, kontu ja törky kun loppuivat. Neljä häkkiä heiniä ja mitta olkia piti varata joka lehmälle, mutta se ei aina riittänyt. Silloin täytyi lähteä kaapimaan sulilta kankailta kanervia ja jäkäliä sekä raastamaan soilta heinäinkuloja, ja niillä nälkäistä karjaa kostutella. Jopa täytyi joskus lehmätkin laskea laitumelle, suon selille hyyhmän sekaan.
Kesällä ei karjanruokinnasta ollut kovinkaan paljon huolta. Laskettiin vain hatasarvet, paimen perässään, metsien soilta ja ahoilta itse hakemaan syötävänsä. Ja sitten odotettiin karjaa illalla lehmisavulle, joka oli turpeista ja lasturoskasta laitettu kytöstämään kesantopellolle kyhättyyn aitaukseen. Siinä lehmät ottosien kanssa otettiin vastaan ja lypsettiin, siinä saivat savun hengessä rauhassa syöpäläisiltä lepäillä kesäisen yönsä. Eivätkä elukat polttaneet jalkojaan savukytöksessä, jos vain savuntekijät pitivät varansa, etteivät koskaan paljain jaloin kävelleet savun luona.
Kaukaisistakin korvista kävi karja elantoansa etsimässä, ja sentähden se monesti viipyi metsäkäynnillään myöhäiseen iltaan, useasti sai emäntä odotella hoidokkejansa puoleen yöhön saakka. Ja taas aamulla kolmelta, neljältä piti nousta karjaa laskemaan. Kellokkaaksi valittiin kyllä sellainen lehmä, joka oli paras kotiin tulemaan ja "hyvin rakas emäntäänsä". Monesti myös korpimailla kohtasi kontiokin karjan, kaatoi lehmän, kaatoi toisenkin, kopristeli kolmatta, ja surkeasti mölisten laukkasi karja metsästä kodin turviin.
Syksyllä kun piteet pantiin navettaan, pyyhittiin niitä yölinnulla myötäsukaan. Siitä karva pysyi talvella sukevana.
Karjanviljaa käsiteltiin maitohuoneessa, joka oli tavallisesti porstuan perässä. Sinne kannettiin maito navetasta ja siivilöitiin havupohja-siivilän lävitse mataliin maitopyttyihin, joita vierekkäin ja päällekkäin asetettiin riveihin maitohuoneen hyllyille. Maitopytyt haudottiin katajavedellä ja pestiin koivunvarpuisella vispilällä taikka tuohisella virsulla eli huosiemella. Siitä tuli pyttyyn hyvä viili. Joillakuilla vanhoilla emännillä oli kuolleen sormi, jolla hämmensivät maitopyttyään ja miten syvältä sekoittivat, niin paksulta kasosi viiliä.
Voita kirnuttiin pitkällä mäntäkirnulla, jonka korvaan oli useasti leikattu viisikanta varjelemaan kirnua kateensilmiltä. Mutta jos kirnuus oli pilattu, piti kirnu viedä hetteeseen, pestä siellä ja heittää sijaan eläväähopeaa. Voiastia piti ristiä, kolme ristiä piirrettiin voihin, kun astia oli täytetty, samoin myös voilautanenkin kapustalla ristittiin. Kesällä koottiin keltaista kesävoita maidottoman syystalven ajaksi. Kevättalvella jo riitti voita myytäväksikin, lähetettiin sitä suolannoutajain mukana Ouluun. Siellä "pakhuusissa" katsottiin tynnyrit, merkittiin hyvä voi ristillä ja lähetettiin Ruotsiin.
Lampaita oli talossa viisintoista, kaksinkymmenin talven yli elätettävinä. Mutta kevättalven ja kesän kuluessa karttui niitä syksyiseksi vuodentuloksi monikymmenlukuinen katras. Syysteurastuksissa lampaita sitten lyötiin penkkiin, niin ettei talven selälle jäänyt kuin entinen määrä. Erikoisessa lammasnavetassa niitä hoidettiin, mutta pienillä eläjillä oli muutamat lampaansa vain lehmänavetan karsinassa. Helppo olikin ennen elättää lammaslaumaa: lehtiä sai vapaasti taittaa metsästä ja sydänmaiden soita niittää mielensä mukaan, ja halmeet kasvattivat olkea. Lehdillä ja oljilla lampaita enimmäkseen elätettiin, annettiin myös hiukan heiniäkin sekä jäkälöitä, ja hätätilassa karsittiin kuusennaavoja. Juotavaksi annettiin lampaille kattilain pesuvesiä solkkunelikosta, suurustettuina keitontähteillä sekä leipoma-aikoina pöydänpyyhkeillä.
Neljä kertaa vuodessa lampaat kerittiin. Kevättalvella, helmikuulla, leikattiin Matinvilla ja kesällä juhannuksen edellä, saatiin kevättakkuja eli Eerikin villa, sukkavilloiksi, sitten syyskesällä otettiin Perttulinvilla eli kierävilla ja joulun edellä Kaijanvilla, molemmat viimeiset hyviä ja puhtaita pitkiä villoja. Karitsoista kerittiin liemingoita. Lampaan lautaselle heitettiin leikkaamatta villatukku, tuulivilla eli purje. Siitä emälammas tunsi keritynkin karitsan omakseen eikä sitä vierastanut.
Kesällä saivat lampaat laukata vapaina ahoilla ja metsissä talojen ympäristöillä.
Sikoja oli vain varakkaimmissa taloissa, vanhanaikaisia pitkäkarvaisia "käärysikoja", pieniä mataloita kärsäkkäitä. Talvellakin saivat siat kuljeskella ulkona, odotella nurkan taakse tulevia pirtineläjiä ja penkoa selkäharjaa myöten tallitunkiossa. Kesät kaiket kävivät siat laitumella lähimetsissä itse etsimässä syötäväänsä. Joskus heitettiin niille purtiloon kalanperkkauksia ja sintuvesiä. Mutta syksyllä pantiin siat saihoon syötteelle muutamaksi viikoksi, annettiin perunoita ja suuruksenpuolta ja sitten teurastettiin.
Vuohta ei tunnettu. "En ole nähnyt eläissäni koko siivattaa… totta se on nelijalkainen."
Kanoja on aina joissakuissa taloissa ollut "pitkin maailman aikaa… elatuskanoja", pari, kolme, neljäkin navetanorrella istumassa. Jyviä niille talvella annettiin, kesällä saivat itse ruoastaan huolehtia. Monesti oli talossa kanoja ilman kukkoa, ja silloin niitä "kylvetettiin uuninhiuvalla", ja ne "munivat tuulille". Munat syötiin itse munavoina taikka munajuustona. Joskus pidettiin talossa vain kukkoa. Se nimittäin kaikotti rumat henget pois navetasta; se kun yöllä monet kerrat huutaa huikahutti, eivät mitkään liiat eivätkä näkymättömät uskaltaneet tulla lähimaille. Kesällä kukko taas ajeli pihamaalta pois käärmeet.
Hevosia oli toimeentulevassa talossa kaksin, kolmin, joskus vielä varsa neljäntenä. Kesällä saivat hevoset kello kaulassa käydä metsälaitumella, monesti peninkulmain päässä, Kiannalla ja Kuhmossa etenivät usein rajan taaksekin. Talvella vietti hevonen yönsä ja joutoaikansa tallissa. Mutta aina työstä tultua tuotiin ajokas sisään sulattamaan lumisia jäseniään ja saamaan lämmintä apetta. Pirtin ovipielessä oli apeastia ja sen vieressä juoma-amme, johon naisten piti huolehtia vesi. Kun hevonen oli lumesta sulanut ja kuivanut ja lämmennyt, pantiin sen selkään loimi ja vietiin talliin sekä annettiin parhaita joki- ja raivioheiniä häkkiin.
Tallinoven yläpuolella pahojen pelottimena oli monesti naulattuna pöllön tai haukan taikka kuikanraato siivet levällään.
Poroja ei entisaikaan pidetty niinkään paljoa kuin nykyään. Nyt on niitä useissa taloissa Kiannalla, Hossan ja Näljängän paliskunnissa sekä Hyrynsalmella ja Puolangalla, Hallan paliskunnassa, kaikkiaan noin kolme, neljä tuhatta. Karjanhoidolle sanotaan sen tekevän haittaa, kun porolaumat syövät ja sotkevat laitumet ja niityt sekä polkevat ja raastavat heinäsuovat, "kun on pohjoiset syänmaat täynnä poroja".
Syksyllä lokakuussa koitti karjalle kamala lahtiaika. Isossa talossa teurastettiin härkää, lehmää ja "nuorta", sikaa sekä vielä lampaitakin kymmenkunta, parikin. Isäntä itse hääri apumiehineen, ja veriset toimet tehtiin pirtissä pimeinä aikaisina aamuina. Sonnit ja vahvemmat eläimet nuoritettiin jaloista, sitten iskettiin kirvespohjalla niskaan, jotta köntsähtivät kyljelleen, ja siitä heti sivallettiin kulkkusuonet poikki ja valutettiin "punanen" astiaan. Lampaat, vasikat ja siat pistettiin tainnuttamatta, eikä sikaa nyljetty, ajeltiin vain karva pois kiehuvalla vedellä kalttaamalla.
Lahtipäivänä keitettiin eläimestä ensi ateriaksi selkäkappale sekä maksa ja muita sisälmyksiä. Sitten tuli naisväelle suuritöinen makkarain valmistus. Suolet puhdistettiin ja leikeltiin palasiksi, punastaikinaa valettiin sisään, ja makkarat ensin kiehautettiin padassa, sitten paistettiin uunissa taikka palvattiin saunassa. Makkaroita saatiinkin "väki iso läjä". Niitä syötiin sitten pyhäaamuisin Martista alkaen pitkin talvea. Punasesta, mikä ei mennyt makkaroihin, leivottiin punasleipiä, säilytettiin punasta myös semmoisenaan, suolaa vain pantiin, ettei pilautuisi.
Joskus tuli lehmä taikka muu kotieläin ammuksiin. Se oli kova tauti, ampui milloin kyljiltä, milloin sydämen kautta, milloin mistäkin, niin että sisukset olivat vallan repaleina, mutta nahka silti ehyenä. Mikä lienee ollut se ampuja, mutta sydämen kautta jos se ampui, niin heti kuoli. Ammuksissa olevalle annettiin markkulia, hämähäkinverkkoa, pirunpihkaa, eläväähopeaa ja lahopuun toukkia, jopa vesilutikoita, jos oli veden päällä ampunut. Leikattiin myös korvasta verta ja sitä pantiin suuhun, taikka pistettiin tupakkaa sieraimiin ja puristettiin korvista ja turvasta, niin että eläin rupesi pärskymään. Joskus annettiin hevoselle ammustautiin karhunsappea, mutta siitä tuli hevonen vihaiseksi. Jos se silloin sai haistella ihmistä, tuli se ihmiselle äkäiseksi, mutta jos se sai haistella puuta, alkoi se vihata sitä, ja rupesi puuta puremaan.
Ilkeät ihmiset useasti pilasivat karjan, niin että se alkoi lypsää verta, taikka maito tuli utarista piimänä. Silloin lypsettiin ja vietiin maitoa yhdeksän varaseipään juureen. Otettiin myös yhdeksältä juurelta lepänoksia vastaksi, sidottiin siihen sammakko, ja haettiin lypsinkiululla hetteestä vettä, ja sillä vedellä ja vastalla haudottiin utaret, ja vesi lennätettiin takaisin hetteeseen.
Useasti pahat kateelliset naapurit saattoivat lehmiin kitumaan. Ottivat sammakon, varastivat sen suuhun lehmästä karvoja, sitoivat suun punaisella langalla, ja sitten solmivat sammakon punaisella langalla varaseipääseen karjaveräjän pieleen. Ja niin kauan lehmä kitui, kun sammakkoa siinä pidettiin.
Eivät olleet eläimet silloinkaan enää oikein "lykyssään", kun niihin ilmestyi permuja sekä väiveitä ja sonseria. Permuista siivoutui eläin kesällä itsekseen, mutta väiveisiin, samoinkuin syyhyyn ja kapeen, seulottiin tuhkaa selkään sekä kärvennettiin karvoja tulella.
Joskus lehmä pudotti märepalansa, ja silloin siltä "loppui syönti", ellei annettu suuhun uutta märepalaa. Otettiin ja pureksittiin heinistä pallero, taikka riistettiin toisen lehmän märepalasta kappale, ja se työnnettiin palansa pudottaneen poskeen.
Pääntauti oli tavallisimpia hevosten tauteja, ja sitä kärsiessään hevonen köhi ja hoki, ja lopulta horkka syöpyi kulkkuunkin. Mutta jos jo syksyllä antoi hevoselle kärpännautetta, kuivattua kärpänraatoa, appeessa, ei pääntauti tarttunut, taikka kesällä, kun järvi märki ja lykkäsi semmoisen keltaisen kuoren rannalle, otti ja pyyhki sillä kuorella hevosta. Lapautus tuli sopimattomista längistä. Sitä parannettiin hieromalla, lämpöisellä vedellä haudeltiin ja puupaalikalla työnneltiin. Patti paisui useasti hevosen polveen. Sitä paineltiin itse kuolleen luilla ja puunliioilla, ja siitä lihapatti heti painui takaisin sekä luupatti heitti kasvamisen. Kaviokuume tuli, jos kavioita pidettiin kovin kauvan vuolematta. Piti aikanaan aina veistellä, tervata ja tulella lämmittää kavionpohjia, sitten ei kuumetta tullut. Vielä piti valaa tärpättiä kavion pohjalle niin paljon, jotta suoti kavion lävitse, sitten ei toukka syönyt kaviota, muuten se kaivoi sen aivan valkealle jauholle. Piti myöskin sammakko- eli harakkalihaa vuolla, niin ettei se saattanut koskea maahan.
Aitomus hevonen parannettiin siten, että se talutettiin yli akkojen korennon kolme kertaa takaperin ja taas etuperin, ja sanottiin: "Tuota korkeammasta älä yli mene!" Jos taas hevonen oli paha kiinni antaumaan, piti viskata kovasti kintaansa sen selkään ja sanoa: "Elä miestä pakene!"
Toisinaan sattui lehmän taikka hevosen panemaan talvikko, talviainen, navettajainen eli navettalintu. Se teki paljon pilojaan, ja sen jäljet olivat pahat, siihen kuolikin, ellei ollut "jälen kahtojaa". Piti vesipajuista ja hetteiden heinistä keittää haude, taikka valkeista, alangoista kootuista talviheinistä. Myös paineltiin lämmitetyllä auranluottimella, yhdeksännen navetanhirren raosta otetulla sammalella, tammisella virsikirjan kannella ja saneltiin:
"Talvikko, pahantapainen, kesän heiluit hettehessä, talvet tallin sillan alla."
Taikka käytettiin vielä tuhoisampaa keinoa: tapettiin talvikko itse ja sen raadolla paineltiin puremia. Talvikko oli pieni valkea eläin kuin hiiri, makaili ruohikossa ladon, navetan sekä riihen pahnoissa, laskeskeli niihin vettä, niin että siitäkin eläimiin tarttui. Hyrynsalmen Hyttilässä talvikko puhaltui hevosen sisään ja ajoi sisukset, niin että henki pois.
Pahempi talvikon panemaa oli metsänjälki. Metsänjälki kun oli paha, niin se oli niin paha, ettei sen pahempaa ollut, "eikä sen kahtojaa olhit monta". Siihen paikalla kuoli, ellei ollut katsojaa, se kun niin ajettui ja märätti. Siihen piti tietää karhun synnyt ja muut manausluvut, piti painella karhun hampailla ja kämmenillä sekä hautoa vesillä ja voidella voiteilla. Vanhat tietäjät vain tämmöisiin toimiin pystyivät.
NIITYISTÄ.
"Missä niitty?
Viikate vilahti!"
Niityistä saatiin parhaat karjankonnut. Niitä oli sekä maa- eli luhtaniittyjä että suoniittyjä. Suoniityt olivat soiden selillä ja rantapuolilla, maaniityt järvien, jokien ja purojen rannoilla, järvi-, joki- ja puroniittyjä. Pitkin suuria selkosia oli niitä, aitaus siellä, toinen täällä, useasti peninkulman, parinkin päässä talosta. Maaniityt oli raivaamalla rantakorpiin saatuja perkkiöitä, suoniityt taas muuten vallattuja. Kuka vain ensinnä ennätti mennä suota niittämään, se sitä vastakin piti heinämaanaan, jotta "tämä on minun!" Maaniityt vallattiin pilkoittamalla. Minkä toinen oli varalleen pilkoittanut, siihen ei tavallisesti toinen enää yritellyt, sillä "pilkat teki isäntäoikeuden". Mutta tuli joskus riitaakin. Niin oli Puolangalla Jokelan Väisänen syksyllä oravametsällä kolkkamiehineen kulkiessaan Pirttijoen varrella löytänyt hyvän niittymaan ja merkinnyt sen omakseen, veistänyt pilkat puihin poikki niemien tyvistä. Mutta muuan Auhonkylän mies oli mennyt ja perkannut niityn itselleen. Tuli siitä riitajuttu, mentiin Paltamon käräjille, ja oikeus tuomitsi niityn pilkoittajalle.
Itse kullakin talolla oli omat heinämaansa, pikku eläjilläkin oli metsässä pienet aitauksensa, ja sekaisin, hujanhajan suurilla selkosilla olivat niityt. Niin oli esim. Puolangan Kivarijärven vanhimmilla taloilla, Jokelalla ja Nurmella jokiniittyjä Viitajoella ja Kiiminginjoella — "Ylikiimingiksi" sanottiin —, Tulkkipurolla, Vääräpurolla, Pöytäjoella, Kärryspurolla, Utospurolla ja vielä Auhonkylän lähellä Pirttijoella. Suoniittyjä oli heillä esim. Utoksella Häikiönsuo, Välisuo ja Puustisensuo, Viitajärven luona Viitasuo, Kiiminginjoen pohjoispuolella Luikonsuo. Mutta samoilla seuduilla oli myös Puolangan talon sekä pappilan heinämaita. Kiannan Vuokin Kyllösellä oli niittymaita yli peninkulman päässä Kuomussa, Naamajärven tienoilla, ja Kuhmon Lentuan Saaren talolla perkkiönsä Sumsan takana, toista peninkulmaa etäällä. Jopa kymmenittäin voi talolla olla niittypalstoja. Niin esim. Leppälällä, Puolangan Väisälässä, kuulemme seuraavia hauskoja nimiä: Saarilato, Välilato, Saunapuronkorpi, Sirppikorpi, Vanhalato, Pahakorpi, Kokonpesä, Hätävara, Pikkulato, Arolato, Perkkiönlato, Asikaisenlato, Könkäänlato, Uusilato, Matinmaha, Pajakansuo, Katajanlato, Harviainen ja Pettälä. Näiden nimet jo osaltaan selittävät paikan luonteen.
Maaniityt olivat ympäröidyt jonkunlaisella risu- taikka orsiaidalla, mutta suoniityt olivat tavallisesti aidattomia.
Joskus näki jollakulla suolla aidaksenkappaleista hakkuloitua sorkka-aitaa.
Luonnonheinää vain perkkiöt kasvoivat, sen minkä kasvoivat, ja suot taas työnsivät harvaa kuivahkoa suoheinää. Kovin kehnon korren jotkut suot kasvattivatkin, jopa niin että niittäjän piti, kun lähti ruo'alle, "viikate heittää merkiksi, mihin saakka oli niittänyt". Joka toinen vuosi soita vain niitettiinkin, toisen kesän aina saivat olla kulolla, niitä ei raudalla niitetty niinkuin maaniittyjä. Eikä maaniityissäkään kovin kehuttava heinä kasvanut, jaksoi sitä mies viikatteella katkaista. Kannonjuuria ja mättäiköitä sai niittomies kalvaa ja pajukoita kierrellä taikka vetisiä rantalietteitä sotkea. Niinpä pitikin heinämaita, kun ne olivat niin huonoja, olla paljon, ja siitä taas seurasi, että heinänteko kesti kauan, useasti sivu leikkuuajan, syksyyn saakka.
Koko voimin, eväät mukana, mentiin etäisille niityille heinäntekoon, asuttiin siellä saunassa taikka majassa, ja minkä miehet niittivät, sen naiset haravoivat, vaikka niittivät entisaikaan naisetkin. Kotiseppäin takomilla, oksavarsi-viikatteilla niitettiin ja heiniä kannettiin selässä takkavitsalla. Heinät koottiin pitkiin pielessuoviin eli sauroihin, taikka pyöreisiin keko- eli napakkosuoviin, jotka ympäröitiin aitauksilla. Latoja ei paljoa käytetty, joitakuita pieniä pahaisia röttelöitä yksilappeisine kattoineen näki metsäniittyjen kummituksina kyhjöttävän. Suovat ja pielekset ne enimmäkseen soilla ja niityillä seistä töröttivät ja talvella lumitonttuina odottelivat heinännoutajaa.
Sitten kun tuli lohkojako, "kun niljoja ruvettiin ajamaan", ja metsät erotettiin ruunulle, jäivät monet suoniityt ruunun maille. "Lantmeetari kysyi vain, että kenen niitty tämä on… niin se merkittiin sen niityksi, joka sitä on niittänyt." Ja niin ne tulivat vain nautintoniityiksi, joita saatiin mielin määrin niittää. Mutta raivatut niityt merkittiin raivaajan omiksi. Niin on vieläkin monella vanhalla talolla monia etäisiä ulkoniittyjä "tuolla eteläsyänmaalla monta, joissa ei kaikissa ole käytykään". Mutta monet pikkueläjien niittypalstat, suot ja raivaukset, joutuivat talonomistajien sarkoihin ja heidän omikseen, vaan niitä, jotka jäivät ruunun saralle, saivat he edelleen niitellä.
HALMEEN VILJELYKSESTÄ.
"Tiijänhän mie tilkun maata, syömätöntä, juomatonta, miehen miekan käymätöntä."
Halmeen viljelys on metsänkäynnin ja kalastuksen rinnalla jo ikivanhoista ajoista ollut Kainuun tärkeimpiä elinkeinoja. "Sieltähän se leipä ennen saatiin metästä, ja halmeruuki on tänne eläjät tuonut." Joka talolla oli metsäraateensa, ja vielä 40-50 vuotta takaperin oli aivan tavallista, että parhaana polttoaikana sankka kaskisavu kohosi yht'aikaa kymmenien vaarojen rinteiltä, ja kietoi harmajaan haikuunsa koko ympäristön.
Ennen, kun metsät "eivät olleet kenenkään", vaan olivat "kaiken maailman yhteisiä", sai ken tahansa mennä kirves kourassa salolle ja kysymättä keneltäkään lupaa, raataa huuhdan, minne vain mieli teki. Syksyisillä metsästysretkillä kulkiessaan erämiehet useasti tapasivat katsella kaskimaita ja kun löysivät sopivan vaaran, veistivät pilkkoja puihin, ja sillä oli paikka merkitty omaksi. Eikä siihen tavallisesti toinen ruvennut tunkeilemaan. Myös "omia aikojaan kun pyhäiltoina tupakoitiin, tuumattiin miehissä, jotta minä aijon siihen, ja minä siihen halmeen tehä".
Sekametsäiset ruohoiset vaarat ja lempisammalikko-ahot, joilla kasvoi kuusta, koivua, leppää ja pihlajaa, olivat parhaita kaskimaita, mäntyperäiset vaarat olivat huonompia ja laihempia. Useasti kaadettiin kaskeksi koko vaara, aina suonrantoja myöten, ja "on ne ennen korvet ja kaikki kaataneet huuhiksi suurtakin metsää, alempia petäjiköitä".
Ensi töiksi, syksyllä Mikkelin jälkeen, kaskimetsä kirveillä ja kassaroilla näröttiin eli kassaroitiin. Kaikki pienet puut ja vesat rapsittiin poikki, ja isommat puut karsittiin tyveltään paljaiksi. Sitten oli parempi hakata talvella, eivätkä pienet puunnoikkelot olisi hangen alta yltäneetkään kirveen terään.
Sillä hangen aikana huhta käytiin hakkaamassa. Keväällä huuhtikuussa, jo Maarialtakin, kun lumi oli niin hangittunut, että kannatti suksimiestä, hiihdettiin salolle lyömään puuta maahan. Kaikki puut järjestään keikautettiin vieri viereen pitkinmäiseen, latva "vesietelään". Siinä asennossa ne paremmin kuivuivat, ja oli helpompi sitten rovita, kun eivät olleet ristiin ja rastiin. Mutta kaikkein isoimmat hongat, aarniopuut, ja haavat jätettiin seisomaan, ne vain pyällettiin, hakattiin kolot tyven kahta puolta, että tuuli sai toimittaa kaatotyön, taikka kolottiin ympäri puuta korttelia leveä vanne, niin että puu kuivui ja kuoli maata laihduttamasta. Sillä myöskin maan piti hautua, turtua ja kuolla, ennenkuin se saattoi kasvaa hyvän viljan. Semmoisia kuivia tavattomia honkia jäikin usein huhtaan patvina, kuivettoina eli keloina seisoa törröttämään, jopa väliin niin paljon, jotta orava pääsi puittamalla huhdan ylitse metsästä toiseen. [Nykyään saadaan näiden kuivettoskelojen juurista "ylön hyvää tervaa".] Joskus jo vuosia edeltäkäsin isojen vaarojen isot hongat pyällettiin ja heitettiin tuulen kaadettavaksi odottamaan vastaista kaskenkaatajaa. Mutta kuuset, isotkin, lyötiin maahan, sillä oksikkaina ne olivat hyviä palamaan ja paloa kiihdyttämään. Kun hakkuuaikana oli vahva hanki, jäivät kannot koko korkeiksi, parin kyynärän, jopa joskus miehen mittaisiksi. Semmoisina ne sitten kuin mitkäkin nokitontut jäivät halmeen vartijoina seisomaan. Vain pienet kannot hakattiin pois tieltä. Majavanhampaalla hioivat kaatomiehet kirvestään, jottei teränjälki ottaisi vesaa enempää kuin majavankaan hampaan jälki. Huhtaa hakatessaan liikkui kirvesmies puulta toiselle lyhyillä suksikalhuillaan, kömpelöillä potakoilla.
Suuret huhdat pitivät hakkuumiehiä työssä aina kevätpuoleen, jotta lumi jo alkoi sulaa pälviin. Semmoisekseen sitten heitettiin koko maahan lyöty metsä. Kuivaperäiset maat poltettiin samana kesänä verikaskesta, samoin koivikoita ja hyötömetsiä rieskattiin, mutta matalat lamuperäiset maat, vanhat metsät ja kuusikot jäivät hauduntamaina vasta toisena kesänä poltettaviksi. Edellisiä sanottiin yksitulisiksi, jälkimäisiä kaksitulisiksi huhdiksi.
Juhannuksen edellä, kun touot oli tehty, kun oli tyyni hyvä ilma, taikka kävi hiljainen tuulenhenki, huhta poltettiin; kovalla tuulella olisi helposti saattanut heittää tulen metsään. Vaikka vanhoilla oli kyllä siihen varansa: kiersivät huhdan kuikankynnellä, kuikka kun on semmoinen vesilintu, niin se esti tulen lennähtämästä metsään. Iskutulella, tuluksista ei huhtaa sytytetty, se ei ollut niin voimakasta, vaan piti ottaa valkea kitkantulella, sillä se oli vihaisempi tuli ja äkäisempi maata kärventämään. Otettiin pari kuivaa tervaspalikkaa ja elävän puun kuivaksi paahdettua pakkulaa. Tehtiin sitten toiseen tervaspalikkaan rako, korttelia pitkä, puolta tuumaa leveä, rakoon pantiin pakkulaa ja toisen tervaspalikan päällä hangattiin, kunnes savu alkoi tuuhahdella, ja viimein leimahti tuli. Niin vanhat vaarit kouristaan vain hieraisivat valkean ja itse ensimmäisen pehkon sytyttivät. Sitten eivät kyenneet pahansuovatkaan pilaamaan. Tuohikäppyrään pistettiin tuli, se puupihtiin, ja sillä sytyteltiin huhdan reunoihin aseteltuja lahoja sekä pehkoja. Tuulen yläpuolelta ja ympäriinsä pistettiin paloksi, huhta syttyi kuin tappurakuontalo, ja pian oli koko raivio yhtenä hirveänä roviona. Ryskyen ja rymisten rynnisti tohiseva tuli ryteikköön, ja sankka savu kohosi taivaille. Sukkelaan kirmaisi valtava palo yli murrokon kärventäen viimeksi palamattoman keskustankin. Joskus sattui niin, että suureen huhtaan hätäytyi itse kontio liekkien keskelle. Niin oli käynyt Kiannan Kerälänkylän Koukovaaralla. Suureen patvihonkaan oli ukkoparka kaahaissut, siellä kiukuissaan ja peloissaan kiljunut ja karjunut, viimein kurahtanut maahan ja palanut.
Niin jätettiin huhta taas talveksi hangen alle, sitten seuraavana kesänä siinä heinänteko-ajan edellä, se rovittiin. Palamattomat rungot kasattiin palamattomiin paikkoihin ja sytytettiin tuleen, rovioihin. Viimeksi vielä tiereltiin eli kekäleidenneltiin, kepakolla vieriteltiin palavia kekäleitä pieltopaikkoihin, kun oli jäänyt semmoisia välkkypaikkoja, tulen käymättömiä maankenkiä. Tuulella kävi ravitseminen paremmin, alapuolelta tuulen lähdettiin kärventelemään, ettei tarvinnut niin paljon hääriä savun seassa. Se oli nokista ja tulenpolttavaa työtä, pikimustina murjaaneina ja metsäkyöpeleinä siellä nokipilvessä, savun ja tulen ääressä työmiehet kanki kourassa heiluivat.
Mutta oli kevätkesäisessä huhdanraadannassa metsäelämää rakastavalla ja korven ääntä ymmärtävällä salolaisella hauskuutensakin. Niinpä vanha Kypärän ukko vieläkin oikein kaipaillen muistelee niitä aikoja: Kyllä se oli ihanaa, kun oltiin sydänmaalla huhtaa polttamassa ja rovihtemassa… kun linnut lauloivat, niin jotta helisi… kun käetkin kukkuivat, niin jotta kävi yksi helinä. Kuuli niin monta laulunlajia, jottei tiedäkään. Mutta käet kaikkein kauneimmin kukkuivat, yön aikana ne kaikkialla oikein rujusivat. Ja kun leivo [peipponen] tuli huhtimaalle laulamaan, niin siitä vasta oikein ihastuttiin, se oli hyvä merkki, jotta leipää tulee. Ja tyyninä öinä laskettiin lampiin verkkoja, ja käytiin ongella ja pyydettiin rysillä ja saatiin kalaa. Ei jaksettu syödäkään, suolaan pantiin. Sai pyytää lintua ja kalaa niinkuin mieli teki, ei ollut vahtia… kaikki oli omassa hallussa. Oli teerensoidin parhaillaan, viriteltiin rihmoja teerille ja saatiin niin paljon, niin paljon, jotta aivan lintua keitettiin, keitettiin lintua ja kalaa. Majassa asuttiin, ja tuli paloi majan edessä, siinä keitettiin linnut ja kalat ja muut syötävät, ja juotiin tuohilipillä vettä hetteestä. Jo oli hauskaa, ei tiedetty näitä aikoja… Se vain piti varata, ettei käki saanut pilata, siksi nukuttiin aina leipäpalanen päänpohjissa, ja heti herättyä siitä haukattiin. Sillä jos käki sai pilata raatajat, kasvoi huhta huonon viljan, tähät tulivat mustapäitä.
Sitten seurasi viljanpano. Ennen heinäntekoa, jo etsingon päivältä alettiin, ja Jaakoksi piti joutua valmiiksi, silloin ehti vilja hyvälle laiholle ennen talven tuloa. Maata ei ensinkään kynnetty — Jonkerin puolessa ja Sotkamossa jotkut ovat kyntäneetkin —, kypenikköön vain kylvettiin vilja, sitten päälle karhittiin, niin jotta multa nousi tuhan alta, ja jyvät peittyivät. Kannonjuuret kaiveltiin kuusen koukkerosta tekaistulla kuokalla. Karhi oli tehty vain kuusen oksikkaista rungoista, kuusi, kahdeksankin metrin pituista rungonpuolikasta vitsastettiin poikittaisten ruotopuiden väliin, sivuihin kiinnitettiin aisat ja peräpuoleen häntäpuu, josta voitiin ohjata. Joustavat, toista kyynärää pitkät oksat sujuivat ja karhosivat joka juurenkin loman. Ruista palomaahan aina pantiin — pieniin paloihin myös naurista, Sotkamossa mainitaan joskus kylvetyn ohraa — ja halme piti aina siementää halmerukiilla, sillä peltoruis ei siinä menestynyt. Mutta hyvin harvaksi kylvettiin kaski, paljoa harvemmaksi kotipeltoa, sillä voimakas tulimultainen maa työnsi vahvasti kortta, ja juuri pensoi leveäksi rykelmäksi. Se oli jo koko iso aho, joka vain tynnyrillä siemennettiin. Niinpä esim. Akanahon puolentoista tynnyrin halme Akanvaaran liepeellä, Puolangan Väyrylässä, oli niin laaja, että karhitsija saattoi sen kiertää vain kolme kertaa rupeamassa. Ja Särkimäkeläisen halme Rakennuslehdossa, tynnyrin halme, oli noin sata syltä ristiinsä.
Lopuksi, jos huhta oli lähellä asuttuja maita, tehtiin sen ympärille aita, lyötiin metsästä puuta vain semmoisenaan maahan ja palopuita pantiin lisäksi. Murtoaidaksi, risuaidaksi sellaista rytöstä kutsuttiin. Etäisillä selkosilla, missä ei kylän karja liikkunut, ei halme kaivannut minkäänlaista aitausta. — Paikoin laskettiin syksyisin hevonen halmelaihoa syömään, sillä "ei se pilau, kun hevonen syö, mutta lampaan syönnillä pilaupi".
Polttosotien aikoina oli vilja useasti kylvetty kaskeen jo keväthangille, jotta ei aitasta joutuisi rapparien haltuun. "Siellähän menee maahan, kun lumi sulaa", arveltiin. Oikein vanhaan aikaan ei huhtaa ollut ensinkään rovittu, oli viskattu vilja vain polttotuhkiin.
Seuraavana kesänä halme leikattiin, ja hyvinä vuosina joutui vilja joskus jo Jaakon päivältä sirpille. Ja kun oikein kauniisti kasvoi, niin oli vilja verissään "kuin veripurtilo, ja siitä se hyvä jauho lähti". Sattui joskus tällaisen, verissään olevan ihanan laihon kova pakkanen turmelemaan kesken leikkuutyötä, niin että kaikki meni kakuiksi. Ahkerasti häärivätkin leikkuumiehet, mutta suurien halmeiden katkaiseminen kesti viikkomääriä, vaikka öilläkin päiviä pyöristettiin. Kuutamallakin näki kyllä leikata, mutta jos ei ollut kuudanta, toimittiin tulen valolla. Tulisoittoja, tervassoihtuja, pitkiä kolmisylisiä hongansäippiä, vitsastettiin pitkiin kaskikantoihin, ja sen mukaan kuin leikkuu edistyi, siirrettiin valoneuvoja, ja ne paloivat kuin kynttilät, ja paikoin niitä sanottiin miiluiksi. Sekä miehet että naiset olivat leikkaamassa. Suuria lyhteitä, aina kuusi vaaksaa ympärimitaten, sideltiin kaksijatkoisilla siteillä — miehet sitoivat, naiset eivät kyenneet. Riiheen pantaessa lyhteet sidottiin uudestaan kolmeenkin osaan. Lyhteet aseteltiin kuivamaan kuhilaille oksikkaisiin puunrunkoihin, karvaisiin, taikka lyötiin kasken kantoihin neljä naulaa, ja niihin ripustettiin lyhteet siteistä, latvat alaskäsin ja vielä kattolyhde kannon nokkaan. Tehtiin myös kymmenlyhteisiä varajalkoja. Kärväiltä ja kannoilta ladottiin lyhteet suuriin suoviin, aumoihin, kykäille ja närtteisiin. Tuhannenkin lyhdettä pantiin samaan aumaan taikka närtteeseen, ja olivat ne kolmekin syltä korkeita, niin että piti anteluspuulla kurotella lyhteitä ylös. Suurelle halmeaholle kohosi koko joukko semmoisia komeita kekoja.
Talvella lumen tultua, kun järvet jäätyivät ja suot pohjittuivat, ajettiin aumat kotiin ja puitiin kotiriihissä.
Hyvin lähtikin halmeriihestä jumalanviljaa, jos oikein otti lähteäkseen. Tavallisesta laihosta saatiin tynnyri sadasta lyhteestä, ja useasti lähti sata lyhdettä kapan kylvöstä, joten siis tynnyrin kylvöstä kasosi kolmekymmentä tynnyriä. Niin oli Ukonvaaran ukko Kuhmossa saanut Paloaholta 38:n kapan siemennyksestä 33 tynnyriä. Mutta joskus erkani viljaa vieläkin enemmän. Hyrynsalmella oli saatu tynnyrin ja kahden kapan kylvöstä 40 tynnyriä, ja Hiienvaaran ukko Puolangalla oli korjannut Kuirivaaran halmeesta kapan panoksesta sata kappaa.
"Siitä viljan sai kaikkein helpoimmalla."
Siksipä isoisten huhdanraatajien aitat olivatkin eloa täynnään.
Mutta yksi ainoa kerta vain samasta huhdasta otettiin viljaa, ja niin oli kärvennetty maa sekä poltettu metsä suorittanut veronsa. Suomussalmella mainitaan joskus jonkun kerran vielä palomaan entisillä puilla ravitun ja tierellyn sänkeen, sitten karhitun ja kylvetyn rukiille, samoin Sotkamossa. Mutta tavallisesti heitettiin aho heti ensi väljän jälkeen ruohottumaan ja metsittymään. Heinää kasvoivatkin halmeahot ensi vuosina varsin kovasti ja olivat "mainion hyviä karjanlaitumia". Lähellä olevia ahoja käyttivätkin niiden raivaajat aidattuina hakamainaan muutamia kesiä, jopa niitä niittivätkin ja saivat joskus vahvoista vaaranmaista kymmeniä häkkejä heiniä. Jo halmeen kasvualkunakin niitettiin nurmea monet häkit väljän keskeen jääneistä palamattomista aulakkeista. Sitten jäivät entiset halmemaat yhteisiksi karjalaitumiksi ja rupesivat työntämään metsää, koivikkoa, männikköä, haapaakin, sillä "se oli hyvin metänottavaa se halmeaho". Ahometsiksi semmoisia vieläkin sanotaan.
Mutta vuosia kesti, ennenkuin saman ahon voi uudestaan raataa huhdaksi. Vähintäänkin kolmekymmentä vuotta piti metsän kasvaa, neljä-, viisikinkymmentä vuotta, jopa kuusikymmentäkin. Jotkut vanhat ukot olivat ehtineet eläessään kaksi kertaa käyttää saman ahon halmeena.
Niinpä täytyikin joka vuosi aina etsiä uusi ja uusi huhtavaara, ja niin tuli vähitellen kasketuiksi kaikki Kainuun korpien kelvolliset maat, ei lopulta ollut "ei yhtä saareketta, jossa ei olisi halmetta käyty", ja niin "ne on läpeensä huuhattu nämä Pohjanmaat moni kertaan". Ensin kaskettiin lähiseudut ja siitä siirryttiin vaara vaaralta yhä syvemmille selkosille; ensin savusteltiin neljänneksen, parin päässä, siitä jo jouduttiin peninkulmaiselle taipaleelle, parin, kolmenkin peninkulman sydänmaalle ja lopulta neljä-, viisipeninkulmaisten korpien taakse. Niin oli puokiovaaralaisilla halmeensa kolmen neljänneksen päässä Utavaaralla, Lehtovaaralla ja Piltungissa. Utavaaralla oli myös Puolangan talolla halme parin, kolmen peninkulman takana, Kypärävaaran ukolla oli raateensa parin peninkulman matkassa Karisenvaaran laiteessa, ja vuokkilaiset raatoivat yhtä pitkän taipaleen takana Venäjän rajaseuduilla, Murtovaaroilla, Jännevaaralla, Sakko- ja Luolavaaroilla, Aitto- ja Pirttivaaroilla sekä Koivukiiman ja Paksunoksan ahoilla. Kuhmolaiset niinikään kaskesivat rajamailla parin, kolmen peninkulman päässä. Olipa Rastin talolla ollut raade Venäjän rajalla Hutunsilmän vaaroilla, jonne tuli taivalta viisin, kuusin peninkulmin. Ja rikkaat Ristijärven Toloset kävivät Hyrynsalmen Paljakalla huhtatöissä. Sinne tuli matkaa 3-4 peninkulmaa, ja laskettiin veneellä Iijärveä Uvajärveen, josta noustiin Latvajokea Latvajärveen ja edelleen Louhijokea Ilvespuron haaraan, mistä kontti selässä lähdettiin astumaan metsäpolkuja myöten. Polkua sanottiinkin "Tolosen tieksi". Paljakan vaaroilla savustelivat myös Puolangan Impivaaran ukot, Vanhantalon ja Sopen isännät.
Kaukaisille kaskimaille vedätettiin siemenviljat jo talvenaikana, vietiinpä suuri piimäleilikin raadantapäivien särpimeksi, havumajaan vain piilotettiin. Läheisille halmeille kannatettiin siemenet hevosen selässä, ja omat eväät kannettiin kontissa. Hankien aikana kun hiihdettiin hakkuuseen, vedettiin eväitä ahkiossa, enimmäkseen leipää, jauhoja ja suolaa, sillä erämaa antoi kyllä lihaa ja kalaa. Rakennettiin tuohikattoinen maja tai kota, jopa joskus saunakin, jossa oli mukava asustella. Ja asusteltiinkin siellä viikko-, kuukausimääriäkin. Kun saatiin tämä huhta hakatuksi, antoi työtä toinen, lähellä oleva edellisen kesän raivio. Ruvettiin sitä palolle hankkimaan ja sitten polttamaan. Sen jälkeen käytiin kolmatta huhtaa rovitsemaan ja laittamaan siemenelle. Kun se oli saatu kylvetyksi, päästiin kotiin ja ehdittiin hetkisen heilua heinätyössä, mutta sitten jo taas kiirehti neljäs halme leikkuumiestä, ja kun sieltä jouduttiin kotipirtille, oli jo syksy käsissä.
Mutta rikkaat Kiekinniemen Piiraiset asustivat selkosilla koko kesän. Talossa kun oli tavaton perhe, jouti siitä kyllä osa yletaikojaan huhtamailla raatamaan, ja silti jäi vielä väkeä kotitöihinkin. Saarikiekin ja Kaidankiekin selkosilla oli heillä suuret halmeet. Keväthangilla muutti sinne osa miehistä eukkoineen ja lapsineen, pienet pahasetkin vietiin kätkyineen, kaikkineen. Metsäpirtissä salolla asuttiin, kaadettiin huhta, poltettiin toinen, rovittiin kolmas ja neljäs leikattiin, välitöinä tehtiin heinää halmeitten aulakkeista ja pyydettiin kalaa sekä lintua. Leipääkin salolla paistettiin. Jauhinkivet hakattiin paasista, ja pirtissä oli paistinuuni ja halmeen laidassa aitta, jossa oli kyllä leiväksiä. Oli vielä riihikin metsän reunassa, ja syksypuoleen kuului sieltä tuon tuostakin riusanroime. Kaikki lähiahojen vilja siellä puitiin ja talletettiin aittaan, mutta oljet heitettiin ulos märkänemään taikka pistettiin ne tuleen. Sitten kun kaikki oli valmiina, palattiin kotiin Kiekinniemelle, josta oli oltu pois viisi, kuusi kuukautta.
Piiraiset olivatkin kaskikauden suurviljelijöitä. Paitsi edellä mainittuja Kiekkien halmeita, kerrotaan heillä olleen kuuden tynnyrin kylvön Valkeisvaaralla sekä vielä mokomamman suurhalmeen Kukkosenvaaralla. Siihen oli kylvetty aina yhdeksän tynnyriä. Suuri raade oli ollut Määtänvaarallakin, jossa tiedetään myöskin seisoneen riihen sekä viisiseinäisen vilja-aitan. Olikin talossa ollut viljaa, neljä aittaa rinnan kyhjöttänyt kotiniemen rantatöyrällä, ja ne halmerukiilla täytetty kattoon asti. Vieläkin seisoo talon autiolla niemellä muiden aittojen joukossa Piiraisten vanhin aitta, rakennettu jo 1667. Sanotaan sen alkuaan olleen halmeaittana.
Toinen suurviljelijä oli Rastivaaran eli Rastin Immosten suurperhe. Se raatoi aina Hutunsilmää myöten Venäjän rajoilla, ja "se oli julma talo ennen ja mainio halmeenraataja ja maailman rikas paikka". Oli talolla kerran seitsemän tynnyrin halme Vieksillä, Kiesonvaaralla, ja niin tuli rutosti viljaa, jotta närtteet jäivät puimatta yli vuosien. Monet aitat olivat viljaa täynnään, ja hinkalot olivat niin korkeat, että eloa "portailta pantiin ja portailta otettiin". Aina Kiannalle asti käytiin talosta monin hevosin huhtarukiin siementä noutamassa, ja "sillä rukiilla kun kylvettiin, niin ei lehmäkään liikkunut", ei märännyt oras hangen alla. Mutta Rastin aittaan elot märkänivät. Monet vuodet kun rukiit seisoivat ummehtuneissa hinkaloissa, pilautuivat ne, niin että kerrankin saatiin tyhjentää aittojen sisus järveen. Ja siihen kohtaan kohosi sitten Rytisaari. Niin mahtavia olivat aikoinaan Rastin Immoset, etteivät suvainneet toista eläjää lähelläkään, kielsivät, kun muuan aikoi tehdä talonsa Kankivaaraan, puolen peninkulman päähän. Sitten kun tuli lohkojako, joutuivat useimmat huhtamaat ruunulle, ja talo rupesi köyhtymään.